Oikeilla jäljillä. Taloustiede, pääoman laskeva tuotto ja Suomi. Saska Heino

Transkriptio

1 Oikeilla jäljillä. Taloustiede, pääoman laskeva tuotto ja Suomi Saska Heino i. Johdatukseksi Kuten tässä viitekehyksessä julkaistuja kirjoituksia lukeneet tietävät, olen käsitellyt yhtä aihetta ylitse muiden voiton suhdelukua ja sen laskutendenssin lakia. Syy aiheen valinnalle on ollut yksinkertainen. Mikäli voiton suhdeluku, joka määrittää sijoitetun pääoman tuoton jollakin ajanjaksolla, piirtää rajat tähän tuottoon perustuvalle sijoitustoiminnalle, ja tämä sijoitustoiminta on elintärkeää kapitalistisen tuotannon uusintamiselle, on sillä vaikutuksensa myös muun yhteiskunnan historialliseen kehitykseen. Karl Marx ( ) oli nähdäkseni oikeassa todetessaan suhdeluvun laskutendenssin olevan»kaikilta kannoilta modernin poliittisen taloustieteen tärkein laki ja kaikkein oleellisin vaikeimpien suhteiden ymmärtämiselle». Olen lisäksi samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että kyseessä on juuri»[h]istorialliselta kannalta tärkeä laki». 1 Lyhytaikaiset heilahtelut voiton suhdeluvussa eivät ole yhtä kiinnostavia kuin pitempiaikaiset kehityskulut, suhdanteet tai trendit, joilla voidaan katsoa olevan vaikutuksensa historiallisiin epookkeihin. Eräs tällainen epookki on toisen maailmansodan jälkeinen»kultakausi» luvulla. Kuten Marxin mukaan tiedetään, on»[k]apitalistisen tuotantotavan laiksi osoittautunut, että tämän tuotantotavan kehityksen mukana tapahtuu vaihtelevan pääoman suhteellinen väheneminen verrattuna pysyvään pääomaan, ja siis verrattuna liikkeeseen pantuun kokonaispääomaan» 2. Toisin ilmaistuna pääoman elimellisellä kokoonpanolla k' on taipumuksena kasvaa. 3 Kyse on kansantaloustieteen arkikielellä ilmaistuna siis siitä, että tuotannon»pääomaintensiivisyys» tapaa kasvaa kiinteän 4 pääomakannan kohotessa suhteessa johonkin nimittäjään, kuten kansantuotteeseen. Marxin mukaan elimellisen kokoonpanon kasvu voi lisäarvon suhdeluvun pysyessä muuttumattomana, tai sen kasvun ja tason ollessa liian alhainen, johtaa voiton suhdeluvun laskuun. Tämä johtuu siitä, että vain työläisten työvoimalla on arvoa lisäävä vaikutus kapitalistisessa tuotannossa. Mitä pitempi osa työläisten työpäivästä kuluu jo hankitun pysyvän pääoman, kuten koneiden ja laitteiden arvon korvaamiseen, so. sellaisen tavaramäärän valmistamiseen, josta saatavilla myyntituloilla kapitalistit lyhentävät tämän pääoman hankinnasta kertyneitä velkoja, sitä pienempi osa työläisten työajasta on lisätyötä 5 eli työtä, jonka kapitalisti saa itselleen vastinetta. Tätä voidaan hahmottaa seuraavalla taulukolla. Taulukossa esitetään kolme kapitalistista yritystä (A, B ja C), joiden kokonaispääoma (C = c + v) on yhtä suuri, so. C = 100. Tämä suure voi olla niin rahaa kuin arvoakin, jonka ilmaisuna on mahdollista käyttää työaikaa. Yksinkertaisuuden vuoksi oletetaan, että lisäarvon suhdeluku m', joka mittaa työläisen työstään saaman ja kapitalistille luovuttaman arvon välistä suhdetta, on vakio eli m' = 100 %. Näin ollen ainoaksi voiton suhdelukuun p' vaikuttavaksi muuttujaksi jää pääoman elimellinen kokoonpano k'. 1 Marx 1986 [1857 8], Marx 1976 [1894], Marx 2013 [1867], Marx tekee selkeän eron pysyvän (c) ja kiinteän pääoman välillä. Pysyvän pääoman arvo on vaihtohetken jälkeen laskeva, mutta sen ei tarvitse olla»pysyvää» eli paikallaan. Kiinteä pääoma koostuu taas koneista, laitteista, tuotantolaitoksista j.n.e., joita ei käytetä kiertovälineinä pääoman kierrossa T R T. Kansantaloustieteessä kiinteä pääoma on pysyvän synonyymi. 5 Lisäarvosta ja -työstä lisää, ks. ibid., ,456,458,465. Lisäarvoa, -työtä ja -työaikaa on käsitelty tässä asiayhteydessä aiemmin lukuisia kertoja, eikä siihen ole tämän kirjoituksen mitassa tarpeen syventyä tätä täsmällisemmin. 1

2 Taulukko 1. Erilaiset pääoman kokoonpanot ja voiton suhdeluvut Yritys c v m m' k' p' A ,0% 33,3% 75,0% B ,0% 100,0% 50,0% C ,0% 300,0% 25,0% c + v + m = w m' = m/v k' = c/v p' = m/c Taulukosta nähdään, että mitä korkeampi annettu pääoman elimellinen kokoonpano on lisäarvon suhdeluvun m' pysyessä muuttumattomana, sitä matalampi p' eli voiton suhdeluku on k':ssa tapahtuvia muutoksia vastaavalla tavalla. Historiallisesti voidaan nähdä, että pääoman elimellisen kokoonpanon kasvulla on ollut vastakkainen muutostrendi voiton suhdeluvun kanssa. Tämän todentaa kuvaaja 1., joka näyttää rinnakkain annetut suhdeluvut Suomessa vuosina Kuvaaja 1. Voiton suhdeluku ja pääoman kokoonpano Suomessa k' = c/v 800,0% 700,0% 600,0% 500,0% 400,0% 300,0% 200,0% 100,0% 0,0% 12,0% 10,0% 8,0% 6,0% 4,0% 2,0% 0,0% p' = m/c Lähde: Tilastokeskus Tämän kirjoituksen kannalta keskeinen kysymys on, mikä on ollut harjoitetun talouspolitiikan suhde annettuun kehitykseen eli pysyvän pääoman kannan kasvuun Suomessa aluksi 1950-luvun ensivuosina sekä sittemmin noin vuosina Vaikka kirjoituksessa hahmotellut vastaukset ovatkin varsin jäsentymättömiä ja vähäiseen tutkimustietoon pohjautuvia, antavat ne kuitenkin osviittaa tulevaa jatkotutkimusta ajatellen. Toinen tämän kirjoituksen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin valtavirtaisen, uusklassisen kansantaloustieteen harjoittajien parissa on ymmärretty pääoman elimellisen kokoonpanon kasvun vaikuttaneen voiton suhdelukua laskevalla tavalla. Vaikka tähänkin kysymykseen vastataan vasta hyvin kursorisella tavalla, päästään sen käsittelyn yhteydessä käsittelemään kysymystä pääoman»tuottavuudesta», joka on marxilaisittain tarkasteltuna sellaisenaan mieletön konseptio pohjautuuhan pääoman»tuottavuus» ihmistyön tuottavuuteen, ei siihen, että pääoma itsessään olisi jollakin tapaa tuottava olio. k' p' ii. Pääoman»tuottavuudesta» voiko pääoma olla»tehotonta»? Marxin mukaan pääoma ei itsessään ole tuottavaa. Pääoman»tuottavuus perustuukin» vain sen välilliselle kyvylle saada työläiset työskentelemään yli omien tarpeidensa. Toisin sanoen»[p]ääoman luvun lamavuosina tapahtunut pääoman elimellisen kokoonpanon kasvu voidaan jättää tässä huomiotta, sen kun voidaan olettaa perustuvan yhtälön k' nimittäjän eli vaihtelevan pääoman supistumiseen, jonka taustalla vaikutti taasen kasvanut työttömyysaste, se, että maksettujen palkansaajakorvausten summa laski Suomessa merkittävästi laman seurauksena. 2

3 tuottavuus on siinä, että se asettaa työn palkkatyönä itseään vastaan», kun vastaavasti työn tuottavuus rakentuu sen varaan,»että se asentaa tuotantovälineet pääomana itseään vastaan». 7 Työn ja pääoman vastakkainasettelu perustuu sille, että työläiset eivät käyttele työvoimallaan omistamiaan tuotantovälineitä, saati tuota esineitä ja palveluksia, jotka tyydyttäisivät heidän itsensä itselleen asettamiaan tarpeita. Sen sijaan he käyttelevät heidät palkanneiden kapitalistien omistamia välineitä ja valmistavat tavaroita, jotka kuuluvat jokaisen työvaiheen aikana kapitalisteille. Mitä pitempään työläiset työskentelevät suhteellisesti itselleen, sitä lyhyemmän ajanjakson he»luovuttavat» työnantajilleen ja toisin päin. Pääoman»tuottavuus» pohjautuukin juuri välilliseen kykyyn saada työläiset työskentelemään ei itselleen, vaan heidät työllistäneelle pääomalle aiempaa merkittävämmissä määrin. Eri sanoin sanottuna, [p]ääoman tuottavuus, vaikka tarkastellaan pelkästään työn muodollista alistamista pääomalle, sisältyy lähinnä lisätyön pakkoon, pakkoon työskennellä yli välittömän tarpeen, pakkoon, joka on kapitalistiselle tuotantotavalle yhteinen aikaisemman tuotantotavan kanssa, mutta jota kapitalistinen tuotantotapa harjoittaa, kehittää tuotannolle suotuisammalla tavalla. 8 Nähdäänkin, että pääoman»tuottavuus» on tosiasiassa työn tuottavuutta. Tuottava työ on Marxin mukaan»siis sellaista joka tuottaa lisäarvoa käyttäjälleen [so., kapitalistille S. H.] eli joka muuttaa objektiiviset työnehdot pääomaksi ja niiden omistajat kapitalistiksi, siis työtä, joka tuottaa oman tuotteensa pääomana». 9 Näin ollen, mikäli pääoman halutaan olla»tuottavaa» eikä tätä pakko ole pakoon pääseminen kapitalistisessa tuotannossa on työläisten oltava tuottavia. Heidän tuottavuutensa pohjautuu taasen heidän kykyynsä tuottaa lisäarvoa, siihen, että yhtälön m '= m v osoittaja on kulloisissakin kilpailutilanteissa sen saajan, kapitalistin, kannalta riittävän suuri. Sillä, mitä tuotetaan, ei ole kuin toissijainen merkitys (vaikka toisinaan puhutaankin juuri»oikeiden» tavaroiden valmistamisen tärkeydestä). Tärkeintä on juuri lisäarvon m tuotanto. Marxin mukaan tuotanto onkin kapitalismissa»olennaisesti lisäarvon tuotantoa», eivätkä työläiset tuota itseään,»vaan pääomaa varten», jolloin ei riitä, että työläiset ovat ylipäätänsä tuottavia (ahkeria työssään, tunnollisia j.n.e.), vaan heidän»täytyy tuottaa lisäarvoa». Marxin mukaan kapitalismissa»[a]inoastaan se työläinen on tuottava, joka tuottaa lisäarvoa kapitalistille eli palvelee pääoman arvonlisäystä». 10 Näin ollen pääomankin»tuottavuus» voi perustua ainoastaan sille, että sitä käyttelee ja kasvattaa joukko työläisiä, joiden työ»muuttuu suoraan pääomaksi». 11 Aiemmin on osoitettu, että mikäli lisäarvon suhdeluku m' säilyy vakioituna, selittää pääoman elimellinen kokoonpano k' voiton suhdeluvun muuttumisen. Kuitenkin, vaikka lisäarvon suhdeluku sellaisenaan kasvaisikin korvaten osan voiton suhdeluvussa tapahtuvasta, kokoonpanon kasvusta seuraavasta laskusta, on m':n kasvulla Marxin mukaan selvä rajansa k':n kasvussa. Kuten todettua,»[k]apitalistisen tuotantotavan laiksi on osoittautunut, että [sen] kehityksen mukana tapahtuu vaihtelevan pääoman [v] suhteellinen väheneminen verrattuna pysyvään pääomaan [c], ja siis verrattuna liikkeeseen pantuun kokonaispääomaan». 12 Hieman yksinkertaistettuna todettuna sen, miten paljon lisäarvoa työläiset tuottavat työvoimallaan, merkitys on kapitalistisen kasautumisprosessin edetessä laskeva. Annettu ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö lisäarvon suhdeluvun mahdollinen yhtäaikainen lasku pääoman kokoonpanon kasvaessa olisi omiaan kiihdyttämään voiton suhdeluvun laskua (tai toisinpäin). Näin voidaan tilastollisesti katsoa tapahtuneen Suomessa 1950-luvun lopulta aina 1990-luvun alkuun yltäneellä ajanjaksolla, mikä nähdään kuvaajasta 2. 7 Marx 1979 [1862 3], Ibid., Ibid., Marx 2013 [1867], 456; Marx 1980 [1894], Marx 1979 [1862 3], 445. Kursiivi alkuperäinen. 12 Marx 1976 [1894],

4 Kuvaaja 2. Lisäarvon suhdeluku Suomessa m' = m/v 50,0% 45,0% 40,0% 35,0% 30,0% 25,0% 20,0% 15,0% 10,0% 5,0% 0,0% 50,0% 45,0% 40,0% 35,0% 30,0% 25,0% 20,0% 15,0% 10,0% 5,0% 0,0% Lähde: Tilastokeskus Tämän kirjoituksen mitassa kiinnostavia ovat ennen kaikkea vuodet Niille ajoittuu niin pääoman elimellisessä kokoonpanossa tapahtunut kasvu kuin voiton suhdeluvun trendinomainen laskukin. Juuri tälle ajanjaksolle asettuu joidenkin kansantaloustieteilijöiden käsitys pääoman laskeneesta»tuottavuudesta» tai»tehottomuudesta». Eritellään seuraavaksi näitä käsityksiä verrattuna marxilaiseen näkemykseen pysyvän tai kansantaloustieteessä»kiinteän» pääoman kannan kasvun seurauksista pääoman tuotolle (ei siis»tuottavuudelle»). iii. Pääoman»tehottomuus» kansantaloudellisena ongelmana Suomessa luvulla [K]riisimme syvyyttä [ei] voi selittää ymmärtämättä viime vuosikymmenten aikana harjoitetun kasvu- ja rakennepolitiikan tehottomuutta. Kyseessä ei ole pelkkä tavanomaista voimakkaampi suhdannekriisi, vaan rakenteellinen ongelma, joka on paljastunut muuttuneessa kansainvälisessä ympäristössä. 13 Vasta kun asiat yhtäkkisesti murtuvat ja hajoavat, käy ilmi, että ne olivat jatkuvassa muutostilassa; mutta tavan - omaisesti asiat näyttäytyvät muuttumattomina. 14 Mikäli Suomen taloushistoriallista kehitystä luvuilla tulisi hahmottaa jonkin yksittäisen ilmiön avulla, olisi tuo ilmiö pysyvän pääoman kannan erittäin nopea kasvu. Ilmiötä ei voi sivuuttaa niin perinteisessä kansantaloustieteessä kuin marxilaisessa poliittisen taloustieteen kritiikissäkään. Ei lienekään ihme, että siihen tarttumisesta on jonkin verran viitteitä kansantaloustieteilijöiden parissa. Ei myöskään ole erikoista, että pysyvän (tai kiinteän) pääomakannan kasvun sekä pääoman»tuottavuuden» välille on vedetty riippuvuussuhde. Marxin mukaan voiton suhdeluku on, kuten jo useasti on todettu,»kaikilta kannoilta modernin poliittisen taloustieteen tärkein laki». Tavallisesti marginalistisessa, uusklassisessa kansantaloustieteessä ei juurikaan tarkastella voiton suhdelukua tai sen kaltaisia muuttujia, niille ei juurikaan anneta painoa. 15 Onkin mielenkiintoista, miten suomalainen kansantaloustieteilijä Matti Pohjola (1995, 1996) on käsitellyt pääoman»tehottomuudesta» 13 Pohjola 1996, Marx 1993 [1857 8], 30. Suom. tekijän. 15 Myös keynesiläisten parissa vaikuttaa toisinaan olevan epäselvyyttä siitä, miten voittoon tulisi suhtautua kategoriana. Michał Kalecki on määritellyt voittojen koostuvan investoinneista ja kapitalistien kulutuksesta (ks. Kalecki 1942, 258, ). Vaikka tämä kertookin kenties sen, mistä voitot koostuvat, ei se kerro vielä mitään voittojen lähteestä. Kansantaloustieteessä kysymys heikosta kannattavuudesta johdetaan usein»säästämisen» käsitteestä, so. voittoja syntyy kapitalistien»itsekieltäymyksen» tai askeesin, ei lisätyön ja -arvon kautta (ks. Marx 1993 [1857 8], 285). 4

5 siinneitä ongelmia aikana ennen 1990-luvun lamaa. Hänen mukaansa mainitun laman syyt voidaan johtaa nimenomaan»pääoman heikosta tuottavuudesta». 16 Tämä toteamus veisi meidät jo varsin lähelle Marxin aiemmin lainattuja näkemyksiä, ellei kyse olisi hieman hämäävästi (marxilaiselta kannalta! S. H.) nimenomaan pääoman tuottavuudesta, joka on aiemmin todettu sellaisenaan työn tuottavuuteen perustuvaksi. 17 Juuri tämän erheen vuoksi on tärkeää pitää mielessään tässä kirjoituksessa esitettyjen kuvaajien 1. ja 2. muuttujien m' ja k' vaikutus voiton suhdelukuun p'. Pohjolan, ja lukuisten muiden kansantaloustieteilijöiden tekemä virheolettama voiton ja pääoman tuoton alkuperästä ei kuitenkaan estä heitä tekemästä marxilaisesta näkökulmasta katsottuna oikeansuuntaisia havaintoja ja päätelmiä siitä, miten laajamittainen sijoitustoiminta on vaikuttanut Suomeen sijoitetun pääoman tuottoon. Seuraava lainaus tuo Pohjolan päätelmän jo verraten lähelle Marxia. Tuottavuuden ja pääomavaltaistumisen ristiriitainen kehitys tuo kasvutilinpidon ongelmat hyvin esiin, sillä tällainen kehitys on edellä esitetyn yhtälön mukaan mahdollinen vain seuraavissa tilanteissa. Ensimmäinen mahdollisuus on se, että pääoman kansantulo-osuutta mittaava kerroin on negatiivinen, mikä ei voi pitää paikkansa. Toinen selitys on teknologisen kehityksen hidastuminen, mistä ei kuitenkaan ole mitään merkkejä havaittavissa. Asia lienee pikemminkin päinvastoin. Kolmas looginen mahdollisuus on pääoman rajatuottavuuden voimakas aleneminen investointien myötä, mikä johtaa pääoman tulo-osuuden laskuun 18. Edellä esitetyn päättelyketjun tuloksena Pohjola tulee tulokseen, jonka mukaan pääomalla on laskeva rajatuottavuus kiinteän (tai pysyvän) pääomakannan kasvaessa. Hän näkee tämän pääoman»alhaisen rajatuottavuuden» olleen viime kädessä 1990-luvun laman aiheuttaneiden tekijöiden joukossa keskeinen. 19 Pohjola ei ole käsityksinensä yksin. 20 Keskustelua suomalaisen pääoman kansainvälisesti verrattuna melko alhaisesta»tuottavuudesta» on käyty aiemminkin. 21 Kuten on aiemmin havaittu, tukevat hänen havaintonsa Marxin käsityksiä pääoman elimellisen kokoonpanon kasvun vaikutuksista pääoman tuottoon. Ongelma on kuitenkin se, ettei pääoman»laskevaa rajatuottavuutta» selitetä kuin investoinneilla. Tosin sanoen, mikäli tehdyt investoinnit olisivat olleet»tehokkaita», eivät ne itsessään olisi muodostuneet ongelmaksi. Käsitys tuntuu puhtaan empiristiseltä ilman, että sitä selitettäisiin minkään taloudellisen lain tai tendenssin avulla. Marxilaisittain tekee mieli sanoa, että Pohjola selittää työarvoteoriaa, vaikkei sitä julkilausutusti nimeäkään. 22 Tämä näkyy myös siinä, miten Pohjola uskoo pääoman»tuottavuutta» nostettavan. Hänen mukaansa koko Suomen kansantalouden»tehottomuus johtuu liian suuresta pääomakannasta. Tuotannon tehostamiseksi ei työn tuottavuuden nostaminen yksin riitä, vaan pääomakantaa olisi myös supistettava». 23 Tämä on jo varsin lähellä marxilaista käsitystä, jonka mukaan pysyvän pääomakannan supistuminen, pienentäen yhtälön p' = m nimittäjän tekijää c, on lisäarvon m ja (c+v) 16 Pohjola 1996, Ks. esim. Marx 1980 [1894], 44. Ristiriita, jonka selittämiseen tai tunnistamiseen kansantaloustiede ei yleensä yllä on kuitenkin se, ettei»[v]oiton suhdeluku laske siksi, että työ tulee tuottamattomaksi, vaan siksi, että se tulee tuottavammaksi» (ibid., 243). Mitä lyhyempi aika tarvitaan jonkin tietyn työvaiheen suorittamiseen, sitä vähäisempi on annetun työvaiheen tavaraan siirtämä arvonlisäys. Kansantaloustiede, joka kannustaa sinänsä yksittäisen yrityksen kannalta järkevältä näyttävään työn tehostamiseen (ja siten pääoman»tuottavuuden» parantamiseen), ei ymmärrä työn tuottavuuden kasvun vaikutusta voiton suhdelukuun tai kapitalistisen tuotannon päämotiiviin, pääoman tuottamiseen pääomalla. 18 Pohjola 1996, 77. Kursiivi lisätty. Ks. myös ibid., 18:»pääoman rajatuottavuus alenee voimakkaasti pääomakannan kasvaessa». 19 Pohjola 1995, 564:»[k]asvuongelman syyksi paljastui pääoman alhainen rajatuottavuus». 20 Aiheesta lisää, ks. Rowthorn ja Harris 1985, 348, Ks. esim. Pekonen 1969, 215. Kari Pekosen keskustelupuheenvuoro Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa kuvaa hyvin pääoman tehokkaan kohdentumisen ympärillä käytyä pohdintaa, joka oli leimallista oikeastaan koko suomalaiselle kasvupolitiikalle luvulla. 22 Tätä vasten on kuitenkin mielenkiintoista, että Pohjolan mukaan»[p]ääoman tuottavuutta voi yrittää nostaa korvaamalla pääomaa työllä eli siirtymällä työintensiivisempiin tuotantomenetelmiin» (Pohjola 1996, 147). Tämä tulee itse asiassa jo varsin lähelle Marxin ja klassisten poliittisten taloustieteilijöiden käsityksiä työarvosta! 23 Ibid., 83. 5

6 vaihtelevan pääoman eli työvoiman v pysyessä muuttumattomana omiaan kasvattamaan voiton suhdelukua, puhumattakaan tilanteesta, jossa»työn tuottavuuden nostaminen» kohottaa lisäarvon (m') ja siten myös voiton suhdelukua. Kansantaloustieteessä noin 1940-luvulta asti harjoitetun kasvututkimuksen keskeiset kysymykset palautuvat niihin tekijöihin, jotka synnyttävät ja estävät kansantuotteen kasvun. Pohjolan mainitut tutkimukset ovat osa tätä kansantaloustieteen perinnettä. Vaikka jo varhaiset poliittisen talouden tutkimuksen kantaisät olivat olleet kiinnostuneita kasvun esteiden poistamisesta, loi 1930-luvun lama sitä seuranneella vuosikymmenellä pohjan sille tutkimukselle, jota aiemmin esitetyt Pohjolan näkemykset edustavat sen suomalaisessa muodossa. 24 Kasvun rajoista ja tehokkuudesta voidaan esittää myös marxilainen luenta, joka auttaa osaltaan ymmärtämään pääoman»tehokkuusongelmaa» Suomessa luvulla. Kun ymmärretään, että voiton suhdeluku p' asettaa rajan niin yritysten oman pääoman kuin tarjolla olevan vieraan pääoman (lainarahoituksen, sijoittajien käytettävissä olevan, osakkeisiin ja velkakirjoihin kiinnitettävissä olevan rahan j.n.e.) tarjonnalle, ymmärretään myös sen asettavan rajan kansantuotteen kasvulle, kansantalouden kasvunopeudelle. Tätä selventää yhtälö (1). g =m n g n = p' n = m n g= j (c n 1 +v n ) j 0 (1) Yhtälössä nähdään, että n:nnen vuoden enimmäiskasvu eli sijoitusten summa on yhtä kuin saman vuoden yhteenlasketun lisäarvon summa m n. Yhtälö (1) olettaa, että vuoden n kasvun g n tuottavat tehdään voittojen p' n syntyvuonna. Tämä on yksinkertaistava olettamus, joka auttaa kuitenkin selventämään esitettyä argumenttia. 25 Voiton suhdeluvun asettama rajoite pääoman ja siten kansantuotteen kasvunopeudelle esitetään yhtälössä (2). i m n V n g = ([1+ (c n 1 +v n )] C) C C = 100, i = 5 (2) Nähdään, että vuoden n kansantuotteen kasvunopeuden V g n rajoittimena on pääoman C kasvukerroin, joka on esitetty yhtälön oikealla puolella hakasulkeissa. Mikäli tämä kerroin on esimerkiksi 1 + 0,05 = 5 %, C = 100 ja eksponenttikerroin i = 5, on pääoma C kasvanut n:nnen vuoden loppuun mennessä 128:aan. Kun tämä tulos jaetaan alkupääomalla C, saadaan kasvunopeus 28 %. Tämä jaettuna viidellä antaa kasvunopeudeksi 5,5 % vuodessa eli alkupääoma C on viidessä vuodessa»ehtinyt» 128:aan. Mikäli yhtälön (2) kasvukertoimen nimittäjän c n-1 + v n tekijöistä jompikumpi tai tässä tapauksessa lähinnä niistä ensimmäinen kasvaa, supistuu kertoimen algebraalinen tekijä sen numeraalisen tekijään nähden, joka saa aikaan yhtälön (2) osoittajan supistumisen nimittäjään C nähden. Nykyarvomenetelmää soveltaen voidaan kirjoittaa myös yhtälö (3), joka osoittaa sijoitetun alkupääoman arvon W C (saks. Wert), kun tiedetään pääoman vuosituotto ja nimellisarvo. Yhtälöä (3) voidaan soveltaa, kun ei tiedetä alkupääoman (tässä C = 100) suuruutta. 24 Harris 1978, 3 4,27,31. Esimerkiksi jälkikeynesiläinen kansantaloustaloustieteilijä Roy Harrod esitti vuonna 1939 kasvumallinsa g= I K =s Y K = s, jossa g = kasvuprosentti, I = nettoinvestoinnit, K = pääomakanta, s = nettokansantuotteen säästöosuus, Y = nettokansantuote ja v = nettokansantuotteen suhde pääomakantaan. v 25 Yksinkertaistus liittyy muun muassa vieraan pääoman tarjontaan eli siihen, miten vuotta n edeltävinä vuonna kasautunutta rahapääomaa on mahdollista sijoittaa vieraana pääomana tuotantoon. Toisin sanoen muuttuja m n pitää sisällään oletuksen, jonka mukaan edellisinä vuosina kertynyt irtain pääoma ei ole käytettävissä (tai sitä ei ole) vuoden n kasvun g n rahoittamiseksi. Tämä rajoite ei kuitenkaan vaikuta esitettävän argumentin sisäiseen johdonmukaisuuteen. 6

7 W C = m n p ' n [ 1 1 (1+ p' n ) ] + C n C i (1+ p ' n ) i n = 128, i = 5 (3) m Tässä yhtälössä p' n on asiallisesti sama kuin yhtälön (2) tekijä n (c n 1 +v n ). C n on sijoitetun pääoman nykyarvo. Muut tekijät ovat samat kuin yhtälössä (1) ja (2). Kun yhtälön (2) oikean puolen osoittaja n jaetaan yhtälön (3) tuloksella, saadaan lasketuksi jälleen pääoman kasvunopeus V g vuodelle n. Toisin sanoen, i m n V n g = ([1+ (c n 1 +v n )] C). C = 100, i = 5 (4) W C Olennaisinta näissä esimerkkiyhtälöissä on juuri voiton suhdelukua osoittava tekijä. Se määrittää pääoman kasvunopeuden eli sen»tehokkuuden» käsitteen kansantaloustieteellisessä merkityksessä, kun käytettävissä ei ole vierasta pääomaa, vaan pääoman kasvun tulee tapahtua oman pääoman kasvun kautta. Kun tiedetään, että lisäarvon suhdeluku m '= m perustuu maksamattoman ja maksetun v työn väliseen suhteeseen, ymmärretään myös, että pääoman kasvu, sen»tuottavuus» on tosiasiassa työvoiman tuottavuutta. Niinpä, kun puhutaan ylimalkaan tuottavuudesta, on tärkeää välttää kansantaloustieteelle tyypillinen sekaannus ja nähdä, että tuottavuudella an sich on kapitalistisessa talousjärjestelmässä yksi lähde, ihmistyö. 26 Kun tutkitaan pääoman ja investointien»tehottomuutta» Suomessa luvulla, onkin pidettävä mielessä, että pääoman»tehokkuutta» ja»tuottavuutta» syö aina pääoman elimellisen kokoonpanon (k') kasvu, kun lisäarvon suhdeluku (m') pysyy muuttumattomana, laskee, tai ei kasva riittävästi korvatakseen kokoonpanon kasvun aiheuttaman»vahingon» voiton suhdeluvulle ja pääoman kasvunopeudelle. iv. Lopuksi Tässä kirjoituksessa on esitetty Marxin poliittisen talouden kritiikin nojalla, että näkemykset pääoman»tehottomuudesta» tai»tuottamattomuudesta» pohjautuvat virheelliseen käsitykseen, jonka mukaan pääoma itsessään olisi tuottavaa. Kuten on huomattu, ei tämä ole kuitenkaan tarkoittanut, etteivätkö kansantaloustieteilijät olisi pystyneet oikeansuuntaisiin havaintoihin tästä virhekäsityksestä huolimatta. Vaikka kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat hyvin kursorisia ja vaativat vielä paljon työstöä, auttavat ne osaltaan kehystämään kysymystä pääoman laskeneesta tuotosta luvun Suomessa. Samalla ne auttavat pureutumaan myös kysymykseen siitä, miten pysyvän (so., kiinteän) pääomakannan kasvu voi vaikuttaa voiton suhdelukuun, pääoman ja siten kansantuotteen kasvunopeuteen ja sitä myöten koko kansantalouden tilaan. Jatkossa onkin mielenkiintoista tutkia, onko kansantaloustieteilijöiden parissa tehty samanlaisia havaintoja kuin Pohjolalla, ja että miten havaintoa, jonka mukaan pysyvän/kiinteän pääomakannan kasvulla on ollut pääoman tuottoa laske- 26 Tämä ei tarkoita, etteikö rahaa voitaisi yrittää tehdä myös rahalla, pääomaa pääomalla luullen, että sillä itsellään on»tuottavuus». Rahalla rahasta syntyvä»rahakauppiaiden voitto on [kuitenkin] ainoastaan vähennys lisäarvosta, koska he ovat tekemisissä vain jo realisoitujen arvojen kanssa» (Marx 1980 [1894], 322). Laskeva keskimääräinen voiton suhdeluku johtaa Marxin mukaan harhakuvitelmaan, jonka mukaan tässä yhteydessä yhtälöiden (1), (2) ja (3) pohjalta hahmotellulla pääoman ja kansantuotteen kasvunopeuden rajoittimella p' ei olisi mitään tekemistä pääoman kasvun rajojen kanssa. Rahoitusmarkkinoilla syntyvien kuplien aikana»[k]aikki yhteys pääoman todelliseen arvonlisäysprosessiin katoaa» Marxin mukaan»viimeistä jälkeä myöten ja käsitys pääomasta arvoaan itsesäätävänä automaattina vahvistuu» (ibid., 464). 7

8 va vaikutus, on tulkittu verrattuna Marxin käsityksiin. Tällaisenaan tämä pieni kirjoitelma onkin vain paljon suuremman tutkimusurakan alkupiste, urakan, jonka tarkoituksena on tarkastella, miten sellaisenaan täysin todellista ilmiötä, pääoman tuoton laskua Suomessa luvulla, on havainnoitu ja selitetty sellaisten tutkijoiden parissa, joiden opilliseen perinteeseen ei yleensä kuulu käsitystä, jonka mukaan pysyvän/kiinteän pääomakannan kasvulla olisi itsessään (ceteris paribus) pääoman tuottoa laskeva vaikutus. 8

9 Lähteet Harris Donald J., Capital Accumulation and Income Distribution. Stanford University Press, Stanford Kalecki Michał, A Theory of Profits. The Economic Journal /1942. Marx Karl, Vuosien taloudelliset käsikirjoitukset (»Grundrisse»). Osat 1. ja 2. Progress, Moskova 1986 [1857 8]. Marx Karl, Grundrisse. Penguin Books, Lontoo 1993 [1857 8]. Marx Karl, Lisäarvoteorioita. Liitteitä (»Pääoman» 4. osa). Teoksessa Karl Marx Friedrich Engels. Valitut teokset, 6 osaa. Osa 4. Edistys, Moskova 1979 [1862 3]. Marx Karl, Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 1. Pääoman tuotantoprosessi. TA-tieto, Helsinki 2013 [1867]. Marx Karl, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Osa 3. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Edistys/Progress, Moskova 1976/1980 [1894]. Pekonen Kari, Investoinnit työttömyys taloudellinen kasvu. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/1969, Pohjola Matti, Kansantaloutemme kasvu- ja työllisyyskriisi: Toimiiko tulopolitiikka? Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/1995, Pohjola Matti, Tehoton pääoma. Uusi näkökulma taloutemme ongelmiin. WSOY, Porvoo Rowthorn Bob ja Harris Donald J., The Organic Composition of Capital and Capitalist Development. Artikkeli teoksessa Rethinking Marxism. Essays for Harry Magdoff & Paul Sweezy. Toim. Stephen Resnick ja Richard Wolff. Autonomedia, New York 1985,