Dispositiivin käsite arkeologiasta genealogiaan 1

Olli Pyyhtinen Sosiologian laitos Turun yliopisto olsapy@utu.fi Dispositiivin käsite arkeologiasta genealogiaan 1 Maineikkaat filosofit ja yhteiskuntatutkimuksen klassikot tunnetaan käsitteistään. 2 Ne toimivat allekirjoitettujen iskusanojen tapaan: Aristoteleen substanssi, Platonin idea, Descartesin cogito, Leibnizin monadi, Kantin mahdollisuusehto, Nietzschen vallantahto, Bergsonin kesto, Simmelin sosiaalinen muoto, Weberin protestanttinen etiikka, Marxin vieraantuminen ja riisto Michel Foucault n nimeen yhdistettäviä käsitteitä ovat tavanomaisesti ennen kaikkea diskurssi ja valta. Foucault on merkittävällä tavalla suunnannut yhteiskuntatieteilijöiden, kulttuurintutkijoiden, historioitsijoiden ja filosofien huomiota sekä diskursseihin että diskurssien ja vallan kytköksiin. Foucault n tuotannon lukeminen nimenomaan diskurssin historiana ei olekaan harvinaista. Ja kieltämättä diskurssin käsite kulkeekin läpi Foucault n tuotannon. Se on etualalla etenkin hänen tiedonarkeologisissa teoksissaan: kirjoissa Histoire de la folie (1961; Hulluuden historia ), Naissance de la clinique (1963; Klinikan synty ), Les Mots et les Choses (1966; Sanat ja asiat ) ja L'Archéologie du savoir (1969; suom. Tiedon arkeologia (2005)). Näissä vilahtelevat tavan takaa käsitteet lausuma, diskurssi, diskursiivinen muodostelma/käytäntö/tapahtuma, episteme, arkisto jne. Kuitenkin 1970 luvulle tultaessa diskurssi menettää Foucault n tuotannossa autonomiansa. Teoksesta Tarkkailla ja rangaista (1975; suom. 1980) eteenpäin ilmestyneiden teosten onkin katsottu edustavan ns. genealogista tutkimustapaa, josta tarkemmin tuonnempana. Diskurssin ja epistemen käsitteitä viljellään Foucault n 1 Tämä teksti on laajennettu versio Michel Foucault n tiedon arkeologia tänään luentosarjalla 27.4.2006 pidetystä luennosta. 2 Gilles Deleuze ja Félix Guattari kirjoittavatkin (1993, 17): Kukapa huolisi filosofia, josta voitaisiin sanoa: hän ei ole luonut käsitteitä, ei edes omiaan? 1

genealogisissa tutkimuksissa silmiinpistävän harvakseltaan. Näiden sijasta Foucault puhuu mm. tiedosta, kurivallasta, dispositiiveista, diagrammeista ja itsen tekniikoista. Oireellista on, että Tarkkailla ja rangaista teoksessa Foucault puhuu esimerkiksi diskurssien sijaan tyystin tiedosta (savoir). Mutta jo Foucault n varsinaisten arkeologisten tutkimusten lukeminen yksinomaan diskurssihistoriana on turhan yksiulotteinen lukutapa. Jopa Tiedon arkeologiassa, jossa Foucault kokeili teoksen Sanat ja asiat tapaan, kuinka itsenäisinä diskursiivisia muodostelmia voidaan käsitellä (Rabinow 1986, 10), toisin sanoen missä määrin diskurssit olisivat tarkasteltavissa autonomisina muodostelmina, tulee tematisoiduksi diskursiivisten ja ei diskursiivisten muodostelmien suhde. Tällöin Foucault tosin asetti diskursiiviset käytännöt vielä selvästi etusijalle muihin käytäntöihin nähden (Deleuze 1988, 49). Foucault ei toki sano, että ei diskursiiviset muodostelmat redusoituisivat diskursiivisiin, tai että kaikki olisi diskurssia. Ei diskursiiviset käytännöt tulevat vain tarkastelluiksi yksinomaan diskurssien puolelta katsoen, diskurssilähtöisesti. Tiedon arkeologiassa Foucault käsittelee diskursiivisten ja ei diskursiivisten muodostelmien välistä suhdetta artikulaatioina. Huomion kohteena on diskursiivisten käytäntöjen artikuloituminen (AK, 201; Tapani Kilpeläisen suomennoksessa esiintyvä termi niveltyminen (TA, 237) on tässä suhteessa epätarkka) käytäntöihin, jotka eivät ole diskursiivisia. Diskursiivisia käytäntöjä tarkastelemalla avautuu kokonainen mahdollisten kuvausten artikuloima tila: ensisijaisten tai todellisten suhteiden järjestelmä, toissijaisten tai refleksiivisten suhteiden järjestelmä ja varsinaisen diskursiivisiksi kutsuttavien suhteiden järjestelmä. Ongelmana on saada esiin viime mainittujen erityisyys ja niiden suhteet kahteen muuhun. (TA, 64.) Silloin kun tehdään konkreettista analyysia diskurssien analysoimisen yleisen teorian tai metodin hahmottelemisen sijaan diskursseja ei ole mielekästä tarkastella täysin irrallaan instituutioista, vallan käytännöistä ja arkisista sosiaalisista suhteista. Foucault päinvastoin toteaa juuri tämän suhteen olleen tärkeässä asemassa hänen tutkimuksissaan: Diskurssien autonomisen kerroksen kuvaamisesta ei ole mitään hyötyä, ellei sitä 2

suhteuteta käytäntöjen, instituutioiden ja sosiaalisten suhteiden kerrokseen. Juuri tämä suhde on aina kiinnostanut minua. (OWH, 284 285.) Jo väitöskirjassaan Histoire de la Folie (1961; Hulluuden historia ) Foucault havaitsi tarkastellessaan psykiatrisen diskurssin ilmaantumisen historiallisia edellytyksiä, että nämä mahdollisuusehdot eivät olleet ainoastaan diskursiivisia. 3 Psykiatrian synty on diskursiivisten edellytysten lisäksi sidoksissa koko joukkoon erilaisia ei diskursiivisia tekijöitä: sairaaloihin, hoitotoimenpiteisiin, vankeuslaitoksiin, mielisairaaloihin, sosiaalisen ulossulkemisen (eli ekskluusion) käytäntöihin ja niin edelleen. Foucault tuo esiin, kuinka hullun asettuminen tiedon kohteeksi oli yhteydessä hänen eristämiseensä laitokseen: hullusta oli mahdollista tulla tietämisen kohde vasta sitten kun hänestä oli ensin tullut eristämisen kohde toisin sanoen vasta kun hänet oli ensin suljettu laitokseen. Tila, joka eristi hullun, myös asetti hänet tiedettäväksi (ja hallittavaksi). Vastaavasti mitä enemmän subjektista tiedetään, sitä paremmin häntä voidaan hallita ja kontrolloida. Diskursiiviset käytännöt (jotka tekevät subjektista tiedon kohteen) ja vallan tilalliset, ajalliset ja sosiaaliset jaottelut ovat rinnakkaisia ja toisiaan täydentäviä. Niinpä hulluuden historian analyysi ei voinut rajoittua yksinomaan hulluudesta puhuviin diskursseihin. Sen oli sijoituttava teoreettisen ja käytännöllisen vedenjakajalle, niiden väliseen suhteeseen. Foucault n tutkimusten tyyli onkin kohdella käytäntöjä, instituutioita sekä tieteellisiä ja muita diskursseja kaikkia samalla tasolla. Näin onnistutaan kokonaan välttämään kysymys teorian ja käytännön ensisijaisuudesta. Foucault n tutkimuksissa niiden välisen eron voisi sanoa olevan pelkästään analyyttinen. Käytännöt ovat aina jonkin järjen ohjaamia: ne ovat diskurssien artikuloimia, tulkitsemia, oikeuttamia, kritisoimia tai peittelemiä, ne kytkeytyvät johonkin rationaalisuuden kenttään ja suureen strategiaan, niillä on jokin erityinen logiikka ja säännönmukaisuus ja niihin liittyy toiminnan seurausten arviointia sekä sen hyödyn ja kustannusten laskelmointia. Käytännöt 3 Toinen tärkeä huomio oli, että psykiatrian synty ei ollut ainoastaan tieteen statuksen omaavien diskurssien ehdollistama. Tarkastelu vaati myös lakitekstien, filosofisten, kaunokirjallisten, teologisten ja poliittisten diskurssien ottamista huomioon. Hulluuden lääketieteellisen ymmärryksen synty pohjasi olennaisella tavalla aiemmin vallinneisiin moraalisiin ja myyttisiin käsityksiin. 3

viittaavatkin Foucault lla tiettyihin paikallisiin vaatimuksiin tähtääviin eksplisiittisiin ohjelmiin mukaan lukien utopiat, teknologiat, teoreettiset skeemat ja projektit joiden perustalta on organisoitu tietoa ja ohjattu käyttäytymistä (ESS3, 231; ks. myös Helén 2005, 102). Foucault n teoksissaan tutkimat ohjelmalliset käytännöt vaihtelevat aina vankeinhoidon järjestämisestä ja hullujen eristämisestä työvoiman organisointiin ja yksilöiden kutsumiseen tunnistamaan itsensä sekä tarkkailemaan ja analysoimaan itseään sukupuolisen halun ja nautinnon subjekteina. Hän tutkii niitä kolmella teoreettistoiminnallisella akselilla: suhteessamme objekteihin (tieto), suhteessamme toisiin (valta) ja suhteessa itseemme (etiikka). Kyse on kolmesta erilaisesta subjektivaation muodosta, jotka kietoutuvat osin toisiinsa: siitä, kuinka olemme rakentuneet tietomme subjekteiksi, kuinka olemme rakentuneet valtaa harjoittaviksi tai sille alistuviksi subjekteiksi ja siitä, kuinka olemme rakentuneet oman käyttäytymisemme moraalisiksi subjekteiksi (WiE, 49). Genealogisen kautensa töissä Foucault otti käyttöön dispositiivin (dispositif) käsitteen pystyäkseen tarttumaan paremmin diskursiivisen ei diskursiivisen suhteeseen. Se voidaan nähdä Foucault lta yrityksenä ylittää vielä Tiedon arkeologiassa pätenyt diskursiivisen ja ei diskursiivisen välinen kuilu. Kyse ei ole niiden välisen eron häivyttämisestä vaan suhteen määrittämisestä niiden välille (tästä myös Deleuze 2005, 47). Dispositiivi täsmentää jo Tiedon arkeologiassa ohimenevästi hahmotellun artikulaatiosuhteen luonnetta, mutta paljastaa myös diskursiivisen ja ei diskursiivisen suhteen laadullisen moninaisuuden: myös ei diskursiivisella on vaikutuksia diskursiiviseen (materiaaliset käytännöt hyödyntävät diskursseja, synnyttävät muutoksia diskursseissa jne.) eikä vain toisinpäin. Dispositiivi tuo hyvin esiin sen, ettei valta ole vain diskursiivista vaan sisältää materiaalisen ulottuvuuden. Valta tarttuu suoraan ruumiiseen, ottaa sen puristusotteeseensa, harjaannuttaa sitä, kohdistuu sen liikkeisiin ja haluihin, kasvattaa sen voimia sekä jakaa ja kohdentaa niitä uudelleen tarpeidensa mukaan. Dispositiivin käsite onkin tärkeä käsite Foucault n ajattelussa myös siksi, että se liittyy hänen 4

käänteentekevään käsityksensä vallasta. Vallan dispositiivit eivät ole ensisijaisesti repressiota tai ideologiaa, vaan ne ovat tuottavia. Seuraavaksi tarkastellaan lähemmin, mitä dispositiivilla tarkoitetaan, jonka jälkeen siirrytään Foucault n valtakäsitykseen. Koska dispositiivi on keskeinen käsite juuri Foucault n genealogisessa myöhäistuotannossa, valotan lopuksi genealogiaa, sen suhdetta arkeologiaan ja genealogian luonnetta kritiikkinä. Dispositiivi Dispositiivin (dispositif) käsitteelle on hankala löytää kunnollista suomenkielistä vastinetta. Hyvä osoitus sen vaikeasta käännettävyydestä on sen monenkirjavat käännökset englanninkielisessä Foucault kirjallisuudessa. Dispositif on käännetty niin termeillä apparatus, social apparatus, mechanism, deployment, positivities, construct kuin grid of intelligibility. Yksikään näistä käännöksistä ei ole kovin onnistunut. Kukin niistä tavallaan tuo paremmin tai huonommin esiin jonkin dispositiivin puolista, mutta nähdäkseni yksikään niistä ei onnistu kattamaan niitä kaikkia. Dispositiivin epäselvyys ei johdu ainoastaan käännösongelmasta. Dispositiivi on vaikea ja moniulotteinen käsite, jonka ymmärtämistä ei yhtään helpota se, että jo Foucault n oma tapa luonnehtia sitä on kaikkea muuta kuin selvä ja yksioikoinen. Dispositiivilla voidaan sanoa olevan pääasiassa kolme ulottuvuutta: 1. Hyvin yleisellä tasolla sanottuna dispositiivi on heterogeeninen yhdistelmä diskursseja ja ei diskursiivisia käytäntöjä, suhteita ja instituutioita. Dispositiivin ainesosia ovat yhtä hyvin sanottu kuin ei sanottu: diskurssit, instituutiot, arkkitehtoniset muodot ( seinät ), tila, sosiaaliset käytännöt, viralliset päätökset, lait, hallinnolliset toimenpiteet, tieteelliset väitteet sekä filosofiset, moraaliset ja filantrooppiset ehdotukset. Dispositiivi on Foucault n sanoin verkostomainen suhteiden järjestelmä, joka voidaan perustaa näiden elementtien välille. (P/K, 194.) 5

2. Dispositiivi ei ole ainoastaan näiden heterogeenisten ainesosien väliltä löytyvien suhteiden järjestelmä, vaan se myös määrittää noiden suhteiden laatua ja luonnetta. Tietty diskurssi voi tiettynä ajankohtana esimerkiksi palvella jonkin instituution ohjelmana, artikuloida joitakin käytäntöjä, toimia näiden käytäntöjen kätkemisen välineenä tai jälkikäteisenä uudelleentulkintana, tarjota käytännölle rationaliteetin 4 (oikeuttaa jokin käytäntö ja saada se näyttämään mielekkäänä ja parhaimpana) tai avata sille kokonaan uuden rationaalisuuden kentän: uusia tapoja kuvitella toiminnan seurauksia, laskelmoida sen hyötyä, oikeuttaa se, määrittää sen kohteet, asteet jne. Lisäksi samat diskurssit saatetaan valjastaa eri aikoina palvelemaan hyvin erilaisia strategioita, instituutioiden rooli voi vaihdella suuresti eri dispositiivien (esim. suvereenin vallan, kurin ja kontrollin) kesken, ja samat diskurssit saattavat eri aikoina kytkeytyä täysin erilaisiin rationaalisuuden kenttiin. (P/K, 194 195.) Dispositiivin olennainen ulottuvuus on siten artikulaatiot (Helén 1998, 501). Dispositiivi ei ainoastaan mahdollista joidenkin asioiden lausumista, vaan myös tietyt kokemisen ja havaitsemisen muodot ja subjektin itseymmärryksen. Se on siten subjektivoiva: dispositiivi määrittää tapaa, jolla subjekti kokee itsensä diskursseissa ja käytännöissä. Esimerkiksi seksuaalisuuden dispositiivi asettaa olemassaolomme erityiseen suhteeseen seksuaalisuuden kanssa: seksuaalisuus jäsentää suhdettamme todellisuuteen, tietoon ja totuuteen, suhdetta toisiin ja lopulta suhdettamme itseen, oman elämämme mahdollisuuksiin, onneen ja hyvään (mt., 511). Dispositiivin ainesosat eivät muodosta mitään yhtenäistä ja vakaata järjestelmää, vaan niiden väliset suhteet ovat alituisessa yhdistymisen ja eriytymisen prosessissa. Dispositiivit ovat katkosten, murtumien, halkomisten ja voimasuhteiden muutosten määrittämiä muutoksenalaisia sommitelmia. Tai deleuzelaisesti: dispositiivit koostuvat 4 Sen sijaan, että hän pitäisi rationaalisuutta jonain yleispätevänä ja absoluuttisena kriteerinä, jonka perusteella asioita voitaisiin arvioida, Foucault tarkastelee tutkimuksissaan tapaa, jolla rationaliteetit kirjautuvat tiedollisiin ja muihin käytäntöihin ja käytäntöjen järjestelmiin. Hän rajaa rationaalisuudesta puhumisen vain termin instrumentaaliseen tai relatiiviseen käyttötapaan. Valtaa analysoivissa teksteissään Foucault tutkii vallan käytäntöihin kirjautuneita rationaliteetteja, jotka määrittävät tietyissä paikallisiin vaatimuksiin tähtäävissä ohjelmissa sitä, miten ihmiset hallitsevat itseään ja toisiaan ja mitä he voivat tietää. 6

niin stratifikaation tai sedimentoituneista viivoista kuin myös luovista ja vallankumouksellisista viivoista (Deleuze 1992, 165). Siksi dispositiivin elementtien väliltä löydettävän yhteyden luonne on eri tilanteissa ja sosiaalisen kentän kohdissa erilainen. 3. Dispositiivin kolmas ulottuvuus on, että se on aina sidoksissa valtaan. Dispositiivi on tiedon ja vallan punos: se on kaivertunut vallan käytäntöihin ja kytkeytynyt tietomuotoihin. Dispositiivin tehtävänä on vastata tiettynä historiallisena ajankohtana johonkin paikalliseen ja kipeään tarpeeseen : kuinka järjestää vankeinhoito, kuinka organisoida työvoimaa, kuinka hoitaa mielenvikaisia tai sairaita, kasvattaa lapsia jne. Dispositiivilla on siten Foucault n sanoin hallitseva strateginen funktio : dispositiivit ovat yleisiä strategioita, jotka ohjaavat ja rajaavat valtakäytäntöjä sekä taktiikoita. (P/K, 195.) Laajimmillaan dispositiivi viittaa yhteiskunnallisen vallan kokonaisuuteen (Helén 1998, 500). Dispositiivissa on kyse voimasuhteiden vaikuttaviksi tulemisesta ja manipuloinnista, kehittämisestä, estämisestä, käyttämisestä, vakauttamisesta jne. (P/K, 196). Esimerkiksi vankiloissa tiettynä historiallisena aikana sovellettu vangitsemisen logiikka muodostaa yhtenäisen dispositiivin, joka rajaa ja ohjaa moninaisia käytäntöjä vankilassa (rikoksen ja rangaistuksen suhde, rangaistuksen seuraukset, rangaistuksen hyödyn kalkylointi, rangaistuksen aseteiden määrittäminen, tilajärjestelyt, päiväohjelma, toiminnan päämäärä jne.) mutta on kuitenkin näistä käytännöistä erillään. Instituutiot voivat käyttää erilaisia dispositiiveja erilaisiin tarpeisiin. Koulussa voidaan soveltaa paitsi oppimisen myös vankien ojentamisen ja seksuaalisuuden dispositiiveja, vankiloissa sairauden dispositiivia, sairaalassa tehdastuotannosta levinnyttä dispositiivia ja niin edelleen. Dispositiivit eivät palaudu instituutioihin, vaan ne sijaitsevat sanojen ja asioiden, diskursiivisen ja ei diskursiivisen välissä yhdistäen niitä annetussa historiallisessa tilanteessa. Esimerkiksi kasvatuksen dispositiivi ei ole vain tämän tai tuon laitoksen asiana tai erityisomaisuutta, vaan se on tiedon ja vallan verkko, kokonainen kamppailujen, kiistojen, vallankäytön ja valtapyrkimysten tilanne ja verkosto (Helén 7

1998, 500). Vastaavasti seksuaalisuuden dispositiivi ulottuu aina perheen, koulun, lääketieteen, kirkon, seksologian, psykologian ja psykoanalyysin alueelta joukkotiedotukseen, eroottiseen kirjallisuuteen, pornoelokuviin, mainontaan, asenteisiin seksuaalisia poikkeavuuksia kohtaan ja seksuaalisen kanssakäymisen käytäntöihin. Seksuaalisuuden dispositiivi on suuri verkosto, pinta, jossa ruumiin kiihotus, nautintojen voiomistus, keskusteluun kutsu, tietojen hankkiminen sekä hallinnan ja vastarinnan lujittaminen ketjuuntuvat keskenään tiettyjen suurten tiedon ja vallan strategioiden mukaisesti (SH, 78). Dispositiivi ja episteme Foucault sanoo eräässä haastattelussa ( The Confession of the Flesh, teoksessa Power/Knowledge [P/K]), että hänen epistemen historiaa kirjoittavat arkeologiset tutkimuksensa ajautuivat eräänlaiseen umpikujaan, ja että dispositiivin käsite on yritys ulos siitä (P/K, 196 197). Kartoittaessaan johonkin rationaalisuuteen osallistuvia ja liittyviä tekijöitä, Foucault kiinnitti aiemmin liian yksipuolisesti huomiota juuri diskursiivisiin seikkoihin. Ihmiset eivät hallitse itseään ja toisiaan yksistään diskurssien avulla, ja silloinkin kun diskurssit on valjastettu strategioihin, ne ovat kytkeytyneet kokonaiseen ei diskursiivisten käytäntöjen, suhteiden ja muodostelmien suhdekimppuun. Dispositiivi on yritys sisällyttää nuo ei diskursiiviset elementit mukaan analyysiin. Itse asiassa Foucault määrittelee nyt epistemen jälkikäteisesti uudelleen nimenomaan suhteessa dispositiivin käsitteeseen. Episteme on tavallaan erityisesti diskursiivinen dispositiivi, strateginen dispositiivi, joka sallii erotella kaikkien mahdollisten lausumien joukosta ne, jotka ovat hyväksyttäviä [ ] tieteellisyyden kentällä, ja joiden on mahdollista sanoa olevan totta tai epätotta. Episteme on dispositiivi, joka tekee mahdolliseksi [ ] tieteelliseksi luonnehdittavan erottamisen siitä, jota ei voida luonnehtia tieteelliseksi. Dispositiivi puolestaan eräänlainen yleisluontoisempi episteme, sillä se on sekä diskursiivinen että ei diskursiivinen episteme. (P/K, 197.) 8

Kuten episteme, myös dispositiivi tekee mahdolliseksi diskurssien kontekstualisoinnin johonkin historialliseen tilanteeseen. Episteme oli heterogeeninen niiden suhteiden kokonaisuus, joka yhdistää tietyllä aikakaudella lausumia ja diskursiivisia muodostelmia positiivisuudessaan, epistemologisia hahmoja, tieteitä ja formaalisia järjestelmiä (TA, 246). Epistemeen suuntautuva analyysi kohdistui neljälle tasolle: (1) lausumien ja diskursiivisen muodostelman positiivisuuden kynnykselle, (2) diskursiivisen muodostelman epistemologisoinnin kynnykselle (diskursiivinen muodostelma esittäytyy tiedon mallina, kritiikkinä tai todentamisena), (3) tieteellisyyden kynnykselle (kun lausumat eivät tottele ainoastaan arkeologisia säännönmukaisuuksia vaan tiettyjä propositioiden muotoilemisen sääntöjä) sekä (4) formalisoinnin kynnykselle (kun tieteellinen diskurssi kerii auki muodostamansa formaalisen rakennelman) (TA, 242). Dispositiivi on puolestaan se, mikä yhdistää sanoja (diskursiivista) ja asioita (eidiskursiivista) tietyssä historiallisessa tilanteessa. Se mahdollistaa diskursiivisten ja eidiskursiivisten käytäntöjen positiivisuudessa tiettyjen rationaalisuuksien (ei vain tieteellisten vaan myös muiden) olemassaolon, taktiikoiden käytön ja käytäntöjen toteuttamisen. Suhteessa epistemeen, dispositiivi toteuttaakin myös toisen kontekstualisoinnin historiallisen lisäksi. Se kontekstualisoi diskurssit ei diskursiivisiin käytäntöihin. Tässä on kyse hieman erilaisesta kontekstualisoinnista kuin edellä mainitusta historiallisesta. Siinä ei ole kyse niinkään ajallisesta kuin tilallisesta kontekstualisoinnista. Yksi tapa hahmottaa tätä on erotella keskenään kolme erilaista tilaa, joihin lausumat paikantuvat tai ovat suhteessa: 1) Ensinnäkin lausumia ympäröi keskinäissuhteiden tila (Deleuze 1988, 4 5: collateral space). Sen muodostavat toiset lausumat. Lausuma on aina välttämättä suhteessa toisiin lausumiin. Lausuma on aina osa jotain lausumien verkostoa, jossa sillä on jokin rooli, huolimatta siitä kuinka vähäinen. Lausuman rajat ovat aina toisten lausumien kansoittamia. (AK, 111; Kauranen & Rantanen 2005, 237 9

239.) Lausumaan liittyvä kenttä, joka tekee lauseesta tai merkkijonosta lausuman, ja joka varustaa ne erityisellä kontekstilla, muodostaa monimutkaisen verkoston. 2) Kutsuttakoon toista tilaa korrelatiiviseksi tilaksi (TA, 268; Deleuze 1988, 6). Sen muodostavat lausuman suhteet objekteihin, subjekteihin ja käsitteisiin. Subjekti ja objekti ovat Foucault lle tiedon alueen sisällä muodostuvia. Hän tarkastelee diskursseja subjektille mahdollisten positioiden joukkona (AK, 122) ja käytäntöinä, jotka tuottavat ja muotoilevat järjestelmällisesti kohteet joista puhuvat (TA, 69). Diskurssi ei ole paikka, johon jo edeltä vakaat kohteet kirjautuvat ja tulevat, tai jossa subjekti kommunikoi diskursseista riippumattomia ajatuksiaan. Kohteet ovat päinvastoin olemassa vasta monimutkaisen suhdekimpun kiistattomilla ehdoilla (TA, 60, 63) ja yksilö rakentuu tiedon subjekteiksi diskurssien suhdeverkostossa: millä tahansa jonkin diskurssin kohteella ja subjektilla on oma paikkansa ja ilmenemislakinsa diskursiivisessa kokonaisuudessa. 3) Kolmatta tilaa voitaisiin kutsua täydentäväksi (Deleuze 1988, 9; complementary space) tai ympäröiväksi (TA, 205, 268). Sen muodostavat lausumien suhteet eidiskursiivisiin suhteisiin, käytäntöihin ja muodostelmiin, jotka toimivat diskursiivisten muodostelmien yleisinä puitteina (TA, 205). Ensisijaisesti tämän tilan kartoittamiseen tähtää dispositiivin käsitteen käyttöönotto. Dispositiivi kontekstualisoi lausumat ja diskursiiviset muodostelmat tähän komplementaariseen tai täydentävään tilaan, jonka muodostavat ei diskursiiviset käytännöt. Diskursiiviset ja ei diskursiiviset käytännöt täydentävät toisiaan. Jokainen virallinen instituutio esimerkiksi edellyttää perustamisasiakirjan, kokoonpanon, sopimusten ja säädösten kaltaisia lausumia, ja lausumat puolestaan viittaavat aina takaisin johonkin institutionaaliseen ympäristöön (esim. lääketiede, hoitokäytännöt, klinikka, lääkäri instituutio jne.), joka on välttämätön kohteiden muodostumiselle ja subjekteille, joille lausuma tarjoaa puhujaposition (lääkärin position sairaalassa). 10

Tutkijan luomus vai ulkoisen todellisuuden tosiasia? Olennainen ja eittämättä hankala kysymys dispositiivin suhteen on kysymys sen reaalisuudesta. Onko kyse jostakin todella olemassa olevasta vai pelkästä tutkijan konstruktiosta? Foucault ei anna tähän mitään selkeää vastausta, vaan on sen suhteen jälleen häilyvä, varovainen ja suojautuva. Oma kantani on, että dispositiivi on molempia, sekä olemassa oleva asia että teoreettinen konstruktio, olematta yksinomaan kumpaakaan. Yhtäältä dispositiivi on tutkijan (genealogin) luoma apuväline, jolla hän voi koettaa saada otetta monimutkaisesta tiedon ja vallan verkostosta. Tämän dispositiivin konstruoidun luonteen tuo hyvin esiin Paul Rabinowin ja Humert L. Dreyfusin käännös grid of intelligibility, ymmärrettävyyden verkosto. Dispositiivin hyvänä puolena on juuri se, että sen avulla voi saada otteen paitsi hyvin heterogeenisista myös muutoksenalaisista asioista, noiden asioiden kokonaisuuden epävakaasta ja muuttuvasta luonteesta valtaasetelmien muovautumisesta sekä voimasuhteiden muuttumisesta ja dynamiikasta. Dispositiivin avulla on mahdollista saattaa toistensa yhteyteen monenmoisia elementtejä tieteellisistä, filosofisista, kaunokirjallisista, teologisista, poliittisista ja hallinnollisista diskursseista instituutioihin, yksilöruumiisiin ja vallan materiaalisiin käytäntöihin, koko jotakin asiaa koskeva tietojen, sosiaalisten käytäntöjen, instituutioiden, strategioiden, nautintojen ja vastarintojen kokonaisuus. Foucault myönsi avoimesti menettelyjensä fabrikoivan luonteen (P/K, 212). kuvasi diskurssiaan fiktioksi: tiedostan vallan hyvin, etten ole kirjoittanut koskaan muuta kuin fiktioita. En kuitenkaan tarkoita sanoa, että totuus on tämän vuoksi poissa. Minusta fiktion on mahdollista toimia totuudessa, fiktiivisen diskurssin saada aikaan totuusvaikutuksia ja tuoda esiin, että tosi diskurssi synnyttää tai valmistaa jotakin, jota ei vielä ole olemassa, toisin sanoen sepittää [ fictions ] sen. Historiaa sepitetään sen todeksi tekevän poliittisen todellisuuden perusteella, ei vielä olemassa olevaa politiikkaa sepitetään historiallisen totuuden perusteella. (P/K, 193.) Hän Toisaalta dispositiivi ei ole yksinomaan tutkijan luomus. Dispositiivin elementit ja niiden väliset suhteet ovat paitsi reaalisesti olemassa olevia myös pakottavia ja subjektiuksia 11

luovia. Vallan mekanismit, jotka dispositiivi kiteyttää, ovat todellisia. Dispositiivin avulla on mahdollista tarkastella strategioita, diskursseja, instituutioita ja käytäntöjä kokonaisperspektiivistä, vallan mikromekanismien kulloinkin muodostamaa strategista kokonaistilannetta ja sen luonnetta. Otettaessa haltuun tätä kokonaisuutta korostuu dispositiivin luonne tutkijan luomana analyyttisena apuvälineenä. Valta Vallan suhteen Foucault on antiessentialisti ja nominalisti. Hänen mukaansa valtaa ei substantiaalisessa mielessä ole olemassa. Valta ei ole jotain, jota jollakin yksilöllä, ryhmällä tai luokalla on suhteessa toisiin. Valta on toiminnallista: sitä on vain harjoitettuna ja toiminnassa. Valta ei ole ominaisuus tai hyödyke vaan ennen kaikkea suhde ja valtasuhde voimien välinen suhde, voimasuhde (SH, 69 71; Deleuze 1988, 27). Valta on välissä, pikemminkin aina jännittynyt, aina toimiva suhdeverkko kuin etuoikeus josta voisi pitää kiinni (TR, 34). Valtasuhde ei noudata annettua jakoa hallitseviin ja hallittuihin, niihin joilla on valtaa ja niihin jotka joutuvat alistumaan sille. Foucault tuo näkyviin hienojakoiset ja mikroskooppiset vallan mekanismit, jotka eivät palaudu vallan virallisiin ja näkyviin kontrolli instansseihin tai ulkoiseen pakkoon. Valtio, laki, yhteiskuntarakenne ja instituutiot eivät ole vallan lähtökohtia vaan sen lopputuloksia (SH, 69). Vallan järjestys on huokoisempi, hienovaraisempi ja perustaltaan epävakaampi kuin yksioikoinen vallan käyttäjiin ja sille alistettuihin jakautuva asetelma. Valta on voimasuhteita vahvistava, muuttava ja alati uudelleen jakava muutoksen matriisi, joka koostuu ketjuja ja järjestelmiä muodostavien lukemattomien mikromekanismien sarjoittumisista ja läheisyyksistä, eroista ja syrjäytyksistä (SH, 69 71, 74; P/K, 98 99). Yhtenäisen systeemin tai totaliteetin muodostamisen sijaan valtasuhteiden kokonaisuus jää aina perustaltaan liikkuvaksi, epävakaiden ja paikallisten valta asetelmien moninaisuudeksi. Vallan kokonaisuus on siten kokonaisuus vailla totaliteettia: se on yhteiskunnassa kulloinkin vallitseva, monimutkainen kamppailuissa, kiistoissa ja ristiriidoissa 12

muodostuva strateginen sommitelma, verkosto, joka on läsnä kaikkialla ja muotoutuu ketjuuntuvasta liikkeestä (SH, 70 71; Helén 1998, 499 500). 5 Valtasuhteiden kokonaisuus on käsitettävä jokaiselle pisteelle tai jokaisen pisteen jokaiselle suhteelle jokaiseen toiseen pisteeseen immanentiksi, voimasuhteiden uudelleenjakoja vetäväksi tuottavaksi suhdeverkostoksi, jossa valta kiertää (P/K, 99, 119). Sen kourissa ovat yhtä lailla ne, jotka harjoittavat valtaa kuin ne, joihin sitä harjoitetaan. Valta ei ole sosiaalisille suhteille ulkoista, vaan se on läsnä kaikkialla, kaikissa sosiaalisissa suhteissa taloudellisista tiedollisiin, mutta ei siksi, että se säteilisi jostakin keskuksesta ympäristöönsä, vaan koska se tulee kaikkialta (SH, 70). Foucault n katsannossa valta ei paikannu tähän tai tuohon paikkaan eikä samastu mihinkään asemaan, instituutioon, rakennukseen, rakenteeseen, lakiin tai valtiokoneistoon. Hänen analyysinsa pikemminkin piirtävät vallalle kokonaan uuden topologian, joka ei paikanna sen alkuperää johonkin etuoikeutettuun tai rajattuun paikkaan, vaan esittää vallan hajanaisena, diffuusina (Deleuze 1988, 26). Valtaa tulee sen tähden analysoida jonakin, mikä kiertää (P/K, 98): sen sijaan, että kysyisimme miksi jotkut ihmiset haluavat hallita, mitä he haluavat ja mikä on heidän agendansa, meidän on Foucault n mukaan kysyttävä vallan operoimisen tapaa, sitä, kuinka asiat toimivat jatkuvan alistamisen tasolla (P/K, 97). Foucault n yhtenä tärkeänä oivalluksena on idea vallan ja vastarinnan sitomisesta toisiinsa. Vallan dispositiivi levittäytyy auki kamppailun strategisena kehityksenä: kummankin liikkeisiin löytyy vastaliike vastapuolelta. Kyse on kamppailun strategisesta kehittymisestä: investoidessaan ruumiiseen ja sen voimiin, valta on samalla altis vastarinnalle tuon ruumiin suunnalta: terveyden vaatimuksille ja affirmaatioille taloutta vastaan, seksuaalisuuden, avioliiton ja säädyllisyyden moraalinormeja pakeneville ja vastaan asettuvalle nautinnolle jne. (P/K, 56 57.) 5 Liike on vallalle ja verkoston topologialle perustavaa. Ilman pisteiden välistä liikettä ei pääsisi syntymään ne toisilleen välittäviä kytkentöjä. Olisi vain joukko yksittäisiä, toisistaan erilleen jääviä toiminta asemia ja tukikohtia. 13

Vastarinta ei ole koskaan valtaan nähden ulkopuolista, vaan valta ja vastarinta voivat olla olemassa vain toistensa poispyyhkiytymättöminä vastapareina. Valta on läsnä kaikkialla, ja vastarinnan pesäkkeitä löytyy jokaisesta vallan verkoston kohdasta. (SH, 71 72.) Valtaa harjoitettaessa aina jää mahdollisuuksia vastarinnalle, tottelemattomuudelle ja oppositioryhmille (SKP, 245). Jopa keskitysleirissä tai vankilassa, jotka ovat erinäisten vallankäytäntöjen läpäisemiä, on olemassa vapauden asteita. Sikäli kuin valta tarvitsee aina vastustajan, maalitaulun, tukipuun tai valtauksen ovenkahvan (SH, 71), vapaus voi Foucault n mukaan olla hyvinkin jopa vallankäytön edellytys: Valtaa harjoitetaan aina ainoastaan vapaisiin subjekteihin ja vain sikäli kuin he ovat vapaita ( The Subject and Power, s. 221). Valtaa ei ole yksinkertaisesti mitään syytä harjoittaa jo valmiiksi täysin epävapaisiin subjekteihin (Dean 1994, 164 165, 171 172). Tämä ei olisi kustannustehokasta. Vallankäytöllä on aina jokin hinta, oli se sitten taloudellinen tai poliittinen (P/K, 154 155). Vallankäyttö onkin aina intentionaalista ja laskelmoitua: vallankäyttöön liittyy tapoja kalkyloida sen hyötyä, kustannuksia, tehokkuutta, oikeutusta jne. Foucault n sanoin [e]i ole olemassa valtaa, joka esiintyisi ilman päämääriä ja tavoitteita. Valta edellyttää rationaalisuuden ja kalkyloinnin minimin (Dean 1994, 158). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että valta palautuisi yksilösubjektin intresseihin tai valintoihin. Ei ole vallan rationaalisuutta komentavaa suvereenia subjektia. Vallan rationaalisuus on pikemminkin taktiikoiden ja strategioiden rationaalisuutta (esim. pyrkimystä organisoida työvoimaa tai järjestää lasten kouluopetus). Kokonaisstrategiat itse ovat anonyymejä (SH, 71). On turha etsiä subjektia, joka olisi aivot niiden takana tai joka pitelisi kaikkia lankoja käsissään. Foucault n mukaan valta onkin aina kytkeytynyt olennaisesti tietoon (diskurssit): ei ole valtasuhdetta, jolle ei muodostuisi sitä vastaavaa tietokenttää, eikä tietoa, joka ei puolestaan edellyttäisi ja synnyttäisi valtasuhteita (TR, 35; PT, 52). Tieto ei ole valtasuhteista riippumaton pyyteettömän tiedonharjoittajan palkinto, objektiivisen totuuden palvelukseen itsensä luovuttanutta oppinutta sateenkaaren päässä odottava aarre, eikä valta jotain väärän tietoisuuden kaltaista, joka estäisi tai hylkisi tietoa. Tieto ja 14

valta eivät suinkaan ole toisilleen vastakkaisia, vaan ne päinvastoin edellyttävät toisiaan (TR, 35). Tiedon, vallan ja vapauden suhteissa tapahtuneita muunnoksia jäljittävä foucault lainen analytiikka jännittyy kahdelle akselille: toisen muodostavat käytäntöjä hallitsevat ja ohjaavat preskriptiot siitä, mitä on tehtävä, ja toisen tämän toiminnan oikeuttavat, perustelevat ja järkevänä esittävät totuusdiskurssit. Foucault n ongelmana on toisin sanoen tutkia, miten ihmiset hallitsevat (toisiaan ja itseään) tuottamalla totuutta. (ESS3, 230.) Foucault ei kehitellyt mitään yleistä vallan teoriaa. Hän ei pyrkinyt muotoilemaan teoreettisia väitteitä vallan yleisestä toimintatavasta yhteiskunnissamme tai yksittäisissä instituutioissa. Hänen kirjoituksiaan on pikemminkin luettava avauksina vallan analytiikan suuntaan (ks. esim. SH, 62). Vallan analytiikka tarkastelee käytäntöjä, joilla ihmisistä tehdään kulttuurissamme subjekteja, ja noihin käytäntöihin kirjautuneita raiotnaalisuuksia, jotka koettavat organisoida, kodifioida ja ohjata niitä (ESS3, 230; Subject and Power, 208; Dean 1994 169). Foucault ottaa kohteekseen tiettyihin paikallisiin vaatimuksiin tähtäävät eksplisiittiset ohjelmat ja strategiat ja niiden puitteissa sovelletut tekniikat ja teknologiat. * * * * Ekskurssi: dispositiivi ja diagrammi esimerkkinä kuri Tarkkailla ja rangaista teoksessa Foucault kuvaa uuden, ns. kurinpidollisen valtateknologian kehittymistä ja levittäytymistä 1800 luvulla yhteiskunnan laitamilla sijaitsevista suljetuista laitoksista (ei vain vankila, mielisairaala ja sairaala vaan yhtä lailla myös koulu, tehdas ja kasarmi) koko yhteiskunnan kentälle. Tällaista kurin määrittämää yhteiskuntaa Foucault kutsuu kuriyhteiskunnaksi. Käsite johtaa kuitenkin sikäli helposti harhaan, että Foucault n pyrkimyksenä ei ole niinkään hahmotella kuriyhteiskuntaa kuin yhtä modernille yhteiskunnalle keskeistä valtamekanismia, kurin dispositiivia. Kurin dispositiivissa yksilöinnin poliittinen akseli (TR, 217) kääntyy ympäri: vallankäyttäjän sijaan nimenomaan vallan kohteet tulevat yksilöidyiksi sitä tarkemmin ja perusteellisemmin mitä kasvottomammaksi itse valta muuttuu. Kurinpitojärjestelmässä 15

lapsi on paremmin yksilöity kuin aikuinen, sairas paremmin kuin terve ihminen, mielenvikainen paremmin kuin normaali ja rikkeetön henkilö (TR, 218). Tämä poikkeaa suuresti suvereenin vallan kaavasta, jossa olennainen osa vallankäyttöä oli suvereenin (kuninkaan) vallan representoiminen ja hänen kunniansa ylläpitäminen. Suvereeni valta sai alkunsa näytelmäkulttuurin leimaamasta antiikista, mikä tulee esiin suvereenin valtaa ilmentäneissä väkivaltaisissa rangaistusnäytännöissä. Viimeistään kuriyhteiskuntien myötä valta siirtyi näyttämöltä kulisseihin: kurivalta ei perustu ensisijaisesti näytelmään vaan valvontaan; se korvaa näyttävyyden katseella, joka itse pysyttelee näkymättömissä, ja teatraaliset oikeudenkäynnit anonyymillä, persoonattomalla ja kaikkialla läsnä olevalla kontrollilla. Foucault muistuttaakin: Olemme paljon kauempana antiikin kreikkalaisista kuin luulemmekaan (TR, 245). Kommentaattorit ovat usein lukeneet Foucault n kurivallan analyysia totalisoivana, kurin määrittämän yhteiskunnan hahmotelmana. Erityisen tyypillistä tämä on deleuzelaisesti virittäytyneissä kontrolliyhteiskunnan keskusteluissa ja hardtilais negriläisissä imperiumin tarkasteluissa. Tämä on kuitenkin sikäli väärin, että Foucault n kohteena tai teemana ei alun alkaenkaan ollut yhteiskunta, vaan tietyt totuusdiskurssit (ESS3, 237) ja strategiat, joilla kuitenkin voi olla yhteiskuntavaikutuksia (Dean 1994, 167). Esimerkiksi suvereniteettiyhteiskunnasta, kuriyhteiskunnasta tai hallinnoinnin yhteiskunnasta puhuminen ei siksi ole muuta kuin puhetta tietyn ohjelman ja strategian ideaalista ja tavoitteista (mt.). Tarkkailla ja rangaista teoksessa Foucault esittää kurista, että olisi virheellistä ajatella sen korvanneen muut vallankäytön tavat. Se on pikemminkin soluttautunut jälkimmäisten joukkoon, joskus syrjäyttäen ne, mutta kuitenkin toimien välittäjänä niiden kesken, liittäen niitä ja ennen kaikkea suoden mahdollisuuden johtaa vallan vaikutukset kaikkein hienoisimpiin ja kaukaisimpiinkin elementteihin saakka (TR, 243). Meidän ei Foucault n mukaan tule ajatella suvereenin vallan, kurivallan ja hallinnoinnin keskinäissuhteita suvereenin yhteiskunnan korvautumisena kurinpitoyhteiskuntana ja sen edelleen hallinnoinnin yhteiskunnalla. Ne päinvastoin muodostavat kolmion suvereniteetti kuri hallinta, jolla on ensisijaisena kohteenaan populaatio ja olennaisena mekanisminaan turvallisuuskoneistot. (ESS3, 219.) 16

Kurin dispositiivit ovat aktuaalisen kurinpidon yleisiä strategioita, joita eri laitokset toteuttavat vallan materiaalisina instansseina. Laitokset kiinnittävät voimat muotoihin, niin tietomuotoihin kuin arkkitehtonisiinkin. Kurin dispositiivi ei kuitenkaan ole yhdenkään laitoksen etuoikeus tai erityisomaisuutta. Se ei myöskään samastu mihinkään yhteiskunnan juridis poliittiseen järjestelmään tai yhteiskunnalliseen instituutioon tai rakenteeseen; se voi olla niin kuriin erikoistuneiden laitosten (esim. rangaistulaitokset) yhtä hyvin kuin esimerkiksi koulujen ja tehtaiden tai joidenkin muiden instanssien ja valtioelinten käytössä. Jos kuridispositiivi ylipäätään sijaitsee jossain, niin se sijaitsee kohteenaan olevien ruumiiden ja sitä harjoittavien kurinpitolaitosten välissä, eräänlaisena aina jännittyneenä ja toiminnassa olevana voimien suhdeverkostona, joka läpäisee laitokset ja koneistot, mutta ei paikannu niihin piiruntarkasti. Se jatkaa laitoksia ja luo niiden välille vuorovaikutusta, kytkee ne toisiinsa ja saa ne toimimaan uudella tavalla; laitokset ovat pisteitä epävakaassa vallan verkostossa, joka elää jatkuvassa mikromekanismien ketjuuntumisten ja eriytymisten liikkeessä. Kurin dispositiivi muodostaa moninaisen välineiden, keinojen, menetelmien, tasojen ja kohteiden joukon, objektivoivien tiedonhalun ja alistavien vallan tekniikoiden kierteen, jonka erilliset langat eivät ole jonkin yhden, näkymättömän tahon hyppysissä. Kuri voi olla paitsi toiminnan keskeinen muoto, perusta tai tavoite myös väline jonkin muun päämäärän (esim. kasvatus) saavuttamiseksi tai järjestelmän sisäisten valtamekanismien vahvistamiseksi tai järjestämiseksi. (TR, 243.) Kuri on vallan teknologia tai harjoittamistapa, joka operoi jonkin rajatun tilan puitteissa. Sen pääasiallinen tekniikka on internointi, tilaan sulkeminen: ihmisruumiiden sijoittaminen paikoilleen suljettuun, jaoteltuun ja eriteltyyn tilaan, hierarkkiseen ja valvottuun spatiaaliseen järjestykseen. Kurinpitomenetelmät luovat näkyvyyden ruudukon, jonka jokaista kohtaa on mahdollista valvoa herkeämättä (tilan hallinta mahdollistaa myös tilaan sijoittuvien yksilöiden hallinnan). Kuri ei sido yksilöä tilaan heikentääkseen tätä. Se pikemminkin panostaa ihmisruumiiseen, pyrkii koulimaan sitä ja lisäämään sen voimia voidakseen käyttää sitä voimaperäisesti hyväksi, tehdäkseen ruumiista mahdollisimman tehokkaan ja tuottavan 17

(TR, 192; SH, 99). 6 Kurille on ominaista, että se suuntautuu puhtaasti negatiivisten tavoitteiden pahan pidättämisen, tilan jäykistämisen ja eristämisen sekä ajan pysäyttämisen sijasta lempeyteen, tuottavuuteen ja hyötyyn: tarkoituksena on vahvistaa sosiaalisia voimia kasvattaa tuotantoa, kehittää talouselämää, levittää sivistystä, kohottaa yleisen moraalin tasoa; kasvu ja lisääntyminen (TR, 234). Se on ennemmin tekniikka kuin oikeus, ennemmin normalisointia kuin lakia, ennemmin lempeyttä kuin väkivaltaa (Ansell Pearson 1995, 18). Kuri on tavallaan voimatonta voimaa : voimankäytön sijaan se nojaa pikemminkin sen käytöstä pidättäytymiseen ja nimenomaan yksilöruumiiden voimien hyödyntämiseen, jalostamiseen, kasvattamiseen ja jakamiseen. Internoinnin ja tuottavuuden ohella kurivallan keskeisenä tunnuspiirteenä on normalisointi. Oikeudellisen rankaisemisen sijaan se pikemminkin tuottaa normaaliutta (ja epänormaaliutta) erottelemalla hullut tervejärkisistä, sairaat terveistä, rikolliset kunnon kansalaisista jne. Normalisoivan kurin mottona on omnes et singulatim, yksi ja kaikki : kurivalta on sekä yksilöivää (yksilö on sekä vallan välikappale että sen lopputuote) että totalisoivaa (se pyrkii koko yhteiskunnan kentän läpikotaiseen hallintaan). Normi mahdollistaa sekä yksilöiden luonnehtimisen erityisyydessään että moninaisuuden saattamisen järjestykseen samankaltaisuuden kautta. Kuri operoi yhtäältä binaaristen jakojen ja leimaamisen (hullu/tervejärkinen, sairas/terve, normaali/epänormaali), toisaalta eriyttävän yksilöinnin avulla (yksityiskohtaisten tietojen tuottaminen yksilöstä, hänen historiastaan, olinpaikastaan, tunnusmerkeistään ja luonteenpiirteistään). 6 Kurinpidolliset menetelmät muodostavat 1600 luvulta lähtien kehittyneen biovallan toisen perusmuodon, ihmisruumiin poliittisen anatomian. Toisen navan muodostaa väestön biopolitiikka. Se toimii ihmispopulaatioiden, lajiruumiin, biologisten elämänprosessien, kuten lisääntymisen, syntymän ja kuoleman, eliniän ja terveydentilan sääntelyn perustalta (SH, 99). Biovalta toisin sanoen kartoittaa vaikutusyhteyksiä, joissa ihmiselämä muotoutuu tiedettäväksi yhtäältä joukkoina, väestöinä, ja toisaalta erityistapauksina, yksilöinä, ja näiden kohtauspistettä (Helén 1998, 501). Biovalta tähtää elämisen tosiasian, niin yksilön kuin lajinkin elämän kartoittamiseen ja läpikotaiseen tuntemiseen ja sitä myöten hallitsemaan ja hyödyntämään niitä (SH, 101 102; ks. myös Jauho 2003, 44). Biovallan aikakautena kuolemalla uhkaamisen sijaan vallan pyrkimyksenä on panostaa elämään sen kaikilta osin (SH, 99). Kuolemasta pikemminkin tulee raja, jonka yli sen valta ei ulotu. Mutta yhtä lailla elämäkään ei tietenkään ole kokonaisuudessaan sulautunut sitä hallitseviin ja ohjaaviin tekniikoihin vaan pakenee jatkuvasti niiden käsistä (mt., 102). Elämä ei ole vain jotain historialle sisäistä ja immanenttia, vaan samanaikaisesti elämä on jotain historian ulkopuolista, ja tieto ja valtateknologiat pystyvät tunkeutumaan vain historian sisäpuolelle. Biovalta asettaa nimenomaan uuden suhdemuodon historian ja elämän välille. 18

Malliesimerkkinä ns. mekanismikurista Foucault esittelee englantilaisen reformistin Jeremy Benthamin (1791) kuuluisan Panopticonin. Se on suunnitelma vankilasta, joka koostuu monisivuisesta, toisistaan eristettyihin selleihin jaetusta monikerroksisesta kehärakennuksesta ja kehän sisään keskelle sijoitetusta tornista. Arkkitehtonisesti Panopticon on näkyvyyden koneisto, ennemmin valon systeemi kuin kiven kaavio (Deleuze 1988, 32): Keskustornin leveät ikkunat tarjoavat panoraamanäkymän ulkokehällä sijaitseviin selleihin, jotka puhkaisevat kehärakennuksen kehälle tornista kulkevan säteen suuntaisesti. Sellit on varustettu kahdella ikkunalla: toinen ulos ja toinen sisäänpäin siten, että ulkoa tuleva valo läpäisee kunkin sellin ja tekee internoidun täydellisen näkyväksi keskustornissa näkymättömäksi jäävän valvojan katseelle. (TR, 225 226.) Tästä syystä vangit omaksuvat alkavat käyttäytyä odotusten mukaisesti omatoimisesti, riippumatta siitä, onko keskustornissa ketään. Yksilöt tottelevat vapaaehtoisesti odotetulla tavalla ja rajoittavat aktiivisesti omaa aktiivisuuttaan ja vapauttaan (jotta asiat sujuisivat kuten kuuluukin ). Vallan toimintaperiaatteen painopiste siirtyy ulkoisista pakoista sisäistettyihin. Tätä tarkoittaa Foucault n tunnettu ajatus kuuliaisesta ruumiista. Panopticonissa vangit pidetään jatkuvasti näkyvissä. Kirkas valo ja valvojan katse vangitsevat paremmin kuin pimeys, joka viime kädessä antaa näkösuojan. Näkyvyys on ansa. (TR, 226.) Näkyvyyden periaate myötäili valistuksen pyrkimystä saada aikaan asioiden, ihmisten ja totuuksien täysi näkyvyys, poistaa valon estävät pimeyden saarekkeet ja tehdä loppu valaisemattomista kammioista. 1700 luvun jälkimmäistä puoliskoa piinasi pimeiden paikkojen ja synkkyyden pelko. (P/K, 153.) Olennaista panoptismissa on, että se ei ole ainoastaan näkyvyyden koneisto vaan myös yleistettävä kurin malli. Sitä voitiin soveltaa vankien ojentamiseen, mutta myös sairaiden hoitamiseen, työläisten valvomiseen sekä kerjäläisten ja joutilaiden työllistämiseen. Arkkitehtonisena rakennelmana Panopticon on toki tiiviisti materiaalinen, itseensä sulkeutunut instituutio, mutta samaan aikaan se esittää poliittisen teknologian kaavan, joka voidaan ja joka pitääkin irrottaa kaikesta erityiskäytöstä. (TR, 19

232.) Se on toisin sanoen myös abstrakti kone : panoptismin abstrakti kaava ei ole nähdä tulematta nähdyksi vaan langettaa tietty toimeenpano tietylle ihmisten moninaisuudelle (Deleuze 1988, 34). Tässä kohden Foucault introdusoi diagrammin käsitteensä. Panopticon on diagrammi, jonka avulla voidaan piirtää näkyviin paitsi vallan voimalinjojen ja ihmisten arkielämän suhteet myös niissä tapahtuneet muutokset: laitoksen toimintarakenteiden ja luonteen muuttuminen on osa syvällekäyvää vallan mekanismien ja koko poliittisen järjestelmämme muutosta. Diagrammi on dispositiiviin nähden eri abstraktiotasolla. Hardt & Negri (2005, 321) ovat kuvanneet tätä siten, että jos dispositiivit ovat vallan aktuaalisten käytäntöjen yleisiä strategioita, diagrammi on virtuaalinen vallankäytön malli, joka toteutuu erilaisissa vallan dispositiiveissa. Diagrammi on yleistettävä poliittisen teknologian kaava, joka ei palaudu erityiskäyttöön. Se on sovellettavissa useissa eri instituutioissa. Instituutiot aktualisoivat diagrammin toteuttamalla sitä erityisissä ja konkreettisissa sosiaalisissa muodoissa. Abstraktina vallankäytön mallina diagrammi voi artikuloitua missä tahansa kurinpitolaitoksessa. Diagrammi on ajallis tilallinen moninaisuus : se ei tee eroa diskursiivisten ja ei diskursiivisten muodostelmien välille; se ei ole sanottavaa tai näkyvää koskeva arkisto, vaan rajoiltaan ja laajuudeltaan koko yhteiskunnallisen kentän kanssa yhtenevä kartta, johon vallan voimalinjat ovat piirtyneet rinnan ihmisten arkielämän kanssa. (Lazzarato.) Deleuze on koettanut hahmottaa diagrammia puhumalla siitä erilaisten viivojen koosteena: Se, mitä kutsumme [Félix Guattarin kanssa] kartaksi, tai myös diagrammiksi, on kokoelma erilaisia samanaikaisesti toimivia viivoja (käden viivat muodostavat kartan). Itse asiassa on olemassa hyvin erityyppisiä viivoja niin taiteessa kuin yhteiskunnassa tai henkilössä. On viivoja, jotka esittävät jotakin ja toisia, jotka ovat abstrakteja. On segmentoituja ja segmentittömiä viivoja. On ulottuvuudellisia viivoja ja suunnallisia viivoja. On viivoja, jotka muodostavat ääriviivan, olivatpa ne abstrakteja tai eivät, ja toisia, jotka eivät muodosta ääriviivaa. Jälkimmäiset ovat kauneimpia. Meidän mielestämme viivat ovat elementtejä, jotka konstituoivat asioita ja tapahtumia. Siksi jokaisella asialla on geografiansa, kartografiansa, diagramminsa. Se, mikä on kiinnostavaa jopa henkilössä, ovat viivat, jotka 20