Historiaa ja nykysuuntauksia

Kirsi Juhila Sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimus Historiaa ja nykysuuntauksia Tämän artikkelin tehtävänä on jäsentää sosiaalityön kannalta olennaisen kasvokkaisen vuorovaikutuksen tutkimuksen historiaa ja nykysuuntauksia Toteutan tehtävän käymällä läpi tutkimuksen kolme sukupolvea (ks kuvio) Lähden liikkeelle 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla syntyneen sukupolven suuntauksista: symbolisesta interaktionismista ja kielifilosofiasta Sen jälkeen paneudun toisen sukupolven edustajiin: etnometodologiaan, impressionistiseen sosiaalipsykologiaan ja sosiaaliseen konstruktionismiin Viimeiseksi käsittelen vuorovaikutuksen tutkimuksen nykysuuntauksia, jollaisiksi luen keskustelunanalyysin, kategoria-analyysin, diskurssianalyysin, narratiivisen tutkimuksen ja uuden etnografian Vuorovaikutuksen tutkimuksen sukupolvijäsennys on omani Olen rakentanut sitä paljolti omissa empiirisissä tutkimuksissani käyttämieni teorioiden ja analyysitapojen pohjalta Sen perusta on kuitenkin tutkimussukupolvien välisissä ja keskinäisissä yhteyksissä, joihin suuntausten edustajat itse viittaavat ja joita on eritelty useissa kokoavissa teksteissä Suurena apuna jäsennyksessä minulle on ollut erityisesti kaksi teosta: Vilma Hännisen, Jukka Partasen ja Oili-Helena Ylijoen toimittama teos "Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä" (2001) sekä Margaret Wetherellin, Stephanie Taylorin ja Simeon Yatesin toimittama teos "Discourse theory and practice" (2001) JANUS vol 12 (2) 2004, 155-183 155 2. artikkeli 155-183.p65 155

KIRSI JUHILA Kuvio Sosiaalityön vuorovaikutuksen sukupuu Syy siihen, miksi päädyin kirjoittamaan tämän artikkelin on ensinnäkin se, että uskon kokoavan esityksen olevan hyödyllinen suunnistettaessa vuorovaikutuksen tutkimuksen moninaisella kentällä Sen avulla voi paikantaa ja etsiä omaa tutkimusorientaatiotaan Toiseksi minusta on tarpeellista osoittaa nykysuuntausten syvyys historiasuunnassa Liian usein ajatellaan niin, että vuorovaikutuksen tutkimuksen tämän hetken suuntaukset ovat aikamme keksintöjä ja ohimeneviä muoti-ilmiöitä Suuntaukset asettuvat kuitenkin lähes satavuotisen kielellisen vuorovaikutuksen merkitystä korostavan tutkimustradition lenkeiksi Monet tutkimustradition alkuaikojen lähtökohdat ja käsitteet ovat käyttökelpoisia vielä nykyäänkin ja tästä näkökulmasta toivon tätä sukupolviesitystä luettavan Kolmas kirjoittamisen syy on se, että uskon vuorovaikutuksen tutkimuksella olevan paljon annettavaa paitsi sosiaalityön tutkimukselle myös sen käytännölle Palaan tähän antiin tekstin päätteeksi Kuvaukseni yhdestäkään tutkimussuuntauksesta ei ole kattava, sillä olen valinnut kuvauksiin mielestäni sosiaalityön tutkimuksen kannalta olennaiset elementit Kysymys ei siis ole yleensä vuorovaikutuksen vaan ainoastaan sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimuksen historiasta ja nykysuuntauksista Jokaisen suuntauksen tarkastelun lopuksi erittelen, miten sitä on mahdollista soveltaa sosiaalityön tutkimukseen Sovelluksia on jonkin verran olemassakin ja teen niihin viittauksia mahdollisimman kattavasti Artikkelissa on väistämättä paljon eri suuntauksiin liittyvää käsitteistöä, mikä hankaloittaa lukemista Tämän tyyppisessä tekstissä käsitteellisen 156 2. artikkeli 155-183.p65 156

moninaisuuden välttäminen ei valitettavasti ole mahdollista eikä toivottavaakaan siinä mielessä, että yhtenäistäminen estäisi tutkimussuuntausten ominaislaadun esille saamisen Ensimmäinen sukupolvi Vuorovaikutuksen tutkimuksen ensimmäinen sukupolvi sijoittuu ajallisesti 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle Paikannan sieltä kaksi tutkimussuuntausta: symbolisen interaktionismin ja kielifilosofian George Herbert Mead, jonka alulle panemaa suuntausta on alettu myöhemmin kutsua symbolisen interaktionismin nimellä, on eräs varhaisimmista ja merkittävimmistä alueen tutkimuksen suunnannäyttäjistä 1 Hän on luonut perustaa merkitysten, minuuden ja instituutioiden vuorovaikutuksellisuuden tarkastelulle Lisäksi Mead painotti kielen keskeistä asemaa vuorovaikutuksessa Kielen ja vuorovaikutuksen suhteen ymmärtämisen varsinaisia pioneereja olivat kuitenkin kielifilosofit Mihail Bakhtin ja Ludwig Wittgenstein Symbolinen interaktionismi George Herbert Meadin pääteos "Mind, Self and Society" perustuu hänen vuonna 1927 pitämiinsä luentoihin Siinä Mead muotoilee tutkimuksen keskeiseksi lähtökohdaksi ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen, käyttäytymisen sosiaalisissa ryhmissä Hän näkee yksittäisten ihmisten tekojen asettuvan aina osaksi ryhmien toimintaa, suhteutuvan ryhmän muiden jäsenten tekoihin Symboliset merkitykset syntyvät tässä jatkuvassa tekojen ja niihin saatujen responssien ketjussa Merkityksiä ei voi muodostua ilman muilta ihmisiltä saatua palautetta (Mead 1967, 6 7, 190 191 ) Vuorovaikutuksen korostaminen tutkimuksen perusyksikkönä on Meadin minäteorian kulmakivi Mielen alkuperä on vuorovaikutuksessa; ihmisaivojen resurssit tulevat käyttöön vasta ihmisten kohdatessa vastavuoroisesti toisiaan Ajatteluprosessi on sekin luonteeltaan kohtaamista eli sisäistä keskustelua, joka perustuu ajattelijan ja muiden ihmisten jakamiin (universaaleihin) merkityksiin Minän rakentumisessa olennaisia elementtejä ovat siis toiset ihmiset ja heidän oletetut, jaettuihin merkityksiin perustuvat responssinsa Omaksuessaan tämän yleistyneen toisen asenteet ihmiset tulevat objekteiksi itselleen Tätä minän puolta Mead kutsuu objektiminäksi (me) Minässä on kuitenkin myös toinen puoli, subjektiminä (I), joka on vastaus toisten ja yhteisön asenteille Kokonaisuutena minä on prosessi, jossa ihminen jatkuvasti yhtäältä sopeuttaa itseään ennakolta tilanteisiin (objektiminä) ja toisaalta reagoi niihin ja niitä vastaan impulsiivisesti tässä ja nyt (subjektiminä) (Mead 1967, 89 90, 133 147, 174 175, 182 ) 157 2. artikkeli 155-183.p65 157

KIRSI JUHILA Meadin näkemys instituutioista perustuu edellä kuvattuun teoriaan Instituutiossa on kysymys yhteisön jakamista responssiodotuksista, yleistyneen toisen asenteista Tietyssä tilanteessa odotetaan tietynlaisia responsseja, jotka eivät ole välttämättä samoja yhteisön kaikille jäsenille, mutta ne ovat silti yhteisesti jaettuja Esimerkiksi poliisin ja tuomarin responssit varkauteen poikkeavat toisistaan, mutta ovat kumpikin yleisesti ennakoitavissa Järjestyneet instituutiot, joissa tietyt responssit määrittyvät sosiaalisesti odotetun kaltaiseksi toiminnaksi, ovat välttämättömiä ihmisten minän rakentumiselle Silloinkin, kun subjektiminä asettuu instituution odotuksia vastaan, yleistyneen toisen asenteet (objektiminä) ovat peilin tarjotessaan olennainen osa prosessia Mead korostaa lisäksi sitä, että instituutiot eivät lähtökohtaisesti ole alistavia tai konservatiivisia sen paremmin kuin joustavia tai edistyksellisiäkään Ne voivat muotoutua merkityksiltään monenlaisiksi ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa (Emt, 261 262 ) Sosiaalityössä Meadin teorian merkitys on ollut suuri ennen kaikkea asiakaskuvaan liittyvissä pohdinnoissa Meadilainen ihmiskuva ohjaa näkemään asiakkaan ja hänen käyttäytymisensä osana erilaisia vuorovaikutusverkostoja Sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimuksessa Meadin ajatusten käytön painopiste on kuitenkin toisaalla Kysymys on ennen kaikkea sosiaalityöntekijän ja asiakkaan kohtaamisen dynamiikan ymmärtämisestä Tällöin sekä sosiaalityöntekijän että asiakkaan minää lähestytään prosessina, jossa on kaksi puolta: määrätynlaisiin responssiodotuksiin asettuva ja niitä ennakoiva objektiminä sekä tilanteisesti niihin reagoiva subjektiminä Sosiaalityön vuorovaikutus on siis instituutio, jossa tietynlaiset sekä sosiaalityöntekijän että asiakkaan responssit määrittyvät odotetun kaltaiseksi toiminnaksi, mutta jossa samanaikaisesti on mahdollista reflektoida tuota toimintaa Kielifilosofia Mihail Bakhtinille kieli on toisen puhetta toiselle, muille ihmisille tai sisäiselle kuulijalle Lisäksi hän näkee kielen liittyvän spesifeihin tilanteisiin Yleistä tai abstraktia kieliopillista kieltä ei siten ole olemassa Dialogi (tai keskustelu) on Bahktinin kielifilosofian avainkäsite Sana syntyy menneen ja tulevaisuuden välisessä dialogissa Toisin sanoen sanat muotoutuvat suhteessa jo puhuttuun tai kirjoitettuun, mutta samanaikaisesti jo tulevia sanoja ennakoiden Dialogisuuden korostamisesta kielen perustana seuraa se, että sanan suhde kuvaamaansa todellisuuden kohteeseen ei ole yksiselitteinen Sanan, sen käyttäjän ja kohteen välissä on elävä dialogi, joka tuottaa ja sisältää monenlaisia versioita samasta kohteesta (Bakhtin 1981, 271 282 ) Ludwig Wittgensteinin myöhäisemmän kauden filosofia, jonka keskeinen sisältö julkaistiin kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen teoksessa "Philosophical Investigations" vuonna 1953, sisältää samoja 158 2. artikkeli 155-183.p65 158

elementtejä kuin Bakhtinin kielifilosofia Wittgenstein korostaa sanojen merkitysten kytkeytyvän kielen käyttöön Sanat, silloinkin kun ne selvästi näyttävät olevan kuvauksia ulkopuolisesta todellisuudesta, ovat välineitä, joilla tehdään asioita tietyissä tilanteissa Wittgenstein (2001, alkup 1953, 6) vertaa sanoja työkalupakin työkaluihin sahaan, vasaraan, pihteihin, ruuveihin ja nauloihin joiden käyttötarkoitukset ja merkitykset voivat olla moninaiset Bakhtin (1981, 338) kirjoittaa "jokaisen keskustelun olevan täynnä siirtymiä ja tulkintoja toisten ihmisten sanoista": lainauksia puhekumppanin sanoista, omista aiemmista sanoista, ihmisten yleisistä näkemyksistä, viranomaisten ja poliitikkojen sanomisista, sanomalehdistä, televisio-ohjelmista, kirjoista ja niin edelleen Kielen sanat ovat siten vain puoliksi esittäjiensä omia, monologi on mahdottomuus Mutta toisaalta on tärkeätä huomata se, että kaikki sanat ovat lopulta dialogisen kontekstin "omia" Sanatarkatkin lainaukset muiden puheesta tai tekstistä saavat aina uudenlaisen merkityksen osana esittämisyhteyttään (emt, 293 294, 340 ) Äänen käsite liittyy tähän Kielellisessä vuorovaikutuksessa on läsnä monia erilaisia ääniä ja kieli voidaan ymmärtää tätä kautta myös kamppailuareenana siitä, mitkä äänet pääsevät esiin ja millä tavalla, miten kielenkäyttäjän oma ääni rakentuu Kamppailussa voi olla läsnä yhtäältä autoritaarisia, yhtenäisyyttä tuottavia ääniä (esimerkiksi uskonnollisia, tieteellisiä ja moraalisia totuuksia) ja toisaalta yhtenäisyyttä hajottavia paikallisia ääniä Kyse on keskuksen ja marginaalin, yhtenäisen ja moninaisen välisestä jännitteestä (Maybin 2001, 64 67 ) Bakhtinin eräs keskeinen käsite genre saa sekin sisältönsä kielen dialogisuuden kautta Kielellisen vuorovaikutuksen tietyt funktiot ja ehdot synnyttävät omanlaisiaan genrejä, joita luonnehtii kielen temaattinen ja tyylillinen yhtenäisyys Genrejä voivat olla esimerkiksi lääketieteellinen kieli, tuomioistuinpuhe, television talkshow, sanomalehtien uutistyyli, tervehtiminen, ystävysten välinen intiimi puhe tai perheenjäsenten keskinäinen pöytäkeskustelu Tietyn genren sisällä puhujat tai kirjoittajat odottavat tietynlaisia responsseja ja mukauttavat oman kielensä noiden odotusten mukaiseksi Kieltä käytetään aina jonkin genren sisällä Jokainen ihminen liikkuu taitavasti monissa genreissä, jotka vaihtuvat aina puhekontekstien mukaan Genret voivat olla luonteeltaan tiukkoja ja standardisoituja (esim tuomioistuinpuhe) tai vapaampia ja luovempia (esim ystävysten välinen keskustelu) Yhtä kaikki ne ovat kuitenkin normatiivisia eli puhetta tiettyyn suuntaan ohjaavia Yksittäiset ihmiset eivät ole niitä luoneet, vaan ne ovat heille annettuja (Bakhtin 1986 ) Wittgensteinin tunnettu käsite kielipeli tulee lähelle Bakhtinin ajatuksia genrestä Wittgenstein näkee kielen koostuvan isommista tai pienemmistä peleistä, joilla kaikilla on omat sääntönsä ja tavoitteensa ja joiden sisällä kielen käyttäjän on toimittava hänelle tarjoutuvien roolien ehdoilla (Potter 2001, 39 43 ) 159 2. artikkeli 155-183.p65 159

KIRSI JUHILA Sosiaalityön vuorovaikutuksessa kielessä rakentuvat merkitykset ovat keskeisessä asemassa Kielifilosofiset lähtökohdat ovat tästä syystä tärkeitä sosiaalityön tutkimuksessa Myös dialogisuus on sosiaalityössä olennainen asia: asiakkaiden ja työntekijöiden kohtaamisissa ovat läsnä niin menneisyys kuin tulevaisuus Vuorovaikutuksen äänet eivät ole vain joko asiakkaan tai sosiaalityöntekijän, vaan vuorovaikutuksen äänimaisema on paljon moninaisempi ja monitasoisempi Huomion voi kiinnittää niin läsnäolijoiden aiempiin (kun esimerkiksi kuvataan aikaisempaa itseä) ja nykyisiin ääniin kuin tilanteen ulkopuolisiin ääniin kohdistuviin viittauksiin Myös genren käsite on käyttökelpoinen Sosiaalityön vuorovaikutusta voi tarkastella omana kokonaisena genrenään (omana kielipelinään) tai paikantaa siitä erilaisia alagenrejä, joita voivat olla esimerkiksi erilaiset sosiaalityön menetelmät tai tietyt organisaatiokulttuurit Toinen sukupolvi Vuorovaikutuksen tutkimuksen toinen sukupolvi sai alkunsa 1950- ja 1960-luvuilla Sen suuntauksiksi luen etnometodologian, "impressionistisen sosiaalipsykologian" ja sosiaalisen konstruktionismin Etnometodologia käsitteen isä ja tätä nimeä kantavan tutkimussuuntauksen perustaja oli Harold Garfinkel Toisen suunnan muodostaa Erving Goffmanin tuotanto Goffmania on usein kuvattu "impressionistiseksi sosiaalipsykologiksi" siitä syystä, että läpi uransa hän tuotti oivaltavia ja jatkuvasti muuttuvia teoreettisia ideoita, joita havainnollisti empiirisestä todellisuudesta poimituin esimerkein (Peräkylä 2001, 348) Sosiaalinen konstruktionismi on puolestaan suuntaus, jonka alle nykyisin niputetaan monenlaisia tutkimuksellisia lähestymistapoja Sen määritteleminen kovin yksiselitteisesti ei tämän johdosta ole mahdollista Ei ole myöskään kovin selvää, milloin sosiaalinen konstruktionismi syntyi Eräitä merkkipaaluja ovat joka tapauksessa Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin vuonna 1966 julkaistu teos "The Social Construction of Reality" (suomennos 1994) sekä Kenneth Gergenin vuonna 1973 ilmestynyt artikkeli "Social Psychology as History" (suomennos 1991) Suhteessa vuorovaikutuksen tutkimuksen ensimmäiseen sukupolveen etnometodologia ja Goffmanin tuotanto voidaan kiinnittää Meadin ja symbolisen interaktionismin perintöön Sosiaalinen konstruktionismi on sen sijaan lähempänä Bakhtinin ja Wittgensteinin kielifilosofiaa, vaikka sen yhteys Meadiinkin on toki olemassa Etnometodologia Etnometodologian kiinnostus kohdistuu ihmisten arkiseen yhteiselämään, niihin rutiininomaisiin ja taitaviin menetelmiin, joilla ihmiset 160 2. artikkeli 155-183.p65 160

ylläpitävät sosiaalista järjestystä 2 Garfinkel nimesi erään keskeisen arkielämään järjestystä tuottavan menetelmän dokumentaariseksi tulkintamenetelmäksi (documentary method of interpretation) Hän määrittelee sen seuraavasti: "tapahtumaa tai tekoa tulkitaan dokumenttina oletetusta tapahtumien taustalla olevasta mallista, ikään kuin se viittaisi tai edustaisi sitä" (Garfinkel 1999, alkup 1967, 78; ks Heritage 1996, 91) Tämä tarkoittaa sitä, että täydennämme tapahtumien kulkua ja ihmisten tekoja tilanteeseen sopivilla oletuksilla ja taustatulkinnoilla Näemme asiat toisin sanoen osina joistakin suuremmista kokonaisuuksista (Suoninen 2001, 376) Oletamme myös kanssatoimijoiden näkevän nämä asiat samoin Tämä on yhteisymmärryksen edellytys Esimerkiksi suvun tavatessa isoäidin syntymäpäivillä osanottajat asettuvat juhlamalliin ja lukevat myös muiden toimintaa tämän mallin kautta Tilanteisiin sopivia oletuksia ja taustatulkintoja malleja voi ajatella myös institutionaalisina todellisuuksina, joita voivat olla esimerkiksi sukupuoli, erilaisten organisaatioiden toimintakäytännöt tai ihmisen kohtaamisen rituaalit (kuten tervehtiminen, isoäidin syntymäpäiväjuhlat) Institutionaalinen todellisuus on malli, joka on vakiintunut tietynlaiseksi ihmisten yhteistoiminnassa Näiden todellisuuksien ylläpitämiseen liittyy kaksi prosessia: 1) niiden rutiininomainen tuottaminen niin, että toiminta on sopusoinnussa vakiintuneen todellisuuden kanssa, 2) niiden ylläpitäminen ristiriitaisten toimintojen kuluttaessa vakiintunutta todellisuutta (Heritage 1996, 208) Rutiininomaista tuottamista on esimerkiksi oletettuihin sukupuolen mukaisiin tai organisaation edellyttämiin käyttäytymisodotuksiin asettuminen, tervehdykseen vastaaminen ja isoäidin onnitteleminen hänen syntymäpäiväjuhlissaan Kuluttavista ristiriidoista on kysymys, jos esimerkiksi mies pukeutuu naisen vaatteisiin, jos kaupan asiakas unohtaa maksaa jonkun ostoksistaan, jos jättää tervehdyksen vaille huomiota tai jos osallistuu juhliin onnittelematta päivänsankaria Syy siihen, miksi nämä ristiriitaisetkin teot ylläpitävät instituutiota niiden kyseenalaistamisen sijasta, on siinä, että niistä "kiinnijääville" asettuu erityinen selontekovelvollisuus: naisen vaatteisiin pukeutuva mies joutuu perustelemaan toisin toimimistaan suhteessa kulttuuriseen normiin, ostoksen maksamatta jättävä asiakas on hänkin selityksen velkaa (esim "tavara unohtui ostoskoriin") kuten myös tervehdyksen ja onnittelemisen väliin jättäneet (esim "olin hajamielinen") Arkielämään järjestystä tuovat mallit (tai institutionaaliset todellisuudet) ja niihin liittyvät normit tai säännöt eivät Garfinkelin mukaan sanele suoraviivaisesti ihmisten toimintaa Olennaista on arkinen toiminta itsessään, jossa ihmiset soveltavat ja rakentavat erilaisia malleja ja tuottavat siten hetki hetkeltä kulloisenkin tilanteen, jossa toimivat Ihmiset järkeilevät koko ajan, mitä tässä tilanteessa tapahtuu, minkä kokonaisuuden osiksi he liittäisivät erilaiset tapahtumat Garfinkel nimitti tätä järkeilyä refleksiivisyydeksi Refleksiivisyys liittyy läheises- 161 2. artikkeli 155-183.p65 161

KIRSI JUHILA ti toiseen Garfinkelin käsitteeseen, indeksikaalisuuteen Indeksikaalisuudella tarkoitetaan sitä, että ihmisten niin kielelliset kuin ei-kielelliset teot ovat aina monimerkityksellisiä ja siksi niiden merkitys on ymmärrettävissä ainoastaan osana esittämisyhteyttään Ihmiset toisin sanoen päättelevät toinen toistensa tekojen merkityksiä aina suhteessa kulloiseenkin tässä ja nyt -tilanteeseen (Heritage 1996, 110 114 ja 142 145; Suoninen 2001, 374 375 ) Toiminnan ymmärtäminen refleksiivisenä ja indeksikaalisena perustelee tietynlaista tutkimusotetta Garfinkel painottaa, että toiminnan mieli on paikannettavissa vain tilanteista itsestään Yleisluonteisiin tilanteita selittäviin sääntöihin viittaaminen ei riitä, vaan on tarkasteltava vakavasti ja yksityiskohtaisesti sitä, miten tilanne itse tuottaa oman ymmärrettävyytensä; miten osapuolet tunnistavat ja rakentavat koko tilanteen ja siinä läsnä olevien toimijoiden mielen (Heritage 1996, 135 136; Garfinkel 1999, 31 34 ) Etnometodologia tarjoaa sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimukselle monia hyödyllisiä käsitteitä Dokumentaarinen tulkintamenetelmä on läsnä sosiaalityön kohtaamisissa Kohtaamisten osapuolet ymmärtävät kohtaamisissa tapahtuvat asiat ja toistensa teot taustamallien ja kokonaisuuksien kautta Esimerkiksi sosiaalityöntekijä tulkitsee asiakkaan ojentaman kuitin osaksi toimeentulotuen hakemis- ja myöntämismallia, vaikka asiakas ei teon tarkoitusta ääneen lausuisikaan Kysymys on institutionaalisesta todellisuudesta, jota tuotetaan rutiininomaisesti Kuluttavat ristiriidat ovat nekin tuttuja sosiaalityön käytännöissä ja kiinnostava tutkimuskohde: millaisia selontekoja asiakas tuottaa silloin, kun kuitteja ei ole esittää Tämänkaltaisen toiminnan tutkiminen edellyttää tutkimusotetta, joka lähtee liikkeelle sosiaalityön arkisista tilanteista (indeksikaalisuus) sekä niissä läsnä olevien toimijoiden yhteistoiminnallista ja refleksiivisistä teoista Impressionistinen sosiaalipsykologia Erving Goffmanin kirjoitukset ajoittuvat vuosien 1955 ja 1983 välille Hänen tuotannostaan ei muodostu käsitteellisesti kovin yhtenäistä kokonaisuutta, mikä voi olla syynä siihen, ettei hänen ympärilleen koskaan kehittynyt selkeärajaista koulukuntaa Tästä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi hänen kehittelynsä ovat jättäneet sosiaalitieteisiin merkittävän, monissa erilaisissa tutkimussuuntauksissa edelleen vahvasti elävän jäljen (Heritage 2001, 48 49; Peräkylä 2001, 348 ) Goffman käsitteli kaikissa töissään kasvokkaista vuorovaikutusta Viimeisimmäksi jääneessä tekstissään (1983) hän kuvaa tätä vuorovaikutusta omalakiseksi järjestykseksi, jossa kohtaamistilanteesta riippumatta vallitsevat pitkälti samanlaiset säännöt ja rutiinit Vuorovaikutusjärjestys tarkoittaa ihmisten tekoja, jotka he suhteuttavat muihin läsnä oleviin ihmisiin ja heidän tekoihinsa Se on normatiivinen sosiaalinen instituutio siinä kuin esimerkiksi perhe, uskonto tai koulutus 162 2. artikkeli 155-183.p65 162

Järjestyksellä on kuitenkin erityinen asema yhteiskunnassa sikäli, että se muodostaa muiden instituutioiden perustan Ilman vuorovaikutuksellisia käytäntöjä ei olisi esimerkiksi koulutusta Vuorovaikutusjärjestystä ei voi Goffmanin mukaan palauttaa sen paremmin sosiologian kuin psykologiankaan tutkimuskohteeksi, vaan sitä tulisi tutkia omana ilmiönään "mikroanalyysin" keinoin (Heritage 2001, 48 49; Peräkylä 2001, 348 352 ) Goffman (1959) lähestyi myös minää vuorovaikutuksen kautta nähden sen tilanteisiin kytkeytyvänä esittämisenä Hän vertaa vuorovaikutusta näytelmään, jossa ihmiset tekevät roolisuorituksia pitäen mielessään yleisön ja kanssanäyttelijät Minä on itsen esittämistä erilaisilla näyttämöillä Vuorovaikutuksen onnistuminen edellyttää, että ihmiset osallistuvat samaan näytelmään eli esittävät itseään niin, että eri roolisuoritukset sopivat yhteen Käsite tiimi kuvaa sellaisten ihmisten joukkoa, joka suorittaa yhteistyössä jotakin rutiinia, esittää yhteistä näytelmää Goffman käyttää myös näyttämön ja sen takaosan (fronstage ja backstage) metaforia valaistessaan sitä, miten tietty tiimi saattaa yleisön läsnä ollessa esittää erilaisia osia kuin tilanteessa, jonne yleisöllä ei ole pääsyä Minän esittämiseen voidaan liittää Goffmanin ajatukset kasvoista ja vuorovaikutuksen kehyksistä Goffman tarkoittaa kasvoilla ihmisen esittämän henkilön arvoa Kasvoihin liittyy tunteita, ne voidaan säilyttää tai menettää tietyssä minän esittämisen tilanteessa Kasvojen menettäminen on vaarana esimerkiksi luennoitsijalla, joka kompastuu puhujakorokkeella tai unohtaa sanottavansa Erilaiset korjaavat teot kuten huumori tai anteeksipyyntö säilyttävät kasvoja Myös toiset läsnäolijat osallistuvat kasvojen suojeluun pitääkseen yhteisen vuorovaikutustilanteen toimivana; he voivat olla huomaamatta kompastelua ja takeltelua tai hyväksyä korjaavat teot (Goffman 1955; Peräkylä 2001, 353 356 ) Luentotilanne puhujineen ja kuulijoineen on tilanne, johon osallistuvat tarvitsevat jaetun ymmärryksen siitä, mitä tilanteessa on tekeillä Ilman tuota ymmärrystä ihmiset eivät pysty hahmottamaan omaa rooliaan tilanteessa ja siihen kuuluvia oikeuksia ja velvollisuuksia Goffman nimesi tämän ymmärryksen kehykseksi Tietyn kehyksen sisällä ihmiset toimivat määrätyllä tavalla ottaen ympäristöstään huomioon kehyksen kannalta olennaiset seikat: luentotilanteessa keskitytään luennoimiseen, kuuntelemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen Kehykset, joiden puitteissa ihmiset toimivat, voivat vaihtua nopeastikin Luentokehys voi esimerkiksi muuttua joko luennoitsijan tai kuuntelijoiden aloitteesta keskustelukehykseksi, jossa osanottajien roolit määrittyvät uudelleen (Goffman 1986, alkup 1974; Peräkylä 2001, 356 358 ) Goffmanin tuotannon poliittisemmin painottunutta puolta edustavat totaalisia instituutiota (1991, alkup 1961) ja stigmaa (1990, alkup 1963) käsittelevät teokset Myös näiden aiheiden käsittelyssä ihmisten kasvokkainen vuorovaikutus on merkittävässä roolissa Totaali- 163 2. artikkeli 155-183.p65 163

KIRSI JUHILA nen instituutio on paikka, jossa ihmiset elävät tietyn ajan muusta yhteiskunnasta erillistä elämää, esimerkiksi vankila tai sairaala Goffman tarkastelee instituutioita "asukkaiden" näkökulmasta, joiden minuutta instituutio vuorovaikutuskäytäntöineen, rutiineineen ja hoitoineen muokkaa tietynlaiseksi Instituutioiden "asukkaat" kantavat usein stigmaa, mutta leiman voi saada yhteiskunnassa monella muullakin tavalla Stigma syntyy ja elää Goffmanin mukaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa eron tekemisen kautta: kun joku määritellään negatiivisessa mielessä erilaiseksi suhteessa yhteiskunnassa luonnollisena, tavallisena tai moraalisesti hyväksyttävänä pidettyyn Stigman merkitsemä ihminen joutuu omassa toiminnassaan ottamaan stigman huomioon, vastaamaan siihen tavalla tai toisella Sosiaalityön tutkimuksessa Goffmanin ajatuksilla on monenlaista käyttöä Vuorovaikutusjärjestyksen, johon pääsee käsiksi mikroanalyysin keinoin, voi ajatella sosiaalityön kohtaamisten perusinstituutioksi Osin tämän perustan varassa seisovat rakenteellisemmat instituutiot kuten hyvinvointivaltio tai sosiaalityö ammattina Sosiaalityön ymmärtäminen näyttämönä johtaa katsomaan sitä, millaisina asiakkaat ja sosiaalityöntekijät itsensä esittävät ja miten heidän roolinsa sointuvat yhteen Myös varsinaisen näyttämön ja sen taakse jäävän tilan miettiminen voi olla hedelmällinen näkökulma Onko esimerkiksi asiakkaan kanssa tehtävä työ sitä, mikä tapahtuu näyttämöllä ja työtekijöiden keskinäiset keskustelut backstage-puhetta? Jos näin on, niin millä tavalla asiakkaan kanssa puhuminen eroaa asiakkaista puhumisesta? Sosiaalityön kohtaamisissa on myös paljon tilanteita, joissa vaarana on erityisesti asiakkaan kasvojen menettäminen Kysymys on tällöin usein arkaluonteisista asioista, kuten mahdollisista puutteista vanhemmuudessa tai päihteiden käytöstä Myös työntekijä voi ajautua kasvoja vaarantavaan tilanteeseen ollessaan esimerkiksi neuvoton asiakkaan jonkin avunpyynnön suhteen Kasvotyöskentelyn tarkasteleminen on siten tärkeä ulottuvuus sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimuksessa Kehysanalyysi (vrt genre) on sekin käyttökelpoinen lähestymistapa Sen avulla voi muun muassa jäsentää kehyksiä, joiden puitteissa ammattilaiset lähestyvät asiakasta; onko lähestymistapa esimerkiksi maallikkomainen, juridinen tai johonkin ammatilliseen työtapaan sitoutuva (esim Lehto 1991; Forsberg 1994) Totaalisiin instituutioihin ja stigmaan liittyvä vuorovaikutuksen tutkimus sopivat Goffmanin kehittelyistä kaikkein itseoikeutetuimmin sosiaalityöhön, ovathan hänen niissä käyttämänsä esimerkit jo itsessään varsin lähellä joitakin sosiaalityön käytäntöjä Sosiaalinen konstruktionismi Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin kirjan otsikko "The Social Construction of Reality" (alkup 1966) vakiinnutti sosiaalisen konstruktionismin käsitteen Otsikosta voi lukea myös sosiaaliselle konst- 164 2. artikkeli 155-183.p65 164

ruktionismille olennaisen painotuksen Kyse on suuntauksesta, joka ottaa kantaa ontologisiin, todellisuuden perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin Bergerin ja Luckmannin teos sijoittuu sosiologian kentälle Toinen sosiaalisen konstruktionismin historian kannalta merkittävä teksti, Kenneth Gergenin "Social Psychology as History" (alkup 1973) samoin kuin hänet monet myöhemmät tekstinsä (esim Gergen 1994) keskustelee puolestaan (sosiaali)psykologian tietoteoreettisista kysymyksistä (Burr 1997, 9 12 ) Bergerin ja Luckmannin (1994) konstruktionistinen teoria kuvaa sitä, miten maailmasta tulee ihmisille tosi Sen keskeiset käsitteet ovat eksternalisaatio, objektivaatio ja internalisaatio Eksternalisaatio tarkoittaa ihmisten aktiivista (kielellistä) toimintaa, esimerkiksi jonkin idean esittämistä Tällaisia ideoita voivat olla vaikkapa alitajunnan merkitys ihmisten toiminnassa tai kansainvälisen talouden tilan merkitys suomalaisten hyvinvoinnille Objektivoituminen tapahtuu, kun tuota ideaa toistetaan tarpeeksi kauan Se muuttuu luonnolliseksi asiaksi ja yhteys idean esittämiseen, sen sosiaaliseen alkuperään, häviää Kun tiettyyn kulttuuriin syntyneet ja siihen sosiaalistuneet ihmiset omaksuvat idean ja sisäistävät sen osaksi tietoisuuttaan, tapahtuu internalisaatio Teoria palautuu tätä kautta korostamaan eksternalisaation lisäksi myös yksilöiden sisäistä tietoisuutta ja heidän kokemuksiaan (Potter 1996, 12 13) Gergenin (1991) tekstin taustalla on hänen oma tutkijahistoriansa kognitiivis-kokeellisessa psykologiassa ja sen myötä kasvanut epäily ja kriittisyys luonnontieteellisten periaatteiden varaan rakentuvaa, objektiiviseen mittaamiseen ja jatkuvasti kumuloituvaan, ylihistorialliseen tietoon uskovaa tiedettä kohtaan Tässä mielessä teksti liittyy sosiaalipsykologian kriisinä tunnettuun keskusteluun Gergen kirjoittaa kaiken tiedon, myös psykologisen tiedon olevan historialliseen aikaan ja paikkaan sidottua Tämän vuoksi tutkimuksessa olisi viisaampaa keskittyä yleistettävyyden sijasta muutoksiin ja paikallisuuteen Tutkimus voi saada selkoa ainoastaan siitä, millaisena maailma näyttäytyy tässä ja nyt Niinpä tutkimustuloksia ei kannata yrittää naamioida todellisuuden objektiivisiksi kuvauksiksi eikä pitää tutkijaa riippumattomana toimijana Gergen näkee tutkijan näkemysten ja arvostusten rakentuvan osaksi tutkimusta ja siinä tuotettavaa tietoa (Burr 1997, 11; Nikander 2001, 278 280 ) Vivien Burr (1997, 5 8) listaa seitsemän kohtaa, jotka luonnehtivat osuvasti sosiaaliseen konstruktionismiin nojaavaa tutkimusta (1) Antiessentialismi tarkoittaa sitä, ettei tutkimuksessa ole löydettävissä mitään perimmäistä olemusta, ei sen paremmin ihmisen sisäisestä kuin sen ulkopuolisestakaan maailmasta (2) Antirealistinen painotus kieltää objektiivisten faktojen olemassaolon, me emme kykene havainnoimaan todellisuutta suoraan Näistä kahdesta lähtökohdasta puolestaan seuraa se, että (3) tieto mukaan lukien tieteellinen tieto ymmärretään historialliseksi ja kulttuuriseksi, millaisena sitä pitää 165 2. artikkeli 155-183.p65 165

KIRSI JUHILA myös tutkia Historiallinen ja kulttuurinen tieto syntyy ja on läsnä kielessä, sen käsitteellistyksissä ja kategorioissa (4) Me synnymme tiettyyn kielelliseen todellisuuteen, minkä vuoksi kieli nähdään ensisijaiseksi ajatteluun nähden (5) Historiaa ja kulttuuria kantavaa kieltä pidetään sosiaalisena toimintana, jossa todellisuutta ei yksinomaan kuvata vaan myös rakennetaan (6) Koska kyse on toiminnasta, on tutkimuksen fokuksen oltava ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja sosiaalisissa käytännöissä (7) Prosessit ovat staattisia rakenteita tärkeämpiä tutkimuskohteita Toisin kuin etnometodologia ja Goffmanin impressionistinen sosiologia sosiaalinen konstruktionismi ei tarjoa konkreettisia analyysivälineitä sosiaalityön tutkimukselle Sen anti on enemminkin siinä, että sen teesit ohjaavat katsomaan ja pohtimaan sekä sosiaalityön käytäntöjä että niistä tehtävää tutkimusta tietystä suunnasta Ensinnäkin korostuu sosiaalityön historiallisuus ja paikallisuus Sosiaalityötä ja sen tietoa ei voi lähestyä universaaleina ja abstrakteina asioina Esimerkiksi sosiaalityöstä ja sen menetelmistä kirjoitetut oppikirjakuvaukset ovat kirjoittamisaikaansa sidottuja, eivätkä omana aikanaankaan koskaan toteudu elävissä vuorovaikutustilanteissa sellaisenaan Toiseksi ja edelliseen liittyen sosiaalityön kohtaamiset määrittyvät paikoiksi, joissa osapuolet konstruoivat sekä työntekijyyden ja asiakkuuden että kulloinkin käsiteltävät asiat ja ongelmat (Jokinen, Juhila & Pösö 1995) Kolmanneksi konstruktionismi virittää kysymyksen tutkijan positiosta Sosiaalityön vuorovaikutustilanteita erittelevä tutkija on aina osallinen Hänen oma tulkintansa kietoutuu tutkimustuloksiin, jotka eivät siten ole koskaan ainoa ja kaikenkattava tapa kuvata tutkittujen vuorovaikutustilanteiden todellisuutta, ainoastaan eräs mahdollisuus Nykysuuntaukset (kolmas sukupolvi) Tarkastelen vuorovaikutuksen tutkimuksen nykysuuntauksia sosiaalityön ja hieman laajemminkin ammatillisen auttamistyön (esimerkiksi erilaisen terapia- ja ohjaustyön) näkökulmasta Yritän toisin sanoen nostaa esiin sellaiset suuntaukset, joita sosiaali- ja auttamistyön tutkimuksessa on sovellettu Paikannan viisi suuntausta: keskustelunanalyysi, kategoria-analyysi, diskurssianalyysi, narratiivinen tutkimus ja uusi etnografia Suuntaukset rakentuvat edellisen sukupolven perinnölle tuoden entistä konkreettisempia analyysivälineitä ja käsitteitä vuorovaikutuksen tutkimuksen kentälle Yksinkertaistaen voisi sanoa, että keskustelun- ja kategoria-analyysi ovat enemmän kiinni etnometodologiassa ja impressionistisessa sosiaalipsykologiassa, kun taas diskurssianalyysi, narratiivinen tutkimus ja uusi etnografia ovat ottaneet vaikutteita erityisesti sosiaalisesta konstruktionismista Sa- 166 2. artikkeli 155-183.p65 166

man tien on kuitenkin todettava, että kysymys on ainoastaan painotuksista Lisäksi yksittäisissä sosiaalityön tutkimussovelluksissa taustaperinteet, samoin kuin suuntaukset itsessäänkin usein sekoittuvat Keskustelunanalyyttisesti painottuneessa tutkimuksessa voi yhtenä kiinnostuksen kohteena olla narratiivien syntyminen, diskurssianalyysiksi itseään nimittävässä tutkimuksessa voidaan tarkastella kategorioita ja niin edelleen Keskustelunanalyysi Keskustelunanalyysi on viimeisen 25 vuoden aikana vakiintunut monilla tieteenaloilla käytetyksi tutkimusmenetelmäksi 3 Sen alkuperäinen kehittäjä on Harvey Sacks tutkijakollegoineen 4 Sacksin tavoitteena oli luoda sellainen systemaattinen metodi, jolla keskustelullista "vuorovaikutusta voisi kuvata ja analysoida sellaisena kuin se ilmenee vuorovaikutuksen osanottajille itselleen" (Ruusuvuori 2001, 385) Metodin lähtökohtana on keskustelun ymmärtäminen yksityiskohtiaan myöten järjestäytyneeksi ja jäsentyneeksi toiminnaksi Vuorovaikutuksen pienimmilläkin yksityiskohdilla on toiminnan kannalta jokin mieli Goffmanin tavoin Sacks näki keskustelun muodostavan vuorovaikutuksen perusinstituution, joka luo pohjaa muille yhteiskunnan instituutioille Perusinstituutio on luonteeltaan normatiivinen; puhujilla on tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia Keskustelu on yhteistoiminnallista niin, ettei puhuja voi yksinään päättää sitä, miten hänen puheenvuoronsa tulkitaan Tulkinta syntyy vasta yhdessä muiden keskustelun osanottajien kanssa, kun vuoroon vastataan tavalla tai toisella, myös vaikeneminen on eräänlainen vastaus John Heritage (1997; ks myös Suoninen 1999b, 104 ja Ruusuvuori 2001, 399) on tiivistänyt tämän yhteistoiminnallisuuden kolmeen periaatteeseen: 1) puhujat orientoituvat edeltävään puheeseen, 2) kukin puheenvuoro luo odotuksia sille, millainen seuraava puheenvuoro voi olla, 3) tuottamalla seuraavan puheenvuoron osanottajat osoittavat edeltävää puheenvuoroa koskevaa ymmärrystään, tuottavat edeltävän puheenvuoron tietynlaisena Yhteistoiminnallisuus liittyy kontekstin käsitteeseen Konteksti on vuorovaikutuksen osanottajien yhdessä aktiivisesti tuottama asia heidän orientoituessaan vastavuoroisesti toinen toistensa puheeseen Keskustelunanalyysissä on paikannettu tavallisten arkipuheiden empiirisen tutkimuksen kautta tiettyjä toistuvia jäsennyksiä, jotka ylläpitävät vuorovaikutusta Nämä jäsennykset ovat yleisiä siinä mielessä, että ne ovat läsnä kaikessa keskustelussa, ja normatiivisia siinä mielessä, että osanottajat tulkitsevat ja järjestävät niiden kautta meneillään olevaa toimintaa (Ruusuvuori 2001, 396 397 ) Vuorottelujäsennys on systeemi, jonka perusteella ihmiset tietävät kenen vuoro on kulloinkin puhua ja miten pitkään puheenvuoro voi kestää Sekvenssijäsennys kertoo sen, miten peräkkäiset puhetoiminnot liittyvät 167 2. artikkeli 155-183.p65 167

KIRSI JUHILA toisiinsa ja millaisia toisiinsa liittyviä sekvenssejä niistä muotoutuu Esimerkiksi vierusparit kuten kysymys ja vastaus, tervehdys ja vastatervehdys, pyyntö ja hyväksyntä ovat tällaisia sekvenssejä Sekvensseihin liittyy preferenssejä, kysymykseen on suotavaa vastata ja pyyntö ensisijaisesti hyväksyä Korjausjäsennys on puolestaan käytäntö, jonka avulla puhujat käsittelevät puhumisessa, kuulemisessa ja ymmärtämisessä esiintyviä pulmia (Hakulinen 1997; Raevaara 1997; Sorjonen 1997 ) Keskustelunanalyysissä arkikeskustelu on ensisijainen Siitä paikannetut perusrakenteet nähdään perustaksi, jonka varassa myös institutionaaliset keskustelut toimivat Institutionaalisilla keskusteluilla tarkoitetaan sellaista puhetta, jonka avulla osanottajat suorittavat erityisiä tehtäviä kuten sairauden tai vaivan laadun selvittäminen potilaan ja lääkärin välisessä keskustelussa tai lastensuojeluasian käsitteleminen sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välisessä keskustelussa Institutionaalisessa vuorovaikutuksessa keskitytään siis johonkin asiaan tai päämäärään, jolloin sen käytäntöjen mahdollinen kirjo on arkikeskustelua suppeampi Tehtävä- ja päämääräorientoituneisuuden lisäksi institutionaalisen keskustelun piirteiksi on mainittu ainakin erilaiset keskusteluun osallistumista säätelevät rajoitteet (potilaana ja asiakkaana voi puheeseen osallistua toisella tavalla kuin lääkärinä ja sosiaalityöntekijänä) ja keskustelussa käytetyt instituutiolle tyypilliset tulkintakehykset ja sanastot (esimerkiksi diagnosoiva kehys tai ratkaisukeskeinen kehys ja niihin liittyvä terminologia) Olennaista institutionaalista vuorovaikutusta tutkittaessa on se, että instituutiota tutkitaan analysoimalla keskustelun osapuolten orientaatioita heidän puheessaan läsnä olevien vihjeiden kautta Konteksti rakentuu vuorovaikutuksessa, kun toimijat yhteistoiminnallisesti puhuvat sen eläväksi (Drew & Heritage 1992; Heritage 1996, 234 235; Peräkylä 1997; Raevaara ym 2001 ) Keskustelun yksityiskohtainen analyysi, sellaisena kuin se ilmenee osanottajille itselleen ja sellaisena kuin he sen yhteistoiminnallisesti tuottavat, on hyödyllinen väline sosiaalityön vuorovaikutuksen erittelyssä ja näkyväksi tekemisessä Analyysi ei keskity siihen, mitä sosiaalityöntekijät tai asiakkaat vuorovaikutuksesta kumpikin erikseen ajattelevat vaan siihen, miten he tekevät sosiaalityön yhdessä olemassa olevaksi Keskustelunanalyyttisesti voidaan tutkia sitä, miten sosiaalityön tehtävä tai päämäärä toteutuu vuorovaikutuksessa, esimerkiksi miten toimeentulokysymykseen orientoidutaan (Rostila 1997) tai miten ammatinvalinnanohjaus tai aids-neuvonta rakennetaan (Peräkylä 1995; Silverman 1997; Vehviläinen 2001) Instituutioille tyypillisten tulkintakehysten tai sanastojen tutkiminen vuorovaikutuksena on sekin tärkeää Esimerkiksi sosiaalityön menetelmäoppikirjoissa esitetyt vuorovaikutusideologiat (Peräkylä & Vehviläinen 1999), kuten vaikkapa jonkin instituution työotteekseen valitsema ratkaisukeskeisyys, eivät toteudu kirjamuodossaan sellaisinaan vaan 168 2. artikkeli 155-183.p65 168

paljon moninaisempina asiakkaan ja työntekijän elävässä kohtaamisessa Rajatumpia kohteita keskustelunanalyysin menetelmiä hyödyntävälle sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimukselle ovat muun muassa ammatillisten neuvojen annon ja vastaanoton välinen dynamiikka (Juhila 2000; Suoninen 2000; Vehviläinen 2001) sekä käsiteltäviin asioihin liittyvän moraalin ja arkaluonteisuuden yhteistoiminnallinen rakentuminen (Suoninen 1999a; Kurri & Wahlström 2000) Kategoria-analyysi Harvey Sacks on keskustelunanalyysin lisäksi myös kategoria-analyysin pioneeri 5 Hän kiinnostui ihmisten keskinäisessä toiminnassa läsnä olevista mutta usein huomaamatta jäävistä kategorioista Tutkimuksissaan hän teki kategorioita näkyviksi osoittamalla, kuinka merkittävällä tavalla ne jäsentävät toimintaa Sacksin (1992, 40) mukaan suuri osa ihmisten keskinäisestä yhteiselämää koskevasta tiedosta on varastoitunut kategorioihin Kategorioihin liittyvä tieto muodostaa eräänlaisen kulttuurisen tietovarannon, jonka sisältöä hyödyntämällä rakennamme ymmärrystä yhteiskunnasta, itsestä ja toisista Tietovaranto ei kuitenkaan sanele suoraviivaisesti sitä, miten ihmiset ovat toistensa kanssa tekemisissä Kulttuuria pitää tutkia ennen kaikkea toimintana, jossa kategorisointi on keskeisessä roolissa (Hester & Eglin 1997) Ihmiset herättävät kategorioita eloon ja käyttävät niitä tietyissä tilanteissa toimiessaan Usein kategorisoinnissa on kysymys ihmisten määrittelystä Ihmisen muiden tai itsen sijoittaminen johonkin kategoriaan helpottaa suunnistamistamme, antaa vinkkejä siitä, miten meidän pitäisi tuosta henkilöstä ajatella ja miten häneen suhtautua tai millaista toimintaa ja ominaisuuksia itseltämme odotetaan Kategoriat auttavat suunnistamisessa nimenomaan sen vuoksi, että niihin on kiinnittynyt tiettyjä ominaisuuksia, piirteitä ja toimintoja, joita oletamme kategoriaan nimetyllä ihmisellä olevan Ihmisten sijoittaminen johonkin kategoriaan on väistämättä seurauksellista eikä vähiten sen vuoksi, että kategoriat tuottavat ihmisille identiteettejä Ihmiselle rakentuu sosiaalinen identiteetti siten, että hän asettaa itse itsensä tai tulee muiden toimesta asetetuksi määrättyyn kategoriaan, johon on yhdistetty tietyt ominaisuudet ja piirteet (Antaki & Widdicombe 1998, 3) Identiteettikategoriat syntyvät ja elävät ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen pienissä yksityiskohdissa rakentuvina asioina Tällaisina niitä pitää myös tutkia Tutkija ei analysoi eikä selitä puhetta olettamiensa etukäteiskategorioiden kautta, esimerkiksi ota lähtökohdaksi keski-ikäisten nais- ja miesopettajien toimintaa luokkahuoneessa, ja selitä toimintaa mahdollisine eroavaisuuksineen näillä etukäteiskategorioilla Sen sijaan hän tarkastelee oppilaiden ja opettajien keskinäistä vuorovaikutusta kiinnittämällä huomion siihen, millaisiin kategorioihin toimijat itse orientoituvat Miten opettajuus ja oppilaa- 169 2. artikkeli 155-183.p65 169

KIRSI JUHILA na oleminen, ikä ja sukupuoli tuotetaan ja millaisia ominaisuuksia ja toimintoja niihin liitetään luokkahuoneen arkisissa rutiineissa? Vai tuotetaanko vuorovaikutuksessa näiden kategorioiden lisäksi tai sijasta joitakin muita kategorisointeja? (Antaki & Widdicombe 1998, 1 2 ) Identiteettikategoriat ovat institutionaalisen vuorovaikutuksen olennainen osa Itse asiassa voidaan ajatella niin, että institutionaalisuus syntyy, kun jossakin organisaatiossa kohtaavat ihmiset orientoituvat tietynlaisiin identiteetteihin Näin tehdessään he samalla toteuttavat organisaation kannalta relevantteja tehtäviä ja toimintoja Institutionaalisten identiteettikategorioiden tutkimisessa eritellään siten niitä tapoja, joilla ihmiset orientoituvat instituutioihin joko niiden edustajina tai asiakkaina sekä tarkastellaan sitä, miten tämä tapahtuu osapuolten keskinäisen puheen yksityiskohdissa (Drew & Sorjonen 1997, 94 ) Minkä tahansa instituution edustajana ja asiakkaana voi olla monella tapaa, roolit eivät ole ennakolta lukkoon lyötyjä Kategoriat joustavat tilanteisesti ihmisten käyttäessä niitä resursseinaan Olennaista on lisäksi, miten tilanteiset kategoriat sopivat yhteen Kohtaako myyjä kuluttajan, hoitaja hoidettavan vai orientoituvatko osapuolet toisiinsa sopimattomiin kategorioihin? (Vrt Zimmerman 1998 ) Identiteettikategoriat ovat sosiaalityön vuorovaikutuksessa olennaisia Kysymys siitä, miten asiakkaaksi ja sosiaalityöntekijäksi orientoidutaan, on kiinnostava ja tärkeä tutkimuksen aihe Sosiaalityössä tavoitteena on usein muutos Muutos voi tarkoittaa asiakkaan identiteetin muokkaamista Tätä muutostyötä on mahdollista paikantaa vuorovaikutuksesta, työntekijöiden ja asiakkaiden välisen keskustelun kulusta Miten tilanteeseensa tyytyväisestä eläkeläisestä rakennetaan kuntoutujaa, miten uhriksi itseään määrittävästä väkivaltaisesta miehestä rakennetaan teoistaan vastuullista, miten toisiaan syyllistävästä pariskunnasta rakennetaan yhteisen ongelman kantajaa, miten piittaamattomasta nuoresta rakennetaan suunnitelmallista ja tavoitteellista (Jokinen 1995; Partanen & Wahlström 2003; Kurri & Wahlström 2003; Raitakari 2004 ) Kategoriatyöskentelyä voi eritellä myös työtekijöiden keskinäisistä virallisista ja epävirallisista keskusteluista, joissa tuotetaan identiteettejä poissaoleville asiakkaille Tällainen kategorisointi on usein varsin merkityksellistä sikäli, että se saattaa ratkaista esimerkiksi tietyn palvelun saamisen tai epäämisen luokitellessaan asiakkaan palvelun näkökulmasta joko sopivaksi tai epäsopivaksi (Nikander 2003; Vanhala 2004) Kategorioiden keskinäinen yhteensopivuus tai sopimattomuus on sekin tutkimisen arvoinen asia Vuorovaikutuksessa voi syntyä erimielisyyttä siitä, millaisiin kategorioihin toimijat asettuvat: mitä oikeuksia ja velvollisuuksia kuuluu yhtäältä sosiaalityöntekijän ja toisaalta asiakkaan rooliin Tällaiset ristiriidat paljastavat normaalitilanteessa varsin näkymättömiksi jääviä institutionaalisia sääntöjä (Juhila 2003 ) 170 2. artikkeli 155-183.p65 170

Diskurssianalyysi Diskurssianalyysi on käsite, jonka alle voidaan lukea useita eri tieteenalojen kuten kielitieteiden, sosiaalitieteiden ja psykologian piirissä kehittyneitä tutkimussuuntauksia Yhteistä näille suuntauksille on kielenkäytön ja muun merkitysvälitteisen toiminnan tarkasteleminen sosiaalista todellisuutta rakentavina tekoina Kiinnostus on sekä merkityssisällöissä (mitä kysymyksissä) että merkitysten tuottamisen tavoissa (miten kysymyksisssä) Diskurssianalyysille on ominaista lisäksi se, että merkityksiä ja niiden tuottamisen tapoja tutkitaan paitsi paikallisesti tapahtuvina asioina myös osana laajempia kulttuurisia prosesseja (Jokinen ym 1993 ja 1999 ) Keskityn tässä vuorovaikutuksen tutkimisen kannalta mielestäni tärkeimpään, diskursiivisen (sosiaali)psykologian nimellä tunnettuun suuntaukseen, joka on muotoutunut pitkälti Loughborough n yliopiston diskurssin ja retoriikan tutkimuksen ryhmän piirissä Sen keskeisimpiä nimiä ovat Derek Edwards, Jonathan Potter ja Margaret Wetherell (Potter & Wetherell 1987; Edwards & Potter 1992; Potter 1996; Edwards 1997) Suuntaus kiinnittyy nimensä mukaisesti psykologiatieteeseen tehden irtiottoja moniin traditionaalisen psykologian lähtökohtiin Diskursiivinen psykologia hyödyntää keskustelun- ja kategoria-analyysin välineitä, mutta rakentaa silti myös omaa tutkimusohjelmaansa Ohjelman keskeisiä elementtejä ovat muun muassa tulkintarepertuaarien, faktojen ja psykologisten asioiden vuorovaikutuksellisen rakentumisen analysoiminen Olen valinnut nämä elementit tarkemman tarkastelun kohteeksi, koska ne ovat hyödyllisiä institutionaalisen vuorovaikutuksen analyysissä, joka on viime vuosina ollut lisääntyvässä määrin myös diskursiivisen psykologian kiinnostuksen kohteena Tulkintarepertuaari liittyy ajatukseen sosiaalisen todellisuuden hahmottumisesta moninaisena Repertuaarit ovat rinnakkaisia tai keskenään kilpailevia merkityssysteemejä, jotka jäsentävät maailmaa, sen prosesseja ja suhteita, eri tavoin (Potter & Wetherell 1987, 146 155) Ne eivät ole yksittäisten ihmisten omaisuutta siten, että jollakin olisi esimerkiksi aina käytössään sama, itse kehitelty repertuaarivalikko Tulkintarepertuaarit ovat kulttuurisesti jaettuja asioiden jäsennystapoja, joita ihmisillä on mahdollisuus ottaa käyttöön ja kommentoida eri tilanteissa Ihmisten kasvokkaisissa, johonkin asiaan liittyvissä keskusteluissa on yleensä läsnä useita repertuaareja Esimerkiksi televisiokeskustelu suomalaisnaisten lapsiluvusta voi herättää henkiin väestöpolitiikkaan, työelämän järjestelyihin, elämäntapavalintaan, ikääntyvien synnyttäjien terveysriskeihin tai vastentahtoiseen lapsettomuuteen liittyvät repertuaarit Niistä voidaan kiistellä ja ihmiset voivat puheessaan vaihdella repertuaareja Tutkimuksessa olennaista 171 2. artikkeli 155-183.p65 171

KIRSI JUHILA on paitsi tunnistaa näitä repertuaareja myös eritellä niiden käytön funktioita ja seurauksia Faktan rakentaminen tarkoittaa asioiden kuvaamista niin, että sanottu näyttää pätevältä, oikealta ja puhtaalta kuvaukselta, ei kiistanalaiselta eikä epävarmalta Kysymys on toisin sanoen argumentaation mahdollisimman suuresta vakuuttavuudesta Faktan konstruointi on tavallista ja välttämätöntäkin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa Jos mitään asioita ei voisi esittää itsestään selvänä vaan kaikki jatkuvasti ehdollistettaisiin, kävisi vuorovaikutus mahdottomaksi Toisaalta faktan konstruointi on aina myös vallankäyttöä ajaessaan yhdenlaista todellisuuden merkityksellistämistä Faktan tuottamisessa esittäjään liittyvät ominaisuudet ovat keskeisiä Sanottu on sitä vakuuttavampaa, mitä arvovaltaisemmasta tai asiantuntevammasta asemasta se esitetään: pääministerin toteamus suomalaisten liian alhaisesta lapsiluvusta tai lääkärin näkemys riskisynnyttäjistä otetaan helposti annettuina tosiasioina Myös kaikki omakohtaisesti eletty lisää sanotun totuusarvoa: lapsettomuuden kokemuksesta voivat kertoa vain lapsettomat itse Muita faktuaalistamisen keinoja ovat muun muassa vetoaminen auktoriteettiin ja yleisiin kulttuurisiin normeihin sekä asioiden yksityiskohtainen kuvaaminen ja niiden määrällistäminen (Juhila 1993; Potter 1996; Jokinen 1999 ) Kun tutkimuksen kohteeksi otetaan psykologian vuorovaikutuksellinen rakentuminen, se tarkoittaa mentaalisten tilojen ja prosessien kuvausten erittelyä osana keskustelun kulkua Kuvauksia ei lueta suorina ilmauksina pään sisäisistä asioista Fokus on kuvausten vuorovaikutuksellisissa funktioissa eli siinä, miten keskustelun osapuolet yhteistoiminnallisesti rakentavat ja käyttävät niitä (Potter 1998 ) Psykologiset kuvaukset, joilla on jokin vuorovaikutuksellinen rooli, voivat olla esimerkiksi seuraavanlaisia: olen huolissani, hermostunut, masentunut, minusta tuntuu, haluan, koen Tämänkaltaiset kuvaukset ovat arkikeskustelussa hyvin tavallisia, mutta ne ovat läsnä myös institutionaalisessa vuorovaikutuksessa, jossa niillä on usein erityinen paikkansa Monissa auttamistyön kohtaamisissa kuuluu suorastaan asiaan, että asiakas puhuu kokemuksistaan, tuntemuksistaan, huolistaan tai tunteistaan ja ammattiauttajan rooliin taas kuuluu näiden käsittely yhdessä asiakkaan kanssa Toisaalta vuorovaikutuksen kannalta merkityksellisiä ovat myös ammattiauttajan ilmaukset omista mentaalista tiloistaan: olen huolestunut, voimaton, vakuuttunut Sosiaalityön tutkimuksessa tulkintarepertuaarin käsitettä voi käyttää muun muassa tarkasteltaessa ongelmien määrittymistä vuorovaikutuksessa Esimerkiksi päihteiden käyttöä on mahdollista lähestyä eri repertuaarien kautta, vaikkapa asiantuntija-apua vaativana sairautena tai käyttäjän omissa käsissä olevana elämäntapakysymyksensä, tai asunnottomuus voidaan tulkita asunnon puutteeksi tai kyvyttömyydeksi asua itsenäisesti (Jokinen & Juhila 1991; Jaatinen 1996) Olennaista on paneutua analyysissä asiakkaiden ja työntekijöiden vä- 172 2. artikkeli 155-183.p65 172

liseen neuvotteluun eri repertuaareista ja niiden pätevyyksistä Neuvotteluissa on usein läsnä myös faktojen rakentaminen, tietyn tulkinnan pätevyyden ja oikeellisuuden perusteleminen Asiakkaalla ja työntekijöillä saattaa olla esimerkiksi eriäviä näkemyksiä ongelman oikeasta laidasta ja siitä, onko ongelmaa lainkaan olemassa Toisaalta faktoja saatetaan tuottaa yhteistoiminnallisestikin, vakuuttua yhdessä asian oikeasta jäsentämisestä Tällaisten tilanteiden analyysiin faktan konstruoinnin tarkastelu on eräs käyttökelpoinen väline Myös esiin nostamani diskursiivisen psykologian kolmas elementti on tärkeä sosiaalityön tutkimuksessa Sosiaalityön vuorovaikutustilanteet kun ovat yleensä rikkaita erilaisista mentaalisten tilojen ja prosessien kuvauksista Kuvauksia tekevät niin asiakkaat kuin työntekijätkin: asioista ollaan huolissaan ja tyytyväisiä, tilanteet suututtavat, masentavat ja hermostuttavat Kysymys siitä, miten tällaisten kuvausten avulla ja kautta työstetään asioita, on sosiaalityössä olennainen Narratiivinen tutkimus Narratiivinen tutkimus, aivan kuten diskurssianalyysi, on laaja kattokäsite monille, eri tieteenaloille sijoittuville lähestymistavoille Rajaudun käsittelemään sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuvaa suuntausta, koska se tulee lähimmäs institutionaalisen vuorovaikutuksen kannalta olennaisia tutkimuskysymyksiä Suuntausta on linjannut erityisesti Kenneth Gergen (2004) Sen painopiste on kielellisissä ja vuorovaikutuksellisissa käytännöissä rakentuvissa narratiiveissa, ei yksittäisten ihmisten mielen tuottamissa kertomuksissa Narratiivit muotoutuvat ja saavat merkityksensä esittämisyhteydessään, joten ne eivät kuvaa todellisen elämän tapahtumia, elettyä elämää, suoraviivaisella tavalla Narratiiveja voi luonnehtia kulttuurisesti vakiintuneeksi tavaksi esittää asioita Vaikka yksittäisten narratiivien kirjo on lukematon, yhdistävät niiden esittämisen tapaa länsimaisissa kulttuureissa tietyt ominaisuudet, joista narratiivin tunnistaa narratiiviksi Kenneth Gergen (2004) on tiivistänyt seuraavanlaiset ominaisuudet useiden tutkijoiden tekstien pohjalta Narratiiveilla on ensinnäkin jokin kertomisen arvoinen lopputulos, esimerkiksi kuinka kertoja tai joku hänen tuttavansa päätyi nykyiseen velkakierteeseen Toiseksi siihen valikoituu tapahtumia, jotka ovat olennaisia lopputulokseen päätymisen kannalta, esimerkiksi työpaikan menetys tai ystävien lainojen takaaminen Kertomuksen kolmas ominaisuus on tapahtuminen järjestäminen jollain periaatteella Hyvin usein periaate on temporaalinen aikajärjestys; ensin meni työpaikka, minkä jälkeen selvisi vielä epäonninen lainan takaus Neljänneksi tapahtuminen ja asioiden välille syntyy kertomuksissa kausaalisia syy-seuraus suhteita; koska työntekijä oli liian vanha ja elettiin lama-aikaa, hän menetti työpaikkansa Viidenneksi narratiiveille on tyypillistä niissä esiintyvien henkilöiden iden- 173 2. artikkeli 155-183.p65 173

KIRSI JUHILA titeettien vakaus; velkakierteeseen joutunut on koko ajan epäonnen soturi ja lainan takaamista pyytänyt ystävä petollinen Tähän on kuitenkin tärkeä poikkeus silloin, kun kertomuksen lopputulos itsessään on identiteetissä tapahtunut muutos, esimerkiksi kuinka velkakierteeseen joutunut selvisi siihen liittyvästä katkeruudestaan Kuudenneksi narratiiveissa on demarkaatiomerkkejä, jotka orientoivat vastaanottajaa kuulemaan tai lukemaan esitystä kertomuksena, esimerkiksi "tiedätkö, mitä minulle tapahtui" tai "oletko kuullut sitä, että " Esimerkiksi ottamani velkakierrenarratiivi on luonteeltaan regressiivinen narratiivi, jossa asiat käyvät vaihe vaiheelta huonommiksi ja synkemmiksi Tämän vastakohta on progressiivinen narratiivi, menestystarina (Jokinen 2000 ) Progressiivinen ja regressiivinen narratiivi ovat kulttuurillemme tyypillisiä tarinatyyppejä Tarinatyypit ovat osa kulttuurista tarinavarantoa, joka sisältää erilaisia narratiivien kertomisen malleja ja sisältöjä (Hänninen 1999) Tarinavaranto kertyy ja koostuu tavalla tai toisella julkisista narratiiveista, joihin törmäämme esimerkiksi lehdissä, televisiossa, seminaareissa Velkakierteeseen joutuneen regressiotarinan voisi esimerkiksi hyvinkin kuulla jossakin televisio-ohjelmassa asianosaisen itsensä esittämänä tai jonkun asiantuntijan tuottamana yleistettynä tyyppitarinana Narratiivit ovat ihmisten välisten keskustelujen tärkeä osa Kerromme kuulumisia, omien ja muiden, usein tarinoiden muodossa Narratiivien sisältöön vaikuttaa aina oletettu kuulija- tai lukijakunta, ketä ja millä tavalla tarinalla puhutellaan Keskustelutilanteessa kuulijalla on mahdollisuus välittömästi kommentoida kerrottua, siksi kuulija(t) on narratiivin kerronnan olennainen konteksti Narratiivi onkin jossain määrin aina osapuolten yhteistuotos, vaikka toinen asettuisikin kertojaksi ja toinen kuulijaksi Kuulija voi erilaisilla väliintuloilla kuten kommenteilla, kysymyksillä, myötäelämisellä, ihmettelyllä ja hiljaisuudella ohjata narratiivin suuntaa ja sisältöjä Tämä pätee myös tutkimushaastatteluissa Kun haastattelun aiheena ovat esimerkiksi erilaiset elämähistorialliset teemat, on haastattelijalla aina oma osuutensa narratiivin syntymisessä, mikä on otettava huomioon aineistoa analysoitaessa (ks esim Hyvärinen 1994) Institutionaalinen vuorovaikutus, ainakin kun kysymys on erilaisista auttamistyön kohtaamisista, on sekin kertomusrikasta Esimerkiksi lääkärikäynti alkaa usein potilaan kertomuksella vaivasta, sen synnystä ja kehittymisestä, jota lääkäri täydentää kysymyksillään ja kommenteillaan Institutionaalisessa vuorovaikutuksessa läsnä olevat ideologiat, jotka ohjaavat ja ohjeistavat työskentelytapaa, sisältävät normeja tai ainakin vihjeitä siitä, mihin suuntaan ja miten työntekijän olisi syytä ohjata asiakkaan kertomusta (Peräkylä & Vehviläinen 1999) Potilaan oman äänen ja toimijuuden tärkeyttä korostava ideologia esimerkiksi ohjaa lääkäriä antamaan mahdollisimman paljon tilaa potilaan omalle kerronnalle ja tulkinnoille vaivastaan Organisaatioissa voi vakiintua lisäksi asiakkuuden mallitarinoita, jotka tarkoit- 174 2. artikkeli 155-183.p65 174