PARASTA ON HEVONEN JA ITSE RATSASTAMINEN Kehitysvammaisten lasten kokemuksia ratsastusterapiasta vanhempien kuvaamana Heidi Heikkilä - Heidi Karstila Opinnäytetyö, syksy 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö Sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, Sairaanhoitaja (AMK)
5 TIIVISTELMÄ Heidi Heikkilä & Heidi Karstila. Parasta on hevonen ja itse ratsastaminen. Kehitysvammaisten lasten kokemuksia ratsastusterapiasta vanhempien kuvaamana. Lahti, syksy 2005, 31 s. 3 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sairaanhoitaja (AMK). Tämä opinnäytetyö käsittelee kehitysvammaisten lasten kokemuksia ratsastusterapiasta vanhempien kuvaamana. Tarkoituksena oli tutkia miten ratsastusterapia näkyi kehitysvammaisen lapsen päivittäisessä toimintakyvyssä. Lisäksi tutkittiin lapsen kokemuksia ratsastusterapiasta kuntoutusmuotona sekä selvitettiin miten ratsastusterapia tuli osaksi lapsen kuntoutusta. Valitsimme aiheen, koska meitä yhdistää työkokemus eri-ikäisten kehitysvammaisten lasten parissa. Toinen meistä harrastaa ratsastusta ja sitä kautta tutustunut ratsastusterapeutin työhön. Se on herättänyt kiinnostusta paneutua ratsastusterapiaan syvemmin. Tutkimus oli kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimuksen tiedonkeruumenetelmänä käytettiin avointa kyselylomaketta. Tutkimusaineisto muodostui kuuden ratsastusterapiassa käyvän kehitysvammaisen lapsen vanhempien vastauksista. Tutkimusaineiston analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysiä. Aineistosta nousseet alkuperäislauseet pelkistettiin, joista muodostettiin alakategorioita. Alakategorioista muodostuivat yläkategoriat ja näille löydettiin yhdistäväkategoria. Tutkimustuloksien tarkastelusta voidaan todeta ratsastusterapian olevan kokemuksena mielekästä. Tuloksien perusteella voidaan päätellä ratsastusterapian kehittävän ja ylläpitävän motorisia taitoja. Tuloksista nousi esille omatoimisuuden kehittyminen ja omatoimisuuden ennallaan pysyminen. Vuorovaikutustaidot olivat kaikilla pääösin pysyneet ennallaan. Ratsastusterapia koettiin poikkeuksetta positiiviseksi ja mielekkääksi tapahtumaksi. Ystäväpiiri oli vastanneilla suurilta osin pysynyt ennallaan. Kaikki vastanneista oli käynyt yli kolme vuotta ratsastusterapiassa. Kaikki vastanneet kävivät yksilöterapiassa, koska se vastasi parhaiten lasten tarpeisiin. Tuloksista ilmeni myös vanhempien toiveita lapsen ratsastusterapian toteuttamisesta. Avainsanat: kehitysvammaisuus, toimintakyky, kuntoutus, ratsastusterapia, kvalitatiivinen tutkimus
6 ABSTRACT Heidi Heikkilä & Heidi Karstila. The best is the horse and riding. Handicapped children s experiences on riding therapy. Lahti, Autumn 2005, 31 Pages 3 appendices. Diaconia Polytechnic, Lahti Unit, Degree Programme in Diaconial Social Welfare, Healt Care and Education, Nurse (Polytechnic Level) This thesis will handle the experiences of riding therapy given to mentally handicapped children. The idea was to investigate the influence of the riding therapy in daily life of mentally handicapped children. Children s experiences of the riding therapy as a method of rehabilitation were also investigated. How the riding therapy became a part of the children s rehabilitation was under observation too. This subject was selected because one member of our team has an experience of working with mentally handicapped children of different ages. The other member has a long experience of riding and has learnt to know the work of the riding therapist. This inspired us to deepen our knowledge of the riding therapy. A qualitative research method was used and data was made with questionnaire. The research material consist of the responses from the parents of six mentally handicapped children who have got the riding therapy. A content analysis was used as an analysing method of the research material. The master sentences of the material were simplified and they formed subcategories. The subcategories formed the main categories and the connective category was found for the above mentioned. As a result of the investigation of the research material the riding therapy has sustained and improved motoric skills. From the results you can find that the independent initiative has improved or sustained. The skills of interaction have mainly been unchanged for all. The riding therapy was regarded as positive and meaningfull happening. A circle of friends mainly remained the same for all the investigated. Everybody had participated in the riding therapy as it was the best way to meet their needs. The results show how the parents expect their children s riding therapy to be carried out. Keywords: mental disability, capability, riding therapy, qualitative research
7 SISÄLLYS 1 JOHDANTO 9 2 KEHITYSVAMMAISUUS JA TOIMINTAKYKY 11 2.1 Kehitysvammaisuuden syitä 11 2.2 Kehitysvammaisuuden osa-alueita 12 2.2.1 Älyllinen kehitysvammaisuus ja sosiaalinen älykkyys 12 2.2.2 Adaptiiviset vaikeudet ja toiminnallisuus 13 2.3 Toimintakyvyn eri ulottuvuudet 13 2.4 Kehitysvammaisuus ja lapsen toimintakyvyn rajoittuneisuus 14 3 KUNTOUTUS 16 3.1 Kuntoutuksen osa-alueet 16 3.1.1 Sosiaalinen kuntoutus 16 3.1.2 Ammatillinen kuntoutus 17 3.1.3 Kasvatuksellinen kuntoutus 17 3.1.4 Lääkinnällinen kuntoutus 18 3.2 Lääkinnällinen kuntoutus kehitysvammaisen lapsen tukena 18 4 RATSASTUSTERAPIA 20 4.1 Ratsastusterapia kehitysvammaisen lapsen kuntoutusmuotona 20 4.2 Hevosen, lapsen ja ratsastusterapeutin yhteistyö 21 5 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT 23 6 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 23 6.1 Tutkimusmenetelmälliset lähtökohdat 23 6.2 Aineiston keruu ja tutkimuksen kohderyhmä 24 6.3 Aineiston analysointi 25 7 TUTKIMUSTULOKSET 26 7.1 Ratsastusterapia kehitysvammaisen lapsen päivittäisessä toimintakyvyssä 26 7.3 Ratsastusterapia osana kehitysvammaisen lapsen kuntoutusta 27 8 TULOSTEN TARKASTELUA 28 9 POHDINTA 30 9.1 Tutkimuksen luotettavuus 30 9.2 Tutkimuksen eettisyys 32 9.3 Jatkotutkimushaasteet 33 LÄHTEET 34 LIITE 1 36
8 Saatekirje 36 LIITE 2 37 Kyselylomake 37 LIITE 3 38 Autenttinen lainaus 38 LIITE 4 40 Kategoriakartta 40
9 1 JOHDANTO Kuntoutusta on ollut niin kauan, kuin on ollut sairaita, vammaisia ja yhteiskunnasta syrjäytyneitä ihmisiä. Suomessa kuntoutus on lähtenyt liikkeelle invalidihuoltona. Kuntoutus haluttiin jo 1960-luvun lopulla sisällyttää hyvinvointivaltion tarjoamiin sosiaali- ja terveyspalveluihin niin hyvin kuin mahdollista. (Kallanranta, Rissanen & Vilkkumaa 2001, 16.) Suomalainen kuntoutusjärjestelmä on aina ollut yksityisten ja julkisten palvelujen sekajärjestelmä. Vammaisen kuntoutustarve ja kuntoutustavoitteet tarjoavat mahdollisuuden kehittää uusia yksilöllisempiä kuntoutusmuotoja. (Kallanranta ym. 2001, 17). Lääkinnällinen kuntoutus haluttiin nähdä hyvän hoitokäytännön osana. Lääkinnällisen kuntoutuksen kehitys saatettiin loppuun 1980-luvulla, jolloin lääkinnällinen kuntoutus siirtyi lopullisesti osaksi terveyspalvelujärjestelmää. Vaikeavammaisten lääkinnällinen kuntoutus säädettiin Kelan hoidettavaksi vuonna 1991. Lääkinnälliseen kuntoutukseen sisältyy erilaiset terapiamuodot. Toimintakykyä voidaan edistää ja ylläpitää järjestämällä terapioita kuten ratsastusterapiaa. (Kettunen, Kähäri-Wiik, Vuori-Kemilä & Ihalainen 2002, 328 329.) Ratsastusta ryhdyttiin kehittämään kuntoutusmuotona toisen maailmansodan jälkeen. Ratsastusterapia (Heilpädagogisches Reiten) on tullut Suomeen 1980-luvun lopulla. Sitä on kehitetty kokonaisvaltaiseksi kuntoutusta tukevaksi ja täydentäväksi terapiamuodoksi Suomen Kuntoutusliitto ry:ssä. (Suomen Kuntoutusliitto ry 2000, 2.) Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa kehitysvammaisten lasten kokemuksista ratsastusterapiasta. Tutkimuksen aineistonkeruu toteutettiin avoimella kyselylomakkeella. Kyselyyn valittiin yhdeksän kehitysvammaisen lapsen vanhempaa. Heidän lapsilla oli kokemusta ratsastusterapiasta useamman kerran tai monen vuoden ajalta. Tulevina sairaanhoitajina kuntoutus on tärkeä osa hoitotyötä ja asiakkaat tarvitsevat tukea ja rohkaisua uusissa elämäntilanteissa. Sairaanhoitajan työssä voimme kertoa ratsastusterapiasta asiakkaille, jotka harkitsevat sitä osaksi kuntoutusta. Tavoitteena kuntoutumisessa on toiminta- tai työkyvyn välittäminen parhaalle mahdolliselle tasolle, toisin
10 sanoen sen palauttaminen ennalleen, sen kohentaminen tai ennakoitavissa olevan heikkenemisen estäminen. Kuntouttamalla vaikeavammaisia vähennetään hoidon ja huollon tarvetta, jolloin yhteiskunnalle tulee säästöä pitkällä aikavälillä. (Kallanranta ym. 2001, 30.) Yhteiskunnan tulee olla sellainen, että kaikilla henkilöön tai diagnoosiin katsomatta on samat elämän perusedellytykset, mahdollisuudet ja välineet niiden saavuttamiseksi. Kuntoutuksen avulla pyritään vahvistamaan yksilön tai yhteisön jäljellä olevat voimavarat ja autetaan asiakasta löytämään uudenlaisia taitoja sekä keinoja rakentaa tulevaisuutta. Ympäristö muokataan myös sellaiseksi, että se tukee kuntoutusta. (Kähäri-Wiik, Niemi & Rantanen 1997, 9.) Kiinnostuimme aiheesta, koska meitä yhdistää työkokemus kehitysvammaisten parissa sekä ratsastusharrastus. Ratsastus on ollut viimeisten kymmenen vuoden ajan osa elämää. Ratsastusterapian valitseminen opinnäytetyön aiheeksi tuntui siten luonnolliselta. Ratsastusterapeutin työskentelyn seuraaminen on ollut mielenkiintoista ja se on herättänyt kiinnostusta paneutua tarkemmin ratsastusterapiaan. Aihealue on melko uusi, ja siitä ei ole tehty kovinkaan monia tutkimuksia.
11 2 KEHITYSVAMMAISUUS JA TOIMINTAKYKY 2.1 Kehitysvammaisuuden syitä Kehitysvammaisuus voidaan määritellä toiminnalliseksi tilaksi, jossa ympäristöön sopeutumista vaikeuttavat älylliset rajoitukset. Lähtökohtana tälle määrittelylle ei ole sairaus, vaan toimintaedellytysten puuttuminen suhteessa ympäristöön. (Kaski, Manninen, Mölsä & Pihko 2001, 31.) Kehitysvammaisuuteen johtavia tekijöitä tunnetaan nykyisin jo runsaasti. Syyt voidaan jakaa pre-, peri- ja postnataalisiin eli ennen syntymää, syntymähetkellä sekä syntymänjälkeen vaikuttaviin tekijöihin. Epäily kehitysvammaisuudesta herää yleensä lapsen ensimmäisten elinvuosien aikana, tosin lievät poikkeavuudet saatetaan todeta vasta kouluiän alkaessa. (Kaski ym. 2001, 32.) Perintötekijöiden muutoksista johtuvat tekijät ja ei-periytyvät että perinnölliset ovat suurin syy kehitysvammaisuuteen. Prenataalisiin syihin lukeutuvat muun muassa kromosomimuutokset, sukupuolikromosomien häiriöt, periytyvät sairaudet, tuntemattomista syistä johtuvat sairaudet ja erilaiset sikiökauden sairaudet. Kehitysvammaisuutta prenataalisvaiheessa voi aiheuttaa myös äidin raskauden aikana sairastama vihurirokko, erilaiset myrkyt, kuten alkoholi; etanoli läpäisee istukan, lääkkeet, äidin diabetes ja toksoplasmoosi. Toksoplasma-alkueläin elää kissassa, ja ihminen voi saada tartunnan raa`asta lihasta tai kissan ulosteiden välityksellä. Toksoplasma voi siirtyä äidistä sikiöön aiheuttaen keskushermosto ja silmä vaurioita. (Malm, Matero, Repo & Talvela 2004, 167 174.) Perinataaliset kehitysvammaisuuden syyt liittyvät synnytyksen aikoihin, näitä ovat esimerkiksi raskauden yliaikaisuus, istukan verenkierron heikkeneminen, kasvun pysähtyminen, hapenpuute ja lapsen syntyminen keskosena. Mekaaniset vammat, kuten pitkittynyt synnytys voi olla syynä kehitysvammaisuuteen. Erilaiset infektiot voivat johtaa kehitysvammaisuuteen, kuten äidin herpesinfektio, jonka lapsi voi saada synnytyksessä äidiltään. Herpesinfektio aiheuttaa aivotulehduksen. Immunisaatio tarkoittaa, että sikiön ja äidin veriryhmät ovat yhteensopimattomat. Hoitamattomana immunisaatio voi aiheuttaa aisti häiriöitä ja kehitysvammaisuutta. Raskausmyrkytyksen eli toksemian syy on
12 tuntematon ja se aiheuttaa lapsen heikon kehittymisen normaaliin verrattuna. (Malm ym. 2004, 173 175.) Postnataalisista eli syntymän jälkeisistä kehitysvammaisuuden syistä keskeisimpiä ovat meningiitti ja enkefaliitti eli aivokalvontulehdus ja aivotulehdus. Erilaiset lapsena sattuneet tapaturmat voivat johtaa kehitysvammaisuuteen. Hermoston vaurioituminen ja erilaiset pään vammat voivat aiheutua esimerkiksi liikenneonnettomuuden yhteydessä. Lapsuusiän psykoosit voivat viivästyttää henkistä kehittymistä tai pysäyttää kehittymisen kokonaan. Kehitysvammaisuuden syistä suurimman osan muodostavat erilaiset sairaudet, rakenteelliset poikkeavuudet ja vauriot, mutta myös lapsen kasvuympäristön virikkeellisyydellä ja siinä vaikuttavilla psykososiaalisilla tekijöillä on merkitystä. (Kaski ym. 2001, 107 109.) 2.2 Kehitysvammaisuuden osa-alueita Kehitysvammainen tarkoittaa henkilöä, jonka kehitys tai henkinen suorituskyky on rajoittunut tai kokonaan estynyt synnynnäisen sairauden tai lapsuusiässä tapahtuneen vian tai vamman vuoksi. Tässä työssä lapsen kehitysvammaisuutta tarkastellaan älyllisestä ja sosiaalisesta näkökulmasta, adaptiivisista vaikeuksista ja toiminnallisuudesta. Keskityimme näihin osa-alueisiin siitä syystä, että kuntoutustarve näillä alueilla tulee selkeimmin esiin. (Kaski, Manninen, Mölsä & Pihko 1997, 18.) 2.2.1 Älyllinen kehitysvammaisuus ja sosiaalinen älykkyys Älyllinen kehitysvammaisuus voi esiintyä yksin tai yhdessä psyykkisen tai fyysisen vamman kanssa. Älyllisellä kehitysvammaisuudella tarkoitetaan lapsen henkisen suorituskyvyn kehittymisen estymistä. Puutteellinen kehitys näkyy lapsen kognitiivisissa, kielellisissä, motorisissa ja sosiaalisissa taidoissa. Älyllisen kehitysvammaisuuden asteen luokittelu perustuu älykkyystestiin, jossa määritellään älykkyysosamäärä (ÄÖ). Luokituksen mukaan älyllisesti kehitysvammaisia ovat ne, joilla on pienempi älykkyysosamäärä kuin 70. (Kaski ym. 1997, 17 20.) Sosiaalinen älykkyys viittaa lapsen kykyyn ymmärtää sosiaalisia odotuksia ja muiden käyttäytymistä. Lapsi arvioi niiden pohjalta kuinka sosiaalisissa tilanteissa tulee toimia.
13 Sosiaalinen tietoisuus ja sosiaaliset taidot ovat sosiaalisen älykkyyden tärkeimpiä osatekijöitä. Sosiaalisen käyttäytymisen ymmärtämisessä saattaa kehitysvammaisilla olla merkittäviä rajoituksia. Heillä saattaa esiintyä huomattavia rajoituksia kyvyissään oivaltaa muiden ihmisten motiiveja ja luonteenpiirteitä sosiaalisissa tilanteissa. (Kehitysvammaliitto ry 1995, 25.) 2.2.2 Adaptiiviset vaikeudet ja toiminnallisuus Adaptiiviset vaikeudet johtuvat käytännöllisen ja sosiaalisen älykkyyden rajoituksista, jotka liittyvät kehitysvammaisuuteen. Adaptiivisilla taidoilla tarkoitetaan lapsen kykyä kommunikoida, huolehtia itsestä ja asua kotona. Lisäksi adaptiivisia taitoja ovat sosiaaliset taidot, yhteisössä toimiminen, itsehallinta, terveys ja turvallisuus ja oppimiskyky. Käytännöllinen älykkyys viittaa lapsen kykyyn huolehtia itsestä ja selviytyä itsenäisesti päivittäisistä toiminnoista. Nukkuminen, peseytyminen, wc:ssä käynti, syöminen ja juominen ovat keskeisiä osia sellaisissa adaptiivisissa taidoissa kuin sensomotoriset taidot. Myös turvallisuuteen liittyvät taidot, kuten vaarojen välttäminen ja vammojen ehkäisy, ovat tärkeitä. Se on tärkeää muissa adaptiivisissa taidoissa, kuten toiminnallisessa oppimiskyvyssä, työssä, vapaa-ajan vietossa, itsehallinnassa ja yhteisön hyödyntämisessä. (Kehitysvammaliitto ry 1995, 25.) Kehitysvammaisuus (mental retardion) viittaa erityiseen toiminnalliseen tilaan, jossa älyllisiin rajoituksiin liittyy adaptiivisten taitojen rajoituksia ja se alkaa jo lapsuudessa. Kehitysvammaisuuden diagnosoimisessa tulee ilmetä adaptiivisen käyttäytymisen heikkous yhdellä tai useammalla seuraavista osa-alueista: henkinen kypsyminen, oppiminen ja sosiaalinen sopeutuminen. (Kehitysvammaliitto ry 1995, 19.) 2.3 Toimintakyvyn eri ulottuvuudet Toimintakyky koostuu sosiaalisesta, psyykkisestä ja fyysisestä osa-alueesta. Nämä ulottuvuudet ovat erottamattomia ja on olennaista ymmärtää näiden alueiden riippuvuus toisistaan. Ihmisen anatomiset rakenteet sekä fysiologiset toiminnot luovat perustoiminnoille pohjaa. Keho muokkaa ihmisen kuvaa omasta identiteetistä ja toimintakyvystä. Rakenteelliset ja fysiologiset ominaisuudet luovat reunaehdot toimintakyvylle
14 Ihmisen yksilölliset tarpeet, voimavarat ja mielenkiinnon kohteet ohjaavat toimintaa ja vaikuttavat tällöin toimintakykyyn. Ihmisen elinympäristö luo toimintakyvylle puitteet ja vaikuttaa toisaalta siihen miten toimintakykyä voidaan edistää. Elinympäristö voi edistää toimintakykyä tai luoda esteitä toiminnalle. Kulttuurimme arvot sekä asenteet heijastuvat toimintakyvyssä siihen, miten yksilön toimintakykyä arvostetaan sekä tuetaan. (Kettunen ym. 2002, 20 21.) Toimintakyky voi elämään liittyvien vaikeiden vaiheiden ja kriisitilanteiden vuoksi joskus tilapäisesti heikentyä. Sosiaalinen toimintakyky käsittää kyvyn luoda ihmissuhteita elämässä ja kyvyn rakastaa. Psyykkisellä toimintakyvyllä tarkoitetaan yksilön kykyä käsitellä ja ottaa vastaan tietoa. Yksilö kykenee muodostamaan käsityksiä ympäröivästä maailmasta ja laatimaan suunnitelmia elämälleen. (Kähäri-Wiik ym. 1997, 13.) Toimintakyky voidaan määritellä pätevyyden ja tyytyväisyyden tunteeksi elämän tärkeisiin rooleihin liittyvien tehtävien onnistuneesta suorittamisesta. Toiminnanvajavuus on jostain vauriosta johtuva puutos tai rajoitus ihmiselle normaaliksi katsottavissa toiminnoissa. (Helin-Fay & Kovanen 1998, 90 91.) 2.4 Kehitysvammaisuus ja lapsen toimintakyvyn rajoittuneisuus Toimintakyky tarkoittaa kehon kaikkia toimintoja ja lapsen toimintaa yksilötasolla sekä hänen osallisena oloa omassa elämäntilanteessa. Toiminnanvajavuus sisältää vammat kehon toiminnassa tai rakenteessa. Lapsen toimintakyvyn taustalla vaikuttavat myös elinympäristö ja lapsen omat ominaisuudet. (Kaski ym. 2001, 19.) Kehitysvammaisuus on sinällään pysyvä tila, sen syytä ei voida hoidollisilla toimenpiteillä poistaa. Kehitysvammaisen lapsen realistista käsitystä omasta itsestään ja mahdollisuuksistaan sen sijaan voidaan vahvistaa sekä hänen elinympäristössä tarvitsemiaan valmiuksia. Erilaisten kokemusten saanti on tärkeää kaikissa kehitysvaiheissa, sillä puutteellinen kokemusmaailma haittaa toimintakyvyn kehittymistä. Motoristen taitojen kehittyminen ja sosiaalinen vuorovaikutus luovat lapselle eheää kokemusmaailmaa. (Kaski ym. 2001, 207.)
15 Motoriset taidot ovat kokonaiskehityksen kannalta hyvin tärkeitä ja ne luovat pohjaa ympäristöistä saaduille kokemuksille sekä sosiaalisten taitojen kehitykselle. Kehitysvammaisen lapsen motorisen kehityksen viivästyminen tulee ilmi tavallisesti perusmotoriikassa ja havaintomotoriikassa. Karkeamotoriset taidot, kuten kävely, opitaan tavallista myöhemmin. Puutteellisen liikuntakyvyn mukanaan tuomia esteitä voidaan vähentää apuvälineillä, joilla tuetaan lapsen liikunnallista kehitystä. (Kaski ym. 2001, 216 217.) Sosiaalinen vuorovaikutus on lapsen oppimisen, kehityksen ja toimintakyvyn perusta. Sosiaaliset taidot eivät voi kehittyä kokonaiskehityksestä erillään. Nämä taidot kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Aluksi vuorovaikutus syntyy lapsen ja aikuisen välille. Kehitysvammaisen lapsen sosiaalinen toimintakyky rakentuu samalla lailla kuin muidenkin. Lähtökohtina ovat samat perustarpeet, tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Nämä perustarpeet luovat pohjan myös myönteiselle minäkuvalle. Kehitysvammaisen minäkuvaan kuuluu myös käsitys omasta vammasta ja sen tuomista vaikutuksista elämään. (Kaski ym. 2001, 221 222.)
16 3 KUNTOUTUS 3.1 Kuntoutuksen osa-alueet Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1993 yleiskokouksen päätösasiakirjassa kuntoutus määriteltiin näin: Kuntoutus tarkoittaa prosessia, jonka avulla vammaisia (tai vajaakuntoisia) henkilöitä autetaan itse saavuttamaan ja ylläpitämään mahdollisimman hyvä fyysisen, aistimuksellisen, älyllisen, psyykkisen tai sosiaalisen toiminnan taso, jolloin heillä on mahdollisuus elää mahdollisimman itsenäistä elämää. Kuntoutus voi sisältää toimenpiteitä, joilla erilaiset toiminnot mahdollistetaan tai palautetaan, tai sen avulla voidaan korvata jonkin toiminnon menetys, puuttuminen tai rajoitus. Kuntoutus ei sisällä alkuvaiheen lääketieteellistä hoitoa. Se käsittää suuren joukon toimenpiteitä ja toimintaa perus- ja yleiskuntoutuksesta aina tavoitteelliseen toimintaan saakka, josta esimerkkinä on ammatillinen kuntoutus. (Kallanranta ym. 2001, 31 32.) Maailman terveysjärjestö WHO:n vuodelta 1969 olevan määritelmän mukaan: Kuntoutus on kaikkien niiden lääkinnällisten, sosiaalisten, ammatillisten ja kasvatuksellisten toimenpiteiden koordinoitu kokonaisuus, joilla yksilön heikentynyttä toimintakykyä pyritään palauttamaan ennalleen tai kehittämään uusia toimintavalmiuksia. Vuoden 1981 WHO:n määritelmään sisältyy ympäristönäkökulman mukaan ottaminen. Kuntoutus sisältää kaikki ne toimenpiteet, jotka tähtäävät vammauttavien ja vajaakuntoistavien olosuhteiden vaikutusten vähentämiseen ja vammaisen ja vajaakuntoisen henkilön saattamiseksi kykeneväksi saavuttamaan sosiaalinen integraatio. (Kähäri-Wiik ym. 1997, 18.) Kuntoutus on sisällöltään ja toteutustavaltaan monimuotoinen. Kuntoutus on aina tavoitteellista toimintaa ja se perustuu kokonaisnäkemykseen kuntoutujan tilanteesta. Perinteisesti kuntoutus on luokiteltu neljään osa-alueeseen: sosiaaliseen, ammatilliseen, kasvatukselliseen ja lääkinnälliseen. Kuntoutuksen luokittelu antaa yleiskuvan siitä mitä toimintaa kuntoutukseen sisältyy.( Järvikoski & Härkäpää 2004, 23.) 3.1.1 Sosiaalinen kuntoutus Kuntoutuksen päämäärä on edistää yksilön ja hänen elinympäristönsä välistä vuorovaikutusta. Yksilön sosiaalisen toimintakyvyn kehittymistä tuetaan niin, että hänellä on kykyä osallistua yhteiskunnan toimintaan ja kykyä suoriutua erilaisista sosiaalisista tilanteista. Sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitetaan kaikkia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on tukea lasta opiskelussa, asumisessa, sosiaalisissa suhteissa ja vapaa-ajan toiminnoissa. Sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluu monia palveluita, jos ne kytkeytyvät lap-
17 sen kokonaiskuntoutukseen. Sosiaalinen kuntoutus tarkoittaa yksilön sosiaaliturvan järjestämistä ja osittain sosiaalihuollossa järjestettävää kuntoutusta, koska sen elementtejä on myös muiden organisaatioiden järjestämissä kuntoutuspalveluissa. (Kähäri-Wiik ym. 1997, 37.) 3.1.2 Ammatillinen kuntoutus Ammatillinen kuntoutus tarkoittaa sitä, että kuntoutumiseen liittyvän toiminnan muotona on työ, työn harjoittelu tai työhön liittyvä opiskelu. Ammatillista kuntoutusta saavat ne henkilöt, joiden vamma, vika tai sairaus aiheuttaa työkyvyttömyyttä. Työkyvyttömyyden toteaa lääkäri tai muu asiantuntija. Ammatillisen kuntoutuksen palvelut ovat yleensä työvoimapalveluja. (Malm ym. 2004, 107.) Ammatillinen kuntoutus edistää yksilön mahdollisuuksia toimia työelämässä, lisäämällä ammatillisia valmiuksia ja vähentämällä vajaakuntoiseen työntekijään kohdistuvaa syrjintää työpaikalla sekä parantamalla työkykyä. Yksilölle järjestetään tarvittava ammatillinen valmennus tai koulutus työkyvyn säilyttämiseksi tai parantamiseksi ja erilaisia työllistämistä tukevia toimenpiteitä. (Rissanen & Aalto 2002, 8-9.) 3.1.3 Kasvatuksellinen kuntoutus Kasvatuksellinen kuntoutus keskittyy lapsiin ja nuoriin. Kasvatuksellinen kuntoutus pyrkii edistämään pitkäaikaissairaiden ja vammaisten lasten hoitoa ja kasvatusta fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta näkökulmasta. Lapsi saa valmiuksia selviytyä itsenäisesti omassa elämässä. Kasvatuksellisen kuntoutuksen palveluja ovat päivähoidon ja koulunkäynnin järjestäminen. (Malm ym. 2004, 90.) Kasvatuksellisen kuntoutuksen tavoite on järjestää vammaiselle tai vajaakuntoiselle lapselle päivähoitoa sekä nuorelle erityisopetusta. Opiskeluolosuhteet luodaan sellaisiksi, että nuori voi saada oppivelvollisuuden edellyttävän peruskoulutuksen sekä tarpeen mukaan myös ammattikoulutuksen. Kasvatuksellinen kuntoutus voidaan lapsen varhaisvuosien aikana nähdä perheen kasvatustyön tukemisena. Kasvatuksellinen kuntoutus painottuu vammaisen tai vajaakuntoisen lapsen kokonaispersoonallisuuden kasvun tukemiseen. (Kähäri-Wiik ym. 1997, 39 42.)
18 3.1.4 Lääkinnällinen kuntoutus Lääkinnällisellä kuntoutuksella tarkoitetaan terveydenhuollon toimintaympäristössä tapahtuvaa kuntoutusta. Lääkinnällisen kuntoutuksen tavoitteena on ylläpitää ja parantaa yksilön psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista toimintakykyä sekä tukea elämäntilanteiden hallintaa ja omatoimisuutta arkipäivän asioissa. Lääkinnällisen kuntoutuksen osa-alueita ovat erilaiset terapiat, kuntoutustutkimus, apuvälinehuolto, kuntoutusohjaus, sopeutumisvalmennus ja avo- ja laitoskuntoutus. Monet terapiat kuuluvat lääkinnällisen kuntoutuksen avokuntoutukseen. Näistä yleisimpiä ovat fysioterapia, toimintaterapia, puheterapia, ratsastusterapia, neuropsykologinen kuntoutus ja erilaiset psykoterapiat. (Kähäri- Wiik ym. 1997, 26.) Akuutin lääkinnällisen kuntoutuksen järjestämisestä vastaa kunnallinen terveydenhuolto. Terveyskeskukset ja sairaalat järjestävät näitä palveluja. Kelalla on lain mukaan järjestämisvastuu vaikeavammaisten lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Nämä kuntoutuspalvelut Kela ostaa yleensä yksityisiltä ammatinharjoittajilta tai kuntoutuslaitoksilta. (Kettunen, Kähäri-Wiik, Vuori-Kemilä & Ihalainen 2002, 328 329.) 3.2 Lääkinnällinen kuntoutus kehitysvammaisen lapsen tukena Lääkinnällisen kuntoutuksen piiriin kuuluvat palvelut, kohdistuvat lapseen ja hänen läheisiinsä. Kehitysvammaisen lapsen kuntoutuksen peruslähtökohdat ovat tasa-arvo, osallistuminen ja lapsen toimintakyvyn lisääminen. Tasa-arvolla tarkoitetaan lapsen tasavertaista mahdollisuutta saada yhteiskunnan tarjoamaa apua ja hänen perusoikeuksiensa kunnioittamista. Osallistumisen periaatteella tarkoitetaan lapsen todellisia mahdollisuuksia osallistua elämäänsä koskeviin päätöksiin ja valintoihin. (Kallanranta ym. 2001, 420.) Lääkinnällisen kuntoutuksen päämääränä on lisätä kehitysvammaisen lapsen ja hänen läheistensä selviytymisedellytyksiä niin, että he selviävät arkielämästä parhaalla mahdollisella tavalla elämäntilanteen muutoksista huolimatta. Kuntoutus voidaan ajatella kasvu- ja oppimistapahtumana, koska kuntoutuksen edetessä opitaan hyväksymään elämäntilanteen muutos, sairaus tai vamma sekä sen aiheuttamat rajoitukset olemassa olevina tosiasioina. Kuntoutuksen myötä pystytään näkemään uusia mahdollisuuksia lapsen
19 elämässä ja suunnittelemaan tulevaisuutta jäljellä olevien voimavarojen varaan. (Kähäri- Wiik ym. 1997, 17.) Kuntoutustarve nousee kehitysvammaisen lapsen toimintakyvyn alenemisesta, tai se voi liittyä tilanteisiin, jolloin elämä äkillisesti muuttuu, esimerkiksi tapaturman takia. Kuntoutustarve liittyy myös lapsen jäljellä olevan toimintakyvyn säilyttämiseen ja parantamiseen. Kuntoutumistarpeet vaihtelevat elämän eri vaiheissa. Elinympäristöllä on suuri merkitys kehitysvammaisen lapsen kuntoutuksessa. Sosiaalinen ja rakenteellinen ympäristö voivat estää tai rajoittaa selviytymistä tai tukea lasta niin, että toimintakyvyn rajoituksista on mahdollisimman vähän haittaa. Tämän vuoksi lääkinnällisellä kuntoutuksella pyritään kehitysvammaisen lapsen voimavarojen ja toimintakyvyn lisäämisen ohella myös yhteistyössä vanhempien kanssa parantamaan elinympäristön laatua. (Kähäri-Wiik ym. 1997,16 17.)
20 4 RATSASTUSTERAPIA 4.1 Ratsastusterapia kehitysvammaisen lapsen kuntoutusmuotona Ratsastusterapia on lääkärin lähetteellä tehtävää toiminnallista terapiaa, jossa ratsastusterapeutin pohjakoulutuksesta riippuen painottuvat fysioterapeuttiset, pedagogiset tai psykologiset tavoitteet. Ratsastusterapian ajatuksena on kehitysvammaisen lapsen kokonaisvaltainen kuntoutus eikä varsinainen ratsastuksen oppiminen. (Kokkala, Kulola & Pohjalainen 2000, 3.) Ratsastusterapiassa on tärkeää, että kuntoutuksesta vastaavat konsultoivat suunnitteluvaiheessa ratsastusterapeuttia ja pohtivat yksilöllisesti terapian soveltuvuutta kehitysvammaiselle lapselle. Ratsastusterapia voi olla omana terapiana tai toisen terapian tukena. Se voi olla kokeilujakso tai intensiivijakso ja joskus on tarkoituksenmukaista, että se on pitkäaikaista. Ratsastusterapia soveltuu kaikenikäisille ja lähes kaikille kehitysvammaisille lapsille. (Suomen Kuntoutusliitto ry 2000, 3.) Ratsastusterapia tukee ja täydentää kehitysvammaisen lapsen lääkinnällisen, sosiaalisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen tavoitteita. Ratsastusterapian tavoitteet ovat yksilöllisiä: tasapainon ja vartalon hallinnan kehittäminen, keskittymiskyvyn ja itsehillinnän parantaminen, sosiaalisten taitojen oppiminen ja itsetunnon vahvistuminen onnistumisen kokemusten myötä. (Kaski ym. 1997, 217). Ratsastusterapia koetaan yleensä miellyttäväksi terapiamuodoksi, koska se tavoittaa ja koskettaa lasta muita hoitomuotoja paremmin. (Toivola 2002, 28). Lapselle pelon voittaminen ja luottamus omiin kykyihin vahvistavat omaa minää ja itsetuntoa. Ratsastusterapia tarjoaa lapselle onnistumisen elämyksiä. (Kaski ym. 1997, 217). Ratsastusterapian alkuvaiheessa on todettu ratsastajilla pieniä pelkoja. Pelot yleensä liittyvät hevosen selässä pysymiseen hevosen ollessa liikkeessä. (Kopp 1998, 22). Ratsastusterapiassa perusperiaatteena on, että ratsastus vaikuttaa lapseen kokonaisvaltaisesti eikä ainoastaan joihinkin osatoimintoihin. Siinä tyydytetään sosiaalisia, psyykkisiä ja motorisia perustarpeita. Yksinomaan ratsastus ei vaikuta myönteisesti, vaan kanssakäyminen hevosen kanssa sekä tallin ilmapiiri vaikuttavat myös ratsastajaan. Ratsasta-
21 jalla on mahdollisuus saada kokemuksia sellaisessa ympäristössä, joka muodostaa vastakohdan hänen arkielämälleen. (Holmberg, Zobel & Baum 1983, 28.) Ratsastusistunta on erinomainen asento harjoittaa kehitysvammaisen lapsen tasapainoa. Ihmisen motoriikan kehitys edellyttää istuma-asennon ja vartalon tasapainon hallintaa ennen kävelyn oppimista. Lapsi reagoi hevosen selässä tasapainon ylläpitoon spontaanisti, rytmisesti ja symmetrisesti. Kun ratsastusistuntaan yhdistetään hevosen liikkeet ja lämpö, joka on 1,5 astetta ihmisen ruumiinlämpöä korkeampi, saadaan aikaan vaikutus, jota on mahdoton jäljitellä mekaanisesti. (Suomen Kuntoutusliitto ry 2000, 2.) Lapsen istuessa hevosen selässä häneen välittyy minuutin aikana 90 110 liikeimpulssia. Impulssit ovat moniulotteisia ja rytmisiä. Lapseen välittyy eteen- ja taaksepäin suuntautuvia liikkeitä sekä kallistuksia sivuille ja vartalon kiertoliikkeitä. Liikkeet ovat hyvin samantapaisia kuin ihmisen kävelyssä. (Kaski ym. 1997, 217.) Hevosen rytmikkäät liikkeet aktivoivat monipuolisesti lapsen aistitoimintaa eli sensomotoriikkaa. Sensomotoriikkaa tarvitaan kehokuvan päivittämiseen, havaintojen syntymiseen ja asentojen säätelyyn ja liikkeiden oppimiseen. Hevosen rytmiset liikkeet luovat pohjaa erilaisten taitojen oppimiselle. (Järvinen 2005, 14.) Kehitysvammaiselle lapselle hevosen parissa työskentely edellyttää ja edistää liike- ja tasapainoaistimusten lisäksi monenlaisen aistitiedon käsittelyä. Hevosen karheat jouhet, pehmeä karvapeite sekä muunmuassa hevosen ruoka-aineiden käsittely aktivoivat lapsen ihon pintatuntojärjestelmää. Osalle kehitysvammaisista lapsista voimakkaat aistikokemukset ovat korvaamattomia tarjotessaan riittävän ärsykkeen. Toiset pystyvät käsittelemään näitä aistimuksia vain hetkittäin heille merkityksekkäässä toiminnassa eli yhteistyössä hevosen kanssa. Hevosen kanssa työskentely sekä maasta käsin, että ratsailta tukee kehitysvammaisen lapsen hahmottamiskyvyn kehittymistä. (Suomen Kuntoutusliitto ry 2000, 4.) 4.2 Hevosen, lapsen ja ratsastusterapeutin yhteistyö Ratsastusterapian edellytyksenä on luottamus ja vuorovaikutus lapsen, hevosen ja terapeutin välillä. Ensisijainen vaatimus on turvallisuus, ja sen takia on tärkeää, että terapian
22 toteuttajalla on ratsastusterapiakoulutus ja että hevonen on toimintaan soveltuva ja siihen koulutettu. Hevonen on kehitysvammaisen lapsen hyvä kumppani erityisesti tälle alalle koulutettujen ratsastuksenopettajien ohjauksessa. (Dietze 1987, 3.) Ratsastusterapeutin koulutus on kolmivuotinen, monimuotokoulutuksena toteutettava ammatillinen täydennyskoulutus. Pääsyvaatimuksena on opistotasoinen terveydenhuolto-, opetus- tai sosiaalialan peruskoulutus, vähintään kahden vuoden työkokemus kuntoutusalalla, sekä hyvä hevosenkäsittely- ja ratsastustaito. Koulutuksen jälkeen jokainen toteuttaa terapiaa painottuen omaan ammatilliseen erityisalueeseen. (Suomen Kuntoutusliitto ry 2000, 3.) Ratsastusterapiassa hevonen ja terapeutti työskentelevät yhdessä, ja ratsastusterapeutti käyttää hevosen erityisominaisuuksia apuna työssään. Hevonen on yhteistyöhaluinen ja sosiaalinen olento, ja sen takia se sopeutuu hyvin esimerkiksi ratsastusterapiaan. (Halonen 1992, 4.) Hevosen kouluttaminen terapiahevoseksi aloitetaan jo varhain. Hevoselle opetetaan kuuliaisuutta, häiriökestävyyttä ja terapeuttista käyttäytymistä. (Valtonen 1996, 82). Hevoselle on helppoa myönteisten tunteiden ilmaiseminen, koska se reagoi vilpittömällä tavalla ratsastajan tunnetiloihin. Kehitysvammainen lapsi oppii myös hallitsemaan aggressioita, esimerkiksi jos hän harjaa hevosta liian rajuilla otteilla, hevonen osoittaa olemuksellaan ja korvien luimistamisella ettei siitä tunnu hyvältä. (Halonen 1992, 4.) Hevonen herättää voimakkaalla olemuksellaan ja nopeudellaan kunnioitusta, ihailua ja siinä on jännittävää vetovoimaa. Koskettamalla hevosta saadaan aikaan voimakas ja syvällinen psykomotorinen vaikutus. Ratsastusterapiassa hevonen on terapeutin työtoveri sekä kehitysvammaisen lapsen kumppani. (Suomen Kuntoutusliitto ry 2000, 1.) Ratsastusterapeutin täytyy valita huolellisesti kehitysvammaiselle lapselle sopiva hevonen. Terapeutin vuorovaikutus hevosen kanssa täytyy olla kitkatonta, jotta hevonen toimii terapeuttina ja ratsastusterapeutti tilanteiden ohjaajana. Kokenut terapiahevonen, joka on fyysisesti ja psyykkisesti hyväkuntoinen, vaistoaa milloin lapsi tarvitsee tukea ja rohkaisua. Hevonen on terapeutiksi erityisen sopiva, koska se tarjoaa toimintamahdollisuuksia ja saa aikaan psyykkisiä ilmiöitä. (Baum 1987, 42.)
23 5 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT Tutkimuksen tarkoituksena on saada selville, millaisena kehitysvammainen lapsi kokee ratsastusterapian osana kuntoutusta vanhempien kuvaamana. Vanhemmat tuntevat lapsensa parhaiten ja he pystyvät kertomaan, onko kehitystä tapahtunut ratsastusterapian myötä. Tutkimuksen tuloksia voidaan käyttää kehitysvammaisten lasten ratsastusterapian suunnitteluun, toteutukseen ja kehittämiseen. Lisäksi yhteistyökumppanimme saa työstämme konkreettista tietoa, miten vanhemmat kuvaavat lastensa ratsastusterapia kokemuksia. Tutkimusongelmat: Miten ratsastusterapia näkyy kehitysvammaisen lapsen päivittäisessä toimintakyvyssä? Minkälaisia kokemuksia kehitysvammaisella lapsella on ratsastusterapiasta kuntoutusmuotona? Miten ratsastusterapia tuli osaksi kehitysvammaisen lapsen kuntoutusta? 6 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 6.1 Tutkimusmenetelmälliset lähtökohdat Tutkimuksemme käsittelee kokemukseen perustuvaa tietoa, minkä vuoksi valitsimme kvalitatiivisen eli laadullisen tutkimuksen mallin. Kvalitatiivisen tutkimuksen lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen. Kvalitatiivista tutkimusmenetelmää suositellaan käytettäväksi silloin, kun aihepiiri on melko tuntematon tai tutkimuksen tavoitteena on heikosti tunnettujen ilmiöiden ymmärtäminen. Kohdetta pyritään tutkimaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004, 151 152.) Kvalitatiivinen tutkimus tapahtuu elämismaailmassa, ja tutkija on osa sitä merkitysyhteyttä, jota hän tutkii. Elämismaailmalla tarkoitetaan sitä merkitysten kokonaisuutta, joka muodostuu tutkimuksen kohteista. Tutkittavan ja tutkijan ollessa samassa maailmassa merkityskokonaisuudet, joilla he ymmärtävät maailman ovat lähestulkoon samoja. Ih-
24 mistä tarkkailevalle ei tarjoudu mahdollisuutta toimia ulkoisena tarkkailijana. (Varto 1996, 26 27.) Tutkija ei voi sanoutua irti arvolähtökohdista, sillä arvot vaikuttavat miten ja mitä tutkittavaa ilmiötä pyritään ymmärtämään. Kvalitatiivisen tutkimuksen tavoitteena on löytää tosiasioita, eikä niinkään todentaa jo olemassa olevia väittämiä. Kvalitatiivinen tutkimus on monimerkityksellinen. Kvalitatiivisissa tutkimuksissa kohdejoukko valitaan tarkoituksenmukaisesti, eikä satunnaisotoksen menetelmää käyttäen. Tutkimuksen edetessä tutkimussuunnitelma muotoutuu joustavasti ja suunnitelmia voidaan muuttaa olosuhteiden mukaisesti. Tutkittavia tapauksia käsitellään ainutlaatuisina ja aineistoa tulkitaan sen mukaisesti. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004, 152 155.) 6.2 Aineiston keruu ja tutkimuksen kohderyhmä Tutkimusaineisto koottiin avoimella kyselylomakkeella. (LIITE 2). Avoin kyselylomake valittiin, koska haluttiin antaa vastaajille mahdollisuus ilmaista lastensa kokemuksia ratsastusterapiasta omin sanoin. Avoimen kyselylomakkeen etu on, ettei se ehdota valmiita vastausmalleja, vaan sillä saadaan esille vastaajalle keskeisimmät ja tärkeimmät asiat kyseisestä aiheesta. (Hirsjärvi ym. 2000, 188.) Kyselylomakkeissa oli 15 avointa kysymystä sekä lisäksi Mitä muuta haluaisitte kertoa? kysymys. Kysymykset 1-6 kartoittivat toimintakykyä, kysymykset 7 11 kartoittivat kuntoutusta. Ratsastusterapiaa kartoittivat kysymykset 12 15. Kyselylomakkeen laatimiseen ei käytetty apuna valmista kyselylomake- pohjaa, koska aikaisemmista tutkimuksista ei sopivaa mallia löytynyt. Pyrimme tekemään kysymykset niin, että ne eivät olisi johdattelevia. Kysely lähetettiin yhdeksän kehitysvammaisen lapsen vanhemmalle, joilla oli kokemusta lapsensa ratsastusterapiasta ja jotka olivat suostuvaisia osallistumaan tutkimukseen. Yhteistyökumppani valitsi sopivan kohderyhmän hänen ratsastusterapia asiakkaistaan. Tutkimus rajattiin koskemaan lapsen kehitysvammaisuutta joten kohderyhmän täytyi olla kehitysvammainen lapsi. Avoimien kyselylomakkeiden yhteydessä vanhemmille lähetettiin saatekirje, jossa kerrottiin lyhyesti tutkimuksesta ja luottamukseen liittyvistä asioista. (LIITE 1.)
25 6.3 Aineiston analysointi Tutkimuksissa sisällönanalyysillä tarkoitetaan menettelytapaa, jolla voidaan analysoida dokumentteja systemaattisesti ja objektiivisesti. Se on tapa nostaa esille olennainen asia tutkimuskysymysten näkökulmasta sekä kuvata tämä luonnollisella kielellä. Sisällön analyysiä voidaan toteuttaa kahdella eri tavalla: induktiivisella tai deduktiivisella menetelmällä. Induktiivinen sisällönanalyysi on aineistolähtöinen analyysimenetelmä. Deduktiivisessa sisällönanalyysissä tutkimusaineisto analysoidaan aikaisempaa käsitejärjestelmää hyväksi käyttäen. Sisällön analyysillä pyritään saamaan kuvaus tutkittavasta ilmiöstä yleisessä ja tiivistetyssä muodossa. Analyysin lopputuloksena pyritään nostamaan aineistosta esiin merkitysten muodostamia kokonaisuuksia, ilmiöitä kuvaavia kategorioita tai käsitteitä. (Kyngäs & Vanhanen 1999, 4 7.) Tutkimuksessa käytettiin induktiivista eli aineistolähtöistä otetta. Analyysiprosessi aloitettiin analyysiyksikön valinnalla, jonka jälkeen kirjoitettiin auki kaikki saadut vastaukset. Analyysiyksiköiksi valittiin lauseita tai ajatuskokonaisuuksia. Ensin kirjoitettiin alkuperäisilmaisuja paperille, jotka sisälsivät vastauksen tutkimusongelmiin. Alkuperäisilmaisut pyrittiin pelkistämään mahdollisimman tarkasti käyttämällä samoja sanoja kuin vastaajat olivat käyttäneet. Pelkistettyä aineistoa verrattiin tutkimusongelmiin. Pelkistettyjen ilmaisujen yhtäläisyydet etsittiin ja ne ryhmiteltiin. Ryhmistä muodostettiin alakategoriat ja ne ryhmiteltiin. Ryhmittelyä jatkettiin niin kauan kuin se sisällön kannalta oli mahdollista. Tämän jälkeen alakategoriat yhdistettiin yläkategorioiksi. Tuloksena muodostui kategoriakartta (LIITE 4). Analyysin edetessä palattiin usein alkuperäiseen tutkimusaineistoon, näin varmistuttiin, että muodostuvilla kategorioilla on yhteys alkuperäiseen tutkimusaineistoon. Sisällön analyysin valmistuttua se kirjoitettiin auki aloittaen yhdistävästä kategoriasta kohti pelkistettyjä ilmaisuja. (Kyngäs & Vanhanen 1999, 5 7.)
26 7 TUTKIMUSTULOKSET 7.1 Ratsastusterapia kehitysvammaisen lapsen päivittäisessä toimintakyvyssä Aineistosta muodostui yläkategoria, joka liittyi toimintakykyyn (LIITE 4). Toimintakyvyllä tarkoitetaan kykyä toimia päivittäisissä askareissa. Vastaajilla oli erilaisia kokemuksia siitä, miten ratsastusterapia näkyy päivittäisessä toimintakyvyssä. Kyselyyn vastanneista yksi koki lapsensa omatoimisuuden kasvaneen. Yhdellä vastanneista lapsen vuorovaikutustaidot olivat kehittyneet, mikä näkyi rohkeuden lisääntymisenä. Kolme vastaajista oli sitä mieltä, että lapsen tasapaino oli kehittynyt ratsastusterapian myötä. Viisi vastanneista koki, ettei ratsastusterapia ollut muuttanut lapsen kykyä toimia arjen askareissa. Yhdellä kyselyyn vastanneesta toimintakyvyssä ei ollut tapahtunut muutosta vaikean vammaisuuden takia. Viisi kyselyyn vastanneista koki, ettei lapsen vuorovaikutustaidoissa näkynyt havaittavaa muutosta. Kaikki kyselyyn vastanneista kokivat lapsen motorisen kyvykkyyden kasvaneen. Pääasiallisesti kävely oli helpottunut ja tasapaino oli parantunut. Kyselyyn vastanneiden ajallinen kokemus ratsastusterapiasta vaihteli 3 vuodesta yhteentoista vuoteen. Ratsastusterapia toteutetaan erimittaisissa jaksoissa, ja osalla vastanneista oli tällä hetkellä tauko ratsastusterapiasta. Vuorovaikutustaidot kehittyneet. Myös kyky empatiaan kehittynyt pikku hiljaa, kun ratsastuksessa on täytynyt ottaa hevonen huomioon. Istutaan suorassa eikä riehuta ja keikuta hevosen selässä. Ratsastusterapia ylläpitänyt kävelyä. Kävelyn rytmi löytyy paremmin, samoin vartalo ojentuneena suorempana. Jalka nousee paremmin askellukseen. Kävely huomattavasti sujuvampaa ratsastuksen jälkeen. 7.2 Kokemuksia ratsastusterapiasta kehitysvammaisen lapsen kuntoutusmuotona Aineistosta nousi esille yläkategoria positiiviset kokemukset (LIITE 4). Positiivisilla kokemuksilla tarkoitetaan lasten kokemuksia ratsastusterapiasta. Kaikki vastanneet kokivat ratsastusterapian positiivisena ja mielekkäänä asiana ja se näkyi lapsissa naureskeluna ja iloisuutena. Neljä kyselyyn vastanneista kertoi lapsen ystäväpiirin pysyneen ennallaan, yhdellä vastanneista ainoastaan ratsastusterapeutti oli tullut tutuksi. Yksi vastanneista kertoi lapsen solmineen uusia ystävyyssuhteita ratsastusterapian myötä. Kaikki vastanneista pitivät ratsastusta mielekkäänä ja mukavana puuhana. Lasten odotukset ratsastusterapiasta olivat lähinnä hevosen kanssa olemiseen ja hoitamiseen liittyviä asi-
27 oita. Yhdellä vastanneista ratsastus ei välttämättä ollut pääasia, vaan pelkkä puuhailu hevosen kanssa oli terapiaa. Yksi vastanneista ei osannut tarkemmin eritellä odotuksiaan ratsastusterapiasta. Tykkää paljon hevosista, ratsastuksesta ja hevosen hoitamisesta, joten ratsastusterapia on lapselle mielekästä terapiaa. Parasta on kun saa hallita isoa eläintä, saa jalat alleen ja pääsee vaikeaan maastoon. 7.3 Ratsastusterapia osana kehitysvammaisen lapsen kuntoutusta Aineistosta nousi esiin ammatillisen tuen yläkategoriaksi moniammatillinen yhteistyö (LIITE 4). Moniammatillisella yhteistyöllä tarkoitetaan eri alojen asiantuntijoiden yhteistyötä. Kaikkien kyselyyn vastanneiden lasten kuntoutussuunnitelman laatimiseen olivat osallistuneet lääkäri ja vanhemmat lisäksi mukana oli ollut eri terveydenhuoltoalan ammattilaisia. Yhteistyössä laaditut kuntoutussuunnitelmat olivat toteutuneet jokaisen kohdalla. Kaksi vastanneista oli saanut tietoa oman työn kautta ja yksi ratsastusharrastuksen parista. Kaksi vastanneista oli saanut tietoa ratsastusterapiasta fysioterapeutilta ja muilta asiantuntijoilta. Yksi oli hankkinut tietoa kehitysvammaisten tukiliiton sopeutumisvalmennuskurssilta. Lisäksi monet vastanneista olivat hankkineet tietoa ratsastusterapiasta kirjallisuudesta. Kaikki vastanneista kävivät yksilöterapiassa. Viisi vastanneista kertoi lapsen tarvitsevan henkilökohtaista ohjausta minkä vuoksi yksilöterapia oli valittu. Yksilöterapian koettiin olevan rauhallista eikä silloin lapsella ole ylimääräisiä ärsykkeitä ratsastusterapian aikana. Kuntoutussuunnitelman laatimiseen ovat osallistuneet lääkäri, sairaalan fysioterapeutti ja psykologi myös vanhempia on kuultu ja otettu huomioon palautteet lapsen omilta fysio-, toiminta- ja ratsastusterapeuteilta ja päiväkodista. Yksilöterapia, koska liikuntavammaisille lapsille on tärkeä, että terapeutti pystyy kokoajan keskittymään kyseessä olevaan lapseen liikunnallisten tavoitteiden vuoksi. Tuloksista nousi Mitä muuta haluaisitte kertoa? - kysymyksen pohjalta neljän vastanneen vanhemman omia kokemuksia ja ehdotuksia ratsastusterapiasta. Yksi vanhemmista koki ratsastusterapian tuoneen koko perheelle yhteisen mielenkiinnon kohteen, sen koettiin olevan kaikille kivaa toimintaa, eikä vain vammaisen lapsen vammaisuuteen liittyvä asia. Yksi vanhemmista toivoisi Kelan suhtautuvan myönteisemmin ratsastusterapiaan kuntoutusmuotona, lisäksi hän toi esiin mielipiteen, että ratsastusterapeutteja on liian
28 vähän. Yksi vastaajista toivoi ratsastusterapeutin omaavan hyvän perustiedon liikkumisesta ja sen edistämisestä, ihanteellisinta olisi jos ratsastusterapeutilla olisi fysioterapeutin peruskoulutus. Yksi vanhemmista koki ratsastusterapian olevan paras kuntoutusmuoto kokonaisvaltaiseen kehitykseen. Kela voisi myönteisemmin suhtautua ratsastusterapiaan kuntoutusmuotona. Ratsastusterapeutteja liian vähän. 8 TULOSTEN TARKASTELUA Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia kehitysvammaisen lapsen kokemuksia ratsastusterapiasta kuntoutusmuotona ja kuinka se näkyi kehitysvammaisen lapsen päivittäisessä toimintakyvyssä. Lisäksi selvitettiin miten ratsastusterapia oli tullut osaksi kehitysvammaisen lapsen kuntoutusta. Suomessa kehitysvammaisten lasten kokemuksiin perustuvaa tutkimusta ratsastusterapiasta ei vielä ole valmiina. Ratsastusterapiakokemuksia oli tutkittu enemmän muiden kohderyhmien osalta kuten MS-potilaan, masentuneen henkilön ja liikuntavammaisen nuoren näkökulmasta. Tutkimustulosten mukaan omatoimisuus oli kehittynyt tai pysynyt ennallaan. Tuloksista ilmeni, että omatoimisuus ei voinut kehittyä vaikean vammaisuuden vuoksi. Vuorovaikutustaidot olivat vastanneilla pääosin pysyneet ennallaan, havaittavissa oli vain yhdellä rohkeuden sekä ääntelyn lisääntymistä. Motorisissa taidoissa näkyi eniten kehitystä. Ratsastuksen jälkeen spastisuus väheni ja kävely sujui paremmin. Tutkimustulosten mukaan ratsastusterapian koettiin ylläpitävän kävelyä sekä parantavan tasapainoa. Tutkimukseen vastanneet olivat käyneet ratsastusterapiassa vähintään kolmen vuoden ajan. Tuloksista voisi päätellä, että vasta usean vuoden kestänyt ratsastusterapia antaa enemmän näkyviä tuloksia. Järvinen (2005) toteaa artikkelissaan hevosten liikkeiden vähentävän spastisuutta raajoissa ja samanaikaisesti lisäävän vartalon jäntevyyttä. Motoriikan kehitys edellyttää istuma-asennon ja vartalon hallintaa ennen kävelyn oppimista.
29 Tutkimustuloksista ilmeni, että ratsastusterapia koettiin poikkeuksetta positiiviseksi ja mielekkääksi tapahtumaksi. Tuloksien mukaan ystäväpiiri oli suurelta osin pysynyt ennallaan. Ratsastusterapeutti oli tullut yhdellä tutuksi. Hevosen harjaaminen ja ruokkiminen koettiin yhtä tärkeäksi asiaksi kuin ratsastusterapia. Odotukset ratsastusterapiasta olivat lähinnä hevosen kanssa puuhailuun liittyviä asioita. Tutkimustuloksista ilmeni lasten kiinnostus toimia hevosen kanssa ja yritys luoda luottamuksellista suhdetta hevoseen. Halosen (1992) mukaan on tärkeää, että ratsastaja on kiinnostunut työskentelemään hevosen kanssa, jotta ratsastusterapiasta saavutetaan optimaalisin tulos. Lapsen kuntoutussuunnitelman laatimiseen oli vanhempien lisäksi osallistuneet alan ammattilaiset ja kuntoutussuunnitelma oli kaikilla toteutunut. Tietoa ratsastusterapiasta oli osattu etsiä monista eri lähteistä, kuten kirjallisuudesta sekä vanhempien työn ja harrastusten pohjalta. Vanhemmat korostivat yksilöterapian tärkeyttä, koska ratsastusterapeutti pystyy tällöin keskittymään juuri kyseessä olevan lapsen tarpeisiin. Valtosen (1996) mukaan häiriötön ratsastustilanne antaa myös hevoselle mahdollisuuden vaistota ratsastajan tarpeet ja luo edellytykset yhteistyölle ratsastusterapeutin kanssa. Koppin (1998) tekemän opinnäytetyön mukaan ratsastusterapia koettiin nuoren liikuntavammaisen mielestä poikkeuksetta positiiviseksi tapahtumaksi. Se rentoutti fyysisesti ja psyykkisesti sekä auttoi kehon hallinnassa. Ratsastusterapian koettiin antavan rohkeutta myös muuhun toimimiseen. Hevosen kanssa työskentely koettiin helpoksi, koska sen kanssa voi olla oma itsensä. Toivolan (2002) opinnäytetyön tuloksista käy ilmi, että ratsastusterapialla on ollut myönteinen vaikutus masentuneen henkilön toimintakykyyn. Toimintakyvyn paranemisen koettiin vaikuttavan elämän laatuun. Vuorovaikutus ratsastajan, hevosen ja ratsastusterapeutin välillä koettiin myös tärkeäksi asiaksi. Tutkimuksemme tulokset ovat samansuuntaisia aikaisempien opinnäytetöiden kanssa. Tutkimukseen vastanneiden lasten vanhemmat kertoivat kokemusten olevan samanlaisia. Kyselyyn vastanneet kertoivat kävelyn sujuvan paremmin ratsastusterapian jälkeen sekä tasapainon kehittyneen. Tutkimukseen osallistuneista kaikki myös kokivat ratsastusterapian mielekkääksi ja positiiviseksi asiaksi. Tuloksista pystyi päättelemään elämänlaadun lisääntyneen toimintakyvyn näkökulmasta.
30 Tutkimustuloksista nousi esille myös lasten vanhempien mielipiteitä sekä toiveita ratsastusterapian toteuttamisesta. Kelan toivottiin suhtautuvan myönteisemmin ratsastusterapiaan kuntoutusmuotona. Tuloksista kävi ilmi, että ratsastusterapeutteja koettiin olevan liian vähän. Ratsastusterapeutin koulutuksen toivottiin sisältävän hyvät perustiedot liikkumisesta ja sen edistämisestä, ihanteellisimmaksi katsottiin fysioterapeutin pohjakoulutus. Vanhempien mielestä ratsastusterapia oli tuonut perheelle yhteisen mielenkiinnon kohteen. 9 POHDINTA 9.1 Tutkimuksen luotettavuus Tutkimusmenetelmien luotettavuutta käsitellään yleensä validiteetin ja realibiliteetin näkökulmista. Validiteetilla tarkoitetaan sitä, onko tutkimuksessa tutkittu sitä, mitä on luvattu, ja realibiliteetilla tarkoitetaan tutkimustulosten toistettavuutta. Kuitenkin monissa laadullisen tutkimuksen oppaissa on ehdotettu näiden käsitteiden hylkäämistä tai korvaamista laadullisen tutkimuksen luotettavuutta arvioitaessa. Laadullisen tutkimuksen luotettavuuden arvioinnissa ei ole olemassa mitään yksiselitteisiä ohjeita. Tutkimusta tulisi arvioida kokonaisuutena, jolloin painotetaan työn johdonmukaisuutta. (Tuomi & Sarajärvi 2002, 133.) Laadullisen tutkimuksen luotettavuutta parantaa tutkijan tarkka selostus tutkimuksen eri vaiheiden toteuttamisesta. Tutkimustulosten raportoinnissa on pyrittävä selkeyteen. Aineiston analyysin luotettavuus riippuu siitä, että aineisto ja siitä kootut merkitykset ja kategoriat ovat yhdenmukaiset. (Paunonen & Vehviläinen-Julkunen 1997, 216.) Tutkimuksen luotettavuuteen vaikuttavat tutkimusprosessin kaikki vaiheet. Alun perin tarkoituksena oli kartoittaa aikuisen kehitysvammaisen ratsastusterapia kokemuksia. Kokemuksia oli tarkoitus tutkia teemahaastattelun avulla. Kehitysvammaisista aikuisista ei saatu riittävän isoa kohderyhmää tutkimukseen, joten yhteistyökumppanin avustuksella kohderyhmä vaihdettiin kehitysvammaisiksi lapsiksi. Kehitysvammaisista lapsista saatiin tutkimukseen riittävän laaja kohderyhmä. Tarkoituksena oli edelleen käyttää