Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa Lähestymistapoja, menetelmiä, kokemuksia, tulevaisuuden haasteita

Elise Ramstad Tuomo Alasoini (toim.) Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa Lähestymistapoja, menetelmiä, kokemuksia, tulevaisuuden haasteita Helsinki 2007

Sisällys Alkusanat Johdanto Tuomo Alasoini ja Elise Ramstad Osa I: Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen ja sen nousu Suomessa Tutkimus- ja kehittämisyksiköt osana työelämän innovaatiojärjestelmää Elise Ramstad ja Tuomo Alasoini Kehittämisotteet: tutkimusavusteinen kehittämistyö käytännöllisenä toimintana Keijo Räsänen Muutoslaboratorio kehittävän työntutkimuksen uusi vaihe Yrjö Engeström ja Jaakko Virkkunen Työprosessin mallintaminen työn kehittämisessä monimutkaisissa tuotantoprosesseissa Anneli Leppänen, Arja Ala-Laurinaho ja Hanna Lehtinen Tutkimusavusteisen kehittämisen menetelmät ja käytännön kehitystyö: haasteena tutkimuksellisuus Raimo Hyötyläinen ja Magnus Simons Laatu-verkoston teoreettisen viitekehyksen kehityspolut Sirpa Syvänen Tutkimusavusteinen kehittäminen realismin perinteen näkökulmasta Pekka Kuusela, Terttu Pakarinen ja Jukka Sädevirta T&k-ohjelmatoiminta työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen kohdentajana ja osaamisen kumuloijana Ari Putkonen ja Ursula Hyrkkänen 3 15 16 40 67 89 104 130 152 171

Osa II: Työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen menetelmiä ja kokemuksia niistä Työyhteisö PBL kehittäminen yhteisenä työnä Anu Järvensivu ja Pasi Koski Työhyvinvontipajassa työterveyshuolto kohtaa työorganisaation kehittämisen haasteet Kirsti Launis ja Tanja Rokkanen Työkonferenssimenetelmä sukupuolisensitiivisessä tarkastelussa Minna Leinonen Prosessikonsultointi kehittämisen ja teoretisoinnin lähestymistapana Paul Buhanist, Leena Seppänen ja Jouni Virtaharju Palkkausjärjestelmän kehittäminen ristiriitojen paineessa Carita Lahti Moniääninen vaikeneminen: Toimijatahojen suhteet ja toiminta kehittämishankkeessa Pertti Tiittula Ammattikorkeakoulun opinnäytetyö osana työelämän tutkimusta ja kehittämistä Maisa Toljamo ja Irene Isohanni Monta roolia tutkimus ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon aikuisopiskelijasta tutkijana ja oman työpaikkansa kehittäjänä Outi Cavén-Pöysä, Nina Hedberg ja Marja-Liisa Neuvonen-Rauhala Uudistavaa yhteistyötä: ammattikorkeakoulu ja konsultti työyhteisön kehittämisen tukena Asko Leppilampi ja Marja-Liisa Neuvonen-Rauhala Työelämän kehittäminen innovaatiojohtamisen näkökulmasta case Satakunnan ammattikorkeakoulu Kari Laine Osa III: Työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen metodologisia kysymyksiä Tutkimusavusteisen kehittämisen metodologinen kaksoisluonne Raimo Hyötyläinen 191 192 209 230 244 260 275 298 312 327 343 363 364

Soveltavan organisaatiotutkimuksen paradokseista reflektiiviseen interventioon Tapio Koivisto Kokemuksia ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehitystyön laadun arvioinnista Riitta Rissanen Osa IV: Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen osana yhteiskuntapolitiikkaa Yhteiskuntapolitiikan rooli ja mahdollisuudet työelämän kehittämisessä Tuomo Alasoini ja Elise Ramstad 389 417 430 431

Kirjoittajaluettelo: Ala-Laurinaho Arja, Työterveyslaitos Alasoini Tuomo, Työministeriö, Työelämän kehittämisohjelma Buhanist Paul, Teknillinen korkeakoulu, Työpsykologian ja johtamisen laboratorio Cavén-Pöysä Outi, Lahden ammattikorkeakoulu Engeström Yrjö, Helsingin yliopisto, Kehittävän työntutkimuksen ja toiminnan teorian yksikkö Hedberg Nina, Lahden ammattikorkeakoulu Hyrkkänen Ursula, Turun ammattikorkeakoulu Hyötyläinen Raimo, VTT, Tuotantotalous ja innovaatiojärjestelmät Isohanni Irene, Oulun ammattikorkeakoulu Järvensivu Anu, Tampereen yliopisto, Työelämän tutkimuskeskus Koivisto Tapio, VTT, Tuotantotalous ja innovaatiojärjestelmät Koski Pasi, Tampereen yliopisto, Työelämän tutkimuskeskus Kuusela Pekka, Kuopion yliopisto, Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos Lahti Carita, Teknillinen korkeakoulu, Työpsykologian ja johtamisen laboratorio Laine Kari, Satakunnan ammattikorkeakoulu Launis Kirsti, Työterveyslaitos Lehtinen Hanna, Työterveyslaitos Leinonen Minna, Tampereen yliopisto, Työelämän tutkimuskeskus Leppilampi Asko, Asko Leppilampi Oy Leppänen Anneli, Työterveyslaitos Neuvonen-Rauhala Marja-Liisa, Lahden ammattikorkeakoulu Pakarinen Terttu, Kunnallinen työmarkkinalaitos Putkonen Ari, Turun ammattikorkeakoulu Ramstad Elise, Työministeriö, Työelämän kehittämisohjelma Rissanen Riitta, Savonia-ammattikorkeakoulu Rokkanen Tanja, Työterveyslaitos Räsänen Keijo, Helsingin kauppakorkeakoulu, Organisaatiot ja johtaminen Seppänen Leena, Teknillinen korkeakoulu, Työpsykologian ja johtamisen laboratorio Simons Magnus, VTT, Tuotantotalous ja innovaatiojärjestelmät Syvänen Sirpa, Tampereen yliopisto, Taloustieteiden laitos Sädevirta Jukka, Kunnallinen työmarkkinalaitos Tiittula Pertti, Helsingin kauppakorkeakoulu, Organisaatiot ja johtaminen Toljamo Maisa, Oulun ammattikorkeakoulu Virkkunen Jaakko, Helsingin yliopisto, Kehittävän työntutkimuksen ja toiminnan teorian yksikkö Virtaharju Jouni, Teknillinen korkeakoulu, Työpsykologian ja johtamisen laboratorio

1 Alkusanat Idea tähän teokseen syntyi talvella 2004/2005 Työelämän kehittämisohjelman (Tykes) projektitiimissä käydyissä keskusteluissa, jotka koskivat ohjelman neuvoa-antavaksi elimeksi vuonna 2004 perustetun tieteellisen asiantuntijafoorumin työn jatkoa. Foorumin ensimmäisessä kokouksessa marraskuussa 2004 oli käyty innostunutta keskustelua monista työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen kysymyksistä kolmen esityksen pohjalta. Esitykset ja niihin liittynyt keskustelu olivat tuoneet esiin sen, että yliopistoissa, valtion tutkimuslaitoksissa ja ammattikorkeakouluissa tehdään monenlaista työelämän tutkimusta ja kehittämistä, mutta tämä toiminta on vain harvoin laajemman, yhteisen reflektion kohteena. Foorumissa nousi esiin kysymys siitä, kuinka keskustelua voitaisiin jatkaa siten, että se auttaisi työelämän tutkimusavusteista kehittämistä tekeviä lisäämään itseymmärrystään aiheesta, samoin kuin se, kuinka keskustelusta voitaisiin välittää jotain olennaista myös ulospäin. Tykes-ohjelman projektitiimin ensimmäisissä keskusteluissa talvella 2004/2005 ajatuksena oli järjestää joko aiheeseen liittyvä laajempi seminaari tai tehdä jonkinlainen julkaisu. Lopulta päädyttiin ehdottamaan julkaisua. Julkaisusta keskusteltiin tieteellisen asiantuntijafoorumin seuraavassa kokouksessa huhtikuussa 2005 projektitiimin, Raimo Hyötyläisen ja Marja-Liisa Neuvonen-Rauhalan muodostaman valmisteluryhmän esityksen pohjalta. Foorumissa päätettiin, että kirjahanke käynnistetään kokoamalla laajempi ryhmä ideoimaan asiaa pidemmälle ja lähettämällä joukolle suomalaisten työelämän tutkimus- ja kehittämisyksiköiden asiantuntijoita kysely halukkuudesta osallistua yhteisen kirjan tekemiseen. Kyseiseen ryhmään, josta muodostui sittemmin teoksen toimituskunta, valikoituivat seuraavat henkilöt: Tuomo Alasoini, Paul Buhanist, Tiina Hanhike, Raimo Hyötyläinen, Anneli Leppänen, Marja-Liisa Neuvonen- Rauhala, Ari Putkonen, Elise Ramstad, Riitta Rissanen ja Keijo Räsänen. Tarjoukset artikkeleista abstrakteineen pyydettiin 31.10.2005 mennessä, jonka jälkeen toimituskunta teki päätöksen kirjan sisällöstä ja jatkoaikatauluista. Kirjan valmistuminen eteni siten, että kirjoittajilta pyydettiin ensimmäiset luonnokset artikkeleista 15.3.2006 mennessä ja valmiit artikkelit 31.5.2006 mennessä. Toimituskunta käsitteli ja kommentoi abstrakteja ja käsikirjoituksia kussakin vaiheessa. Toimituskunnassa keskusteltiin useaan otteeseen teoksen tarkoituksesta. Tavoitteeksi asetettiin, että teos olisi työelämän tutkimuksen ja kehittämisen alueella kansallisesti merkittävä puheenvuoro tällaiseen tiedonmuodostukseen sisältyvistä mahdollisuuksista, kehityshaasteista ja mahdollisista ristiriidoista. Teoksen näkökulmaksi nousi kysymys siitä,

2 kuinka korkeakoulut ja tutkimuslaitokset asemoivat itseään suhteessa työelämän muutosprosesseihin, mitä lisäarvoa osallistuminen tuo tiedonmuodostukseen ja millaisia mahdollisia ristiriitakysymyksiä ne joutuvat tällöin kohtaamaan. Toimituskunnassa katsottiin, että tällaisia kysymyksiä on Suomessa tarkasteltu toistaiseksi yllättävänkin vähän ottaen huomioon maassamme viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tapahtuneen työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen voimakkaan kasvun. Toimituskunnassa katsottiin, että eri korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten kokemukset tutkimus- ja kehittämisyhteistyöstä työorganisaatioiden kanssa viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta muodostavat kansainvälisestikin verraten rikkaan empiirisen perustan tarkastella tällaisia kysymyksiä. Lähdimme siitä, että teos olisi samanaikaisesti (a) eräänlainen refleksiivinen yhteenveto niille, jotka ovat itse tehneet työelämän tutkimusavusteista kehittämistä tai muuten seuranneet sitä läheltä, ja (b) asiaan vähemmän vihkiytyneille kattava katsaus siihen, mitä työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen on sekä ketkä sitä ovat Suomessa tehneet ja miten. Kirjan temaattisesti tärkeimpinä rajanvetoina ovat suhde yhtäältä perinteiseen toteavaan tutkimukseen ja toisaalta konsultointiin. Teos ei käsittele toteavaa työelämän tutkimusta tai liikkeenjohdon konsultointia pääsääntöisesti muuten kuin suhteessa työelämän tutkimusavusteiseen kehittämiseen. Kirjan nimen pääotsikoksi valittiin lopulta, yksinkertaisesti, Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa. Motiivina nimen pääotsikon valinnassa oli ajatus siitä, että käsite luo itse oman kohteensa toisin sanoen, että yhteinen käsite ei vain kuvaa todellisuutta vaan myös luo sitä. Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen on haluttu tämän kirjan myötä nostaa sellaiseksi yhteiseksi yleiskäsitteeksi, jota kautta keskustelua työelämän tutkimusta ja kehittämistä yhdistävästä toiminnasta olisi mahdollista jatkossa syventää. Päädyimme siihen, että teos julkaistaan Tykes-ohjelman raporttina, koska teoksen kysymyksenasettelut ja problematiikka kietoutuvat vahvasti ohjelman tavoitteisiin. Teoksen varsinaisen toimitustyön ovat tehneet Elise Ramstad ja Tuomo Alasoini, joista ensiksi mainittu on vastannut myös teoksen teknisestä viimeistelystä. Kiitämme lämpimästi kaikkia kirjoittajia ja erityisesti toimituskuntaa arvokkaasta työpanoksesta, hyvästä yhteistyöstä sekä haasteellisista ja mielenkiintoisista keskusteluista, joita olemme kirjaa valmistellessa eri vaiheissa käyneet. Joulukuussa 2006 Tuomo Alasoini ja Elise Ramstad

3 Tuomo Alasoini & Elise Ramstad Johdanto Liiketoiminnan konsultoinnista itsestään on tullut viime vuosina nopeasti kasvava liiketoiminnan alue. Esimerkiksi Talouselämä-lehden Suomessa teettämän selvityksen mukaan 39 suuresta konsulttiyhtiöstä yli 90 prosenttia uskoi sekä oman yrityksen tilanteen paranevan että markkinoiden kasvavan vuonna 2007 (Korhonen 2007). Kyseisen selvityksen mukaan suomalaiset yritykset ja julkisyhteisöt käyttävät konsulttien palveluita tukena ennen kaikkea liikkeenjohdon ongelmanratkaisussa, tietojärjestelmien kehittämisessä sekä johdon ja muun henkilöstön valmennuksessa ja koulutuksessa. Liikkeenjohdon konsultoinnin räjähdysmäinen kasvu ei ole ainoastaan suomalainen ilmiö. Edellä mainittu Talouselämä-lehden selvitys viittaa pikemminkin siihen, että Suomessa yritykset käyttävät konsultteja edelleen vähemmän kuin monissa muissa kehittyneissä teollisuusmaissa. Tienarin (2000) mukaan liikkeenjohdon konsultoinnin maailmanlaajuinen volyymi kasvoi vuosien 1980 ja 1997 välillä lähes 20-kertaiseksi ja on jatkamassa kasvuaan edelleen nopeaa vauhtia. Konsultointitoiminnan kasvuun ovat vaikuttaneet ennen kaikkea markkinoiden globalisoituminen, tieto- ja viestintäteknologioiden nopea kehitys ja työn tietovaltaistuminen, joiden seurauksena organisaatioiden toimintaympäristöistä on tullut monimutkaisempia, nopealiikkeisempiä ja vaikeammin ennakoitavia. Konsultointiliiketoiminnan markkinat ovat laajentuneet kehittämistoiminnassa tarvittavan tiedon ja osaamisen erikoistuessa ja kehittämistoiminnan aikapaineen lisääntyessä samanaikaisesti. Erikoistumisen paineeseen vastatakseen monet yritykset ovat keskittyneet entistä enemmän ydinosaamiseensa ja -toimintoihinsa ja samalla organisaatioitaan ohentaessaan myös vähentäneet oman kehittämishenkilöstönsä määrää. Eräissä konsultointiliiketoiminnan ja erilaisten ismien (so. muodikkaiden liikkeenjohdollisten oppien) markkinoiden kasvua käsitelleissä analyyseissa on toisaalta korostettu sitä, kuinka konsultit ovat pyrkineet omalla toiminnallaan tietoisesti myös luomaan markkinoita itselleen. Konsultteja on kutsuttu mm. muutoksen kauppiaiksi, tiedon meklareiksi tai nykyajan noitatohtoreiksi (esim. Collins 2000; Micklethwait & Wooldridge 1996; Tienari 2000). Berglund ja Werr (2000) ovat kuvanneet, kuinka menestyksellisessä konsultiretoriikassa on voitu yhdistää keskenään kaksi ristiriitaisen tuntuista ajatusta: yhtäältä ajatus universaalin tiedon sekä kehityksen ja tarvittavien ratkaisujen deterministisyydestä sekä toisaalta ajatus kokemusperäisen tiedon sekä kehityksen ja tarvittavien ratkaisujen avoimuudesta. Näistä ensimmäistä he kutsuvat rationaalisuuden myytiksi, jälkimmäistä taas normatiivisuuden tai pragmaattisuuden myytiksi.

4 Samanaikaisesti liikeenjohdon konsultoinnin nopean kasvun kanssa on myös tutkimus- ja kehittämisyksiköiden (t&k-yksiköiden) kuten korkeakoulujen sekä tutkimus- ja oppilaitosten kehittämisyhteistyö työorganisaatioiden kanssa vilkastunut Suomessa huomattavasti. Kuten jäljempänä tässä teoksessa tuodaan tarkemmin esiin, voidaan erityisesti 1980-lukua pitää tärkeänä murroskohtana suomalaisessa työelämän tutkimuksessa ja kehittämisessä. Monessa t&k-yksikössä virisi tällöin lähes samanaikaisesti kiinnostus päästä osallistumaan aiempaa aktiivisemmin työorganisaatioiden muutosprosesseihin tajoamalla näille erilaisia tutkimusja kehittämistoimintoja uusien ratkaisujen ja muutosten toteutuksen tueksi. Yhteistyö on sittemmin 1990- ja 2000-luvulla laajentunut edelleen. Tämäntyyppistä tutkimusta ja kehittämistä toisiinsa yhdistävää toimintaa kutsutaan tässä teoksessa yleisnimellä työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen. Teoksen eri kirjoittajien käyttämä terminologia voi kuitenkin vaihdella riippuen kirjoittajan omasta teoreettisesta lähestymistavasta ja asemoitumisesta suhteessa tutkimukseen ja kehittämiseen. Käsitteellinen kirjavuus on yleisemminkin ominaista viimeaikaiselle kansainväliselle keskustelulle toiminnasta, joka pyrkii tutkimusta ja kehittämistä toisiinsa yhdistämällä sekä tukemaan työorganisaatioita erilaisten ongelmien ratkaisemisessa että samanaikaisesti tuottamaan uutta tutkimustietoa (esim. Aagaard Nielsen & Svensson (toim.) 2006; Svensson ym. (toim.) 2002). Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa käsite Vaihtelevan terminologian ohella myös itse työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen käsite on siinä mielessä vakiintumaton, ettei sille ole mahdollista löytää yhtä ja yleisesti käytettyä määritelmää. Työelämän kehittämisohjelmassa (Tyke 1996-2003, Tykes 2004-09) on tutkimusavusteisuutta kehittämistoiminnassa luonnehdittu erityisesti seuraavanlaisilla piirteillä (Alasoini 2005, 45): Kehittämistoiminnassa hyödynnetään käsitteellisiä malleja, jotka perustuvat aiempaan tutkimus- tai kokemustietoon ja joiden avulla kyetään kuvaamaan kehittämisen lähtötilanteen kannalta relevantteja objekteja ja niiden välisiä suhteita. Näiden mallien pohjalta asetetaan tutkimusongelmia ja niihin liittyviä hypoteeseja, joita saatetaan kriittiseen tarkasteluun ( testataan ) tietyn muutosprosessin yhteydessä, johon vaikutetaan tutkijan tekemällä kehittämisinterventiolla. Hypoteesit voivat elää ja tarkentua muutosprosessin ja kehittämisintervention kuluessa. Kriittisen tarkastelun pohjalta tehdään johtopäätöksiä, jotka jalostavat edellä mainittuja käsitteellisiä malleja tai niitä koskevia perusteluja.

5 Tutkimusavusteinen lähestymistapa kehittämistoiminnassa synnyttää parhaimmillaan uutta, yleistettävää ja käyttökelpoista tietoa kehitämistoiminnan tueksi. Tämä tieto koskee tyypillisesti erilaisia suunnitteluratkaisuja (esimerkiksi työn organisoinnissa, työmenetelmissä, työympäristössä tai palkitsemisessa) tai muutosprosessien toteutustapoja tai molempia yhtäaikaisesti. Kyse on käytäntöä eri muodoissaan palvelevasta tutkimuksesta. Räsänen on tässä teoksessa olevassa artikkelissaan erottanut joukon kysymyksiä, joiden avulla on mahdollista pyrkiä kuvaamaan ja vertailemaan erilaisia kehittämisotteita. Yksi olennaisimmista kysymyksistä työelämän tutkimusavusteisesta kehittämisestä puhuttaessa koskee sitä, miten tutkija-kehittäjät asemoivat itsensä suhteessa käytännön toimijoihin kuten erityisesti työorganisaatioiden johtoon ja henkilöstöön. Svenssonin (2002, 10-15) tekemää jaottelua hyväksi käyttäen voidaan erottaa ainakin neljä erilaista mahdollisuutta: Ensimmäinen, ja ehkä akateemiselle tutkimukselle perinteisesti tyypillisin, tapa on nähdä tieteellisen tiedon muodostus itsellisenä ja omaehtoisena tiedonmuodostuksen tyyppinä. Käytännön toimijat nähdään tällöin lähinnä asiantuntijatyön kohteina, joiden tiedolla ja osaamisella ei ole erityistä merkitystä tiedonmuodostusprosessin kannalta. Tutkija-kehittäjät tuottavat itse määrittelemiensä menetelmien kautta sellaista objektiivisesti ylivertaista tietoa, jota käytännön toimijoiden tulisi soveltaa. Toinen mahdollisuus on lähteä liikkeelle samankaltaisesta tiedekäsityksestä, mutta nähdä tieteellisellä tiedolla heikoimpia tai uhanalaisimpia ryhmiä mobilisoiva ja emansipoiva tehtävä työelämässä tai yhteiskunnassa laajemminkin. Tutkija-kehittäjät toimivat tällöinkin itsellisesti, mutta heidän kysymyksenasettelunsa määräytyvät toisella tavalla kuin edellisessä lähestymistavassa. Kolmas mahdollisuus on, että tutkija-kehittäjät määrittelevät roolikseen ylivertaisen tiedon tuottamisen sijasta käytännön toimijoiden avustamisen näiden itse määrittelemissä ongelmissa. Tällaisessa lähestymistavassa, toisin kuin kahdessa edellisessä, tieteellisen tiedon muodostus sulautuu kiinteäksi osaksi käytännön ongelmanratkaisua. Merkittäväksi vaikeudeksi tutkija-kehittäjien näkökulmasta voi kuitenkin muodostua se, missä määrin tämänkaltaisessa lähestymistavassa on mahdollista löytää tilaa varsinaiselle tutkimukseen perustuvalle tiedonmuodostukselle. Neljäs mahdollisuus on, että tutkija-kehittäjät ja käytännön toimijat sitoutuvat jo alun kysymyksenasettelusta lähtien yhteiseen tiedonmuodostusprosessiin. Tutkija-kehittäjien tehtävänä on oman teoreettis-metodologisen asiantuntemuksensa pohjalta tukea sellaisia

6 kysymyksenasetteluja ja organisoida sellaisia molemminpuolisia oppimisprosesseja, joiden myötä käytännön toimijat pystyvät paremmin itse ratkaisemaan ongelmiaan. Tällaisessa vuorovaikutteisessa tutkimusprosessissa käytännön toimijoista tulee parhaimmillaan eräänlaisia kanssatutkijoita. Työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen piiriin voidaan käsitteen laajassa merkityksessä sisällyttää kaikki edellä kuvatut lähestymistavat. Ensisijaisesti käsitteellä tarkoitetaan tässä teoksessa kuitenkin viimeksi mainittua lähestymistapaa, jota Svensson (2002) itse luonnehtii käsitteellä vuorovaikutteinen tutkimus (interaktiv forskning). Räsäsen artikkelissa on tarkasteltu ideaalityypisen vertailun avulla tutkijakehittäjien ja konsulttien kehittämisotteita. Todellisuudessa roolit ja rajanvedot eivät ole kuitenkaan välttämättä aina selviä, kuten Räsänen itsekin toteaa. Konsulteilla on kuitenkin tyypillisesti tutkija-kehittäjiä välineellisempi ja pragmaattisempi suhtautuminen tutkimustietoon. Esimerkiksi Westlander (2006, 53-54) on luonnehtinut organisaatioiden kehittämiskonsulttien (OD-konsulttien) ja toimintatutkijoiden eroa suhtautumisessa tutkimustietoon seuraavasti: Konsultit voivat hyödyntää sopivia tutkimustuloksia palveluja tarjotessaan, mikäli he katsovat siitä olevan hyötyä asiakkaiden ongelmien ratkaisemisessa. Toimintatutkijoilla sen sijaan on jo lähtökohtaisesti kaksinainen tehtävä, joka liittyy yhtäältä asiakkaiden tarpeisiin vastaamiseen sekä toisaalta uuden ja mikäli mahdollista geneerisen tiedon tuottamiseen; tiedon, joka voidaan asettaa kriittisen ja reflektiivisen keskustelun kohteeksi tiedeyhteisöissä. Lähtien liikkeelle tämän jakson alussa esitetyistä työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen piirteistä voidaan käsitteen suhdetta yhtäältä perinteiseen toteavaan tutkimukseen ja toisaalta konsultointiin kuvata taulukon 1 mukaisella asetelmalla. Asetelma perustuu näkemykseen, jonka mukaan työelämän tutkimusavusteiseen kehittämiseen sisältyy neljä geneeristä elementtiä. Yhteistä työelämän tutkimusavusteiselle kehittämiselle ja toteavalle tutkimukselle on, että tutkimusprosessi lähtee liikkkeelle olemassaolevasta tutkimustiedosta ja että prosessin tarkoituksena on tuottaa uutta tutkimustietoa. Toteavasta tutkimuksesta työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen erottaa kuitenkin kehittämisinterventio, johon tutkija-kehittäjät osallistuvat. Konsultoinnin tavoitteena puolestaan on tuottaa asiakkaalle hyödyllistä tietoa kuten työelämän tutkimusavusteisessa kehittämisessä. Lisäksi konsultoinnissa voidaan hyödyntää olemassaolevaa tutkimustietoa ja myös rikastaa sitä kehittämisinterventiolla. Konsultointiin ei kuitenkaan sisälly lähtökohtaista pyrkimystä uuden tutkimustiedon tuottamiseen tai teorioiden rikastuttamiseen.

7 Taulukko 1. Työelämän tutkimusavusteisen kehittäminen, toteava tutkimus ja konsultointi. Lähtökohtana olemassaoleva tutkimustieto tai teoria Tutkimustietoa tai teoriaa rikastetaan kehittämisinterventiolla Kehittämisinterventio tuottaa käytännön toimijoille hyödyllistä tietoa Lopputuotoksena rikastunutta tutkimustietoa tai rikastunut teoria Toteava tutkimus Konsultointi Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen X (X) X X (X) X X X X Taulukon jaottelu kolmenlaisen tiedonmuodostuksen tyypin kesken on kuvaileva ja ideaalityyppinen ja sen tarkoituksena on auttaa lukijaa hahmottamaan teoksen kohdetta. Taulukossa on erotettu työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen geneerisiä elementtejä, muttei otettu kantaa siihen, kuinka yhtäältä tutkimus- ja toisaalta kehittämistoiminnan suunnasta tulevia keskenään (ainakin osittain) jännitteisiä tavoitteita on mahdollista purkaa ja sovittaa toisiinsa. Tähän kysymykseen teoksen eri kirjoittajat tarjoavat jäljempänä omia ratkaisujaan ja vastauksiaan. On tärkeää huomata, ettei taulukko ota myöskään suoraan kantaa siihen, millainen on yhtäältä korkeakouluissa ja tutkimuslaitoksissa työskentelevien tutkija-kehittäjien sekä toisaalta konsulttien keskinäinen työnjako käytännössä. Työelämän kehittämistehtävissä toimii Suomessa nykyään kuitenkin useita konsultteja, joiden lähestymistapaa voi hyvinkin luonnehtia tutkimusavusteiseksi kehittämiseksi. Vastaavasti monet suomalaiset korkeakouluyksiköt tarjoavat työorganisaatioille kehittämispalveluja, joissa varsinainen tutkimuselementti voi olla varsin ohut, sikäli kun sitä on lainkaan. Vaikka tämän teoksen ensisijaisena kohteena onkin työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa, kohdistuu teos samalla laajemminkin siihen työelämän kehittämistoimintaan, mitä korkeakoulut sekä tutkimus- ja oppilaitokset tekevät nykyisin.

8 Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen Suomessa tarkastelun näkökulma Edellä todettiin, että erityisesti 1980-lukua voidaan pitää tärkeänä murroskohtana suomalaisessa työelämän tutkimuksessa ja kehittämisessä. Työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen nousuun merkittäväksi uudenlaiseksi tiedonmuodostuksen lähteeksi liittyy Suomessa eräitä erityislaatuisia piirteitä. Ensiksikin se käynnistyi Suomessa, mielenkiintoista kyllä, aikana, jolloin monissa muissa läntisissä teollisuusmaissa julkisen vallan ja työmarkkinajärjestöjen kiinnostus sekä tutkijoiden mahdollisuudet osallistua uusien työn organisaatiomuotojen kokeilutoimintaan olivat jo selvästi hiipumassa. Esimerkiksi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun vilkasta uusien, tayloristisille periaatteille vaihtoehtoisten työn organisointimuotojen kokeilutoimintaa eri maissa analysoinut Julkunen (1987, 70) toteaa Suomen olleen alan kirjallisuudessa tällöin valkea läiskä. Julkusen mukaan Suomesta puuttuivat yhteiskuntapoliittiset toimet kuten lähes kokonaan myös kyseinen keskustelu ja tutkimus. Tätä kommenttia ei pidä kuitenkaan lukea siten, että Suomi olisi elänyt työelämän tutkimus- ja kehittämistoiminnan infrastruktuurin rakentamisen osalta jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Voidaan pikeminkin väittää, että Suomessa tehtiin 1970-luvulla kansainvälisen profiloitumisen sijasta monia kansallisesti merkittäviä ratkaisuja niin työlainsäädännössä, tiede- ja tutkimuspolitiikassa kuin työmarkkinajärjestöjen välisessä sopimustoiminnassa. Nämä yhdessä loivat perustaa työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen tulevalle nousulle (ks. tarkemmin Ramstad 2002, 8-10). Mielenkiintoista työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen nousulle on Suomessa ollut myös se, että toiminta on saanut vaikutteita hyvin monenlaisista lähestymistavoista. Esimerkiksi Kauppisen ja Lahtosen (toim.) (1994) kokoama luettelo joukosta 1980-luvun ja 1990-luvun alun merkittävimpiä työelämän tutkimusavusteisia kehittämishankkeita Suomessa osoittaa tämän selvästi. Jälkikäteen arvioiden voi hyvinkin väittää, että suomalaiset työelämän tutkijat ovat olleet taitavia käyttämään hyväkseen erilaisia teoreettisia keskusteluja ja lähestymistapoja sekä luomaan niiden pohjalta käsitteellisiä innovaatioita ja niihin perustuvia suomalaisessa työelämässä toimivia sovellutuksia. Tärkeänä motiivina tälle teokselle ovat olleet molemmat edellä mainitut piirteet. Ne yhdessä muodostavat kysymykset, jotka ovat olleet kiinnostuksen herättäjinä tälle teokselle: Miten Suomi on noussut työelämän tutkimusavusteisessa kehittämisessä valkeasta läikästä yhdeksi Euroopan johtavaksi maaksi lyhyessä ajassa? Millaisiin haasteisiin,

9 jännitteisiin tai ristiriitoihin tulisi työelämän tutkimusavusteisessa kehittämisessä pystyä vastaamaan, jotta positiivinen kehitys voisi jatkua ja työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen voisi säilyttää yhteiskunnallisen relevanssinsa myös tulevaisuudessa? Ramstadin ja Alasoinin tässä teoksessa olevassa artikkelissa käytetään työelämän innovaatiojärjestelmän käsitettä kuvaamaan sitä joukkoa toimijoita ja näiden välisiä vuorovaikutussuhteita, jota kautta syntyy työelämää muuttavia innovaatioita. Tällaiset innovaatiot voivat kohdistua moniin eri asioihin (kuten johtamiseen, työn organisointiin, työaikoihin, työympäristöön jne.) ja ne voivat olla soveltamisalaltaan (paikallinen, alueellinen, toimialakohtainen, kansallinen) ja vaikutuksensa syvyydeltään (inkrementaalinen, radikaali, transformatiivinen) hyvinkin erilaisia. Työelämän innovaatiojärjestelmä on sovelletus innovaatiotutkimuksessa kehitetystä ns. triple helix III -käsitteestä (ks. tarkemmin Etzkowitz 2003; Etzkowitz & Leydesdorff 2000) ja sen lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan tehokkain tapa tuottaa kaikkia järjestelmän osapuolia palvelevia innovaatioita, on läheinen, kiinteä ja tasavertainen vuorovaikutus ja yhteistyö osapuolten kesken. Työelämän innovaatiojärjestelmässä tällaisina osapuolina voidaan erottaa eri toimialojen työorganisaatiot (yksityinen, julkinen, kolmas sektori), työelämän tutkijat ja kehittäjät (korkeakoulut, tutkimus- ja oppilaitokset, konsultit) ja päätöksentekijät (viranomaiset, työmarkkinajärjestöt). Ramstadin ja Alasoinin artikkelissa työelämän innovaatiojärjestelmää käytetään normatiivisena mallina tällaiselle vuorovaikutukselle ja yhteistyölle. Työelämän innovaatiojärjestelmän käsite on viitekehys, jonka avulla voidaan yrittää ymmärtää sitä, miten työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen sekä erityisesti korkeakoulujen ja tutkimus- ja oppilaitosten yhteistyö työorganisaatioiden kanssa työelämän kehittämisessä on Suomessa edelleen laajentunut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Perusteellisen vastauksen antaminen tähän kysymykseen edellyttäisi viime kädessä innovaatiojärjestelmän kunkin osapuolen (työorganisaatioiden, työelämän t&k-yksiköiden ja päätöksentekijöiden) motiivien, kompetenssien ja näiden käytettävien olevien resurssien analysointia. Aivan näin kokonaisvaltaiseen ja kunnianhimoiseen analyysiin ei teoksessa kuitenkaan pyritä. Teoksen artikkeleissa kuvataan ensisijaisesti tutkijoiden ja kehittäjien näkökulmasta käsin työelämän tutkimusavusteista kehittämistä sekä työelämän t&k-yksiköiden ja työorganisaatioiden välistä yhteistyötä Suomessa. Kyse on tutkijoiden ja kehittäjien johonkin tiettyyn teoreettiseen lähestymistapaan, instituutioon tai kehittämisinterventioon kiinnittyvistä kertomuksista, joiden aikajänne ulottuu artikkelista riippuen lähestymistavan tai instituution toiminnan aina parikymmenvuotisesta

10 historiallis-käsitteellisestä analyysista yksittäisen kehittämisintervention tulosten esittelyyn. Tällaisia kertomuksia on teoksessa yhteensä 16. Suurin osa kirjoittajista työskentelee yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja ammattikorkeakouluissa ja on itse osallistunut vuosien varrella tällaiseen yhteistyöhön työorganisaatioiden kanssa. Työelämän innovaatiojärjestelmän muiden osapuolten kuten työorganisaatioiden, konsulttien, viranomaisten ja työmarkkinajärjestöjen motiiveja, kompetensseja ja resursseja analysoidaan teoksessa enemmänkin vain välillisesti tutkijoiden ja kehittäjien kertomusten kautta. Räsäsen artikkelissa tutkija-kehittäjien kehittämisotteita, paitsi vertaillaan keskenään, myös peilataan konsulttien kehittämisotteisiin. Alasoinin ja Ramstadin artikkelissa työelämän kehittämistä tarkastellaan yhteiskuntapolitiikan kokonaisuudesta käsin, toisin sanoen viranomaistoimijoiden näkökulmasta. Neljässä muussa teoksen artikkelissa (Ramstad & Alasoini, Hyötyläinen, Koivisto ja Rissanen) puolestaan tarkastellaan työelämän tutkimuksen ja kehittämisen resursseja ja metodologisia kysymyksiä yleisesti, so. jostain tietystä lähestymistavasta, instituutiosta tai kehittämisinterventiosta irrallaan. Teoksen sisältö Teos jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa pyritään luomaan kokonaiskuvaa työelämän tutkimusavusteisesta kehittämisestä Suomessa. Yhteistä tähän osaan sijoittuvalle kahdeksalle artikkelille on historiallinen perspektiivi siinä mielessä, että ne pyrkivät eri tavoin havainnollistamaan ja tarkentamaan edellä esitettyä näkemystä työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen noususta Suomessa merkittäväksi uudenlaiseksi tiedonmuodostuksen lähteeksi. Toinen osa perustuu kertomuksille, jotka havainnollistavat jostain tutkimus- ja kehittämismenetelmästä tai kehittämisinterventiosta saatuja kokemuksia, joilla on laajempaa merkitystä teoksen kysymyksenasettelujen kannalta. Osa II sisältää kymmenen artikkelia. Kolmas osa koostuu kolmesta työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen metodologisiin kysymyksiin kohdistuvasta artikkelista. Teoksen neljännen osan muodostaa artikkeli, jossa tarkastellaan työelämän kehittämisen laajempaa yhteiskuntapoliittista roolia ja merkitystä. Osa I: Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen ja sen nousu Suomessa Jakso alkaa Elise Ramstadin ja Tuomo Alasoinin artikkelilla, joka tarkastelee työelämän tutkimus- ja kehittämistoiminnan laajuutta ja sisältöä maassamme t&k-yksiköille vuonna 2006 osoitetun kyselyn tulosten valossa. Artikkelin empiirisenä aineistona käytetään 138 yksiköstä koottuja tietoja. Yksiköiden ja niissä työelämän tutkimus- ja kehittämistehtävissä työskentelevien suuri määrä osoittaa, että väite työelämän

11 tutkimusavusteisen kehittämisen noususta merkittäväksi uudenlaiseksi tiedonmuodostuksen lähteeksi Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on empiirisesti hyvinkin perusteltavissa. Artikkelin viitekehyksenä on edellä viitattu työelämän innovaatiojärjestelmän käsite. Keijo Räsäsen artikkeli jatkaa keskustelua työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen sisällöstä hänen luomaansa kehittämisotteen käsitettä hyväksi käyttäen. Kehittämisotteiden julkilausuminen, kuvaaminen, analysointi ja vertailu on Räsäsen mukaan mahdollista neljän perustavaa laatua olevan kysymyksen kautta. Kysymykset ovat: kuka kehittää, kenelle ja kenen kanssa?, miten kehitetään?, mitä kehitetään? ja miksi kehitetään tietyllä tavalla ja tiettyyn suuntaan?. Räsänen käyttää kehittämisotteen käsitettä pyrkiessään kuvaamaan konsulttien ja tutkija-kehittäjien kehittämisotteiden tyypillisiä eroja. Artikkelin lopussa hän tekee viitekehyksensä pohjalta havaintoja myös teoksen muista artikkeleista. Seuraavat kuusi artikkelia kertovat jonkin suomalaisen tutkimuksellisen lähestymistavan tai tutkimusinstituution kehitystarinan 1980-luvulta tähän päivään. Yrjö Engeströmin ja Jaakko Virkkusen artikkelin kohteena on kehittävään työntutkimukseen perustuvan muutoslaboratoriomenetelmän teoreettisia perusteita, menetelmästä saatuja kokemuksia ja menetelmän eri muunnelmia. Artikkeli toimii, paitsi hyvänä esimerkkinä suomalaisesta työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen omasta menetelmäkehityksestä, myös läpileikkauksena kehittämisen teoreettis-metodologisiin ongelmakysymyksiin yleisemminkin. Anneli Leppänen, Arja Ala- Laurinaho ja Hanna Lehtinen kertovat Työterveyslaitoksen tutkijoiden kehittämästä menetelmästä, jota on sovellettu menestyksellisesti prosessiteollisuuden monimutkaisten ja dynaamisten tuotantoprosessien hallinnan kehittämisessä. Menetelmä luotiin alun perin paperinvalmistuksessa toteutetussa projektissa. Tämä artikkeli kytkeytyy edelliseen siten, että myös Työterveyslaitoksen tutkijoiden menetelmä on saanut vaikutteita kehittävästä työntutkimuksesta. Kehittävän työntutkimuksen tärkeästä merkityksestä työelämän tutkimusavusteisessa kehittämisessä kertoo se, että sillä on ollut tärkeä rooli myös Raimo Hyötyläisen ja Magnus Simonsin seuraavassa artikkelissa kuvaamassa VTT:n Tuotantotalouden tutkimusta käsittelevässä kehitystarinassa. Artikkeli kuvaa kuutta t&k-toiminnan aluetta. Samalla se kertoo yleisemminkin siitä, kuinka tutkimusavusteisen kehittämisen kohde on vuosien varrella laajentunut perinteisistä lattiatasoisista kysymyksistä kokonaisia yrityksiä tai jopa yritysverkostoja, teollisia klustereita ja innovaatiojärjestelmiä käsitteleviin kysymyksiin. Sirpa Syväsen artikkelin kohteena on kunta-alalla jo vuosia toimineen Laatu-verkoston kehitystarina. Artikkeli kertoo erilaisista teoreettisista kehityspoluista, joiden kautta alun perin skandinaavisen kommunikatiivisen työelämän toimintatutkimuksen pohjalta käynnistynyt t&k-toiminta on vuosien varrella monipuolistunut ja rikastunut uudenlaisten

12 kysymyksenasettelujen myötä. Pekka Kuuselan, Terttu Pakarisen ja Jukka Sädevirran artikkeli lähtee Syväsen artikkelin tapaan liikkeelle kunta-alan Laatu-projektista ja sen pohjalta syntyneestä Laatu-verkostosta edeten kuitenkin toiseen suuntaan. Artikkelin näkökulmana on, kuinka realistisen lähestymistavan ja metodologian avulla ja sitä toimintatutkimukselliseen otteeseen yhdistämällä on ollut mahdollista löytää uudenlaisia näkökulmia henkilöstön ja johtamiskäytäntöjen kehittämiseen. Jakson viimeinen artikkeli käsittelee ammattikorkeakoulujen nousua merkittäviksi toimijoiksi yliopistojen ja tutkimuslaitosten rinnalle työelämän tutkimusavusteisessa kehittämisessä viime vuosina. Ari Putkosen ja Ursula Hyrkkäsen artikkeli kertoo siitä, miten tutkimus- ja kehittämistoiminnan asema ja merkitys ovat vuosien varrella muuttuneet osana ammattikorkeakoulujen toimintakonseptia ja erityisesti, miten ammattikorkeakoulut voivat esimerkkinä Turun ammattikorkeakoulu vastata vuoden 2003 ammattikorkeakoululaissa asetettuun uuteen työelämän kehittämistehtävään. Osa II: Työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen menetelmiä ja kokemuksia niistä Osassa II on joukko case-kertomuksia tutkimus- ja kehittämismenetelmistä tai kehittämisinterventioista, jotka valaisevat tarkemmin, millaisia muotoja työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen voi käytännössä saada. Osa jakson kymmenestä artikkelista keskittyy johonkin tiettyyn menetelmään. Tällaisia menetelmiä ovat Työyhteisö PBL (Anu Järvensivu ja Pasi Koski), työhyvinvointipaja (Kirsti Launis ja Tanja Rokkanen), työkonferenssi sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisessä (Minna Leinonen) ja prosessikonsultointi (Paul Buhanist, Leena Seppänen ja Jouni Virtaharju). Kussakin artikkelissa kyseistä menetelmää tarkastellaan tutkijoiden toteuttamien kehittämisinterventioiden kautta. Kahdessa seuraavassa artikkelissa painopiste on enemmän itse kehittämisinterventiossa kuin jossain menetelmässä sinänsä. Carita Lahti kertoo palkkausjärjestelmän kehittämisprojektista kemianteollisuuden yrityksestä. Pertti Tiittulan artikkelin kohteena ovat erään tietoalan yrityksen kahdessa yksikössä toteutetut työyhteisön kehittämishankkeet. Jakson neljä muuta artikkelia tarkastelevat ammattikorkeakoulujen t&ktoiminnan uusia haasteita eri näkökulmista. Maisa Toljamon ja Irene Isohannin artikkeli käsittelee ammattikorkeakoulujen opinnäytetöiden roolia ja mahdollisuuksia työelämän tutkimuksen ja kehittämisen resurssina. Jo pelkkä niiden opinnäytteiden valtava vuotuinen määrä, jotka tehdään ns. hankkeistetusti eli yhteistyössä työelämän kanssa (noin 16 000 vuonna 2005), kertoo uudenlaisen, merkittävän työelämän kehittämisresurssin syntymisestä maahamme. Outi Cavén-Pöysän, Nina Hedbergin ja Marja-Liisa Neuvonen-Rauhalan artikkeli jatkaa keskustelua

13 ylempien ammattikorkeakoulututkintojen osana tehtävien työelämän kehittämishankkeiden tämänhetkisistä ongelmista ja haasteista. Asko Leppilammen ja Marja-Liisa Neuvonen-Rauhalan artikkelissa tarkastellaan ammattikorkeakoulujen ja konsulttien väliseen asiantuntijayhteistyöhön liittyviä kysymyksiä. Jakson päätösartikkelissa Kari Laine käsittelee ammattikorkeakoulujen uutta lakisääteistä työelämän kehittämistehtävää innovaatiojohtamisen viitekehyksestä ja käyttäen esimerkkinä Satakunnan ammattikorkeakoulua. Osa III: Työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen metodologisia kysymyksiä Osan III kahdessa ensimmäisessä artikkelissa Raimo Hyötyläinen ja Tapio Koivisto jatkavat keskustelua työelämän tutkimusavusteisen kehittämisen käsitteen sisällöstä, mahdollisuuksista ja käsitteeseen sisältyvistä jännitteistä. Hyötyläinen muodostaa realistiseen ja konstruktiiviseen lähestymistapaan perustuen erityisen tutkimusavusteisen tutkimus- ja kehitysmallin, jonka avulla hän pyrkii jäsentämään tutkimuksen ja kehittämisen välistä suhdetta tutkimusavusteisessa kehittämisprosessissa. Koivisto puolestaan lähestyy kysymystä tutkimuksen ja kehittämisen yhdistämisen mahdollisuudesta refleksiiviseksi interventioksi kutsumastaan lähestymistavasta käsin, jota hän kehittelee edelleen erityisesti Luhmannin ja Vosin näkemysten pohjalta. Riitta Rissasen artikkeli keskittyy työelämälähtöisen tutkimus- ja kehitystyön laadun arviointiin. Tarkastelun lähtökohtana myös hänellä on ammattikorkeakoulujen uusi työelämän kehittämistehtävä. Rissasen nostaa esiin Euroopan laatupalkintomalliin (EFQM) perustuvan sovellutuksen yhtenä mahdollisuutena tällaiseen arviointiin. Osa IV: Työelämän tutkimusavusteinen kehittäminen osana yhteiskuntapolitiikkaa Teoksen päätösartikkelissa Tuomo Alasoini ja Elise Ramstad tarkastelevat työelämän kehittämisestä osana yhteiskuntapolitiikkaa. Kirjoittavat pohtivat sekä itse työelämän kehittämisen käsitettä että niitä edellytyksiä, jota kautta työelämän kehittäminen on perusteltua nähdä yhteiskuntapolitiikan osana. Artikkeli päättyy työelämän kehittämisen mahdollisuuksien ja tulevaisuudennäkymien arviointiin suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa käyttäen hyväksi työelämän innovaatiojärjestelmän käsitettä ja Nascholdin mallia työelämän kehittämisstrategioiden geneerisistä piirteistä.

14 Kirjallisuus Aagaard Nielsen, K. & Svensson, L. (toim.) (2006). Action and Interactive Research. Beyond Practice and Theory. Shaker, Maastricht. Alasoini, T. (2005). Työelämäinnovaatiot tutkimusavusteisen ja ohjelmallisen kehittämisen kohteena. Työelämän kehittämisohjelman kaksinaisesta roolista. Teoksessa Alasoini, T., Ramstad, E. & Rouhiainen, N. (2005) Työelämän kehittämisohjelma kehittyvänä toimintana. Tuloksia, haasteita, mahdollisuuksia. Työelämän kehittämisohjelman raportteja 40. Työministeriö, Helsinki, 43-70. Berglund, J. & Werr, A. (2000). The Invincible Character of Management Consulting Rhetoric. How One Blends Incommensurates While Keeping Them Apart. Organization 7:4, 633-655. Collins, D. (2000). Management Fads and Buzzwords. Critical-Practical Perspectives. Routledge, London. Etzkowitz, H. (2003). Research Groups as Quasi-Firms. The Invention of the Entrepreneurial University. Research Policy 32:1, 109-121. Etzkowitz, H. & Leydesdorff, L. (2000). The Dynamics of Innovation. From National Systems and Mode 2 to a Triple Helix of University-Industry- Government Relations. Research Policy 29:2, 109-123. Julkunen, R. (1987). Työprosessi ja pitkät aallot. Työn uusien organisaatiomuotojen synty ja yleistyminen. Vastapaino, Tampere. Kauppinen, T. & Lahtonen, M. (toim.) (1994). Action Research in Finland. Labour Policy Studies 82. Ministry of Labour, Helsinki. Korhonen, R. (2007). Kipin kapin kuluttajan luo! Talouselämä 3/2007, 26-31. Micklethwait, J. & Wooldridge, A. (1996). The Witch Doctors. Making Sense of the Management Gurus. Times Books, New York. Ramstad, E. (2002). Työelämän tutkimuksen ja kehittämisen asiantuntijaresurssit 2001. Työelämän kehittämisohjelman raportteja 23. Työministeriö, Helsinki. Svensson, L. (2002). Bakgrund och utgångspunkter. Teoksessa Svensson, L., Brulin, G., Ellström, P.-E. & Widegren, Ö. (toim.) (2002) Interaktiv forskning för utveckling av teori och praktik. Arbetsliv i omvandling 2002:7. Arbetslivsinstitutet, Stockholm, 1-22. Svensson, L., Brulin, G., Ellström, P.-E. & Widegren, Ö. (toim.) (2002). Interaktiv forskning för utveckling av teori och praktik. Arbetsliv i omvandling 2002:7. Arbetslivsinstitutet, Stockholm. Tienari, J. (2000). Muutoksen kauppiaat ja liikkeenjohdolliset muodit. Aikuiskasvatus 20:3, 188-200. Westlander, G. (2006). Researcher Roles in Action Research. Teoksessa Aagaard Nielsen, K. & Svensson, L. (toim.) (2006) Action and Interactive Research. Beyond Practice and Theory. Shaker, Maastricht, 45-61.