ALUESUUNNITTELUN SEURANTAKATSAUS 2015:

ALUESUUNNITTELUN SEURANTAKATSAUS 2015: Seurantamittarit -liite VIHERALUEVERKOSTO JA LUONTOARVOT Luonnon ydinalueet 2000, 2006 ja 2012 Maakuntakaavan virkistysalueet ja viheryhteystarpeet yleiskaavoissa TAAJAMAT JA KYLÄT Tiheä ja harva taajama-alue maakuntakaavassa 2000 2013 Asemakaavoitettu (asumisen) kerrosala taajamatoimintojen alueilla 2014 2015 Uudet asunnot taajamien asuinalueilla 2001 2010 LIIKKUMINEN JA SAAVUTETTAVUUS Väestö ja työpaikat yhdyskuntarakenteen liikkumisvyöhykkeillä 2010 2014/2012 Väestö joukkoliikenteen mahdollistavalla asukastiheydellä 2000 2014 Työmatkasukkulointi maakuntakaavan seutukeskustaajamiin 2005 ja 2010 KESKUKSET JA KAUPPA Maakuntakaavan keskustatoimintojen alueet kuntakaavoissa Työpaikkaomavaraisuus maakuntakaavan seutukeskustaajamissa 2000, 2005 ja 2012 Tässä liitteessä on kuvattu seurantamittareiden aineistot, menetelmät, tulokset ja johtopäätökset. Maakuntakaavan toteutumisella tarkoitetaan esimerkiksi sitä, miten maakuntakaavan aluevaraukset ja muut merkinnät konkretisoituvat kuntien kaavoituksessa. Tämän tyyppinen seuranta kertoo maakuntakaavan vaikuttavuudesta. Maakuntakaavan toteutumista voidaan tarkastella myös suhteessa alue- ja yhdyskuntarakenteen kehitykseen, johon vaikuttavat maakuntakaavan ohella monet eri tekijät ja toimijat. Koska maakuntakaavan tehtävänä on mahdollistaa erilaisia toteuttamispolkuja, voi kehitys olla tavoitteiden mukaista vaikka maakuntakaava ei kaikilta osin toteutuisikaan. ELINKEINOT JA KILPAILUKYKY Lento- ja satamaliikenteen kehitys 2010 2014 Pellot suhteessa Uudenmaan taajamarakenteeseen

VIHERALUEVERKOSTO JA LUONTOARVOT Luonnon ydinalueet 2000, 2006 ja 2012 Avaintulokset Viimeisin päivitys 11/2015 Seuraava päivitys Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Luonnon ydinalueiden osuus Uudenmaan metsäalueiden kokonaispinta-alasta on hieman kasvanut kun vuosia 2000, 2006 ja 2012 kuvaavat maanpeiteaineistot suhteutetaan toisiinsa. Luonnon ydinalueiden osuus olisi näin ollen kasvanut suhteessa metsien kokonaispinta-alaan. 2 Luonnon ydinalueiden keskimääräinen koko on pienentynyt kymmenellä hehtaarilla, mikä voi viitata metsien pirstoutumiseen. Ei tiedossa Mittari kuvaa luonnon ydinalueiden ja niiden reunavyöhykkeiden osuutta metsäalueiden kokonaispinta-alasta sekä ydinalueiden keskimääräistä pintaalaa 2000, 2006 ja 2012. Luonnon ydinalueita ovat sellaiset metsäalueet, joiden ytimen pinta-ala on vähintään 100 hehtaaria, kun niiden 250 m leveä reunavyöhyke on poistettu. Reunavyöhykkeen leveyden perusteluna ovat useat tutkimukset, joissa ihmisen läsnäolon ja liikkumisen on todettu vaikuttavan luonnoneläinten käyttäytymiseen. Metsäalueiksi lasketaan ydinalueiden ohella muut pienemmät metsäalueet, jotka muodostavat valtaosan metsien kokonaispinta-alasta. Seuraavassa esitetyt tunnusluvut on saatu jakamalla samaa vuotta kuvaavia tietoja keskenään, mikä mahdollistaa suuntaa antavan tulosten vertailun. Eri vuosien tulokset eivät ole suoraan vertailukelpoisia. 2000 Luonnon ydinalueiden osuus metsäalueiden kokonaispinta-alasta 17,2 % Luonnon ydinalueiden keskimääräinen pinta-ala 424 hehtaaria 2006 Luonnon ydinalueiden osuus metsäalueiden kokonaispinta-alasta 16,7 % Luonnon ydinalueiden keskimääräinen pinta-ala 409 hehtaaria 2012 Luonnon ydinalueiden osuus metsäalueiden kokonaispinta-alasta 17,5 % Luonnon ydinalueiden keskimääräinen pinta-ala 414 hehtaaria Luonnon ydinalueiden osuus metsäalueiden kokonaispinta-alasta on laskenut 2000 2006 ja noussut 2006 2012. Kokonaismuutos 2000 2012 on +0,3 prosenttiyksikköä. Ydinalueet ovat ekologisen yhtenäisyyden ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen kannalta erityisen tärkeitä suuren kokonsa ja eheytensä vuoksi. Mitä suurempi prosenttiosuus on, sitä paremmin metsät turvaavat ekologisen verkoston toimivuutta. Luonnon ydinalueiden keskimääräinen pinta-ala on laskenut 2000 2006 ja noussut 2006 2012. Vuosina 2000 2012 keskimääräinen koko on laskenut 10 hehtaarilla. Keskimääräinen pinta-alan lasku viittaa siihen, että ydinalueita on pirstoutunut pienemmiksi alueiksi. Muutos ei ole merkittävä, mutta pitkällä aikavälillä suuntaus voi ainakin paikallisesti heikentää ekologisen verkoston toimivuutta.

Luonnon ydinalueita on tarkasteltu vuoden 2012 aineiston osalta myös aluekohtaisesti laskemalla alueen pinta-alan ja ympärysmitan (ulkoreunan pituuden) suhde. Tulosten tulkinta on tehty yksinkertaisella olettamukselle, että rikkonaisen alueen ympärysmitta on suurempi kuin yhtenäisemmän alueen. Mitä suurempi on suhdeluku, sitä herkemmin pirstoutuminen voi heikentää alueen ekologista toimivuutta. Kartta-analyysin perusteella eheimmät ydinalueet sijaitsevat maakunnan rajoilla ja Itä- Uudellamaalla. Lähempi tarkastelu osoittaa, että myös suurilla ydinalueilla on lukuisia pirstoutumiselle alttiita kapeikkoja ja sirpalemaisuutta. Pirstoutumiselle herkimmät alueet taas ovat poikkeuksetta pienialaisia, erillään muista alueista ja muodoltaan rikkonaisia. Luonnon ydinalueiden eheyden ja koon suhdetta vuonna 2012 on kuvattu kartalla 1. Luonnon ydinalueet suhteessa maakuntakaavan viheralueverkostoon (virkistys- ja suojelualueet sekä maa- ja metsätalousvaltaiset alueet) on esitetty kartalla 2. Aineistolähteet CORINE maanpeite 2012, 2006 ja 2000 Aineiston tuottajat Lisätietoa menetelmästä Lisätietoa aineistosta SYKE, osittain Metla, MAVI, LIVI, VRK, MML Maastotietokanta Luonnon ydinalueiksi on luokiteltu myös alueet, jotka eivät Uudenmaan puolella ole ydinalueita, mutta jotka kokonaisuutena muodostavat sellaisen (kartta 2). Pinta-alojen laskennassa on kuitenkin huomioitu vain ne ydinalueiden osat, jotka sijaitsevat Uudenmaan puolella. Luonnon ydinalueita, kytkeytyvyyttä ja pirstoutumista kuvaavia mittareita on käsitelty Suomen ympäristö -julkaisusarjassa 25/2011 Kestävät kaupunkiseudut Kriteereitä ja mittareita suunnittelun työvälineiksi. Corine maanpeiteaineisto on tuotettu vuosien 2000, 2006 ja 2012 tilanteesta. Aineistot on tuotettu yhdistämällä satelliittikuvilta automaattisesti tulkittuja maanpeitteisyystietoja olemassa oleviin maankäyttöä ja maaperää kuvaaviin paikkatietoaineistoihin. CORINE-aineistojen tarkkuus, tuotantomenetelmät ja aineiston erottelukyky vaihtelevat, joten suora vertailu eri vuosien välillä ei anna luotettavaa kuvaa maanpeitteen muutoksista. CORINE 2012 on esimerkiksi erottelukyvyltään aiempaa tarkempi, jolloin maanpeiteluokat erottuvat aineistosta selvemmin. Tällöin joidenkin maanpeiteluokkien pinta-ala voi kasvaa ja toisten vähentyä pelkästään parantuneen erottelukyvyn seurauksena.

1

2

Maakuntakaavan virkistysalueet ja viheryhteystarpeet yleiskaavoissa Avaintulokset Viimeisin päivitys 03/2016 Seuraava päivitys Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Noin 90 prosenttia maakuntakaavan virkistysalueista sijaitsee yleiskaavoitetulla alueella. Lähes kaikki maakuntakaavan virkistysalueet, jotka on osoitettu kuntien yleiskaavoissa, ovat toteutuneet yleispiirteisellä tarkkuudella. 2 Viheryhteystarpeista suurin osa on huomioitu yleiskaavoissa erityyppisinä virkistysalue-, maa- ja metsätalousalue- tai suojelualuevarauksina. Keskustojen tiheästi rakennetuilla alueilla on joitakin viheryhteystarpeita, joiden toteuttaminen riittävän leveänä ekologisena yhteytenä voi olla vaikeaa.. Ei tiedossa Mittari kuvaa maakuntakaavan virkistysalueiden ja viheryhteystarve -merkintöjen toteutumista kuntien oikeusvaikutteisissa yleiskaavoissa. Tulokset perustuvat karttatarkasteluun, jossa maakuntakaavan virkistysalue ja viheryhteystarve -merkintöjä on verrattu yleiskaavojen merkintöihin. Maakuntakaavan virkistysalue on katsottu toteutuneen jos se on osoitettu yleiskaavassa pääosin virkistysalueena tai siihen soveltuvana maankäyttönä. Olennaista on, että yleiskaavassa osoitettu merkintä ei estä alueen virkistyskäyttöä tai sen kehittämisen edellytyksiä. Maakuntakaavan viheryhteys tulee toteuttaa pääsääntöisesti käytävänomaisia ratkaisuja leveämpänä viheralueiden muodostamana kokonaisuutena esimerkiksi taajama-alueen lähivirkistysalueena, puistona tai muuna viheralueena. Virkistysalueita osoitetaan maakuntakaavassa kaikkiaan noin 25 400 hehtaaria. Näistä noin 3800 hehtaaria sijaistee saaristossa. Virkistysalueista 22 660 hehtaaria sijaitsee alueella, jossa on hyväksytty (ja useimmiten myös lainvoimainen) yleiskaava. Lähes kaikki virkistysalueet, jotka on yleiskaavoitettu, voidaan katsoa toteutuneen yleispiirteisellä tarkkuudella. Yleispiirteinen toteutuminen tarkoittaa, että maakuntakaavan virkistysalue on osoitettu kokonaan tai pääosin virkistysalueena (esim. V, VL tai VU - merkintä). Lisäksi toteutuneiksi on katsottu sellaiset alueet, joita ei ole osoitettu virkistysalueena, mutta joiden maankäyttö kuitenkin soveltuu tai sallii myös virkistysedellytysten säilymisen yleispiirteisellä tarkkuudella. Tämän tyyppisiä alueita ovat esimerkiksi maa- ja metsätalousvaltaiset alueet (esim. M, MT, MU tai MY -merkintä), loma-asuntoalueet (RA-merkintä) tai matkailupalveluiden alueet (RM-merkintä). Tulkintaan vaikuttaa myös virkistysalueen koko ja muoto. Mitä laajemmasta ja yhtenäisemmästä alueesta on kyse, sitä enemmän maakuntakaavan yleispiirteisyys mahdollistaa myös muuta maankäyttöä ilman, että kaavalle asetetut tavoitteet vaarantuvat. Alle kymmenessä tapauksessa, virkistysmahdollisuuksia ei ole yleiskaavalla turvattu maakuntakaavan tarkoittamalla tavalla tai virkistyskäytön edellytykset ovat ainakin jossain määrin uhattuna. Nämä alueet ovat tyypillisesti pienialaisia ja ne on osoitettu loma-asumiseen (RA-aluevaraus). Loma-asuntojen sijoittumista maakuntakaavan virkistysalueella ei ole kuitenkaan nähty tarkastelussa esteenä virkistysedellytysten säilymiselle silloin kun alueet ovat verrattain laajoja. Sen sijaan näissä tapauksissa alueet ovat pinta-alaltaan pieniä, jolloin niiden rakentaminen ja käyttö loma-asumiseen heikentää yleisen virkistyskäytön edellytyksiä. Alueita, jotka on maakuntakaavassa osoitettu virkistykseen, mutta joita ei ole yleiskaavoitettu, on noin 2700 hehtaaria. Näillä alueilla virkistyskäytön edellytysten turvaaminen voi olla vaikeaa, koska kuntakaava ei ohjaa alueiden pitkän aikavälin käyttöä. Tällaiset alueet ovat myös todennäköisemmin yksityisessä omistuksessa.

Viheryhteystarpeista suurin osa on huomioitu yleiskaavoissa erityyppisinä virkistysalue-, maa- ja metsätalousalue- ja suojelualuevarauksina. Jotkin maakuntakaavan viheryhteystarpeista on osoitettu myös yleiskaavoissa yhteystarpeena, jolloin niiden yksityiskohtaisempi toteuttaminen tapahtuu vasta asemakaavalla. Viheryhteystarpeista hyvin pieni osa on yleiskaavojen perusteella sellaisia, että niiden toteuttaminen riittävän leveänä ekologisena yhteytenä voi olla vaikeaa. Tällainen tilanne vallitsee joillakin tiheästi rakennetuilla tai rakennettaviksi tarkoitetuilla alueilla, joissa viheryhteys voidaan toteuttaa tai on toteutettu lähinnä kapeahkojen puistikoiden ja kevyen liikenteen väylien yhdistelmänä. Ekologisten yhteyksien toimivuuden kannalta tällainen ratkaisu ei välttämättä ole riittävä. Valtaosa maakuntakaavan viheryhteystarpeista sijaitsee yleiskaavoitetuilla alueilla, mutta etenkin maakunnan ydinalueiden ulkopuolella on yhteystarpeita myös yleiskaavoittamattomilla alueilla. Monet näistä viheryhteystarpeista risteävät olemassa olevan tai suunnitellun tie- ja ratayhteyden kanssa. Nämä viheryhteydet tulee turvata väylähankkeiden suunnittelun ja parannustoimenpiteiden yhteydessä. Aineistolähteet Elinympäristön tietopalvelu Liiteri (3/2016) Aineiston tuottaja SYKE

3

TAAJAMAT JA KYLÄT Tiheä ja harva taajama-alue maakuntakaavassa 2000 2013 Avaintulokset Viimeisin päivitys 12/2015 Seuraava päivitys Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Tiheän taajaman osuus maakuntakaavan taajamatoimintojen alueista on kasvanut 15 prosenttia ja harvan taajaman osuus vähentynyt. 2 Koko Uudellamaalla taajamien pinta-ala on kasvanut lähes 20 prosenttia. Tästä tiheän ja harvan taajaman pinta-alat ovat kasvaneet lähes yhtä paljon. Ei tiedossa Aineistolähteet YKR (12/2015) Aineiston tuottajat Mittari kuvaa tiheän ja harvan taajama-alueen osuutta maakuntakaavan taajamatoimintojen alueista 2000 2013. Taajamatoimintojen alueisiin lasketaan tässä myös valtakunnan keskus. On huomattava, että taajamatoimintojen aluerajaukset ovat muuttuneet jonkin verran vuodesta 2000 vuoteen 2013. Tässä muutosta verrataan tilanteeseen, jossa on huomioitu kaikki vahvistetut maakuntakaavat vuoden 2015 alussa. Tiheä ja harva taajama perustuvat SYKEn tuottamaan taajamarajaukseen, jota kuvataan 250x250 m ruuduissa. Tiheään taajamaan kuuluvat ruudut, joiden aluetehokkuus naapuriruutumenetelmällä laskettuna on yli 0,02, mikä vastaa aluetehokkuudeltaan rakennettua asemakaavoitettua taajama-aluetta. Muut taajamaruudut kuuluvat harvaan taajamaan, mikä vastaa pääosin asemakaavoittamatonta alhaisen tehokkuuden taajama-aluetta. Taajamatoimintojen alueiden pinta-ala voimassa olevissa maakuntakaavoissa on 1024 km². Taajamatoimintojen alueiden pinta-alassa on tapahtunut muutoksia vuosina 2000 2013 (aluevarausten pinta-alaa on paikoin supistettu, paikoin laajennettu), mutta niitä ei ole huomioitu laskennassa. Vuonna 2013 maakuntakaavan taajamatoimintojen alueista 80 % eli 820 km² oli SYKEn määritelmän mukaista taajamaa. Tästä tiheän taajaman osuus oli 66 % (678 km²) ja harvan taajaman 14 % (142 km²). Vuosina 2000 2013 tiheän taajaman pinta-ala maakuntakaavan taajamatoimintojen alueilla on kasvanut 104 km² (+15 %). Samalla ajanjaksolla harvan taajaman pinta-ala on supistunut lähes 40 km². Tämä merkitsee, että aikaisemmin taajamatoimintojen alueella ollut harvan taajaman tai taajamaan kuulumaton alue on muuttunut tiheäksi taajamaksi. Kokonaisuudessaan taajamatoimintojen alueille on muodostunut uutta taajamaksi luokiteltavaa rakennetta 65 km². Kartasta 4 huomataan, että tiheä taajama-alue osuu hyvin päällekkäin maakuntakaavan taajamatoimintojen alueen kanssa. Sen sijaan harvan taajaman alueet sijoittuvat suurelta osin taajamatoimintojen alueiden reunoille tai niiden ulkopuolelle. Vuosina 2000 2013 koko Uudenmaan taajamien pinta-ala kasvoi 230 km² (+18 %). Tästä tiheän taajaman osuus oli hieman alle puolet (49 %) ja harvan taajaman osuus hieman yli puolet (51 %). Vuonna 2013 Uudellamaalla oli runsaat 1260 km² taajamaa, josta tiheää taajamaa oli 760 km² (60 %) ja harvaa taajamaa 500 km² (40 %). Oheisella kartalla on kuvattu nykytilanne eli maakuntakaavan taajamatoimintojen alueet ja niiden jakautuminen tiheään ja harvaan taajama-alueeseen vuoden 2013 aineistolla. Tarkemmat pinta-alat ja osuudet vuosilta 2000 ja 2013 on esitetty alla olevissa kaavioissa. SYKE, Tilastokeskus

4

2013 2000 Harvan ja tiheän taajaman pinta-ala (km²) 2000 ja 2013 maakuntakaavan taajamatoimintojen alueilla * Maakuntakaavan aluevaraus, joka ei kuulu SYKEn määrittelemään taajama-alueeseen ** Maakuntakaavan aluevaraus, joka kuuluu SYKEn määrittelemään harvaan taajamaalueeseen *** Maakuntakaavan aluevaraus, joka kuuluu SYKEn määrittelemään tiheään taajamaalueeseen 0 100 200 300 400 500 600 700 Ei taajamaa * Harva taajama ** Tiheä taajama *** Harvan ja tiheän taajaman suhteellinen osuus 2000 ja 2013 maakuntakaavan taajamatoimintojen alueista 2013 2000 0% 10% 20% 30% 40% 50% 60% 70% 80% 90% 100% Ei taajamaa * Harva taajama ** Tiheä taajama ***

Asemakaavoitettu (asumisen) kerrosala taajamatoimintojen alueilla 2014 2015 Avaintulokset Viimeisin päivitys 3/2016 Seuraava päivitys 2017 Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Noin 60 prosenttia asemakaavojen asumisen hyväksytystä kerrosalasta sijoittui maakuntakaavan taajamatoimintojen alueille ja noin puolet tästä tiivistettäville taajamatoimintojen alueille. Tuloksissa on huomioitu ainoastaan sellaiset asemakaavat, jotka ovat kokonaan taajamatoimintojen/tiivistettävien alueiden sisällä, joten todellinen osuus lienee selvästi suurempi. 2 Hyväksyttyjen asemakaavojen uudesta kerrosalasta 69 prosenttia oli kaavoitettu asuntorakentamiseen, mikä vastaa yli 3 miljoonaa kerrosneliömetriä. Mittari kuvaa 2014 2015 hyväksyttyjen asemakaavojen kerrosalan sijoittumista suhteessa maakuntakaavan taajamatoimintojen alueisiin (sisältäen taajamatoimintojen tiivistettävät alueet ja reservialueet) sekä erikseen tiivistettäviin alueisiin ja reservialueisiin. Vuodet 2014 ja 2015 ovat kiinnostavia, koska 2. vaihemaakuntakaava, jossa taajamatoimintojen alueet yhdenmukaistettiin koko Uudenmaan alueella, vahvistettiin 2014. Tarkastelussa kerrosalaksi on laskettu vain uusi kokonaiskerrosala sekä erikseen uusi asuntorakentamisen kerrosala. Muutoskaavojen osalta on huomioitu kerrosalan muutos (netto), ei siis kokonaiskerrosala (brutto), joka voi sisältää jo aikaisemmin kaavoitettua kerrosalaa. Muutoskaavoissa kerrosala voi kumoamisen myötä myös vähentyä. Asemakaavan sisältämä kerrosala on tulkittu kuuluvan taajamatoimintojen alueeseen kahdella tapaa: joko asemakaava risteää taajamatoimintojen alueen kanssa tai asemakaava sijoittuu kokonaisuudessaan taajamatoimintojen alueen sisään. Ensimmäinen tulkinta on hyvin väljä, koska valituksi tulevat kaikki asemakaavat, jotka edes koskettavat ulkorajoiltaan taajamatoimintojen aluetta. Realistisin kuvaus asumisen kerrosalan sijoittumisesta maakuntakaavassa saadaan, kun tiedetään mihin osaan asemakaavaa kerrosala sijoittuu. On esimerkiksi mahdollista, että asemakaavan pinta-alasta vain puolet sijoittuu maakuntakaavan taajamatoimintojen alueelle, mutta asumiselle kaavoitetusta kerrosalasta 100 prosenttia. Jopa 99 prosenttia asuntorakentamiseen kaavoitetusta kerrosalasta sijoittui maakuntakaavan taajamatoimintojen alueille vuosina 2014 2015. Tässä luvussa ovat mukana kaikki sellaiset asemakaavat, joiden ulkoreuna vähintään koskee taajamatoimintoihin aluetta (jatkossa ns. väljä tulkinta). Kun huomioidaan vain sellaiset asemakaavat, jotka sijoittuvat kokonaan taajamatoimintojen alueille, tulos muuttuu olennaisesti. Näin tulkittuna enää 61 prosenttia hyväksyttyjen asemakaavojen asumisen kerrosalasta sijoittui taajamatoimintojen alueille. Onkin selvää, että todellinen osuus on näiden kahden luvun välissä. Monet asemakaavoista sijoittuvat osittain taajamatoimintojen alueiden päälle, jolloin niiden sisältämää kerrosala jää tiukemman laskutavan mukaan kokonaan huomioimatta. Tiivistettäviksi alueiksi on osoitettu nykyisiä ja mahdollisiin uusiin ratayhteyksiin tukeutuvia asemanseutuja tai jo nykyisin vahvaan linja-autoliikenteeseen tukeutuvia taajamia. Maakuntakaava velvoittaa, että tiivistettäviä alueita suunniteltaessa kunnan tulee selvittää tiivistämisen mahdollisuudet ja pyrittävä ohjaamaan kasvua näille alueille tehokkaammin kuin ympäröivälle alueelle. Väljän tulkinnan mukaan 71 prosenttia asumiseen kaavoitetusta kerrosalasta sijoittui tiivistettäville alueille. Kun huomioidaan vain sellaiset asemakaavat, jotka sijoittuvat kokonaan tiivistettäville alueille, osuus on 31 prosenttia.

Lisäksi voidaan tarkastella kuinka suuri osuus taajamatoimintojen alueille kaavoitetusta kerrosalasta sijoittui tiivistettäville alueille. Väljän tulkinnan mukaan osuus on 72 prosenttia ja tiukemman tulkinnan mukaan 51 prosenttia. Toisin sanoen enimmillään noin 2/3 -osaa ja varmuudella noin puolet taajamatoimintojen alueille kaavoitetusta uudesta asumisen kerrosalasta sijoittui tiivistettäviksi tarkoitetuille aluille. Taajamatoimintojen reservialueille asemakaavoja osuu vain kaksi (väljän tulkinta). Asumisen kerrosalaa on näistä toisessa. Kokonaan reservialueille sijoittuvia asemakaavoja ei ole lainkaan. Reservialueet ovat edullisen ja tarkoituksenmukaisen taajamarakenteen laajenemisen kannalta toissijaisia alueita, joten niille ei pitäisikään kohdistua merkittävää määrää uutta rakennusoikeutta niin kauan kun varsinaisilla taajamatoimintojen alueilla on runsaasti käyttämätöntä tai vajaakäytössä olevia alueita. Hyväksyttyjen asemakaavojen uudesta kerrosalasta 69 prosenttia oli kaavoitettu asuntorakentamiseen, mikä vastaa yli 3 miljoonaa kerrosneliömetriä. Jos asuntojen keskimääräisenä pinta-alana käytetään 90 kerrosneliömetriä, mikä on lähellä Uudenmaan nykyisen asuntokannan keskiarvoa, saadaan hyväksyttyjen kerrosalojen perusteella rakennettua noin 34 000 asuntoa. Viime vuosina Uudellamaalla on valmistunut noin 11 000 asuntoa vuodessa. Aineistolähteet Elinympäristön tietopalvelu Liiteri, Asemakaavarajaukset (2/2016) Aineiston tuottajat Uudenmaan ELY-keskus, SYKE Vuosina 2014 ja 2015 hyväksyttyjen asemakaavojen asumisen kerrosala suhteessa taajamatoimintojen alueisiin 0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 % Asemakaavojen kerrosalasta asumisen kerrosalaa Asumisen kerrosalasta taajamatoimintojen alueilla (väljä tulkinta) Asumisen kerrosalasta tiivistettävillä alueilla (väljä tulkinta) Asumisen kerrosalasta kokonaan taajamatoimintojen alueilla Asumisen kerrosalasta kokonaan tiivistettävillä alueilla

Uudet asunnot taajamien asuinalueilla 2001 2010 Avaintulokset Viimeisin päivitys 1/2016 Seuraava päivitys 2017 Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Uudenmaan 95 000 uudesta asunnosta 72 % sijoittui vanhojen taajamien asuinalueille (taajaman tiivistyminen), 14 % sijoittui vanhojen taajamien uusille asuinalueille (täydentyminen), 10 % uusien taajamien uusille asuinalueille (laajentuminen) ja loput 4 % taajamien ulkopuolisille haja-asutusalueille. 2 Haja-asutusalueille sijoittuneiden asuntojen määrä oli suhteellisesti suurinta Itä-Uudellamaalla, mutta toisaalta valmistuneiden asuntojen määrä oli siellä Uudenmaan alhaisin. Mittari kuvaa vuosina 2001 2010 valmistuneiden asuinrakennusten sijoittumista erityyppisille taajamien asuinalueille ja niiden ulkopuoliselle hajaasutusalueelle. Taajamien asuinalueita ovat: 1) vanhojen taajamien asuinalueet, 2) vanhojen taajamien uudet asuinalueet ja 3) uusien taajamien uudet asuinalueet. Määritelmä perustuu 5 vuoden seurantajaksoon, jonka perusteella määritetään taajamat ja asuinalueet. Taajaman asuinalueella tarkoitetaan taajaman kerrostaloalueita, pientaloalueita ja harvaa pientaloasutusta. Näiden ulkopuolelle jäävät haja-asutusalueet, joissa on vähintään 1 asuinrakennus neliökilometrillä. Mittarilla voidaan arvioida karkealla tasolla taajamarakenteen eheytymistä. Kun vanhan taajaman asuinalueelle rakennetaan asuntoja, kyse on olemassa olevan asuinalueen tiivistymisestä. Kun vanhan taajaman uudelle asuinalueelle rakennetaan asuntoja, kyse on olemassa olevan taajamarakenteen täydentymisestä. Kun uuden taajaman uudelle asuinalueelle rakennetaan asuntoja, kyse on taajamarakenteen laajentumisesta. Pääkaupunkiseudulla 73 % kaikista uusista asuinrakennuksista sijoittui vanhojen taajamien asuinalueille. Vanhojen taajamien uusille asuinalueille sijoittui 17 % ja kokonaan uusille asuinalueille 10 %. Haja-asutus-alueille eli vanhojen tai uusien taajamien ulkopuolelle ei sijoittunut juuri lainkaan asutusta. Kuuma-seudulla 72 % uusista asuinrakennuksista kohdistui olemassa oleville asuinalueille. Uusille asuinalueille sijoittui 20 %, joista puolet vanhoihin taajamiin ja puolet uusiin taajamiin. 7 % asuntotuotannosta suuntautui haja-asutusaluille. Länsi-Uudellamaalla vanhojen taajamien asuinalueiden osuus asuntotuotannosta oli 65 %. Uusien asuinalueiden osuus 20 %, ja kuten Kuuma-seudullakin, tästä määrästä puolet sijoittui vanhoihin ja puolet uusiin taajamiin. Haja-asutuksen osuus oli n. 16 %. Itä-Uudellamaalla 56 % uusista asunnoista rakennettiin vanhojen taajamien asuinalueille. 5 % asunnoista sijoittui vanhojen taajamien uusille asuinalueille ja 8 % uusien taajamien uusille asuinalueille. haja-asutuksen osuus oli muihin seutuihin verrattuna selvästi suurempaa, sillä yli 30 prosenttia uusista asunnoista suuntautui taajamien ulkopuolelle. Uusien asuntojen kokonaismäärä seurantajaksolla oli 95 000. Kaikista asunnoista 68 % rakennettiin pääkaupunkiseudulle, 23 % Kuuma-seudulle, 5 % Länsi-Uudellemaalle ja 4 % Itä-Uudellemaalle. Uudenmaan valmistuneesta asuntotuotannosta 72 % sijoittui vanhojen taajamien asuinalueille niitä tiivistäen ja täydentäen. 15 % sijoittui vanhojen taajamien uusille asuinalueille ja 10 % uusiin taajamiin. 4 % sijoittui taajamarakenteen ulkopuolisille haja-asutusalueille. Aineistolähteet Elinympäristön tietopalvelu Liiteri, Väestötietojärjestelmä (1/2016) Aineiston tuottajat SYKE, Väestörekisterikeskus

Lisätietoa aineistosta Uusien asuntojen tilastoissa ei ole huomioitu käytössäolotilannetta, esimerkiksi vakituisesti asutut kesämökit eivät ole mukana. Vanhalla asuinalueella tarkoitetaan esimerkiksi seurantavuonna 2010 aluetta, joka on kuulunut taajaman asuinalueeseen sekä vuonna 2005 että vuonna 2010. Uudella asuinalueella vanhassa taajamassa tarkoitetaan esimerkiksi seurantavuonna 2010 aluetta, joka on kuulunut taajamaan sekä vuonna 2005 että vuonna 2010 ja kuulunut taajaman asuinalueeseen vuonna 2010, mutta ei vuonna 2005. Uudella asuinalueella uudella taajama-alueella tarkoitetaan esimerkiksi seurantavuonna 2010 aluetta, joka on kuulunut haja-asutusalueeseen vuonna 2005, mutta taajaman asuinalueeseen vuonna 2010. Uusien asuntojen osuus taajamien asuinalueilla ja haja -asutusalueilla 2001-2010 0 % 10 % 20 % 30 % 40 % 50 % 60 % 70 % 80 % 90 % 100 % Pääkaupunkiseutu 73 % 17 % 10 % Uudet asunnot vanhojen taajamien vanhoilla asuinalueilla Kuuma-seutu 72 % 10 % 10 % 7 % Uudet asunnot vanhojen taajamien uusilla asuinalueilla Uudet asunnot uusien taajamien uusilla asuinalueilla Länsi-Uusimaa 65 % 10 % 10 % 16 % Uudet asunnot haja-asutusalueilla Itä-Uusimaa 56 % 5 % 8 % 31 % Uusien asuntojen määrä taajamien asuinalueilla ja haja -asutusalueille 2001-2010 0 10000 20000 30000 40000 50000 60000 70000 Pääkaupunkiseutu Kuuma-seutu Länsi-Uusimaa Uudet asunnot vanhojen taajamien vanhoilla asuinalueilla Uudet asunnot vanhojen taajamien uusilla asuinalueilla Uudet asunnot uusien taajamien uusilla asuinalueilla Uudet asunnot haja-asutusalueilla Itä-Uusimaa

LIIKKUMINEN JA SAAVUTETTAVUUS Väestö ja työpaikat yhdyskuntarakenteen liikkumisvyöhykkeillä 2010 2014/2012 Avaintulokset Viimeisin päivitys 02/2016 Seuraava päivitys 2017 Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Seurantajaksolla väestön määrä kasvoi eniten autovyöhykkeellä ja työpaikkojen määrä alakeskusten jalankulkuvyöhykkeellä. 2 Väestön ja työpaikkojen määrän suhteellinen kasvu oli lähes yhtä suurta keskustan jalankulkuvyöhykkeellä ja toisaalta autovyöhykkeellä. Sen sijaan intensiivisellä joukkoliikennevyöhykkeellä väestön suhteellinen kasvu oli selvästi työpaikkamäärän kasvua suurempaa. Mittari kuvaa väestön määrää ja muutosta sekä työpaikkojen määrää ja muutosta yhdyskuntarakenteen liikkumisvyöhykkeillä. Väestötiedot kuvaavat seurantajaksoa 2010 2014, mutta työpaikkatiedot olivat saatavilla ainoastaan vuosilta 2010 ja 2012. Yhdyskuntarakenteen liikkumisvyöhykkeet on laadittu Suomen ympäristökeskuksen tutkimushankkeissa luokittelemalla ja yhdistelemällä yhdyskuntarakenteen seurannan (YKR) 250 x 250 metrin ruutuja jalankulku-, joukkoliikenne ja autovyöhykkeisiin keskustaetäisyyden ja joukkoliikenteen palvelutason perusteella. Vyöhykkeet kuvaavat liikkumisen mahdollisuuksia, eivät niinkään todellista liikkumisen kulkutapaa. Helsingin toiminnallisella alueella vyöhykkeet on laadittu kaikille vuoden 2010 taajamille. Vyöhykkeet ovat 1) Keskustan jalankulkuvyöhyke 2) Alakeskuksen jalankulkuvyöhyke 3) Keskustan reunavyöhyke 4) Intensiivinen joukkoliikennevyöhyke 5) Joukkoliikennevyöhyke ja 6) Autovyöhyke. Vuonna 2010 eniten väestöä oli joukkoliikennevyöhykkeellä ja eniten työpaikkoja keskustan jalankulkuvyöhykkeellä. Joukkoliikennevyöhykkeellä oli väestöä runsaat 340 000 ja jalankulkuvyöhykkeellä runsaat 143 000 työpaikkaa. Vuoteen 2014 loppuun mennessä väestön lukumäärä kasvoi eniten autovyöhykkeellä. Vuoteen 2012 työpaikkojen lukumäärä kasvoi eniten alakeskuksen jalankulkuvyöhykkeellä. Suhteellisesti suurinta niin väestömäärän kuin työpaikkojen määrän kasvu oli kuitenkin alakeskuksen jalankulkuvyöhykkeellä. Väestömäärä kasvoi tällä vyöhykkeellä noin 5,5 prosenttia ja työpaikkamäärä noin 4,5 prosenttia vuodesta 2010. Väestön ja työpaikkojen suhteellinen kasvu oli lähes yhtä suurta keskustan jalankulkuvyöhykkeellä ja toisaalta autovyöhykkeellä. Suurin ero suhteellisessa kasvussa oli sen sijaan intensiivisellä joukkoliikennevyöhykkeellä, jossa väestön määrä kasvoi yli 5 prosenttia, mutta työpaikkojen määrä vain 0,5 prosenttia. Vertailussa on huomattava, että väestötiedot kuvaavat 5 vuoden seurantajaksoa kun työpaikoissa oli käytettävissä 3 vuoden seurantajakso. Tulosten perusteella väestömäärä kasvoi erityisesti sellaisilla alueilla, joissa on erinomainen tai hyvä joukkoliikenteen palvelutaso ja toisaalta alueilla, joissa liikkuminen perustuu pääosin autoiluun (vyöhykkeet 4, 5 ja 6). Työpaikkojen määrä taas kasvoi selvästi keskustoissa (vyöhykkeet 1 ja 2). Tulosten tulkinnassa on huomattava, että joukkoliikennevyöhykkeet kuvaavat lähinnä alueita, joilla ylipäänsä on joukkoliikennettä, joten vyöhykkeen nimi ei kuvaa suoraan todellisia matkoja ja kulkutapaosuuksia. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun intensiivisellä joukkoliikennevyöhykkeellä suurempi osuus arkivuorokauden matkoista tehdään autolla (35 %) kuin joukkoliikennevälineellä (32 %). Jalankulkuvyöhykkeillä liikkumistottumukset painottavat kävelyä selvästi muita vyöhykkeitä enemmän, mutta myös näille vyöhykkeellä merkittävä osa matkoista tehdään joukkoliikennevälineellä tai autolla. Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet vuonna 2010 on esitetty kartalla 5. Lisäksi tuloksista on tehty joitakin taulukkograafeja.

Aineistolähteet Elinympäristön tietopalvelu Liiteri (2/2016) Aineiston tuottajat Lisätietoa aineistosta SYKE, Tilastokeskus Yhdyskuntarakenteen vyöhykkeet voidaan karkeasti jakaa jalankulkuvyöhykkeisiin, joukkoliikennevyöhykkeisiin sekä autovyöhykkeeseen. Ne kuvaavat mahdollisuuksia käyttää eri liikkumismuotoja. Keskeisinä kriteereinä eri vyöhykkeille ovat etäisyys kaupungin keskustasta, joukkoliikenteen vuoroväli sekä kävelyetäisyys pysäkille. Jalankulkuvyöhyke on tiiviisti rakennettu, yhdestä kahteen kilometrin etäisyydelle kaupallisesta keskuksesta rajautuva alue, jossa sijaitsee paljon työpaikkoja ja palveluita. Pääkeskustan lisäksi kaupunkiseuduilla on palvelutarjonnaltaan monipuolisia alakeskuksia, joissa on oma jalankulkuvyöhykkeensä. Intensiivisellä joukkoliikennevyöhykkeellä joukkoliikenteen palvelutaso on erinomainen, mikä pääkaupunkiseudun bussiliikenteessä enintään 5 minuutin ja raideliikenteessä 10 minuutin vuoroväliä ruuhka-aikana. Joukkoliikennevyöhykkeen rajaus perustuu vuoroväliin, joka on pääkaupunkiseudulla keskimäärin 15 minuuttia ja pienemmillä kaupunkiseuduilla 30 minuuttia ruuhka-aikana. Autovyöhykkeen alueet sijaitsevat usein kaupunkiseudun reunamilla. Tällä väljästi rakennetulla vyöhykkeellä liikkumisvaihtoehdoksi saattaa jäädä vain yksityisautoilu, koska vyöhykkeellä ei usein ole riittävää väestöpohjaa joukkoliikenteen järjestämiseksi.

5

Väestön muutos 2010-2014 ja työpaikkojen muutos 2010-2012 yhdyskuntarakenteen liikkumisvyöhykkeillä 0% 1% 2% 3% 4% 5% 6% 7% 8% Keskustan jalankulkuvyöhyke Alakeskuksen jalankulkuvyöhyke Keskustan reunavyöhyke Intensiivinen joukkoliikennevyöhyke Joukkoliikennevyöhyke Autovyöhyke Väestön määrän muutos 2010-2014 Työpaikkojen määrän muutos 2010-2012

Väestön määrä 2010 ja 2014 Uudenmaan yhdyskuntarakenteen liikkumisvyöhykkeillä Keskustan jalankulkuvyöhyke 140000 190000 240000 290000 340000 390000 Alakeskuksen jalankulkuvyöhyke Keskustan reunavyöhyke Intensiivinen joukkoliikennevyöhyke 2010 2014 Joukkoliikennevyöhyke Autovyöhyke Työpaikkojen määrä 2010 ja 2012 Uudenmaan yhdyskuntarakenteen liikkumisvyöhykkeillä 70000 90000 110000 130000 150000 Keskustan jalankulkuvyöhyke Alakeskuksen jalankulkuvyöhyke Keskustan reunavyöhyke Intensiivinen joukkoliikennevyöhyke 2010 2012 Joukkoliikennevyöhyke Autovyöhyke

Väestö joukkoliikenteen mahdollistavalla asukastiheydellä 2000 2014 Avaintulokset Viimeisin päivitys 1/2016 Seuraava päivitys Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Väestön määrä alueilla, jonka asukastiheys on vähintään 20 as/ha, on kasvanut lähinnä pääkaupunkiseudulla ja Kuuma-seudulla. 2 Väestön suhteellinen osuus alueilla, jonka asukastiheys on vähintään 20 as/ha, on kasvanut ainoastaan pääkaupunkiseudulla. Ei tiedossa Mittari kuvaa kuinka suuri osa väestöstä asuu sellaisilla alueille, joiden asukastiheys on vähintään 20 as/ha. Tätä asukastiheyttä pidetään taloudellisesti kannattavan joukkoliikenteen minimitiheytenä. Joukkoliikenteen järjestäminen on kannattavinta tiheästi rakennetuilla alueilla, joilla asukastiheys on korkea ja näin ollen potentiaalisia joukkoliikenteen käyttäjiä on paljon. Joukkoliikenteen järjestämisen kannalta riittäväksi väentiheydeksi mainitaan usein 20 as/ha, mutta toisinaan käytetään korkeampaa ja taloudellisessa mielessä realistisempaa rajaa 35 as/ha. Uudellamaalla väestön määrä joukkoliikenteen kannattavuusalueella on kasvanut 160 000 asukkaalla 2000 2014. Samalla kun väestömäärä on kasvanut, myös kannattavuusalue on laajentunut. Teoriassa joukkoliikenne olisi siis mahdollista ulottaa yhä suuremmalle väestömäärälle, mutta toisaalta kannattavuutta heikentäisi palvelualueen koon huomattava kasvu. Seuduittain tarkasteltuna asukastiheydeltään vähintään 20 asukasta/ha asuvan väestön määrä on tarkastelujaksolla 2000 2014 kasvanut lähinnä pääkaupunkiseudulla ja Kuuma-seudulla. Sen sijaan Länsi-Uudellamaalla väestön määrä on hieman laskenut ja Itä-Uudellamaalla pysynyt lähes samana. Seutukohtaiset luvut on esitetty oheisessa kaaviossa. Joukkoliikenteen järjestämisen heikot edellytykset länsi- ja itäosissa maakuntaa ovat sinänsä huolestuttavia, mutta koko Uudenmaan väestömäärän näkökulmasta melko marginaalisia. Tämä johtuu väestön painottumisesta voimakkaasti Helsingin seudulle. Nykytilanteessa (v. 2014) lähes 95 % alueista, joilla asukastiheys on vähintään 20 as/ha, sijaitsee pääkaupunkiseudulla ja Kuuma-seudulla. Toisaalta on huomattava, että joukkoliikenteen kannattavuus riippuu asukastiheyden ohella monista muista tekijöistä. Esimerkiksi nopeat bussiyhteydet Itä- ja Länsi-Uudenmaan seutu- ja kuntakeskuksista pääkaupunkiseudulle voivat olla kannattavia aamu- ja iltapäivisin pendelöintiliikenteenä. Tulosten kannalta oleellista on myös väestön osuudessa tapahtuneen muutoksen seuraaminen (ks. seuraavan sivun kaavio). Mitä suurempi prosenttiosuus asukkaista asuu yli 20 as/ha -alueella, sitä eheämpi yhdyskuntarakenne on. Tarkastelun perusteella väestön osuus on 2000 2014 noussut koko Uudellamaalla vajaan prosenttiyksikön. Tähän on vaikuttanut ennen kaikkea pääkaupunkiseudun väestöosuuden 1,3 prosenttiyksikön kasvu. Sitä vastoin Kuuma-seudulla osuus on pysynyt samana, ja Länsi-Uudellamaalla sekä Itä- Uudellamaalla osuus on laskenut. Joukkoliikenteen järjestämisen mahdollisuudet eivät asukastiheyden näkökulmasta ole siis merkittävästi parantuneet muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Aineistolähteet Elinympäristön tietopalvelu Liiteri (1/2016) Aineiston tuottaja SYKE, Tilastokeskus

Työmatkasukkulointi maakuntakaavan seutukeskustaajamiin 2005 ja 2010 Avaintulokset Viimeisin päivitys 02/2016 Seuraava päivitys 2017 Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Sukkuloivien määrä ja osuus työssäkäyvistä on ollut tarkasteluvuosina suurinta Hyvinkään seutukeskuksessa ja alhaisin Tammisaaren seutukeskuksessa. 2 Vuonna 2010 Hyvinkään seutukeskukseen sukkuloitiin eniten Riihimäeltä ja Helsingistä, Lohjan seutukeskukseen Vihdistä ja Raaseporista, Tammisaaren seutukeskukseen Hangosta ja Helsingistä ja Porvoon seutukeskukseen Loviisasta ja Helsingistä. Mittari kuvaa työmatkasukkuloinnin määrää ja osuutta kaikista seutukeskuksessa työssäkäyvien määrästä maakuntakaavan seutukeskustaajamissa vuosina 2005 ja 2010. Mitä suurempi osuus sukkuloi seutukeskukseen, sitä vetovoimaisempi seutukeskus on seudullisena työmarkkina-alueena. Mitä suurempi osuus käy töissä asuinkuntansa seutukeskuksessa, sitä merkittävämpi seutukeskus on oman kunnan sisäisenä työmarkkina-alueena. Sukkulointi tarkoittaa kuntien välisiä työmatkoja, joten asuinkunnan sisällä tapahtuvaa työmatkaa ei lasketa sukkuloinniksi. Maakuntakaavassa osoitetaan 4 seutukeskusta tasapainottamaan aluerakennetta suhteessa pääkaupunkiseutuun. Seutukeskuksia ovat Hyvinkää, Lohja, Tammisaari ja Porvoo. Seutukeskus on osoitettu kohdemerkintänä, joten sillä ei ole yksiselitteistä alueellista ulottuvuutta. Seutukeskus on tässä tarkastelussa määritelty alueeksi, joka vastaa seutukeskuksen ympärillä olevaa yhtenäistä tiheän taajaman aluetta. Vuonna 2005 maakuntakaavan seutukeskuksiin sukkuloi eli kävi töissä seutukeskuskunnan ulkopuolelta 10 750 henkilöä. Vuonna 2010 luku oli 12 550. Etenkin Hyvinkäälle ja Porvooseen sukkuloivien määrä oli vuonna 2010 selvästi suurempi kuin vuonna 2005. Lohjan ja Raaseporin osalta tässä ei ole tapahtunut merkittävää muutosta. On myös huomattava, että vuosittainen vaihtelu sukkuloivien määrässä voi olla suurta, joten täysin selvää kuvaa tulos ei vielä anna sukkuloinnin kasvusta. Sukkuloivien osuus seutukeskuksissa työssäkäyvien määrästä oli vuonna 2010 hieman suurempi (28 %) kuin vuonna 2005 (26 %). Hyvinkään seutukeskukseen sukkuloivien osuus oli suurin sekä 2005 että 2010, jolloin osuus oli 39 %. Alhaisin sukkuloivien osuus oli Raaseporin seutukeskuksessa, 13 % vuonna 2010. Lukujen valossa Hyvinkään seutukeskus näyttäytyy selkeimmin seudullisesti vetovoimaisena työmarkkina-alueena. Myös Porvoon ja Lohjan seutukeskuksissa sijaitsee monien ulkopaikkakuntalaisten työpaikkoja, joskin näissä seutukeskuksessa työssäkäyvistä ulkopaikkakuntalaisia oli tarkastelujaksolla enintään neljäsosa. Tammisaaren seutukeskus on taas selkeästi paikallisempi keskus, sillä 87 % seutukeskuksessa työssäkäyvistä asuu seutukeskuskunnassa (Raaseporin kunnassa). Sukkuloivien asuinkunnat ovat tyypillisesti naapurikuntia, mutta sukkulointia tapahtuu myös pääkaupunkiseudulta seutukeskuksiin. Hyvinkäälle sukkuloidaan eniten Uudenmaan ulkopuolelta Riihimäeltä, Lohjalle Vihdistä, Tammisaareen Hangosta ja Porvooseen Loviisasta. Pääkaupunkiseudun kunnista Helsinki on merkittävin sukkulointikunta Hyvinkään, Tammisaaren ja Porvoon seutukeskuksiin, Espoo Lohjan seutukeskukseen. Maakuntakaavan tavoitteena on, että seutukeskukset ovat ja niitä kehitetään usean kunnan yhteisinä työpaikka- ja palvelukeskittyminä tasapainottamaan maakunnan aluerakennetta suhteessa pääkaupunkiseutuun. Sukkuloivien määrät ja osuudet seutukeskuksittain on esitetty oheisissa kaavioissa. Aineistolähteet Elinympäristön tietopalvelu Liiteri (2/2016) Aineiston tuottajat SYKE, Tilastokeskus

Lisätietoa aineistosta Aineisto on koostettu vain niiltä vuosilta, joilta on saatavilla työmatka-analyysi sekä taajama-aluerajaus. Viimeisin työmatka-analyysi on Liiteri-palvelussa vuodelta 2012, mutta tältä vuodelta ei ole taajama-aluerajausta. Uusin taajamarajaus on vuodelta 2014, mutta tältä vuodelta ei ole työmatka-analyysiä. Seutukeskuksessa työssäkäyvien määrä 2005 ja 2010 (myös keskuksessa asuvat) Seutukeskukseen sukkuloivien työssäkäyvien määrä 2005 ja 2010 18000 7000 16000 14000 12000 6000 5000 10000 4000 8000 3000 6000 4000 2000 2000 1000 0 Hyvinkää Lohja Tammisaari Porvoo 0 Hyvinkää Lohja Tammisaari Porvoo 2005 2010 2005 2010

Asuinkuntansa seutukeskuksessa työssäkäyvien osuus kaikista keskuksessa työssäkäyvistä 2005 ja 2010 Seutukeskukseen sukkuloivien työssäkäyvien osuus seutukeskuksessa työssäkäyvistä 2005 ja 2010 100% 45% 40% 80% 35% 60% 30% 25% 40% 20% 15% 20% 10% 5% 0% Hyvinkää Lohja Tammisaari Porvoo 0% Hyvinkää Lohja Tammisaari Porvoo 2005 2010 2005 2010

KESKUKSET JA KAUPPA Maakuntakaavan keskustatoimintojen alueet kuntakaavoissa Avaintulokset Viimeisin päivitys 10/2015 Seuraava päivitys 2016 Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 25 maakuntakaavan seutu- ja kuntakeskuksessa (joita on yhteensä 33) on hyväksytty oikeusvaikutteinen (kaikissa ei lainvoimainen) yleiskaava tai keskuksen alueelle kohdistuu parhaillaan yleiskaavoitus. 2 23 yleiskaavassa on määritelty kuntakeskukselle keskustatoimintojen alue (C-alue) kokonaan tai ainakin osittain, silloin kun kyse on vaiheittain laadittavasta osayleiskaavoituksesta. Mittari kuvaa maakuntakaavan seutu- ja kuntakeskusten yleiskaavoitustilannetta eli sitä miten kunnat ovat yleiskaavoittaneet maakuntakaavassa osoitettuja keskustatoimintojen alueita. Tarkastelu perustuu Liiterin yleiskaavapalvelun käyttöön. Maakuntakaavassa osoitetaan kohdemerkinnöillä 4 seutukeskusta ja 29 kuntakeskusta. Kaikkiin kuntiin on osoitettu vähintään yksi keskustatoimintojen alue, osaan kuntia useita. Poikkeuksena ovat Helsinki, Espoo ja Vantaa, joihin maakuntakaavassa osoitetaan aluekeskuksia. Lisäksi Helsinkiin on osoitettu valtakunnan keskus, ainoana maakuntakaavan keskustatoimintojen alueen aluevarauksena. Aluekeskukset ja valtakunnan keskus on jätetty tämän tarkastelun ulkopuolelle. Keskustatoimintojen alueen suunnittelumääräyksen mukaan niiden sijainti ja laajuus on määriteltävä yksityiskohtaisemmassa kaavoituksessa siten, että alueet muodostavat toiminnallisesti yhtenäisen keskustahakuisiin toimintoihin painottuvan kokonaisuuden. Seutukeskukset (4) ovat Tammisaarta lukuun ottamatta yleiskaavoitettu. Lohjan taajamaosayleiskaava on hyväksytty 2014, mutta ei ole vielä lainvoimainen. Hyvinkään keskustaajaman osayleiskaava (2014) ja Porvoon keskeisten alueiden osayleiskaava (2006) ovat lainvoimaisia. Kuntakeskusten (29) osalta yleiskaavoituksen tilannetta syksyllä 2015 voidaan kuvata seuraavasti: Kuntakeskuksille on määritelty keskustatoimintojen alue hyväksytyssä yleiskaavassa (osin jos kuntakeskuksen yleiskaavoitus laaditaan vaiheittain) o Itä-Uudellamaalla 3 kuntakeskusta o Länsi-Uudellamaalla 7 kuntakeskusta o Kuuma-seudulla 13 kuntakeskusta Kuntakeskuksille ei ole määritelty keskustatoimintojen aluetta o Itä-Uudellamaalla 3 kuntakeskusta o Länsi-Uudellamaalla 1 kuntakeskus o Kuuma-seudulla 5 kuntakeskusta Seutu- ja kuntakeskusten osalta voidaan vielä todeta seuraavaa: Neljä keskustatoimintojen alueelle laadittua ja hyväksyttyä yleiskaavaa ei ole vielä saanut lainvoimaa Kuudessa kunnassa on vireillä yleiskaavoitus, joka vaikuttaa myös maakuntakaavassa osoitetun kuntakeskuksen kaavoitukseen 26 kuntakeskuksessa on voimassa oleva yleiskaava (yksi yleiskaavoista ei ole oikeusvaikutteinen)

Aineistolähteet Elinympäristön tietopalvelu Liiteri (10/2015) Aineiston tuottaja SYKE 6

Työpaikkaomavaraisuus seutukeskustaajamissa 2000, 2005 ja 2012 Avaintulokset Viimeisin päivitys 12/2015 Seuraava päivitys 2017 Mittarin kuvaus Tulokset ja johtopäätökset 1 Työpaikkaomavaraisuus on kasvanut huomattavasti Raaseporin seutukeskustaajamassa (sk), maltillisesti Hyvinkään ja Porvoon sk:ssa ja pysynyt vakaana Lohjan sk:ssa. 2 Vuonna 2012 suurin työpaikkaomavaraisuus oli Raaseporin sk:ssa ja pienin Lohjan sk:ssa. Mittari kuvaa työpaikkaomavaraisuuden muutosta maakuntakaavan seutukeskustaajamissa. Työpaikkaomavaraisuudella tarkoitetaan alueella työssäkäyvien ja alueella asuvan työllisen työvoiman määrän välistä suhdetta. Jos työpaikkaomavaraisuus on yli 100 %, on alueen työpaikkojen lukumäärä (alueella työssäkäyvien määrä) suurempi kuin alueella asuvan työllisen työvoiman lukumäärä. Jos taas työpaikkaomavaraisuus on alle 100 %, tilanne on päinvastainen. Maakuntakaavassa seutukeskus on osoitettu kohdemerkintänä, joten sillä ei ole yksiselitteistä alueellista ulottuvuutta. Seutukeskus on tässä tarkastelussa määritelty alueeksi, joka vastaa seutukeskuksen ympärillä olevaa yhtenäistä tiheän taajaman aluetta. Raaseporin seutukeskuksen työpaikkaomavaraisuus on paitsi neljän seutukeskuksen osalta suurin, myös muuttunut voimakkaimmin. Vuonna 2012 Raaseporin seutukeskuksen työpaikkaomavaraisuus oli 111,1 % kun se vuonna 2000 oli 80,2 %. Muutos johtuu kahdesta tekijästä: samalla kun työpaikkojen määrä seutukeskuksessa on kasvanut, on työvoiman määrä laskenut. Alueelta on siis muuttanut työikäistä väkeä muualle tai työikäisen väestön määrä on muutoin laskenut samalla kun työpaikkoja on tullut lisää. Hyvinkään ja Porvoon seutukeskuksissa työpaikkaomavaraisuus on kasvanut maltillisemmin, noin 7 prosenttiyksikköä. Omavaraisuuden kasvu perustuu näissä keskuksissa ennen kaikkea työpaikkojen määrän lisääntymiseen. Vuonna 2012 työpaikkaomavaraisuus oli Hyvinkään seutukeskuksessa 84,6 % ja Porvoon seutukeskuksessa 79,3 %. Lohjan seutukeskuksessa tilanne on pysynyt vakaana sekä työpaikkojen että työvoiman suhteen. Näin ollen myöskään työpaikkaomavaraisuudessa ei ole tapahtunut merkittävää muutosta. Vuonna 2012 Lohjan seutukeskuksessa työpaikkaomavaraisuus oli 72,3 %. Absoluuttisina lukuina Hyvinkään seutukeskus on sekä työvoiman tarjonnan että työpaikkojen tarjonnan osalta suurin seutukeskus. Raasepori taas on selkeästi pienin seutukeskus. Hyvinkään tiheän taajaman alueella työvoimaa oli vuonna 2012 viisinkertainen määrä (noin 20 000) ja työpaikkoja lähes nelinkertainen määrä (noin 17 000) Raaseporin tiheän taajamaan verrattuna. Lohja ja Porvoo ovat sekä työvoiman että työpaikkojen tarjonnan suhteen varsin samankokoiset. Porvoossa työpaikkoja oli vuonna 2012 13 300, Lohjalla 11 200. Maakuntakaavan tavoitteena on, että seutukeskukset ovat ja niitä kehitetään usean kunnan yhteisinä työpaikka- ja palvelukeskittyminä tasapainottamaan maakunnan aluerakennetta suhteessa pääkaupunkiseutuun. Työpaikkaomavaraisuus on yksi tärkeä tekijä, jolla seutukeskuksien roolia Uudenmaan aluerakenteessa voidaan arvioida. Vertailun vuoksi koko pääkaupunkiseudun työpaikkaomavaraisuus vuonna 2012 oli 116,2 %. Aineistolähteet Yhdyskuntarakenteen seurannan aineistot YKR (12/2015) Aineiston tuottajat SYKE, Tilastokeskus

Työpaikkaomavaraisuus maakuntakaavan seutukeskuksissa (tiheä taajamarajaus) 2000, 2005 ja 2012 Raasepori seutukeskus Porvoo seutukeskus Lohja seutukeskus Hyvinkää seutukeskus 0% 20% 40% 60% 80% 100% 120% vuonna 2012 vuonna 2005 vuonna 2000

ELINKEINOT JA KILPAILUKYKY Lento- ja satamaliikenteen kehitys 2010 2014 Avaintulokset Viimeisin päivitys 06/2015 Seuraava päivitys 2016 1 Helsinki-Vantaan osuus Suomen matkustajaliikenteestä on ollut vuosina 2010 2014 keskimäärin 79 prosenttia, rahti- ja postiliikenteestä 95 prosenttia ja lentokoneiden laskeutumisista 69 prosenttia. 2 Kilpilahden ja Helsingin satamien osuus koko Uudenmaan satamien tuonnista on vuosina 2010 2014 ollut keskimäärin 81 prosenttia ja viennistä keskimäärin 78 prosenttia. Mittarin kuvaus Mittari kuvaa Helsinki-Vantaan lentoaseman lentoliikenteen tunnuslukuja sekä Uudenmaan ulkomaan satamien tuonnin ja viennin kehitystä 2010 2014. Lentoasema ja ulkomaan satamat ovat Uudenmaan kansainvälisen saavutettavuuden ja kilpailukyvyn kannalta ensiarvoisen tärkeitä liikennealueita, jotka on osoitettu maakuntakaavassa aluevarauksina tai kohdemerkintöinä. Tulokset ja johtopäätökset Helsinki-Vantaan lentoasema on Suomen päälentoasema, jonka matkustajamäärät ovat kasvaneet viime vuosina erityisesti Euroopan ja Aasian vaihtomatkustajaliikenteen ansiosta. Kansainvälisten matkustajien määrä on kasvanut 2010-luvulla noin 10,7 miljoonasta 13,4 miljoonaan. Sen sijaan kotimaisten matkustajien määrässä on tapahtunut vuositasolla enemmän vaihtelua myös laskevaan suuntaan. Vuonna 2014 kotimaisten matkustajien määrä oli 2,5 miljoonaa. Tarkastelujaksolla 2010 2014 kansainvälisten matkustajien määrä on noussut 21 prosenttia ja kotimaisten matkustajien määrä 12 prosenttia. Laskeutumisten määrässä mitattuna vuosi 2011 oli selkeä huippuvuosi, jota ei sittemmin ole saavutettu. Kotimaan laskeutumisten määrä on ollut vuoden 2011 jälkeen laskussa, mutta kansainvälisten lentojen laskeutumiset ovat olleet hienoisessa nousussa. Vuonna 2014 kotimaan lentoja laskeutui yli 20 000 ja kansainvälisiä lentoja lähes 62 000 kappaletta. Lentoliikenteen laskeutumisten tunnuslukuja 2010 2014: Helsinki-Vantaan osuus Suomen laskeutumisista on ollut keskimäärin 69 % Kotimaan lentojen osuus kaikista Helsinki-Vantaan laskeutumisista on ollut keskimäärin 28 % Tavaraliikenteen eli kuljetetun rahdin ja postin määrässä huippuvuosi oli 2012, jonka jälkeen etenkin kotimaan tavaraliikenteen määrä on supistunut. Sen osuus koko tavaraliikenteen määrästä on kuitenkin hyvin pieni, joten kokonaisuudessaan tavaraliikenteen määrä on pysynyt melko vakaana tämän jälkeen. Kun tarkastellaan koko seurantajaksoa 2010 2014,kasvua on tullut yli 20 prosenttia. Tavaraliikenteen tunnuslukuja 2010 2014: Helsinki-Vantaan osuus Suomen rahti- ja postiliikenteestä on ollut keskimäärin 95 % Kotimaisen rahdin osuus kaikesta Helsinki-Vantaan rahdista on ollut keskimäärin alle 1,0 % Kotimaisen postin osuus kaikesta Helsinki-Vantaan postista on ollut keskimäärin 21 %

MILJ. MATKUSTAJAA LASKEUTUMISIA Uudellamaalla on useita merkittäviä ulkomaan satamia, mm. Helsinki, Hanko, Koverhar, Inkoo ja Kantvik. Porvoon Kilpilahdessa toimii tonnimäärältään Suomen suurin satama, Sköldvik. Sen osuus Uudenmaan kaikkien ulkomaan satamien viennistä on hieman alle puolet ja tuonnista hieman yli puolet. Uudenmaan ulkomaan satamien osuus Suomen kaikkien rannikkosatamien viennistä on vuosina 2010 2014 ollut keskimäärin 35 % ja tuonnista keskimäärin 43 %. Useimmat Uudenmaan satamista ovat sekä tuonnin että viennin kannalta merkittäviä. Tuonnin osuus on selkeästi viennin osuutta suurempi Kantvikin ja Koverharin satamissa. Viennin osuus on selkeästi suurempi Loviisan ja Lappohjan satamissa. Pohjankurun satama on yksinomaan tuontisatama. Tarkemmat osuudet on kuvattu oheisessa kaaviossa. Tuonnin määrä vuonna 2014 oli runsaat 20 000 tonnia ja viennin määrä noin 17 000 tonnia. Aineistolähteet Lentoliikennetilastot; Ulkomaan meriliikennetilasto (8/2015) Aineiston tuottajat Finavia; Liikennevirasto Kotimainen ja kansainvälinen matkustajaliikenne 2010-2014 Helsinki- Vantaan lentoasemalla Kotimaan ja kansainvälisten lentojen laskeutumiset 2010-2014 Helsinki- Vantaan lentoasemalla 16 100 000 14 12 10 90 000 80 000 70 000 60 000 8 50 000 6 4 2 40 000 30 000 20 000 10 000 0 2010 2011 2012 2013 2014 0 2010 2011 2012 2013 2014 Kotimaan matkustajat Kansainväliset matkustajat Kotimaan laskeutumiset Kansainväliset laskeutumiset

Suomen kaikkien ulkomaan rannikkosatamien ja Uudenmaan ulkomaan satamien tuonti ja vienti 2010-2014 60 000 000 50 000 000 40 000 000 30 000 000 20 000 000 Rannikon satamat Uudenmaan satamat 10 000 000 0 Tuonti 2014 Vienti 2014 Tuonti 2013 Vienti 2013 Tuonti 2012 Vienti 2012 Tuonti 2011 Vienti 2011 Tuonti 2010 Vienti 2010 Tuonnin ja viennin osuus satamittain keskimäärin 2010-2014 Hanko Koverhar (Hanko) Lappohja (Hanko) Pohjankuru (Raasepori) Inkoo Kantvik (Kirkkonummi) Helsinki Kilpilahti (Porvoo) Tolkkinen (Porvoo) Loviisa Tuonnin osuus (%) Viennin osuus (%) 0% 10% 20% 30% 40% 50% 60% 70% 80% 90% 100%