Pauliine Koskelo Puheenvuoro ylimmän johdon VTV-forumissa 24.9.2012 Teema: Hyvän hallinnon ja hallinnan etiikka ja objektiivinen virkamiesvalmistelu näkökulmia 2010-luvun uudistuvaan julkiseen toimintaan Ulkopuolisen tarkkailijan pohdintaa päivän teemasta Hyvä hallinto kuuluu niihin piirteisiin, joilla Suomi haluaa profiloitua niin kotona kuin maailmallakin. Hyvää hallintoa ei voi olla ilman ammatillisesti ja eettisesti korkeatasoista virkamieskuntaa. Sitä ei voi olla myöskään ilman eettisen läpivalaisun kestävää poliittista päätöksentekoa, mutta oma puheenvuoroni keskittyy tässä tarkastelemaan virkakunnan roolia ja sen suhdetta poliittiseen päätöksentekoon. Olen itse toiminut virkamiehenä lainvalmistelutehtävissä, mutta siitä on aikaa. Nykyisissä tehtävissäni seuraan valtioneuvoston ja sen virkakunnan toimintaa ulkoapäin, suurelta osin yhtä etäältä kuin kuka tahansa kansalainen, mutta osaksi myös lähietäisyydeltä. Monien sektoreiden osalta minulla ei ole eikä voikaan olla konkreettisia tai tarkkoja havaintoja tai kokemuksia virkamiestoiminnan tilasta. Näköalani ei ole kattava. Se mitä sanon, pohjautuu niihin havaintoihin, joita minulle on kertynyt omasta tarkkailupisteestäni käsin, ja niihin pohdintoihin, joita tästä sinänsä rajallisesta kokemuspiiristä on sukeutunut. Aluksi haluan korostaa, että keskustelu virkamiestoiminnan etiikasta ja moraalista ei mielestäni ole aihe, jota sopii luokitella pehmeään höttökategoriaan. Päinvastoin, teema on monessa mielessä yhteisten asioiden hoitamisen ytimessä. Toiseksi on mielestäni syytä tehdä vissi analyyttinen ero yhtäältä sen suhteen, mitä ovat ne eettiset arvot ja periaatteet, joita tunnustetaan, ja toisaalta sen suhteen, mikä on noita arvoja ja periaatteita vastaava toimintatapa. Etiikka viittaa omaksuttuihin arvoihin ja periaatteisiin, moraali siihen, miten noihin arvoihin ja periaatteisiin käytännössä sitoudutaan. Moraalin ja tulosten kannalta on ratkaisevaa, miten tunnustetut arvot ilmenevät siinä toimintatavassa, jota käytännössä noudatetaan. Eron tekeminen arvojen ja toimintatavan välillä vastaa siis suurein piirtein eroa etiikan ja moraalin välillä. Virkakunnan etiikka voi olla kunnossa, mutta moraali saattaa silti olla heikoissa kantimissa. Virkakunnan etiikan testi on siinä toimintatavassa, jota tosiasiassa noudatetaan ja ylläpidetään. Etiikka ohjaa, mutta moraalin tila on se, mikä vaikuttaa. Etiikka ilmenee julkilausutun tasolla, moraali reaalisella tasolla. Siksi eron tekeminen on tärkeää. Ylipäänsä lienee niin, että hankalin kysymys ei koske sitä, mitä arvoja tai periaatteita tunnustetaan, vaan minkälaisia toimintatapoja niistä seuraa tai pitäisi seurata. Yhteisymmärrys virkatoiminnan arvoista ja periaatteista on varmaan saavutettavissa helpommin kuin siitä toimintatavasta, jota ne edellyttävät. Laillisuusperiaate on julkisen toiminnan kivijalka ei pelkkä arvo, vaan perustuslakiin ankkuroitu valtiosääntöinen normi. Virkatoiminnan perinteisiä arvoja ovat sellaiset päämäärät kuin asiantuntijuus, objektiivisuus, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus.
Keskustelu ja pohdinnat tällaisten arvojen tasolla eivät riitä, koska niistä ei hevin voi olla eri mieltä. Varteenotettavaa kiistelyä ei juuri synny. Isompi kysymys on siinä, minkälaisena käyttäytymisenä arvojen tulee konkretisoitua. Toimintatapojen ja moraalin tasolla nostaisin keskeisiksi sellaisia asioita kuin aloitteellisuus, omistautuminen, henkinen itsenäisyys, kriittisyys, älyllinen rehellisyys, rohkeus ja väistelemättömyys. Vuodelta 2000 oleva Jari Stenvallin väitöskirja, jonka teemana on valtion keskushallinnon virkamiehistön pätevyyden arvostusten kehitys suuriruhtinaskunnan ajan alusta 2000-luvulle, on otsikoitu sattuvasti sanoilla Käskyläisestä toimijaksi. Käskyläisellä Stenvall tarkoittaa henkilöä, joka on alistettu toimimaan vallitsevan järjestelmän ehdoilla. Toimijuus puolestaan viittaa siihen, että henkilöllä itsellään on yhä enemmän vastuuta omasta toiminnastaan. Stenvallin mukaan ns. uudessa julkisessa johtamisessa ideaalisina tai eettisinä normeina ovat käsitykset virkamiehestä yrittäjämäisenä, vastuullisena, älykkäänä, antaumuksellisena ja luovana toimijana (s. 245). Tällaiset piirteet kuulostavat hyviltä ja oikeilta. Ajattelen siis niin, että nämä ovat hyvään virkamiesmoraaliin kuuluvia toimintatapoja, joilla virkamies toteuttaa virkatoiminnan eettisiä arvoja, kuten asiantuntijuutta, objektiivisuutta ja rehellisyyttä. Virkamiehen ei tule pitäytyä viljelemään näitä arvoja vain käskyläisenä, vastaamalla jos ja kun kysytään, vaan toimimalla roolissaan yritteliäästi, vastuullisesti, älykkäästi, antaumuksellisesti ja luovasti sekä haastamalla poliittisen päätöksenteon tasoa kohtaamaan ne kysymykset, joiden ratkaisemista yhteiskunnallinen kehitys edellyttää. Viime vuosikymmenten aikana poliittiset olot ovat mahdollistaneet sen, että hallitukset ovat pysyneet vallassa kokonaisia vaalikausia. Samalla poliittinen ohjaus hallitusten toiminnassa on ollut vahvempaa ja vakaampaa ainakin sikäli, että hallitusohjelma ja sen toteuttaminen on pääosassa valmistelun voimavarojen käytössä. Toisaalta virkamiehiä työllistävää asialistaa määrittää EU-jäsenyys ja siihen kytkeytyvä valmistelutyö. Tällaisissa oloissa herää kysymys, mitä seurauksia tilanteella on virkamiesten roolin kannalta, etenkin noudatettavan toimintatavan ja siis virkamiesmoraalin kannalta. Tuleeko virkamiestoiminnasta nöyrää palvelua itsenäisen ajattelun, asioiden kriittisen tarkastelun, luovan ideoinnin ja aloitteellisuuden kustannuksella? Tuleeko henkisen rohkeuden tilalle reaktiivinen myötäily? Ovatko virkamiehet enemmän käskyläisiä vai toimijoita? Olen kuullut kommentteja, joissa virkamiehet puolustelevat omaa passiivisuuttaan sillä, että toimintaympäristö on poliittinen, tai että ministeriö on päällikkövirasto. Tämä viittaa siihen, että virkamiehet kokisivat ja hyväksyisivät roolinsa ja samalla vastuunsa latistuvan eräänlaiseksi uuskäskyläisyydeksi. Oma vastaukseni mainitunlaisiin kommentteihin on ollut, että virkamiehen tehtäviin nimenomaan kuuluu kertoa ministerille sellaisetkin asiat, joita tämä ei haluaisi kuulla. Se, että ministeriö on viime kädessä poliittisen toimijan eli ministerin johtama päällikkövirasto, ei vielä määritä tai typistä virkamiehiä pelkiksi käskyläisiksi. Omasta mielestäni sen kaltainen ajattelu on virheellistä ja yhteiskunnan rakentamisen kannalta jopa vahingollista.
Demokraattisessa järjestelmässä on tietenkin niin, että yhteiskuntapoliittiset ratkaisut tehdään viime kädessä poliittisella tasolla. Fiksu poliittinen päätöksenteko edellyttää kuitenkin asiantuntevaa pohjatyötä. Poliittinen taso voi toimia hyvin vain sen varassa, että virkatyö tuottaa laadukasta perustaa poliittisen harkinnan tueksi. Virkakunnan tulee edustaa asiantuntijuutta, jonka pohjalle poliittinen taso voi rakentaa. Asiantuntijuus ei voi olla passiivista tai reaktiivista, vaan sen pitää olla aktiivista ja aloitteellista. Tilanne, jossa virkamiehet odottelevat toiminnalleen poliittista ohjausta samalla kun ministeri puolestaan odottelee virkakunnalta syötteitä voidakseen antaa poliittista ohjausta, synnyttää pattitilanteen, joka tuottaa heikkoa politiikkaa ja ruokkii pysähtyneisyyttä. Pysähtyneisyys on kuitenkin viimeinen asia, johon meillä on nykyoloissa varaa. Erilaiset uudistusajatukset tai muutosehdotukset näyttävät toisinaan pysähtyvän, jos niille ilmenee vastustusta tai vastaanotto on ristiriitaista. Virkakunnan toiminta ei kuitenkaan voi olla pelkkää konsensuksen kartoitusta. Virkamies, jolle pitää huomauttaa, ettei olennaista ole se, onko jollekin ehdotukselle vastustusta, vaan millä perusteilla sitä vastustetaan, ei ole oikein onnistuneesti mieltänyt tehtäväänsä yhteiskuntaa palvelemaan tarkoitetussa valtiollisessa päätöksentekoprosessissa. Demokratiassa hallitusvallan ja hallinnon tulee palvella kansakuntaa. Valmistelukoneiston tehtävänä on osaltaan varmistaa, että kaikki relevantit faktat ja kaikki vaikutukset, niin hyvät kuin huonotkin, sekä ratkaisujen seuraukset, niin lyhyellä kuin pidemmälläkin aikavälillä, tulevat pöydälle ja poliittisen harkinnan piiriin. Lobbaus on lobbausta, virkamiestoiminnan tulee olla muuta ja enemmän kuin lobbauksen vastaanottamista tai vallitsevien virtausten myötäilyä. Poliittisen päätöksentekijän tulee olla tietoinen siitä, mistä ja mistä kaikesta hän oikeastaan päättää jonkin ratkaisun tehdessään ja mitä seurauksia tai heijastusvaikutuksia ratkaisuvaihtoehdoilla on. Virkamiesten tehtävä on osaltaan huolehtia, että päätöksenteon perusta on kunnossa. Asiantuntijuuteen ja objektiivisuuteen kuuluu tällainen kontrolli- ja varmistusfunktio. Toisinaan kuitenkin joutuu miettimään, onkohan ministerille tietyssä asiassa kerrottu kaikki, mikä pitäisi ottaa huomioon. Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluva poliittinen johtajuus ja poliittinen vastuu eivät voi toteutua, jos jo virkamiestasolla asioita väistellään, niiden kriittistä tarkastelua laiminlyödään tai niiden avointa esiin tuomista kaihdetaan. Virkakunnan asiantuntijuus, kriittisyys ja näkemyksellisyys ovat olennainen voimavara, jota ei saisi hukata. Jos toimintakulttuuri ei vaadi tai suosi aktiivista asioihin tarttumista virkakunnan keskuudessa, vaan päinvastoin sallii henkistä säästöliekkiä ja välttelevää asennetta, yhteiskunnallisen päätöksenteon laatu heikkenee. En usko, että epäitsenäisen, passiivisen tai käskyläiseksi alistuvan virkamieskulttuurin viljely olisi yhteiskunnan edun mukaista. Siksi on tärkeä kysymys, minkälainen hallintokulttuuri ja virkamiesmoraali meillä vallitsee. Onko vallalla sellainen toimintakulttuuri, joka suosii ja kannustaa aktiivisuuteen, aloitteellisuuteen ja rohkeuteen ja edellyttääkin sitä, vai pikemminkin kulttuuri, joka päinvastoin painaa alas tällaisia hyveitä ja tuottaa tai sietää asioihin tarttumattomuutta ja ratkaisua vaativien ongelmien väistelyä? Onko vallitseva virkamiesmoraali käskyläiskulttuuria myötäilevä ja siihen sopeutuva tai alistuva?
Vaikuttaa siltä, että virkamiesten osallistuminen alansa kysymyksiä koskevaan julkiseen keskusteluun ja tulevaisuuden luotaamiseen on aika vähäistä. Miksi? Onko niin, että itsenäistä tai kriittistä ajattelua pitää välttää ja peitellä? Missä määrin kysymys on itserajoituksesta tai mukavuudenhalusta, missä määrin poliittisen johdon tai poliittisen kulttuurin suunnalta tulevista tai koetuista rajoitteista? Omasta mielestäni hyvään virkamiesmoraaliin kuuluu olennaisena osana se, että virkatoiminnassa aktiivisesti haetaan ja jalostetaan informaatiota, tuotetaan kriittistä ja rakentavaa analyysiä sekä oma-aloitteisesti tarjotaan aineksia ja luodaan painettakin sellaisten poliittisten ratkaisujen pohjaksi, joita yhteiskunnan tila ja kehitys vaatii. Ei reaktiivista myötäilyä, vaan aktiivista sparrausta.
Seuraavaksi tuon tähän hieman konkretiaa mainitsemalla muutaman esimerkin asioista, joissa virkamiesten rooli on jäänyt askarruttamaan. Ensimmäinen esimerkki kertoo siitä, kuinka hallinnossa saatetaan luisua arveluttavaan ja todellisuutta vääristelevään kielenkäyttöön, joka ei edistä vaan heikntää yhteiskunnallista päätöksentekoa. Taustalla on kehysbudjetoinnin metodiin liittyvä operointi plus- ja miinusmerkkisillä erillä, joille annetaan tavoitelähtöisiä otsikoita mutta joista helposti tulee eräänlainen eufemismikokoelma. Poliittisissa asiakirjoissa kerrotaan, että hallitus on päättänyt tehdä oikeuslaitoksessa lisäpanostuksia talousrikosten käsittelyn tehostamiseksi tai harmaan talouden torjumiseksi, joka kuuluu politiikan kärkihankkeisiin. Tällainen kuulostaa hyvältä ja tarkoituskin on varmaan sinänsä aito. Todellisuus on silti jotakin muuta. Harha syntyy siitä, että propagandassa rahoitusvajeen pienennyksestä tulee lisäpanostus. Esimerkiksi tämän vuoden budjetin osalta tuomioistuinmomentilla oli noin 3 miljoonan euron vaje. Kun momentille kohdennettiin 1,4 miljoonaa lisää harmaan talouden torjunnan nimissä, tosiasia on, että rahoituksessa oli edelleen vaje, joskin hieman alkuperäistä pienempi. Ei saatu lisää, vaan menoihin nähden liian vähän. Oikeushallinnossa fiktiivinen lisärahoitus muuttuu sitten fiktiiviseksi lisähenkilöstöksi. Virkamiesten mukaan lisärahoituksella on voitu kohdentaa käräjäoikeuksiin lisähenkilöstöä yhteensä 11 työparia. Oikeasti käräjäoikeuksiin ei tullut 11 työparia lisää. Tosiasiassa ne käräjäoikeudet, joihin muka oli kohdennettu lisätyöpareja, jatkoivat jotakuinkin poikkeuksetta aiemmalla henkilöstövahvuudella. Kysymys on siitä, että rahapulan takia niistä olisi muuten pitänyt vähentää henkilöstöä. Lisätyöparit ovat toisin sanoen tosiasiassa sellaisia työpareja, joita ei jouduttu leikkaamaan pois. Lisä tarkoittaa siis ensin sovelletun juustohöylän vaikutusten osittaista perumista. Suurin ongelma tietenkin syntyy siitä, että fiktiivinen lisähenkilöstö ei tosiasiassa tehosta harmaan talouden torjuntaa. Siihen tarvittaisiin oikeita lisävoimia. Vaikuttavuus ei toteudu. Sen sijasta toteutuu itsepetos. Poliittisille päättäjille tosiasiat eivät avaudu itsestään eikä niitä edes saa selville, ellei erikseen hanki faktoja esille. Mielestäni puolustukseksi ei riitä, että tällaista tämä kehysbudjetointi on. Totuuden kriteerinä ovat edelleen tosiasiat eikä omaksuttu budjettitekniikka. Totuus, ja myös politiikan vaikuttavuus, määräytyy edelleen sen mukaan, mikä on tekojen suhde vallitseviin tosiasioihin. Vaarana siis näyttää olevan, että virkakunta sortuu retoriikkaan, joka ei hämää vain suurta yleisöä, vaan myös poliittisia päättäjiä itseään. Mielestäni virkakunnan ei pidä viljellä eufemismeja ja peitellä tietämiään tosiasioita, vaan tuoda esiin asiat sellaisina kuin ne ovat. Vastaavasti heille ei pitäisi tulla siitä moitteita tai muita kielteisiä seurauksia, vaan arvonantoa. Virkamiesmoraalilla on todellinen yhteys politiikan vaikuttavuuteen. Kuten todettu, ministeriöiden toimintaa hallitsee nykyisin vahvasti hallitusohjelmassa ja EUtasolla omaksuttu normipolitiikka. Sitä ohjaa ja rajoittaa kuitenkin myös sellainen
ylikansallinen normiohjaus, joka perustuu yhteisen oikeuden, kuten meitä sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden ja jo voimassa olevan EU-oikeuden tulkintaan. Muualtakin kuin hallitusohjelmasta ja EU:n lainsäädäntötyöstä tulee siten toimintavaatimuksia, joihin hallituksen ja hallinnon pitäisi vastata. Sekä EIT:n että EUT:n oikeuskäytäntö koskee usein sellaisia järjestelmäkysymyksiä, jotka edellyttävät järjestelmätason korjaustoimia. Yksi ajankohtainen esimerkki koskee EIT:n oikeuskäytäntöä, jossa niin sanotun ne bis in idem periaatteen vaikutus ulotetaan varsinaisen rikoslainkäytön ulkopuolelle hallinnollisiin sanktioihin. Doktriinilla on isoja vaikutuksia seuraamusjärjestelmässä, jossa sekä rikosseuraamuksilla että hallintosanktioilla ja niiden rinnakkaiskäytöllä on tärkeä sija. Tämän päivän teeman kannalta asian ydin on pelkistetysti siinä, että tuomioistuimet voivat harjoittamassaan normikontrollissa ottaa kantaa siihen, mikä ei käy. Tuomioistuimet eivät sitä vastoin voi korjata järjestelmää niin, että sen tilalle, mikä ei käy, syntyisi uusi, vaatimukset täyttävä ja toimintakykyinen seuraamusjärjestelmä. Ne bis in idem säännön tulkinnassa EIT antoi vuoden 2009 alussa linjaratkaisun, jolla on isoja systeemivaikutuksia. Kesällä 2009, siis yli kolme vuotta sitten, EIT antoi Suomea koskevan ratkaisun, jonka viimeistään olisi pitänyt olla lähtölaukaus kansallisille toimille järjestelmän remontoimiseksi. Mitään ei tapahtunut. Kesällä 2010 korkein oikeus antoi asiasta ensimmäiset kansalliset prejudikaatit. Niissä omaksuttiin EIT:n linjaukset siltä osin kuin niitä pidettiin selvinä. Tämä merkitsi sitä, että peräkkäiset prosessit esimerkiksi veronkorotuksesta ja verorikoksesta eivät tule kysymykseen, jos pohjana on sama tai olennaisesti sama tosiasiallinen menettely. Samalla ratkaisujen perusteluissa lähetettiin hallitusvallalle nimenomainen viesti siitä, että tällä tavoin syntynyttä oikeustilaa ei voida pitää kansalaisten kannalta asianmukaisena, vaan että hallituksen tulisi tarttua asiaan lainsäädäntöteitse. Senkään jälkeen lainsäädännöllisiä korjaustoimia ei näytä tehdyn. Tilanne on ongelmallinen ja myös erikoinen, sillä kysymys ei ole yksin siitä, että vallitseva tilanne aiheuttaa seuraamuksiin oikeusturvan kannalta vaikeasti puolustettavaa sattumanvaraisuutta. Kysymys on myös harmaan talouden torjunnasta ja sen tehokkuudesta, toisin sanoen aihepiiristä, joka kuuluu politiikan prioriteettialoihin. Aiemmin oli niin, että jos hallinnollisen selvittelyn ja hallinnollisen seuraamusarvioinnin jälkeen rikosoikeudellisessa tutkinnassa paljastui, että asiassa onkin kyse laajemmista tai vakavammista väärinkäytöksistä, ei ollut estettä puuttua noihin tekoihin rikosoikeudellisin sanktioin. Nyt oikeustila on toinen. Hallinnollisia ja rikosoikeudellisia seuraamuksia voidaan edelleen käyttää, mutta niiden soveltaminen pitäisi ladata yhteen ja samaan menettelyyn. Muussa tapauksessa voi käydä niin, että peli on jo menetetty siinä vaiheessa kun tekojen sisältö tarkemmin selviää. Voisi siis kuvitella, että poliittisia päättäjiä kiinnostaisi järjestelmän remontointi. En tiedä, miten asian laita on, mutta ainakin herää kysymys siitä, onko virkakunta tässä asiassa tehnyt oman osuutensa tilanteen ja seurausten analysoimiseksi sekä poliittisten päätöksentekijöiden saattamiseksi asiassa sellaiseen ymmärrykseen, jota valistuneiden ratkaisujen tekeminen edellyttää. On hieman vaikea uskoa, että valistunut päätöksentekijä voisi pitää hyvänä oikeustilaa, jossa niin sanotusti koiria pääsee veräjistä ja sattumanvaraiset seikat voivat ratkaista sen, keneen kalikka osuu ja millä voimalla. Herää kysymys, voiko siis olla niin, ettei päätöksentekoon ole tuotettu sellaista evästystä, jota tarvittaisiin.
Toinen ajankohtainen esimerkki liittyy pysäköinnin valvontaan yksityisillä kiinteistöillä. Tässä kiistanalaisessa asiassahan on kysymys siitä, missä määrin yksityisten kiinteistöjen käytön hallinnointi on sopimuksenvaraista, siis sopimusvapauden tai sopimusvapauden käyttöä sääntelevän ja rajoittavan norminannon kysymys, tai missä määrin se kuuluu yksinomaan julkisen vallan tehtäviin. Tuoreessa hallituksen esityksessä ei havaintoni mukaan ole säännöstä, jonka mukaan pysäköinnin järjestäminen ja valvonta yksityisellä kiinteistöllä olisi vastaisuudessa asia, josta ei saa sopia. Sellaisen normin kirjoittaminen esitykseen olisikin pakottanut miettimään, voiko sen kirjoittaa, miten ja millä perusteilla. Tämän sivuuttaminen merkitsee kuitenkin sitä, että ydinkysymys pyritään väistämään ja jättämään ratkaisematta. Valmisteluasiakirjoista päätellen tämä ei ehkä perustu poliittisen johdon päätökseen, vaan merkit viittaavat virkamiestason valmistelussa tehtyihin ratkaisuihin. Lyhytnäköisyys tai isojen uudistusten välttely voivat tulla myös taloudellisesti kalliiksi. Esimerkiksi oikeushallinnossa viivyttely rakenteellisiin uudistuksiin ryhtymisessä on toisinaan johtanut virheinvestointeihin toimitiloissa. Kun ei ole ajoissa ollut uskallusta katsoa eteenpäin, on tullut pannuksi rahaa vääriin paikkoihin. Samoin voi käydä IT-asioissa. Tuomioistuinten asianhallintajärjestelmän uudistaminen on nyt käynnistetty, mutta vasta niin myöhään, että osa entisestä järjestelmästä on päässyt lopullisesti vanhentumaan ennen kuin isompi järjestelmäuudistus valmistuu. Niinpä on jouduttu rakentamaan väliajaksi erillisjärjestelmä, joka korvaa tiensä päähän tulleen vanhan tuomiolauselmatoiminnon. Ylimääräistä rahaa kuluu tässäkin. Ajankohtaista huolta on myös siinä vaarassa, joka liittyy lobbauksen voimaan. IPR-asioiden tuomioistuinkäsittelyä ollaan järjestämässä uudelleen, mutta tavalla, joka ei edusta linjakasta oikeudenhoidon kehittämistä. Valmisteluvaiheissa kritiikkiä on esitetty, mutta korvat ovat olleet avoinna vain yhteen suuntaan. Tällä alalla klientilismin piirteitä on aiemmin esiintynyt lähinnä verkostorakenteita koskevissa kysymyksissä siinä, mitä on tehty tai jätetty tekemättä. Nyt virkamiehiltä on joutunut kysymään, onko hankkeessa jotakin linjaa, ja jos on, niin mikä se on, tai jos linjaa ei ole, miksi siinä kuitenkin edetään. Kapeakatseisuus näyttää tässä asiassa määräävän oikeudenhoidon toiminnallisen rakenteen ja muutoksenhaun järjestämistä, vaikka juuri nyt olisi päinvastoin välttämätöntä päästä isoihin, läpiajateltuihin ja linjakkaisiin uudistuksiin. Muuten on vaikeaa saada oikeudenhoito järjestettyä niin, että nykyajan toimintavaatimukset ja rahoitusmahdollisuudet kyettäisiin sovittamaan yhteen. Toinen huolestuttava piirre mainitussa hankkeessa on siinä, että todelliselle uudistukselle on rakennettu kotoperäinen ja keinotekoinen esterata perustuslain tulkinnasta, jolla pyritään sementoimaan vallitsevia reviirejä ja sulkemaan pois asiallisesti parempia uudistusvaihtoehtoja. Hyvät kuulijat - Olen aiemmin toiminut lainvalmistelun virkamiehenä. Runsaat parikymmentä vuotta sitten siellä tuli eteen asioita, joissa virkamiesten oli tarpeen toimia aloitteellisesti, vaikka mitään muodollista johtavaa asemaa ei ollutkaan. Kun nähtiin, mitä piti tehdä, ei jääty odottelemaan, antaisiko joku vastaavan toimeksiannon, vaan ministeriltä hankittiin mandaatti esittämällä hänelle sellainen analyysi, jonka pohjalta hän saattoi tehdä omat johtopäätöksensä. Ministerille kerrottiin sellaista, mitä hän ei välttämättä niin mielellään halunnut kuulla, mutta argumentit tekivät tehtävänsä.
Lahjomattomuus on virkakunnassa tärkeä mutta ei riittävä voimavara. Kontribuutio poliittisen päätöksenteon laadun turvaamiseksi vaatii virkamiehiltä paljon enemmän. Käskyläisen rooli ei vastaa yhteiskunnan tarpeita, vaan virkamiesten täytyy olla myös aktiivisia toimijoita. Se, että demokratiassa poliittinen johto kuuluu ministerille ja lopulliset päätökset tehdään poliittisesti vastuunalaisten ihmisten toimesta, ei saisi typistää virkamiesten asemaa, eikä se ole ristiriidassa virkamiehille kuuluvan roolin kanssa. Selvää on, ettei hyväkään virkamiesmoraali voi johtaa erehtymättömyyteen. Vasta asioiden tiedollinen tuntemus ja asioihin tarttumisen moraali yhdessä voivat kuitenkin tuottaa sellaista asioiden taitamista, jolla voidaan päästä hyviin tuloksiin. Virkamiesten tehtävä ja vastuu on huolehtia siitä, että poliittiset päätöksentekijät ovat kartalla ja että kartta on kunnollinen ja riittävän tarkkapiirteinen. Kivikot, suonsilmät ja jyrkänteet eivät saa jäädä piiloon, vaan ne pitää panna näkyviin, jotta poliittiset päättäjät tietäisivät, mihin he voivat tai mihin heidän on viisainta suunnistaa. Virkamiesmoraalin täytyy olla sellaista, että se osaltaan ylläpitää yhteisten asioiden hyvää hoitoa ja laadukasta demokraattista päätöksentekoa.