Abstrakti ja konkreettinen työ, luokat ja pääoma. Saska Heino

Abstrakti ja konkreettinen työ, luokat ja pääoma Saska Heino 1. Johdanto Niin arkisessa elämässä kuin yhteiskuntatieteissäkin käsite luokka samastetaan usein ammattiin, koulutusasteeseen tai tulotasoon. Esimerkiksi työläinen nähdään usein ruumiillista työtä tekevänä, matalasti koulutettuna ja vähän tienaavana, keskiluokkainen taas henkisen työn harjoittajana, korkeakoulutettuna ja melko hyvin tienaavana. Yläluokkaiseksi luetaan puolestaan herkästi henkistä ja johtavaa tai järjestävää työtä tekevä, hyvin tienaava ja korkeakoulutettu henkilö. Mikä näitä kolmea luokkamäärettä yhdistää on niiden sidonnaisuus niitä ilmentävien kategorioiden konkreettisuuteen siihen, miltä asiat näyttävät, miten näihin luokkiin kuuluvaksi katsottujen ihmisten käyttäytyminen ilmenee ulkoisten seikkojen, kuten toimenkuvan, tutkinnon tai kuukausiansioiden välittämänä. Marxin mukaan se, miltä asiat näyttävät, ei kuitenkaan vääjäämättä kerro siitä, mitä ne tosiasiassa ovat. [J]os olioiden ilmenemismuoto ja olemus yhtenisivät välittömästi, kaikki tiede olisi turhaa 1, kuten hän kynäilee Pääoman 3. osassa. Marxilaisessa katsannossa konkreettinen työ, se miten jokin työ ilmenee ulkoisesti, ei ole yhtenevä määre luokan kanssa. Sen sijaan luokan määrittävä tekijä on sen suhde pääomaksi kapitalistisessa tuotantotavassa tulleisiin tuotantovälineisiin, yhteiskunnallisen olemisen aineellisen perustan luomisen ja uusintamisen välineisiin. Tässä katsannossa ihmiset jakautuvat luokaltaan karkeasti sanottuna kahtia niihin, jotka omistavat tuotantovälineet sekä ne omistamattomaan väestönosaan, joka muodostaa kypsässä kapitalistisessa yhteiskunnassa väestön valtaenemmistön. Kysymys kuuluu: mikä tai mitkä tekijät synnyttävät tämän luokkajaon, josta käytetään yleisesti nimitystä jaosta työväenluokkaan ja porvaristoon? Mitkä ovat ne erottavat tekijät, jotka jakavat väestön tuotantovälineiden omistuksen mukaisesti kahtia? Minkälainen työ on työväenluokkaista, mikä synnyttää työväenluokan ja vastaavasti, mikä synnyttää porvariston? Tässä kirjoituksessa katsotaan, mitä Marx on sanonut aiheesta itse ja pohditaan sen tiimoilta, miten hänen käsityksensä luokista soveltuvat Suomen historiaan 20. ja 21. vuosisadalla. 2. Abstrakti ja konkreettinen työ porvarin ja työläisen tuottaminen Marx jakaa ihmistyön kahteen kategoriaan, abstraktiin ja konkreettiseen työhön. Näistä ensimmäinen kuvaa työtä sellaisena kuin se on riisuttuna ilmiasustaan ja erityispiirteistään, se on toisin sanoen ihmisten henkisten ja ruumiillisten kykyjen käyttöä, jota yhdistävä tekijä on aika, työaika. 2 Työn tuotteiden arvo, kapitalismissa vaihtoarvo, perustuu Marxin katsannossa juuri inhimillisen työajan käyttöön. Marxin mukaan tämä arvo ei sellaisenaan ole nähtävissä ihmistyön tuotteissa, se ei nouse niistä itsestään, vaan se on liitettävä niihin ulkosyntyisellä tarkastelulla. Täten ihmistyön tuotteiden, jotka ilmentyvät kapitalismissa tavaroina, arvo ei perustukaan niiden käytettävyyteen tai laadullisiin ominaisuuksiin, toisin sanoen niiden käyttöarvoon, vaan niiden vaihtoarvoon, joka mittaa niiden valmistamiseen tarvitun työajan. Toisin sanoen [k]äyttöarvoina tavarat ovat ennen kaikkea laadultaan erilaisia, vaihtoarvoina ne voivat olla vain suuruudeltaan erilaisia, eikä niissä siis ole atomiakaan käyttöarvoa. 3 Hyödyllisyyden mukana tavaroista häviää niiden käyttöarvo, jolloin 1 Marx 1980 [1894], 805. 2 Näin ollen, vaikka onkin abstraktista, on abstrakti työ silti olemassaolevaa työtä, joka on yleistetty reaalisesti olemassaolevien kategorioiden, kuten ihmisen keskushermostoon perustuvan ajattelukyvyn ja hänen lihaksistonsa käytöstä jne. pohjalta. 3 Marx 2013 [1867], 47. 1

työn tuotteiden hyödyllisen luonteen mukana katoaa myös niissä esiintyvien töiden hyödyllinen luonne, siis katoavat myös näiden töiden erilaiset konkreettiset muodot; ne eivät enää eroa toisistaan, vaan ovat kaikki pelkistetyt yhtäläiseksi ihmistyöksi, abstraktiseksi inhimilliseksi työksi. 4 Tästä seuraa, että [k]äyttöarvolla eli hyödykkeellä on siis arvo ainoastaan siksi, että siihen on esineellistynyt eli aineellistunut abstraktista ihmisen työtä. 5 Tavaran hyödyllisyys perustuu siihen käytettyyn konkreettiseen työhön tiettyjen taitojen ja ainesten käyttöön tiettyä määrättyä tarkoitusta varten. Tavaran vaihdettavuus taas perustuu siihen, että sitä varten on ylipäätänsä käytetty työaikaa, joka tällaisena yhtäläisenä inhimillisenä eli abstraktisesti inhimillisenä työnä - - luo tavara-arvoa. 6 Jos tavara-arvon eli vaihtoarvon määrittää tavaraan käytetyn ihmistyön määrä, se tarkoittaa, ettei tavaran itsessään tarvitse olla tietynlainen konkreettinen olio. Tästä taasen seuraa johdonmukaisesti, ettei tavaroita valmistavan työn tarvitse olla tietynlaista konkreettista työtä emme siis voi sanoa tavaroiden laadullisten erojen perusteella niiden määrällisestä, abstraktista eli yhtäläisestä ominaisuudesta, vaihtoarvosta, yhtään mitään. Toisin sanoen, jos kapitalistinen tuotanto on ensisijaisesti vaihtoarvojen tuotantoa mistä lisää kotvan kuluttua tuonnempana ei sillä, miten tuotettavat tavarat eroavat toisistaan laadullisesti, ole mitään merkitystä, jolloin myöskään sillä, minkä tyyppistä konkreettista työtä niiden valmistamiseksi tarvitaan, ole väliä. Toisin sanoen siitä, minkälaista konkreettista työtä jokin henkilö i tekee henkilöön j nähden, ei voida päätellä mitään hänen luokka-asemastaan, siitä, mikä hänen luokkansa on. Jos luokka ei an sich palaudu työn laatuun, ei se myöskään palaudu sen määrään, siihen kuinka paljon henkilöt i tai j tekevät abstraktia työtä. Koska luokkaa ei voida löytää toisin sanoen siitä, höylääkö henkilö i puuta sinisissä kauluksissa n tuntia ja kuluuko j:n päivä kokoustaen valkoisissa kauluksissa johtokunnasta johtokuntaan t:ssä tunnissa, ei sitä myöskään siitä kuinka kauan i ja j höyläävät sekä kokoustavat voida paljastaa, mihin luokkaan he kuuluvat. Luokan löytäminen vaatiikin etsimistä itse työn, abstraktin ja konkreettisen, määrällisen ja laadullisen, ulkopuolelta. Mikä sitten määrittää i:n ja j:n luokan, mikä perusteella he kuuluvat joko samaan tai eri luokkaan? Vastaus löytyy heidän työnsä kohteesta. Kapitalistinen tuotanto on, kuten aiemmin todettiin, vaihtoarvojen eli tavaroiden tuotantoa. Se, että jokin olio, jonka valmistamiseen on käytetty abstraktia ja vääjäämättä myös konkreettista ihmistyötä, on tavara, vaatii, että se on alun alkaen valmistettava tavarana eli vaihtoa varten. Kapitalistinen tuotanto ei voi olla omavaraistuotantoa, sillä tavaroita ei tuoteta niiden valmistajien omien, välittömien elintarpeiden tyydyttämiseksi vaan vaihtoa varten. Tavarat yhteismitallistuvat niihin käytetyn abstraktin työn mitan eli työajan avulla. Tunti työtä on tunti työtä ja tämän tunnin tuotteet ovat vaihtoarvoltaan yhteismitalliset yhteiskunnallisesti normaalien tuotantoehtojen ja yhteiskunnallisesti keskimääräisen työtaidon ja -tehon vallitessa 7 eli niiden yhteismitallisuus sikiää siitä yhteiskunnallisesti välttämättömästä työajasta, joka tarvitaan kahden laadultaan erilaisen mutta määrältään, so. valmistusajaltaan samanlaisen tavaran valmistamiseen. Valmistettavat tavarat ovat valmistajilleen merkityksellisiä yhteiskunnallisesti vain niiden vaihtoarvon perusteella, niiden suhteellinen arvokkuus nousee niihin hyytyneestä ihmistyöajasta. Mitä arvokkaampi jonkin tavara on, sitä enemmän abstraktia, määrällistä ihmistyötä sen valmistaminen on edellyttänyt. Näin ollen, 4 Ibid., 47. 5 Ibid., 48. 6 Ibid., 55. Tällä tarkoitetaan käyttöarvoiltaan erilaisia tavaroita, vaikkapa lyijykynää ja pesusientä, ei kahden käyttöarvoltaan samantyyppisen tavaran, vaikkapa pyyhekumin ja pyyhekumin, laadullisia eroja, jotka liittyvät mm. siihen, minkä tyyppistä kynänjälkeä ne pyyhkivät, miten kauan ne kestävät, miten nopeasti ne kuivuvat jne. Tämä edellyttää itsessään tiettyä työn tuotantovoimaa, sitä että tietty määrä ihmistyötä synnyttää suuremman määrän tuotteita kuin tarvitaan niiden tuottamiseen. Tähän perustuu mm. väite tuotantovälineiden kehityksen ensisijaisuudesta tuotantosuhteiden kehitykselle siirryttäessä feodalismista kapitalismiin (esim. Cohen 2001 [1978]). 7 Ibid., 48. 2

kun se vaihdetaan toisiin tavaroihin tai tavaroiden yleisvastikkeeseen, rahaan, on sen vaihduttava joko abstraktilta arvoltaan samansuuruiseen tavaraan tai joukkoon tavaroita, joiden arvosumma on yhteneväinen. Marxin mukaan tavaran arvomäärä [ei] riipu vaihdosta, vaan päinvastoin tavaran vaihtosuhteet sen arvomäärästä. 8 Täten voitto, kahden erisuuruisen eli abstraktilta arvoltaan erisuuruisen tavaran vaihtuminen toisiinsa ei synny yhteiskunnan kokonaistasolla tavaramarkkinoilla, vaihdossa, kun kyse on ihmistyön tuotteiden vaihtamisesta. Voiton eli erisuuruisten arvojen vaihdon takana onkin kapitalistisen kiertokulkuprosessin R T R' edellinen askel, ei tavaran myynti vaan sen tuotanto. Tavaran tuotantovaihteessa on tapahduttava samansuuruisten arvojen vaihtuminen erisuuruisiin vastikkeisiin. Tämän on taas perustuttava ei yhtäläiseen vaan erilaiseen oikeuteen määrätä tavaroiden vaihdosta, siihen, että vaihdon osapuolista toisen on hyväksyttävä vaihdon ehdot, jotka toinen on kykeneväinen määräämään. Tässä tullaan luokan määrittävän tekijän lähteelle. Henkilöiden i ja j luokka on eri, mikäli he ovat eri osapuolina tässä epätasaisessa vaihtosuhteessa josta seuraa myös, että heidän luokkansa on sama, mikäli eivät ylipäätänsä asetu tähän vaihtosuhteeseen. Vaihtosuhteen mahdollistaa yhtäältä pääoman omistajuus ja toisaalta kapitalistisen eli pääoman kautta tapahtuvan tavaratuotannon hallitsevuus se, että vain osa väestöstä omistaa pääomaa ja toisaalta se, että riittävä osa ihmisten elintarpeiden välttämättömyyksistä on mahdollista tyydyttää ainoastaan pääoman avulla. Toisin sanoen: liian tasainen yksityisomistus on kapitalismille pahasta! Tämä epätasainen vaihto- tai tuotantosuhde syntyy seuraavasti. (A) henkilö i tarvitsee x tavaraa (B) henkilö j omistaa x:n tuottamiseen pysyäkseen hengissä; tarvitut tuotantovälineet; (C) i:llä on eräs tavara, (D) j tarvitsee y:tä x:n valmistamiseen; hänen työvoimansa y, muttei tuotantovälineitä; (E) i myy y:n j:lle; (F) j antaa i:lle z:n vastineeksi y:stä; ja (G) i ostaa j:n valmistaman x:n (H) jos tarve on pysyvä, kierros toistuu. z:lla; ja kapitalistinen tuotantosuhde on syntynyt Vaihtosuhteen epätasaisuus perustuu sille, että z < y ja y > x jolloin x = z eli henkilön i työvoiman arvo, sen käyttöaika x:n valmistamiseen on pitempi kuin mikä on vaihdettavissa y:n käytöstä saatuun vastikkeeseen z, josta käytetään yleisnimitystä palkka tai palkkio. Tätä epätasaista vaihtosuhdetta kutsutaan nimellä tuotanto-, pääoma- tai riistosuhde. Mikäli i kykenisi hankkimaan tai tuottamaan x:n itse, ei tälle pääomasuhteen synnylle olisi edellytyksiä eikä j pystyisi riistämään i:tä. Toisin sanoen epätasaisen vaihtosuhteen takana on oltava myös epätasainen tuotantovälineiden omistussuhde sekä siitä syntyvä epätasainen tarve työntekoon. Jos ihminen pystyy tuottamaan vain itselleen, kaikki ovat työläisiä, eikä yksityisomaisuudelle ole sijaa, kuten Marx kirjoittaa Grundrissessa. 9 Näin ollen se, että i ja j kuuluvat eri luokkaan, perustuu erioikeuteen tuotantovälineiden omistukseen ja epätasaiseen vaihtosuhteeseen tämän erioikeuden perusteella. Tällä perusteella i on työläinen ja j kapitalisti eikä jälkimmäinen voisi olla kapitalisti ja ensimmäinen työläinen, mikäli he kumpikin tuottaisivat itselleen. Tämän perusteella ei vallitsevana tuotantotapana tai talousjärjestelmänä voisi myöskään olla kapitalismi, sillä kapitalismi on vaihtoa varten tuotettavien tavaroiden varaan rakentuva yhteiskuntajärjestys. Kapitalistin olemassaolo perustuu täten siis epätasaisesta tuotantosuhteesta lähtevään epätasaiseen vaihtoon tavaroiden tuotantovaiheessa. Mikäli tämäkin vaihtosuhde olisi tasainen eli y vaihtuisi yhtä suureen määrään 8 Ibid., 70. Tämä ei tarkoita, etteivätkö tavaramarkkinoilla määrällisesti samanlaiset tavarat voisi vaihtua eri määrään rahaa tai toisenlaisia tavaroita; niin sanottu lisävoitto perustuu juuri määrällisesti samanlaisten tavaroiden epäsymmetriseen vaihdantaan. Yhteiskunnallisella kokonaistasolla nämä lisävoitot kuitenkin tarvitsevat vääjäämättä vastinpareikseen samansuuruiset tappiot. Toisen voitto on toisen tappio, kuten sananlasku kuuluu. 9 Marx 1993 [1857 8], 573. Suom. tekijän. 3

x:ää, ei kapitalistisessa tuotannossa kasautuisi voittoja tai pääomaa se ei siis alkuunkaan voisi enää olla kapitalistista tuotantoa. Kapitalistinen tuotanto edellyttää ja synnyttää siten kaksi luokkaa, jotka muodostavat toisilleen vastinparin, kapitalistit ja työläiset. Näiden kahden luokan väliin jää historiallisesti kaventuva joukko feodalismista periytyneitä, entisiin säätyihin perustuneita ihmisjoukkoja, kuten tuotantovälineensä omistavia maanviljelijöitä ja käsityöläisiä, itsenäisiä ammatinharjoittajia ja pienyrittäjiä. Mitä pitemmälle kapitalistinen tuotanto etenee ja mitä täydellisemmin pääoma on alistanut kaikki yhteiskunnallisen tuotannon olosuhteet itselleen 10, toisin sanoen, mitä suurempi osa yhteiskunnan tuotannosta on tavaratuotantoa mainittujen tuotantosuhteiden vallitessa, sitä suuremmaksi kasvavat tuotannossa käytettävät pääomat ja sitä enemmän ne pystyvät haalimaan piiriinsä muutakin tuotantoa. Kapitalismissa vain tuottava työ voi synnyttää pääomaa, tuotantovälineiden yksityisomistusta ja epätasaisia tuotantosuhteita. Täten onkin syytä tarkastella lähemmin kysymystä tuottavasta työstä jatkeena abstraktille ja konkreettiselle työlle. 3. Tuottava ja tuottamaton työ Jotta i voi astua tuotantosuhteeseen j:n kanssa, on hänen työnsä oltava tuottavaa. Marx määrittelee tämän tuottavuuden Lisäarvoteorioissaan seuraavasti. Vain työ, joka muuttuu suoraan pääomaksi, on tuottavaa; siis vain työ, joka tekee vaihtelevan pääoman vaihtelevaksi ja jonka vuoksi kokonaispääoma C on yhtä suuri kuin C +. 11 Toisin sanoen vain työ, joka luo tuotannossa uutta arvoa, lisäarvoa m, on tuottavaa eli mahdollistaa tuotantoon sijoitetun pääoman C kasvun. Tämän määritelmän mukaan [t]uottava työ on siis sellaista - - joka tuottaa lisäarvoa käyttäjälleen eli joka muuttaa objektiiviset työnehdot pääomaksi ja niiden omistajan kapitalistiksi, siis työtä, joka tuottaa oman tuotteensa pääomana. 12 Mikäli työ ei ole tuottavaa tästä kapitalistisesta näkökulmasta, ei se tuota teettäjälleen mitään; se tuottaa ainoastaan tuotteen, jonka arvo on yhtä kuin sen valmistamiseen tarvittujen panosten maksettu arvo C (= c + v), eikä kapitalisti voi täten olla kapitalisti. Kuten aiemmin todettiin, ei ihmisen luokkaasemaa voida palauttaa hänen työhönsä. Täten myöskään konkreettista, laadullista työtä ei ole mahdollista palauttaa sen tuottavuuteen. Marx käsittelee mainittua seikkaa seuraavin virkkein. [T]yön konkreettinen luonne, sen käyttöarvo sellaisenaan - - ei muodosta sen erikoista käyttöarvoa pääomalle eikä leimaa siis sitä tuottavaksi työksi kapitalistisen tuotannon järjestelmässä. Sen erikoista käyttöarvoa pääomalle ei suinkaan muodosta sen tietty hyödyllinen luonne, yhtä vähän kuin sen tuotteen erikoiset hyödylliset ominaisuudet, jossa se esineellistyy. Työn käyttöarvon pääomalle muodostaa työn luonne vaihtoarvoa luovana elementtinä, abstraktisena työnä, ei kylläkään se, että se ylipäätänsä esittää tietyn määrän tätä yleistä työtä, vaan että se esittää sitä suuremman määrän kuin työn hintaan, ts. työvoiman arvoon, sisältyy. 13 Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että [l]ajiltaan sama työ voi olla tuottavaa tai tuottamatonta 14 10 Ibid., 532. Suom. tekijän. Nykyisin vaikkapa maanviljelystäkin harjoitetaan aiempaa kapitalistisemmin osakeyhtiöpohjalta; samoin on koulutus-, terveys- ja turvallisuusaloilla, missä yksityiset oppilaitokset, sairaalat ja terveyskeskukset sekä vartiointiyritykset laajentavat kapitalistista tuotantoa sellaisen yhteiskunnallisen tuotannon piiriin, mikä ei aiemmin ole ollut tavaratuotantoa, vaan tuotettu suoraan käyttöön ja jotakin ennalta määrättyä tarvetta varten. Vaikkapa kapitalistinen yliopisto ei tuota tutkintoja tutkintojen itsensä tai niiden yhteiskunnallisen käyttöarvon vuoksi, vaan tuottaa niitä niiden vaihtoarvon takia, siten, että tutkinnon vaihtoarvo eli opintopiste- ja tuntimäärä on suurempi kuin opetushenkilökunnan työvoimansa myynnistä tarvitsema tuntimäärä, jolloin kapitalistisen yliopiston omistaja kykenee nauttimaan työvoiman ja tutkintotavaran välisestä arvoerotuksesta joko voittoina tai sijoituksina toisaalle. 11 Marx 1979 [1862 3], 445. 12 Ibid., 448. 13 Ibid., 453. 14 Ibid., 454. 4

työn laadullisista ominaisuuksista sitä ei ole mahdollista tulkita. Näin ollen myöskään se, syntyykö työn tuotteena aineellisia vai aineettomia käyttöarvoja, ei ota kantaa siihen, tuotetaanko ne vaihtoarvoina. Niin aineellinen kuin aineetonkin työ voi olla tuottavaa tai tuottamatonta. 15 Vaikkapa soitinrakentaja, joka työskentelee omalla verstaallaan omia työkalujaan käyttäen, on tuottamattoman työn tekijä: hänen työnsä ei synnytä lisäarvoa, vaan sen tuote palautuu hänelle itselleen täysimääräisenä. Jos soitinrakentaja työskentelee sen sijaan soitintehtaassa tuntipalkalla, jonka edustama arvo on pienempi kuin hänen tunnin työnsä arvotuote, on hänen työnsä kapitalistisessa mielessä tuottavaa, se synnyttää lisäarvoa. Samoin soittaja, joka soittaa joko soitinrakentajan tai -tehtaan valmistamalla soittimella voi tehdä tuottavaa tai tuottamatonta työtä aina sen mukaan, soittaako hän itselleen vai palkollisena. Mikäli hän soittaa vaikkapa kadulla kolikoita keräten, on hänen työnsä tuottamatonta, mutta mikäli hän esiintyy vaikkapa kapakassa ja sopii palkkiosta paikan pitäjän kanssa, on hänen työnsä tuottavaa, mikäli kapakassa käyvät ostavat hänen ansiostaan enemmän juotavaa kuin muutoin. Marxin mukaan [k]apitalistiselle tuotantotavalle onkin juuri ominaista, että se erottaa erilaiset työt, siis myös henkisen ja ruumiillisen työn tai työt joissa jompikumpi puoli on vallitsevana ja jakaa ne eri henkilöille. Tämä ei kuitenkaan estä materiaalista tuotetta olemasta näiden henkilöiden yhteinen tuote tai heidän yhteistä tuotettaan esineellistymästä materiaalisessa rikkaudessa; toisaalta tämä ei estä sitä seikkaa, että näistä henkilöistä jokaisen yksittäisen suhde on palkkatyöläisen suhde pääomaan ja tässä erityisessä mielessä tuottavan työläisen suhde. 16 Esitetyn määrittelyn perusteella voidaan tulla kolmeen, toisilleen rinnakkaiseen johtopäätökseen. (i) (ii) (iii) työn laadusta tai määrästä ei voida päätellä sen tekijän tuotantosuhdetta, eikä sen laadusta tai määrästä ole myöskään pääteltävissä, onko se tuottavaa vai tuottamatonta, jolloin työstä itsestään ei voida johtaa sen tekijän luokkaa. 4. Luokkatutkimuksen vaikeuksia. Esimerkkinä Suomi Marx, vaikkei kirjoittanutkaan paljon luokkien määrittelystä tai empiirisestä tutkimuksesta, luonnehti luokkatutkimuksen lähtökohtia seuraavasti. Väli- ja siirtymävaiheet hämärtävät kaikkialla - - luokkien väliset rajat (joskin maaseudulla verrattomasti vähäisemmässä määrin kuin kaupungissa). - - Olemme nähneet, että kapitalistisen tuotantotavan alituisena tendenssinä ja kehityslakina on erottaa tuotantovälineet yhä enemmän työstä ja yhä enemmän keskittää pirstotut tuotantovälineet suuriin ryhmiin, siis muuttaa työ palkkatyöksi ja tuotantovälineet pääomaksi. 17 Aiemmin tässä paperissa todettu ei tarkoita, etteikö laskettavissamme olisi todennäköisyyttä i:n ja j:n kuulumiselle tiettyyn luokkaan. Sen toteuttaminen käytännössä on kuitenkin hyvin vaikeaa. Yksinkertaisella satunnaisotannalla perusjoukosta eli työllisestä väestöstä voidaan saada annetulla todennäköisyydellä se, kuuluuko i palkkatyöntekijöihin ja j yrittäjiin tai toisin päin vaan ei sitä, 15 Ibid., 464 465. 16 Ibid., 465. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Applea, jonka valmistamiin tavaroihin, kuten matkapuhelimiin, on aineellistunut sekä ohjelmistosuunnittelijoiden ja -tekijöiden työtä että materiaalisia raaka-aineita ja niiden työstämistä raudaksi. Näin ollen, vaikka valmistajan tavaroita pidetään toisinaan ylihintaisina, eivät ne välttämättä ole sitä, kun huomioidaan Applen kilpailijoitaan pienemmät tuotantomäärät sekä oman käyttöjärjestelmän kehitystyö ja käyttö. Applella n tuntia abstraktia ihmistyötä aineellistuu pienempään määrään tavaroita kuin vaikkapa Samsungilla, joka valmistaa useita rinnakkaismalleja eri hintaluokissa ja käyttää pääasiassa ulkoa ostettua käyttöjärjestelmää, jonka kehitystyön arvo aineellistuu moninkertaiseen määrään tavaroita verrattuna Appleen. Esitetty ei tietenkään ota kantaa Applen valmistamien tavaroiden käyttöarvoon, vaan yksinomaan niiden vaihtoarvoon. 17 Marx 1980 [1894], 868. 5

tekeekö i tuottavaa ja j tuottamatonta työtä ja niin edelleen. Valitettavasti tuotantosuhteet eivät ole niin selkeitä, että esimerkiksi palkkatyösuhteen perusteella voitaisiin päätellä, kuuluuko henkilö työväenluokkaan vai porvaristoon, myykö hän työvoimaansa vai ostaako hän toisten työvoimaa. Periaatteessa kumpikin on mahdollista myös samalta henkilöltä. Väliin jää lisäksi joukko pikkuporvaristoa, luokka ihmisiä, jotka omistavat omat tuotantovälineensä, mutta jotka joutuvat pitimikseen myymään omaa työvoimaansa. Tähän joukkoon kuuluu muun muassa taiteilijoita, lakimiehiä ja metsureita. Marxin mukaan kapitalismin kypsyminen kehittyy suorassa suhteessa väestön jakautumiseen kahteen pääluokkaan, työläisiin ja porvaristoon, joiden työläisyyden ja porvarillisuuden määreenä on heidän keskinäinen tuotantosuhteensa, ei heidän työnsä sellaisenaan. Palkkatyön yleistyminen on mahdollista todentaa täältä Suomestakin saatavista tilastoista. Taulukko 1. esittää palkansaajien osuuden työllisistä verrattuna yrittäjiin vuosina 1975 2004. Taulukko 1. Työlliset Suomessa 1975 2004 Palkansaajat Yrittäjät 1975 1979 82,2% 17,8% 1980 1984 83,8% 16,2% 1985 1989 85,5% 14,5% 1990 1994 86,3% 13,7% 1995 1999 86,9% 13,1% 2000 2004 88,4% 11,6% Keskiarvo 85,5% 14,5% Mediaani 85,9% 14,1% Lähde: Tilastokeskus Taulukosta nähdään, että noin kolmen vuosikymmenen tarkastelujaksolla palkansaajat ovat muodostaneet Suomessa osapuilleen 4 / 5 :n enemmistön työllisistä. Jaksolla palkansaajien osuus kasvoi noin 7,5 prosentilla ja yrittäjien laski 34,8 prosentilla. Valitettavasti taulukosta 1. ei voida mitenkään pitävästi päätellä, miten suuri prosentuaalinen osuus suomalaista on kuulunut annetulla jaksolla 1975 2004 työväenluokkaan, pikkuporvaristoon tai porvaristoon, puhumattakaan maatalouden harjoittajista, jotka muodostavat omanlaisensa keskikerroksen työväenluokan ja porvariston välissä. Oman ongelmansa synnyttää se, että niin henkilöt i kuin j:kin voivat olla, ainakin muodollisesti, palkkatyösuhteessa, vaikkei se muodostaisikaan heidän tulojensa pääosaa. Vaikka aiemman perusteella i voikin vaikuttaa ilmiselvemmin työläiseltä, voi vaikkapa toimitusjohtajana toimiva j:kin olla virallisesti palkkatyösuhteessa ja saada suurimman osan tuloistaan ansioina, vaikkakin yrityksen tulokseen sidottuina, kuten bonuksina, optioina ja vastaavina. Koska jonkin henkilön kapitalistisuus ei perustu hänen oman työvoimansa käyttöön vaan siihen, että hän nauttii muiden tekemän työn hedelmistä, muodostuu työsuhdetta tai työmarkkina-asemaa keskeisemmäksi määreeksi i:n tai j:n kapitalistisuudelle heidän omaisuutensa. Jonkin verran osviittaa kapitalistien määrästä suomalaisessa yhteiskunnasta voidaan saada vuosina 1920 2005 perityn omaisuus- eli varallisuusveronmaksuun velvollisten määrästä. Taulukko 2. näyttää omaisuus- eli varallisuusverovelvollisten määrän ja suhteen kaikkiin tulonsaajiin vuosina 1955 2005. 6

Taulukko 2. Varallisuusverotus 1955 2005 Vuosi Tulonsaajat Varallisuus- Suhteessa yhteensä verovelvolliset tulonsaajiin 1955 2 053 217 280 202 13,6% 1965 2 429 043 304 416 12,5% 1975 3 169 155 177 643 5,6% 1985 4 038 766 240 011 5,9% 1995 4 174 175 192 841 4,6% 2005 4 454 962 127 297 2,9% Lähde: Tilastokeskus Taulukosta 2. nähdään, että varallisuusverovelvollisten osuus tulonsaajista supistui kymmenen vuoden tarkasteluvälillä mitattuna aina 13,6 prosentista 2,9 prosenttiin suhteessa tulonsaajiin. Tämän perusteella ei valitettavasti voida sanoa vielä mitään kapitalistien määrän kehityksestä ilman, että selvitetään aluksi varallisuusverolakien kehitystä Suomessa. Verovelvollisten määrän laskua selittävänä tekijänä kun voi toimia paitsi varallisuuden keskittyminen myös verotettavan omaisuuden alarajan korottaminen. Lisäksi tulisi selvittää veronmaksajittain heidän tulojensa muotoutuminen kahden pääasiallisen tulotyypin, ansio- ja pääomatulojen välillä suhteessa elinkustannusten kehitykseen. Myöskään lisäarvon suhteen kansantuotteen arvonlisäykseen selvittämisellä ei pystytä päättelemään vielä mitään kapitalistien määrästä. Taulukko 3. näyttää lisäarvon, tai toimintaylijäämän ja sekatulon, suhteen kansantuotteen vuotuiseen nettoarvonlisäykseen viiden vuoden keskiarvoilla vuosina 1975 2004. Taulukko 3. Pääomatulot suhteessa arvonlisäykseen 1975 1979 37,4% 1990 1994 23,3% 1980 1984 32,1% 1995 1999 33,7% 1985 1989 26,1% 2000 2004 35,1% Lähde: Tilastokeskus Ihmisten luokka-aseman todentamisen lisäksi omia vaikeuksiaan tuottaa sen todentaminen, muodostaako jokin annettu luokka luokan käsitteen poliittisessa merkityksessä, se, tiedostaako luokka olemassaolonsa poliittisesti. Kuten Stuart Hall on aikoinaan todennut, luokkien taloudellisen ja poliittisen muodostumisen välillä ei ole olemassa mitään välitöntä ja välttämätöntä vastaavuutta. 18 Täten vaikkapa työväenluokan heikko ammatillinen järjestäytymisaste ei välttämättä kerro mitään luokan olemassaolosta tai suhteellisesta koosta väestöön nähden. Maissa, kuten Suomessa, jossa järjestäytymisaste on perinteisesti ollut verrattain korkea yli ¾ työssäolevista palkansaajista voidaan sen sijaan esittää työväenluokan muodostaneen luokan myös käsitteen poliittisessa, ei vain taloudellisessa tai tuotantosuhteellisessa merkityksessä. Tämäkään ei vääjäämättä kuitenkaan tarkoita, että työväenluokka olisi Suomessa järjestäytynyt tasaisesti ammattiryhmästä toiseen, tai etteikö tiettyjä ammatteja, tiettyä konkreettista työtä pidettäisi maassa yleisesti työväenluokkaisempana kuin toisia, usein hiljattain syntyneitä ammatteja. Koska käsitys abstraktin ja konkreettisen työn, luokan ja pääoman välisestä rajanvedosta ei ole yleistä tietoa, on ymmärrettävää, että moni työväenliikkeen poliittisen järjestäytymisen aikana olleista ja kehittyneistä ammateista on kanonisoitunut työväenluokkaiseksi siinä missä myöhemmin, työväenliikkeen poliittisen vallan rapistuttua syntyneet ammatit näyttäytyvät vähemmän työväenluokkaisilta, vaikka, kuten havaittiin luvussa 2., abstrakti työ ja lisätyö, ei konkreettinen työ an sich on se tekijä, joka pitää pääoman ja kapitalismin liikkeessä. Pääoma tuottaa olennaisesti [in essentia tekijä] pääomaa ja tekee näin ainoastaan sikäli kuin se tuottaa lisäarvoa 19, kuten Marx kynäilee Pääoman 3. osassa. 18 Hall 1992, 96. 19 Marx 1980 [1894], 864. 7

5. Lopuksi Tässä kirjoituksessa on havaittu kaksi asiaa: ihmisten luokka-asemaa ei voida palauttaa heidän työnsä laadullisiin ominaisuuksiin, heidän koulutukseensa tai heidän tuloihinsa; tämän lisäksi on havaittu, ettei ihmisten jakautumista työväenluokkaan, kapitalisteihin ja niin sanottuihin välikerroksiin ole helppoa. Lienee sinänsä ymmärrettävää, miksi ja miten ihmiset sekoittavat keskenään luokan, ammatin, koulutuksen ja tulotason ne kun ovat nähtävissä olevia, helposti kyselytutkimuksissa ja tilastoinnissa todennettavissa olevia ominaisuuksia, joiden selvittäminen ei siten ole erityisen vaivalloista niin tutkijoille kuin laajemmalle yleisöllekään. Valitettavasti, ainakin näin marxilaisen katsannon kautta tarkasteltuna, omistus- ja tuotantosuhteet huomiotta jättävä luokkatarkastelu saa esimerkiksi Suomen tuotantorakenteen muutokset näyttäytymään herkästi liian merkittävinä; nähdään esimerkiksi, että teollisuustyöväestön supistuminen suhteessa palvelualan työllisiin olisi merkki työväenluokan supistumisesta suhteessa keskiluokkaan ja niin edelleen. Tulevan luokkatutkimuksen, sikäli, kun sitä tehdään marxilaisittain, tuleekin kyetä vastaamaan kysymyksiin mm. siitä, mikä on välttämätön ja riittävä määre henkilön i, j, k n luokka-asemalle ja minkälaista analyysia näin saavutetun luokka-aineiston pohjalta on mahdollista eri tieteenaloilla harjoittaa. Lähteet Kirjallisuus Cohen Gerald, Hall Stuart, Karl Marx s Theory of History: A Defence. Princeton University Press, Princeton 2001 [1978]. Poliittinen ja taloudellinen Marxin luokkateoriassa. Artikkeli teoksessa Kulttuurin ja politiikan murroksia. Toim. Juha Koivisto, Mikko Lehtonen, Timo Uusitupa ja Lawrence Grossberg. Vastapaino, Jyväskylä 1992, 88 132. Marx Karl, Grundrisse. Penguin Books, Lontoo 1993 [1857 8]. Tilastot Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. TA-Tieto, Helsinki 2013 [1867]. Lisäarvoteorioita. Liitteitä (»Pääoman» 4. osa). Teoksessa. Karl Marx Friedrich Engels. Valitut teokset. 6. osaa. Osa 4. Edistys, Moskova 1979 [1862 3], 441 585. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova 1980 [1894]. Tilastokeskus, Kansantalouden tilinpito. Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat. <http://pxweb2.stat.fi/database/statfin/kan/vtp/vtp_fi.asp> [haettu 28.12.2014]. Keskiluokka on käsitteenä osoitus aiemmin esitetystä ammatin, tulotason ja koulutuksen sekoittumisesta käsitteen luokka kanssa. Keskiluokka viittaa yleensä henkilön tulotasoon, jossain määrin myös koulutukseen ja ammattiin. Kuten aiemmin tässä kirjoituksessa on esitetty, se ei ole itsessään kuitenkaan muodosta mitään erityistä tuotantosuhteisiin tai tuotantovälineiden omistukseen perustuvaa luokkaa. 8

Suomen tilastollinen vuosikirja 1958, 1968, 1977, 1988, 1997. 9