32 LIIKUNTA & TIEDE 50 5/ 2013
Teksti: MONNA ARVINEN-BARROW Urheiluvamman synnyn ja tervehtymisen taustalla monia psykologisia tekijöitä Kuva: ANTERO AALTONEN Psykologiset tekijät vaikuttavat urheiluvamman syntyyn ja sitä seuraaviin ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen, mutta myös vamman parantumiseen ja urheilijan paluuseen normaaliin harjoitteluun. Nykyisin yhä useammalla vamman saaneella urheilijalla on mahdollisuus toipua vammaa edeltävälle kunto- ja suoritustasolle. Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että toipuminen jää odotettua huonommaksi (Taylor & Taylor, 1997). Syy puutteelliseen toipumiseen löytyy usein psykologisista tekijöistä. Onkin todettu, että urheiluvamma ei vaikuta vain fyysisesti. Se voi vaarantaa urheilijan itseluottamuksen, itsetunnon ja identiteetin (Brewer, Andersen, & Van Raalte, 2002, p. 217). Kiinnostus psykologisten tekijöiden osuuteen urheiluvammojen synnyssä, kuntoutuksessa ja urhei lijan paluussa takaisin vammaa edeltävälle suoritus- ja kuntotasolle on kasvanut huomattavasti kahdeksankymmentä luvulta lähtien ja etenkin viime vuosikymmen aikana (Brewer et al., 2002; Lavallee, 2013). Urheilussa yksilö joutuu toistuvasti kovaan fyysiseen ja psykologiseen paineeseen, mikä puolestaan altistaa myös urheiluvammoille. Vaikka urheilijat, valmentajat ja muu tukihenkilöstö tekevät parhaansa vammojen ehkäisemiseksi on todettu, että lähes kaikki urheilijat kokevat urheiluvamman jossain vaiheessa uraansa(taylor & Taylor, 1997). Brown(2005) on jopa esittänyt että urheilijoita on kahdenlaisia: niitä, jotka ovat kokeneet urheiluvamman ja niitä joilla ei näitä kokemuksia ole vielä. Tukea edellä mainitulle väitteelle löytyy tutkimuksista. Australiassa noin 20 prosenttia kaikista lasten ja nuorten sekä 18 prosenttia kaikista aikuisten sairaalan ensiapukäynneistä on urheiluvammoihin liittyviä (Finch, Valuri, & Ozanne-Smith, 1998). Yhden seurantavuoden aikana USAssa noin 20,3 miljoona ihmistä kärsi urheiluvammoista (Conn, Annest, & Gilchrist, 2003). Iso-Britanniassa on arvioitu, että vuosittain tapahtuu noin 30 miljoonaa urheiluvammaa(nicholl, Coleman, & Williams, 1995), joka vastaa noin kolmasosaa kaikista Iso-Britanniassa sattuvista vammoista(uitenbroek, 1996). Suomessa tuore katsaustutkimus paljasti, että yli puolet jalkapalloa, jääkiekkoa, koripalloa, hiihtoa, taitoluistelua, telinevoimistelua ja yleisurheilua harrastavista nuorista on kärsinyt ainakin yhdestä urheiluvammasta kuluneen vuoden aikana(konttinen et al., 2011). Tässä artikkelissa tarkastellaan sitä, miten psykologiset tekijät vaikuttavat urheiluvammojen syntyyn, vammaan reagoimiseen sekä valmiuteen palata urhei lun pariin kuntoutumisen jälkeen. Stressi, ahdistus, heikko paineensietokyky haitalliset psykologiset tekijät altistavat vammoille Urheiluvammojen psyykkisiä ulottuvuuksia koskeva tutkimus painottui alussa etsimään urheiluvamman syntyyn vaikuttavia psykologisia tekijöitä (Andersen & Williams, 1988; Williams & Andersen, 1998). Tukea tutkimuksille haettiin Lazaruksen stressiteoriasta. Urheiluvammojen synnyn katsottiin perustuvan siihen, että urheiluvammat tapahtuvat yleisesti tilanteissa, joissa henkilön henkilökohtaiset resurssit eivät vastaa tilanteen vaatimia voimavaroja. Andersen and Williamsin mallin mukaan urheiluvammat johtuvat usein haitallisista psykologisista ja fyysisistä reaktioista stressaavaan tilanteeseen. Näitä voivat olla esimerkiksi kielteinen arvio tilanteesta, käytössä olevista resursseista ja mahdollisista seuraamuksista, lihasjännitys tai keskittymiskyvyn heikentyminen. Stressireaktioon vaikuttavat urheilijan persoonallisuustekijät (esimerkiksi kilpailusta johtuva tilapäisahdistus, yleiset negatiiviset tunnetilat kuten masennus, ahdistus, viha), urheilijan elämäntilanne ja aiemmat stressikokemukset (esimerkiksi suuret LIIKUNTA & TIEDE 50 5 / 2013 33
elämänmuutokset, päivittäiset stressin aiheuttajat ja/ tai aikaisemmat urheiluvammat), sekä urheilija omat voimavarat (omat ongelmankäsittelykeinot, sosiaalinen tukiverkosto). Stressireaktioita voidaan myös hallita käyttämällä erilaisia psykologisia interventioita ja näin ollen vähentää urheiluvamman riskiä (Appaneal & Habif, 2013). Näitä ovat muun muassa hengitys- ja rentoutustekniikat ja mielikuvien käyttö. Ajatukset, tunteet ja teot vammalla on psykologiset seuraukset Kun urheilija vammautuu, on yleistä, että itse urheiluvammasta tulee stressitekijä, johon vammautunut urheilija voi reagoida eri tavoin. Psykologisia reaktioita urheiluvammaan ja sitä seuraavaan kuntoutukseen kuvaillaan usein integroidulla psykologisella mallilla (Wiese-Bjornstal, Smith, Shaffer, & Morrey, 1998), jossa havainnollistetaan urheiluvammoihin johtaneiden, sekä sitä seuranneiden psykologisten vaikuttajien osuutta ja vourovaikutusta urheiluvamman parantumiseen. Tämän mallin mukaan urheilijat reagoivat vammaan ja sitä seuraavaan kuntoutukseen kolmella tasolla: kognitiivisesti tilannearviolla, tunnereaktioilla sekä käyttäytymisen tasolla. Nämä reaktiot vaikuttavat toinen toisiinsa, ja on todettu myös että useat henkilö- ja tilannekohtaiset tekijät (kuten vamman vakavuus ja sijainti, persoonallisuus, kilpailutaso ja käytössä olevat tukijoukot) vaikuttavat siihen miten urheilija vamman käsittelee. Se, mitä urheilija tekee mutta yhtälailla se mitä hän ajattelee ja tuntee kuntoutusprosessin aikana vaikuttaa lopputulokseen. Itsetunto, motivaatio, identiteetti vamma vaikuttaa tunteisiin ja toipumiseen Tähän mennessä tehdyt empiiriset tutkimukset ovat tukeneet integroidun psykologisen mallin käyttökelpoisuutta. Urheiluvamma luo uuden tilanteen, jossa urheilijan on pakko muokata käyttäytymistään ja ajattelumallejaan. Nämä muutokset heijastuvat toden näköisesti myös urheilijan tunnetiloihin. Onkin todettu, että urheiluvamman sattuessa lähes kaikki urheilijat reagoivat vammaan henkisesti jollakin tasolla (Arvinen-Barrow, Hemmings, Weigand, Becker, & Booth, 2007; Clement, Granquist, & Arvinen-Barrow, 2013). Vamman sattuessa ajatukset ovat usein huolestuneita ja kielteisiä (Arvinen-Barrow, Massey, & Hemmings, in press). Ne vaikuttavat minäkuvaan ja itsetuntoon (Smith, 1996). Urheilijan mielialat vaihtelevat ja mukana on myös negatiivisia tunnetiloja, kuten turhautumista, stressiä ja ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja eristyneisyyttä sekä uudelleenvammautumisesta johtuvaa ahdistusta tai pelkoa (Arvinen-Barrow et al., in press; Clement et al., 2013; Leddy, Lambert, & Ogles, 1994; Petitpas & Danish, 1995; Tracey, 2003; Tripp, Ebel-Lam, Stanish, & Brewer, 2007; Walker & Thatcher, 2011). Kuntoutussuunnitelman noudattaminen on eräs tärkeimmistä kuntoutumiseen vaikuttavista tekijöistä (Levy, Polman, Clough, & McNaughton, 2006). On jopa todettu, että pelkkä kuntoutussuunnitelmasta poikkeaminen voi sellaisenaan olla riski (Granquist & Brewer, 2013). Myös sosiaalinen tuki on tärkeää (Arvinen-Barrow& Pack, 2013).Perhe ja ystävät, valmentajat, joukkuetoverit sekä urheilulääketieteen ammattilaiset ovat kaikki tärkeitä tuen lähteitä kuntoutuksen eri vaiheissa (Arvinen-Barrow et al., in press; Carson & Polman, 2008; Clement, Arvinen-Barrow, & Fetty, in press; Podlog & Eklund, 2007). Psykologiset tekijät siis vaikuttavat urheiluvamman syntyyn ja sitä seuraaviin ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen, mutta myös vamman parantumiseen ja urheilijan paluuseen takasin urheilun pariin. Parhaiten vammasta kuntoutuvat urheilijat ovat yleensä positiivisia, hallitsevat mahdolliset stressija ahdistustilat ja he noudattavat kuntoutussuunnitelmaa (Arvinen-Barrow et al., 2007; Clement et al., 2013; Heaney, 2006; Hemmings & Povey, 2002; Larson, Starkey, & Zaichkowsky, 1996). Urheilijan reaktioita vammoihin voidaan muokata psykologisten interventioiden avulla. Erilaisten psykologisten interventioiden systemaattinen käyttö voi (a) vähentää urheiluvammariskiä (Appaneal & Habif, 2013), (b) nopeuttaa vamman parantumisprosessia(ievleva & Orlick, 1991), (c) antaa urheilijalle tunteen siitä, että he itse vaikuttavat kuntoutusprosessiin, mikä puolestaan voi kasvattaa motivaatiota suunnitelman noudattamiseen(durso- Cupal, 1996), sekä (d) parantaa urheilijan ja hänen fysioterapeuttinsa välistä kommunikaatiota(ray & Wiese-Bjornstal, 1999). Hyvä kommunikaatio auttaa urheilijaa ymmärtämään urheiluvamman laadun, vakavuuden sekä kuntoutuksen merkityksen. Näin ollen se edistää myös motivaatiota, kuntoutusprosessin noudattamista sekä itse paranemista(arvinen- Barrow & Walker, 2013). Tärkeintä on urheilijan hyvinvointi. Tavoitteena tulee olla, että urheilijaa huolettavaan kysymykseen koska pääsen taas treenaamaan kunnolla voidaan aina vastata asiantuntevalla ja urheilijan hyvinvointia suojelevalla tavalla. 34 LIIKUNTA & TIEDE 50 5/ 2013
Yhteisenä tavoitteena yksilöllinen kuntoutuminen Koska urheiluvamma voi vaarantaa urheilijan itseluottamuksen, itsetunnon ja identiteetin, on tärkeää että vamman hoito on kokonaisvaltaista ja että psykososiaaliset ja fyysiset tekijät huomioidaan kuntoutussuunnitelmaa laadittaessa. Onnistunut kuntoutus edellyttää, että urheilija tuntee voivansa vaikuttaa prosessiin, on motivoitunut ja noudattaa kuntoutussuunnitelmaa. Teksti: MONNA ARVINEN-BARROW Urheilupsykologiassa yleisesti käytetyistä interventiomenetelmistä tavoitteenasettelu, hengitys- ja rentoutustekniikat sekä mielikuvaharjoittelu ovat hyödyllisiä myös urheiluvammojen kuntoutuksen aikana(brown, 2005). Systemaattisen tavoitteenasettelun tulisi olla osa jokaista kuntoutussuunnitelmaa(arvinen-barrow & Hemmings, 2013). On todettu, että systemaattinen tavoiteasettelu voi vaikuttaa urheilijan asenteeseen positiivisesti (Taylor & Taylor, 1997), auttaa urheilijaa ymmärtämään urheiluvammansa laatua ja kuntoutusprosessia paremmin (Wauda, Armenth- Brothers, & Boyce, 1998), ja näin ollen mahdollisesti lieventää myös urheilijan turhautumisen, stressin ja ahdistuksen tunteita. Systemaattinen tavoitteenasettelu voi myös palauttaa urheilijalle tunteen elämäntilanteen hallinnasta (Boyle, 2003), joka monelta urheilijalta katoaa urheiluvamman osuessa kohdalle. Tavoitteenasettelun myötä voidaan lisätä motivaatiota ja siten edistää kuntoutusohjelman oikeaoppista toteuttamista ja siinä pitäytymistä(ievleva & Orlick, 1991). Tärkeää on, että tavoitteita asetetaan kuntoutusprosessin kaikille osa-alueille. Näitä ovat fyysiset tavoitteet (liikkuvuus, voima, tasapaino, kestävyys, koordinaatio), psykologiset tavoitteet (motivaatio, itseluottamus ja varmuus, keskittyminen, ahdistus- ja pelkotilojen säätely, kivunsietokyky), suoritustavoitteet (tekninen ja taktinen kehitys, yleinen fyysinen harjoittelu, peruskuntoon palaaminen sekä psyykkinen harjoittelu), sekä elämäntapaa koskevat tavoitteet (unen määrä, ravitsemus, päihdeaineiden käyttö, ihmissuhdeasiat, sekä mahdolliset koulu- tai työhaasteet). Tavoitteita tulee määrittää prosessin eri tasoille; päivittäisiin, kuntoutuksen eri vaiheita koskeviin ja kuntoutuksen lopputulosta koskeviin tavoitteisiin. Arvinen-Barrow ja Hemmings (2013) mukaan hyvin suunniteltu tavoiteasettelu voidaan jakaa neljään selkeään vaiheeseen. Ensimmäiseksi arvioidaan urheilijan henkilökohtaiset fyysiset ja psykologiset tarpeet. Tämä voidaan toteuttaa monella eri tavalla, mutta esimerkiksi suoritus- tai kuntoutusprofiilin käyttö voi helpottaa eri osa-alueiden vahvuuksien ja heikkouksien kartoitusta (Butler, 1996; Butler, Smith, & Irwin, 1993; Taylor & Taylor, 1997). Seuraavaksi arvioidaan suunniteltujen tavoitteiden sopivuus ja realistisuus kyseiselle urheilijalle. Yleisesti ottaen tavoitteiden asettelussa on hyvä noudattaa seuraavia periaatteita (Cox, 2007; Gould, 1986; Heil, 1993; Taylor & Taylor, 1997): 1. Toimenpiteet varmistavat urheilijan kuntoutuksen lopputulosta ja kohdistuvat kuntoutuksen kaikkiin vaiheisiin sekä päivittäisiin tehtäviin. 2. Tavoitteet ovat täsmällisiä, selkeitä ja mitattavissa. 3. Tavoitteet ovat riittävän haasteellisia, mutta realistisia. 4. Tavoitteissa on huomioitu mahdolliset kuntoutuksessa tapahtuvat normaalit taantumat. 5. Tavoitteet ovat positiivisilla sanamuodoilla muotoiltuja. Tämän jälkeen on syytä tarkastella mitkä tekijät voivat vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. On tärkeää, että tavoitteenasettelu sisältyy kuntoutusohjelmaan ja että ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa ovat tasavertaisesti mukana niin urheilija, fysioterapeuttikuin muut mahdolliset tukihenkilöt (esimerkiksi lääkäri, valmentaja, lähiomaiset). Tavoitteenasettelu on dynaaminen prosessi. Se elää paranemisprosessin myötä. On myös tärkeää, että kaikki tavoiteasetteluun osallistuvat henkilöt sitoutuvat tavoitteisiin ja että niiden saavuttamista seurataan säännöllisesti. Neljäs vaihe, itse toteuttamien sujuu todennäköisesti paremmin ja vähemmillä yllätyksillä kun edellä mainitut asiat on otettu huolellisesti huomioon. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tavoitteenasettelussa perustana on urheilijan yksilöllisten tarpeiden huomioon ottaminen sekä urheilijan oikean lähtötason arviointi. Koska urheiluvamman vaikutus voi vaarantaa urheilijan itseluottamuksen, itsetunnon ja identiteetin, on tärkeää että vamman hoito on kokonaisvaltaista ja että psykososiaaliset ja fyysiset tekijät huomioidaan kuntoutussuunnitelmaa laadittaessa. Onnistunut kuntoutus edellyttää, että urheilija tuntee voivansa vaikuttaa prosessiin, on motivoitunut ja sitoutunut noudattamaan kuntoutussuunnitelmaa. Huomioimalla eri henkilöiden roolit ja asettamalla selkeitä mitattavia tavoitteita kuntoutus onnistuu parhaiten. Avoimen keskustelun ja useiden eri alojen asiantuntijoiden kanssa työskentelyn tulisikin olla osa urheiluvammojen kuntoutusta. Tärkeintä on urheilijan hyvinvointi. Tavoitteena tulee olla, että urheilijaa huolettavaan kysymykseen koska pääsen taas treenaamaan kunnolla - voidaan aina vastata asiantuntevalla ja urheilijan hyvinvointia suojelevalla tavalla. LIIKUNTA & TIEDE 50 5 / 2013 35
Kuntoon ja takaisin kentälle varmimmin moniosaavan tiimin tuella Vammasta kuntoutuvan urheilijan tukena tulisi toimia usean eri alan ammattilaisia. Urheilulääketieteen asiantuntijan lisäksi tukiverkostosta olisi hyvä löytyä myös ainakin urheilupsykologi,ravintoterapeutti ja kuntovalmentaja. Moni huippu-urheilija työskenteleekin näiden ammattilaisten kanssa ja heidän ammattitaitoaan tulisi voida hyödyntää myös vamman sattuessa. Onkin ehdotettu, että urheiluvamman sattuessa urheilijan ympärillä toimisi ensisijainen (primary) ja toissijainen (secondary) huoltotiimi(clement & Arvinen- Barrow, 2013). Ensisijaiseen huoltotiimiin kuuluvat vammautunutta urheilijaa pääsääntöisesti hoitavat henkilöt (fysioterapeutti, lääkäri tai kirurgi). Nämä henkilöt ovat avainasemassa auttamassa urheilijaa myös vamman psykologisten seurausten käsittelyssä (Gordon, Potter, & Ford, 1998; Gordon, Potter, & Hamer, 2001; Wiese & Weiss, 1987; Wiese, Weiss, & Yukelson, 1991). Näin siksi, että he ovat yleensä ensimmäiset ammattilaiset joiden kanssa loukkaantunut urheilija on tekemisissä ja usein hetkellä,jolloin kipu, tuska ja yleinen hämmennys ovat pahimmillaan (Tunick, Clement, & Etzel, 2009). Clement ja Arvinen-Barrow:n mukaan toissijainen tiimi koostuu vamman kuntoutukseen osallistuvista muista henkiöistä. Heitä ovat muun muassa urheilupsykologi, ravintoterapeutti, kuntovalmentaja, valmentaja, joukkuetoverit sekä urheilijan läheiset. Nämä henkilöt ovat usein avainasemassa. On tärkeää, että he ovat tietoisia roolistaan ja ymmärtävät mikä vaikutus heidän toiminnallaan on kuntoutusprosessissa. Urheilupsykologien rooli kuntoutuksessa on tärkeää, vaikkakin heitä käytetään vielä harvoin (Arvinen-Barrow et al., 2007; Arvinen-Barrow, Penny, Hemmings, & Corr, 2010; Clement et al., 2013; Heaney, Green, Rostron, & Walker, 2012; Larson et al., 1996). Olisi kuitenkin suotavaa, että urheilupsykologeja käytetään urheiluvammojen kuntoutuksessa, varsinkin silloin, kun negatiiviset ajatukset ja tunteet heijastuvat voimakkasti myös tekoihin poikkeavan voimakkaalla ja urheilijalle ei tavanomaisella tavalla. Valmentajien roolista kuntoutuksessa saadut tutkimustulokset ovat ristiriitaisia. Tämä saattaa johtua siitä, että valmentajat ovat yleensä monissa rooleissa mukana urheilijan elämässä. He voivat olla niin opettajana, kuin vara-vanhemman tai esikuvan roolissa. Näin ollen saattavat vaikuttaa urheilijan kuntoutumiseen ja uran jatkamiseen monella eri tavalla(tunick et al., 2009; Yang, Peek-Asa, Lowe, Heiden, & Foster, 2010). Vanhempien, perheen ja ystävien rooli puolestaan on selkeä ja tärkeä. Heistä löytyy usein urheilijan tärkein henkinen tuki kuntoutuksen aikana (Arvinen-Barrow et al., in press; Yang et al., 2010). Myös vertaistuki joukkuetovereilta on todettu tärkeäksi, varsinkin urheilijoilta jotka ovat itse kokeneet urheiluvamman tai ovat samalla hetkellä vammautuneita(clement, Shannon, & Connole, 2011; Yang et al., 2010). Moni-osaavan tiimin käytöstä urheiluvammojen kuntoutuksessa on useita hyötyjä. Moni-osaavan tiimin avulla urheilija tutustutetaan holistiseen tapaan lähestyä urheiluvammaa. Vamman syntyä ja hoitoa ei tarkastella puhtaasti fysiologian ja biomekaniikan kannalta. Huomiota kiinnitetään myös muun muassa stressinsietokykyyn, ruokavalioon, unen määrään. Eri alojen ammattilaiset tuovat näin prosessiin uusia näkökulmia ja kuntoutus voidaan räätälöidä yksilöllisesti kyseiselle urheilijalle sopivaksi. Tällaisen hoitotiimin käyttö lisää samalla myös kommunikaatiota urheilijan ja häntä ympäröivien ammattilaisen välillä ja vähentää näin mahdollista epätietoisuutta, stressiä ja ahdistustiloja. MONNA ARVINEN-BARROW, PhD British Psychological Society Chartered Psychologist SUPYn asiantuntijarekisterin jäsen Assistant Professor University of Wisconsin-Milwaukee, WI, USA Sähköposti: arvinenb@uwm.edu 36 LIIKUNTA & TIEDE 50 5/ 2013
LÄHTEET: Andersen, M. B., & Williams, J. M. (1988). A model of stress and athletic injury: Prediction and prevention. Journal of Sport & Exercise Psychology, 10, 294-306. Appaneal, R. N., & Habif, S. (2013). Psychological antecedents to sport injury. In M. Arvinen-Barrow & N. Walker (Eds.), Psychology of sport injury and rehabilitation (pp. 6-22). Abingdon and New York, NY: Routledge. Arvinen-Barrow, M., & Hemmings, B. (2013). Goal setting in sport injury rehabilitation. In M. Arvinen-Barrow & N. Walker (Eds.), Psychology of sport injury and rehabilitation (pp. 56-70). Abingdon and New York, NY: Routledge. Arvinen-Barrow, M., Hemmings, B., Weigand, D. A., Becker, C. A., & Booth, L. (2007). Views of chartered physiotherapists on the psychological content of their practice: A national follow-up survey in the United Kingdom. Journal of Sport Rehabilitation, 16, 111-121. Arvinen-Barrow, M., Massey, W. V., & Hemmings, B. (in press). Role of sport medicine professionals in addressing psychosocial aspects of sport injury rehabilitation: Professional athletes views. Journal of Athletic Training. Arvinen-Barrow, M., Penny, G., Hemmings, B., & Corr, S. (2010). UK chartered physiotherapists personal experiences in using psychological interventions with injured athletes: an interpretative phenomenological analysis. Psychology of Sport & Exercise, 11(1), 58-66. Arvinen-Barrow, M., & Walker, N. (Eds.). (2013). Psychology of sport injury and rehabilitation. Abington: Routledge. Boyle, S. (2003). Goal setting: The injured athlete. Swim, 20(1), 18-19. Brewer, B. W., Andersen, M. B., & Van Raalte, J. L. (2002). Psychological aspects of sport injury rehabilitation: Toward a biopsychological approach. In D. I. Mostofsky & L. D. Zaichkowsky (Eds.), Medical aspects of sport and exercise (pp. 41-54). Morgantown, WV: Fitness Information Technology. Brown, C. (2005). Injuries: The psychology of recovery and rehab. In S. Murphy (Ed.), The sport psych handbook (pp. 215-235). Champaign, IL: Human Kinetics. Butler, R. J. (1996). Performance Profiling Sport Psychology in Action (pp. 8-19). Butler, R. J., Smith, M., & Irwin, I. (1993). The performance profile in practice. Journal of Applied Sport Psychology, 5, 48-63. Carson, F., & Polman, C. J. (2008). ACL injury rehabilitation: A psychological case study of a professional rugby union player. Journal of Clinical Sport Psychology, 2, 71-90. Clement, D., & Arvinen-Barrow, M. (2013). Sport medicine team influences in rehabilitation: A multidisciplinary approach. In M. Arvinen-Barrow & N. Walker (Eds.), The psychology of sport injury and rehabilitation (pp. 156-170). London and new York, NY: Routledge. Clement, D., Arvinen-Barrow, M., & Fetty, T. (in press). Psychosocial responses during different phases of sport injury rehabilitation: A qualitative study. Journal of Athletic Training. Clement, D., Granquist, M., & Arvinen-Barrow, M. (2013). Psychosocial Aspects of Athletic Injuries as Perceived by Athletic Trainers Journal of Athletic Training, 48(4), 512-521. Clement, D., Shannon, V. R., & Connole, I. J. (2011). Performance enhancement groups for injured athletes. International Journal of Athletic Therapy & Training, 16(3), 34-36. Conn, J. M., Annest, J. L., & Gilchrist, J. (2003). Sports and recreation related injury episodes in the US population, 1997-99. Injury Prevention, 9(2), 117-123. Cox, R. H. (2007). Sport psychology: Concepts and applications (6th ed.). Boston, MA: McGraw-Hill. Durso-Cupal, D. (1996). The efficacy of guided imagery for recovery from anterior cruciate ligament (ACL) replacement. Journal of Applied Sport Psychology, 8(suppl), S56. Finch, C., Valuri, G., & Ozanne-Smith, J. (1998). Sport and active recreation injuries in Australia: Evidence from emergency department presentations. British Journal of Sports Medicine, 32(3), 220-225. Gordon, S., Potter, M., & Ford, I. W. (1998). Toward a psychoeducational curriculum for training sport-injury rehabilitation personnel. Journal of Applied Sport Psychology, 10, 140-156. Gordon, S., Potter, M., & Hamer, P. (2001). The role of the physiotherapist and sport therapist. In J. Crossman (Ed.), Coping with sport injuries: Psychological strategies for rehabilitation (pp. 62-82). New York, NY: Oxford University Press. Gould, D. (1986). Goal setting for peak performance. In J. Williams (Ed.), Applied sport psychology: Personal growth to peak performance (pp. 133-148). Palo Alto, CA: Mayfield. Granquist, M. D., & Brewer, B. W. (2013). Psychological aspects of rehabilitation adherence. In M. Arvinen-Barrow & N. Walker (Eds.), Psychology of sport injury and rehabilitation (pp. 40-53). Abingdon and New York, NY: Routledge. Heaney, C. (2006). Physiotherapists perceptions of sport psychology intervention in professional soccer. International Journal of Sport and Exercise Psychology(4), 67-80. Heaney, C., Green, A. J. K., Rostron, C. L., & Walker, N. (2012). A qualitative and quantitative investigation of the psychology content of UK physiotherapy education programs. Journal of Physical Therapy Education, 26(3), 24-56. Heil, J. (1993). Psychology of sport injury. Champaign, IL: Human Kinetics. Hemmings, B., & Povey, L. (2002). Views of chartered physiotherapists on the psychological content of their practice: a preliminary study in the United Kingdom. / Avis des physiotherapeutes sur l aspect psychologique de leur profession: etude preliminaire au Royaume-Uni. British Journal of Sports Medicine, 36(1), 61-64. Ievleva, L., & Orlick, T. (1991). Mental links to enhanced healing: An exploratory study. The Sport Psychologist, 5, 25-40. Konttinen, N., Mononen, K., Pihlaja, T., Sipari, T., Arvinen-Barrow, M., & Selanne, H. (2011). Urheiluvammojen esiintyminen ja niiden hoito nuorisourheilussa - Kohderyhmänä 1995 syntyneet urheilijat [Sport injury occurence and treatment in youth sports - athletes born in 1995 as a target population]. KIHUn julkaisusarja nro 25 (PDF-julkaisu), 1-16. http://www.kihu.jyu.fi/tuotokset/haku/ index.php?hae=tee+haku#toc2011 Larson, G. A., Starkey, C., & Zaichkowsky, L. D. (1996). Psychological aspects of athletic injuries as perceived by athletic trainers. / Aspects psychologiques des blessures telles qu elles sont percues par les entraineurs. Sport Psychologist, 10(1), 37-47. Lavallee, D. (2013). Preface. In M. Arvinen-Barrow & N. Walker (Eds.), Psychology of sport injury and rehabilitation. Abingdon and New York, NY: Routledge. Leddy, M. H., Lambert, M. J., & Ogles, B. M. (1994). Psychological consequences of athletic injury among high-level competitors. Research Quarterly for Exercise & Sport, 65(4), 347-354. Levy, A. R., Polman, R. C. J., Clough, P. J., & McNaughton, L. R. (2006). Adherence to sport injury rehabilitation programmes: A conceptual review. Research in Sports Medicine, 14(2), 149-162. Nicholl, J. P., Coleman, P., & Williams, B. T. (1995). The epidemiology of sports and exercise related injury in the United Kingdom. British Journal of Sports Medicine, 29, 232-238. Petitpas, A., & Danish, S. J. (1995). Caring for injured athletes. In S. Murphy (Ed.), Sport psychology interventions (pp. 255-281). Champaign, IL: Human Kinetics. Podlog, L., & Eklund, R. C. (2007). Psychosocial considerations of the return to sport following injury. In D. Pargman (Ed.), Psychologi- LIIKUNTA & TIEDE 50 5 / 2013 37
cal bases of sport injuries (3rd ed., pp. 109-130). Morgantown, WV: Fitness Information Technology. Ray, R., & Wiese-Bjornstal, D. M. (Eds.). (1999). Counseling in sports medicine. Champaign, IL: Human Kinetics. Smith, A. M. (1996). Psychological impact of injuries in athletes. Sports Medicine, 22, 391-405. Taylor, J., & Taylor, S. (1997). Psychological approaches to sports injury rehabilitation. Gaithersburg, MD: Aspen. Tracey, J. (2003). The emotional response to the injury and rehabilitation process. Journal of Applied Sport Psychology, 15(4), 279-293. Tripp, D. A., Ebel-Lam, A., Stanish, W., & Brewer, B. W. (2007). Fear of reinjury, negative affect, and catastrophizing predicting return to sport in recreational athletes with anterior cruciate ligament injuries at 1 year postsurgery. Rehabilitation Psychology, 52(1), 74-81. Tunick, R., Clement, D., & Etzel, E. F. (2009). Counseling injured and disabled student-athletes: a guide for understanding and intervention. In E. F. Etzel (Ed.), Counseling and psychological services for college student-athletes. Morgantown, WV: Fitness Information Technology. Uitenbroek, D. G. (1996). Sports, exercise, and other causes of injuries: Results of a population survey. Research Quarterly for Exercise and Sport, 67, 380-385. Walker, N., & Thatcher, J. (2011). The emotional response to athletic injury: Re-injury anxiety. In J. Thatcher, M. V. Jones & D. Lavallee (Eds.), Coping and Emotion in Sport (2 ed., pp. 235-259). New York: Routledge. Wauda, V., Armenth-Brothers, F., & Boyce, B. A. (1998). Goal setting: A key to injury rehabilitation. Athlet Ther Today, 21-25. Wiese-Bjornstal, D. M., Smith, A. M., Shaffer, S. M., & Morrey, M. A. (1998). An integrated model of response to sport injury: Psychological and sociological dynamics. Journal of Applied Sport Psychology, 10, 46-69. Wiese, D. M., & Weiss, M. R. (1987). Psychological rehabilitation and physical injury: Implications for the sportsmedicine team. The Sport Psychologist, 1, 318-330. Wiese, D. M., Weiss, M. R., & Yukelson, D. P. (1991). Sport psychology in the training room: A survey of athletic trainers. The Sport Psychologist, 5, 15-24. Williams, J. M., & Andersen, M. B. (1998). Psychosocial antecedents of sport injury: Review and critique of the stress and injury model. Journal of Applied Sport Psychology, 10, 5-25. Yang, J. Z., Peek-Asa, C., Lowe, J., Heiden, E., & Foster, D. (2010). Social support patterns of collegiate athletes before and after injury. Journal of Athletic Training, 45, 372-380. Liikuntatieteellisen Seuran tutkimuksia ja selvityksiä Saku Rikala: Liikunnan hanketoiminta ruusut, risut ja suositukset Raportissa arvioidaan liikunnan hanketoimintaa a onnistumisia ja kehittämistarpeita sekä esitetään suositukset toiminnan kehittämiseksi. (LTS:n tutkimuksia ja selvityksiä nro 6, 31 s., 2013) Pauli Vuolle: Liikunnan ja terveyden uralla Vuosina 1984 2008 valmistuneiden liikunta- ja terveystieteiden maistereiden sekä työelämässä toimivien liikunnanohjaajien (AMK) urakehitys. (LTS:n tutkimuksia ja selvityksiä nro 7, 2013) Hinta: á 20 + toim.kulut ut Tilaukset: tuula.valli@lts.fi.fi p. 010 778 6601 www.lts.fi.fi 38 LIIKUNTA & TIEDE 50 5/ 2013