Velan puhdistava vaikutus Saska Heino 1. Alkusanat Velka on loppu ja alku. Šiva ja Vishnu. Tuotantotavan lopettaja, mutta myös sen olemassaolon uusintaja. Kapitalistinen tuotantotapa, jota ilmentää [y]leisen voiton suhdeluvun etenevä tendenssi laskemiseen 1 sisältää aina mahdollisuuden niin mahtavien voittojen kuin velkojenkin kasaamiseen. Juuri kasautuminen riippumatta siitä, mikä kasautuu on kapitalismille tyypillinen piirre. Kuin vetovoima, jonka välittäjänä kappaleiden välillä toimii Higgsin bosoni, vetää varallisuus muuta varallisuutta puoleensa rahan avulla. Raha on kasautumisen välittäjähiukkanen. Raha kasautuu harvojen käsiin, mutta näistä käsistä raha myös jakautuu muille. Ei pyyteettä eikä vastikkeetta, vaan velkana. Koron avulla tämä velka palauttaa itsensä kasvaneessa muodossa. Tämä kasvu ei tapahdu itsestään, vaan edellyttää, että rahan lainaaja harjoittaa sen avulla tuotantoa eli ostaa lainallaan pääomaa C, joka koostuu tekijöistä c + v eli kiinteästä ja vaihtelevasta pääomasta, joista jälkimmäinen tunnetaan myös työvoimana. Rahan antolainaajan eli rahakapitalistin ja sen ottolainaajan, tuotantokapitalistin, suhde on kiinteä. Tuotantoa ei voi harjoittaa ilman alkupääomaa tässä C:tä eikä velkaa maksaa takaisin ilman tuotannon hedelmien, tavaroiden, myyntiä. Myös annetun rahalainan kasvu koron i avulla edellyttää tätä tuotantoa. Mikäli tuotantokapitalistilla ei ole tavaroidensa myynnin jälkeen käytettävissään enemmän rahaa kuin ennen niiden valmistusta, ei hän ole kykeneväinen maksamaan rahakapitalistille. 2. Teoriaa Hahmotetaan tätä tavaran luomistyön ja sen valmistamisesta maksamisen välistä suhdetta seuraavilla yksinkertaisilla kaavoilla. M C M '=M+m (1.1.) kuvaa, miten raha M laajenee tavarana C olonsa kautta M':ksi, joka puolestaan kertoo, miten alkuperäinen raha M on C:n myynnin kautta kasvanut suuremmaksi summaksi. 1 Marx 1980, 216.
D M D '=D+i (1.2.) kuvaa puolestaan, miten rahakapitalistin lainaama summa D kasvaa tuotantokapitalistin rahana olon kautta D':ksi, jonka osatekijät ovat alkuperäinen velka D + korko i. Tiedetään Marxin työarvoteorian kautta, että vain C = c + v:n toinen osatekijä, v, voi luoda uutta arvoa tuotannossa. Tämä v on työvoima, jonka työstään saamaa korvausta v kuvaa. Tämä uusi arvo tunnetaan nimellä lisäarvo ja sitä kuvataan kirjaimella s. Lisäarvo on arvoa, joka ei kulu kiinteän pääoman c uusintamiseen eikä vaihtelevan pääoman v palkkoihin. Koska c ei voi uusintaa itseään toisin kuin v, se voi vain kuolettaa arvonsa kulumisen kautta. Siksi v on ainoa osatekijä C:stä, joka voi tehdä enemmän työtä kuin oman palkkansa, v:n, verran. Tiedetään myös, että M:llä ostetun C:n tuote on tavara, jota kuvataan tässä kirjaimella w. Koska w on tavara, joka on myytävä M:n laajentumiseksi M':ksi, ja koska M' on D':n edellytys, on w:stä saatava enemmän rahaa kuin sen tuottamiseen on sijoitettu M:nä. Voidaan sanoa, että w:tä kohtaan kohdistuvat paineet ovat suuret mikäli w:n ei onnistu myyntinsä kautta palauttaa tuotantokapitalistille summaa M', ei tuotantokapitalistikaan voi palauttaa rahakapitalistille summaa D'. Tavara w jaetaan osatekijöihin w=c+v+s, (1.3.) jolloin on mahdollista sanoa, että c:n ollessa sen oston jälkeen annettu tekijä, voidaan tuotannon aikana vaikuttaa ennen kaikkea v:n ja s:n väliseen suhteeseen. Sanotaankin, että tuotantokapitalistin pääoman C = c + v kokoonpano on ratkaiseva tekijä sille, miten suuri uuden arvon eli lisäarvon s suhde on tuotantokapitalistin korvattaviin kustannuksiin c + v. 2 Katsotaan pääoman kokoonpanon merkitystä lisäarvon s tuotannolle seuraavassa taulukossa. C c v s s' p' I 100 25 75 75 100,00% 75,00% II 100 50 50 50 100,00% 50,00% III 100 75 25 25 100,00% 25,00% Nähdään, että suhde c:v on ratkaiseva s:n suuruudelle, kun s' eli lisäarvon suhdeluku s '= s v on annettu 100 % eli vaihteleva pääoma, työvoima, v käyttää yhtä suuren osan työajastaan palkkansa arvoisen summan (25 75v) kuin palkkansa ylittävän summan (25 75s) tuottamiseen. Toisin sanoen 2 Tämä edellyttää, että lisäarvon suhdeluku s' ei muutu.
suhde työvoiman palkan v ja lisäarvon s välillä on aina s:v. Yksinkertaistetaan asioita ajattelemalla, että w:n myynnistä ei koidu mitään vaihdantakustannuksia, jotka liittyvät yleensä kauppaan, kuljetukseen ja markkinointiin eli tavaran kohdentamiseen kuluttajille. Näin ollen w(i) = 25c + 75v + 75s = 175w ja jos w = p eli tavaran arvo w on yhtä kuin sen hinta p, niin tuotantokapitalistin on saatava tavaransa myynnistä takaisin hinta 175p. Koska summasta 175p on korvattava 25c + 75v = 100C, jää jäljelle lisäarvo 75s. Kun tämä lisäarvosumma 75s jaetaan kokonaispääomalla 100C, saadaan voiton suhdeluku p'= s C, joka on tapauksessa I = 75 %. Se miten rahakapitalistin myöntämä velka D, joka tuotantokapitalistin käsissä on rahapääomaa M, muuntuu pääomaksi C ja lopulta tavaraksi w, on prosessi, jota kuvataan kaavalla D M C c v w s M ' D ' p. (1.4.) Havaitaan, että velka D laajenee tuotannon kautta M':ksi, josta taasen vähennetään D'. Mikäli M' on suurempi kuin D', tekee tuotantokapitalisti voittoa p. Mikäli voiton suhdeluku p' on kuitenkin liian pieni ja siten tavaran w myynnistä saatava summa M' on pienempi kuin D', on tuotantokapitalistilla ongelmia selvitä velastaan. Tarkastellaan seuraavaksi yksinkertaista taulukkomallia, jossa otetaan w:n tuotannon lisäksi huomioon D':n maksusta aiheutuvat seuraamukset. Taulukossa ei yksinkertaisuuden nimissä oteta huomioon w:n vaihdannasta aiheutuvia kustannuksia, vaan oletetaan jälleen, että w:n lisäarvo s palautuu markkinoilta takaisin tuotantokapitalistille vailla kauppakapitalistin välikättä. Vuosi D i C c v s s' p' s (D + i) G p 1 100 5 100 50 50 50 100,00% 50,00% -55 0 0 2 55 2,75 100 50 50 50 100,00% 50,00% -7,75 0 0 3 7,75 0,39 100 50 50 50 100,00% 50,00% 41,86 50,00% 20,93 4 0 0 100 70,93 29,07 29,07 100,00% 29,07% 29,07 50,00% 14,54 5 0 0 100 85,47 14,53 14,53 100,00% 14,53% 14,53 50,00% 7,27 6 0 0 100 92,74 7,26 7,26 100,00% 7,26% 7,26 50,00% 3,63 Taulukossa on esitetty kuuden vuoden mittainen tuotantojakso, joka alkaa ensimmäisenä vuonna velanotolla D = 100. D:n korko on tässä kiinteä eli i = 5 %. Tuotantokapitalisti ostaa D:llä C:n, jonka suuruus on niin ikään = 100. C jakautuu puolestaan osatekijöihin c = 50 ja v = 50. Lisäarvon suhdeluvun s' ollessa = 100 %, tuottaa v aina yhtä paljon lisäarvoa s kuin palkkaansa vastaavaa arvosummaa v. Toisin sanoen suhde s:v on jälleen oletettu 1:1:ksi. Yleinen laskukaava tälle taulukolle on w (c+v)=s s ( D+i+G)= p (1.5.)
eli tuotannossa syntyneen tavaran w = c + v + s myynnistä jäljelle jäävästä arvosta s on vähennettävä vielä velanhoito- ja investointikustannukset ennen kuin se voi toimia voittona p. Vuosina 1 3 pääoman kokoonpano C = c + v ei muutu, jolloin voiton suhdeluku p' pysyy samana (p' = 50 %). Sarake s (D + i) kuvaa velan lyhennyskustannuksia suhteessa lisäarvoon s. G tarkoittaa investointiastetta s:sta eli sitä, kuinka suuri osa s:sta investoidaan uudelleen tuotantoon. Viimeinen sarake p taasen kertoo, kuinka paljon lisäarvosta s voidaan jakaa voittoina p investointien G jälkeen. Taulukosta on helppo nähdä, että kiinteään pääomaan c investoiminen vaihtelevan pääoman v sijaan laskee voiton suhdelukua p', kun lisäarvon suhdeluku s '= s v otetaan annettuna eli s' = 100 %. Tämä ei tarkoita, etteikö voiton suhdeluku voisi nousta lisäarvon suhdelukua nostamalla. Tuotannon siirtäminen pienempien työvoimakustannusten maihin voi nostaa s':ää. Samoin s' voi nousta tilanteessa, jossa työvoimalta vaaditaan enemmän työtä palkkansa vastineeksi tuottavuuden noston kautta. Jos kaupankäynti mahdollistaa v:n uusintamis- eli elinkustannusten laskun siten, että vaikkapa tuontiruoka laskee ruuan hintaa kotimarkkinoilla, voi tuotantokapitalisti pitäytyä vaikkapa inflaation mukaisista palkankorotuksista tai yksinkertaisesti laskea työntekijöidensä palkkaa v. Kaikkinensa on kuitenkin hyvä torjua harhakäsitys tuottamattomuudesta laskevan voiton suhdeluvun syynä. Marxin mukaan [v]oiton suhdeluku ei laske siksi, että työ tulee tuottamattomammaksi, vaan siksi, että se tulee tuottavammaksi. 3 Kiinteän pääoman c kasvu mahdollistaa suuremman w:n eli kokonaisarvotuotteen tuottamisen, mutta koska c:n kasvu tarkoittaa myös sen kasvua tavaran arvosta w = c + v + s, on sillä vääjäämättä vaikutuksensa voiton suhdeluvun laskulle, sillä kaavaa p'= s C katsoessa on aina muistettava, että C = c + v. Myös lisäarvon suhdeluku s '= s v voi kasvaa ilman, että voiton suhdeluku p' kasvaa. Pikemminkin päinvastoin, sillä [v]oiton suhdeluku laskee Marxin sanojen mukaan siksi, että verrattuna käytettyyn pääomaan käytetään ylipäätään suhteellisesti vähemmän työtä eikä siksi, että työläisiä riistetään vähemmän. 4 Edellä esitetty taulukko esittääkin juuri tilannetta, jossa tuotantokapitalisti sijoittaa (G) puolet lisäarvosta s kiinteään pääomaan c. Koska lisäarvon suhdeluku s' ei muutu, vaan on vakio, laskee voiton suhdeluku p' ja tuotantokapitalistin käteen jäävä voitto p. Jos tuotantokapitalistilla olisi velkaa vuonna 6, jolloin p' on enää 7,26 %, olisi hänen huomattavasti hankalampi maksaa takaisin velkaansa D saati sen korkoja i. Tämä voisi johtaa korkeampiin velan riskilisiin, kun rahakapitalisti suojaisi itseään mahdolliselta tuotantokapitalistin maksukyvyttömyydeltä. Yllä olevassa taulukossa esitetty velan takaisinmaksunopeus voidaan laskea logaritmilaskulla, 3 Emt., 243. 4 Emt., 249. D t =log D (1+i) n (1.6.)
jossa D t = velan takaisinmaksuaika, 1 = vakio, i = korko (esim. 15 % = 0,15) ja n = korkomaksujen määrä. Katsotaan esimerkkiä, jossa D = 100, i = 15 % ja n = 6. Tulokseksi kaavasta (1.6.) saadaan D t =log100 (1+0,15) 6 4,63. Mitään kaavan (1.6.) kaltaista takaisinmaksua ei tietenkään tapahdu ilman lisäarvon s tuottamista. Tiedetään lisäarvon suhdeluvun s' kautta, että s '= s v. Jos s = p eli kaupan kustannuksia ei oteta huomioon, niin kaavan Δ s=log C (1+s) n (1.7.) avulla voidaan laskea, miten nopeasti pääoma C tuottaa lisäarvoa s tuotantokierrosten n aikana, jotta velka D saadaan maksetuksi. 1 = kaavassa (1.7.) vakio, joka kuvaa luotua arvoa c + v. Jos esimerkiksi C = 100, s = 5 % eli 0,05 ja n = 6, niin Δ s=log 100 (1+0,05) 6 =2,68. 3. Voiton suhdeluku velan lähde ja päätepiste Edellä esitetyssä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Velan koron ja lisäarvon välinen erotus on varsin selvästi ratkaiseva tuotantokapitalistin selviytymisen kannalta. Samalla s piirtää rajat myös velan korkotuottojen myötä sijoittajien kyvylle laajentaa sijoituskohteidensa rahallista kokonaisarvoa. Velka ja rahapääoma eivät voi elää omaa elämäänsä. Marxin mukaan käsitys, jonka mukaan [raha]pääoma tuottaisi kapitalistisen tuotantotavan pohjalla voittoa toimimatta tuotantopääomana 5 on laajalle levinnyt ja pitkällä aikavälillä vahingollinen. Tähän syynä on rahapääoman pakko toimia tuotantopääomana. Marx jatkaa sanomalla, että todellisen tuotannon ehdot, [so. voitot] määräävät teollisuuskapitalistien rahapääomakysynnän 6. Lainauksen takana oleva järjenjuoksu on yksinkertainen. Mikäli tuotantokapitalisti kykenee myymään tavaransa w ja palauttamaan sen myynnistä itselleen lisäarvoa s niin w:n myyntihinta ylittää kiinteän ja vaihtelevan pääoman (c + v) vaatimat uusintamiskustannukset, eikä hänellä ole tarvetta lainata rahapääomaa. 7 Voiton suhdeluku p' on ratkaiseva raha- ja tuotantopääoman välisen suhteen avaamiseen. Edellä esitetyistä taulukoista selviää, että lisäarvon suhdeluvun s' ollessa vakio ainoa tekijä, joka vaikuttaa voiton suhdelukuun p' on kokonaispääoman C = c + v koostumus. Tärkein kapitalistien välinen kilpailu on kilpailu tuotanto- ja markkinahinnoista. Kilpailijoita matalampi tuotantohinta mahdollistaa matalamman markkinahinnan. Tämä taas voi parantaa tuotantokapitalistin kykyä muuntaa tavaransa w rahaksi (ks. kaava (1.1.)) ilman hävikkiä myymättä jääneistä tavaroista. Hintakilpailu on 5 Emt., 375. 6 Emt., 416. 7 Tämä ei tarkoita, etteikö vaikkapa tuotannon laajentaminen vaatisi lisäarvon s ylittävän määrän rahapääomaa.
kilpailua kohti pohjaa kilpailua, jossa tuotantokapitalistit eivät pysty laskemaan kustannushintojaan 8 riittävän nopeasti tuotantohintojensa tahtiin. Tämä on täysin johdonmukaista: kustannushinnat ovat hintoja, jotka tuotantokapitalistin on maksettava ennen tuotantohintojen laskuttamista kauppakapitalisteilta. Vaikka tuotantokapitalisti saisikin laskettua tuotantohintaansa suhteessa kustannushintoihinsa, eivät jälkimmäiset muutu mihinkään. Olisi varsin kieroa, jos tuotantovälineiden ja -pääoman myyjä palkitsisi tuotantokapitalistin siitä, että tämä on onnistunut laskemaan tuotantohintojaan. 9 Hahmotetaan kustannus- ja tuotantohintoja seuraavalla taulukolla. A C c v s s' p' Ω I 100 100 25 75 75 100,00% 75,00% 175 II 100 100 50 50 50 100,00% 50,00% 150 III 100 100 75 25 25 100,00% 25,00% 125 Yllä olevassa taulukossa A = kustannushinta (alfa) ja Ω = tuotantohinta (omega). Havaitaan, että laskeva voiton suhdeluku p' on lisäarvon suhdeluvun s' pysyessä vakiona syyllinen tuotantohinnan laskuun. Taulukko on yksinkertaistettu oletuksella siitä, että tuotantokapitalisti ei kykene laskemaan kokonaispääomansa C arvoa kierrosten I III aikana. Toinen yksinkertaistus on olettaa, että hinnat vastaavat arvoja. Asioita vedetään suoraksi myös olettamalla, että lisäarvon suhdeluku pysyy vakiona eli työvoiman tuottavuus ei muutu. Lopputulos taulukossa on kuitenkin, että tuotantohinta Ω lähestyy kustannushinta A:ta. Taulukoidaan seuraavaksi kolmen eri tuotantokapitalistin hintakilpailua. A C c v s s' p' Ω λ $ I 100 100 75 25 25 100,00% 25,00% 125 150 25 II 100 100 50 50 50 100,00% 50,00% 150 150 0 III 100 100 25 75 75 100,00% 75,00% 175 150-25 Tässä taulukossa A on jälleen kustannushinta ja Ω tuotantohinta. Lisätyt muuttujat ovat λ, jolla tarkoitetaan markkinoilla muodostuvaa keskimääräistä hintaa ja $, jolla kuvataan lisävoittoa tai -tappiota. Havaitaan, että I tekee matalammasta voiton suhdeluvustaan (p' = 25 %) huolimatta lisävoittoa ($ = 25). II saa tavaransa myytyä tuotantohinnallaan ( Ω = 150), sillä se vastaa keskimääräistä markkinahintaa (λ = 150). Ristiriitaiselta Marxin teorian kannalta tuntuu kuitenkin, että tuotantokapitalisti III:n voiton suhdeluku (p' = 75 %) on korkein, mutta hän joutuu silti laskemaan tuotantohintaansa (Ω = 175). Tuotantokapitalisti on tässä tilanteessa pulman edessä, sillä 8 Kustannushinta (cost-price) on tuotantokapitalistin ostohinta, johon hän hankkii pääomansa, tuotannontekijänsä ja työvoimansa. Tuotantohinta (price of production) on puolestaan hänen myyntihintansa, jolla hän siirtää tavaransa markkinoille kauppakapitalistin välityksellä. 9 Niin sanottu transformaatio-ongelma liittyy juuri kustannus- ja tuotantohintojen väliseen erotukseen. Aiheesta on käyty viime aikoina runsasta keskustelua (ks. vaikka Kallinen et al. 2011, 95).
[v]aikka voitto syntyy - - pelkästään lisätyöstä, siis pelkästään vaihtelevan pääoman käytöstä, yksittäisestä kapitalistista voi asia näyttää siltä, että elävä työ on tuotantokustannusten kallein elementti, joka on ennen muuta supistettava minimiin. 10 Edellä esitetty väittämä siitä, että hintakilpailu on kilpailua kohti pohjaa, tulee käsitettävämmäksi, kun mietitään, miten tuotantokapitalisti III pyrkii laskemaan tuotantohintaansa. Kuvitellaan tilanne, jossa kaikkien tuotantokapitalistien I, II ja III tuotanto- ja kustannushinnat ovat samat. Tällaisessa tilanteessa ainoaksi voittoa määrittäväksi tekijäksi jäisi voiton suhdeluku. Kapitalistilta III tämä edellyttäisi työvoiman v korvaamista kiinteällä pääomalla c. Koska hänen voiton suhdelukunsa on korkea (p' = 75 %), on hänen mahdollista käyttää lisäarvoaan s ja ostaa sillä lisää kiinteää pääomaa. Tämä on mahdollista siitä huolimatta, että hintojen tasoittuminen keskimääräiseksi markkinahinnaksi (λ = 150) syö hänen lisäarvostaan pois 25 yksikköä. Mikäli kapitalisti III toimisi samanlaisella pääomalla kuin I, hänellä olisi varaa lisävoiton ($ = 25) ansiosta käyttää 50 yksikköä c:n hankkimiseen. Tuotantokapitalistit I, II ja III ovat noidankehässä, jossa laskevat voitot korreloivat laskevien tuotantohintojen kanssa. Mikäli he eivät kykene joko laskemaan kustannushintojaan (A) tai parantamaan työvoimansa tuottavuutta lisäarvon suhdelukua korottamalla, heidän edessään on ennemmin tai myöhemmin kamppailu hupenevasta lisäarvosta. Määrittämättömän mittaisen aikavälin ratkaisu on velan otto. Mikäli tuotantokapitalistit haluavat vaikuttaa tuotantokustannuksiinsa (A + Ω), tulee heidän muuttaa pääomansa hintaa. Tämä voi onnistua rahakapitalistilta ostetulla rahalla tehtävin lisäinvestoinnein. 11 Mikäli velkarahalla ei kuitenkaan onnistuta nostamaan lisäarvon ja voiton suhdelukuja, ajautuvat tuotantokapitalistit aiempaa suurempiin ongelmiin, pahimmillaan jopa konkursseihin. Nykyään yleisesti käytetty keino lisäarvon ja voiton suhdelukujen kasvattamiseen on tuotannon siirtäminen halvempien työvoimakustannusten maihin. Tämä tarkoittaa, että työntekijät voivat käyttää pienemmän osan työpäivästään omien elinkustannustensa kattamiseen ja suuremman osan lisäarvon tuottamiseen. Voiton suhdeluvun lasku on ainoastaan tendenssi. Se on kuitenkin hyvin voimallinen tendenssi, joka ennemmin tai myöhemmin vaikuttaa tuotantokapitalistien velkaantumishalukkuuteen ja -kykyyn. Koska rahakapitalistien elo on sidottu tiukasti arvoa luovien tuotantokollegojensa onneen ja menestykseen, eivät korot ja velkojen ehdot voi nekään koskaan vapautua voiton suhdeluvun ehdollistavalta vaikutukselta. 10 Emt., 680. Kursiivi lisätty. 11 Edellä esitetyissä esimerkeissä lisäarvon ja voiton suhdeluvut ovat paljon todellista maailmaa korkeampia. Näin ollen yritykset tuotantokapitalistit ovat oikeassa maailmassa paljon riippuvaisempia ulkoisesta rahasta kuin tässä. Mitä kilpaillummilla markkinoilla jokin yritys toimii, sitä enemmän sen toiminnan sointi muistuttaa kireäksi viritetyn viulun kieltä. Katkeaminen on lähellä!
4. Together as one ylämäki, alamäki, ylämäki... Marxin kyky sitoa kaikki kapitalistisessa talousjärjestelmässä esiintyvät ilmiöt toisiinsa saa todistuksensa seuraavassa lainauksessa. Asettaessaan erilaisia luottokierron muotoja rahan paikalle pankkijärjestelmä osoittaa edelleen, että raha ei tosiasiassa ole mitään muuta kuin työn ja sen tuotteiden yhteiskunnallisen luonteen erikoinen ilmaus, jonka täytyy yksityistuotannon perustan kanssa ristiriidassa olevana kuitenkin aina loppujen lopuksi esiintyä esineenä, erikoisena tavaran muiden tavaroiden rinnalla. 12 Tuotannon ja rahoituksen ykseys on kapitalistisen tuotannontavan kannalta kuolettavan vahva. Kummallakin on vahva pyrkimys eroon toisistaan. Tuotantokapitalistit pyrkivät toimimaan ilman lainarahaa, rahakapitalistit taas jättävät mieluusti tuotannosta huolehtimisen toisille. Rahan sitominen tuotantoon koneisiin, työvoimaan, tuotannontekijöihin on riskialtista toimintaa. On joka tavalla helpompaa jättää raha mahdollisimman helposti käytettävään, likvidiin, muotoon. Marxin mukaan [f]iktiivisen pääoman muodostamista seuraa usko siitä, että yhteys pääoman todelliseen arvonlisäysprosessiin katoaa, jolloin käsitys pääomasta arvoaan itsesäätävänä automaattina vahvistuu 13. Kaikki edellä esitetty todistaa kuitenkin päinvastaista rahaa ja tavaraa ei voi erottaa toisistaan lopullisesti. Päinvastoin, [n]iin kauan kuin työn yhteiskunnallinen luonne ilmenee tavaran rahamuotoisena olemassaolona ja noin ollen todellisen tuotannon ulkopuolella olevana oliona, eivät rahakriisit, todellisista kriiseistä riippumattomina tai niiden kärjistyminä, ole vältettävissä. 14 Velan paisuminen voi olla armonlaukaus ja alkulaukaus lamalle. Samalla velka pitää sisällään mahdollisuuden koko kapitalistisen tuotantotavan elämään ja kuolemaan. Marxin mukaan ei ole mitään epäilystä siitä, että luottojärjestelmä tulee toimimaan mahtavana vipuna siirryttäessä kapitalistisesta tuotantotavasta yhteenliittyneen työn tuotantotapaan, kuitenkin vain yhtenä elementtinä itse tuotantotavan muiden suurten elimellisten mullistusten yhteydessä. 15 Niin tai näin. Velalla on puhdistava vaikutus. Se puhdistaa pöhöttyneen tuotantotavan itse itsestään niin kuin tupakka lopettaa polttajansa tai viina juojansa. Luojaansa tavaraa velka ei pääse pakoon, vaikka keskustelu virtuaalirahasta tai fiktiivisestä pääomasta voikin joskus kasvattaa pakohaaveita. Velka mahdollistaa toisaalta uuden elämän kapitalistiselle tuotantotavalle. Kun luottotappiot, maksuhäiriöt, irtisanomiset, kiinteän omaisuuden 12 Emt., 599. 13 Emt., 464. 14 Emt., 512. 15 Emt., 599.
paniikinomaiset myynnit ja kurjuuden lisääntyminen vähennetään yhtälöstä, jää jäljelle laihtunut, mutta terve kapitalismi, joka aamulla heräävän pillerinpyörittäjän tavoin on valmis aloittamaan uuden lantapallon pyörittämisen. Jossain kohtaa pallo kasvaa liian suureksi, eikä pillerinpyörittäjä jaksa sitä enää liikutella. Uudestaan voi kuitenkin aina yrittää... Lähteet Kallinen Yrjö et al., Kurssi kohti konkurssia. Talouskriisin syyt ja seuraukset. Vastapaino, Tampere 2011. Marx Karl, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 3. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova 1980.