ARJEN ASKAREITA Imatralaisten perhepäivähoitajien käsityksiä laadusta

ETELÄ-KARJALAN AMMATTIKORKEAKOULU Sosiaali- ja terveysala, Lappeenranta Sosiaalialan koulutusohjelma Päivi Hömppi ARJEN ASKAREITA Imatralaisten perhepäivähoitajien käsityksiä laadusta Opinnäytetyö 2007

TIIVISTELMÄ Päivi Hömppi Arjen askareita Imatralaisten perhepäivähoitajien käsityksiä laadusta, 55 sivua, 2 liitettä Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulu, Lappeenranta Sosiaali- ja terveysala, Sosiaalialan koulutusohjelma Opinnäytetyö 2007 Ohjaaja: Lehtori Leena Byckling EKAMK Opinnäytetyö on saanut alkunsa valtakunnallisesta Varhaiskasvatussuunnitelman perusteista ja sen perusteella laaditusta Seudullisesta Varhaiskasvatussuunnitelmasta. Seudullisen Varhaiskasvatussuunnitelman kehittämiseen halutaan tietoa siitä, miten perhepäivähoitajat ymmärtävät käsitteen laatu. Opinnäytetyössä selvitettiin imatralaisten yksityisten perhepäivähoitajien käsityksiä perhepäivähoidon laadusta. Työ on toteutettu fenomenografisella menetelmällä. Työ perustuu ryhmäkeskusteluihin, jotka on toteutettu elokuussa 2007. Laatu on ympäristö- ja kulttuurisidonnainen käsite. Sen vuoksi yhteiskunnan muuttuessa on kehitettävä toimintaa, jotta uusiin haasteisiin voidaan vastata laadukkaasti. Toiminnan kehittäminen vaatii laadunarviointia. Laadunarvioinnin avulla voidaan selvittää, onko toiminnalle asetetut tavoitteet saavutettu. Päivähoidossa yhteiskunnan tasolla laatua määrittävät sekä päivähoitolaki että sitä täydentävä päivähoitoasetus. Varhaiskasvatuksen laatua ohjataan myös varhaiskasvatussuunnitelmien avulla. Lisäksi jokainen varhaiskasvatuksen ammattilainen voi kehittää omaa työtään arvioimalla työnsä laatua, jolloin hän voi varmistaa tavoitteellisesti lasten hyvinvoinnin. Imatralaiset perhepäivähoitajat pitävät perhepäivähoidon laatuna ennen kaikkea hyvää vuorovaikutusta niin vanhempien kuin lastenkin kanssa. Päivähoidossa on tärkeää hoitaa lapsia yksilöllisesti ja joustavasti. Yhteistyössä vanhempien kanssa pyritään takaamaan lapsen hyvinvointi. Mielenkiintoista oli, että perhepäivähoitajat tulkitsivat lapsilähtöisyyden tarkoittavan ennen kaikkea lapsen oikeutta päivähoitopaikkaan perheen tilanteesta huolimatta. Asiasanat: perhepäivähoito, laatu, kasvatus, hoito, opetus, varhaiskasvatus

ABSTRACT Päivi Hömppi The Concepts of Quality Care in Daily Routines from Family Daycare Providers in Imatra, 55 pages, 2 appendices South Karelia University of Applied Sciences, Lappeenranta Health Care and Social Services Final Year Project 2007 Instructor: Senior Lecturer Leena Byckling The idea for this study originated from the national and local early education plans. This final year project sorted out views of quality from family child care workers. Information on how family child care workers understand quality is needed to develop the local early education plan. This study is implemented using the phenomenographic method. It is based on group conversations which were done in August 2007. Quality is an environmental and a cultural issue. Due to that, activity must evolve when society is changing in order to be able to respond to new challenges with high quality. The development of activity requires quality control. Using quality control, it is possible to find out whether or not the goals set for the activity have been achieved. In daycare, at the environmental level, quality is defined by day care law and the day care decree complementing it. The quality of early childhood education is also steered by early education plans. In addition, every early education worker can develop his own work by estimating the quality of work and by doing everything possible to ensure the well-being of the children in a goal-oriented manner. The family child care workers in Imatra consider quality to include good interaction with parents and children above all. In day care it is important to take care of the children individually and flexibly. It was interesting to see that family child care workers considered that lapsilähtöisyys means the right of the child to have day care independent of the situation of the family. Key words: family day care, quality, education, care, teaching, early childhood education

SISÄLTÖ 1 JOHDANTO... 5 2 PÄIVÄHOIDON HISTORIA... 7 2.1 Perhepäivähoito hallinnollisesta näkökulmasta... 8 2.2 Päivähoito varhaiskasvatuksen näkökulmasta... 11 2.3 Varhaiskasvatus sisällöllisestä näkökulmasta... 11 2.4 Ammattina perhepäivähoitaja... 13 3 PÄIVÄHOITOA OHJAAVAT ASIAKIRJAT... 15 3.1 Päivähoitolaki ja -asetus... 15 3.2 Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelma (Vasu)... 16 3.3 Seudullinen Varhaiskasvatussuunnitelma (SeutuVasu)... 17 4 LAATU... 17 4.1 Laadunhallinta... 18 4.2 Laadunarviointi... 19 5 LAATU JA LAADUNARVIOINTI VARHAISKASVATUKSESSA... 20 5.1 Laatu päivähoidossa... 20 5.2 Varhaiskasvatuksen laadunarvioinnin tehtävät... 22 5.3 Laadun arviointikriteereitä perhepäivähoidossa... 23 5.4 Perhepäivähoidon laadun osatekijät tässä opinnäytetyössä... 24 6 PÄIVÄHOITO IMATRALLA... 24 7 TUTKIMUSKYSYMYS JA OPINNÄYTETYÖN TAVOITE... 25 8 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN... 25 8.1 Tutkimuslupa ja keskusteluihin osallistujien valinta... 26 8.2 Fenomenografia... 27 8.3 Eettisyys... 29 8.4 Luotettavuus... 30 8.5 Aineiston hankinta ja käsittely... 31 9 IMATRALAISEN PERHEPÄIVÄHOIDON KESKEISIÄ LAATUTEKIJÖITÄ... 32 9.1 Kasvatusprosessi... 33 9.2 Toimijuus... 36 9.3 Rakenne... 38 9.4 Suunnittelu... 43 10 POHDINTA... 44 10.1 Opinnäytetyön toteuttaminen... 44 10.2 Tulosten pohdintaa... 45 10.3 Opinnäytetyön eettisyys ja luotettavuus... 47 10.4 Jatkotutkimusaiheita... 49 LÄHTEET... 50 LIITTEET Liite 1 Liite 2 Ryhmäkeskustelujen teemat Perhepäivähoidon laadun osatekijät tässä opinnäytetyössä

1 JOHDANTO Kasvatus on sidoksissa yhteiskuntaan. Niinpä se muuttuu yhteiskunnan ja kulttuurin muutosten myötä. Tämän vuoksi on tarpeen aika ajoin arvioida kasvatusta ja asettaa sille uusia tavoitteita. Samalla voidaan toteuttaa kasvatuksen ihannetehtävää: kehittää entistä parempaa yhteiskuntaa. (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2005.) Parempi yhteiskunta puolestaan edesauttaa hyvinvointia. Tästä seuraa luonnollisesti, että lasten hyvinvointi edellyttää laadukasta päivähoitoa. Päivähoitoa voidaan tarkastella useammasta eri näkökulmasta, jotka vaihtelevat yhteiskunnan kulloistenkin painotusten mukaan. Päivähoidolla on yhteiskunnassa ollut monenlaisia tehtäviä: työvoimapoliittinen, perhepoliittinen, sosiaalipoliittinen ja koulutuspoliittinen tehtävä. Päivähoidon alkuvaiheessa tehtävä oli työvoimapoliittinen ja sosiaalipoliittinen. Päivähoidon avulla pyrittiin tukemaan sosiaalisesti heikossa olevia vanhempia näiden kasvatustehtävässä sekä mahdollistamaan molempien vanhempien työssäkäynti perheen elatuksen turvaamiseksi. Päivähoito oli tuolloin harkinnanvarainen tulonsiirto perheille. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden seurauksena (1996) päivähoito muuttui aikuiskeskeisestä työvoimapoliittisesta tarpeesta lapsikeskeiseksi pedagogiseksi varhaiskasvatukseksi. Päivähoidon arki oli aikaisemmin ollut aikuislähtöistä, kun varhaiskasvatus puolestaan on lapsilähtöistä. Ero näkyy arjessa. Aikaisemmin aikuiset järjestivät viriketuokioita, joiden tarkoitus oli opettaa lapsille erilaisia taitoja. Varhaiskasvatuksessa lapsi nähdään aktiivisena toimijana, jolla on valinnan mahdollisuus. Aikuisen tehtävä on tukea ja opastaa lasta. (Heinämäki 2001, 18-22.) Päivähoidon laatua ohjataan normiohjauksella eli lailla ja asetuksella. Toimintaa pyritään ohjaamaan yhä enemmän myös informaatio-ohjauksella. Päivähoidossa tämä tarkoittaa mm. erilaisia kehittämishankkeita. Kehittämishankkeiden avulla pyritään yhdistämään teoreettinen tieto ja käytännön tieto arkipäivässä toimiviksi käytännöiksi. (Alila 2004b, 27 39.) 5

Suomessa kodin ulkopuolinen päivähoito on jakaantunut pääasiassa kahteen eri hoitomuotoon. Lapsia hoidetaan yleensä joko päiväkodissa tai perhepäivähoidossa. Perhepäivähoidon työntekijät voivat tehdä työtä kunnallisina tai yksityisinä. Näiden kahden päivähoitomuodon lisäksi on olemassa vielä ryhmäperhepäivähoitoa sekä muita lasten hoitomuotoja (esimerkiksi lasten kotihoidontuki ja avoin leikkikenttätoiminta). Tässä opinnäytetyössä keskityn esittelemään päivähoitoa yleisellä tasolla sekä perhepäivähoitoa laadun näkökulmasta. Imatralla päivähoitoa järjestetään sekä kunnallisesti että yksityisesti. Kaupunki voi ostaa tarvitsemansa määrän päivähoitoa ostopalveluna yksityisiltä perhepäivähoitajilta. Imatralla on vuonna 2007 yli sata perhepäivähoitajaa, joista yksityisiä perhepäivähoitajia noin 60. Imatralla on laadittu vuonna 2005 Seudullinen Varhaiskasvatussuunnitelma (SeutuVasu) yhdessä Ruokolahden ja Joutsenon kanssa. Sen tavoitteena on valtakunnallisten linjausten mukaisesti hyvinvoiva lapsi. Opinnäytetyöni on jatkoa SeutuVasulle ja sai alkunsa projektiopinnoistani Varhaiskasvatuksen osaamisklinikalla. Työssäni selvitän imatralaisten yksityisten perhepäivähoitajien laatukäsityksiä, sillä tällaista selvitystä ei ole aiemmin tehty. Opinnäytetyöni perustuu ryhmäkeskusteluihin, joissa pyrin saamaan esiin perhepäivähoitajien omia käsityksiä imatralaisen perhepäivähoidon laadun kriteereistä. Millaisia asioita perhepäivähoitajat pitävät laadukkaina perhepäivähoidossa? Pyrin erottelemaan käsityksistä niitä piirteitä, jotka ilmaisevat tätä aikaa, mutta myös sellaisia, jotka ovat säilyneet läpi historian. 6

2 PÄIVÄHOIDON HISTORIA Useissa Euroopan maissa on olemassa pedagoginen lasten kasvatusjärjestelmä, vaikka naiset ovat harvoin töissä kodin ulkopuolella. Tällaiset järjestelmät ovat lapsilähtöisiä. Suomen järjestelmän tausta on toisenlainen, sillä se perustuu äitien työskentelyyn kodin ulkopuolella. Tämän seurauksena Suomessa päivähoito on osaksi tasa-arvopolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa sekä sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalipolitiikka korostui vahvasti päivähoitolaissa. (Pihlaja 2004, 15.) Sosiaalipolitiikassa on kolme erilaista mallia, joiden mukaan tarjotaan hyvinvointipalveluja. Residuaalisessa mallissa hyvinvointi perustuu yksilön omaan aktiivisuuteen ja vastuuseen. Päivähoidossa tämä tarkoittaa sitä, että perheet ovat vastuussa lasten hoidosta ja kasvatuksesta. Tietyissä erityistilanteissa valtio voi tukea päivähoidon järjestämistä. Yleensä tukea saa vain, jos perheellä on vaikeuksia kasvattaa lapsiaan tai taloudellinen tilanne on heikko. Institutionaalisessa mallissa valtio takaa lähes kaiken turvan ja palvelut. Kaikilla on oikeus käyttää näitä palveluita tulotasosta riippumatta. Korporatiivinen malli puolestaan perustuu työsuhteen kautta syntyvään sosiaaliturvaan. Sitä kautta jokaiselle muodostuu toimeentuloturva. (Heinämäki 2001, 21-22.) Päivähoidossa korporatiivisuus voisi tarkoittaa sitä, että lasten päivähoito järjestettäisiin työpaikkakohtaisesti. Työnantaja vastaisi päivähoidon järjestämisestä. Suomalainen päivähoitomalli sisältää piirteitä sekä residuaalisesta että institutionaalisesta mallista. Residuaalisen mallin mukaan perheen vastuu on suuri lasten kasvatuksessa. Toisaalta subjektiivisen päivähoito-oikeuden ansiosta kaikilla lapsilla on oikeus päivähoitoon. Subjektiivinen päivähoito-oikeus korostaa institutionaalista mallia. (Heinämäki 2001, 21-23.) Suomessa päivähoitokasvatus on kehittynyt ajan hengessä lasten pedagogisen ja perheiden hoidollisten tarpeiden ohjaamana. Nykyään vanhemmat arvostavat monipuolisia toimintamahdollisuuksia ja lapsen yksilöllistä huomioimista. (Hujala, Puroila, Parrila-Haapakoski & Nivala 1998, 178.) Sen vuoksi on tärkeää, että päivähoidon laatua arvioidaan eri näkökulmista. 7

Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä kotihoito oli arvostettua (Alasuutari 2003, 24). Alempien yhteiskuntaluokkien oli taloudellisten syiden vuoksi pakko luovuttaa lastenhoito muille, jotta molemmat vanhemmat pystyivät käymään töissä. (Parrila 2002a, 25.) Päivähoitoa pidettiin tukena niille vanhemmille, jotka eivät näyttäneet selviytyvän lasten kasvatuksesta. Päivähoitopaikkoja oli vähän, ja ne oli tarkoitettu sosiaalisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa oleville perheille. (Alasuutari 2003, 24.) 2.1 Perhepäivähoito hallinnollisesta näkökulmasta Perhepäivähoitoa voidaan pitää vanhimpana päivähoidon muotona (Parrila 2002a, 25). Päivähoitojärjestelmän kehitys alkoi Suomessa 1800-luvun loppupuolella lastentarha- ja seimitoiminnasta. Nämä pohjautuivat kansallisaatteellisiin tavoitteisiin. Jo tuolloin tavoitteena oli tukea lasten kasvatusta yleensä sekä kohottaa perheiden kasvatuksen tasoa. Itsenäisyyden alun ensimmäisinä vuosikymmeninä päivähoito valtiollistettiin ja näkökulma vaihtui lastensuojelulliseksi. (Alasuutari 2003, 24.) Perhepäivähoito toimi pitkään epävirallisena ja valvomattomana hoitomuotona (Parrila 2002a, 25). Vuoden 1951 komiteamietinnössä (Välimäki 1998, Parrilan 2002a, 26 mukaan) todettiin, että perhepäivähoitotoiminnassa on epäkohtia, jotka tulisi korjata. Mietinnössä todettiin, että viranomaisten tulisi määritellä kriteerit perhepäivähoidolle. Tuolloin oli lähes mahdotonta puuttua epäilyttäviin tilanteisiin. Ehdotettiin, että lastensuojelulaki ohjaisi perhepäivähoitajan työtä. Näin viranomaisilla olisi ollut mahdollisuus puuttua epäkohtiin. Kehitys oli hidasta, sillä kontrolli oli riittämätöntä vielä vuonna 1966, jolloin tosin lastensuojelukomitea ehdotti lain muutosta. Lakia muutettiinkin vuonna 1968. Lainmuutoksen jälkeen perhepäivähoito oli mahdollista rinnastaa kasvattilapsen hoitoon. (Parrila 2002a, 26.) Ennen päivähoitolakia oli Mannerheimin Lastensuojeluliitto (MLL) keskeisessä asemassa perhepäivähoitoa kehitettäessä. Helsingissä aloitettiin ohjattu perhe- 8

päivähoitotoiminta vuonna 1966 MLL:n toimesta. MLL esitti, että perhepäivähoidon ohjaajan työhön kuuluisivat perhepäivähoitokotien hankinta ja valvonta sekä hoitosopimusten tekeminen. Mannerheimin Lastensuojeluliitto julkaisi vuonna 1970 Perhepäivähoito-nimisen kirjan, jonka tarkoituksena oli helpottaa perhepäivähoidon organisointia kunnissa. Kirjaa käytettiin myös perhepäivähoitajia koulutettaessa. (Parrila 2002a, 26.) Perhepäivähoito nähtiin 1970-luvulla ainoana mahdollisuutena turvata lasten päivähoito. Taloudelliset resurssit eivät riittäneet kattamaan laitospaikkojen lisäämisen tarvetta. Tämän seurauksena perhepäivähoidon asema oli aluksi vahva. Päivähoidossa painotettiin lasten hoitoa, joten perhepäivähoito nähtiin hyvänä lastenhoitomuotona. (Parrila 2002a, 26.) Päivähoitolaki tuli voimaan 1973. Sen ansiosta Suomessa alkoi myös perhepäivähoidon ohjaus. Perhepäivähoito alkoi kehittyä ohjattuna kunnallisena perhepäivähoitona (Heinämäki 2001, 26). Toisaalta esitettiin epäilyjä siitä, voidaanko lasten päivähoitopaikkapulaa ratkaista ohjattua perhepäivähoitoa lisäämällä (Parrila 2002a, 26). Ohjauksen lisääminen perhepäivähoidossa lisäsi kuitenkin myös vanhempien myönteistä asennetta. Perhepäivähoidon ohjaajan tehtävänä oli tarkastaa perhepäivähoitokodin tehtävät, välittää hoitopaikkoja sekä kouluttaa perhepäivähoitajia. Parhaimmillaan perhepäivähoito nähtiin kodinomaisena, lapsen yksilöllisiä tarpeita kunnioittavana ja joustavana. (Välimäki 1998, Parrilan 2002a, 26 mukaan.) Nämä samat piirteet nähdään perhepäivähoidon vahvuuksina vielä tänäkin päivänä (Parrila 2005, 25). Päivähoitolain ja asetuksen (1973) seurauksena perhepäivähoito siirtyi valtionhallinnon piiriin (Parrila 2002a, 26). Päivähoidossa tehtiin viisivuotissuunnitelmia, jotka perustuivat valtakunnalliseen sosiaalihallituksen laatimaan puitesuunnitelmaan (Pihlaja 2004, 18 19). Valtionhallinto ohjasi tarkoilla säännöksillään sitä, kenen oli mahdollista saada päivähoitopaikka lapselleen. (Heinämäki 2001, 17 18.) Vuonna 1979 asetettiin kasvatuskomitea, kun päivähoidon sisältö alkoi kiinnostaa päättäjiä yhä enemmän. Päivähoito tuli osaksi sosiaalihuoltoa vuonna 1982. 9

Tällöin sosiaalihuoltolaista (710/1982) tuli päivähoidon puitelaki. (Pihlaja 2004, 18 19.) Tämä seurauksena päivähoidon ohjaus siirtyi sosiaalihallitukselle. Sosiaalihallituksen yleiskirjeissä annettiin yksityiskohtaisia ohjeita, joita kunnat pyrkivät noudattamaan. Päivähoidon sosiaalipoliittista ja palvelullista merkitystä korostettiin edelleen. Alle kolmivuotiaiden hoitoa korostettiin vuonna 1985 määrällisen kehittämisen yhteydessä. Vanhemmat saivat valita joko kotihoidontuen tai päivähoitopaikan. 1980-luvun lopulla kehitettiin ryhmäkokojen ja henkilöstön säännöstelyä. Tämän seurauksena aloitettiin ryhmäperhepäivähoito. Päivähoidon valinnanmahdollisuudet lisääntyivät. Taloudellisen ohjauksen lainsäädäntö alkoi vapautua 1980-luvun lopulta alkaen. (Heinämäki 2001, 23 25.) 1990-luvulla pienten lasten hoitojärjestelmää uudistettiin. Säädöksiä purettiin lisää. Sen seurauksena kunnat saivat päättää yhä itsenäisemmin päivähoidon järjestämisestä. Päivähoito pyrittiin kytkemään muihin lapsiperheiden tukiin. Tämän seurauksena sosiaalipalvelun rooli korostui uudelleen vuoden 1997 lasten hoidon tukijärjestelmää uudistettaessa. Päivähoidon tuli mahdollistaa työssäkäynti, joten sen tuli olla joustavaa ja vastata muuttuvan työelämän tarpeisiin. Päivähoidon tuli lisäksi tukea varhaiskasvatusta. Kuntien itsehallinnon lisäännyttyä 1990-luvulla päivähoito muuttui jokaisen alle kouluikäisen lapsen subjektiiviseksi oikeudeksi. (Heinämäki 2001, 17 18; 23). Nykyään kaikilla lapsilla on oikeus päivähoitoon. Tämä vahvistaa kasvatuksellista ja opetuksellista perustetta. Tämän seurauksena sosiaalipoliittinen näkökulma on jälleen jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikkakaan ei kokonaan unohduksiin. (Heinämäki 2001, 23.) Päivähoidossa pedagoginen näkemys on yleistynyt. Sen vuoksi on siirrytty puhumaan varhaiskasvatuksesta. 10

2.2 Päivähoito varhaiskasvatuksen näkökulmasta 1970-luvun alussa päivähoitolakia valmisteltaessa keskusteltiin lasten päivähoitokokemuksista. Päivähoitoa ja kotihoitoa verrattiin toisiinsa. Päivähoitotoiminnassa oli tuolloinkin mukana pedagogisuus, joka perustui aikuislähtöisiin toimintatuokioihin. (Heinämäki 2001, 25.) Nämä toimintatuokiot perustuivat behaviorismiin. Aikuiset määrittelivät sen, mikä oli lapsen oikea tapa leikkiä tietyn ikäisenä. Päivähoidon muututtua subjektiiviseksi oikeudeksi alettiin painottaa pedagogiikkaa. Oppimiskäsitys muuttui samoihin aikoihin konstruktiiviseksi. Konstruktivismin myötä lapsen toimijuus nähtiin yhä tärkeämpänä. Lasta alettiin pitää päivähoidon toimijana, ei enää kohteena. Toiminnan tulisi olla lapsilähtöistä. (Heinämäki 2001.) Nykyään päivähoitoa pyritään toteuttamaan lapsilähtöisesti. Tällä tarkoitetaan sitä, että lapsi saa toimia itselleen ominaisella tavalla. Hoito, kasvatus ja opetus muodostavat kokonaisuuden, jonka osia painotetaan lapsen kehitystason mukaisesti. (Vasu 2005.) Lapsilla on mahdollisuus oppia asioita eri-ikäisenä. Rajat ovat väljempiä, vaikka toisaalta on taitoja, jotka on opittava tiettyyn ikään mennessä. Mikäli näin ei käy, on mahdollisuus saada erityistä tukea. 2.3 Varhaiskasvatus sisällöllisestä näkökulmasta Valtioneuvoston periaatepäätöksen (2002) mukaisesti kunnissa on tehty Varhaiskasvatussuunnitelmia, jotka toimivat varhaiskasvatuksen sisällön ohjauksellisina välineinä. Tavoitteena on, että tulevaisuudessa jokaiselle päivähoidossa olevalle lapselle tehdään yhteistyössä päivähoidon henkilöstön ja lapsen vanhempien kanssa yksilöllinen varhaiskasvatussuunnitelma. Tällä pyritään siihen, että hoito, kasvatus ja opetus muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, jolla tuetaan elinikäistä oppimista. (Valtioneuvoston periaatepäätös varhaiskasvatuksen valtakunnallisista linjauksista 2002.) Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2005, 11) mukaan varhaiskasvatus on yhteistoimintaa. Varhaiskasvatus toteutetaan suunnitelmallisesti ja sillä on 11

tavoitteet. Varhaiskasvatus on kasvatuksellista vuorovaikutusta sekä yhteistyötä, jonka tavoitteena on edistää lasten tasapainoista kasvua, kehitystä ja oppimista. Yhteistyö edellyttää kasvatuskumppanuutta, jolloin kasvatus on lapsen kannalta mielekäs kokonaisuus. Keskeistä varhaiskasvatuksessa on lapsen omaehtoinen leikki. Varhaiskasvatuksen hyvän laadun kannalta olennaisinta on kasvatusyhteisön ammatillinen osaaminen ja tietoisuus, joten ammattitaitoinen henkilöstö on tärkeä voimavara. (Vasu 2005, 11.) Kasvatuskumppanuus edellyttää tiivistä yhteistyötä vanhempien ja hoitajan välillä. Molemmat osapuolet ottavat yhteisen vastuun lapsen kasvatuksesta. Jokainen perhe kohdataan kasvatuskumppanuudessa yksilöllisesti, ja vanhempia pidetään asiantuntijoina. Kasvatuskumppanuus on siis osapuolien tasavertaista vuorovaikutusta, jossa osapuolien erilainen asiantuntijuus ja tieto yhdistyvät. Vanhemmilla säilytetään lapsen ensisijainen kasvatusoikeus ja vastuu. Perhepäivähoitaja tuo suhteeseen oman ammatillisen tietonsa ja osaamisensa. Kasvatuskumppanuus toteutuu yhteisten keskustelujen ja sopimusten avulla. Lähtökohtana ovat lapsen tarpeet ja hyvinvointi. Kasvatuskumppanuus syventää yhteistyötä perheen ja hoitajan välillä. Asioita tehdään kuten ennenkin, mutta tietoisemmin ja tehostetummin. (Alila 2004a, 75-82.) Kasvatuskumppanuus on vuorovaikutussuhde, joka yhdistää lapsen erilaiset kasvuympäristöt. Kasvatuskumppanuuden avulla osapuolten näkökulmat ovat tiedostettuja. Vuoropuhelua arvoista, näkemyksistä ja vastuusta käydään tarpeen mukaan. Näin kasvatuskumppanuus tukee huolenpitoa ja kasvatusta. Laadukas kasvatuskumppanuus tarkoittaa sitä, että tulkinnoista päästään yksimielisyyteen ja päätöksiä tehdään yhdessä (Karila 2006, 91;108). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2005) mukaan lapsuuden itseisarvoista luonnetta tulee painottaa. Samoin tulee vaalia lapsuutta ja ohjata lasta ihmisenä kasvamisessa. Kokoavia kasvatuspäämääriä ovat henkilökohtaisen hyvinvoinnin edistäminen, toiset huomioon ottavien käyttäytymismuotojen ja toimintatapojen vahvistaminen sekä itsenäisyyden asteittainen lisääminen. Nämä arvot tulee välittää lapsille. (Vasu 2005, 13.) 12

Kasvattajalta vaaditaan sitoutuneisuutta sekä herkkyyttä ja kykyä reagoida lapsen tunteisiin ja tarpeisiin. Kasvattajien tehtävä on luoda ilmapiiri, jossa lapset kokevat yhteenkuuluvuutta ja osallisuutta. Laadukkaan kasvatuksen pyrkimyksenä on ystävyyssuhteiden vaaliminen, eli tavoitteena on jatkuvuus ja pysyvyys. Kasvattajayhteisö joutuu tekemään valintoja päästäkseen tietoiseen ja tavoitteelliseen kasvatukseen. Kasvattajat suunnittelevat ja rakentavat ympäristön, jossa lapset voivat toimia itselleen ominaisella tavalla. Ympäristön olisi mahdollistettava myös sisällölliset orientaatiot. Sisällöllisillä orientaatioilla ei tarkoiteta opettamista, vaan sitä, että hoitopäivän aikana voidaan hyödyntää erilaisia vastaantulevia tilanteita opetusmielessä. (Vasu 2005, 16 17.) Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi matemaattista orientaatiota hyödynnetään pöytää katettaessa pyytämällä lasta ojentamaan tietty määrä lusikoita yms. Kasvattajan toimintaa ohjaa näkemys hoidon, kasvatuksen ja opetuksen kokonaisuudesta. Kasvattaja tiedostaa lapsen mahdollisuudet kasvuun ja oppimiseen. Perusta osaamiselle syntyy ammatillisesti sekä koulutuksen tuottaman tiedon avulla. Hyvä laatu edellyttää sitä, että kasvattajayhteisö kehittää toimintaansa. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvattajayhteisön pitää dokumentoida ja arvioida toimintaansa. (Vasu 2005, 16 17.) 2.4 Ammattina perhepäivähoitaja Perhepäivähoito on osoitus pohjoismaisen hyvinvointimallin vahvistumisesta, sillä päivähoidon tarpeen lisääntyessä syntyi uusi työntekijäryhmä. Perhepäivähoitajan ammatti on kehittynyt 1970-luvun alkupuolen kotiäidin työstä ammatilliseksi toiminnaksi. (Heinämäki 2001, 21 26.) Ammatillinen perhepäivähoitajan työ eroaa kotiäitiydestä siinä, että ammattilaisen täytyy pystyä kuvaamaan omaa kasvatusfilosofiaansa ja siihen sisältyvää lapsikäsitystään (Parrila 2002a 149). Lisäksi yhteiskunta on asettanut perhepäivähoitajan työlle tiettyjä tavoitteita (esimerkiksi lapsen kasvun tukeminen parhaalla mahdollisella tavalla). Nämä molemmat onnistuvat, mikäli perhepäivähoitaja osaa reflektoida omaan toimintaansa kasvattajana. (Parrila 2002a, 150.) 13

Samaan aikaan ammatillisuuden kehittyessä itse työ on muuttunut sosiaalipoliittisesta tukitoimesta ammattimaiseksi kasvattajan työksi. Lisääntyneet sosiaaliset ongelmat ovat vahvistaneet perhepäivähoidon roolia kasvattajana. (Heinämäki 2001, 21-26; 72.) Tikan (2007) mukaan perhepäivähoitajat pitävätkin itseään kasvattajina. Ammattitutkinnon myötä perhepäivähoito on kytkeytynyt selkeämmin osaksi varhaiskasvatusalaa (Tikka 2007, 17). Lasten hoito, kasvatus ja opetus nähdään kokonaisuutena, jonka tarkoituksena on turvata lasten hyvinvointi (SeutuVasu 2005). Perhepäivähoitajat eivät voi tehdä työtään irrallaan tästä kokonaisuudesta. Nykyään perhepäivähoitajan työ määritellään kasvatus- ja huolenpitotyöksi, jota tehdään yleensä hoitajan kodissa. Perhepäivähoitaja voi työskennellä myös lasten kotona tai kunnan tiloissa. Tämän vuoksi työympäristö poikkeaa monista muista hoiva- ja kasvatusalan tehtävien ympäristöistä. Asuinpaikan tulee vastata alueellista kysyntää ja kodin täytyy soveltua hoitotyöhön. (Tikka 2007, 16-18.) Perhepäivähoitajan ammattia voidaan pitää vielä 2000-luvullakin ristiriitaisena. Ammattina perhepäivähoitajan työ on vielä nuori, vaikka jo antiikin aikana varakkailla oli lastenhoitajia. Suomessakin varakkailla oli tapana pitää kotiapulaisia, jotka hoitivat lapsia. Perhepäivähoitajan työ on nähty äitiyden korvaajana. Lisäksi työ vahvistaa äitien asemaa lastensa hoitajina, koska se tukee äitien kotiin jäämistä. Silti nykyään perhepäivähoitajan työ on ansiotyötä. (Kotajärvi 1997, Tikan 2007, 22 mukaan.) 14

3 PÄIVÄHOITOA OHJAAVAT ASIAKIRJAT Päivähoitoa ja varhaiskasvatusta ohjaavat useat eri asiakirjat. Päivähoitoa voidaan ohjata normiohjauksella (eli lait ja asetukset), informaatio-ohjauksella (esimerkiksi Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet) sekä resurssiohjauksella (taloudellinen panostus). Opinnäytetyössäni perehdyn tarkemmin päivähoitolakiin ja asetukseen ja Varhaiskasvatussuunnitelmaan sekä sen pohjalta laadittuun Seudulliseen Varhaiskasvatussuunnitelmaan. Nämä ovat keskeisimmät laatua määrittävät asiakirjat. 3.1 Päivähoitolaki ja -asetus Päivähoitolain (1973) mukaan päivähoitoa on järjestettävä siinä laajuudessa ja toimintamuodossa kuin kunnassa on tarvetta. Tavoitteena on tukea lasten koteja kasvatustehtävässä sekä yhdessä kotien kanssa edistää lapsen persoonallisuuden tasapainoista kehitystä. Lisäksi päivähoidon tulee tarjota lapsen hoitoon ja kasvatukseen sopiva hoitopaikka sinä vuorokaudenaikana, jolloin sitä tarvitaan. Päivähoidossa olevalle lapselle tulee tarjota lapselle turvalliset, jatkuvat ja lämpimät ihmissuhteet. Kasvuympäristön tulee olla suotuisa, ja sen tulee tukea lapsen kehitystä monipuolisesti. (Asetus lasten päivähoidosta 16.3.1973/239; Laki lasten päivähoidosta 19.1.1973/36.) Perhepäivähoidon asema selkiytyi lain ja asetuksen myötä. Perhepäivähoito rinnastettiin tasavertaiseksi päivähoitomuodoksi päiväkotitoiminnan kanssa. (Välimäki 1998, Parrilan 2002a, 27 mukaan.) Lakiin lisättiin 1983 tavoitepykälä, jossa määritellään perhepäivähoidolle viralliset kasvatustavoitteet. Sen perusteella päivähoidon tavoitteena on tukea lasten koteja kasvatustehtävässä sekä yhdessä kotien kanssa edistää lapsen persoonallisuuden tasapainoista kehitystä. Perhepäivähoitajan edellytetään työskentelevän näiden tavoitteiden mukaisesti. (Laki lasten päivähoidosta 1973/36 sekä lain muutokset 304/1983 ja 451/1990 Parrilan 2002a, 27 mukaan; Tikka 2007, 14.) 15

3.2 Valtakunnallinen varhaiskasvatussuunnitelma (Vasu) Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2003. Varhaiskasvatussuunnitelman tarkoituksena on turvata varhaiskasvatuksen yhdenmukainen toiminta koko maassa ja luoda edellytyksiä varhaiskasvatuksen toiminnan kehittämiselle. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (Vasu) ohjaa varhaiskasvatuksen sisällöllistä toteuttamista. Pohjana ovat valtioneuvoston periaatepäätöksenä hyväksytyt varhaiskasvatuksen valtakunnalliset linjaukset. Niissä määritellään yhteiskunnan järjestämän ja valvoman varhaiskasvatuksen keskeiset periaatteet ja kehittämisen painopisteet. (Vasu 2005.) Vasu luo perustan varhaiskasvatuksen yhdenvertaiselle kehittämiselle ja toteuttamiselle Suomessa. Sen tavoitteena on lisätä työtekijöiden ammatillista tietoisuutta sekä vanhempien osallisuutta. Vasun tavoitteena on myös lisätä perheiden tukipalvelujen moniammatillista yhteistyötä. (Vasu 2005.) Vasussa (2005) painotetaan päivähoitohenkilöstön ja vanhempien välistä yhteistyötä. Yhteistyö perustuu tasavertaiseen vuorovaikutukseen, jolloin voidaan puhua kasvatuskumppanuudesta. Vanhempien asiantuntijuus otetaan huomioon päivähoidossa lapsen hoitoa suunniteltaessa. Lähtökohtana kumppanuudessa ovat lapsen tarpeet ja hyvinvointi. Kasvatuskumppanuuteen päästään vuorovaikutuksella ja dialogisuudella. Molempien osapuolten asiantuntemus ja tieto voidaan yhdistää dialogisuuden avulla, ja näin toteutuu tasavertainen vuorovaikutus. (Vasu 2005.) 16

3.3 Seudullinen Varhaiskasvatussuunnitelma (SeutuVasu) SeutuVasu on laadittu Valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman pohjalta. Sitä muokataan tarpeen mukaan. SeutuVasun lähtökohtana on kokonaisvaltainen näkemys lapsen kasvusta, kehityksestä ja oppimisesta. Tämä näkemys perustuu kasvatustieteellisen tiedon ja tutkimuksen lisäksi monitieteiseen tietoon sekä pedagogisten menetelmien tuntemiseen. (SeutuVasu 2005.) SeutuVasun mukaan varhaiskasvatus on hoidon, kasvatuksen ja opetuksen kokonaisuus, jonka tavoitteena on hyvinvoiva lapsi. Varhaiskasvatuksen ulottuvuudet painottuvat eri tavoin eri-ikäisillä lapsilla. SeutuVasussa korostetaan lapselle ominaista tapaa toimia. Lapsen mahdollisuutta leikkiin pidetään tärkeimpänä laadun kriteerinä. (SeutuVasu 2005.) SeutuVasun mukaan lapsen myönteistä minäkäsitystä, ilmaisu- ja vuorovaikutustaitoja sekä ajattelun kehittymistä voidaan edistää hyvällä hoidon, kasvatuksen ja opetuksen kokonaisuudella. Tärkeää on kasvatusyhteistyö (kasvatuskumppanuus) vanhempien ja muiden kasvattajien välillä. Lasten vanhemmilla on aina ensisijainen kasvatusvastuu ja oikeus. Yhteiskunnan varhaiskasvatuspalvelut tukevat kotikasvatusta. (SeutuVasu 2005.) 4 LAATU Laatua tulisi tarkastella Palolan (2004) mukaan eettisenä, kulttuurisena ja poliittisena rakennelmana, jolla on monia mahdollisia merkityksiä. Laatu sisältää arvoasetelmia. Sen vuoksi se muuttuu ajan kuluessa. Laatu määritellään aina tietyssä ympäristössä. (Palola 2004, 51.) Parrilan (2002a, 35) mukaan käsitys laadusta voi perustua joko oletettuun tai koettuun laatuun. Laatu voidaan määritellä kyvyksi täyttää asiakkaan tarpeet ja vaatimukset luotettavasti (Silén 1998,6). Laadulla voidaan tarkoittaa tuotteen tai palvelun niitä piirteitä ja ominaisuuksia, joilla täytetään asiakkaiden tarpeet. Työyhteisöissä 17

laatu on organisaation sisäistä laatua. Keskeistä on työntekijöiden työelämän laatu ja työn sisällön kehittäminen. Julkisten palvelujen laatustrategian mukaisesti palveluprosessien tulee olla asiakkaille näkyviä. Niitä tulee arvioida ja kehittää jatkuvasti. (Julkisten palvelujen laatustrategia 1998, 5-14.) Laatu on sidoksissa ympäristöönsä. Sen vuoksi eri aikoina ja eri kulttuureissa erilaiset asiat ovat laatua. Näin ollen laadulla voi olla erilaisia määritelmiä sen mukaisesti, missä sitä tarkastellaan. Samoin jokainen kokee laadun omalla tavallaan, jolloin laatu on subjektiivinen kokemus. Lisäksi laadun arviointiin vaikuttaa luonnollisesti ilmiö, jonka laatua tarkastellaan. (Parrila 2002a, 34; 44.) Parrilan (2002a, 44) mukaan laatu on intersubjektiivista. Lähtökohtana on ajatus, että ihminen on kielellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen olento, joka rakentaa käsitystään maailmasta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Laatu ei kuitenkaan voi olla pelkästään subjektiivinen (sisäinen) kokemus. Laatuun vaikuttavat myös aika, paikka ja kulttuuri. Laatu on sidoksissa siihen sosiaaliseen arvomaailmaan, jossa se on olemassa. Tämän seurauksena laadulla on myös objektiivinen (ulkoinen) muoto. Jokainen kokee laadun sekä sisäisesti että ulkoisesti. Nämä ulkoiset ja sisäiset kokemukset ovat toisistaan riippuvaisia, jolloin voidaan puhua intersubjektiivisesta laadun paradigmasta. (Parrila 2002a, 44.) 4.1 Laadunhallinta Laadunhallinta tähtää asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen suunnittelun, arvioinnin ja toiminnan parantamisen avulla (Sosiaali- ja terveydenhuollon laadunhallinta 2000-luvulle). Sen tarkoituksena on toimintajärjestelmän kehittäminen (Outinen, Lempinen, Holma & Haverinen 1999, 9 10). On huomattava, että toiminnan arviointi on tärkeä osa laadunhallintaa, sillä vain siten voidaan selvittää toiminnan tarkoituksenmukaisuus. Laadunhallinnan perusta on perustehtävän määrittely. Sen vuoksi tarvitaan visio ja strategia. Strategialla tarkoitetaan tavoitteiden ja vastuiden määrittämistä. 18

Näiden pohjalta voidaan luoda käsitys siitä, mitä laadulla omassa työyhteisössä tarkoitetaan. Toimintaperiaatteet täytyy sopia yhteisesti, jotta työ on sujuvaa. Suunnittelemalla toiminnat hyvin voidaan välttää virheitä, jolloin säästyy aikaa ja kustannuksia. Säännöllisin väliajoin toimintoja täytyy mitata ja arvioida, jotta pystytään arvioimaan, onko tavoitteet saavutettu. Samalla toimintaa voidaan kehittää. (Idänpää-Heikkilä 2004, 55.) Kaikkien toimintajärjestelmien laatuun kuuluu tiettyjä perusrakenteita. Laadunarviointia tarkasteltaessa liikkeelle tulee lähteä nykyisen järjestelmän analysoinnista sekä sen arvioinnista. (Idänpää-Heikkilä 2004, 55.) Laadunhallinnan motiivit ovat ensisijaisesti työyhteisön sisäisiä: halutaan parantaa omaa toimintaa (Outinen ym. 1999, 9 10). Nummenmaan (2004, 85) mukaan laadun kehittämisen lähtökohtana on olettamus, että hyvää kasvatusta, hoitoa ja opetusta voidaan kehittää siinä työkontekstissa, jossa toimitaan. 4.2 Laadunarviointi Nummenmaan (2004) mukaan laadunarvioinnin päätavoitteet ovat toiminnan säätely ja toiminnan kehittäminen. Säätely tapahtuu yleensä hallinnollisesti, esimerkiksi päivähoidossa lakien, asetusten ja valtakunnallisten linjausten mukaisesti. Kehittämisen puolestaan tulisi olla oppimiskumppanuutta, jonka keskeisiin periaatteisiin kuuluvat vastavuoroisuus, työssä oppiminen, reflektiivisyys ja dialogisuus. Nummenmaan (2004) mukaan tästä seuraa, että laatua voidaan aidosti kehittää siinä työympäristössä, jossa toimitaan. (Nummenmaa 2004, 81 85.) Laadunarvioinnin avulla kehitetään toimintaa. Laadunkehittämistä ei tulisi pitää erillisenä laatutyönä, vaan sen pitäisi olla osa jokaisen työtä. Omaa toimintaa tulee suunnitella ja seurata sekä kehittää. Toiminnan suunnittelulla voidaan ennakoida tulevaisuuden haasteita, jolloin resursseja voidaan suunnata oikeisiin tehtäviin. Samalla säästyy voimavaroja. (Idänpää-Heikkilä 2004, 54.) 19

5 LAATU JA LAADUNARVIOINTI VARHAISKASVATUKSESSA Laatu perustuu vallitseviin arvoihin. Tämän seurauksena laadukas varhaiskasvatus on erilaista eri maissa. Suomalaisen varhaiskasvatuksen arvot perustuvat keskeisiin kansainvälisiin sopimuksiin, kansallisiin säädöksiin ja muihin ohjaaviin asiakirjoihin. Keskeisiä periaatteita ovat esimerkiksi oikeus turvattuun ja terveelliseen ympäristöön, jossa voi leikkiä monipuolisesti, oikeus turvallisiin ihmissuhteisiin, oikeus turvattuun kasvuun, kehittymiseen ja oppimiseen, oikeus tulla ymmärretyksi ja kuulluksi kehitystasonsa mukaisesti, oikeus saada tarvitsemaansa erityistä tukea sekä oikeus omaan kulttuuriin, äidinkieleen ja uskontoon tai katsomukseen. (Vasu 2005, 12.) Varhaiskasvatuksen laatua kuvattaessa täytyy tarkastella sekä teoreettisia lähtökohtia että keskeisiä käsitteitä. Laadun sisältö pohjautuu teoreettisiin lähtökohtiin ja käsitteiden avulla ilmiö voidaan jäsentää neutraalisti. Varhaiskasvatuksen laatu saa sisältönsä pohdittaessa, minkälaista varhaiskasvatuksen tulisi olla suhteessa eri tekijöihin. (Hujala, Parrila, Lindberg, Nivala, Tauriainen & Vartiainen 1999, 54.) Toimivan ohjausjärjestelmän avulla varhaiskasvatuksen laatua voidaan toteuttaa sekä kehittää sisältöä ja arviointia. Kunnat ovat voineet toteuttaa varhaiskasvatusta monella eri tavalla, sillä ohjaus on muuttunut vapaammaksi ja uudet asiakirjat mahdollistaneet toiminnan kehittämisen useilla eri tavoilla. (Portell & Malin 2007, 44.) 5.1 Laatu päivähoidossa Kehityspsykologialla on vahva ote varhaiskasvatuksen laatuun (Nummenmaa 2004, 81). Tämä on nähtävissä SeutuVasussa (2005), jonka mukaan varhaiskasvatus, esiopetus ja perusopetus muodostavat kokonaisuuden, jossa hoito, kasvatus ja opetus yhdistyvät. Nämä ulottuvuudet painottuvat eri tavoin eriikäisillä lapsilla. Jokaisella päivähoidossa olevalla lapsella tulisi olla oikeus toimia omien lähtökohtiensa mukaan siten, että hoito, kasvatus ja opetus muodostaisivat yhtenäisen jatkumon. (SeutuVasu 2005.) 20

Päivähoidon laadun ydin on Parrilan (2002a, 209-210) mukaan aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutus. Laadukas vuorovaikutus johtaa positiiviseen kiintymykseen, joka auttaa oppimista ja rohkaisee ympäristön tutkimiseen (Goelman & Pence 1987; Rusanen 1995, Parrilan 2002a, 210 mukaan). Päivähoidon laatua voidaan Hujala-Huttusen (1995) mukaan arvioida kokonaisvaltaisesti neljällä eri laatutekijällä. Nämä tekijät muodostavat kokonaisuuden, jonka osatekijät ovat toisistaan riippuvaisia. Päivähoidon laatua säätelevät puitetekijät, jotka ovat reunaehtoja laadukkaan päivähoidon toteuttamisessa. Lisäksi päivähoidon toiminnallista laatua säätelevät välilliset tekijät. Näiden lisäksi päivähoidon laatuun vaikuttavat myös kasvatusprosessiin liittyvät tekijät sekä vaikutukselliset tekijät (ns. tuotoksen taso). Näille neljälle laatutekijälle on rakennettu laatuvaatimukset, jotka perustuvat lakiin ja ovat perusedellytyksiä toiminnalle. Laatutavoitteet perustuvat tutkimukseen ja osoittavat tavoiteltavan tilan. Tämän laadunarviointimallin tavoitteena on, että lapsi voi osallistua mahdollisimman täysipainoisesti yhteiskuntaan. Tarvittaessa hänellä tulee olla mahdollisuus tukeen. (Hujala ym. 1999, 77-78.) Parrilan (2002a, 167) mukaan perhepäivähoidon laatu jäsentyy viiden näkökulman kautta: yhteiskunnalliset tekijät, perhepäivähoidon organisointiin liittyvät tekijät, kasvatusprosessiin liittyvät tekijät, perhepäivähoitajaan liittyvät tekijät sekä perhepäivähoidon vaikutuksiin liittyvät tekijät. Tekijät jakautuvat useaan pienempään osatekijään, jotka yhdessä muodostavat perhepäivähoidon laadun. Tekijät ovat sopimuksenvaraisia, sillä saman tekijän vaikutukset voivat ilmetä useammassa kohdassa. Perhepäivähoidon laatuun liittyvät tekijät ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Ei voida myöskään rakentaa selvää kaavaa siitä, mihin tekijään vaikuttamalla saadaan haluttuja muutoksia. Perhepäivähoidon laadun vaikutukset syntyvät monen eri tekijän summana. Tämän vuoksi perhepäivähoidon laatua ei voida selvittää yksittäisten tekijöiden kautta. (Parrila 2002a, 167 168.) 21

5.2 Varhaiskasvatuksen laadunarvioinnin tehtävät Varhaiskasvatuksen laadunarvioinnilla on useita erilaisia tehtäviä. Arviointia tarvitaan, jotta työtä voidaan kehittää. Laadun arvioinnilla voidaan selvittää asiakasnäkökulmia. (Hujala, Puroila, Parrila-Haapakoski & Nivala 1998, 176-177.) Suomalaisen päivähoidon asiakkaita ovat perhe, henkilökunta ja yhteiskunta (Hujala ym. 1999, 55). Perheiden asiakkuus näkyy erilaisena osallisuutena päivähoitopaikan ja oman hoitovastuunsa kautta (Hujala ym. 1999, 55). Vasun (2005) mukaan perheiden tulisi osallistua päivähoidon suunnitteluun, jotta lasten hyvinvointi tulisi turvattua mahdollisimman laadukkaasti. Yhteiskunta puolestaan on päivähoidon asiakas kahdella tavalla. Ensinnäkin, päivähoito mahdollistaa molempien vanhempien työssäkäynnin. Toiseksi, pitkällä aikavälillä päivähoito turvaa lapsien hyvinvoinnin ja mahdollisuuden elinikäiseen oppimiseen, jolloin he voivat aikuisina osallistua yhteiskunnan toimintaan sen täysivaltaisina jäseninä. (Hujala ym. 1999, 55.) Lisäksi myös päivähoidon henkilökunta voidaan nähdä asiakkuuden näkökulmasta. Laadunarvioinnin avulla päivähoidon yleiset linjaukset ja paikalliset tavoitteet voidaan sovittaa yhteen. Tämän ansiosta henkilökunta voi reflektoida omaa työtään, jolloin omaa työtä on mahdollista kehittää vastaamaan sille asetettuja vaatimuksia. (Hujala ym. 1998, 176-177.) Päivähoidon laadunarvioinnin tehtävänä voidaan pitää myös kehittämistoiminnan kytkemistä tutkimukselliseen tietoon. Tällöin tutkimustieto on hyödynnettävissä päivähoidon arjessa ja päätöksenteossa. Laadukas päivähoito vaikuttaa tutkimusten mukaan merkittävästi lasten oppimistuloksiin ja sosiaalisten taitojen paranemiseen. Sen vuoksi on tärkeää, että varhaiskasvatus olisi mahdollisimman tasa-arvoista muusta kasvuympäristöstä riippumatta. (Hujala ym. 1998, 178.) 22

Laadunarvioinnin pohjana ovat Jakku-Sihvosen (1994) mukaan suhde johonkin arviointiperustaan. Arviointiperusta muodostuu tavoitteesta tai visiosta sekä siihen liittyvistä arviointikriteereistä. Päivähoidon laadun arvioinnin tehtävänä on selkeyttää yhteisiä päämääriä. (Hujala ym. 1998, 177.) Omaa toimintaansa voi arvioida pyrkimällä ymmärtämään perustehtävää syvällisesti. Päivähoidon kannalta tämä tarkoittaa sitä, että mietitään arjen käytäntöjä. Mitä arjessa tehdään? Mitkä ovat tärkeimmät asiat lasten kannalta? Arjen käytäntöjen pohtiminen synnyttää arvon toiminnan arvioinnille. Yhdessä arvioimalla tehdään näkyväksi se, mikä on hyvää työtä varhaiskasvatuksessa. Kun löydetään yhteisymmärrys siitä, mikä on arvokasta ja miten se voidaan saavuttaa, syntyy hyvä laatu. (Nummenmaa 2004, 84.) 5.3 Laadun arviointikriteereitä perhepäivähoidossa Perhepäivähoidon laatu toteutuu arjen käytännöissä. Laatuun liittyvät tekijät ovat kytköksissä toisiinsa. Ydin muodostuu kasvatusprosessista, jota säätelevät tietyt hoitajasta ja ympäristöstä aiheutuvat ehdot. Tästä muodostuvat perhepäivähoidon vaikutukset lapseen ja perheeseen. On myös huomattava, että laadulla on kaksi suuntaa: päivähoito vaikuttaa lapseen ja perheeseen mutta myös lapsi ja perhe vaikuttavat päivähoidon laatuun. (Parrila 2002a, 73-76.) Lapsilähtöisyyden mukaan lapsi on toimija, vuorovaikutuksen aktiivinen osapuoli, joka vaikuttaa ympäristöönsä. Ympäristö puolestaan vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen ja kasvuun. (Hujala ym. 1999, 11 12.) Varhaiskasvatuksen tavoitteena on edistää lasten hyvinvointia. Hyvinvointia edistetään huolehtimalla lapsen perustarpeista sekä vaalimalla terveyttä ja toimintakykyä. Tällöin lapsella on mahdollisimman hyvät kasvun, oppimisen ja kehittymisen edellytykset. Lapsi voi nauttia yhdessäolosta lasten ja kasvattajien yhteisössä, kun nämä perustarpeet on tyydytetty. Yhdessäolon myötä lapsi kiinnostuu ympäristöstään ja kokee iloa. Hänellä on mahdollisuus leikkiä, oppia ja osallistua arkeen omien kykyjensä mukaan. Näiden asioiden seurauksena lapsi kokee, että häntä arvostetaan omana itsenään ja hän tulee kuulluksi ja 23

nähdyksi. Tämä puolestaan vahvistaa itsetuntoa, jolloin lapsi uskaltaa yrittää ja oppii sosiaalisia taitoja. Tällöin hänellä on mahdollisuus toimia yhteiskunnan jäsenenä, ja sosiaalistuminen yhteiskuntaan on mahdollista. (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2005, 15.) 5.4 Perhepäivähoidon laadun osatekijät tässä opinnäytetyössä Laatuun kuuluu useita osa-alueita, jotka on huomioitava laatua määriteltäessä. Nämä kaikki tulisi huomioida määriteltäessä perhepäivähoidon laatua, sillä ne vaikuttavat toisiinsa kiinteästi. Aina ei myöskään ole aivan selvää, mihin kategoriaan tietty laadun osa-alue kuuluu, vaan rajaukset voidaan tehdä hieman eri tavalla sen mukaan, mitä halutaan painottaa. Laatu on siis tältäkin osin subjektiivista. Opinnäytetyössäni olen jakanut perhepäivähoidon laadun neljään eri osatekijään: kasvatusprosessiin, toimijuuteen, rakenteeseen ja suunnitteluun. Nämä neljä tekijää painottuivat tällä kertaa ryhmäkeskusteluissa. Mikäli keskustelut käytäisiin nyt, saattaisi esiin tulla toisenlaisia osa-alueita. Vasussa (2005) sekä SeutuVasussa (2005) korostuu lapsille ominainen tapa toimia. Sen vuoksi halusin painottaa leikkimisen merkitystä yhtenä laatutekijänä. Tämä painotus näkyi myös keskusteluissa. Ohjasin keskusteluja jonkin verran tähän suuntaan, sillä halusin selvittää, millaista leikki on perhepäivähoidossa. 6 PÄIVÄHOITO IMATRALLA Imatralla on 12 päiväkotia. Kaupungin linjausten mukaisesti alle kolmevuotiaat pyritään kuitenkin hoitamaan perhepäivähoidossa. Perhepäivähoidossa voi olla myös vanhempia lapsia. Perhepäivähoitoa järjestetään joko ryhmäperhepäivähoitokodeissa tai hoitajien omissa kodeissa. Kaupunki on palkannut perhepäivähoitajia, mutta lisäksi päivähoitopalveluja ostetaan yksityisiltä perhepäivähoitajilta, joita on noin 60. Kaiken kaikkiaan Imatralla on n. 110 perhepäivähoitajaa, 24

joilla on yhteensä 200 250 lasta hoidossa. Määrä vaihtelee hoidon tarpeen vaihdellessa. Imatralla oli vuoden 2006 lopussa 1773 alle kouluikäistä lasta. (Imatran kaupunki 2007; Imatran väestö alueittain ja ikäryhmittäin 2007.) Päivähoito on Imatralla osa koulutoimea. Päivähoitopalvelut on järjestetty alueellisesti samalla tavalla kuin perusopetus. Tavoitteena on, että päivähoitopaikka löytyisi mahdollisimman läheltä lapsen kotia. (Imatran kaupunki 2007.) Kaupungin omien tavoitteiden mukaan perhepäivähoidon tavoitteena on tarjota turvallista hoitoa. Perushoito kunnioittaa lapsen yksilöllisyyttä. Hoidon tulee tarjota läheiset, luotettavat ja mahdollisimman pysyvät ihmissuhteet kiireettömässä arjessa. Perhepäivähoidossa jokaista lasta tulee kohdella tasa-arvoisesti ja luotettavasti, jotta lapsi uskaltaa näyttää tunteensa. (Imatran kaupunki 2007.) 7 TUTKIMUSKYSYMYS JA OPINNÄYTETYÖN TAVOITE Opinnäytetyöni tutkimuskysymys kuuluu: Mikä on laatua perhepäivähoidossa? Opinnäytetyöni tavoitteena on selvittää perhepäivähoitajien käsityksiä päivähoidon laadusta. Tarkoitukseni on verrata perhepäivähoitajien laatukäsityksiä erilaisiin laatukäsityksiin. Poikkeaako käytännön työtä tekevän käsitys perhepäivähoidon laadusta asiakirjojen käsityksestä? Tavoitteeni on tarkastella myös piirteitä, jotka ovat kenties säilyneet yhteiskunnan muutoksista huolimatta. 8 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Opinnäytetyössäni pyrin selvittämään henkilöstön käsityksiä laadusta. Tämä on tärkeää siksi, että toimintaa voi kehittää vain analysoimalla sitä. Prosessit täytyy tehdä näkyviksi, jotta niitä voidaan arvioida (Outinen ym. 1999, 11). Nummenmaan (2004, 85) mukaan laatua voidaan kehittää vain työskentelyympäristössä. Sen vuoksi on tärkeää, että perhepäivähoitajilla on mahdollisuus 25

pohtia ja samalla arvioida omaa työtään. Koska pyrin saamaan selville perhepäivähoitajien käsityksiä, on opinnäytetyöni laadullinen. Laadullisessa tutkimuksessa lähdetään liikkeelle mahdollisimman puhtaalta pöydältä ilma ennakko-oletuksia. On huomattava, että aikaisemmat kokemuksen vaikuttavat havaintoihimme, mutta ne eivät saisi rajata opinnäytetyötä. Ennakko-oletukset tulee tiedostaa ja ottaa huomioon esioletuksina. (Eskola & Suoranta 1998, 19-20.) Oletan, että perhepäivähoitajat käsittävät laadulla jotain tiettyä tapaa toimia lasten kanssa, ja tarkoitukseni on selvittää näitä käsityksiä. Käsityksien tutkimiseen sopii parhaiten laadullinen tutkimus (Eskola & Suoranta 1998, 51; Alasuutari 1995). 8.1 Tutkimuslupa ja keskusteluihin osallistujien valinta Opinnäytetyöni ryhmäkeskusteluihin osallistui seitsemän yksityistä perhepäivähoitajaa. Vapaaehtoisuus perustuu tutkimuksen eettisyyteen (Tikka 2007, 35). Osallistuminen ryhmäkeskusteluihin oli vapaaehtoista, joten en tarvinnut erillistä tutkimuslupaa. Ryhmiin osallistujat ovat aikuisia, ja selitin heille opinnäytetyöni taustan ja tavoitteet. Olen antanut heille myös mahdollisuuden kommentoida työtäni sen eri vaiheissa. Yhteyden perhepäivähoitajiin otin puhelimitse. Ensin soitin yksityisten perhepäivähoitajien puheenjohtajalle ja kerroin opinnäytetyöstäni. Häneltä sain listan perhepäivähoitajista, joihin otin yhteyttä puhelimitse. Kerroin opinnäytetyöstäni hoitajille, ja osa lupasi osallistua keskusteluun. Ensimmäisellä kerralla mukana oli neljä perhepäivähoitajaa ja toisella kerralla kolme. Valtosen (2005, 225) mukaan suomalaisissa ryhmäkeskusteluissa on yleensä kuudesta kahdeksaa osallistujaa. Työssäni päädyin järjestämään kaksi keskustelua pienemmissä ryhmissä. Näin pyrin varmistamaan sen, että keskusteluun oli mahdollisimman helppo osallistua. 26

8.2 Fenomenografia Fenomenografia on laadullisen tutkimuksen lähestymistapa, jonka avulla voidaan tutkia maailman rakentumista ihmisten tietoisuudessa. Tutkimuksen kohteena on arkiajattelu (Larsson 1986, Nummenmaan & Nummenmaan 2002, 68 69 mukaan). Keskeisenä tarkastelun kohteena on ihmisten elämismaailma ja se, kuinka tämä elämismaailma koetaan (Myllärinen & Tast 2001, 56). Fenomenografiassa ollaan kiinnostuneita ajattelun sisällöstä eli käsityksistä (Niikko 2003, 29). Näitä tutkimusaineistosta löytyviä käsityksiä tulkitaan ja niistä rakennetaan kategorioita. Kategoriat rakennetaan yhteisiä elementtejä sisältävistä merkityksistä. Kategorioiden avulla rakennetaan ilmiöön liittyvää teoriaa. (Syrjälä, Ahonen, Syrjäläinen & Saari 1994, 114; 145). Fenomenografia sopii ihmisten käsitysten tutkimiseen, sillä sen tavoitteena on kuvailla, analysoida ja ymmärtää ihmisten käsityksiä maailmassa esiintyvistä ilmiöistä (Marton 1994; Metsämuuronen 2006, 108 109). Käsityksiä voidaan selvittää Nummenmaan ja Nummenmaan (2002, 69) mukaan toisen asteen näkökulmalla. Toisen asteen näkökulma painottaa ihmisten tapaa kokea jotakin (Nummenmaa & Nummenmaa 2002, 69). Pyrkimyksenä on kuvata erilaisia näkökulmia tutkittavasta ilmiöstä (Niikko 2003, 26). Fenomenografian mukaan on olemassa vain yksi maailma. Maailmalla on kaksi eri puolta, itse ilmiö (eli maailma) sekä käsitys tästä ilmiöstä (eli ihmisen käsitys maailmasta) (Myllärinen & Tast 2001, 56.) Yhteys maailmaan syntyy kokemusten avulla (Nummenmaa & Nummenmaa 2002, 68 69). Jokainen kokee maailman eri tavalla, joten käsityksemme poikkeavat toisistaan (Myllärinen & Tast 2001, 56.) Martonin (1994) mukaan käsitykset ilmiöistä rakentuvat kokemusten perusteella. Kokemus on siis suhde, joka yhdistää käsitykset ja ilmiön. Erillistä objektiivista todellisuutta ei ole olemassa, vaan ilmiöt ovat olemassa ajattelun kautta. Ajattelun kautta ihmisille muodostuu oma subjektiivinen maailma, joka yhdistyy objektiiviseen maailmaan kokemusten avulla. (Marton 1994.) Fenomenografisessa lähestymistavassa hyväksytään, että on olemassa monenlaisia käsityksiä samasta maailmasta, jolloin yhtä totuutta ei ole tarpeen etsiä (Uljens 1989). 27