Valtiotieteellinen tiedekunta Sosiaali- ja kulttuuriantropologian valintakoe Arvosteluperusteet Kesä 2012 Arvostelussa on kiinnitetty huomiota vastaajan argumentoinnin selkeyteen, analyyttisyyteen, kokonaisuuden hahmottamiseen, yhdistely- ja vertailukykyyn sekä vastauksen jäsennykseen ja kykyyn määritellä tarkasteltavat ilmiöt ja käsitteet. Jos vastaaja on selvästi ymmärtänyt ja esittänyt keskeiset argumentit, on vastauksesta voinut saada lisäpisteitä, vaikka käytetyissä esimerkeissä olisikin puutteita, kuitenkin niin, että maksimipistemäärä kysymystä kohden on yhdeksän pistettä. Pisteitä on voinut saada joidenkin vastauksen osien erinomaisuudesta. Vakavista virheistä ja täysin asiayhteyteen kuulumattomista tiedoista on voinut saada miinuspisteitä. Kirjallisuuskoe Clastres, Pierre: Society Against the State: Essays in Political Anthropology. New York, Zone Books. 1989. ISBN 978-0-942299-01-4 1. Miten guiyakien työnjako ja sukupuoli liittyvät toisiinsa Clastresin mukaan? 9p. a) Sukupuoli ja työnjako (0-3 p.) Clastresin mukaan guiyakien keskuudessa vallitsee voimakas sukupuolten vastakkainasettelu, joka liittyy niin sosiaaliseen elämään, työnjakoon sekä talouteen. Miesten ja naisten maailmat muodostavat kaksi erillistä aluetta. Erillisyys näkyy myös kielessä, Clastres mainitsee kielellisen työnjaon, joka näkyy miesten ja naisten erilaisessa laulussa. Miehet laulavat iltaisin yksilöllisiä omakohtaisia ylistyslauluja vaikka kaikki miehet laulaisivat yhtä aikaa, jokainen laulaa omaa lauluaan. Naiset laulavat surullisia valituslauluja tietyissä tilanteissa. Guiyakien työnjako on harvinaisen eroteltua. Siinä missä jotkut kansat erottelevat miesten ja naisten työt mutta eri tehtävät palvelevat komplementaarisesti samaa päämäärää, esimerkiksi viljelyä, niin että sekä miesten että naisten työpanosta tarvitaan eri vaiheissa, guiyakeilla ei ole mitään tehtävää, joka katsottaisiin sopivaksi molemmille. Metsästäjä-keräilijöiden ollessa kyseessä yleensä miehet metsästävät ja naiset keräilevät, mutta guiyakien asuttamilla alueilla kerättävä ravinto on vaikeasti saavutettavaa. Miehet hoitavat sekä metsästyksen että keräilyn. Naiset laittavat ruokaa ja hoitavat lapsia, lisäksi heidän tehtävänsä on kantaa tavarat leiristä toiseen. Metsästäjä-keräilijöille siirtyminen on tärkeää ja tapahtuu usein. Clastres kuvaa tilannetta sanomalla, että miehet ovat tuottajia ja naiset kuluttajia. Clastres vertaa miesten ja naisten suhdetta myös metsästäjän ja saaliin suhteeseen. Guiyaki-metsästäjä ei koskaan syö omaa saalistaan vaan antaa sen muille. Johtuen guiyakien epäsuhdasta miesten ja naisten määrissä he harjoittavat polyandriaa: naisilla on usein kaksi aviomiestä. Tämä tarkoittaa sitä, että miehen suhde sekä saaliiseen että naisiin välittyy toisten miesten kautta. b) Sukupuoli ja tila (0-1p.) Työnjako ja sukupuolten erillisyys näkyvät myös siinä, miten eri tilat näyttäytyvät eri näkökulmista. Clastresin mukaan guiyakien nomadisuus ja toimeentulon muoto tuottaa
erilaisen tilanjaon kuin paikallaan pysyvillä viljelijöillä, joilla tila jakautuu asutettuun kylään ja ympäröivään luontoon. Guiyakeilla keskeiset tilat, metsä ja leiri, saavat eri sukupuolten näkökulmista aivan erilaiset merkitykset: miehille metsä on vaaran ja toiminnan tila ja leirissä levätään tai suoritetaan monotonisia rutiinitoimenpiteitä naisille taas leiri näyttäytyy toiminnan tilana ja metsä on yksitoikkoinen ja neutraali tila jonka läpi kuljetaan seuraavalle leirille. c) Jousi ja kori (0-3p.) Guiyakien sukupuolitettu työnjako ja sosiaalinen elämä kiteytyy kahteen esineeseen, jotka symboloivat miesten ja naisten työtä ja tehtäviä: miesten jousi ja naisten kori. Clastres luonnehtii näiden esineiden olevan väline, merkki ja yhteenveto eri sukupuolten olemassaolon tyyleistä. Lapset saavat jo pienenä pienoisversion sukupuolelleen kuuluvasta esineestä, jonka käyttöä he alkavat opetella. Myöhemmin nuori valmistaa itse oman esineensä. Esineet haudataan henkilön kuoleman jälkeen, koske ihmisen symboli ei voi elää häntä itseään kauemmin. Jousi ja mies, kori ja nainen nämä neljä termiä muodostavat kaksi vastaparia. Guiyakeilla on neutraaleja työvälineitä, joita molemmat sukupuolet voivat käyttää, mutta jousi ja kori ovat niin pitkälle sukupuoleen sidottuja esineitä, ettei miesten tule koskea koriin eikä vastaavasti naisten sovi koskea jouseen. Miehelle koriin koskeminen tuottaa häpeää, nainen pelkää koskea jouseen tämä yhdistelmä onkin vakavampi asia, joka tuottaisi metsästäjälle epäonnea, panén. Koriin koskeminen vie mieheltä tämän miehuuden, ja tekee hänestä metaforisesti naisen. d) Kaksi miestä, jotka kantavat koria (0-2p.) Clastres kuvaa kaksi tapausta, joissa mies on luopunut jousestaan ja tarttunut koriin. Ensimmäinen mies, Chachubutawachugi, oli leski ja pané, eikä tämän takia kelvannut enää naisille edes toiseksi aviomieheksi. Hän ei ollut tyytyväinen osaansa ei-miehenä. Hän ei kantanut jousta, mikä teki hänestä miehenä vajaan, mutta hän ei myöskään sopeutunut naisten osaan. Hän ei sopinut luokitteluun, mies, joka ei ollut metsästäjä oli kirjaimellisesti ei-missään. Toinen esimerkki, Krembegi, oli kokonaan luopunut miehuudestaan ja eli naisena naisten joukossa vaikuttaen tyytyväiseltä asemaansa. Homoseksuaalina hänellä oli myös sukupuolisuhteita miesten kanssa. Clastresin kuvaamat miehet kantoivat koriaan eri tavalla, ensimmäinen eri tavalla kuin naiset vaikka tämä tapa oli hankalampi ja toinen samoin kuin naiset. Chachubutawachugi lauloi ainoastaan jos hänen täytyi osallistua tiettyyn seremoniaan, Krembegi ei laulanut ollenkaan. Muiden asenteet heijastelivat heidän asemaansa, ensimmäistä pilkattiin ja häneen suhtauduttiin jossain määrin vihamielisesti, kun taas toisella oli selkeämpi asema luokittelujärjestelmässä ja hänet hyväksyttiin paremmin. 2. Miten Clastres analysoi chulupien huvittavia tarinoita? (9 p.) a) Myyttien tutkimuksesta ja niiden kulttuurisesta merkityksestä (0-2 p.) Clastres aloittaa toteamalla, että Claude Levi-Strauss ja strukturaalinen analyysi ovat osoittaneet, etteivät myytit ole vain tyhjää puhetta. Ne on syytä ottaa vakavasti eikä myyttistä ajattelua ole syytä väheksyä. Samalla myyttejä ei saa kuitenkaan ottaa liian vakavasti. Ei saa jättää huomioimatta huumoria, eikä se ole yhteen sopimaton vakavuuden kanssa; myytti voi
yhtä aikaa käsitellä vakavia asioita ja naurattaa. Jos halutaan ymmärtää myyttejä, on otettava myös naurun merkitys huomioon. Intiaanien elämä voi olla monilta osin rankkaa, mutta Clastres muistuttaa, ettei se ole pelkkää huolta, vaan elämän kuuluu myös rentoutuminen. Clastres nostaa esiin absurdiuden tajun ja peloille nauramisen ja huomauttaa, että myytit viihdyttävät vähentämällä olemassaolon dramaattisuutta. Huvittavilla myyteillä on myös pedagoginen merkitys, ne käsittelevät ja siirtävät kulttuuria eteenpäin ja Clastres nimittääkin niitä Intiaanien iloiseksi tieteeksi. b) Kaksi esimerkkiä chulupeilta (0-2p.) Nämä myytit ovat yleisesti tunnettuja kansan keskuudessa, mutta paras nauru saadaan, kun kertojaksi pyydetään kokenut ja taitava myytinkertoja. Myyttejä nauhoitettaessa kertojan ääni peittyi välillä nauruun, eikä Clastres itsekään meinannut pysyä vakavana. Ensimmäinen myytti kertoo miehestä, jolle ei voi sanoa mitään. Tämä vanha shamaani ottaa kaiken kirjaimellisesti ja ymmärtää väärin hänelle annetut ohjeet. Hän kutsuu koko kylän syömään, vaikka ruokaa on vain harvoille. Hänen parannusrituaalinsa rikkoo kaikkia sääntöjä ja myytin lopussa hän pyrkii hyväksikäyttämään lapsenlapsiaan. Toinen myytti kertoo jaguaarin seikkailuista. Jaguaari yrittää tehdä samoin kuin muut eläimet, juosta oksilla kuin lisko ja lopulta lentää korkealla kuin korppikotka, mutta epäonnistuu aina. Ilman pientä lintua, joka kerta toisensa jälkeen herättää sen henkiin, Jaguaaria ei olisi enää edes olemassa. c) Clastresin analyysi (0-3 p.) Clastresin mukaan analyysin tarkoitus on ensinnäkin ymmärtää miksi nämä tarinat ovat hauskoja sekä miten myytit muistuttavat toisiaan muutenkin kuin naurattavuutensa vuoksi. Myyteissä vanha shamaani on taitamaton, groteski ja naurettava. Jaguaari on kaikkien huijattavissa oleva typerys, joka ei pärjää ilman lintua. Shamaani ja jaguaari kuvataan tyhminä ja turhamaisina, ne eivät ansaitse myötätuntoa vaan pilkkaa. Clastres vertaa tätä shamaanien ja jaguaarien todelliseen asemaan. Todellisuudessa molemmat ovat vaarallisia, pelottavia, kunnioitettuja ja vihattuja, mutta eivät naurettavia. Shamaaneilla on runsaasti auktoriteettia ja arvovaltaa, hän on tärkeä, kunnioitettu, arvostettu ja pelätty hahmo. Shamaani on ainoa ryhmässä jolla on yliluonnollisia voimia, hän kontrolloi henkien ja kuolleitten maailmaa; tiedollaan ja taidollaan hän voi parantaa sairaita, mutta tuoda myös kuolemaa. Yllättävät tapahtumat voidaan tulkita shamaanin syyksi ja silloin käy usein niin, että hänet tapetaan. Jaguaari taas on taitava metsästäjä, jolla on samat saaliit kuin intiaaneilla. Se voidaan nähdä tasa-arvoisena kilpailijana. Jaguaari on myös ihmiselle vaarallinen, se voi hyökätä ihmisten kimppuun, vaikkakin tämä on harvinaista. Normaali elämässä nämä hahmot ja nauru eivät kuulu yhteen. Clastres esittää analyysin yhteenvedon seuraavasti: 1) myytit esittävät shamaanit ja jaguaarit groteskeina ja naurettavina 2) niiden todellinen asema on päinvastainen ja siksi naurun ulottumattomissa 3) tämä ristiriita sovitetaan kun myytin pilkkaava tarkoitus huomioidaan: myytissä tehdään, mikä tosielämässä on kiellettyä Myytti haastaa ja tuo pelon ja kunnioituksen kohteen lähemmäs. Clastres nostaa esiin myytin katarttisuuden; on vapauttavaa nauraa pelon kohteelle. Pelot voidaan voittaa kahdella tavalla: tappamalla pelon kohde, tai tappamalla se symbolisesti naurulla luomalla niistä naurettavia
versioita. Huvittavissa myyteissä kaikki on käännetty ylösalaisin, liioiteltua ja sopimatonta. Esimerkiksi shamaani valitsee henkieläimekseen käärmeen tai pikkulinnun sijaan aasintamman, kömpelönä ja itsepäisenä pidetyn eläimen. Hänen kaikki toimintansa, laulunsa mukaan lukien on vääränlaista. Jaguaari yrittää järjettömiä temppuja. d) Myyttien yhtäläisyydet (0-2 p.) Clastres nostaa esiin myös myyttien syvemmän samankaltaisuuden. Molemmissa kuvataan transformaatiota, matkaa ja vaikeuksia. Clastres vertaakin myyttejä toiseen tunnettuun myyttiseen käsitteeseen: shamaanin matkaan aurinkoon. Ennustaakseen taitava shamaani voi matkata auringon luo kysymään tältä neuvoa. Samat vaiheet esiintyvät myös huvittavissa esimerkeissä: matka aurinkoon tehdään ryhmässä kuten vanhan shamaanin parannusmatka, on voitettava tietyt esteet päästäkseen auringon luo. Huvittavat esimerkit ovat siis parodiaa matkasta aurinkoon kaksinkertaista pilkkaa. Vanha hölmö shamaani ja jaguaari eivät kuitenkaan selviydy koetuksistaan vaan jäävät kauas päämäärästään jaguaari yrittää lentää vahalla kiinnitetyillä lainasiivillä, aurinko sulattaa vahan ja jaguaari putoaa maahan. Clastres kysyy vielä, miten jaguaari liittyy matkaan aurinkoon ja toteaa, että shamaaneilla ja jaguaareilla on muutakin yhteistä kuin niitä kohtaan tunnettu pelko ja kunnioitus. Parhaat shamaanit voivat muuttua jaguaareiksi, eli metaforisesti shamaanit ovat jaguaareja. Tämä toimii toisinkin päin, myyttien mukaan aiemmin jaguaarit olivat pahoja shamaaneja, jotka söivät potilaansa. Hahmoina shamaani ja jaguaari auttavat toinen toisensa tulkitsemisessa. Aineistokoe Koeaineistona on kaksi otetta Rafael Karstenin teoksesta Luonnonkansojen yhteiskuntaelämä (1928). 3. Aineistossa 1 Karsten kuvailee luonnonkansojen hallituselimiä. Pohdi Karstenin näkemyksiä yhteiskunnallisesta vallasta Clastresin kirjaan nojautuen. 9 p. a) Karstenin mainitsemat esimerkit yhteiskunnallisesta vallasta (0-1p.) Karsten antaa useita esimerkkejä hallintakäytännöistä. Hän mainitsee usein ilmenevän vanhinten neuvoston, mutta toteaa, että se ei ole organisoitu hallitusvalta ja että Australiassa on vain hallituksen alkeita, kuten monilla muilla vastaavalla kehitysasteella. Kehitysasteista puhuminen osoittaa Karstenin evolutionistisen selitysmallin. Karsten luettelee päällikölle kuuluvia tehtäviä, kuten maaoikeuksien omistaminen ja/tai jakaminen, ruoan jakaminen, välittäminen riita-asioissa, sekä ryhmän edustaminen ja kaunopuheisuus. Hän kuvaa hallituslaitosten muotoja, esittäen että niitä on kolme: yksi tai kaksi päällikköä/kuningasta sekä joissain tapauksissa neuvosto, neuvosto yksin ja kolmantena aligarkia, harvain valta, jolloin johdossa on aateliin kuuluvia tai ominaisuuksien perusteella valittuja miehiä. Kuten Clastreskin, Karsten toteaa, että sodan ja rauhanaikaiset johtajat ovat Pohjois- ja Etelä-Amerikassa usein eri henkilöt ja nämä päällikköroolit ovat erilaiset. Sotapäällikkyys on yleensä tilapäistä laatua, minkä takia Karsten pitääkin rauhanpäälliköitä varsinaisina päälliköinä, joiden valta on pysyvämpi ja yleensä perinnöllinen, vaikkakaan heillä ei ole tuomiovaltaa. Päällikön ominaisuuksiksi Karsten listaa henkilökohtaisen
urheuden, älyn, kaunopuheisuuden, sotilaallisen kokemuksen ja noitataidot. Hän huomauttaa, että kuninkaat ja uskonto yhdistetään usein myös korkeammilla tasoilla. Karsten pohtii myös, miten johtajuus saavutetaan. Hän mainitsee perinnöllisyyden, ominaisuuksien nojalla kohoamisen sekä neuvoston valinnan. Ominaisuuksista Karsten korostaa henkisiä ja maagillisia kykyjä. Yhdessä iän tuoman kokemuksen kanssa nämä herättävät pelkoa ja kunnioitusta. b) Vallan määrittely Karstenin mukaan (0-2,5p.) Karsten ei anna tarkkaa määritelmää hallinnon ja vallan olemuksesta, hän käyttää käsitteitä kuten todellinen poliittinen merkitys mutta ei kerro tarkemmin mitä se on. Karstenin tekstissä ilmenee länsimaisen pakkovallan pitäminen vallan olemuksen esikuvana ja evolutionistinen ajatus kohti valtiota kulkemisesta, joita Clastres kritisoi. Karstenin tekstistä ilmenee Clastresin kritisoima tapa verrata ja nähdä primitiiviset systeemit puutteellisina eurooppalaisiin verrattuna. Ainoastaan siinä tapauksessa, että tarkoitetaan koko heimoa, voimme puhua hallituksesta varsinaisessa merkityksessä. Tässä näkyy myös, että Karsten etsii keskitettyä hallintoa ja tekee eron klaanien ja muiden pienempien ryhmien päälliköitten ja heimonpäällikön välille. Karsten mainitsee useita erilaisia vallanmuotoja, vaikkei niitä tarkemmin määrittelekään. Näitä ovat hallitusvalta, arvovalta, vaikutusvalta ja tuomiovalta, kaikkien taustalla piilee ajatus vallasta mahdollisuutena saada toiset tekemään oman tahtonsa mukaan. Clastres pohtii paljon vallan syntyä ja olemusta, ja Karstenkin nostaa esiin kysymyksen vallan juurista. Hän toteaa, että sodankäynti ei ole luonnonkansojen normaalitila, eikä siksi ratkaiseva syy heimonpäällikkyyden syntyyn. Karsten kiistää myös James Frazerin väitteen, että heimonpäälliköt olisivat kehittyneet noidista ja toteaa, että päälliköt ja noidat kuuluvat eri yhteiskuntaluokkiin. c) Clastresin kritiikki ja argumentti (0-3,5p.) Clastres kritisoi antropologiassa ilmenneitä valtakäsityksiä erityisesti kirjansa ensimmäisessä luvussa. Hän huomauttaa, että koko vallan käsite vaatii tarkistusta, samoin kuin tieteenalan näkökulma politiikkaan. Clastresin mukaan valta yleensä mielletään käskyvallaksi, pakoksi, väkivallaksi. Vallan luonteen, lähteen ja historiallisen kehityksen selvittäminen vaatii kuitenkin lähempää tarkastelua. Clastres siis lähestyy samoja kysymyksiä ja käyttää samoja etnografisia esimerkkejä kuin Karstenkin mutta hän peräänkuuluttaa toisenlaista näkökulmaa. Clastres kritisoi sitä, että arkaaiset muodot joita Karstenkin käsittelee on luokiteltu esimerkiksi Lapierren mukaan niin, että yhteiskunnat asetetaan jatkumolle jossa katsotaan olevan enemmän tai vähemmän poliittista valtaa. Tämä näkyy myös Karstenin lähestymistavassa. Valta määritetään etukäteen länsimaisen mallin mukaan hierarkkisena ja käskyauktoriteettina. Clastres huomauttaa, että henkilökohtaisen vaikutusvallan korostaminen, kuten Karsten tekee, on naiivi ja etnosentrinen käsitys. Sama vinouma toistuu monissa tutkimuksissa, valtion alkioita nähdään kaikkialla ja toiset yhteiskunnat määritellään puutteen kautta. Clastresin mukaan tässä sinänsä yleinen etnosentrismi nostetaan tieteeksi ja lopulta ideologiaksi, jonka tehtävä on vain korostaa eurooppalaista ylemmyyttä. Clastres kritisoi myös Kastrenin tekstissä ilmenevää evolutionistista näkemystä, jossa ensin verrataan yhteiskuntia eurooppalaiseen valtioon ja sitten luodaan jatkumo eri muotojen välillä
vaikka evolutionismista Clastresin mukaan on eksplisiittisesti luovuttu, nämä näkemykset ovat edelleen implisiittisesti mukana. Clastres peräänkuuluttaa relativistista näkemystä, joka ottaa toiset vakavasti ja kyseenalaistaa vallitsevat käsitteet ja näkemykset. Clastres pohtii politiikan ja vallan määritelmiä ja olemusta. Hän kiistää väitteen välittömästä, apoliittisesta sosiaalisesta kontrollista. Hän ei myöskään hyväksy ajatusta, että pakkovallan puute merkitsisi täydellistä vallan puutetta ja esittää, että kaikki yhteisöt ovat poliittisia vaikka toisenlainen poliittisuus olisikin erilaista ja vaikeasti käsitettävää. Clastres'n mukaan 1) poliittinen valta on universaalia mutta on havaittavissa kaksi erityyppistä muotoa: pakkovalta ja ei-pakottava valta. 2) pakkovalta on siis vain yksi malli, eikä edusta vallan syvintä olemusta. 3) Silloinkin kun eurooppalaista valtiota muistuttavaa poliittista instituutiota ei löydy, jotain poliittista on. Valta ei ole ihmisluonnossa, mutta se on olennainen osa yhteiskuntaa. Väkivalta sen sijaan ei ole tarpeellista. Clastres problematisoi kysymyksiä, joita Karsten tuntuu pitävän itsestäänselvyyksinä, kuten mitä on poliittinen valta? Clastresille tämä on pohjimmiltaan sama kysymys kuin mitä on yhteiskunta ja historia? Miksi ja miten siirrytään ei-pakosta pakkovaltaan? Clastresin mukaan vallan ja politiikan tutkimuksessa tarvitaan täydellinen näkökulman muutos, jota hän vertaa kopernikaaniseen vallankumoukseen. Jos katsomme avoimemmin muita yhteiskuntia, saavutamme paremman ymmärryksen omastammekin. d) Clastresin esimerkit ei-pakottavasta vallasta (0-2p.) Esimerkkinä radikaalisti erilaisesta yhteiskuntamuodosta Clastres esittää Pohjois- ja Etelä- Amerikan alkuperäiskansat. Nämä ovat esimerkki siitä, miten yhteisössä voi olla politiikkaa ja valtaa ilman hierarkiaa ja väkivaltaa. Useimmat ryhmät ovat tasa-arvoisia ja demokraattisia, päälliköllä ei auktoriteettia, siinä mielessä että häntä olisi toteltava. Joillain ei ole edes päällikkösanaa tai -instituutiota. Päälliköillä ei ole käskyvaltaa, paitsi erityisissä tilanteissa, sodassa tämä yhdistää eri intiaanikansoja, vaikka muuten eri kulttuurit vaihtelevat paljon. Clastres kuvaa päällikön velvollisuuksia samoin kuin Karsten. Heillä on sama näkemys etnografisesta kuvauksesta, mutta he tulkitsevat samoja faktoja eri näkökulmista. Clastresin mukaan päällikön kolme tärkeää velvollisuutta on ylläpitää rauhaa, jakaa anteliaasti omaisuutensa, ja olla hyvä puhuja. Myös Clastres nostaa esiin eron sodan ja rauhanaikaisen päällikön roolien välillä. Clastres kuvaa Amerikan tilannetta sanomalla, että päällikkö on ryhmän vanki, ei päinvastoin. Hänen erityinen asemansa rakentuu monilla tavoin, usein päällikkö on ainoa joka saa monta vaimoa tämä rikkoo vaihtosuhteen päällikön ja ryhmän välillä ja luo tilanteen, jossa vaimot ovat ikään kuin lahjoja vailla vastinetta. Myös puhuminen on tärkeää. Clastresin mukaan puhe ja valta kuuluvat kyllä yhteen, mutta kieli on tässä tapauksessa väkivallan vastakohta. Hän kuvaa päällikön puherituaalia, tämän täytyy puhua säännöllisesti ryhmälle, mutta kukaan ei kuuntele. Jos päällikkö yrittää muuttaa puheen luonnetta ja komentaa, ryhmä voi hylätä hänet. Kieltämällä vaihto kielletään yhteisöllisyys näin estetään pakkovallan ja auktoriteetin nousu. Clastres näkee tässä poliittisessa muodossa auktoriteetin radikaalin ja aktiivisen hylkäämisen, vallan negaation ja neutraloinnin. Clastres toteaa kuitenkin, että kaikki valtiot ovat joskus olleet primitiiviyhteisöjä, miksi siirtyminen pakkovaltaan ja kohti valtiota on tapahtunut? Hän päätyy toteamaan, että tätä ei voi tietää, ja että hän on tutkimuksessaan kuvannut niitä tekijöitä, jotka estävät tämän.
4. 2. Aineistossa 2 Karsten käsittelee initiaatioseremonioita. Vertaa Karstenin esittämiä ajatuksia initiaation merkityksestä Clastresin näkemyksiin. 9 p. a) Karsten näkee initiaation olennaisesti uskonnollis-maagillisena tapahtumana (0-2p). Karsten puhuu samankaltaisista etnografisista esimerkeistä kuin Clastres, mutta tulkitsee niitä eri tavalla. Karsten nojaa evolutionistiseen selitysmalliin, hän asettaa kansoja asteikon eri kohtiin puhuessaan alemmilla asteilla olevista ryhmistä ja toisaalta kulttuuri-ihmisistä. Karsten kritisoi ajatusta, että initiaatiossa on kyse vain tietyn ryhmän jäseneksi tulo, josta arvet ja jäljet kertovat. Clastres pitkälti käsittelee tätä, mutta tarjoaa syvemmän tulkinnan ryhmänjäsenyydestä ja sen merkityksestä. Karsten esittää tekstissään, että on otettava huomioon initiaatiomenojen olennainen uskonnollis-maagillinen sisällys. Riittien yleinen tarkoitus on enentää ihmisruumiin luontaista maagillista voimaa. Tämän Karsten näkee liittyvän luonnonihmisen maailmankatsomukseen, nämä eivät ymmärrä luonnon ilmiöitä ja kokevat olevansa koko ajan henkien uhkaamia, taikauskoisessa kamppailussa yliluonnollisia voimia vastaan. Tähän tarvitaan vastustuskykyä, jota riitit lisäävät. Riitit sijoittuvat kriitillisiin ajankohtiin, kun ihminen tarvitsee suojelua ja karaisua. Initiaation aikuistumisen hetkellä Karsten nostaa tärkeimmäksi riitiksi. Karsten huomauttaa, että näiden kansojen pitäminen julmana riittien perusteella on kuitenkin väärinkäsitys, kokeet ovat välttämättömiä menestykselle. Kaikki onni tai onnettomuus nähdään johtuvan yliluonnollisista voimista ja elämä on täynnä vaaroja. Yksilöä pitää siis karaista. Karsten nostaa esiin myös päällikön ja noidan initiaation, ja kuinka heille aiheutettu kärsimys on suhteutettu aseman vaatimaan voimaan. Karsten toteaa, että riittiin kuuluu myös ryhmän jäsenyys ja sen symbolinen merkitys, sekä puhtaasti sosiaalinen merkitys, mutta Karsten ei kuitenkaan täsmennä, mitä hän näillä tarkoittaa. Karsten luokittelee erilleen riittien merkityksiä ja selitystapoja ja toteaa, että uskonnollisen ja maagillisen merkitystenselittämiseen tarvitaan uskontotiedettä ennemmin kuin sosiologiaa. b) Keho, laki ja kirjoitus (0-3 p.) Clastres yhdistää tekstissään kehon, lain ja kirjoituksen. Kaikki laki on kirjoitettua kaikki kirjoitus on lakia, eikä kukaan saa unohtaa lain tärkeyttä. Meillä koulutus iskostaa lain ihmiseen, mutta lisäksi Clastres antaa esimerkkejä kommunistivankileireiltä ja Kafkan kirjoista, miten laki voidaan kirjoittaa vankien kehoon. Nämä ovat kuitenkin esimerkkejä siitä, miten kirjoitus liittyy erilliseen despoottiseen lakiin. Clastresin mukaan arvet ovat samalla tavalla kirjoitusta kehoon, primitiiviset yhteisöt tekevät jälkiä ja ovat sikäli kirjoitustaidottomia. Äärimmäisen esimerkit kivusta ja arvista eivät Clastresin mukaan selity masokismilla, vaan halulla olla uskollinen primitiiviselle laille. Clastres nostaa esiin myös tiedon luonteen ja kehon funktion riitissä. Siirtymäriitit järjestävät koko sosiaalista ja uskonnollista elämää ja riiteissä kajotaan aina kehoon. Keho on välitön, se kantaa ajan, siirtymän ja kohtalon merkkiä. Riitissä paljastettu salaisuus ottaa koko kehon haltuunsa, yksilöllinen keho ja heimon eetos kohtaavat. Keho välittää tietoa ja tieto kirjoitetaan kehoon. Tavat vaihtelevat, mutta on yleistä, että yksilön on kärsittävä ja siedettävä kärsimys tyynesti, Clastresin mukaan kidutus kuuluu olennaisesti primitiivisiin siirtymäriitteihin.
c) Kidutuksen funktio ja merkitys (0-4 p.) Clastres toteaa, että klassinen näkemys kidutusta sisältävien riittien merkityksestä on, että yksilön kestävyys ja kunto testataan. Tätä näkemystä Karsten edustaa sanoessaan kokeiden olevan välttämättömiä yksilön menestykselle. Kidutuksella on kaksi selvää funktiota: yksilön kestävyyden osoittaminen ja ryhmänjäsenyys näitä myös Karsten käsittelee, vaikka hän tulkitsee ne eri tavalla. Clastres kuitenkin huomauttaa, että kärsimys opettaa yksilölle jotain yhteisöltä. Keho on muisti ja tuska ja arvet varmistavat muistamisen senkin jälkeen kun tuska on unohtunut, jäljet jäävät. Yhteisö tekee merkkinsä nuorten kehoon, ne todistavat ikuisesti kokemuksesta: olet ryhmän jäsen, yksi meistä. Riitin pedagogiikka ei välity dialogissa; se on yksisuuntaista opetusta. Kokelaan tehtävä on osoittaa hiljaisuudella myöntymyksensä, ottavansa vastaan ryhmän täysivaltaisen ja tasaveroisen jäsenyyden: kukaan ei ole enemmän, eikä vähemmän kuin kukaan muu. Tämä on se salaisuus, jonka riitti välittää. Primitiivinen laki on vastakkainen valtion hierarkkiselle ja pakottavalle laille, jälki kehossa sanoo: sinä et halua valtaa muiden yli, sinä et halua alistua. Primitiivinen laki ei hyväksy valtaa erillisenä yhteisöstä. Tämä ei-erillinen laki voidaan kirjoittaa ainoastaan ei-erilliseen kohtaan: kehoon. Kidutuksen julmuus ennaltaehkäisee siis vielä pahempaa julmuutta, joka vallitsee epätasa-arvoisessa valtiossa tämä on osoitus villien mielen syvyydestä.