Mat-2.1197 Filosofia ja systeemiajattelu reflektioessee Tekijä: Miika Turunen Elämän rikastuttamisesta Informaatio- ja luonnontieteiden tiedekunta, matematiikan ja systeemianalyysin laitos, matematiikan pääaineohjelma Mitä opin kurssilla: Opin poistamaan henkisen kasvuni keinotekoisia esteitä ja soveltamaan filosofiaa sekä etenkin systeemiälyä päivittäisessä elämässä.
Aivan loistava ja ajatuksia herättävä toteamus on kuluneen kevään 2009 filosofian ja systeemiajattelun kurssin viimeisen luennon (8.4.2009) luentoheijasteiden viimeisen sivun kohta: "Elämänfilosofiaa vahvistettaessa relevanttia on:... 4. Tavoitella totuutta. Ajattele todellisia ajatuksia ja tunne todellisia tunteita ja kasva niistä käsin. Don't believe your own bullshit." Kiitokset Esa Saariselle. En ota kantaa siihen, mitä todellinen adjektiivina ja totuus tuossa yhteydessä tarkoittaakaan, joku todellinen filosofi vastaa kysymykseen varmasti mieluummin, mutta haluaisin esittää mietteelle jatkoa lainauksella: "Don't believe your own bullshit, because you'll start getting better at it." (nimimerkki Gird nettiblogissaan otsikolla "100 words on 'Honesty'... Try it": http://personals.nwsource.com/blog/376/post_13735.html). Näin pari vuotta elettyäni olen huomannut, että monesti menneisyydessäni tuli ajateltua epätodellisia ajatuksia ja tunnettua epätodellisia tunteita. Elämänfilosofian keskeisenä tavoitteena tulisi olla subjektin ohjaama elämä ja kieltämättä tunnen subjektina ohjaavani elämää tehokkaammin, kun en uhraa aikaa epätodellisten emotionaalisuuksien herättämien ajatusten pohtimiselle. Jostain syystä tällainen kyseenalaisesti positiivinen kehitys ja sen syyt tuntuvat kuluneen kevään jälkeen itsestään selviltä, mutta vielä tämän vuoden alussa en edes tiedostanut subjektiviteettini muutosta saati sen syitä - ilmeisesti koin aikoinaan yksilönä ns. Reflected Best Self Portrait:in (RBS) muutoksen jonkin ahaa-elämyksen kautta, jolloin voimistuin subjektina elämän ohjaamisen kannalta. Vaikkakin asioiden pitäminen itsestään selvinä on mielestäni todella huono idea, niin ainakin Roberts et al.:n Academy of Management Review 2005 tukisi tuota oivalluksen selitystä lainauksella: "We suggest that revisions to the RBS occur when individuals undergo an 'aha' experience or 'jolt' - a discrepant or surprising event that causes people to pause and reflect on the experience (Louis, 1980)." Vaikkakin pidän sosiaalisen kanssakäymisen kehittymistä yhtenä myönteisenä tekijänä henkisen kasvun saavuttamisen kannalta, niin mielestäni systeemiajattelu tai siis yleensäkin systeemiälynäkökulma tarjoaa tarvittavat komponentit yleisesti toivottavina pidettyjen sosiaalisten kykyjen emuloimiselle. Hyödyntämällä systeemien kuvaamisessa käytettyä sanastoa, kuten sanoja "yhteisvaikutus", "takaisinkytkentä", "suhde" ja "dynamiikka" voidaan rakentaa tarvittavat algoritmit ja epälineaariset optimointiongelmat, joiden avulla interaktio muiden ihmisten kanssa redusoituu matematiikaksi. Noh, eri asia toki, josko tällainen lähestymistapa on käytännössä sen optimaalisempi, kuin intuitioon luottaminen, mutta hieman hankala todistaa, etteivätkö intuitioni sanomat olisi vain alitajuisesti vastaavilla matemaattisilla ongelmilla ratkottuja vastauksia. Mielenkiintoista olisi selvittää, josko nuo algoritmit ja epälineaariset ohjelmointiprobleemat saisi kirjoitettua käytännössä paperille ja niiden avulla uskoteltua olevansa esimerkiksi hyveellinen
joltain osin, mikä sallisi vaikkapa sosiaalisen statuksen nostattamisen elinympäristössä tai vaikkapa vaikutusvallan lisäämisen. Mukavana tarkistuslistana voisi toimia Petersonin ja Seligman vuonna 2004 esittämät universaalit luonteen hyveet. Ehkä tuota tulee kokeiltua vielä jonain sateisena lomapäivänä. Joskus joku väitti, että kykenen omaksumaan nopeasti suuriakin asiakokonaisuuksia, mutta jokin minua siinä väittämässä häiritsi. (Toisaalta minua häiritsee koko väittämän mainitseminen, sillä epärationaalisesti vihaan ylimielisiä ja omahyväisiä ihmisiä, vaikka itse syyllistyn ties mihin. Voisin tässä lainata Platonin Apologiaa [23b], mutta sitä tuntuu olevan jo käytetty liikaakin.) Kokemuspohjalta olen saanut käsityksen, että suurienkin kokonaisuuksien käsittelyyn riittää hyvinkin vähäinen informaatio aiheesta, kunhan vain kykenee hahmottamaan aihetta kattavasti yli annetun informaation. Kutsutaan kykyä tuohon aiheen käsittämiseen vähäisellä informaatiolla vaikkapa intuitioksi ja väitetään, että intuitio on kehitettävissä oleva voimavara, jonka kaikki ihmiset omaavat. Oma vähemmän harvinainen näkemykseni on, että intuitio on suurilta osin vain kykyä sitoa ennestään puutteellisesti tunnettuun tilanteeseen apriorista tietoa sekä kykyä hahmottaa uuden tilanteen sidokset aposteriori tietoon tai melko vastaavasti sanoen karsitaan tilanteesta pois tautologiat ja katsotaan kuinka asia on yhteydessä pikaisesti aiheeseen liittymättömiltä vaikuttaviin kokemuksiin. Toki tällainen intuitio vaikuttaisi paljon mystisemmältä, mikäli sille laitettaisiin vaatimus, ettei juuri mainittuja toimenpiteitä saisi tehdä tietoisesti. Jos joku haluaa uskoa, että intuitioon pohjautuvat ratkaisut tulevat ilman ratkaisujen esittäjän tietoista pohdintaa, niin uskokoon. Valitettavan harvoin ihmisiä kiinnostaa, miten jonkin ongelman ratkaisu on saatu, kunhan se ratkaisu vain on heidän hyödynnettävissään. Mielestäni usein on paljon kiinnostavampaa vain tietää menetelmät, joilla ratkaisuun päästään, kuin edes ongelmaa itseään saati sen lopullista ratkaisua. Psykologian professori Barbara L. Fredrickson kirjoittaa vuoden 2009 suuremmassa esikoisteoksessaan Positivity "laajenna ja rakenna"-teoriasta, jonka mukaan positiivisten tunteiden tarkoitus on laajentaa kognitiotamme sekä huomiomme ja motivaatiomme kenttää yli sen, mikä esittäytyy perustarpeiden tasolla välittömässä nykyhetkessä sekä toisaalta Fredrickson, Losada ja Gottman ovat itse kukin esittäneet, että positiivisia kokemuksia tulisi ilmetä hyvässä elämässä suhteessa 5:1 tai vähintään 2.9:1 negatiivisiin kokemuksiin nähden. Vaikkakaan nämä näkemykset eivät suoranaisesti sulje pois mahdollisuutta hyvään elämiseen ilman positiivisia kokemuksia, niin ne tuntuvat implikoivan positiivisten tuntemusten olevan selvä edellytys rikkaalle elämälle. Yritettäköön välttää turhia epäselvyyksiä toteamalla, että positiiviset tunteet ovat minulle "tosi jees", mutta olisiko silti hieman kyynisempi näkemys mahdollinen? Elämä voi olla rikasta ja hyvää
ilman positiivisia tunteita ja samoin edellytyksin myös henkinen kasvaminen on mahdollista. Luodaan yksinkertaistettu "todistus" pienen skenaarion muodossa. Päädytään mielivaltaisella perustelulla tulokseen, jonka nojalla ihmisen elämä on hyvää, kun kaikista sosiaalisista kohtaamisista 79% johtaa interaktion kohdehenkilön tai -ryhmän mielialan paranemiseen, ongelmien vähenemiseen, perustarpeiden tyydyttämiseen tai yhteisön tiedon lisäämiseen. Vaaditaan hyvälle elämälle jotkin naiivit välttämättömät ehdot, kuten esimerkiksi ravinnon kohtuullinen riittävyys, mahdollisuus nukkua vähintään mielenterveyden vakiona säilyttämiseen tarvittava määrä sekä riittävästi resursseja elinympäristön normien mukaisen hygienian ja vaatetuksen ylläpitämiseen, fyysinen terveys joihinkin rajoihin asti välttämätöntä. Luodaan stokastinen malli, jonka avulla voidaan valita ns. peruspaketti tietoa, mitä ihmisellä tulee olla ensimmäiseen sosiaaliseen kohtaamiseen mennessä, jotta tarvittaessa matemaattiseen prosessointiin pohjautuvaan intuitioon tukeutuen interaktion tulos johtaa 79%:n todennäköisyydellä edellä mainittuihin hyvää elämää edistäviin lopputuloksiin. Sallitaan ihmisen kerätä kokemusta elämän edetessä. Valitaan ihmiselle mielivaltaiset tavoitteet, jotka tulee täyttää elämän aikana, kuten vaikkapa tietyn taloudellisen aseman saavuttaminen, lisääntyminen ja yhteiskunnan hyvinvoinnin lisääminen esimerkiksi tieteen tai taiteen edistämisen kautta. Poistetaan ihmiseltä tieto tällaisen ohjelmoinnin olemassaolosta ja sallitaan parametrien arvojen satunnainen vaihtelu ennalta määrätyn toleranssin puitteissa. Alustetaan 500 ihmistä kuvatulla ohjelmoinnilla ja asetetaan heidät riittävän laadukkaaseen elinympäristöön. Tiiraillaan ihmisiä joitain tuhansia vuosia, syödään popcornia ja katsotaan mitä käy. Geneerisesti hyvästä elämästä kirjoittaminen jättää lukijat ehkä pohtimaan, että mitä tällä laadullisella hyvyydellä voitaisiin yleisemmin tarkoittaa kontekstissa, jossa hyvyyttä ei määritellä eksplisiittisesti määrittelyn kohteeseen kytkemisen kautta. Voiko hyvän elämän rinnastaa suoraan kukoistamiseen? Mielestäni oivaltavaa ajattelua demonstroiva tulkinta kukoistamiselle on B. L. Fredricksonin ja M. Losadan artikkelissa "Positive Affect and The Complex Dynamics of Human Flourishing", American Psychologist 2005, mikä luentomateriaalin vapaata suomennosta hyödyntäen kuuluu: "Kukoistus tarkoittaa elämistä inhimillisen toimivuuden (human functioning) optimaalisuuden puitteessa, sisältäen hyvyyttä, tuottavuutta, kasvua ja kestävyyttä. Tämä määritelmä rakentuu suuntaa-antavalle työlle, joka mittaa henkistä hyvinvointia positiivisesti eikä vain henkisen sairauden poissaolona". Aikaisemmin kuulemiini määritelmiin nähden oivaltavuus tässä tulkinnassa tulee juuri siitä, että henkistä hyvinvointia ei samaisteta henkisen sairauden poissaoloon, vaan henkisen hyvinvoinnin positiiviseen mittaamiseen. Vaikkakin kotoisa todiste henkisen sairauden poissaolon epätriviaalisuudelle löytyy esimerkiksi tarkastelemalla lukemia
tuotantotalouden ja fysiikan opiskelijoiden mielenterveyshoitoon hakeutuneiden lukumäärästä tai huomaamalla viiltoarpien peittämien ranteiden vilinän valoisilla käytävillä, niin mielestäni on hyvin lohdullista törmätä mukavia haasteita asettavaan määritelmään, jossa henkisen hyvinvoinnin riittävä ehto ei ole vain henkisen sairauden puuttuminen. Elämä on mielestäni hyvin tylsää, ellei itselleen aseta riittävän vaikeita haasteita ja tavoitteita - helposti tulee tukittua oma ylöspäin kasvu, mikäli keinotekoisesti asettaakin kaikki tavoitteensa aivan liian matalalle. Arvointensiivisempään elämään pyrkiminen tuntuu olevan minusta jalo tavoite. On todettu, että se mitä kukin kokee arvokkaaksi heijastelee kunkin ajatuksia ja toisaalta kunkin teot heijastelevat näitä arvokkaaksi koettuja asioita. Jos ihminen toisaalta tiedostaa yhteisönsä normit ja pyrkii elämään näiden mukaan, kun normien rikkomisella tuntuu saavuttavan vähemmän, kuin normien noudattamisella, niin kuvastavatko normien mukaisten oletusten pohjalta tehdyt teot henkilön arvokkaana pitämiä asioita vaiko vain jotain ympäristön tyrkyttämää automatiikkaa luovaa ohjelmointia? Jos teot tehdään vain sen mukaan, kuin millä oletetaan saavutettavan suurin hyöty, niin voiko teoista silloin lukea sen, mitä henkilö pitää arvokkaana? Onko arvokasta silloin parhaan hyödyn tavoittaminen vaikkakin irrallisina teot saattavat näyttää heijastavan jotain täysin muuta? Kannattanee muistaa, ettei ihmisten arvoista ole aina tehokasta tehdä päätelmiä heidän yksittäisten tekojensa pohjalta, vaan teot tulisi pyrkiä näkemään suurempana kokonaisuutena, joka tarjoaa paremmat puitteet ihmisen tulevien tekojen ennustamiselle ja menneiden tekojen ymmärtämiselle. En ota kantaa siihen, josko ihmisten ymmärtämiseen pyrkiminen on hyvää käyttöä ajalle, mutta voin todeta sillä olevan vähintäänkin paljon viihdearvoa etenkin, kun virheellisten tulkintojen pohjalta tehdään toimenpiteitä. Suurin osa virheistä tuntuu muissakin yhteyksissä tapahtuvan, kun asioita oletetaan, vaikkakin elämä ilman tervettä määrää oletuksia voisi olla hyvinkin kankeaa. Voi olla, tai luultavasti jopa on niin, etten ymmärrä Alice M. Isen erään esityksen tuoman uuden informaation merkitystä teoksessa "Ihmisen vahvuuksien psykologia", painos vuodelta 2006, käsiteltävänä myönteinen tunne ihmisen vahvuuden lähteenä: "Laaja tutkimuskirjallisuus viittaa siihen, että myönteinen tunne lisää kohtuullista avuliaisuutta, anteliaisuutta ja sosiaalista vastuuntuntoa". Empiiristen havaintojeni nojalla ainakin länsimaalainen ihminen tuntuu välittävän hyvin vähän lähimmäisistään silloin, kun hän joutuu käyttämään vähääkään resursseja oman elämänsä laadun parantamiseen tai ylipäätään itseään välittömästi koskevien monestikin mitättömien ongelmien ratkomiseen. En väitä, että kohtaamistani ihmisistä monikaan näyttäisi välittävän lähimmäisistään missään olosuhteissa, mutta kaiketi tätä kuvaamaan löytyy jokin "oma napa ensin"-elämänfilosofia. Toisaalta en kyllä väitä itsekään olevani tässä sen "parempi" ihminen, mutta ehkä todellisuudessa tulkintani ihmisistä on vain aivan liian subjektiivinen - jos elämä olisi
oikeasti niin kurjaa, niin miksi kukaan ylipäätään eläisi? Eräs kenties julmakin tapa oman tuskan vähentämiseen ja siten elämän parantamiseen löytyy myös Mihály Csíkszentmihályin teoksesta Flow - elämän virta; tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu hyvin (s.42, suom. 2005, alkup. teos: Flow 1990): "Suuri hallitsija Marcus Aurelius kirjoitti: 'Jos tunnet tuskaa ulkoisista tapahtumista, tuskasi syy on siinä, miten arvioit noita tapahtumia, ei tapahtumissa sinänsä. Ja omassa vallassasi on heittää menemään tuo arviosi juuri nyt." Äkkiseltään tällaisen ajattelun uskoisi johtavan hyvin kylmään tyystin epäsympaattiseen elämään, mutta eihän sympatian tai edes empatian pitäisi olla välttämätöntä toiset positiivisesti huomioivalle elämälle. Jos ulkoisista tapahtumista tai näiden arvioinnista ei tunne tuskaa, mutta kykenee ymmärtämään, miksi näistä tapahtumista olisi inhimillistä tuskaa kokea, niin eikö tällä jo saavuteta samat tiedot omien toimiensa ja käytöksen ohjaamiseen, kuin aidolla tuskalla? Miksi vaikuttaa siltä, että ulkoisten tapahtumien arvioinnista kuuluisi ihmisenä oletusarvoisesti kokea tuskaa? Olisivatko kielteiset tuntemukset todellisuudessa voimakkaampia tekojen ja ajatusten ohjaajia, kuin myönteiset? Ainakin näin Fredrickson, Baumeister ja muut kumppanit antavat ymmärtää. Jos tuska olisi kielteinen kokemus, niin silloinhan sen uskoisi ohjaavan tehokkaammin tekoihin asioiden muuttamiseksi tilaan, jossa tuskan syy poistuu, kuin ajattelumalli, jossa ulkoisiin tapahtumiin liittyvä tuska prosessoidaan automaattisesti puhtaasti rationaaliselle tasolle. Toisaalta kielteisillä kokemuksilla on moniin ihmisiin lamaannuttava vaikutus, jolloin puhtaasti rationaalinen lähestymistapa voinee hyvinkin tuottaa parempia tuloksia. Vaikkakin tunteiden puuttumista pidetään yleisesti merkkinä henkisestä sairaudesta, niin olosuhteista riippumatta lienee mahdollista elää sisäisesti tunteettomasti jopa tehokkaammin, kuin tunteita hyödyntäen, kunhan henkisestä hyvinvoinnista välittävien annetaan nähdä jokin ulkoinen emulaatio tunteiden olemassaolosta. Ehkä kaikki tällainen pohdinta on loppujen lopuksi merkityksetöntä ja elämää on vain hyvä elää sen kummemmin sen sisältöä pähkäilemättä, kunhan vain on itse tyytyväinen. Toisaalta tyytymättömiä ihmisiä on paljon, joten onhan se hyveellistä pyrkiä heidän elämäänsä parantamaan tyytyväisyyden syitä selvittämällä.