1
2
Selene Jokisaari Kotouttamislain merkitys kotoutumisessa maahanmuuttajan näkökulmasta 3
Sisällysluettelo Johdanto... 5 I Suomalainen integraatiopolitiikka... 7 1. Katsaus suomalaiseen maahanmuuttajatilanteeseen... 7 2. Suomalainen integraatiopolitiikka... 8 2.1. Kotouttamislaki... 8 2.2. Integraatio päämääränä... 9 2.3. Integraation käsitteestä... 9 2.4. Integraatio erilaisten maahanmuuttopolitiikoiden strategiana... 11 2.5. Kulttuurin ja identiteetin käsitteistä... 11 3. Suomalaisen integraatiopolitiikan ja kotouttamislain keskeiset päämäärät ja tavoitteet... 14 3.1. Integraatio kotouttamispolitiikan keskeisenä tavoitteena... 14 3.2. Tasa-arvo kotouttamislain päämääränä... 15 3.3. Hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskunnaksi: hyvinvointipolitiikasta kohti osallistumisenpolitiikkaa... 17 3.4. Suomalaisesta hyvinvointivaltioideologiasta hyvinvointiyhteiskunnaksi... 19 3.5. Suomalainen integraatiopolitiikka muuttuvan yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta tarkasteltuna... 20 3.6. Kotouttamislain toteuttamisen ideoista ja päämääristä... 24 3.7. Integraatiopolitiikan kritiikkiä... 26 II Aineisto... 28 1. Haastatteluaineisto... 28 2. Tietoa haastateltujen osaamispääomasta... 31 2.1. Haastateltujen koulutustaso... 32 2.1.1. Koulutustaso työhallinnon arvion mukaan... 33 2.2. Suomenkielentaito... 35 2.2.1. Suomenkielen taito työhallinnon virkailijan mukaan... 37 III Maahanmuuttajien kokemukset ja käsitykset suhteessa kotouttamislain tavoitteisiin ja toteutukseen... 39 1. Mitä kotoutuminen merkitsee maahanmuuttajille... 39 1.1. Mitä maahanmuuttajat tarvitsevat kotoutuakseen... 43 1.2. Parantaisi elämää... 45 1.3. Maahanmuuttajien päämäärät... 46 1.3.1. Koulutushalukkuus suhteutettuna koulutustasoon... 47 1.3.2. Kieliopintojen tarve ja työllistymishalukkuus koulutustaustan mukaan... 48 1.4. Tyytyväisyys omaan elämään... 49 1.5. Yhteenveto kotoutumisen ehdoista ja elämän päämääristä... 51 2. Maahanmuuttajien kokemuksia ja käsityksiä kotouttamislaista ja sen vaikutuksista.. 56 2.1. Kotoutumissuunnitelmaan ja toimenpiteisiin vaikuttaminen... 60 2.2. Kotoutumisuunnitelman hyödyllisyys... 66 4
2.3. Kotoutumissuunnitelmat ja työnhakusuunnitelmat... 69 2.4. Onko kotouttamislain voimaantulo muuttanut asemaa työnhakijana tai yhteiskunnan jäsenenä: Työvoimatoimiston asiakkaana ennen vuotta 1999 olleiden kokemus... 72 2.5. Miten kotoutumissuunnitelman laatiminen on auttanut kotoutumisessa... 78 3. Miten maahanmuuttajat ovat hyödyntäneet kotouttamislain myötä tarjolla olevia mahdollisuuksia asuinpaikkakunnallaan ja miten kotouttamistoimenpiteet ovat vaikuttaneet maahanmuuttajien Suomeen asettumiseen... 82 3.1. Maahanmuuttajien osallistuminen kursseihin... 83 3.1.1. Kielikursseihin ja maahanmuuttajakoulutukseen osallistuminen... 83 3.1.2. Suomenkielenryhmän taso... 85 3.1.3. Miten kielikursseille osallistuminen on vaikuttanut maahanmuuttajien Suomeen asettumiseen?... 87 3.1.4. Yhteenveto: miten kielikurssit ovat auttaneet kotoutumisessa... 93 3.2. Maahanmuuttajien ammatilliset valmiudet ja päämäärät... 95 3.2.1. Ammatilliset kurssit... 104 3.2.2. Tyytyväisyys ammatillisiin kursseihin... 107 3.2.3. Kuinka ammatillisille kursseille osallistuminen on auttanut kotoutumisessa... 109 3.3. Maahanmuuttajien osallistuminen työelämään... 112 3.3.1. Työharjoitteluun osallistuminen... 112 3.3.2. Työkokemus Suomessa... 114 3.4. Maahanmuuttajien kokemuksia työvoimatoimiston ja sosiaalitoimiston palveluista... 116 3.4.1. Maahanmuuttajien kokemus työvoimatoimiston palveluista... 117 3.4.2. Tulkkipalveluiden saatavuus... 129 3.4.3. Maahanmuuttajien kokemus sosiaalitoimiston palveluista... 140 3.5. Osallistuminen asuinpaikkakunnan toimintaan ja asumiseen liittyvät kysymykset... 149 3.5.1. Asumiseen liittyvä tyytyväisyys... 150 3.5.2. Osallistuminen kunnassa järjestettävään maahanmuuttajatoimintaan... 153 3.5.3. Integraation toinen puoli: etnisen identiteetin säilyttämisen mahdollisuudet... 160 3.5.4. Maahanmuuttajien osallistuminen yhdistystoimintaan... 161 3.5.5. Vaikuttaminen paikkakunnan asioihin... 164 3.5.6. Maahanmuuttajien harrastukset... 166 3.5.7. Tutustuminen suomalaisiin... 167 3.5.8. Tyytyväisyys asuinpaikkakuntaan... 169 3.5.9. Muuttohalukkuus paikkakunnalta... 171 3.5.10. Muuttohalukkuus pois Suomesta... 174 IV Miten kotouttamislain tavoitteet ovat toteutuneet maahanmuuttajien elämässä?... 176 1. Yhteenveto koutouttamistoimenpiteiden toteutuksesta maahanmuuttajien kokemusten perusteella... 176 1.1 Venäläiset parhaiten integroituneita ja somalialaisten ja irakilaisten monimuotoiset sopeutumisongelmat... 183 2. Onko maahanmuuttajien tasaveroinen osallistuminen yhteiskunnan keskeisiin toimintoihin lisääntynyt?... 189 5
2.1. Edistävätkö kotouttavat toimenpiteet maahanmuuttajien tasa-arvoista yhteiskuntaan osallistumista?... 190 2.1.1. Kotoutumissuunnitelma... 190 2.1.2. Ammatilliset kurssit ja työharjoittelu... 191 2.1.3. Kielikurssit ja sosiaalinen integraatio... 193 2.1.4. Yhteenveto: Minkälaista tasa-arvoa kotouttavat toimenpiteet rakentavat?... 196 2.2. Onko maahanmuuttajien valinnanvapaus lisääntynyt kotouttavien toimenpiteiden myötä?... 198 2.3. Onko kotouttamislain toteutus tukenut maahanmuuttajien etnisen identiteetin ja äidinkielen ylläpitoa?... 199 3. Vaihtoehtoisia lähestymistapoja maahanmuuttajien kohtaamiseen... 201 Lopuksi... 206 Lähteet... 208 Liitteet... 211 6
Johdanto Suomi on perinteisesti ollut siirtolaisia lähettävä, ei niinkään vastaanottava maa. Tähän on osaltaan ehkä vaikuttanut Suomen pitkä historia toisen valtion alaisuudessa ja sen aiheuttama jonkinlainen vierauden pelko. Globalisaation murentaessa modernia kansallisvaltioihannetta, on Suomessakin ruvettu keskustelemaan monikulttuurisuudesta ja avoimuudesta toisille kulttuurisille ryhmille ja piirteille. Euroopan yhdentyminen tuo oman lisänsä keskusteluun. Toisaalta pyritään avautumaan ja tulemaan monikulttuurisiksi ja globaaleiksi yhteiskunniksi, ja toisaalta kansallisvaltiolliset ihanteet ja rakenteet edelleen ohjaavat käytännön politiikkaa. Ongelma on yhteinen kaikille (läntisille) kansallisvaltioille. Osana globalisaatiota, Euroopan yhdentymistä ja yleistä kansainvälistä kehitystä Suomeen on 1990-luvun alusta saapunut huomattavasti enemmän maahanmuuttajia kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Suomi omaksui tuolloin entistä avoimemman pakolaispolitiikan ja tulijoista suuri osa onkin saapunut pakolaisina ja turvapaikanhakijoina. Kuitenkin maahanmuuttajaväestömme on edelleen hyvin pieni muihin länsimaihin verrattuna. Vain muutama uusi maahanmuuttajaryhmä kykenee kokonsa puolesta muodostamaan varsinaisia etnisiä yhteisöjä ja nämä ovat keskittyneet lähinnä pääkaupunkiseudulle. Kuitenkin yhteiskuntamme on monikulttuurisempi kuin aiemmin ja uudet tulokkaat tulee ottaa huomioon yhteiskunnan kehitystä ja tasa-arvokysymyksiä pohdittaessa. Suomalainen yhteiskunta onkin uusien haasteiden edessä pyrkiessään muodostamaan sopivaa maahanmuuttajapolitiikkaa. Koska maassamme ei aiemmin ole ollut varsinaisia suuria maahanmuuttajaryhmiä, ei heitä koskevaa politiikkaakaan ole ennen tarvittu. Suomalaiset päättäjät ovatkin voineet aloittaa puhtaalta pöydältä maahanmuuttajien sopeutumiseen liittyvän politiikan rakentamisen. Muiden maiden kokemuksista ja virheistä on varmasti ollut suuri hyöty tässä tehtävässä. Kun suomalaista yhteiskuntaa pyritään tekemään monikulttuurisemmaksi, olisi hyvä ottaa huomioon, millä tavoin nämä kysymykset liittyvät maailmantalouteen ja sen muutoksiin, globalisaatioon ja sen tuomiin paineisiin. Jos nämä kysymykset jätetään huomiotta, voi olla että rakennamme epätasa-arvoista, syviin luokkajakoihin ja tuloeroihin perustuvaa monikulttuurisuutta, jossa etniset vähemmistöt ja pitkäaikaistyöttömät tai muutoin köyhyydessä elämään joutuvat muodostavat yhden alaluokan. Etniset kysymykset ja luokkakysymykset kulkevat monesti käsi kädessä. Suomen maahanmuuttajapolitiikan perustaksi on valittu monessa maassa hyväksi koettu integraatiopolitiikkaa ja täällä on ensimmäisten joukossa laadittu varsinainen integraatiolaki, jonka tarkoituksena on legitimoida integraatiopolitiikan keskeiset sisällöt. Integraatiopolitiikan lähtökohdissa pyritään maahanmuuttajien tasa-arvoon ja tuetaan heidän yksilöllistä kehitystään suomalaisen yhteiskunnan jäseneksi. Mutta toteutuvatko nämä päämäärät maahanmuuttajien elämässä ja minkälaista politiikkaa ja tasa-arvokäsitystä integraatiopolitiikka lopulta edustaa? Tässä selvityksessä pyritään vastaamaan näihin kysymyksiin. Selvitykses- 5
sä tarkastellaan integraatiopolitiikan ideaa ja politiikan toteuttamista käytännössä: vastaako toteutus asetettuja tavoitteita? Ja minkälaista tasa-arvoa integraatiopolitiikalla rakennetaan, miten integraatiopolitiikassa näkyvät yleisen yhteiskuntapolitiikan henki ja arvot? Keskeisen osan tarkastelua muodostaa maahanmuuttajien puhelinhaastatteluista koottu aineisto, jonka kautta integraatiopolitiikan kohteena olevien ääni ja kokemus pyritään saamaan edes jossain määrin kuuluviin. Maahanmuuttajien autenttista ääntä tutkimuksessa tuskin tavoitetaan, mutta pyrkimys on kuitenkin, että he tulisivat kuulluksi itseään koskevassa keskeisessä asiassa. Yksi tasa-arvon toteutumisen edellytyksistä olisi, että maahanmuuttajat pääsisivät edustamaan itseään keskeisiin suomalaisiin instituutioihin ja elimiin eli tekemään itse päätöksiä ja selvityksiä, jotka koskevat heitä. 6
I Suomalainen integraatiopolitiikka 1. Katsaus suomalaiseen maahanmuuttajatilanteeseen Suomi on perinteisesti ollut maastamuuttomaa, josta ihmiset ovat lähteneet etsimään parempia työllistymismahdollisuuksia. Suomalaiset ovat muuttaneet pääasiassa muihin länsimaihin työmahdollisuuksien toivossa. Ruotsi on ollut suosituin siirtolaisuuden kohdemaa. 1980- luvun alusta lähtien Suomi on vastaanottanut enemmän maahanmuuttajia kuin maasta on lähtenyt siirtolaisia. Tästä asti nettomuutto on alkanut kasvaa. (Heikkilä& Peltonen 2002)!990-luvun aikana maahanmuutto lisääntyi huomattavasti. Nykyisin maassamme asuu 98 577 ulkomaalaista ja he muodostavat ainoastaan 1,9 prosentin osuuden koko väestöstä. Tähän lukuun sisältyvät kuitenkin ainoastaan Suomessa asuvat ulkomaan kansalaiset, joten todellinen maahanmuuttajien osuus Suomessa on hieman korkeampi. Ulkomailla syntyneitä asuu maassamme tällä hetkellä noin 145 000. Suomen maahanmuuttajaväestö on siis joka tapauksessa maailman pienimpiä. (Tilastokeskus 2002:8.) Suurin osa maahanmuuttajaväestöstä on saapunut Suomeen inkerinsuomalaisina, pakolaisina tai turvapaikanhakijoina. Perinteinen työsiirtolaisuus on ollut melko vähäistä. Suurimmalla osalla 1990-luvulla maahanmuuttaneista ei ollut tiedossaan työpaikkaa Suomeen saapuessaan. (Forsander 2001a; ks. myös Jaakkola 2000; Heikkilä & Peltonen 2002.) Venäläiset (n. 22 500), virolaiset (n. 11 500), ruotsalaiset (n. 8 000), somalialaiset (4 500), jugoslavialaiset (n. 4 300) ja irakilaiset (n. 3000) muodostavat Suomen suurimmat maahanmuuttajaryhmät. Suurin osa ryhmiin kuuluvista on saapunut viime vuosikymmenen aikana. Venäläiset ja virolaiset ovat pääasiassa muuttaneet Suomeen inkerinsuomalaisina paluumuuttajina ja osittain avioliittojen myötä avioiduttuaan suomalaisen puolison kanssa. (ks. Tilastokeskus 2002: 8.) Ruotsalaiset ovat suureksi osaksi suomalaisia paluumuuttajia edustaen täältä siirtolaisina lähteneitä ja heidän jälkeläisiään. Somalialaiset, jugoslavialaiset ja irakilaiset ovat pääasiassa saapuneet Suomeen joko pakolaisina tai turvapaikanhakijoina. Uusien maahanmuuttajaryhmien ilmaantuessa Suomeen, poliitikot ja muut päättäjät ovat joutuneet kohtaamaan uudenlaisia ongelmia ja kysymyksiä. Monissa muissa länsimaissa siirtolaisuus on pitkään ollut yksi työpoliittinen kysymys ja keino. Näissä maissa mahanmuuttajien sopeutumiskysymyksiä on jouduttu miettimään huomattavasti kauemmin. Suomessa tällaisen politiikan tarve on tullut vasta viimevuosikymmenenaikana tarpeelliseksi. Maahanmuuttajien korkea työttömyys on yksi niistä politiikan osa-alueista, joita integraatiopolitiikassa joudutaan miettimään. Maahanmuuttajien työttömyysaste on huikeasti korkeampi kuin koko väestöllä. Maahanmuuttajien keskimääräinen työttömyysaste oli 31,5 prosenttia vuonna 2001, kun koko väestöllä osuus oli yhdeksän prosenttia. Eri maahanmuuttajaryhmien välillä työttömyysaste kuitenkin vaihtelee suuresti. Pakolaistaustaisilla ryhmillä työttömyysaste on yleensä muita korkeampi. Irakilaisten työttömyysaste oli vuonna 2001 lähes 80 prosenttia ja somalialais- 7
ten noin 60 prosenttia. Venäläisten työttömyysaste oli puolestaan 45 prosenttia. (Tilastokeskus 2002:8.) Maahanmuuttajien korkea työttömyys muodostaa paitsi yksilötason ongelmia myös yhteiskunnallisen ongelma-alueen. Maahanmuuttajien sopeutuminen ja kotoutuminen ovat kuitenkin laajempialaisia prosesseja, joita varten tarvitaan myös moniulotteista politiikkaa. 2. Suomalainen integraatiopolitiikka Vuonna 1995 asetettiin Maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen toimikunta suunnittelemaan ja antamaan kehykset suomalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Suomalaisen mahanmuuttoja pakolaispolitiikan lähtökohtina pidetään perustuslakia ja muuta kansallista lainsäädäntöä sekä kansainvälisiä sopimuksia. (Sisäasianministeriö 1/1997: 34.) Perustuslain muutoksessa vuonna 1995 perusoikeudet määriteltiin uudelleen ja ne ulotettiin kansalaisten piirin ulkopuolellekin kaikkiin Suomen oikeusjärjestelmän piirissä oleviin ihmisiin eli myös maahanmuuttajiin. Ainoa perusoikeus, joka koskee ainoastaan Suomen kansalaisia on äänioikeus valtiollisissa vaaleissa ja kansanäänestyksessä valtiollisissa asioissa. Äänioikeus onkin ainoa asia, jonka suhteen maahanmuuttajat ovat periaatteessa eriarvoisessa asemassa suhteessa suomen kansalaisiin (ks. laki N:o 731/1999:14 ). Perusoikeuksien uudistuksessa oli myös uusi näkökulma, jonka mukaan yksilön vapaus ja oikeudet turvataan valtiosäännöllä. Lisäksi uutena näkökulmana korostettiin yksilön oikeutta osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. (Nousiainen: http:\\ www.om.fi/perustuslaki; laki N:o 731/1999.) Ennen maahanmuutto- ja pakolaispoliittisen toimikunnan asettamista ja mietinnön antamista Suomella ei varsinaisesti ollut virallisesti määriteltyä ulkomaalaispolitiikkaa. Käytäntö asioissa onkin muodostunut pitkälti asiaa koskevan lainsäädännön, ministeriöiden ohjeiden ja viranomaisten tekemien päätösten pohjalta. Maahanmuuttajien asemaa ovat ohjannet Suomen ratifioimat kansainväliset sopimukset mm. ihmisoikeuksista. Suomen oma lainsäädäntö ja erityisesti perustuslain takaamat perusoikeudet määrittelevät myös merkittäviltä osin maahanmuuttajien asemaa. Suomalaisen mahanmuutto- ja pakolaispolitiikan lähtökohtina on pidetty perustuslakia ja muuta kansallista lainsäädäntöä sekä kansainvälisiä sopimuksia. (Sisäasiainministeriö 1997: 34.) Maahanmuuttajien asemaa ja Suomen suhdetta maahanmuuttoon määriteltäessä suurimpana ongelmana oli ennen toimikunnan mietinnön antamista sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla selkeiden pitkäntähtäimen poliittisten kannanottojen puuttuminen. 2.1. Kotouttamislaki Maahanmuutto- ja pakolaispoliittisen toimikunnan antama mietintö johti hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittisen periaateohjelman hyväksymiseen 16.10.1997. Ohjelman yksi kolmesta lähtökohdasta on maahanmuuttajien kotoutuminen. Hallituksen ohjelmassa tavoitteeksi kirjattiin kaikkien maahanmuuttajien, eli siirtolaisten, paluumuuttajien ja pakolaisten, joustava ja tehokas kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään. 8
Mietinnössä muotoillaan maahanmuuttajien vastaanoton ja yhteiskuntaan integroitumisen eli kotouttamisen periaatteet. Maahanmuutto- ja pakolaispoliittinen toimikunta ehdotti kotoutumista koskevan lain säätämistä, sillä kotoutumista koskevien poikkihallinnollisten kysymysten yhteensovittaminen, suunnittelu ja seuranta on vaikeaa ilman lainsäädäntö perustaa. (Työministeriö 316/2002:1; ks. myös Sisäasianministeriö 1/1997.) Laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta (Laki 493/1999) tuli voimaan 1.5.1999. Lain päämääränä on kotoutumisen osalta edistää maassa pysyväisluontoisesti oleskelevien maahanmuuttajien integroitumista eli kotoutumista, tasaarvoa ja valinnan vapautta suomalaisessa yhteiskunnassa. Seuraavassa tarkastellaan tarkemmin, mitä näillä päämäärillä laissa ja sen perusteluissa tarkoitetaan ja minkälaisiin tavoitteisiin niiden kautta pyritään. 2.2. Integraatio päämääränä Kotouttamislain keskeisin sisältö on juuri maahanmuuttajien integraation eli kotoutumisen tukeminen. Monet länsimaat ovat omaksuneet integraatiopolitiikan maahanmuuttajapolitiikakseen. Integraation käsitteellä tarkoitetaan kokonaistumista, eheytymistä, jossa erilaiset ainekset ja tai tapahtumat sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Valtioiden keskinäisissä suhteissa sillä tarkoitetaan yhdentymistä ja kansojen kiinteää yhteistoimintaa, mm. ylikansallisten yhteisöjen muodostamista ja teollisuuksien yhdistämistä ylikansallisiksi markkinaalueiksi. (Aikio 1989: 291.) Euroopan Unionin jäsenmaiden keskinäisiä suhteita ja Unionin toimintaa kuvataan usein jäsenmaiden integraationa ja Euroopan yhdentymisenä. 2.3. Integraation käsitteestä Kulttuurintutkimuksessa ja sosiaalipsykologiassa integraation käsitteellä on viitattu maahanmuuttajien prosesseihin ja asenteisiin, joita he omaksuvat maahanmuuton seurauksena. Integraation käsitteellä ollaan tarkoitettu yhtä akkulturaation muotoa. Akkulturaatiolla tarkoitetaan kulttuurisia muutoksia, jotka tapahtuvat eri kulttuuristen ryhmien kohdatessa ja joutuessa keskinäiseen vuorovaikutukseen tai jonkin kulttuurisen ryhmän tapojen omaksumista jossain toisessa kulttuuriryhmässä.. (Berry 1997: 6-7.) Muita akkulturaation muotoja ovat assimilaatio, separaatio ja marginalisaatio. Yhteis- kuntapolitiikassa samoja käsitteitä ja strategioita on käytetty maahanmuuttajien sopeuttamisessa eli maahanmuuttajapolitiikoissa. (Emt.) Integraatiolla tarkoitetaan prosessia, jossa maahanmuuttaja pyrkii säilyttämään etnisen identiteettinsä mahdollisimman yhtenäisenä osallistuen samanaikaisesti laajempaan yhteiskuntaan sen olennaisena osana. (Berry 1997: 9-10.) Monikulttuurisuudella tarkoitetaan yleisimmin juuri tällaista monikulttuurisuutta, jossa kulttuuriset alaryhmät, kuten maahanmuuttajayhteisöt, osallistuvat yhteiskunnan toimintaan valtayhteiskunnan ehdoilla säilyttäen ja pitäen yllä etnistä identiteettiään ja kulttuurisia piirteitään yksityiselämässään. (ks. Rex 1997.)Tällöin yhteiskuntaan osallistuminen edellyttää integraatiota yhteiskuntarakenteisiin ja valtaväestön edustamien arvojen tunnustamista ja valtakulttuurin käytäntöjen hallintaa. (Ahponen 2001: 303-304.) Etniset piirteet ja kulttuuriset käytännöt rajataan siis yksityiselämään kuuluviksi ja siellä harjoitettaviksi. 9
Integraatiolle vaihtoehtoinen uuteen yhteiskuntaan ja kulttuuriseen tilanteeseen mukautumisen (akkulturaation) strategia on assimilaatio, jossa maahanmuuttaja pyrkii ennen kaikkea vuorovaikutukseen valtayhteiskunnan kanssa pyrkien sulautumaan sen kulttuuriseen arvomaailmaan ja toimintatapoihin hyläten etnisen identiteettinsä. Yhteiskuntapolitiikkana assimilaatiostrategiaa toteutettiin pitkään mm. Yhdysvalloissa, jonka keskeinen maahanmuuttajastrategia on ollut toimia sulatusuunina, jossa kaikki alkuperältään erilaiset ryhmät sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tavoitteena on ollut sulauttaa kaikki kansat yhtenäiseen amerikkalaiseen unelmaan ja identiteettiin. Viime vuosikymmeninä USA:ssa on ruvettu korostamaan pluralismin merkitystä ja erilaisuuden huomioimisen tärkeyttä (jossain määrin). (Graves 1995, 940-43.) Separaatiostrategialla tarkoitetaan maahanmuuttajien vetäytymistä valtayhteiskunnallisesta kontekstista erillisiin alakulttuureihin ja ryhmiin pyrkimyksenä säilyttää mahdollisimman hyvin etninen identiteettinsä ja kulttuurisia piirteitä. Samalla valtayhteiskunnan arvoja ja kulttuurisia piirteitä pyritään välttämään. (Berry 1997.) Yhteiskuntapolitiikkana segregaatiota voidaan harjoittaa mm. liberaalina monikulttuurisuuspolitiikkana, jossa valtayhteiskunnan edustajat määrittelevät erityisryhmien kulttuuriset identiteetit alakulttuureiksi, joille voidaan myöntää oma kulttuuripoliittisesti perusteltu toimintakenttänsä. Tällainen politiikka johtaa helposti vähemmistöryhmien ghettoutumiseen, eikä se muuta valtavirtastrategiaa tai -yhteiskuntaa. (Ahponen 2001: 304.) Marginalisaatio syntyy tilanteessa, jossa on vain vähän mahdollisuuksia tai kiinnostusta säilyttää alkuperäistä kulttuuriaan (usein kulttuurinsa menettämiseen pakotettuna) ja samanaikaisesti hyvin vähän kiinnostusta olla vuorovaikutuksessa muiden kulttuurien edustajien kanssa (usein syrjinnän ja poissulkemisen seurauksena). Nämä maahanmuuttajat ovat päinvastaisessa tilanteessa kuin integraatiostrategian mukaisesti suuntautuneet. Marginalisaatio luonnehtii maahanmuuttajia, jotka hyljeksivät sekä omaa kulttuuriaan (yleensä kulttuurinsa kadottamiseen pakotettuina) että menettävät yhteydet myös isäntäkulttuuriin (yleensä syrjimisen ja poissulkemisen seurauksena). (Berry 1997: 9-10.) Integraatiostrategian on todettu monissa tutkimuksissa olevan paras strategia sekä maahanmuuttajien sopeutumisen ja hyvinvoinnin että yhteiskunnan kannalta. Integraatio on osoittautunut hyvinkin erilaisissa yhteiskunnissa parhaaksi ja toimivimmaksi maahanmuuttajien psykologisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta. Integraatiostrategia on havaittu olevan toimivin sekä monikulttuurisissa eli pluralistisissa yhteiskunnissa että assimilaatiota korostavissa yhteiskunnissa. Assimilatiivista näkemystä edustavat mm. USA ja Norja. USA on edustanut assimilatiivista strategiaa sulatusuuni-ideologian näkökulmasta. Norja puolestaan on hyvin pieni valtio, jossa on ainoastaan vähän maahanmuuttajia. Suomi on monessa mielessä lähellä norjalaista yhteiskuntaa. (Berry 1997.) Integraatiostrategia voi toimia ainoastaan yhteiskunnissa, jotka ovat selvästi monikulttuurisia, ja joissa tietyt edellytykset vallitsevat. Näitä edellytyksiä ovat: laajalle levinnyt hyväksyntä kulttuurisen monimuotoisuudesta tärkeänä arvona (esim. myönteisen monikulttuurisuusideologian vallitseminen yhteiskunnassa), ennakkoluulojen suhteellinen vähyys (esim. hyvin vähän etnosentrisyyttä, rasismia ja syrjintää), kulttuuriryhmien väliset, molemmin puolin myönteiset (esim. ei erityisiä ryhmien välisiä vihamielisyyksiä) ja kaikkien ryhmien laajempaan yhteiskuntaan sitoutumisen tai identifioitumisen ilmapiiri. (emt.) 10
2.4. Integraatio erilaisten maahanmuuttopolitiikoiden strategiana Integraatiostrategian on siis todettu monissa yhteiskunnissa toimivammaksi maahanmuuttajien sopeuttamisen strategiaksi kuin esimerkiksi assimilaatio. Integraatio on määritelty maahanmuuttajapolitiikoissa lähtökohtaisesti juuri assimilaation vastakohdaksi korostaen maahanmuuttajien etnisen identiteetin ja kulttuuristen piirteiden arvoa. Integraatiolla ollaan kuitenkin tarkoitettu hyvinkin erilaisia ja erilaisia arvoja painottavia yhteiskuntapolitiikkoja. Yhdistävän tekijänä niissä on juuri maahanmuuttajien kulttuurisen identiteetin hyväksyminen jonkinasteiseksi arvoksi. (Hagelund 2002; Tanner 2003.) Integraatiolla ollaan voitu tarkoittaa yksinomaan maahanmuuttajien etnistä identiteettiä säilyttämään pyrkivää politiikkaa, jolloin integraatiostrategialla on pyritty vastustamaan yhteiskunnassa esiintyviä assimilatiivisia (valtakulttuuriin sulauttavia) vaikutuksia. Toisaalta integraatio on voitu nähdä monikulttuurisuuden yleisenä teesinä, jonka avulla koko yhteiskunta muuttuu monikulttuurisemmaksi ja -arvoisemmaksi. Integraation päämäärät ovat voineet myöskin vaihdella eri aikoina ja eri yhteiskunnissa. Keskeinen ero eri integraatiopolitiikoiden välillä syntyy erilaisista vallitsevista yhteiskuntapolitiikoista ja niiden keskeisistä arvoista. Maahanmuuttajapolitiikka yleensä heijastaa laajempaa yhteiskunnallista arvomaailmaa ja politiikkaa. Integraation käsite maahanmuuttajapolitiikassa ja myös kulttuurintutkimuksessa pitää yleensä sisällään oletuksen maahanmuuttajien etnisestä identiteetistä pysyvänä ja yhtenäisenä identiteettinä, jonka säilyttäminen nähdään siis myös yhteiskuntapoliittisena arvona. Monet kulttuurintutkijat ovat kuitenkin viime aikoina kritisoineet tällaista etnisen identiteetin käsitystä. 2.5. Kulttuurin ja identiteetin käsitteistä Kulttuurin ja identiteetin käsitteitä on määritelty viime vuosikymmenien aikana udelleen. 1960-luvlta alkaneen barthilaisen vallankumouksen seurauksena kulttuurin käsite ja tutkimuksen kohde määriteltiin uudelleen. Sinänsä kulttuurin käsite on hyvin monisärmäinen ja monimutkainen, sillä kulttuurin määritelmiä on lukuisia erilaisia. A.l. Kroeber, ja Clyde Kluckhohn luettelivat 1950-luvulla 161 kulttuurin määritelmää. (Knuuttila 1989: 29.) Kulttuurin käsitteellä on kulttuurin tutkimuksen parissa tarkoitettu perinteisesti jotain pysyvää, joka on säilynyt jonkin ryhmän tai aikakauden piirteenä tai kulttuurisena materiaalina.. (Anttonen 1999: 196-210.) Aikaisemmin korostettiin kulttuurin pysyvyyttä ja yhtenäisyyttä. Kulttuurin käsite oli läheisessä yhteydessä nationalismin käsitteeseen, jolloin kulttuurinen identiteetti ja kulttuuri edustivat kansallisvaltion homogenisoivaa yhteisyyttä. Kansallisuudet ja kansat nähtiin toisistaan kulttuurisesti eroavina sisäisesti yhtenäisinä ryhminä. Kulttuurinen identiteettikin nähtiin yhtenäisenä ja samanlaisena pysyvänä kokonaisuutena. (Anttonen 1999:248-253.) Nykyisin kulttuurin käsite mielletään enemmän jotain kulttuurin näkökulmaa jota jokin sosiaalinen ryhmä käyttää hyväkseen tehdessään eroa oman ja muiden ryhmien välillä. Kulttuuria ei enää mielletä pysyväksi entiteetiksi, joka pysyy samana ja toisaalta on itsekin toimija, joka tekee asioita. Kulttuurisen käsite on otettu käyttöön kuvaamaan eroa perinteisen staattisen kulttuurin käsitteen ja uuden kulttuurisen käsityksen välille. Kulttuurinen viit- 11
taa niihin ajatusrakennelmiin, joilla käsitteellistetään uskomuksia, käytäntöjä, jatkumoja ja muutoksia. Kulttuuriset käytännöt ovat prosesseja, eivät jotain staattista ainesta. Kulttuurisella viitataan myös kulttuuriseen monimuotoisuuteen, joka on vastakkainen homogenisoivan perinteisen kulttuurikäsityksen kanssa. Kulttuurin itsenäinen olemassaolo on myöskin haluttu kyseenalaistaa mm. toteamalla, ettei kulttuuri voi ajatella, sillä se on itsessään ajatusten tuotos. (Anttonen 1999: 196-210; Goodenough 1994: 267.) Kulttuurisen identiteetin käsitteen kohdalla on tapahtunut samanlainen muutos. Aiemmin kulttuuriset identiteetit on kuviteltu vastaavalla tavalla pysyviksi ja yhtenäisiksi eniteeteiksi, jotka säilyvät suhteellisen samanlaisina ihmisen koko elämän ajan. Nykyiset kulttuurintutkimuksen suuntaukset ovat kyseenalaistavat tätä käsitystä. Monimuotoisessa kulttuurisessa ympäristössä elävät ihmiset eivät nykyisten käsitysten mukaan yleensä pyri säilyttämään alkuperäistä ja pysyvää etnistä identiteettiään (separaatio) tai samaistumaan ja sulautumaan valtakulttuuriin. Erilaisessa kulttuurisessa ympäristössä elämään joutuvat ihmiset ennemminkin joutuvat neuvottelemaan kulttuurista identiteettiään ja kulttuurisia arvojaan erilaisten kulttuuristen käsitysten ja arvojen välillä. Näiden ihmisten kulttuurinen identiteetti ei muotoudu yhtenäiseksi ja pysyväksi identiteetiksi, vaan enemmin mosaiikiksi, joka koostuu erilaisista kulttuurisista aineksista ja fragmenteista. Tällöin maahanmuuttajien kulttuurinen identiteetti muotoutuu eräänlaiseksi hybridiksi eli sekamuodoksi koostuen erilaisista kulttuurisista aineksista ja arvoista, jotka saattavat olla keskenään ristiriitaisia ja näennäisen yhteen sovittamattomia. Hybridit identiteetit eivät ole palautettavissa suoraan niihin kulttuurisiin viiteryhmiin, joiden välisestä neuvottelusta ja vuorovaikutuksesta ne nousevat esiin. Ne muodostavat ja luovat uusia kulttuurisia muotoja ja ajattelutapoja. (Hall 1992: 310-314; Bhabba 1995;183-209; Bhabba 2000: 53-60.) Kulttuurintutkimuksen piirissä on alettukin puhua hybrideistä identiteeteistä integraation, assimilaation ja separaation sijaan. Hybridiyteen liittyy myös toisenlainen yhteiskunnallinen lähestymistapa. Integraation ja assimilaation käsitteet lähtevät liikkeelle valtayhteiskunnan näkökulmasta, jossa keskeisenä ajatuksena on, miten maahanmuuton seurauksena yhteiskuntaan saapuneet uudet etniset vähemmistöt saadaan parhaiten sopeutettua yhteiskuntaan. Hybiridin identiteetin näkökulmasta keskeinen kysymys onkin uuden kulttuurisen ajattelutavan luominen, jossa asuinmaan yhteiskunta ei välttämättä ole ainoa tai lainkaan samaistumisen ja integraation kohde. Hybridien identifikaatioiden kautta maahanmuuttajat saattavat enemminkin tai samanaikaisesti samaistua entisen kotimaansa yhteiskuntaan. Vaihtoehtoisesti samaistumisen kohteena ja keskeisenä sosiaalisena verkostona saattaa olla muissa maissa asuvat samalta alueelta olevat lähtöisin olevat siirtolaiset tai pakolaiset. Näiden identifikaatioiden rinnalla voi keskeisenä samaistumisen kohteena ja kuulumisen paikkana olla myös asuinmaan yhteiskunta. Asuinmaan yhteiskunta ei kuitenkaan ole enää keskiössä tai ainoa identifikaation ja kulttuurisen identiteetin määrittelyjen kohde. (Forsander 2001b:50-54; Huttunen 2002: 44-45; Povrzanovic Frykman 2001a: 11-34.) Monet tutkijat ovatkin kritisoineet integraatiokeskeistä ajattelua, tutkimusta ja politiikkaa, sillä siinä keskitytään valtayhteiskunnan näkökulmaan tavalla, jonka todellisuus on osoittanut tietyllä tavalla vaillinaiseksi. Integraation ja assimilaation tilalle on nostettu diasporan ja transnationaalin käsitteet, joilla lähtömaahan tai sieltä lähteneisiin ihmisiin liittyvää toi- 12
mintaa ja yhteydenpitoa on pyritty kuvaamaan. Jotkut tutkijat toteavat, ettei integraatiosta pitäisi enää puhua, sillä todellisuus eroaa integraatiokäsitteen antamista mielikuvista. (ks. Anttonen 1999; Huttunen 2002; Povrzanovic Frykman 2001a.) Transnationaalilla on yleensä viitattu epävirallisiin valtioiden rajat ylittäviin suhteisiin ja käytäntöihin. Transantionaalilla toiminnalla on tarkoitettu yksilöiden, perheiden ja epävirallisten ryhmien valtioiden rajat ylittävää toimintaa erotuksena valtioiden ja järjestöjen kansainvälisestä toiminnasta. (Huttunen 2002: 44.) Transnationaalilla toiminnalla ja siteillä viitataan usein maahanmuuttajien ja siirtolaisten suhteisiin entisiin kotimaihinsa. Transnationalismilla tarkoitetaan myös eri maihin muuttaneiden ja asettuneiden, mutta samalta alueelta lähtöisin olevien siirtolaisten keskinäisiä verkostoja ja suhteita. Transnationaali toiminta voi olla luonteeltaan poliittista, taloudellista tai kulttuurista. Tyypillistä toiminalle on, että uudessa kotimaassaan asuva maahanmuuttaja harjoittaa jotain edellä mainittua aktiviteettia entisen kotimaansa kanssa samalla vaikuttaen lähtömaansa tilanteisiin (mikro- tai makrotasolla). (ks. Werbner 2002: 119-133; Forsander 2001b:50-54.) Transnationaalinen identifikaatio tarkoittaa suuntautumista lähtömaansa kulttuurisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin tai poliittisiin toimintoihin ja suhteisiin. Samanaikaisesti maahanmuuttaja voi identifioitua ja tuntea lojaalisuutta myös uuden asuinmaansa politiikoita ja yhteiskuntaa kohtaan. Transnationalismi mahdollistaa kuulumisen kahteen tai useampaankin kansalliseen lojaliteettiin. Tämä ei välttämättä tarkoita muodollisia poliittisia oikeuksia kahdessa (tai useammassa) valtiossa, vaan enemmän on kyse vapaaehtoisesta tunteiden ja toiminnan tasolla tapahtuvasta lojaaliudesta kahta valtiota ja yhteiskunta kohtaan. (Povrzanovic Frykman 2001a: 24-25.) Kuitenkin kaksoiskansalaisuuden ja poliittisten oikeuksien myöntäminen useampaa kuin yhteen maahan on ajankohtainen kysymys myös Suomessa. kaksoiskansalaisuuden mahdollisuus herättää kysymyksiä, mitä tapahtuu kansallisvaltioiden demokraattiselle järjestelmälle, jos kansalaisilla on poliittisia oikeuksia kahdessa maassa (Forsander 2001b:50.) Diasporan käsitteellä tarkoitetaan usein yhtä transnationaalien suhteiden erityistyyppiä. Diasporan käsitteeseen liittyy transnationalismia selkeämmin ajatus lähtömaasta, yhteisestä kotimaasta paluun toiveesta tai ylipäätään sitoutumisesta maantieteellisesti miellettyyn kotimaahan. (Huttunen 2002: 45.) Diasporaidentiteettiä pidetään myös yhtenä hybridien identiteettien muotona, joka muotoutuu läheisessä suhteessa lähtömaan tai alueen oletettuihin kulttuurisiin pirteisiin. Diasporalla viitataan yleensä ottaen jonkin etnisen yhteisön jäseniin, jotka elävät poissa maasta, jossa heidän esi-isänsä ovat syntyneet säilyttäen kuitenkin vahvat siteet tähän maahan. Diasporassa elävät ihmisillä jotka on tuomittu pakenemaan kotimaastaan poliittisen vainon tai sodan vuoksi, säilyttävät usein vahvat intellektuaaliset, kulttuuriset tai henkiset siteet kotimaahansa. Erityisesti pakolaisuuden alkuvaiheessa kotimaa säilyy keskeisenä tunteiden kiinnittymisen paikkana. (Povrzanovic-Frykman 2001a:18; ks. myös Gilroy 1992: 322-333.) Diaspora, transnationaali ja hybridit identiteetit liittyvät myös myöhäismoderniksi tai jopa postmoderniksi kutsuttuun aikaan. Myöhäismodernin ajan ilmiöt liittyvä kapitalismin ja modernin teknologia- ja edistysuskon kehitysvaiheeseen, jossa alkuvaiheen modernille yhteiskunnalle tyypilliset ilmiöt alkavat muuttaa muotoaan. (ks. Sennet 1999; Giddens 1992.) 13
Markkinatalous on levinnyt ja kehittynyt sellaiselle asteelle, jossa kansallisvaltiot eivät enää tarjoakaan parasta kehystä toiminnalle. Niitä tarvitaan edelleen julkisten palvelujen ja infrastruktuurien tuottajina, mutta ei enää kansallisen tai kansainvälisen teollisuuden turvaajina. Osakemarkkinat toimivat monikansallisesti ja monikansalliset yritykset tarvitsevat toimintaympäristökseen enemmin kansallisvaltioiden rajoituksista, kuten verotuksesta ja tulleista vapaita markkinoita. Kapitalismin ideaan kuuluu jatkuva voiton tavoittelu, eivätkä kansalliset toimintakentät enää riitä tässä prosessissa. Tarvitaankin vapaata kauppaa ja talouden globalisaatiota, jotta voitot olisivat aina edellistä vuotta suurempia. Taloudellisen globalisaation seurauksena ihmisten halutaan voivan myös liikkua vapaammin, jotta he olisivat käytettävissä olevan työvoimana tarvittaessa kansainvälisillä markkinoilla. (Beck 1999; Sennet 1999; Martin et al. 1998.) Globalisaation seurauksena tavarat, ihmiset ja ajatukset ylittävät rajoja ennenäkemättömällä tavalla. Ihmiset joutuvat tulemaan aiempaa tietoisemmiksi maantieteellisesti toisaalla tapahtuvista asioista ja ilmiöistä. Seurauksena oin kulttuurista ja kansallista homogenisoitumista eli yhdenmukaistumista. Toisaalta puhutaan myös glokalisaatiosta, jolla viitataan globalisaation paikallisen tason ilmiöihin. Glolakisaatiolla tarkoitetaan paikkalista eriytymistä ja paikallisia kulttuurisia piirteitä, jotka kommunikoivat globaalien taloudellisten ja kulttuuristen ilmiöiden kanssa ollen osa globaalia suuntausta omalla erityislaatuisella tavallaan. (Hall 1992: 296-307; Beck 1999.) Seuraavassa tarkastellaan suomalaista integraatiopolitiikkaa, sen sisältöjä ja päämääriä sekä taustalla vaikuttavia ideoita ja niiden nivoutumista osaksi laajempia poliittisia ilmiöitä. 3. Suomalaisen integraatiopolitiikan ja kotouttamislain keskeiset päämäärät ja tavoitteet Integraatiopolitiikan ja kotouttamislain tavoitteena on edistää maahanmuuttajien integraatiota eli kotoutumista, tasa-arvoa ja valinnanvapautta suomalaisessa yhteiskunnassa toimenpiteillä, jotka tukevat yhteiskunnassa tarvittavien keskeisten tietojen ja taitojen hallintaa. Käsitteet ovat kovin abstrakteja, joten niiden ymmärtämiseksi tulee tarkastella näissä yhteyksissä niille annettuja määreitä sekä laajempia yhteiskuntapoliittisia linjauksia. 3.1. Integraatio kotouttamispolitiikan keskeisenä tavoitteena Integraatio määritellään kotouttamislaissa maahanmuuttajan yksilölliseksi kehitykseksi, jonka tavoitteena on maahanmuuttajan osallistuminen työelämään ja yhteiskunnan toimintaan samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. Tätä prosessia nimitetään kotoutumiseksi. Integraatiota pyritään tukemaan viranomaisten järjestämillä kotoutumista edistävillä toimenpiteillä ja voimavaroilla. Viranomaisten kotoutumista tukevaa toimintaa kutsutaan kotouttamiseksi. (Laki 493/1999:2.) Integraatiolla tarkoitetaan siis pitkälti berryläistä eli perinteistä integraatioprosessia. Keskiössä on maahanmuuttajien sopeuttaminen ja sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan an- 14
nettaessa samalla mahdollisuus etnisen identiteetin jonkinasteiselle säilyttämiselle. Lähtökohta on siis selvä, mutta tarkemman käsityksen saamiseksi tulee kiinnittää erityistä huomiota lain sisältämiin määrittelyihin ja perusteluihin. Olennaista on integraation käsitteen nivoutuminen muihin maahanmuuttajan kotoutumisen tavoitteita määrittelevin käsitteisiin. Erityisessä asemassa on kotoutumisen suhde tasa-arvon käsitteeseen, jonka kautta määritellään maahanmuuttajien asemaa suhteessa valtaväestöön ja muuhun väestöön. 3.2. Tasa-arvo kotouttamislain päämääränä Kotouttamislain tavoitteena on edistää mahanmuuttajien tasa-arvoa ja valinnan vapautta. Laissa ei juurikaan määritellä, minkälaista tasa-arvoa siinä tarkoitetaan. Lain mukaan tasaarvoa tulee edistää sellaisilla toimenpiteillä, jotka tukevat yhteiskunnassa tarvittavien keskeisten tietojen ja taitojen saavuttamista. Lisäksi maahanmuuttajien valinnanvapautta tulee kotouttamislain mukaan edistää. Valinnanvapaus liittyy myös tasa-arvo käsitykseen. Kotoutumisen tavoitteena ei pidetä maahanmuuttajien ja valtaväestön välistä tasaarvoisuutta yhteiskunnan eri sektoreilla, vaan maahanmuuttajien osallistumista työelämään ja yhteiskunnan toimintaan. Kuitenkin kotouttamislain perusteluissa todetaan, että integroitumisen keskeisenä periaatteena on maahanmuuttajien osallistuminen yhteiskunnan taloudelliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen elämään yhteiskunnan tasavertaisina jäseninä. Maahanmuuttajien ja muun väestöön tasavertaista osallistumista yhteiskunnan keskeisille sektoreille voidaan siis pitää yhtenä integraatiopolitiikan periaatteena. Tasa-arvon päämäärän ymmärtämiseksi täytyy käsitettä kuitenkin tarkastella tarkemmin. Länsimaissa ajatteluperinteessä tasa-arvon käsitteellä ja idealla on perinteisesti ollut kaksi tärkeää suuntausta. Tasa-arvon määrittelyssä on ollut keskeistä sen sisältämä vapauskäsitys ja mistä näkökulmasta tasa-arvo määritellään. Toinen suuntaus on nojannut positiivisen vapauden vapauskäsitykseen ja tasa-arvo on määritelty tasa-arvoisten lähtökohtien näkökulmasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on perinteisesti edustanut tällaista tasa-arvo näkemystä. Lähtökohtien tasa-arvossa yksilöiden oikeudet ja vapaudet perustuvat positiiviseen vapauskäsitykseen. Positiivisen vapauskäsityksen mukaan yksilön vapaus määrittyy hänen lähtökohtaisten toimintamahdollisuuksiensa ja vaihtoehtojensa kautta. Positiivisen vapauskäsityksen mukaan ihmisille annetaan mahdollisuudet toimia ja elää yhteiskunnan osana. Näkemyksen mukaan tulisi taata yksilön vapaus ja osuus yhteiskunnan materiaalisista resursseista. Positiivinen vapauskäsitys usein yhdistetään kommunitarismin perinteeseen, jossa yhteiskunnan edut asetetaan yksilön etujen edelle. Positiivinen vapauskäsitys korostaa yksilöiden lähtökohtaista mahdollisuuksien tasa-arvoa. Tämä tarkoitetaan lähtökohtaista tasa-arvoa erilaisiin tavoitteisiin pyrittäessä ja tasaarvoista mahdollisuutta tavoitteidensa saavuttamiseen. Tilanteen mahdollistamiseksi on yhteiskunnan materiaalisten ja muiden resurssien jakamisen tavoitteena antaa kaikille se osuus, jonka he tarvitsevat. Tämä tarkoittaa, että yhteiskunnan keskeisimpiä päämääriä on parantaa heikoimmassa asemassa olevien asemaa yhteiskunnassa. Nämä periaatteet ovat olleet pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeisiä periaatteita. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on pyrkinyt antamaan ja takaamaan asukkailleen mahdolli- 15
simman tasa-arvoiset lähtökohdat. Hyvinvointivaltion näkökulmasta tasa-arvoa on siis määritelty yhteiskunnan jäsenten lähtökohtaisten mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta. Positiivinen vapauskäsitys merkitsee, että epätasa-arvoisia lähtökohtia tasoittamalla yhteiskunnan jäsenille pyritään antamaan mahdollisimman tasa-arvoiset lähtökohdat. Tällaisen toimintaperiaatteen voidaan katsoa rajoittavan yksilön negatiivista vapautta. Toinen keskeinen länsimaissa vallinnut vapauskäsitys on siis negatiivisen vapauden käsitys, jonka mukaisesta näkökulmasta tasa-arvo määritellään yksilöiden mahdollisuuksien tasaarvon mukaan. Negatiivisen vapauskäsityksen mukaan yksilöiden vapaus määritellään valinta- ja toimintamahdollisuuksina, joita mikään auktoriteetti, kuten valtio, ei rajoita suorasti tai epäsuorasti. Libertaristit korostavat omistusoikeuksia. Näkökulma perustuu John Locken ajatukseen yksilön oikeudesta omaan persoonaansa ja ruumiiseensa, josta seuraa, että hänellä oikeus myös oman työnsä tai taitonsa tuotoksiin. Negatiivisen vapauskäsityksen mukaisessa ajattelussa yksilön etua priorisoidaan yhteiskunnan etuun nähden. Negatiivisen vapauskäsityksen mukainen tasa-arvokäsitys on ollut vallalla liberalistisemmissa yhteiskunnissa kuten Yhdysvalloissa. (Hellsten 1996.) Negatiivisen vapauskäsityksen mukaan yksilö on vapaa, jos mikään auktoriteetti ei rajoita hänen valinta- tai toimintamahdollisuuksiaan. Positiivisen vapauskäsityksen mukaan heikommassa asemassa olevien lähtökohtia pyritään tasoittamaan paremmassa asemassa oleviin nähden. Tällöin parempiosaiset joutuvat antamaan jotain tuotoksistaan myös yhteiskunnalle, jotta myös heikommassa asemassa olevilla olisi mahdollisuus toimia ja elää. Positiivisen vapauskäsityksen mukaan esimerkiksi progressiivinen verotus ja julkinen koulusysteemi ja terveydenhuolto lisäävät ihmisten tasa-arvoa ja vapautta, kun taas negatiivisen vapauskäsityksen mukaan nämä rajoittavat yksilön vapautta ja luovat epätasa-arvoa. Vapauden määrä ja tasa-arvo riippuvat siis näkökulmasta, josta asioita tarkastellaan. Ei voida siis suoraan verrata onko Yhdysvalloissa vai Suomessa enemmän vapautta tai tasaarvoa. Kuitenkin on mahdollista tarkastella konkreettista vapautta ja tasa-arvoa. Tämän näkemyksen mukaan tosiasiallinen tasa-arvo määrittyy positiivisen ja negatiivisen vapauden yhdistelmästä, jossa on huomioitu molemmat lähtökohdat. Tällöin yksilön vapaus ja tasaarvo määrittyy sen mukaan, miten tasa-arvoiset lähtökohdat ja valinnanmahdollisuudet hänellä on yhteiskunnassa. Tällöin pelkästään lähtökohtien tasaaminen ei riitä, vaan yksilöllä täytyy olla myös todellisia valinnanmahdollisuuksia. Myöskään pelkkien valinnanmahdollisuuksien tarjoaminen ei riitä, jos yksilöllä ei ole tosiasiallisia mahdollisuuksia valita tai saavuttaa niitä. Suomalaista integraatiopolitiikkaa tarkasteltaessa vapauskäsitysten näkökulmasta voitaisiin sanoa, että siinä ilmenee toisaalta positiivisen vapauskäsityksen mukaisuutta, sillä maahanmuuttajien integroitumista ja tasaveroisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa pyritään tukemaan erilaisilla kotouttavilla toimenpiteillä. Maahanmuuttajia siis pyritään auttamaan ja tukemaan epätasa-arvoisia lähtökohtia tasoittamalla. Toisaalta politiikassa on negatiivisen vapauskäsityksen mukaisuutta, sillä siinä korostetaan yksilön vastuuta omaa paikkaa yhteiskuntaan rakennettaessa. (ks. myös Suurpää 2002: 201-205.) Maahanmuuttajien asemaa tarkasteltaessa voidaan ajatella, että heidän negatiivista vapauttaan rajoitetaan, kun heitä estetään pääsemästä töihin koulutustaan vastaavalle alalle. Seuraavaksi tarkastelemme suomalaisen integraatiopolitiikan tasa-arvokäsityksiä: minkälaista tasa-arvoa politiikalla rakennetaan ja minkälaista vapautta tarkoitetaan. Integraatiopo- 16
litiikassa ja kotouttamislaissa tasa-arvoa käsitellään implisiittisesti ja eksplisiittisesti. Integraatiopolitiikan tasa-arvokäsitystä ei voida kuitenkaan ymmärtää ilman laajempaa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tuntemusta. Suomessa on pitkään ollut vallalla pohjoismaisen hyvinvointivaltion mukainen lähtökohtien tasa-arvoa ihanteena pitävä käsitys. Hyvinvointivaltio on kuitenkin joutunut viime vuosikymmenen aikana kriisiin Euroopan Unionin jäsenmaissa. Hyvinvointivaltiota on riisuttu ja on siirrytty kohti liberalistisempaa yhteiskuntapolitiikkaa. Suomi seuraa EU:nin valitsemaa suuntausta. 3.3. Hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskunnaksi: hyvinvointipolitiikasta kohti osallistumisenpolitiikkaa Pohjoismainen hyvinvointivaltion periaatteet ja sosiaalipolitiikan perusteet ovat muuttumassa. Edelleen käytetään samoja käsitteitä, mutta niiden merkitykset ja määritelmät ovat muuttumassa. Tasa-arvon käsite on yksi näistä keskeisistä muuttumassa olevista käsitteistä. Tasa-arvoa pidetään edelleen keskeisenä yhteiskuntapolitiikkaa ohjaavana arvona, mutta sen merkitys ja päämäärät eroavat hyvinvointivaltion perinteisestä tasa-arvo käsityksestä. Aiemmin korostettiin työelämän ja yhteiskunnan tasa-arvoa, ja valtiolla oli vahva rooli tasa-arvon takaamisessa. Valtion oletettiin antavan kansalaisille näiden tarvitsemat mahdollisuudet ja resurssit. Tämä oli hyvinvointivaltion yleistä politiikkaa. (Hagelund 2002.) Viimeisen vuosikymmenen aikana hyvinvointivaltio on joutunut perustavaa laatua olevaan muutokseen. Monet tutkijat ajattelevat hyvinvointivaltion projektin kohdanneen loppunsa (Bauman 1998.) hyvinvointivaltio on heikentynyt kokonsa ja vaikutusvaltansa suhteen. Muuttuvassa politiikassa on alettu painottaa mahdollisuuksien tasa-arvoa lähtökohtien tasaarvon sijaan. Yksilöllä on vastuu elämänsä ja sosiaalisen elämänsä päämäärien saavuttamisesta yhteiskunnan eri sektoreilla. Valtion ja hallituksen rooliksi jää tiettyjen yhteiskunnan perusrakenteiden organisointi ja verojen keruu. Liberalistisessa politiikassa valtion roolin ajatellaan kuitenkin olevan parhaimmillaan, kun se on lähes olematon. Myös verojenkeruun tulee olla minimissään. Valtion rooli yksilön elämässä määrittyy pääasiassa sen kautta, ettei valtio estä yksilöä toteuttamasta itseään ja toiveitaan. Ideologia on mahdollisuuksien tasa-arvokäsityksen ja negatiivisen vapauskäsityksen mukainen, mikä on lähes päinvastainen hyvinvointivaltion vapaus- ja tasaarvokäsitykselle. Hyvinvointivaltion tavoitteena on lähtökohtien tasa-arvo, jonka valtio pyrkii toimillaan mahdollistamaan. (Hellsten 1996, Julkunen 2001.) Liberaalimmassa yhteiskuntapolitiikassa yksilöllisyys, aktiivisuus ja vastuu ovat avaintermejä. Vuonna 1998 Yhdysvalloissa tehtiin hyvinvointipolitiikan uudistus (welfare reform). Uudistuksen alkuperäinen nimi oli Personal Responsibility Act ja se esiteltiin osana republikaanien ohjelmaa Contract With America. Lakialoitteen keskiössä on työ, ei työ itsessään, vaan työetiikka ja tämän etiikan rappeutuminen. Lain päämääränä oli työntekoon perustuva sosiaaliturva (workfare), mikä siis tarkoittaa vastikkeellista sosiaaliturvaa ja velvollisuutta tehdä työtä korvausta vastaan. Keijo Rahkonen huomauttaa, että Suomessa tätä politiikkaa kutsutaan aktiiviseksi sosiaalipolitiikaksi. (Rahkonen 2000: 65-85.) Liberaali yhteiskuntapolitiikkaa on nostanut esiin ajatuksen yhteisön kautta tapahtuvasta hallinnoinnista. Ajatus on esitetty kritiikkinä neoliberaaleille diskursseille. (Rose 2000: 304-346; Hagelund 2002.:18.) Ideana on, että epävirallinen yhteisö hoitaisi aiemmin valtiolle kuulunei- 17
ta tehtäviä. Konservatiivinen kommunitarismi korostaa uutta moraalista subjektia ja läheisyhteisöjen, kuten perheen ja naapuruston, merkitystä. Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa retoriikkaa kutustaan kolmannen tien politiikaksi. Isossa-Britanniassa Tony Blairin johtama (uusi) työväenpuolue, New Labour, edustaa kolmannen tien politiikkaa. Politiikkaa perustuu pitkälti brittiläisen sosiologin Anthony Giddensin esittämään teoriaan kolmannesta tiestä keskusta-vasemmistolaisena uutena politiikkana, jossa ylitetään perinteiset oikeisto-vasemmisto jaottelut. (Rose 2000: 304-324; Giddens 2000: 89-99; Rahkonen 2000:65-85.) Monet muutkin tutkijat ovat väittäneet, että (ks. Hall 1992; Beck 1999.) myöhäismodernina aikana tapahtuu globalisaation seurauksena sellaista kulttuurista homogenisoitumista ja toisaalta hybridisaatiota (sekoittumista), että perinteiset poliittiset jaottelut menettävät merkityksensä. Kansallisvaltioiden ja perinteisten puoluejakojen ei enää uskota voivan ratkaista globalisoituvan maailman ongelmia niiden ylittävät kansalliset ja perinteiset puoluepoliittiset rajat. (Beck 1999.) Globalisaatio tapahtuu pitkälti talouden ehdoilla eli taloudellisena globalisaationa. Jos maailmanpalloistumisen eli globalisaation annetaan tapahtua talouden, eli markkinatalouden ehdoilla, tapahtuu arvojen ja käytäntöjen yhdenmukaistuminenkin (markkina)talouden ehdoilla. Tällöin voidaan jopa väittää, että markkinatalouden maailmankuva on ainoa oikea ja jopa luonnollinen tila. Sitä ei voida enää kyseenalaistaa, sillä kyseessä katostaan olevan luontoon verrattavissa oleva tosiasia. Tällöin muut poliittiset mielipiteet ja ideologiat todellakin menettävät merkityksensä, sillä yhden jumalan uskonnoissa ei ole tilaa toisille ideoille. Kolmannen tien -politiikan keskeinen ajatus on, ettei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia. Toinen keskeinen päämäärä on inkluusion eli kaikki-mukaan-sisällyttävän -politiikan ajatus. Inkuluusiolla tarkoitetaan toisaalta kaikkien kansalaisten tasa-arvoa ja toisaalta velvollisuuksia ja vastuuta yleensä. Menestyvä yhteiskunta perustuu inkluusion ideaan, jossa kaikki yhteiskunnan jäsenet ottavat aktiivisesti osaa yhteiskunnan toimintaan ja huolehtivat velvollisuuksistaan. (Giddens 2000; Rahkonen 2000; Julkunen 2000.) Kolmannen tien politiikkaa on kritisoitu runsaasti. Loïc Wacquant ja Pierre Bourdieu ovat väittäneet blairismin olevan amerikanisaation troijan hevonen. Bourdieu (1999) on todennut, ettei kyseessä ole niinkään uusien ideoiden esiinmarssi, vaan pikemminkin konservatiiviset ideat on puettu uuteen kaapuun. He ovat varoittaneet Yhdysvaltain menestyksekkään talouskasvun kyseenalaisesta kääntöpuolesta: köyhyydestä, epätasa-arvosta, ghettoutumisesta jne. Bourdieu on todennut, ettei talouskasvun ja edistysuskon huumassa pidä unohtaa, että tämänkaltainen edistys tuo mukanaan myös Chicagon slummit. (Wacquant 2000; Bourdieu 1999; Rahkonen 2000:82.) Kriittisen sosiaalipolitiikan mukaan tasa-arvoisiin työmarkkinoihin ja tulojen uudelleenjakoon tähdännyt tasa-arvoisuuden idea on vaihdettu osallistumisen edistämiseen tai vaatimiseen. Valtion tehtävänä on auttaa työelämän ulkopuolella olevat ihmisiä auttamaan itseään pääsemään mukaan työmarkkinoille. Jotkut ovat kritisoineet Blairin uuden työväenpuolueen esitelleen vain uuden työkurin. Tällainen sosiaalipolitiikkaa hyväksyy vain yhden kansalaisuuden ja yhteiskuntaan kuulumisen muodon: omavaraisen (omillaan toimeentulevan) ja tuottavan työllisyyden. (Julkunen 2000:100-123.) Suomessa pääministeri Paavo Lipponen (1997) on kannattanut Tony Blairin esittelemää ideologiaa. Lipposen mukaan Blair on nostanut esiin tärkeän näkökulman, jonka mukaan yhteiskunnan turvaverkon ja yksilön vastuun tulisi olla enemmän tasapainossa. (Rahkonen 2000: 75.) 18