Tieto, totuus, tiede (2004)

Transkriptio

1 1 Tieto, totuus, tiede (2004) Keskustelijat: Eero Byckling Viljo Martikainen Heikki Mäntylä Jyrki Rossi Jyrki Tyrkkö Heikki Mäntylä Hyvät Luonnonfilosofit, Joululoman jälkeen on syytä palata taas kovaan arkeen. Siis vielä hiukan tiedosta ja informaatiosta. Kuten on todettu tieto ja informaatio ovat eri asioita. Se, että tätä ei ole oivallettu, näyttää aiheuttavan yhä enemmän sekaannusta ja hämmennystä. Ongelma eskaloituu tietotekniikan (oikeammin: informaatiotekniikan) nopean kehityksen myötä. Tämä näkyy monella tavalla jokapäiväisessä elämässä. Ei ole aikaa viimeistellä tuotteita eikä niiden käyttöohjeita. Uudet innovaatiot vievät huomion. JVC-videonauhurin HR-J711EU, HR-J668EU käyttöohje: "...Aseta nauhan nopeus SP/LP painikkeella. Aseta VPS/PDC-tila. Kytke tila päälle ("ON") tai pois ("OFF") painamalla VPS/PDC. Jos kuvaruutunäytöllä näkyy "VPS/PDC ON" tai etupaneelin "VPS/PDF" merkki palaa, VPS/PDC-tila on kytketty päälle. Jos kuvaruutunäytöllä näkyy "VPS/PDC OFF" tai etupaneelin "VPS/PDC"-merkki ei pala, VPS/PDC-tila on kytketty pois päältä. "VPS/PDC-nauhoitus sivulla 25. s. 25:...Nyt eräillä TV-asemilla käytössä olevat PDC- (Programme Delivery Control) ja VPSjärjestelmät (Video Programme System) ovat palveluita, joiden tarkoitus on varmistaa ajastinnauhoituksen täsmällinen onnistuminen. Järjestelmän avulla ääni- kuvasignaalien mukana lähetetään myös koodisignaaleita. Ne ohjaavat videonauhuria ohittaen tarvittaessa ajastimeen säädetyt ohjelmatiedot..." ja niin edelleen. Tämän ohjeen on tarkoitus lienee kertoa yksinkertaisesti ja havainnollisesti tavalliselle perheenemännälle miten hän saa nauhurin nauhoittamaan haluamaansa TV- ohjelmaa. Informaatiota on ohjeessa varmasti riittävästi - jopa liikaa. Ongelma on tietysti siinä, että se on tarkoitukseen sopimatonta, epärelevanttia, ja sellaisessa muodossa, ettei se muutu tiedoksi tavallisen ihmisen mielessä. Vaimoni, jolla ei mielestäni ole ymmärryksessä vakavampaa vikaa, ei läpäissyt kertalukemalla tätä älykkyystestiä. Sen sijaan hän kyllä hetkeksi stressaantui ja ärsyyntyi. Huolestuttavaa on informaatioyhteiskuntamme kehittäjien asenne: Vika on aina käyttäjässä. Jos joku hermostuu kaikissa sateenkaaren väreissä satunnaisesti vilkuttelevaan, YTV:n mukaan huipputekniikkaa edustavaan, lippunlukuautomaattiin (pitäisi nykykielellä

2 2 sanoa "älylukija"), tai videonauhuri jättää nauhoittamatta ohjelman, on syyllinen tyhmä käyttäjä. Missään tapauksessa vika ei ole laitteessa tai käyttöohjeessa. Joskus kuitenkin herää kapinallinen ajatus, että jospa käyttäjä ei sittenkään olisi ainoa syyllinen. Ovathan laitteen suunnittelijat, tekijät ja käyttöohjeen laatijakin toistaiseksi "vain" ihmisiä eivätkä älykkäitä ja virheettömiä koneita. Oli syy missä tahansa, jos informaatio muuttuu tiedoksi niin huonolla hyötysuhteella kuin se nyt näyttää tapahtuvan, meidän ei ole syytä kerskailla tietoyhteiskunnalla. Esimerkkejä olisi paljon lisää, mutta olisi hauska kuulla muidenkin omakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Hyvää alkavaa vuotta toivottaen Heikki Mäntylä Viljo Martikainen Moi, Heikki! Olet ihan oikeassa tuon informaation ja tiedon välisestä kuilusta ja sen olemassaolon vähäisestä ymmrryksessä koko yhteiskunnassa eikä vain IT- teollisuudessa. Väitöskirjassani otan siihen kannan, josta olen tainnut Sinulle ja puhuakin. Värkkäilen vielä 'Lectiota' Hyvää vuoden jatkoa. Viljo Heikki Mäntylä Hyvä Jyrki Rossi, Käväisin kotisivuillanne ja havaitsin ne varsin mielenkiintoisiksi. Niiden taustalla täytyy olla itsenäinen ja ennakkoluuloton ajattelija. Siksi rohkenen lähestyä Teitä näin sähköpostitse Olen Luonnonfilosofian Seuran jäsen. Seuramme kuuluu tieteellisiin seuroihin ja kokoontuu joka torstai- ilta Tieteiden Talolla Helsingissä. Kuuntelemme mielenkiintoisia esitelmiä, tieteiden eri aloilta, keskustelemme ja väittelemme sekä sen lisäksi harrastamme varsin vilkasta sähköpostikirjeenvaihtoa. Viime kuukausina olemme keskustelleet mm. aiheesta "Tieto" ja tiedon "totuudellisuus". Kuten voinette arvata, keskustelu on rönsyillyt varsin laajalla alalla. Erilaiset totuusteoriat ovat tietenkin tulleet käsitellyiksi tavalla tai toisella. En kuitenkaan mene tässä niihin, vaan rajaan kysymykseni Paltonin sanomaksi väitettyyn totuuden määritelmään, joka esiintyy myös kotisivuillanne heti alussa. "Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus." Tässä muodossa se kai esitetään yleisimmin. Myös esittämänne tulkinta lienee yleisimmin hyväksytty: * Tiedän, että p, jos 1) uskon, että p, 2) p on tosi, ja 3) p on perusteltu

3 3 Olen kuitenkin ryhtynyt inttämään filosofien enemmistöä vastaan väittämällä, että tämä tulkinta on väärinymmärrys alkuperäisestä määritelmästä. Mielestäni määritelmä tulee lukea: Tieto on hyvin perusteltu tosiuskomus. ("tosi uskomus" yhteenkirjoitettuna) Siis toisin sanoen se tarkoittaa: Tieto on hyvin perusteltu uskomus, jonka uskon olevan totta. Perustelen näkemystäni. Jos tiedon määritelmässä on kategorinen vaatimus, että uskomuksen täytyy lähtökohtaisesti olla totta (kohta 2 yllä), ei siihen ole enää mitään syytä liittää vaatimusta hyvistä perusteluista. Sen sijaan pelkkä uskomus (ilman totuusvaatimusta) saa totuusarvoa nimenomaan perusteluilla. Mitä paremmat perustelut, sitä ilmeisemmin tosiuskomukseni hyväksytään todeksi ja tiedoksi. Ei tosin varmasti, mutta sen totuusarvo kuitenkin lisääntyy hyvillä ja uskottavilla perusteluilla. Ehdottoman varmaa objektiivista totuuttahan emme kuitenkaan koskaan voi tietää. Vaatimuksesta, että jo uskomuksen täytyy olla totta, syntyy myös uusi ongelma. Millä tavoin osoitetaan, että uskomus on totta? Mielestäni oikeat filosofit hairahtuvat kielipeleissään usein käsittelemään totuus- käsitettä varsin huolettomasti. He ikäänkuin olettavat asioita tosiksi sillä perusteella, että se "tuntuu itsestäänselvältä" tai että "kaikkihan sen tietävät todeksi" - esimerkkinä korrespondenssiteoria, jossa viitataan "todellisuuteen" ikäänkuin se olisi tiedossamme oleva asia. Koherenssi- tai pragmaattinen totuusteoria eivät ole tässä mielessä yhtään sen parempia. Siis Tieto on hyvin perusteltu tosiuskomus. * Tiedän, että p, jos 1) uskon, että p 2) p on perusteltu uskottavasti Kuten näkyy, nämä pohdiskelut ovat diletantin luonnonfilosofi- ajattelua. Olisin kuitenkin kiitollinen kommenteista. Heikki Mäntylä Jyrki Rossi Hyvä Heikki Mäntylä, Kiitos sähköpostistasi ja erityisesti mielenkiintoisesta pohdinnastasi. Olen opettanut lukiossa filosofiaa vuodesta 1987 alkaen ja käsitellyt tätä asiaa useita kymmeniä kertoja. Eri filosofien kirjoissa olen tavannut hieman toisistaan poikkeavia tulkintoja asiasta, mutta poikkeavuudet ovat olleet lähinnä marginaalisia. Esimerkiksi sellaisia, joissa uskomus termi on haluttu ehdottomasti korvata käsitys termillä, jotta määritelmä voitaisiin saada irroitettua selvemmin uskonnolliseen uskoon liittyvästä uskomisesta. Kommenttisi määritelmästä ovat mielenkiintoisia ja täytyypä myöntää, että sattumoisin opetin juuri eilen (1.3.) joukolle lukiolaisia kohtaa, jonka löysit netistä opetuksestani. Ja tälläkin kertaa juuri esittämästäsi syystä, minun oli vaikea osoittaa määritelmän "tosi"- osalle esimerkkejä. Mainitset

4 4 mielestäni oikeutetusti: "Jos tiedon määritelmässä on kategorinen vaatimus, että uskomuksen täytyy lähtökohtaisesti olla totta (kohta 2 yllä), ei siihen ole enää mitään syytä liittää vaatimusta hyvistä perusteluista". Nyt en itse kylläkään tiedä, miten määritelmä on alunperin kreikankielessä ollut. Se tietenkin auttaisi selventämään asiaa, ts. voidaanko lause lukea muodossa "tieto on hyvin perusteltu tosiuskomus". Nähtävästi määritelmässä on käytetty termejä gnoosis tai/ja episteemoon, joista jälkimmäisen sanan pohjana lienee pisteuoo- verbi, joka tarkoittaa "uskoa". Toisaalta se, miten lause on alunperin ymmärretty ei määrää sitä, miten väittämä voitaisiin nyttemmin stilisoida etsittäessä osuvampaa tiedon määritelmää. Mielestäni argumentaatiosi on loogista ja ymmärrettävää. Itse olen määritelmän perustelu- osaa opettaessani lähtenyt hyvin pitkälti loogisen positivismin tavasta etsiä perustelu havaintotiedosta (ensisijaisesti näköaistimuksesta). Englanninkielisessä maailmassa olen törmännyt "p on tosi" ("p is true") väitteen puolusteluun siinä merkityksessä, että vastakohta "p on valhe/väärin/epätosi" ("p is false") ei voi olla tietoa. Tietoa on se, että "Jyrki Rossi on opettaja", mutta tietoa ei ole se, että "Jyrki Rossi on presidentti", sillä kysymyksessä on valhe, tai väärä "tieto". Tällöin määritelmässä tuo tosi- termikin tarvittaisiin. Perustelu tarvitaan taas siksi, että ihminen voi hyvällä tuurilla uskoa todenmukaisesti. Tämä ei kuitenkaan vielä ole tietoa, sillä se on vain satunnainen oikeaan osunut arvaus. Vasta perustelu tekee väittämässä uskotusta totuudesta tietoa. Olen pahoillani, etten ennättä nyt enempää käsitellä asiaa. Aihe on mielenkiintoinen ja näkemyksesi osoittaa melkoista kykyä analyyttiseen pohdiskeluun. Yksin toki olet näkemyksesi kanssa, sillä suurin osa maailman filosofeista on ottanut omakseen perinteisen tiedon määritelmän. Hyvää kevättä ja toivottavasti kiireessä kirjoittamani vastaukseni voi olla haastamassa lisäpohdintoihin. Terv. Jyrki Rossi Heikki Mäntylä Hyvä Jyrki Rossi, Kiitokset vastauksestasi. Ymmärrän työssä käyvän kiireet. Olen jo päässyt eläkkeelle, joten itselläni on enemmän aikaa tällaisiin pohdiskeluihin. En malta olla lisäämättä vielä yhtä huomautusta "toden" käsitteeseen. Mielestäni tosi/epätosi tai tosi/valhe on liiallista yksinkertaistamista (binääristä tietokoneajattelua: on/ei), joka nimenomaan johtaa ajatukset väärille poluille. Totuus on useimmiten liukuva käsite (niin moraalittomalta kuin tämä saattaakin kuulostaa). Parempi

5 5 olisi puhua jonkin asian totuusarvosta, joka voi olla kaikkea välillä 0% - lähes 100%. Väitteen totuusarvo riippuu aiemmista tiedoistamme ja väitteen perusteluista. Annan pari esimerkkiä: - Väitteen "Jyrki Rossi on opettaja" totuusarvo on minulle lähellä sataa prosenttia koska minulla ei ole mitään syytä olettaa väitettäsi epätodeksi. Sinulle se luultavasti on tasan 100 %. - Väite: "Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että maailmakaikkeudessa on 73 % niin sanottua pimeää energiaa." Tämä väite perustuu havaintoihin universumin kiihtyvästä laajenemisesta eikä sitä voida selittää suhteellisuusteorian avulla mitenkään muutoin kuin laskennallisesti, kuvittelemalla maailmankaikkeuteen juuri tämä määrä pimeää energiaa, joka aiheuttaa sellaisen negatiivisen gravitaatiovoiman, joka puolestaan aiheuttaa havaitun kiihtyvän laajenemisen. Tämä on siis tämänhetkisen teoriamme laskennallinen tulos, ja sille on annettu nimi: "pimeä energia". Nyt voi kysyä onko tämä väite totta vai epätotta. Sitä emme tietenkään voi tietää varmasti, koska emme tiedä onko nykyinen suhteellisuusteoriamme varmasti totta ja kuinka hyvin se kuvaa fysikaalista maailmaa. Kaikki fysiikan teoriathan ovat aina historian kuluessa uusiutuneet, eikä ole mitään loogista syytä olettaa, että tämä olisi viimeinen ja lopullinen totuus. Siis väitteen totuusarvo on varmasti selvästi pienempi kuin 100 %. Perusteluista riippuen voin väittää, että sen totuusarvo lienee jossain 4-5% paikkeilla. (en ryhdy tässä perustelemaan tätä tarkemmin) Valhetta se ei ole, muttei myöskään totta vaikka useimmat fyysikot niin uskovatkin. Tästä voisi ottaa lukuisia muitakin konkreettisia esimerkkejä (esim. arkipäivästä, uutisista tai politiikasta), mutta en halua viedä aikaasi enempää. Kiitokset vielä kerran vastauksestasi. Se auttoi minua jatkamaan yksityisajatteluani. Kevättalven toivotuksin ja terveisin Heikki Mäntylä Eero Byckling Liittyen syksyllä käytyyn keskusteluun tiedon objektiivisuudesta kirjoitin joulukuussa oheisen jutun. Olen nyt täydentänyt sen valmiiksi. Toivottavasti joku - piiriläisistä hyötyy siitä jotain. Kevätterveisin, Eero Byckling Nykyfilosofian käsitys totuudesta ja objektiivisuudesta Osa 2: Tarski ja Davidson Eero Byckling, Johdanto Panoksena keskusteluun totuudesta ja objektiivisuudesta tarkastelen mitä edistysaskeleita on viimeisten sadan vuoden aikana otettu näiden käsitteiden selkiinnyttämiseksi. Keskeinen kysymys on, voiko inhimillinen tieto olla objektiivista. Valtavirtana filosofiassa on ollut niin sanottu analyyttinen filosofia, joka pohjautuu Fregen työhön. Tässä kirjoituksessa tuon esille joitakin piirteitä siitä, miten

6 6 käsitykset tiedon objektiivisuudesta ovat kehittyneet luvulla. Koska aineistoa on valtava määrä, tässä voidaan ottaa esille vain muutama oleellinen piirre. Näiden valinta on tietenkin hyvin henkilöstä riippuvaa ja itse keskityn tässä vain pariin näkökulmaan analyyttisen filosofian piiristä. Uskoakseni nämä perustavaa laatua olevat oivallukset ovat kuitenkin juuri niitä kohtia aikamme filosofiasta, jotka jäävät pysyvästi elämään. Vuonna 1931 Alfred Tarski julkaisi kirjan Totuuden käsitteestä formaalisissa kielissä. Laajalti on todettu, että Tarskin teoksella ja sen synnyttämällä keskustelulla on ollut valtava vaikutus filosofiaan. Karl Popper esitti asian näin: "Tarskin opetuksen ansiosta en enää epäröi puhua totuudesta ja epätotuudesta". Kysymys totuudesta nousikin pian keskeiseksi filosofian aiheeksi. Tarskin työn sisältö oli oleellisesti totuuden käsitteen palauttaminen eräisiin muihin semanttisiin käsitteisiin täsmällisen formaalisen kielen tapauksessa. Melko yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan viime vuosikymmenien amerikkalaisten filosofien joukossa ehkä laajimmalle on vaikuttanut Donald Davidson. Toisena paljon siteerattuna henkilönä voidaan mainita W. V. O. Quine. Keskityn tässä Davidsoniin, sillä hänen kirjoituksensa ovat aika lähellä omia mielipiteitäni, jotka ovat kylläkin muotoutuneet Davidsonista riippumatta. Davidson osoitti kuinka tiedon objektiivisuus on välttämätön seuraus siitä, että ihmisten käsitykset monista asioista ovat yhteneväisiä. Davidson ulotti tämän näkemyksen asiaväitteiden lisäksi myös arvoarvostelmiin. Davidson myös osoitti vääräksi vanhan kuvan, että tiedon hankinta on ihmisen hallussa olevien käsitteiden soveltamista maailman kuvaamiseen. Käsitteet, joilla maailmaa kuvataan, kehittyvät samalla ja sen rinnalla kun tieto maailmasta lisääntyy. Uuden kuvan ansioista Descartes'in dualismi ja kuvitelma itseään tarkastelevasta mielestä kumoutuvat. Richard Rorty ilmaisi muutoksen sisällön Davidsonin muistokirjoituksessaan seuraavasti: "Filosofia on viimein pääsemässä eroon vuosisatoja kestäneestä pakkomielteestä, jonka sisältönä oli kartesiaaninen ihmisen aseman kuvauksen karikatyyri". Tässä kirjoituksessa keskitytään totuuden käsitteeseen ja vain siihen, mitä itse totuuden olemuksesta on keskusteltu. En siis puutu sellaisiin tärkeisiin kysymyksiin kuin totuuden käsitteen soveltaminen tietoteoriaan, logiikkaan tai merkityksen teoriaan. Näiden kahden filosofin valinta on henkilökohtaisten asenteitteni seurausta kahdella tavalla. Jotkut modernit filosofiset suuntaukset käyttävät hyvin epätäsmällistä ilmaisutapaa ja poikkeavat väitteiltään ja perustelutavaltaan ratkaisevasti länsimaisen filosofian valtavirrasta. Kun itse en ole niistä hyötynyt, en rasita lukijaa niiden pohdinnoilla. Toiseksi minulle, niin kuin varmaan muillekin asioista kiinnostuneille, on kehittynyt vähitellen mielipiteitä siitä, mitkä filosofian käsitteet ja ajatussuunnat antavat eniten tietoa todellisuuden olemuksesta ja rakenteesta. 2. Luokittelu teorioille totuudesta Sanalla 'totuus' on tarkoitettu monia erilaisia asioita ja sitä käytetään monissa yhteyksissä. Oikeuden istunnoissa todistajia velvoitetaan kertomaan totuus tapahtuneesta ja samaa voidaan vaatia muissakin yhteyksissä. Värikkään tarinan kertojan kohdalla voidaan epäillä, onkohan kaikki sanottu totta. Arkielämässä olemme kaikki kiinnostuneita arvioimaan ovatko saamamme tiedot paikkansapitäviä. Luonnontieteellisten teorioiden verifioiminen ja matemaattisten lauseiden todistaminen ovat osa tieteellistä menetelmää. Kysymys totuudesta on meille tärkeä, koska kaikista asioista voidaan esittää erilaisia mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia käsityksiä, ja kysymys siitä onko jokin niistä oikeampi kuin toinen nousee jatkuvasti esille. Filosofiassa on kysytty, onko asioista ylimalkaan olemassa objektiivista totuutta, vai onko totuus olemassa vain osasta väitteitä tai ehkä ei mistään asioista. Tämänkaltaisten taustojen ansiosta meillä on intuitiivinen käsitys mitä totuudella tarkoitetaan. Filosofit ovat antiikin ajoista asti pohtineet totuuden olemusta. Kirjallisuutta lukemalla huomaa, että myös

7 7 meidän aikanamme esiintyy vahvasti erilaisia käsityksiä totuuden olemuksesta. Jatkossa selostettavan ajatuksenkulun tärkeimmät kehittäjät ovat Frege, Tarski ja Davidson. Annan tässä joitakin viitteitä lopputuloksesta. On olemassa asiaväitteitä, jotka ovat objektiivisesti tosia tai epätosia. Asioihin voi olla eri näkökulmia, mutta kuvauksissa on yhteisiä piirteitä, jotka todistavat että kohteet ovat olemassa, ja analyysin kautta myös osoittavat skeptisismin sisäisen ristiriitaisuuden. Toisaalta totuus on niin perustavaa laatua oleva käsite, että sille ei voida antaa määritelmää, vaan sitä voidaan vain luonnehtia. Aivan yleisestikin teoreettisissa rakennelmissa ei voida määritellä kaikkia käsitteitä muiden avulla ilman kehäpäätelmää ja osa peruskäsitteistä jää välttämättä ilman formaalia määritelmää. Filosofiassa totuus ja olemassaolo ovat perustavinta laatua olevia syvällisiä käsitteitä. Peruskäsitteitä voidaan kuitenkin luonnehtia niitä koskevien väitteiden avulla ja siten muodostaa myös teoria totuudesta. On syytä heti selventää, että käsittelemme tässä vain yhtä sanan 'totuus' merkitystä. On termejä kuten 'tosi mies' ja 'tosi ystävä', jotka eivät kuulu aiheeseemme. Samaten sivuun jätetään vertauskuvat, metaforat, analogiat, runot, taideteokset ja muut sellaiset erilaisten asioiden kuvaamiseen pyrkivät ihmisen luomukset, joiden kohdalla on usein vaikeaa tai mahdotonta selvittää, mitä halutaan sanoa ja onko annetussa kuvauksessa osuttu oikeaan. Nämä tapaukset on pakko jättää sivuun, sillä ongelmamme on riittävän vaikea siinäkin tapauksessa, että puhumme vain selvästi esitetyistä väitteistä. Me tarkastelemme siis vain tilanteita, jossa sanotaan väitteestä, lauseesta, mielipiteestä, teoriasta tai senkaltaisesta, että se on tosi. Ylimmän tason luokitus totuusteorioille saadaan kysymällä onko totuudella jokin erityinen luonne, joka pitäisi selvittää, vai onko kysymys totuudesta eräänlainen pseudo- ongelma. Niin sanotut deflationistit väittävät, että lause "on totta että lumi on valkoista" ja lause "lumi on valkoista" ovat samanarvoisia. Heille totuudella ei ole mitään metafyysistä sisältöä, vaan termin käytöllä on kielessä jokin muu tehtävä. Jos päinvastoin oletetaan, että totuudella on tärkeä oma luonteensa, saadaan moni- ilmeinen ryhmä niin sanottuja rotevia (robust) teorioita. Tärkeimmät niistä ovat korrespondenssiteoria ja erilaiset pragmatismiin, todentamiseen, koherenssiin tai post- modernismiin liittyvät muotoilut. Todettakoon tässä pohjustelussa vielä, että kysymys totuuden luonteesta liittyy useaan muuhun filosofiseen kiistakysymykseen. Läpi historian vallitseva totuusteoria on ollut korrespondenssiteoria. Sen puoltajat yleensä edustavat ontologista realismia, vaikkakaan tarkasti ottaen korrespondenssin ei tarvitse sisältää, että kohteena on todellisuus, joka on olemassa mielestä riippumatta. Totuusteorioiden väliset erot ovat yhteydessä myös väittelyihin, jotka koskevat tietoa: mitä tieto on ja erityisesti onko tieto objektiivista vai subjektiivista. Edelleen käsite totuus esiintyy formaalisissa tieteissä ja tätä kautta se kytkeytyy kysymykseen logiikan luonteesta. Lause on totta, jos se voidaan johtaa logiikan säännöillä tosista olettamuksista, eli logiikan sääntöjen voidaan sanoa olevan totuuden säilyttäviä transformaatioita. Edelleen totuus liittyy luonnollisen kielen ja formaalisten kielten tutkimukseen ja kysymykseen kielen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Totuus ja merkitys ovat myös kytkeytyneet toisiinsa ja vilkasta keskustelua on käyty kysymyksestä, perustuuko kielellinen merkitys totuuteen vai päinvastoin. 3. Korrespondenssiteoria Korrespondenssiteorian esitti jo Platon ja useimmiten siteeratun muodon sille antoi Aristoteles: Sanoa, että mitä on, ei ole, tai, että mitä ei ole, on, on epätotta; ja sanoa, että mitä on, on, ja sanoa, että mitä ei ole, ei ole, on totta. (To say that that which is, is not, or that which is not is, is falsehood; and to say that that which is, is, and that which is not is not, is true.) Aristoteleeltä on myös toinen kuuluisa muotoilu: "Lause 'Huomenna on meritaistelu' on totta, jos huomenna on meritaistelu."

8 8 Kun Donald Davidson vertailee useita historian aikana syntyneitä muotoiluja totuuden luonnehdinnalle, hän päätyy pitämään Aristoteleen antamaa parhaana. Se on ensinnäkin hyvin yleinen, sillä siinä ei sanota mitä se on, mikä on totta. Toiseksi siinä ei puhuta mitään korrespondenssista, vaikka sittemmin teoria on otettu korrespondenssiteorian lähtökohdaksi. Korrespondenssiteoria on hyvin intuitiivinen, arkikielessäkin puhumme tosiasioista ja faktoista ja kysymme vastaako jonkun antama käsitys asioista tai tapahtumista faktoja. Korrespondenssi on siis alustavasti sanoen lauseiden ja joidenkin faktojen välinen relaatio. Kuitenkin sekä lauseet että faktat on asetettu epäilyksenalaiseksi relaation jäseninä. Lauseista on olemassa sekä puhuttuja ja kirjoitettuja ilmimerkkejä, jotka ovat paikassa ja ajassa, ja toisaalta on olemassa lauseen abstrakti vastine. Lisäksi sama tosiasia voidaan esittää monella eri tavalla ja eri kielillä: "Lumi on valkoista", "Lumen väri on valkoinen", "Snow is white". Se mitä lauseella väitetään kutsutaan usein nimellä 'propositio'. Mainittuja kolmea lausetta vastaa siis sama propositio lumen valkoisuudesta. On myös ihmetelty mitä ovat tosiasiat: useimmat tunnustavat että on lunta ja että valkoinen väri on olemassa, mutta onko olemassa jokin asiantila näiden lisäksi. Vastaavasti kielellisistä merkityksistä kiistellään. Sanoilla 'lumi' ja 'valkoinen' on merkitykset, mutta onko lauseella merkitys ja mikä se on? 4. Kysymys filosofian menetelmästä Filosofiasta kiinnostunut fyysikko joutuu ihmettelemään mikä onkaan filosofian menetelmä. Kun hankimme tietoa, joka on meille tärkeää, me välttämättä haluamme arvioida, onko saatu tieto luotettavaa. Koska auktoriteetit usein osoittautuvat erehtyväisiksi, emme luota ihmisten vakuutteluihin vaan parhaimmillaan haluamme itse tietää, miten tiedon todenperäisyys voitaisiin saada selville vai onko kyseessä peräti vain luulo. Tieteessä oleellista on tieteellinen menetelmä. Luonnontieteissä tulee oppia kuinka havaintoja ja mittauksia tehdään ja tulkitaan ja miksi tulkinnassa voi erehtyä. Samaten opitaan miten rakennetaan käsitteellisiä ja matemaattisia malleja. Yhtäältä tutkitaan mallivaihtoehtoja ja niiden ominaisuuksia kuten ristiriidattomuutta, ja toisaalta tutkitaan, miten hyvin kukin malli esittää sillä hetkellä tunnettuja tosiasioita kuvattavasta maailmasta. Matematiikassa opitaan todistamisen tekniikkaa ja miten verrataan eri formaalisten rakenteiden mielenkiintoisuutta ja syvällisyyttä. Mikä siis olisi vastaavasti filosofian menetelmä? Perinteisesti filosofit käyvät keskustelua. Eniten esillä ovat teorian ristiriidattomuuden ja johdonmukaisuuden tarkastelu ja vertailu aikaisempien filosofien mielipiteisiin. Käsitteiden selvittely ja määrittely ovat myös osa filosofian menetelmää. Verrattuna luonnontieteisiin erona on, että ei juurikaan sanota mikä on se kohde, jonka piirteitä halutaan kuvata eikä myöskään kerrota miten väitteet on todennettu ja miten lukija voisi itse niitä tarkistaa. Näistä piirteistä aiheutuu, että suuri osa filosofiaa ei ole tiedettä vaan joko mielipidekirjallisuutta tai kehnoa kaunokirjallisuutta. Jotkin filosofian osat ovat eriytyneet varsinaisiksi tieteenaloiksi. Esimerkkejä ovat luonnonfilosofian muuttuminen luonnontieteiksi ja logiikan synty. Yritän tässä luonnehtia miten jälleen otettaisiin pieni askel millä osa filosofiaa saataisiin tieteen piiriin. Kohteena ovat rationaaliset olennot, maapallolla elävät ihmiset, joilla on kognitiivisia kykyjä, kuten kyky tehdä havaintoja ja kokeita ympäristönsä piirteiden selvittämiseksi ja kyky muodostaa malleja muun muassa luonnollisen kielen avulla ympäristönsä luonteesta. Ihmisillä on myös kyky käyttää tätä tietoa omaksi ja lähimmäistensä hyväksi, ja se auttaa säilymään hengissä, jatkamaan sukua ja hankkimaan välttämätöntä ravintoa ja turvaa. Tehtävänä on siis mallintaa tällaisen rationaalisen olennon toimintaa. Edellä sanottu ei ole kovin kaukana siitä, mitä Donald Davidson kirjoitti artikkelissaan The Folly of Trying to Define Truth. Hän kävi ensin lävitse tunnetuimmat totuusteoriat ja tuli johtopäätökseen, että totuus ei ole vain mahdoton määritellä vaan myös kaikki teoriat totuudesta sisältävät epätyydyttäviä

9 9 piirteitä. Hän arvelee, että pulma on siinä, että yritämme löytää asian olemuksen tai keskeisen analyysin. Hän peräänkuuluttaa näiden sijaan metodologiaa. Tavoitteena pitäisi olla löytää yhteys totuuden käsitteen ja ihmisen asenteiden ja toiminnan piirteiden välille. Hänen inspiraationsa tuli mittateoriasta, esimerkkinä lämpötilan mittaus, jossa tarvitaan sekä abstrakteja käsitteitä että erilaisia empiirisiä tapahtumia ja objekteja. Siellä on välttämätöntä kytkeä teoria kyseisiin objekteihin ja tapahtumiin. Olemme kiinnostuneita totuudesta, koska maailmassa esiintyy todellisia havaittavissa tai pääteltävissä olevia objekteja (lauseita), joiden avulla esitetään väitteitä: lausumia, kirjoituksia, julkilausuttuja uskomuksia. Ellemme tietäisi, että tällaisilla entiteeteillä voi olla ominaisuus tosi tai epätosi, emme osaisi luonnehtia tällaisten ihmisen toimintaan liittyvien tilojen, objektien ja tapahtumien sisältöä. Siten formaalin totuuden teorian lisäksi meidän täytyy indikoida, miten totuus toimii tällaisten empiiristen olioiden predikaattina. Davidson jatkaa meidän tietävän, kuinka totuuden käsite soveltuu ihmisten puheeseen, uskomuksiin ja tekoihin. Me tulkitsemme lausumia ja uskomuksia liittämällä niihin totuudellisuusehtoja ja arvioimme tekoja ja asenteita arvioimalla niiden totuudellisuutta. Ilman tätä empiiristä yhteyttä totuuden käsitteellä ei ole käyttöä eikä sisältöä. Voidaan ottaa analogia rationaaliseen päätöksentekoteoriaan. Etsitään rakenteita kuvaamaan enemmän tai vähemmän rationaalisia olentoja, joilla on puhumisen lahja. Eräänä vaikeutena tässä tulee olemaan, että emme pysty suoraan havaitsemaan, mitä ihmiset tarkoittavat kun he sanovat jotain. Merkitys on hämärämpi käsite kuin totuus. Sama sisällön määrittelyn pulma esiintyy kaikkien propositionaalisten asenteiden kohdalla: uskomus, halu, tarkoitus, merkitys. Tämä laajempi teoria tulisi sisältämään rationaalisuuden normit, päätöksentekoteorian, totuuden käsitteen ja paljon muuta. 5. Kehys rationaalisuuden mallille Kun on saatu rohkaisua Donald Davidsonilta siihen, että tarvitaan rationaalisen eläimen malli jotta voitaisiin edetä totuuden määrittelyssä, joudumme siis ainakin luonnostelemaan tällaisen teorian kehyksen. Alustavasti hahmottaen mallissa on joukko olentoja, joita kutsutaan termillä 'henkilö' ja jotka toimivat jossakin ympäristössä. Henkilöt tekevät aisteillaan havaintoja ympäristöstä ja pystyvät käsittelemään näitä havaintoja mielessään ja tallentamaan syntynyttä aineistoa mieleensä. Mielen sisällöstä osa on henkilön biologisesta rakenteesta aiheutuvaa ja sen vaikutuksesta henkilö pyrkii säilymään hengissä ja parantamaan sekä hengissä säilymisen että uusien henkilöiden tuottamisen mahdollisuuksia. Henkilö pystyy myös toimimaan, ja toiminnan selityksenä ovat sekä henkilön sisäsyntyiset tavoitteet että mielen aineiston sisältö. Toiminnan kautta henkilö muuttaa ympäristöään ja hän voi myös muuttaa omaa itseään. Henkilö pystyy myös tuottamaan puhetta, joka heijastaa mielen sisältöä, ja puheen avulla henkilö voi siirtää mielensä sisältöä toisille henkilöille. Puheen sijaan sama toiminto voi esiintyä myös kirjoituksena, jolla on myös ominaisuus, että se säilyy ajan kuluessa ja henkilö voi itse suhtautua siihen samalla tavoin kuin toisten henkilöiden kirjoituksiin. Lopulta tarvitaan vielä se piirre, että henkilö voi muodostaa malleja ympäristöstään ja myös tutkia näiden mallien piirteitä havainnoista riippumatta, Mallit ovat vapaasti muodostettavissa ja muunneltavissa ja tätä mahdollisuutta käyttää mielikuvitus. Mallien avulla henkilö myös saa käsityksen kokonaisuudesta, jossa hän itse on osana, eli syntyy tietoisuus. Edellä esitetty malli voi näyttää kokoelmalta itsestäänselvyyksiä, mutta siinä on kätkettynä joukko radikaaleja piirteitä. Siihen sisältyy tieteen yhtenäisyyden periaate: kaikki tieto on samankaltaista. Ei siis ole erikseen luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä. Ei ole myöskään mitään yliluonnollista vaan kokonaisuus rakentuu maailmasta, johon sisältyy fysikaalinen todellisuus ja luonto ja tietenkin myös henkilöt, ja lisäksi formaalisista malleista, joista osa soveltuu kuvaamaan maailmaa. Kuvaus ei myöskään salli dualismia vaan mielet ovat samalla tavoin osa kokonaismallia kuin henkilöt ja maailma. Vielä on syytä painottaa, että malli ei sido mihinkään erityiseen ontologiaan tai metafysiikkaan, vaan

10 10 antaa mahdollisuuden määritellä siihen sisältyvät entiteetit ja tapahtumat monilla eri tavoin. 6. Tiedon objektiivisuus Frege määritteli sanan objektiivinen siten, että objektiivista on se, mikä on usean henkilön havaittavissa tai tavoitettavissa kun taas subjektiivista on se mikä on vain yhden henkilön havaittavissa tai tavoitettavissa. Minun tuntemani pääsärky tai mielihyvän tunne ovat subjektiivisia, koska muut eivät voi havaita niitä suoraan. Fysikaaliset objektiivit tai ihmisten lausumat lauseet ovat objektiivisia, koska moni voi nähdä tai kuulla niitä. Miten on totuuksien laita? Annan tässä yksinkertaistettuna ja esimerkin valossa nykyfilosofian kuvauksen tilanteesta. Ajatellaan että joku tuo pöytään omenan ja sanoo: Omena on punainen. Nyt lauseen kuulijan tulisi muodostaa mielipide, onko lause totta. Koska oletamme, että puhuja ja kuulija hallitsevat kielen, jolla he kommunikoivat, kuulija ilmeisesti ensin muodostaa käsityksen siitä, mitä lause sanoo. Hän käyttää hyödyksi oppimiaan sanojen merkityksiä ja luonnollisen kielen kompositionaalisuutta ja näiden avulla rakentaa itselleen käsityksen siitä, mitä puhuja on halunnut sanoa. Lopputuloksena on, että hän ymmärtää että kyseessä on väite objektin väristä; tarkkaan sanoen että objekti on punainen. Nyt hän vertaa omaa havaintoaan objektista väitteeseen ja toteaa että hänen käsityksensä objektin väristä on sama kuin puhujan. Koska kuulija olettaa hyvin perustein, että puhuja pyrkii puhumaan totta, lopputulos on, että kuulija pitää lausetta totena ja toteaa että myös puhuja on pitänyt lausetta totena. Nyt jo kaksi henkilöä on havainnut tämän tosiasian, ja muitakin voi tulla mukaan keskusteluun, joten selvästikin totuuden voi havaita useampi kuin yksi henkilö. Itse olen joskus kuvannut samaa asiaa seuraavasti. Oletetaan että järven ympärille on kokoontunut lintuharrastajia. He ovat eri puolilla järveä eivätkä koskaan tapaa toisiaan. Kotiin palattuaan he kukin kirjoittavat kuvauksen harvinaisesta linnusta. Nämä kuvaukset ovat kaikkien meidän tietämällämme tavalla hyvin samankaltaisia. Jos henkilöiden välillä ei ole ollut kommunikaatiota, ainoa tapa selittää samankaltaisuus on että järvellä todella oli lintu ja kaikki läsnä olleet ovat tehneet samat havainnot. Sekä lintu että sen väitetyt ominaisuudet ovat Fregen määritelmän mukaisesti objektiivisia. Totuus ei ole jonkin henkilön mielessä vaan se on kielen ja todellisuuden välisen relaation ominaisuus. Ihminen itse ei voi todistaa maailman olemassaoloa tai totuuden objektiivisuutta vertaamalla lauseitaan todellisuuteen, vaan kuulija havaitsee nämä molemmat vertaamalla puhujan esittämiä väitteitä molempien yhdessä havaitsemaan todellisuuteen. 7. Ensimmäisen kielen oppiminen Yksi olennainen tekijä edellä sanotussa on, että puhuja ja kuulija ymmärtävät käsitteet samalla tavoin. Miten ihminen oppii kielen sanojen ja lauseiden merkityksen? Se tapahtuu eri tavalla ensimmäisen kielen ja myöhempien kielten kohdalla. Ensimmäinen kieli opitaan, kuten hyvin tiedämme, kuulemalla eri tilanteissa vanhempien puhetta ja vähitellen liittämällä kuulemiemme sanojen yhteyteen niiden tarkoittamia objekteja, esinelajeja tai ominaisuuksia. Lapsi kävelee niityllä ja sanoo: Lehmä. Äiti korjaa: Se on hevonen. Davidson on tuonut hyvin saman asian esille niin sanotulla radikaalin tulkinnan esimerkillä. Ajatellaan että joudun yksin keskelle heimoa, jonka kieltä en lainkaan osaa ja haluan opetella sen. Koska tulkkia ei ole, en voi kysyä mitä kielen eri sanat merkitsevät omalla kielelläni. Joudun katsomaan mitä sanoja ja lauseita heimon jäsenet käyttävät eri tilanteissa. Opin kielen siis vertaamalla kieltä ja todellisuutta toisiinsa. Edellä sanotusta opimme kaksi tärkeätä asiaa. Ensinnäkin kielen merkitykset saadaan tulemalla osaksi jotain kieliyhteisöä, mikä myös takaa että merkitykset, ehkä pientä horjuntaa lukuun ottamatta, ovat kaikilla samoja. Tämä tekee kommunikaation mahdolliseksi. Vastaavasti se mitä lauseita kieliyhteisö

11 11 käyttää eri tilanteissa opettaa meille milloin lause on tosi ja milloin ei. Vain kouluissa opitaan totuudet ulkoa oppimalla; elävässä elämässä ne opitaan maailmaa tarkastelemalla. Toinen tärkeä asia on, että ilman todellisuutta ei olisi luonnollista kieltäkään. Kielten rakenteet ovat syntyneet pitkän kehityksen aikana ulkomaailman esineiden, ominaisuuksien, tapahtumien jne kuvaamiseen; ne eivät ole jonkinlaisia shakkipelin sääntöjä ilman kytkentää ulospäin. Edelleen skeptisismi ulkomaailman olemassa olon suhteen kaatuu jo tähän havaintoon. Sen lisäksihän skeptisismi tietenkin kompastuu jo omaan sisäiseen ristiriitaisuuteensa. 8. Tieto on maailmassa ja maailmasta Aiheemme kannalta kolmio, jonka muodostavat puhuja, kuulija ja maailma on keskeinen kuten Davidson on tuonut esille. Koska kieli on kehittynyt sen rinnalla, että ihmiset havaitsevat maailmaa ja toimivat maailmassa ja samalla kommunikoivat muiden ihmisten kanssa, yksittäisen henkilön kannalta tiedon lähteitä on kolme: hänen omat käsityksensä ja asenteensa (propositional attitudes), muut ihmiset ja maailma. Nämä lähteet ovat sidoksissa toisiinsa niin että mikään niistä ei voi korvata muita. Jokainen niistä on välttämätön; mikään niistä ei ole palautettavissa kahteen muuhun. Tiedon holismilla on radikaaleja seurauksia. Tietomme mielemme sisällöstä ei ole riippumaton tai ensisijainen tiedon lähde, vaan se on samassa asemassa kuin muukin tietomme. Erityisesti ei ole olemassa mitään mentaalisia objekteja, jotka olisivat subjektiivisen tietomme kohteita. Tietomme kohteena ovat joko todellisuudessa esiintyvät oliot, ominaisuudet ja tapahtumat, taikka sitten näistä abstrahoidut formaaliset rakenteet, kuten matemaattiset teoriat. Ei ole niin, että ihmisellä olisi joukko käsitteitä joita hän soveltaa todellisuudet kuvaamiseen, vaan käsitteet kehittyvät sen rinnalla kun tieto todellisuudesta lisääntyy. Nähdään, että Descartes in vaikutuksesta syntynyt mind- body ongelma on näennäisongelma. Ihminen on yksi kokonaisuus, jolla on henkisiä ominaisuuksia aivan kuin ruumiillisiakin. Se että minä tiedän että 2+2=4 on samanlainen minun ominaisuuteni kuin että minulla on tukkaa päässä. Vastaavasti havaittavassa todellisuudessa on ihmisen vaikutuksesta syntyneitä abstrakteja rakenteita kuten luonnolliset kielet. Seuraa myös tunnettu tieteen yhtenäisyyden teesi. Kaikilla tieteenaloilla, niin humanistisilla, luonnontieteellisillä kuin matemaattisilla, on ylimmällä abstraktion tasolla sama menetelmä. Pyritään esittämään tosiasioita hyvin määriteltyjen formaalisten rakenteiden avulla (mukaan lukien luonnollinen kieli) käyttäen yhteisesti hyväksyttyjä verifikaatiomenetelmiä. Todentamisen keinot ovat sitten erilaisia kohteesta riippuen (havainnot, todistaminen, jne), mutta yleisellä tasolla ei ole mitään muuta todellisen tiedon hankintatapaa. Myös hyvin perusteltu arkitieto on luonteeltaan samankaltaista kuin tieteellinen tieto; sille asetetaan yleensä vain vaatimattomammat kriteerit. Sekin on objektiivista Jyrki Tyrkkö Hyvät Luonnonfilosofit, Eero Byckling jatkaa lähettämässään viestissä syksyllä alkanut keskustelua totuudesta ja objektiivisuudesta otsikolla Nykyfilosofian käsitys totuudesta ja objektiivisuudesta, Osa 2: Tarski ja Davidson. Totean heti, että Bycklingin pitkähkön vaikea- aiheisen esseen sulatteleminen vaatisi huomattavasti pidemmän ajan kuin viikon ainakin minulta, vaikka olenkin lukenut tekstin jo useampaan kertaan. Koska asia on minunkin mielestäni tärkeä, yritän kuitenkin esittää joitakin näkökohtia ja kysymyksiä, voidakseni paremmin muodostaa käsitykseni Bycklingin

12 12 hahmotteleman filosofisen ajatussuunnan sisällöstä, joka ehkä tekstin moniulotteisuuden ja tiivistetyn sanonnan vuoksi ei välttämättä avaudu filosofiaa perusteellisesti opiskelemattomalle ilman opastusta. Keskeinen kysymys, josta Byckling aloittaa on: voiko inhimillinen tieto olla objektiivista ( Tässä siis heti alkuun ohitetaan mahdollisuus, että olisi muutakin mahdollisesti objektiivista tietoa kuin inhimillinen tieto ). Vastaus näyttäisi olevan myönteinen jopa hieman triviaalilta tuntuvalla tavalla, kun filosofi Donald Davidsoniin viitaten todetaan, että Davidson osoitti kuinka tiedon objektiivisuus on välttämätön seuraus siitä, että ihmisten käsitykset monista [ sic! ] asioista ovat yhteneväisiä.. Lisäksi todetaan, että filosofi Frege määritteli sanan objektiivinen siten, että objektiivista on se, mikä on usean [ kuinka monen? ] henkilön havaittavissa tai tavoitettavissa kun taas subjektiivinen on se mikä on vain yhden henkilön havaittavissa tai tavoitettavissa. [ missähän Frege on näin todennut? Olen ehkä saanut väärän käsityksen, mutta luulin tähän saakka Fregen olleen sitä mieltä, että objektiivinen tieto on olemassa täysin riippumatta inhimillissistä olennoista.]. Toisaalla Byckling toteaa: Totuus ei ole jonkin henkilön mielessä vaan se on kielen ja todellisuuden välisen relaation ominaisuus.. Tämä jälkimmäinen lause herättää kysymyksen Tarskin ja Davidsonin suhteesta. Tarskin kuuluisa totuusteoria, johon Byckling myös viittaa, ei tietääkseni nimenomaan käsittele minkään ns. luonnollisen ihmiskielen avulla ilmaistavien lauseiden totuuksia, vaan rajoittuu abstrakteihin keinokieliin. Davidson puhuu siis aivan eri asiasta kuin Tarski puhuessaan totuudesta tai objektiivisuudesta, vai miten on? Toisaalta totuus on niin perustavaa laatua oleva käsite, että sille ei voi antaa määritelmää, vaan sitä voidaan vain luonnehtia., toteaa Byckling mutta ei käsittele luonnehtimista erikseen, vaikka antaa sille jopa vielä tärkeämmän tehtävän kuin totuudelle totuuden perusteluina! hän sanoo vain, että Peruskäsitteitä [ kuten totuus ] voidaan kuitenkin luonnehtia niitä koskevien väitteiden [ sic! ] avulla ja siten muodostaa myös teoria totuudesta. [ entäpä jos väitteet eivät ole tosia? ]. Byckling ei ehkä huomaa, että jättäessään tarkoituksellisesti sivuun vertauskuvat, metaforat, analogiat, runot, taideteokset ja muut sellaiset erilaisten asioiden kuvaamiseen pyrkivät ihmisen luomukset, joiden kohdalla on usein vaikeaa tai mahdotonta selvittää, mitä halutaan sanoa ja onko annetussa kuvauksessa osuttu oikeaan. hän itse asiassa vähättelee ratkaisevasti juuri niitä keinoja, joilla ihminen on kautta aikojen luonnehtinut itselleen merkityksellisiä totuuksia. Metaforiset ilmaukset eivät näytä olevan vieraita Bycklingille itselleenkään. Ja kuinka voisivatkaan olla, sillä kuten kaikkein uusimmat filosofian virtaukset ovat selvästi tuoneet esille ja tutkimuksen keskiöön, juuri metaforat ovat kielellisen ilmaisun tärkeimpiä ominaisuuksia eivätkä niitä ilman näytä tulevan toimeen edes eksaktien tieteiden edustajat. Pure gold doesn t fear the refiner s fire - A Chinese proverb Terveisin Jyrki Tyrkkö

13 Eero Byckling Hyvät Luonnonfilosofit, Jyrki Tyrkkö on ansiokkaasti kommentoinut hiljattain lähettämääni kirjoitusta totuuden ja objektiivisuuden luonteesta. Ohessa on hieman lisävalaistusta siihen mitä tarkoitin ehkä kovin tiiviissä muodossa olevalla jutullani. Kiitokset Jyrkille! Keväisin terveisin, Eero Byckling Vastauksia Jyrki Tyrkön kommentteihin Eero Byckling, Jyrki Tyrkkö on ystävällisesti esittänyt huomautuksia kirjoituksestani Nykyfilosofian käsitys totuudesta ja objektiivisuudesta, Osa 2: Tarski ja Davidson. Pyrin tässä selkiinnyttämään meidän kummankin esittämiä väitteitä ja siten hakemaan yhteistä pohjaa. Jyrkin teksti on fontilla Arial, minun Times Roman. (kursiivi) Hyvät Luonnonfilosofit, Eero Byckling jatkaa lähettämässään viestissä syksyllä alkanut keskustelua totuudesta ja objektiivisuudesta otsikolla Nykyfilosofian käsitys totuudesta ja objektiivisuudesta, Osa 2: Tarski ja Davidson. Totean heti, että Bycklingin pitkähkön vaikea- aiheisen esseen sulatteleminen vaatisi huomattavasti pidemmän ajan kuin viikon ainakin minulta, vaikka olenkin lukenut tekstin jo useampaan kertaan. Koska asia on minunkin mielestäni tärkeä, yritän kuitenkin esittää joitakin näkökohtia ja kysymyksiä, voidakseni paremmin muodostaa käsitykseni Bycklingin hahmotteleman filosofisen ajatussuunnan sisällöstä, joka ehkä tekstin moniulotteisuuden ja tiivistetyn sanonnan vuoksi ei välttämättä avaudu filosofiaa perusteellisesti opiskelemattomalle ilman opastusta. Keskeinen kysymys, josta Byckling aloittaa on: voiko inhimillinen tieto olla objektiivista ( Tässä siis heti alkuun ohitetaan mahdollisuus, että olisi muutakin mahdollisesti objektiivista tietoa kuin inhimillinen tieto ). Vastaus näyttäisi olevan myönteinen jopa hieman triviaalilta tuntuvalla tavalla, kun filosofi Donald Davidsoniin viitaten todetaan, että Davidson osoitti kuinka tiedon objektiivisuus on välttämätön seuraus siitä, että ihmisten käsitykset monista [ sic! ] asioista ovat yhteneväisiä.. Lisäksi todetaan, että filosofi Frege määritteli sanan objektiivinen siten, että objektiivista on se, mikä on usean [ kuinka monen? ] henkilön havaittavissa tai tavoitettavissa kun taas subjektiivinen on se mikä on vain yhden henkilön havaittavissa tai tavoitettavissa. [ missähän Frege on näin todennut? Olen ehkä saanut väärän käsityksen, mutta luulin tähän saakka Fregen olleen sitä mieltä, että objektiivinen tieto on olemassa täysin riippumatta inhimillissistä olennoista.]. Jyrki toteaa että vastaus kysymykseen onko tieto objektiivista saavutetaan hieman triviaalilta tuntuvalla tavalla. Näinhän asia todella on. Olen kovin ihmetellyt, miksi järkevät ihmiset, joiden koko ammatinharjoittaminen ja arkielämä pohjautuu siihen, että erilaiset tiedon palaset ovat yhteisiä suurelle joukolle ihmisiä, alkavat filosofiassa puhua tiedon subjektiivisuudesta ja että totuus voi olla erilainen eri ihmisille. Se että tätä kirjoittaessani on perjantai, selkärankareuma on immunologisen puolustusjärjestelmän häiriö ja top kvarkin massa on 177 GeV ovat niin selvästi objektiivisia asioita,

14 14 että asian käsittelykin tuntuu turhalta. Kuitenkin post-modernismi väittää, että tietoa ei pidä arvioida objektiivisena totuutena, vaan ratkaisevaa on kenellä on valta päättää mikä on totuus. Kullakin ihmisellä on oma totuutensa ja se riippuu hänen ympäristöstään. Totuutta on myös luonnehdittu niin, että on monia keskenään taistelevia ideologioita, ja totuus tarkoittaa sitä niistä joka on päässyt voittajaksi keskinäisessä kamppailussa. Skeptisismi asettaa kyseenalaiseksi ylimalkaan mahdollisuuden saada objektiivista tietoa. Kun tällaisia suuntauksia esiintyy ja niillä on vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen, triviaalienkin asioiden esiintuominen on hyödyllistä. Jotta voisi ratkaista perustellusti onko tieto on objektiivista vai ei, tulee olla selkeä ja keskustelun osapuolille yhteinen käsitys siitä, mitä on objektiivisuus ja mikä sen vaihtoehto. Fregen määritelmä on yleinen; se ei koske vain tietoa vaan pyrkii antamaan määrittelyn kaikille asioille, jotka voivat olla joko objektiivisia tai subjektiivisia. Subjektiivisia ovat siis asiat, joiden kohdalla vain yksi henkilö voi havainnoida tai muuten tavoittaa kyseisen asian. Jos taas enemmän kuin yksi henkilö, siis kaksi tai useampia (lukumäärällä ei ole väliä) voi näin tehdä, asia on objektiivinen. Tämä määritelmä vastaa sitä mitä objektiivisuudella yleisestikin tarkoitetaan. Jyrkin voi olla vaikea itse päätellä onko jokin valoilmiö, jonka hän näkee, hänen mielensä (aivojensa) sisällä vai ulkopuolella, mutta jos joku muu näkee myös saman ilmiön, se ei voi olla Jyrkin mielessä vaan on objektiivinen, sillä tämä toinen ei voi nähdä Jyrkin mielen sisältöä. Frege on antanut tämän objektiivisuuden luonnehdinnan muun muassa kirjoituksessaan Über Sinn und Bedeutung. Kun todetaan, että totuus ei ole subjektiivista vaan objektiivista, siitä seuraa että lauseiden totuusarvo on ihmisestä riippumatonta. Se että lauseita ylimalkaan esitetään riippuu tietenkin ihmisen olemassaolosta. Toisaalla Byckling toteaa: Totuus ei ole jonkin henkilön mielessä vaan se on kielen ja todellisuuden välisen relaation ominaisuus.. Tämä jälkimmäinen lause herättää kysymyksen Tarskin ja Davidsonin suhteesta. Tarskin kuuluisa totuusteoria, johon Byckling myös viittaa, ei tietääkseni nimenomaan käsittele minkään ns. luonnollisen ihmiskielen avulla ilmaistavien lauseiden totuuksia, vaan rajoittuu abstrakteihin keinokieliin. Davidson puhuu siis aivan eri asiasta kuin Tarski puhuessaan totuudesta tai objektiivisuudesta, vai miten on? Jyrki toteaa aivan oikein, että Tarskin teoria koskee formaalisia kieliä. Näissä on täsmällisesti määritelty syntaksi (sanasto ja kielioppi). Tarski ymmärsi, että formaalinen kieli on eri asia kuin luonnollinen kieli. Ensinnäkin luonnollinen kieli voi puhua itsestään ja voi siten mahdollisesti johtaa ristiriitaan. Tarskin tärkeä tulos oli, että formaaleissa kielissä ristiriidan välttämiseksi tulee olla toinen kieli, metakieli, jonka avulla voidaan puhua kohdekielestä. Tarski myös tiesi, että luonnollinen kieli viittaa kielen ulkopuolella oleviin olioihin, ja tätä piirrettä ei ole samalla tavalla formaalisissa kielissä. Tarski kehitti käsitteen tyydyttäminen (satisfaction), joka oleellisesti tarkoittaa sitä että, jos lauseessa esiintyvillä sanoilla on vastineet todellisuudessa, nämä tyydyttävät lauseen sisällön ja tekevät lauseesta toden. Davidson sitten täydensi tätä Tarskin näkemystä analysoimalla kirjoituksessani esitetyllä tavalla semantiikkaa ja sitä miten sanat saavat merkityksensä luonnollisessa kielessä. Jyrki siis korostaa aivan oikein, että formaali kieli ja luonnollinen kieli ovat eri asioita. Niiden välinen suhde muistuttaa suhdetta, joka vallitsee geometriassa esiintyvän abstraktin pallon ja todellisen pallon (tyttäreni pojan jalkapallo) välillä. Edellinen kelpaa mallintamaan jälkimmäistä ja antaa keinoja ymmärtää jälkimmäisen ominaisuuksia. Tarskin malli kuvaa hyvin miten kieli toimii: syntaksi tarjoaa rakenteet, joiden avulla kieli pystyy kuvaamaan kohteitaan, ja semantiikka kytkee kielen todellisuuden esineisiin, ominaisuuksiin ja relaatioihin. Toisaalta totuus on niin perustavaa laatua oleva käsite, että sille ei voi antaa määritelmää, vaan sitä voidaan vain luonnehtia., toteaa Byckling mutta ei käsittele luonnehtimista erikseen, vaikka antaa

15 15 sille jopa vielä tärkeämmän tehtävän kuin totuudelle totuuden perusteluina! hän sanoo vain, että Peruskäsitteitä [ kuten totuus ] voidaan kuitenkin luonnehtia niitä koskevien väitteiden [ sic! ] avulla ja siten muodostaa myös teoria totuudesta. [ entäpä jos väitteet eivät ole tosia? ]. Aritmetiikassa ei määritellä lukua 1 mutta sen avulla kyllä määritellään luvut 2,3,4, Geometriassa ei määritellä pistettä, mutta sitä käytetään geometristen kuvioiden määrittelyyn. Peruskäsitteet ovat tärkeitä kaikissa teorioissa, ja useimmiten ei koeta pulmaksi sitä että niitä ei määritellä. Teoria sinänsä ei ole tosi tai epätosi; se voi olla esimerkiksi ristiriidaton tai epäkiinnostava. Kysymys totuudesta tulee esille kun kysytään kuvaako teoria oikein jotain kohdetta vai ei. Teoria on siis puhdas konstruktio, vaikkakin monilla ristiriidattomilla teorioilla on jonkinlainen meistä riippumaton rakenne ja subsistenssi. Teorian muodostavat peruskäsitteet, niiden avulla määritellyt muut käsitteet sekä teorian peruslauseet (aksioomat). Lisäksi tarvitaan logiikka, joka kertoo miten tosista lauseista seuraa toisia tosia lauseita. Tällainen kokonainen abstrakti struktuuri on siis teoria. Kun teorian tämä olemus ymmärretään, teorioita voidaan sitten etsiä ja muotoilla pyrittäessä jonkin valitun kohteen kuvaamiseen. Yhden kiinnostavan kohteen muodostavat kielet, sekä formaalit että luonnolliset, ja kun muotoillaan teorioita niiden kuvaamiseen tarvitaan käsite totuus. Byckling ei ehkä huomaa, että jättäessään tarkoituksellisesti sivuun vertauskuvat, metaforat, analogiat, runot, taideteokset ja muut sellaiset erilaisten asioiden kuvaamiseen pyrkivät ihmisen luomukset, joiden kohdalla on usein vaikeaa tai mahdotonta selvittää, mitä halutaan sanoa ja onko annetussa kuvauksessa osuttu oikeaan. hän itse asiassa vähättelee ratkaisevasti juuri niitä keinoja, joilla ihminen on kautta aikojen luonnehtinut itselleen merkityksellisiä totuuksia. Metaforiset ilmaukset eivät näytä olevan vieraita Bycklingille itselleenkään. Ja kuinka voisivatkaan olla, sillä kuten kaikkein uusimmat filosofian virtaukset ovat selvästi tuoneet esille ja tutkimuksen keskiöön, juuri metaforat ovat kielellisen ilmaisun tärkeimpiä ominaisuuksia eivätkä niitä ilman näytä tulevan toimeen edes eksaktien tieteiden edustajat. Maailma on monimutkainen eikä tutkimus edisty ellei oteta tarkasteltavaksi jotakin rajallista hallittavissa olevaa kohdetta. Kun kysymys totuudesta ja objektiivisuudesta on jo yksinkertaisimpienkin asiaväitteiden kohdalla kovin vaikea, olisi aivan toivotonta ottaa tässä vaiheessa tarkastelun kohteeksi luettelemiani muita tapoja käyttää kieltä. Muun muassa metaforista on kirjoitettu paljon ja Davidsonkin on niitä pohdiskellut. En siis halunnut kommentillani väheksyä kyseisiä kuvaustapoja. Koetetaan kuitenkin ensin päästä yhteisymmärrykseen siitä, miten kieli toimii yksinkertaisten asiaväitteiden kohdalla ja mitä siinä aihepiirissä tarkoitetaan totuudella ja objektiivisuudella. Pure gold doesn t fear the refiner s fire - A Chinese proverb Terveisin Jyrki Tyrkkö Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa näin oppia lasna ma sain. Mut aika ja alkava miehuus

16 16 jo mulle sen tiedon toi, ett aattehet liian suuret myös painaa maahan voi. Eino Leino: Suuret aatteet Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, erityisesti Eero Byckling, KANAVA- lehdessä No. 4-5 oli Eero Bycklingin mielenkiintoinen artikkeli: Donald Davidson ja objektiivinen totuus. Se on ilmeistä jatkoa sähköpostikirjeenvaihdollemme aiheesta tieto/totuus, jota käytiin viime talvena LFS:n piirissä. Kommentoimatta tässä yhteydessä tarkemmin Davidsonin ja Bycklingin objektiivisuuskäsitettä, tekee mieleni kuitenkin ihmetellä seuraavaa. Byckling tiivistää lopussa: "...on olemassa vain yksi totuus, se kuvaustapa, joka vastaa tosiasioita." Jäin ihmettelemään, kuka määrittää, ja millä perusteilla, mikä on ns. "tosiasia"? Bycklingin esimerkki lintujärvestä on havainnollinen. "Ajatellaan, että järven ympärille on kertynyt lintuharrastajia. He ovat järven eri puolilla eivätkä koskaan tapaa toisiaan. Kun he palaavat kotiin, he kirjoittavat kuvauksia harvinaisesta linnusta, jota ei ole aikaisemmin maassamme tavattu. Ainoa tapa selittää kuvausten samankaltaisuus on, että järvellä oli kyseinen lintu." Tämä johtopäätös tuntuu ensi alkuun luontevalta, mutta entäpä, jos raportit eroavat oleellisesti toisistaan kuten usein elävässä elämässä tapahtuu, eli joudumme valitsemaan oman totuutemme erilaisista "tosiasioista" esim. seuraavasti: (Huom! Kukin harrastaja kirjaa mielestään tosiasioita.) Harrastaja 1: Näin kevään ensimmäisen vipeltäjän. Aluksi luulin nähneeni koheltajan, mutta kuten tunnettua sellaista ei ole tavattu Suomessa, ja tarkemmin katsottuani huomasin, että se oli kuin olikin vipeltäjä - tosin isokokoinen, ja siksi sekoitin sen hetkeksi koheltajaan. Harrastaja 2: Näin koheltajan. Tiettävästi sitä ei ole ennen nähty Suomessa. Havainnostani olen kuitenkin varma. Harrastaja 3: Harvinainen lintu ilmestyi kiikariini. Vaikea tunnistaa. Todennäköisesti vipeltäjä. Kokonsa puolesta voisi kuitenkin olla myös koheltaja. Harrastaja 4: Näin kaksi koheltajaa. Hurraa!! On varmasti lukemattomia tilanteita, joissa luulemme erottavamme ns. tosiasiat helposti ja luotettavasti. Luulon luotettavuus on tiukasti sidoksissa tietomäärään ja uskoon tietolähteen luotettavuudesta. Jos tunnen Harrastaja 2:n ja tiedän, että hän on asiantuntija, olen varmaan taipuvainen uskomaan hänen totuuteensa. Jos taas Harrastaja 1 nauttii luottamustani, jää vipeltäjähavainto minulle "tosiasiaksi". Jatkotutkimuksilla voitaneen lopulta saada syntymään harrastajien kesken jonkinlainen konsensus todennäköisestä totuudesta vaikkei

17 17 uusia havaintoja enää saataisikaan. Tätä en kuitenkaan rohkenisi kutsua objektiiviseksi totuudeksi - korkeintaan intersubjektiiviseksi. Kesäterveisin, Heikki Mäntylä PS. Koska muita koheltajaa tukevia havaintoja ei tullut mistään päin Suomea, järven lintuhavainto määritettiin Riista- ja Kalatalouden tutkimuslaitoksella vipeltäjäksi. Salametsästäjä Kusti ampui linnun tavina, pisti sen pataansa ja hiukan ihmetteli outoa makua. "Kaikenlaisia koheltajia järvellä lentääkin", hän mutisi Jyrki Tyrkkö Hyvät Luonnonfilosofit, eityisesti Eero Byckling Juuri kun olin aikeissa kirjoittaa viestin LFS:n sähköpostipiiriläisille kiinnittääkseni huomiota juuri hetki sitten Kanavasta lukemaani Eero Bycklingin juuri ilmestyneeseen artikkeliin Donald Davidson ja objektiivinen totuus totesin saaneeni Heikki Mäntylältä aihetta koskevan viestin. Bycklingin aihehan on sekä tärkeä että mielenkiintoinen, kuten Mäntyläkin toteaa. Muutama hiukan poleeminen kommentti tekee mieli esittää näin tuoreeltaan menemättä aiheeseen kovin laajasti. Byckling näyttää arvostavan Davidsonia suuresti, eikä siinä mitään; filosofisissa kysymyksissäkin arvostukset ovat paljolti paitsi älyasioita myös makuasioita, joten erilaisia näkemyksiä on luonnollisista syistä. Mutta Bycklingin kirjoituksista voi helposti saada sen käsityksen, että totuuksia kussakin asiassa on vain yksi. Ja se käsitys ei nähdäkseni saa filosofiassa yleensä kovin suurta kannatusta miksi muuten olisi niin monia koulukuntia ja käsityseroja. Heikki Mäntylä jo tarttui Bycklingin artikkelissaan antamaan havainneajatukseen bongarit lintujärvellä. Samaa kuvitelmaa hieman toisesta näkökulmasta tarkastellen, voisimme ehkä ajatella, että se harvinainen lintu, jonka bongarit näkivät tai ehkä eivät nähneet taikka tunnistaneet, olikin Donald Davidson! Bongarit puolestaan olisivat filosofian lintuja harrastavia amatöörejä tai sanotaan vaikka hyvinkin vakavasti fikosofiaa ammatikseen harjoittavia asiantuntijoita. Järveä kuvatkoon maailmassa ilmestynyt filosofinen kirjallisuus se bongarien kirjoittama lintupäiväkirja. Tästä näkökulmastakin TOTUUS tuntuu olevan vaikeasti tavoitettavissa. Olen katsellut huvikseni vain muutamia filosofisia teoksia nähdäkseni, minkälaisia havaintoja DD- linnusta on saatu. Hämmästyksekseni esim. Routledge History of Philosophy sarjassa ilmestynyt Philosophy of Science, Logic and Mathematics in the Twentieth Century, ed. Stuart Shanker, 2002, ei mainitse lainkaan Donald Davidsonia. Ei myöskään 1947 ilmestynyt Twentieth Century Philosophy, Living Schools of Thouht, Ed. Dagobert D. Runes, tunne Davidsonia. Katsoin myös Wolfgang Stegmüllerin 1979 ilmestynytttä Hauptströmungen der Gegenwartsphilosophie. Siitä löytyi bongaus Quine a käsittelevän kohdan erään sivun alaviitteestä, missä todetaan Davidsonin yhdessä Hintikan kanssa toimittaneen Quinen filosofiaa käsitelleen kirjan, ei siis mitään miehen henkilökohtaisesta ajattelusta. No löytyi sentään joku Davidsonin oikeasti bongannutkin; Niiniluodon ja Saarisen toimittamassa kirjassa Nykyajan Filosofia, WSOY 2002, on Davidsonin nimi mainittu peräti 7 sivulla, mutta miehen ajatuksia ei siteerata; kuuluu kuitenkin maineikkaisiin analyyttisiin filosofeihin Niiniluodon ja Saarisen yhteisesti kirjoittaman

18 18 johdantoartikkelin mukaan. Tietysti voidaan nyt sanoa, että ei tämä nyt todista mitään. Kuitenkin päätyisin jo tämän esimerkin valossa samantapaiseen käsitykseen kuin Mäntylä, että Luulon luotettavauus on tiukasti sidoksissa tietomäärään ja uskoon tietolähteen luotettavuudesta. Parhain terveisin Jyrki Tyrkkö Eero Byckling Hyvät luonnonfilosofit, Parhaat kiitokset Heikki Mäntylälle ja Jyrki Tyrkölle siitä, että ovat vaivautuneet kommentoimaan juttuani Kanavassa. Tässä muutama selventävä huomautus. Donald Davidsonia kiittävät lausunnot on otettu kirjallisuudesta vaikka Kanavan tapaan en antanut kirjallisuusviitteitä. Tosin hänestä on toisenlaisiakin käsityksiä, kuten Jyrki tuo esille. Syy miksi kirjoitin Kanavaan ei ollut niinkään jatkaa syksyn keskustelua kuin se, että Davidson näyttää tehneen samankaltaisia havaintoja ja vetäneen samansuuntaisia johtopäätöksiä kuin itse olen tehnyt. Koska pidän näitä paikkansapitävinä ja arvokkaina, halusin innostaa nuorta polvea tutustumaan hänen kirjoituksiinsa. Vastaukseni Heikille ja Jyrkille ilmenevät jo syksyn sähköpostikirjeenvaihdosta ja Davidson taas antaa omat vastauksensa kirjoituksissaan. Kuitenkin lyhyesti Heikille: Johtopäätökseni oli: Ainoa tapa selittää kuvausten samankaltaisuus on, että järvellä oli kyseinen lintu. Samaa mieltä näyttäisivät olevan myös harrastajat 1-4, sillä vaikka he ovat erimielisiä yksityiskohdista, he kukin ovat päätyneet käsitykseen että järvellä oli lintu ilman että ovat kommunikoineet keskenään. Jyrkille taas kommentti: Filosofian historiassa on tapahtunut, että uranuurtaja on tuntematon pitkään; esimerkiksi Frege oli unohduksissa vuosikymmeniä kunnes Bertrand Russell toi hänen ansionsa yleiseen tietoisuuteen. Yhteinen kantanne on: Luulon luotettavuus on tiukasti sidoksissa tietomäärään ja uskoon tietolähteen luotettavuudesta. Sanokaapa mitä muuta voi luulon luotettavuus olla kuin sitä miten lähellä väite on totuutta? En ole koskaan väittänyt, että ihminen on erehtymätön ja olen korostanut että vain matematiikassa on pysyviä ja täsmällisiä totuuksia. Empiiristen asioiden kohdalla, kuten filosofia, totuus on ideaali. Kuu ei ole täsmälleen pallo vaan siinä on vuoria ja laaksoja, mutta silti on hyödyllistä kutsua Kuuta palloksi. Samaten totuus on tavoite. Monissa asioissa voimme sanoa lauseita tosiksi ilman että vaivaudumme tekemään varauksia: Jyrki on LFS:n hallituksen jäsen, Heikki tekee kauniita videoita, Nyt on kesäkuu, Tulehduksia hoidetaan antibiooteilla, ja niin edelleen. Filosofisessa keskustelussa suhtautumisella totuuteen on kuitenkin merkitystä. Keskustelu voi olla mielipiteiden vaihtoa, ilman yhteistyötä kuten esimerkiksi runojen kirjoittaminen: yksi tekee yhden, joku toinen seuraavan. Toisaalta keskustelu voi olla pyrkimystä kohti totuutta: yksi esittää käsityksiään, toinen tuo esille ongelmia niissä ja täydentää lisähavainnoilla, ja niin edelleen. Pyrkimys on saada yhdessä selville miten asiat ovat. Kesäterveisin, Eero Byckling

19 Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, erityiisesti Eero Byckling, Tekee mieleni vielä hiukan jatkaa totuus- keskustelua vaikka pakostakin tässä alkaa tulla samojen argumenttien toistoa. Asia on kuitenkin siinä määrin sekä periaatteellinen että käytännöllinen ettei sitä malta vielä sivuun siirtää. Palaan aluksi lintujärven esimerkkiin. Eero Byckling sanoi alkuperäisenä johtopäätöksenä lintuhavainnosta: "Ainoa tapa selittää kuvausten samankaltaisuus on, että järvellä oli kyseinen lintu." (Alleviivaus minun) Viimeisimmässä kirjeessään Eero on kuitenkin hiukan muuttanut johtopäätöstään: "...he kukin ovat päätyneet käsitykseen, että järvellä oli lintu..", eli lieventänyt yhteistä havaintotulosta koskemaan vain "lintua" eikä "kyseistä" harvinaista lintua. Tämä on tärkeä ero. Tämän jälkimmäisen intersubjektiivisen totuuden totuusarvo on varmasti suurempi kuin kompromissi vipeltäjästä tai koheltajasta. Sekään ei kuitenkaan ole objektiivinen totuus. Mielestäni havainnon subjektiivisuutta ei voida poistaa millään konstilla. Havaitsija on subjekti, jonka havainto on subjektiivinen. Lisäämällä havaitsijoiden eli subjektien määrää, voidaan totuuden intersubjektiivista totuusarvoa nostaa lähes rajatta edellyttäen, että havainnot muistuttavat riittävästi toisiaan. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei suuri tai edes täydellinen (kaikki ovat samaa mieltä) intersubjektiivinen totuusarvo tee totuudesta objektiivista. Eikö sitten objektiivisia totuuksia ole olemassakaan? Niin sanottuja objektiivisia totuuksia voi mielestäni esiintyä vain ideoiden maailmassa. Eerokin toteaa: "Empiiristen asioiden kohdalla, kuten filosofia, totuus on ideaali. " (filosofian tilalle vaihtaisin mieluummin kyllä esim. fysiikan tai vaikkapa lääketieteen.) ja kysyy: "Sanokaapa mitä muuta voi "luulon luotettavuus" olla kuin sitä miten lähellä väite on totuutta?" Vastaan tähän: Luulon luotettavuus on kuvitelmamme siitä miten lähellä havaintomme ja kuvauksemme ovat luomaamme ideaalia. Luonnossahan ei ole totuus- käsitettä. Vasta ihmisen luoma ideamaailma luo tämänkin käsitteen. Asiantilat ovat sellaisia kuin ne ovat riippumatta havainnoistamme, mutta havaintomme ja ennen kaikkea subjektiiviset kuvauksemme asiantiloista tekevät totuuksista subjektiivisia. Erilaiset ilmiöiden kuvaukset voidaan asettaa jonkinlaiseen "arvojärjestykseen" niiden intersubjektiivisen totuudellisuuden mukaan. Niin sanotut tieteelliset totuudet asetetaan länsimaisessa arvomaailmassa varsin korkealle, eikä syyttä. Se ei kuitenkaan tee niistä objektiivisia. Olen Eeron kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että "Monissa asioissa voimme sanoa lauseita tosiksi ilman että vaivaudumme tekemään varauksia." Tämä on tietysti järkevä ja sujuva tapa kommunikoida ja useimmiten jokainen ymmärtää sanomattakin, että kyseessä on vain subjektiivinen totuus, jonka totuusarvo voi lisäksi eri kuulijoille olla kovin erilainen. Varsin usein myös eri subjektien mieliin syntyneet käsitykset puheena olevan aiheen totuudesta voivat poikeata toisistaan ilman, että sitä edes välittömästi huomataan. Vasta, kun käsitykset "totuudesta" eroavat niin paljon toisistaan, että molemmat huomaavat sen, syntyy väittelyä tai syyttelyä väärinymmärryksestä, joka voi lopulta johtaa intersubjektiivisen totuuden syntymiseen.

20 20 Onko tämä inttämiseni subjektiivisesta/objektiivisesta totuudesta siis pelkästään kvasiteoreettista saivartelua, jolla ei ole mitään merkitystä tavallisessa elämässä. Mielestäni ei ainakaan täysin. Tiedemaailma markkinoi mielellään tieteellisiä totuuksia objektiivisina. Jää helposti huomaamatta, että ne kuitenkin ovat teorioista, malleista, tutkimustavasta, tutkimuslaitteistoista ja havaitsijoista riippuvia totuuksia. Tässä piilee vaara, joka pahimmillaan johtaa siihen, ettei muita totuuksia oteta edes kuuleviin korviin ja/tai ne leimataan huu- haaksi. Luulen, etten ole Eeron kanssa itse asiasta kovin paljon eri mieltä. Näyttää kuitenkin siltä, että "objektiivinen"- käsitteen merkityssisältö on meille erilainen, joten objektiivista totuutta tässäkään asiassa ei löytyne subjektiivisin näkemyksin ja perustein. Kesäterveisin Heikki Mäntylä Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, Pidin LFS:n kokouksessa torstaina esitelmän: Tieto, totuus, tiede. Oli ilahduttavaa, että sali oli tupaten täynnä kuulijoita. Lähetän ohessa esitykseni Word- tiedostona. Alkusyksyn terveisin Heikki Mäntylä Tieto, totuus, tiede (esitelmä Luonnonfilosofian Seurassa ) Arvoisat kuulijat. Seuraavat mielipiteet ja johtopäätökset ovat omiani. Vältän siteeraamasta auktoriteetteja - mahdollisuuksien mukaan. Oppineet ja hyvämuistiset kuulijani kuitenkin varmaan tunnistavat monet väitteeni ja omiksi kuvittelemat oivallukseni joidenkin ajattelijoiden, jopa vuosisatoja sitten, julkituomiksi ajatuksiksi. Ymmärrän toki itsekin, että useimmat asiat ovat jääneet mieleeni jostain lukemastani tai kuulemastani. Mieleni prosesseissa ne ovat kuitenkin kypsyneet vähitellen omiksi ajatuksikseni eli tiedoikseni. Sellaisina ne esitän ja mahdollisista väärinymmärryksistäni otan vastuun. Välittömästi mieleeni tulevat tunnetut ajattelijat koetan kuitenkin mainita heti asiayhteydessä. Lähde- ja referenssiluettelo siis puuttuu esitykseni lopusta, muttei sitä tarvitakaan koska tämä ei ole tieteellinen tutkielma. Kunnollisen esityksen täytyisi lähteä antiikin ajoista. Koska kuitenkin olemme vasta hiljattain julistaneet luoneemme tietoyhteiskunnan, lienee perusteltua koettaa oikaista ja katsoa

21 21 mitä tarkoitamme tiedolla, joka oikeuttaa meidät kutsumaan nykyisyyttämme tällä komealla tietoyhteiskunnan arvonimellä. Mikä on tietoa ja tietämistä? Kysymyksen tiedon ja tietämisen luonteesta on tehnyt mielenkiintoiseksi ja ajankohtaiseksi huima tekniikan kehitys. Elektroniikkateknologia on tuonut muassaan, paitsi uusia koneita ja laitteita, myös tarpeen luoda uusia käsitteitä. Mieltämiskykymme ja oma kielemme ei kuitenkaan ole pysynyt täysin mukana tässä nopeassa kehityksessä. Vakiintuneiden käsitteiden soveltaminen uuteen alueeseen ei ole helppoa eikä siinä ole aina onnistuttu. Tutuille käsitteille on annettu uusia vivahteita. Tämä on johtanut merkitysten hämärtymiseen ja outoihin mielikuviin sekä moniin väärinkäsityksiin - esimerkkinä älykkäät tai tietoiset koneet. Suomenkielistä tieto- sanaa käytetään varsin huolettomasti monissa merkityksissä muun muassa käännöksenä englannin kielen sanoista information, knowledge ja jopa data. Esimerkkejä: tietotekniikka = information technology, tietojenkäsittely = data processing, tietokone = computer, tietokanta = data base, tietoliikenne = data communications, tietoyhteiskunta = information society. Dataa prosessoivan koneen nimeäminen tietokoneeksi on vinouttanut asenteitamme ja odotuksiamme kyseisen laitteen olemuksesta ja näennäisestä roolista tietäjänä. Ehkä tästä johtuen joillekin entusiasteille tietokone näyttäytyy jopa älykkäänä, jolla tulevaisuudessa on vision mukaan myös tietoisuus. Voidaan tietysti argumentoida, ettei tietokoneen kykyä tietää, olla älykäs tai jopa tietoinen, voida kyseenalaistaa määrittelemättä mitä näillä käsitteillä täsmällisesti ottaen tarkoitetaan. Mielestäni todistustaakka on kuitenkin tällaisen poikkeuksellisen koneen tekijöillä eikä päin vastoin. Rohkenen väittää, tukeutuen yleiseen intuitiiviseen käsitykseen tietämisestä, älystä ja tietoisuudesta, etteivät tietokoneet tiedä, eivät älyä eivätkä ole tietoisia. Vain siinä tapauksessa, että tieto, äly ja tietoisuus määritetään yleisestä merkityssisällöstä poikkeavasti, ohjelmointikielten ehdoilla, voidaan tietokone korottaa sille tarjottuun asemaan. Jätän älyn ja tietoisuuden filosofoinnin tulevaisuuden esitelmien aiheeksi ja rajoitun seuraavassa tiedon olemuksen pohdintoihin. Nykyinen Helsingin yliopiston rehtori, professori Ilkka Niiniluoto on runsaat pari vuosikymmentä sitten tehnyt ehdotuksen eri käsitteiden merkitysten erottamisesta toisistaan suunnilleen seuraavasti: Data viittaa informaation kantajina toimiviin merkkeihin, signaaleihin ja niiden jonoihin (esim. tietokoneen virtapiirien sähköimpulssit ja tilastollisen tutkimuksen havaintomatriisin luvut). Informaatio voidaan jakaa seuraavasti ei- kielellisen ja kielellisen informaation alalajeihin: Ei-kielellistä informaatiota on fysikaalinen informaatio, joka viittaa aineen ja energian järjestyneisyyteen ja kompleksisuuteen (esimerkiksi atomit, DNA- molekyylit ja taloudelliset järjestelmät sisältävät fysikaalista informaatiota).

22 22 Kielellisen informaation lajeja ovat: syntaktinen informaatio, joka viittaa toistuvasti esiintyviin merkkijonoihin jossain kommunikaatiosysteemissä semanttinen informaatio, joka viittaa merkkijonojen ilmaisemiin viesteihin (esimerkiksi sanojen ilmaisemat käsitteet väitelauseiden ilmaisemat propositiot) pragmaattiseen informaatioon, joka viittaa henkilö- ja kulttuurisidonnaiseen merkitykseen, merkityksellisyyteen tai hyödyllisyyteen (esimerkiksi silmäniskun kulttuurinen merkityssuomalaisessa ravintolassa, väitelauseen "ulkoilman lämpötila on - 15 C" merkitys minulle ulos lähtiessäni). Tieto (knowledge) viittaa alustavasti sellaiseen kielelliseen informaatioon, joka on jollain tapaa menestyksellistä, perusteltua tai totuudenmukaista. Kaikki kielellinen informaatio (esim. poliittinen propaganda, valheet, myytit, pseudotieteet) ei siis edellisen jaottelun mukaan ole tietoa. Edellä olevissa määritelmissä ei Niiniluoto ota kantaa informaation oikeellisuuteen tai virheellisyyteen. Tämä oudoksuttaa ensi silmäyksellä - elämmehän maailmassa, jossa kielellinen informaatiotulva on täynnä myös virheellistä informaatiota. Hetken tuumaus kuitenkin johtaa oivallukseen, ettei data tai informaatio pidä sisällään mitään arvoasetelmia tai merkityksiä. Tiedon olemukseen hän liittää (vaihtoehtoisina ominaisuuksina) menestyksellisyyden, perustelut ja totuusvaatimuksen. Aluksi ne tuntuvat luontevilta edellytyksiltä mutta tarkemmin pohdittuna herättävät monia kysymyksiä. Jää mm. ihmettelemään, menevätkö tässä eräät totuusteoriat ja tiedon määritelmä sekaisin. (Palaan totuusteorioihin jäljempänä.) Niiniluoto ei kuitenkaan tuo esiin tiedon periaatteellista eroa datasta ja informaatiosta. Päin vastoin, hän itse asiassa näyttää rinnastavan tiedon informaatioon toteamalla, ettei kaikki kielellinen informaatio ole tietoa. Esimerkkiluettelosta käy ilmi, että hän implisiittisesti liittää myös informaatioon totuuden ominaisuuden rajaamalla tiedon ulkopuolelle epätodeksi kokemansa kielellisen informaation - poliittisen propagandan, valheet, myytit ja pseudotieteet. Omassa maailmankuvassani tieto poikkeaa oleellisesti sekä datasta että informaatiosta. Kaikki data ja informaatio, mukaan luettuna ei- kielellinen ja kielellinen, prosessoituvat tiedoksi ihmisen mielessä. Tämä tiedoksi prosessoitunut tieto on väistämättä subjektiivista. Prosessin lopputulokseen vaikuttavat perustelujen ohella aiemmat tietoni ja maailmankuvani, jotka mm. määrittävät informaation uskottavuuden. Prosessin tuloksena syntyy mieleeni tietämisen tunne. Syntyneellä tiedolla on merkityksiä ja totuusarvoa, jota datalla ja informaatiolla ei ole. Näin syntyneen tiedon pohjalta voin kuitenkin arvioida saamani informaation oikeellisuutta/virheellisyyttä. On tärkeää huomata, että myös ns. virheellinen tai virheellisesti tulkittu informaatio synnyttää tietoa eli aikaansaa tietämisen tunteen. Sen tiedon muuttaa vain sisäinen oivallus tai uusi informaatio.

23 23 Uskomuksista tiedoksi Tiedon esiaste on uskomus. Sekin syntyy useimmiten informaatiovuon eli havaintojen laukaisemana. Joskus myös spontaani sisäinen oivallus voi, ilman perusteluja tai tunnistettavaa ulkoista katalysaattoria, synnyttää uskomuksen, joka voi johtaa tietämisen tunteeseen. Uskomus vahvistuu lisäinformaatiolla ja perusteluilla. (Huolimatta vilpittömästä yrityksestäni, en näköjään onnistunut yrityksessäni olla tukeutumatta antiikin ajattelijoihin.) Platonin sanotaan määritelleen tiedon seuraavasti: Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tässä muodossa se esitettäneen suomeksi yleisimmin, ja arvovaltaisten filosofien enemmistö tulkitsee sen seuraavalla tavalla: Tiedän, että p, jos 1) uskon, että p 2) p on tosi, ja 3) p on perusteltu Mielestäni tulkinnassa piilee kömmähdys. Uskon, että p sisältää jo itsessään oletuksen, että uskon p:n olevan totta. Enhän voisi muuten näin uskoa. Jos lisäksi p on perusteltu, lisää tämä uskomukseni totuusarvoa siten, että voin sanoa tietäväni, että p. Kohta 2) on siis hämmentävä lisävaatimus, joka voimassa ollessaan tekee kohdasta 3) tarpeettoman. Miksi perustella jotain, joka jo lähtökohtaisesti on tosi ja jonka uskon todeksi? Kyllä se silloin olisi minulle ns. varmaa tietoa. Ehkäpä kyseessä on alkuperäisen määritelmän käännös- tai kirjoitusvirheestä johtuva tulkintavirhe. En tiedä miten määritelmä on alunperin kreikankielessä kirjoitettu. Mutta, olipa se missä muodossa tahansa, etymologia ei voine määrätä miten väittämä tulisi ymmärtää etsittäessä osuvaa tiedon määritelmää. Määritelmä tulisi mielestäni kirjoittaa ja lukea: Tieto on hyvin perusteltu tosiuskomus. Siis, tosiuskomus yhteen kirjoitettuna, jolloin sen merkitys muuttuu, ja lause tarkoittaa: Tieto on hyvin perusteltu uskomus, jonka uskon olevan totta. Tämä voitaneen ilmaista seuraavalla tavalla: Tiedän, että p, jos 1) uskon, että p 2) p on perusteltu hyvin Siis lähtökohtaisesti en vielä tiedä onko p totta vai ei- totta, mutta uskon, että p on totta. Kun p:lle esitetään hyviä perusteluja sen totuusarvo kasvaa, ja vähitellen uskoni vahvistuu tiedoksi. Mitä paremmat perustelut sitä vankempi tietämisen kokemus syntyy mielessäni. Tietämiseen liittyy väistämättä spontaani tunne tiedon totuudellisuudesta - muutenhan se ei olisi tietoa vaan arvelua.

24 24 (Luonnonfilosofian seurassa on aiheesta käyty laajahko sähköpostikirjeenvaihto ja keskustelu keväällä ja syksyllä 2003.) Mikä on totta? Totuus liittyy ihmisen mieleen ja arvostuksiin. Vain tietoinen subjekti voi pohtia oikean ja väärän, toden ja epätoden suhteita. Luonnossa ei ole totuuksia tai epätotuuksia valheesta puhumattakaan. Mikä siis on totta? Miten määritellään totuus? Koetin löytää vastausta tunnetuista totuusteorioista huonolla menestyksellä. Totuuden määritelmien ja totuuden kriteereiden käsitteet näyttävät menevän sekaisin teoreetikoiden käsittelyssä. Muistin virkistämiseksi ja selvennykseksi pikainen kertauskurssi: Totuuden korrespondenssiteoria: Väite on tosi, jos se vastaa todellisuutta. Totuus on ajattelun ja todellisuuden yhdenmukaisuutta ja vastaavuutta. Toinen kuvaus samasta teoriasta toteaa että Totuus merkitsee lauseen ja todellisuudessa vallitsevan asiaintilan välistä vastaavuutta. On syytä kysyä: Mitkä ovat ne kriteerit, jotka oikeuttavat meidät toteamaan, että väite vastaa todellisuutta? Riittääkö kuulopuhe vai pitääkö uskoa vasta painettuun sanaan? Riittävätkö välittömät aistihavainnot, vai pitääkö olla mittalaitteiden mittaustuloksia? Onko rakentamiemme aparaattien informaatio luotettavaa ja virheetöntä? Totuuden koherenssiteoria: Vertailua ei suoriteta todellisuuteen vaan toisiin lauseisiin. Totuus merkitsee lauseen yhteensopivuutta muiden lauseiden muodostaman joukon kanssa. Tai uudempi versio, joka määrittää totuuden perustelluksi väitettävyydeksi tai vapaan keskustelun yksimieliseksi lopputulokseksi. Tässä totuuden määritelmä ja totuuden kriteerit näyttävät menevän sekaisin. Viimeinen toteamus yksimielisestä lopputuloksesta viittaa kriteerinä intersubjektiiviseen hyväksyntään, johon viittaa myös seuraava pragmatistinen teoria. Totuuden pragmatistinen teoria: Väitteen totuus merkitsee sen toimivuutta tai menestyksellisyyttä. Kyseessä ei siis ole vertailu johonkin, vaan propositio on tosi jos se menestyy käytännössä eli on käyttökelpoinen, hyödyllinen tai arvokas. Mielestäni teorian täytyisi määritellä hiukan tarkemmin käyttökelpoisuuden, hyödyllisyyden ja arvokkuuden laatu ja aikajänne ollakseen itse käyttökelpoinen. Monet poliittiset ja propagandistiset väitteet ovat menestyksellisiä ja käyttökelpoisia, mutta se ei tehne niistä tosia. Totuuden konsensusteoria: Teoria edellyttää tiedeyhteisön käsitteen ja niinpä se on tieteen suosima.

25 25 Tiedeyhteisö on rationaalisten toimijoiden yhteisö, jossa pyritään vääristymättömään informaatioon l. ideaaliseen kommunikaatioon. Totuus on se käsitys, joka selviytyy tällaisen yhteisön läpikäymästä kriittisestä keskustelusta. Määritelmä näyttää olevan sukua koherenssiteorialle, mutta yhteinen päätös siitä mikä on totta on rajattu yleisen vapaan keskustelun alueelta vain tiedeyhteisön päätösvallan alaiseksi. Totuuden semanttinen teoria: Semanttinen korrespondenssisääntö Propositio p on tosi jos ja vain jos p on tosi, eli esim. propositio lumi on valkoista on tosi jos ja vain jos lumi on valkoista. Siis selkokielellä: tosi on tosi jos, ja vain jos, tosi on tosi. (mikäli ymmärsin oikein) Skeptisismi: Skeptisismissä on monia variaatioita. Yhteistä niille on kuitenkin se, että kaikkiin totuuksiin pitää suhtautua kriittiseksi. Skeptisismiä ei ehkä pitäisi ollenkaan lukea totuusteorioiden joukkoon vaikka se joskus esiintyykin totuusteorian- otsikon alla. Skeptikkojen jyrkin siipi kyseenalaistaa kaiken. Descartes epäili kaiken tiedon luotettavuutta huomauttamalla, etteivät pelkästään aistihavainnot ole epäluotettavia vaan saatamme tehdä myös virhepäätelmiä, ja ajatuksemmekin voivat sisältää harhakuvitelmia. Hän päätyi lopputulokseen, että ilmeisen varmasti totta on ainoastaan epäilijän olemassaolo: "cogito, ergo sum". Tämä, hänen henkilökohtaisesti sisäistämänsä oivallus, idea, korostaa itse oivalletun tiedon merkitystä ja totuusarvoa. Liberaalimpi skeptikkojen ryhmä on sitä mieltä, että todellisuus voidaan hahmottaa ja käsitteellistää lukuisilla eri tavoilla muttei ole olemassa mitään ainoaa oikeaa havaintoa yksiselitteisessä mielessä. Lukuisista totuusteorioista ei tunnu löytyvän totuuden ratkaisua, eli totuutta. Edes yritys yksinkertaistaa ongelma ajattelemalla totuus valheen tai epätoden vastakohdaksi, ei anna kunnollista vastausta. Miten määritetään epätotuus? Ovatko epätotuus ja valhe synonyymeja? Epäeksakti informaatio ei ole valhe eikä myöskään osatotuus. Vai onko? Tunnettu tarina kertoo Canterburyn arkkipiispan vierailusta New Yorkissa. Kun piispa astui laivasta satamalaiturille, piirittivät paikalliset lehtimiehet hänet tietysti kysymyksineen. Eräs halusi tietää mitä mieltä piispa oli prostituutiosta ja New Yorkissa olevasta bordelleista. Mitä, onko New Yorkissa bordelleja! oli piispan hämmästynyt ensikommentti. Seuraavan aamun lehden etusivulla komeili otsikko: Canterburyn piispan ensimmäinen kysymys hänen saapuessaan vierailulle Yhdysvaltoihin oli: Onko New Yorkissa bordelleja? Lehtimies oli kertovinaan totuuden, mutta lukijoiden mieleen prosessoitui tieto, joka ei varmastikaan antanut oikeaa kuvaa tapahtumasta. Mielestäni jopa arvostetut filosofit hairahtuvat joskus kielipeleissään käsittelemään totuus- käsitettä melko huolettomasti. He ikään kuin lähtevät ajatuksesta, että lauseet edustavat yksikäsitteistä informaatiota ja propositiot ovat eksakteja. Esimerkkeihinsä he valitsevat

26 26 totuuksia, jotka tuntuvat itsestään selvyyksiltä, jolloin väitteitä ja rinnastuksia ei huomata kyseenalaistaa. Objektiivista totuutta etsimässä. Edellä esittämäni näkemys, että data ja informaatio prosessoituvat tiedoksi ihmismielessä ja, että vasta ihmisen mieli on luonut totuuden käsitteen, johtaa seuraavaan päättelyketjuun: Ihminen on havaintoja tekevä subjekti, joka vastaanottaa informaatiota eri tavoin, tekee johtopäätöksiä, antaa merkityksiä. Prosessi johtaa lopulta tietämisen tunteeseen. Tätä hän kutsuu tiedoksi, jonka uskoo olevan totta. Yksittäiset subjektiiviset totuudet voivat kehittyä intersubjektiivisiksi, kun subjektien lukumäärä lisääntyy ja havaintojen sekä keskinäisen informaation tulkinnat muistuttavat riittävästi toisiaan. Intersubjektiiviset totuudet koetaan todemmiksi kuin yksittäiset. Ne eivät kuitenkaan muunnu objektiivisiksi totuuksiksi vaikka siltä voi alkaa näyttää. Joskus varsin vähäinenkin intersubjektiivisuuden aste hyväksytään ns. lopulliseksi ja oikeaksi totuudeksi esim. parin luotettavaksi katsotun avaintodistajan todistukset oikeusistunnoissa. Joskus edes miljoonien ihmisten omaksuma intersubjektiivinen totuus ei riitä vakuuttamaan kaikkia esim. Irakin sodan oikeutus. Esimerkkejä puolesta ja vastaan olisi helppo keksiä loputtomasti. Emme siis näytä pääsevän subjektiivisuutta pakoon. Havaintojen pohjalta syntyvä objektiivinen totuus edellyttäisi kaiken ulkopuolella olevan havaitsijan. Tällä havaitsijalla tulisi olla lisäksi tunteista ja arvoista riippumaton objektiivinen maailmankuva objektiivisen tiedon muodostajana. Vaikka reaalimaailmassa objektiivinen totuus näyttää jäävän tavoittamatta se ei kuitenkaan kokonaan livahda karkuun. Ideoiden maailmassa objektiiviset totuudet näyttävät olevan ulottuvillamme. Ne eivät edellytä havaintoja koska ne ovat abstraktioita. Ideat ovat absoluuttisia, joille ei ole tarkkoja vastineita havaintomaailmassa, joten joudumme kuvaamaan ja havainnollistamaan niitä käyttäen metaforia, likiarvoja ja subjektiivisia tulkintoja. Tällaisia, ideoiden tasolla olevia objektiivisia totuuksia tavoitamme sekä arkielämästä, uskonnoista että tiedemaailmasta rakkaus, jumala, ympyrä, jne. Erimielisyyksiä totuuden objektiivisuudesta tai subjektiivisuudesta aiheuttaa varsin yleinen väärinymmärrys kuvauksen ja todellisuuden keskinäisestä suhteesta. Kuvaus ei ole yhtä kuin kuvattava. Piirretty ympyrä on vain ympyrän idean kuvaus ei itse idea ympyrästä. Terävällä kynällä ja harpilla piirretty ympyrä on tietysti parempi kuvaus kuin esim. vapaalla kädellä paksulla huopakynällä tehty yritys, mutta harpilla saatu tulos ei kuitenkaan ole objektiivisempi ympyrä kuin käsivarainenkaan. Eri uskonnot yrittävät kuvata jumalan ideaa erilaisin metaforin. Tuloksena on lukematon määrä subjektiivisia totuuksia, joista eräät, valtauskontojen markkinoimat totuudet ovat saavuttaneet varsin korkean intersubjektiivisuuden tason. Joku viisas on sanonut. Kaikki

27 27 kuvaukset Jumalasta tekevät siitä epäjumalan. Tähän on helppo yhtyä. Objektiivista jumalaa ei voi personifioida subjektiivisin attribuutein, Rakkautta voidaan kuvata miljoonilla eri tavoilla ja ne kaikki ovat subjektiivisuudessaan yhtä tosia tai oikeita. Väite, että kuvauksia on yhtä monta kuin kuvaajiakin ei ole liioittelua vaan aliarviointia. Kuvauksia on tietysti enemmän kuin kuvaajia, koska saman subjektin kuvaukset muuttuvat kokemuksen ja tunnetilojen muuttuessa. Totuusarvo totuuden mittarina Totuudelta ei siis voida ihmisten välisessä kommunikaatiossa edellyttää objektiivisuutta tai absoluuttisuutta. Vitsikkääksi tarkoitettu sanonta: Kun savolainen avaa suunsa, siirtyy vastuu kuulijalle. on itse asiassa vakavasti otettava oivallus, joka on syytä laajentaa koskemaan kaikkia - heimoihin ja kansallisuuksiin katsomatta. Monesti syntyy houkutus yksinkertaistaa asioita jaottelemalla tiedot joko tosiksi tai valheiksi. Tämä ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa. On helppo osoittaa, että ainakaan käytännön elämässä totuus ei aina kerro totuutta. Kerrotaan tarinaa oikeusistunnosta, jossa todistajana kuultu vastasi kysymyksiin aina varsin monisanaisesti ja eksyi tuomarin mielestä selityksissään usein kauas sivupoluille. Tuomari kehotti miestä pysymään asiassa ja vastaamaan lyhyesti yksinkertaisiin kysymyksiin mieluiten vain joko kyllä tai ei. Todistaja väitti ettei tämä ollut totuuden esiintulon kannalta mahdollista. Kun tuomari ei tätä halunnut ymmärtää, pyysi todistaja lupaa esittää esimerkin. Lupa tuli ja kysymys, johon tuomarin tuli vastata vain kyllä tai ei, kuului: Joko herra tuomari on lakannut vastaanottamasta lahjuksia? Mielestäni totuuksille on hyväksyttävä liukuva skaala - niin moraalittomalta kuin tämä saattaakin kuulostaa jonkun korvissa. Jätän eettisen pohdiskelun kuitenkin mahdollisen toisen esitelmän aiheeksi. Totuus ja valhe voivat sanaparina muodostaa yksinkertaistettuna ON/EI- harhan, mutta jos valheen sijasta totuuden vastakohdaksi luonnehditaan epätotuus, hivuttautuu käsitepari totuus/epätotuus samaan käsitejoukkoon kuin pitkä/lyhyt, korkea/matala, kaunis/ruma, hyvä/paha, ilo/murhe. Näille kumppanuksille on ominaista, ettei toista käsitettä ole ilman vastakohtaansa sekä lisäksi, ettei ääriarvoja ole mahdollista tavoittaa. Tämä rinnastus tarjoaa totuuden etsijälle uusia näköaloja. Olen jo aiemmin käyttänyt käsitettä: Totuusarvo. Tiedon totuusarvo on muuttuva suure ja riippuu mm. perusteluiden uskottavuudesta. Mitä aukottomammin perustelut sopivat aiempiin tietoihimme ja kokemuspiiriimme - sitä parempi uskottavuus ja sitä korkeampi totuusarvo muodostuu uudelle tiedolle. Valaiskoon tätä arkiesimerkki. Vaimoni toteaa aamukahvipöydässä, että onpa kaunis aamu. Katsahdan ulos, aurinko paistaa lämpimän oloisesti. Olen samaa mieltä. Tämän tiedon totuusarvo näyttää olevan 100 % koska se perustuu välittömään havaintoon. Vaimoni kuitenkin jatkaa huomauttamalla, että tuntuu olevan hiukan pakkasta. Emme ole katsoneet lämpömittaria ja minusta sää näyttää auringonpaisteessa lämpimältä, joten

28 28 ihmettelen hänen väitettään onhan vasta alkusyksy. Niinpä vaimoni väitteen totuusarvo on minulle selkeästi alle sata, ehkäpä vain 20 %, mutta vaimollani varmaan varsin korkea. Mutta kun hän lisää, että ikkunan edessä näkyvän rhododendron- pensaan lehdet ovat rullalla, kuten ne aina pakkasessa ovat, alan uskoa häntä, totuusarvoni nousee 80%:iin. Vilkaistuani lämpömittaria ja nähdessäni, että mittari osoittaa pakkasta, olen vakuuttunut tiedon oikeellisuudesta - totuusarvoni kipuaa 99%:iin. (Ei kuitenkaan 100%:iin, voihan mittari olla viallinen eikä vaimon kukkien antaman informaation tulkintaankaan voi täysin luottaa) Intersubjektiiviseksi totuudeksemme muodostui, että ulkona on pieni pakkanen. Mielemme on täynnä tällaisia havainto- päättely- perustelu- ketjuja, joita kuitenkin harvoin tiedostamme. Uskomme tietävämme asioita varmasti, emmekä huomaa, että omaksumamme totuudet vaihtelevat ja niiden totuusarvot muuttuvat jatkuvasti. Uusien ja vanhojen tietojen totuudet kamppailevat keskenään paikasta mielemme tiedostossa totuusarvojensa avulla. Totuusarvo jokapäiväisenä käsitteenä auttaisi hahmottamaan toden ja vähemmän toden välisiä suhteita sekä myös poistamaan monia väärinkäsityksiä ja kiivailuja ainoan oikean totuuden puolesta. Myös tieteessä se voisi olla käyttökelpoinen. Determinismi ja yksinkertainen, välitön kausaliteetti ovat sukua yhden ja ainoan oikean totuuden käsitteelle. Kvanttimekaniikka on pakottanut muuttamaan Newtonilaista maailmankuvaa suvaitsevaisemmaksi, useamman vaihtoehdon maailmaksi. Tieteellisen tiedon erikoisasema Tieteellistä tietoa ja sen totuuksia on totuttu arvostamaan eikä syyttä. Onhan tieteellinen tutkimus innovatiivisella, rationaalisella ja systemaattisella toiminnallaan ansainnut tämän arvostuksen kumoamalla monia kummallisia uskomuksia ja luomalla uutta tietoa käytännön sovelluksineen. Erityisesti ns. eksaktien tieteiden tietojen totuusarvot koetaan korkeiksi. Tieteellisellä tiedolla on myös pysyvyyden ominaisuus. Toki tieteellisetkin totuudet muuttuvat tutkimuksen edistyessä ja teorioiden muuttuessa, mutta syntytapansa vuoksi ne kuitenkin edustavat varsin hyvin perusteltuja ja siten pysyviä käsityksiä. Tieteellisen tiedon vankka asema totuuden kertojana voi toisaalta johtaa myös väärinkäsityksiin. Kysyttäessä tiedemieheltä mielipidettä jostain oudosta ilmiöstä, vaikkapa telepatiasta, voi saada vastaukseksi ettei sitä ole tieteellisesti todistettu. Kysyjä tulkitsee tämän väitteeksi, ettei kyseistä ilmiötä ole olemassa. Tätähän ei vastaus kuitenkaan väitä. Se ainoastaan toteaa, ettei nykyisillä tieteellisillä tutkimusmenetelmillä ja - laitteilla ole voitu tosittaa ilmiötä tieteen hyväksymillä pelisäännöillä eli ei ole tieteellisesti todistettu. Tiede ei siis ota kantaa telepatian olemassaoloon muttei myöskään sulje pois mahdollisuutta, etteikö ilmiötä joskus tulevaisuudessa voitaisi mitata ja osoittaa tieteellisin menetelmin. Joskus kuitenkin tapaa tutkijoita, joille tiede on noussut uskonnon asemaan. Ainoastaan tieteellisesti tositetut ja vallitseviin paradigmoihin sopivat tiedot ovat tosia kaikki muu on

29 29 spekulaatiota ja luulottelua. Niinpä tieteellisen todisteen puuttuminen merkitsee heille ilmiön olemassaolon kieltämistä Tieteellisen tiedon eräs määritelmä on : Tieteellinen tieto koostuu kaikista sellaisista tieteellisiä menetelmiä käyttäen saavutetuista luotettavista tutkimustuloksista, jotka ovat läpäisseet julkisen kritiikin ja tulleet siten hyväksytyiksi jossain tieteellisessä yhteisössä. Määritelmä näyttää soveltuvin osin tukeutuvan totuuden koherenssiteorian ja konsensusteorian teorian prinsiippeihin. Jotkut mieltävät tieteellisen tiedon totuuden korrespondenssiteorian mukaisena: Väite on tosi, jos se vastaa todellisuutta Tällaiset tutkijat kokevat tieteellisen tutkimuksen olevan objektiivista ja oikean todellisuuden piirteiden selvittämistä. Päämääränä on todellisuuden kuvaaminen sellaisena kuin se oikeasti on. Luonnollisesti tavoite jää unelmaksi koska subjekti ei voi hävittää subjektiivisuuttaan edes vilpittömällä pyrkimyksellä objektiivisuuteen. Objektiivisuuden harhan rinnalla elää usein myös usko, että tieteellinen tieto todellisuudesta lisääntyy kumulatiivisesti ja lähenee asymptoottisesti lopullista tietoa. Toiveajatteluun sisältyy paradoksi: Jotta voitaisiin väittää lähestyttävän lopullista tietoa, täytyisi tietää mikä se on, jota lähestytään. Teorioiden ja mallien ominaisuuksia Teorian ja mallin syntyprosessi lähtee useimmiten liikkeelle havainnoista. Tiedemiestä ei tyydytä vain havaitseminen ja ilmiöiden toteaminen vaan syntyy tarve kuvata tapahtumia yleisemmällä tasolla. Tiede hakee invariansseja ja kausaalisuhteita sekä pyrkii ennustamaan tulevaisuutta. Teorioihin valitaan perusoletukset ja malleihin luodaan struktuuri. Keskityn seuraavassa tarkastelussa lähinnä fysiikkaan, mutta kuvittelen, että ainakin osa ajatuksista ja johtopäätöksistä ovat soveltuvin osin laajennettavissa myös muille tieteen aloille. Selittämättömiä ilmiöiden ominaisuuksia, joille ei pystytä löytämään kausaalista syytä, on tapana kutsua luonnonlaeiksi. On tärkeää huomata, etteivät tällaiset malleihin kuuluvat luonnonlaitkaan ole pysyviä vaan vaihtelevat tiedon ja tutkimuksen edistyessä. Esimerkiksi muinainen luonnonlaki: tyhjän paikan kammo poistui, kun havaittiin sen johtuvan ilmanpaineesta. Luonnonlaki: valon nopeus on riippumaton valolähteen liikkeestä on voimassa toistaiseksi. Metaforien ja fiktioiden käyttäminen on välttämätöntä. Radioaallot, fotonit, spinit, lumokvarkit, jne. ovat tarpeellisia teorian ja idean hahmottamiselle ja viestimiselle. Pelkkä matemaattisten yhtälöiden kuvailuvoima ei riitä edes fyysikoille, puhumattakaan maallikoista. Mallin struktuurin yksinkertaisuutta ja selkeyttä pidetään arvossa. Einsteinin kerrotaan sanoneen, että teorian on oltava yksinkertaisin mahdollinen muttei sitä yksinkertaisempi.

30 30 Tämä tavoite on edesauttanut monesti uuden mallin syntyä, kun voimassa olevaan malliin on alkanut kertyä liikaa korjauskertoimia ja keinotekoisiksi koettuja komponentteja. Maakeskeinen maailmankuva alkoi järkkyä, kun planeetat, joiden piti kiertää maata ympyräratojaan pitkin, tekivät kummallisia episyklejä eli silmukoita. Siitä huolimatta, että nämä episyklit pystyttiin käsittelemään matemaattisesti varsin tarkasti, ne olivat kauneusvirhe muuten niin hyvässä mallissa. Kun Kopernikus lopulta siirsi origon maasta aurinkoon asettuivat planeetat kauniisti yksinkertaisille ympyräradoilleen auringon ympäri ilman silmukoita. Mallin struktuuri oli taas kaunis. Teorian kehittyessä ja mittaustulosten tarkentuessa muuttuivat ympyräradat ellipseiksi. Näin muuttuvat mallit ja niiden kertomat tieteelliset totuudet. Itsestään selvyytenä pidetään, että teorian on oltava yhteneväinen havaintojen kanssa. Aina eivät havainnot tietenkään ole täsmälleen teorian mukaisia, mutta usein ero voidaan selittää mittausepätarkkuuksilla. Mitä paremmin teoria on sopusoinnussa havaintojen kanssa ja malli tuottaa oikeita ennusteita, sitä vankemmaksi teorian vaikutusvalta kasvaa ja mahti "totuuden" kertojana vahvistuu. Mittaustulosten oikeellisuudesta tai virheellisyydestä ei kuitenkaan ole aina helppoa päästä varmuuteen. Teoriasta poikkeava tulos herättää huomion, mutta huomaamatta voi jäädä mittaustulos, joka näyttää olevan teorian mukainen, mutta todellisuudessa ei ole. Poikkeama voi olla liian pieni käytettävissä olevan mittalaitteen havaittavaksi. Heilurikelloilla ja junan liikenopeuksilla ei voi mitata suhteellisuusteorian ennustamia muutoksia. Atomikellot ja avaruusluotaimet ovat tuoneet paljon uutta informaatiota, mutta on muistettava, että niidenkin mittaustulokset sisältävät virhemarginaalin, joskin aiempia laitteita pienemmän. Hyvin toimivat mallit houkuttelevat tekemään rohkeita extrapolaatioita. Niiden totuusarvoon luotetaan usein vankasti vaikkei niitä voida välittömillä havainnoilla tai kokeilla verifioida. Usko koetellun teorian oikeellisuuteen yllyttää kuitenkin pitämään myös tällaisia totuuksia lähes havainnon vertaisina. Planeettoja on löydetty päättelemällä ne kaukaisen tähden heilahteluista ja myöhemmin päättely on voitu tosittaa suoralla havainnolla. Joskus tuntuu, että extrapolaatioissa ja johtopäätöksissä olisi syytä suurempaan varovaisuuteen, tai pitäisikö sanoa vaatimattomuuteen. Moderni tieteellinen tutkimus on muutamia satoja vuosia vanha. Näin kauan olemme tehneet tieteellisiä havaintoja teorioidemme pohjaksi, eli tähän lyhyeen hetkeen rajoittuu todellinen havaintoaineistomme. Se on noin sadas miljoonas osa arvioimastamme universumin noin 14 miljardin vuoden iästä. Usko, että näemme kaukoputkillamme miljardien valovuosien päähän ei tosiasiallisesti pidennä havaintohorisonttiamme vaan liittyy luomamme teoriaan antamaan mielikuvaan. Tuntuu rohkealta väittää, että tiedämme miten maailmankaikkeus on syntynyt ja kehittynyt miljardien vuosien aikana, vaikka tähän lisättäisiinkin vaatimattomasti lukuun ottamatta alkuhetken ensimmäistä sekunnin murto- osaa. Maapallon säde on runsaat 6000 km. Sadas miljoonas osa tästä on 6 cm. Kuvitelkaamme hypoteettinen geologi, joka tunkeuduttuaan maan kuoreen 6 cm syvyyteen luo teorian, tekee johtopäätöksiä ja kertoo tietävänsä millainen maan ydin on ja mitä siellä tapahtuu. Ymmärrän, että vertaukseni ontuu, mutta se antanee kuitenkin mielikuvan mittasuhteista ja ongelman kompleksisuudesta.

31 31 Mallista paradigmaksi Vähitellen teoria voi saada paradigman statuksen jolloin aletaan uskoa, että teoria kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se "oikeasti on". Tällöin malli alkaa huomaamattamme elää omaa elämäänsä todellisuuden oikeana kuvaajana, ja sen rooli muuttuu radikaalisti. Enää ei valvota onko malli sopusoinnussa havaintojen kanssa vaan huomio kiinnittyy erityisesti siihen ovatko havainnot sopusoinnussa mallin kanssa, ja miten havainnot on tulkittava, jotta teorian perusaksioomat eivät järkkyisi. Yllättäen tiede instituutiona käyttäytyy eri tavalla kuin vapaa tutkimus, joka sen synnytti. Aikoinaan kirkko instituutiona, oikean tiedon omaajana ja jakajana, käytti valtaansa ja vahti dogmiensa koskemattomuutta. Onneksi innovatiiviset ja rohkeat tiedemiehet lopulta mursivat tämän totuuden monopolin. Kirkon oli hyväksyttävä rinnakkaiseksi tiedoksi tieteen esiinmarssi. Alkoi tapahtua vallan siirtymistä koska tieto on valtaa. Tänä päivänä tiede instituutiona on merkittävä vallankäyttäjä. Joskus tuntuu, että se vahtii asemaansa ja dogmejaan yhtä tiukasti kuin kirkko aikoinaan. Yksittäiset sooloilijat julistetaan pannaan ja vaietaan kuoliaaksi. Paradigmaksi muodostuneen mallin lähtökohtia tai rakennetta ei ole sopivaa kyseenalaistaa, koska malli on saanut "todellisuuden" kuvaajan statuksen. Sen sijaan tiedeyhteisön on lupa tehdä siihen korjauksia ja täydennyksiä kertoimilla tai uusilla fiktioilla. Reunaehtona ja pelisääntönä on, että perusaksioomia ja struktuuria ei kokonaisuutena saa järkyttää mutta uusien fiktioiden avulla teoria saadaan toimimaan taas tyydyttävästi. Uudet fiktiot "markkinoidaan" mallin avulla "löydetyiksi" todellisuuden ilmiöiksi. (Huom. Edellisen lauseen voi lukea kahdella eri tavalla sen totuusarvon kärsimättä:...markkinoidaanmallin-avulla "löydetyiksi"... tai..."markkinoidaan" mallin-avulla-löydetyiksi...) Einsteinin nuoruuden aikaan universumi oli staattinen ja rajoittui omaan galaksiimme. Nykyisiin havaintoihin perustuvat arviot kertovat galakseja olevan yli sata miljardia, ja universumi näyttää laajenevan kiihtyvällä nopeudella, jota sen ei tulisi suhteellisuusteorian mukaan tehdä. Einstein ehdotti aikanaan ongelmaan kosmista korjauskerrointa (myöhemmin hän katui ehdotustaan). Nykyinen tiede korvaa korjauskertoimen lisäämällä malliin 73 % pimeää energiaa, jolla on hämmästyttävä ja jopa vakiintuneen paradigman vastainen ominaisuus: negatiivinen gravitaatio. Pimeästä energiasta ei ole havaintoja mutta teoriaan on lisättävä tällainen fiktio, jotta se toimisi. Ei voi välttyä assosiaatiolta näkymättömän keski- Jupiterin keksimisestä Ptolemaioksen ajan maakeskistä teoriaa pönkittämään ja selittämään oikean Jupiterin episyklit. Jopa vallitsevaan teoriaan sisältyvät luonnonlait saavat ääritapauksessa joustaa paradigman mahdin edessä. Maailmankaikkeuden alkuräjähdysteoria Big Bang edellyttää hetkellistä inflaatiovaihetta, jonka aikana laajenemisnopeus ylittää valon nopeuden eivätkä luonnonlait ole voimassa. Näin malli taivuttaa omia perustuksiaan pysyäkseen vallassa. Historia osoittaa, että vasta kun ristiriitaisten havaintojen pakottamia korjaavia ja täydentäviä komponentteja alkaa kertyä malliin riittävästi, paine perusteellisempaan asian

32 32 pohdintaan kasvaa ja mallin puolustajien rivit alkavat rakoilla. Vastarinta on luonnollista, koska malli on saavuttanut "totuuden" statuksen ja tunnetusta totuudesta luopuminen koetaan lähes moraalittomaksi tai ainakin haihatteluksi. Ongelma olisi mielestäni poistettavissa yksinkertaisella oivalluksella: Maailmaa ei ole mahdollista objektiivisesti kuvata sellaisena kuin se "oikeasti on", koska olemme osa kuvauksemme kohdetta. Mallit, jopa paradigman statuksen saaneet, ovat vain malleja ja sellaisina pysyvät. Ne eivät kuvaa, eivätkä tule koskaan kuvaamaan todellisuutta "oikein" ja "totuudenmukaisesti". Mallit ihmismielen luomuksina on tarkoitettu auttamaan tutkijoita havaintojen jäsentämisessä ja maailman hahmottamisessa sekä ilmiöiden ennustamisessa ja hyväksikäytössä. Koska niiden ontologista totuutta ei voida määrittää, ne tulisi asettaa paremmuusjärjestykseen totuusarvojensa perusteella sen mukaan mikä on niiden perustelujen uskottavuus, aito yhteensopivuus havaintojen kanssa, käyttökelpoisuus sekä ennustuskyky. Bonuspisteitä voitaisiin antaa yksinkertaisuudesta ja havainnollisuudesta. Miksi tämä tuntuu vaikealta? Ehkä siksi, ettei ihminen uteliaana ja maanisen hybriksen omaavana olentona halua tyytyä siihen, että hän ei älykkyydellään, hienoilla teorioillaan ja havainnoillaan pääse lähemmäs lopullista totuutta. Eihän tiede voi tyytyä askartelemaan vain malleilla ja leluilla, jotka pelkästään simuloivat todellisuutta. Se olisi arvoa alentavaa ja veisi motivaation todelliselta tutkimukselta! Vai veisikö? Lopullisen totuuden kertojana tieteen arvovalta luonnollisesti kärsisi. Parhaan ja perustelluimman totuuden etsijänä ja kehittäjänä sen status kuitenkin säilyisi ehkä jopa vahvistuisi. En näe tieteellisen tutkimuksen arvon kärsivän rehellisyydestä eli siitä, että myönnettäisiin edellä mainitut rajoitukset. Mielestäni olisi edelleen haastavaa ja jännittävää pyrkiä yhä kattavampiin teorioihin ja malleihin, jotka selittäisivät entistä paremmin havaitsemiamme ilmiöitä ja joiden avulla voitaisiin tehdä aiempaa tarkempia ennusteita. Ehkä saavutettaisiin jopa sellainen tehokkuusetu, että uudet teoriat tulisivat helpommin avoimen ja kriittisen tarkastelun (positiivisessa mielessä) kohteiksi, kun ei enää tarvitsisi väitellä siitä mikä on oikea todellisuus. Loppulause Toivon, etten ole näillä ajatuksillani tullut leimatuksi oikean totuuden ja vakavan tieteen väheksyjäksi. Sitä en koe olevani. Uskon edelleenkin jo lapsena saamaani opetukseen, että valhetta pitää kavahtaa ja totuuteen tulee pyrkiä. Karta lapsi valhetta, puhu aina totta...jne.. Tiedon vuorelle kannattaa kiivetä vaikka tietäisikin, etteivät voimat ja kyvyt riitä ylös asti. Laaksoon jääneelle istujalle maailma näyttäytyy varjoisana ja rajattuna. Eivät ainoastaan vuoren rinteet ja huiput jää mystisiksi spekulaatioiden kohteiksi, vaan tuntemattomaksi jää koko korkeammalta havaittavaksi avautuva maailma. Matalammatkin huiput tarjoavat aina uusia ja jännittäviä näkymiä. On hyvä huomata, että jos joku viereisellä kukkulalla havainnoi asioita toisin, ei se tarkoita sitä, että hän näkisi väärin tai huonommin. Omalta kalliolta on joskus hyödyllistä kiivetä alas ja yrittää toiselle, entistä korkeammalle. Muuten voi jäädä kyykkimään kivelleen kun ei valloittamaltaan huipulta enää ylemmäs pääse.

33 33 Aivan lopuksi en malta olla viittaamatta Jouko Seppäsen viimeviikolla Luonnonfilosofian seurassa pitämään esitykseen elämän arvoituksesta ja autokatalyysistä. Se assosioi mieleeni seuraavan ajatuksen: Kiinalainen viisaus toteaa, että tieto poikkeaa omenasta. Jos minulla on omena ja annan sen toiselle, minulla ei ole enää omenaa mutta toisella on. Sen sijaan, jos minulla on tieto ja annan sen toiselle, meillä molemmilla on tieto. Soveltaen Seppäsen mallia, tieto toimii näin autokatalyyttisesti ja luo uutta tietoa. Tieto on siis elävää Heikki Mäntylä Viljo Martikainen Kiitokset Heikille hyvästä esitelmästä. Se viritteli oheisen kommentin totuus- termin referenteistä. TOTUUDESTA: ( ) Totuus on termi, jonka mielekäs referentti näyttäisi olevan lauseen ilmaiseman olevan tilan tai mutoksen ja lauseen viittauskohteessa vallitsevan 'todellisuuden' tilan tai muutoksen välinen yhdenmukaisuuden tai samuuden aste. 'Totuus' termi viittaa silloin tämän suhteen tilaan jolloin yhdenmukaisuus tai samuus on tai ainakin koetaan olevan täydellinen. Ongemana on tällöin se, että lauseen virittämä titoisuuden tila on kunkin subjektin käsitteistön tulkinnasta riippuva ja siten se väistämättä on subjektiivinen. Intersubjektiivisuuden aste varioi ja riippuu suurelta osin lauseen lausujan tai kirjoittajan ja sen tulkitsijan yhteisten kokemusten määrästä, kuten olen väitökirjassani olen osoittanut. Toisaalta myös subjektin suorat aistimukset ja niiden tulkinnat havainnoiksi riippuvat hänen ontogeneettisestä historiastaan eli hänen havaintotilanteessa aktivoituvista käsitteistään. Tavallisesti se käsitteiden ja niiden attribuuttien joukko on ns. tilannerelevantti joukko, joka tuottaa tilanteeseen sopivan tulkintatilan subjektin tietoisuuteen. Jos uskomme evoluutioon ja arkikokemukseen näin lienee oikeutettua tulkita, sillä muutenhan emme lajina ja yksilöinä olisi täällä selvinneet. Empiiriset tieteet ja myös arkikokemus ovat torjuneet virhetulkintoja toistokokein. 'Katso kahdesti ennenkuin laukaiset ettet ammu näätää oravana'. oli setäni neuvo kun teini- ikäisinä serkkuni kanssa olimme lähdössä metsoloukkuja kokemaan pienoiskivääri mukanamme. Eli kansan arkitietoon sisältyy virhetulkinnan mahdollisuuden ymmärrys.

34 34 Moderni neuropsykologia on löytänyt aivoistamme ns. on- line ja memory- line kytkeytymät visuaalsen informaation käsittelyssä. Tämähän viittaa siihen, että vaihtosuhteittemme kannalta tärkeä informaatio ulkomaailmasta tulkitaan aivoissamme useimmiten todellisuutta vastaavalla tavalla. Maailma on sitä miltä se näyttääkin, näyttäisi olevan ns. tosi väite. Uskomme evoluutioteoriaan eli siihen, että tilanteita oikein tulkinneet yksilöt ovat voineet jatkaa sukuaan ja runsastutta sellaista genomia, joka mahdollistaa aisti- infon tilannerelevantin tulkinnan näyttäisi myös olevan perusteltua. Heikin mainion esitelmän virittämänä Viljo Martikainen Jyrki Tyrkkö Hyvät Luonnonfilosofit, Heikki Mäntylän pitämä mainio esitelmä Tieto, totuus, tiede LFS:ssa aiheutti vilkasta keskustelua, joka valitettavasti keskeytyi kovin pian, kun kokousaika päättyi. Monelle jäi varmasti vielä sanottavaa. Ja Viljo Martikainen ehättikin jo avata sanaisen arkkunsa e- mailin muodossa. Jotta se ei jäisi ainakaan ainoaksi kommentiksi, ajattelin osaltani jatkaa aiheesta mieleeni tulleella assosiatiolla, joka valottaa käsiteltyä aihetta ehkä vähemmän tieteelliseltä, Mäntylän ja Martikaisenkin tarkastelun pääkohteesta mutta ei mielestäni silti tiedosta ja totuudesta niiden yleisinhimilliseltä ja paremminkin humanistis - esteettiseltä kannalta. Tämä on tavallaan jatketta myös esitelmän jälkikeskustelussa esittämääni ajatukseen, että tieteessä on tiivistäen sanottuna kysymys luottamuksesta uskomuksiin. Mäntylä totesi pitävänsä uskomusta tiedon esiasteena. Ja ymmärrettävästi tällainen sanankäyttö on puolustettavissa, jos oletetaan tiedon muodostuvan vain ikäänkuin uskomusten vahvistumisen kautta. Mielestäni tällaista ajatusta voi ehkä puolustaa ns. tieteellisen eli tiedeyhteisön tiedoksi hyväksymän uskomuksen osalta, mutta tietoa ja totuutta on toki muutakin, uskomuksista puhumattakaan. Argumentoin tästä vain mieleeni tulleella katkelmalla Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta: " Ken uskovi toteen, ken unelmaan,- sama se, kun täysin sä uskot vaan! Sun uskos se juuri on totuutes. Usko poikani unehes! " Terveisin Jyrki Tyrkkö

35 Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, erityisesti Viljo Martikainen ja Jyrki Tyrkkö, Aluksi ihan säikähdin Viljon viestiä. Olinko todella puhunut noin hienosta ja monimutkaisesta asiasta. Muutama kommentti suluissa kursiivilla: TOTUUDESTA: ( ) Viljo Martikainen: Totuus on termi, jonka mielekäs referentti näyttäisi olevan lauseen ilmaiseman olevan tilan tai mutoksen ja lauseen viittauskohteessa vallitsevan 'todellisuuden' tilan tai muutoksen välinen yhdenmukaisuuden tai samuuden aste. 'Totuus' termi viittaa silloin tämän suhteen tilaan jolloin yhdenmukaisuus tai samuus on tai ainakin koetaan olevan täydellinen. (En näe syytä rajata totuutta ja 'totuuden mielekästä referenttiä' vain koherenssiteorian viitekehykseen. Ensimmäinen virke muuttuisi mielestäni selkeämmäksi jos siitä poistettaisiin kokonaan sitaateissa oleva sana: 'todellisuuden') Ongemana on tällöin se, että lauseen virittämä titoisuuden tila on kunkin subjektin käsitteistön tulkinnasta riippuva ja siten se väistämättä on subjektiivinen. Intersubjektiivisuuden aste varioi ja riippuu suurelta osin lauseen lausujan tai kirjoittajan ja sen tulkitsijan yhteisten kokemusten määrästä, kuten olen väitökirjassani [1] olen osoittanut. Toisaalta myös subjektin suorat aistimukset ja niiden tulkinnat havainnoiksi riippuvat hänen ontogeneettisestä histo- riastaan eli hänen havaintotilanteessa aktivoituvista käsitteistään. ( Näin koetin itsekin sanoa selväkielellä heti alussa:"tämä informaatiosta tiedoksi prosessoitunut tieto on väistämättä subjektiivista. Prosessin lopputulokseen vaikuttavat perustelujen ohella aiemmat tietoni ja maailmankuvani.") Tavallisesti se käsitteiden ja niiden attribuuttien joukko on ns. tilannerelevantti joukko, joka tuottaa tilanteeseen sopivan tulkintatilan subjektin tietoisuuteen. (Hienosti muotoiltu itsestäänselvyys -anteeksi vaan.) Jos uskomme evoluutioon ja arkikokemukseen näin lienee oikeutettua tulkita, sillä muutenhan emme lajina ja yksilöinä olisi täällä selvinneet. (Tämä on mielestäni varsin rohkea ja pitkälle menevä johtopäätös.) Empiiriset tieteet ja myös arkikokemus ovat torjuneet virhetulkintoja toistokokein. (Toisto ei välttämättä poista virhetulkintaa, jos se johtuu aiemmista vankoista, tosiksi kokemistani tiedoista ja näkemyksistä.) 'Katso kahdesti ennenkuin laukaiset ettet ammu näätää oravana'. oli setäni neuvo kun teini- ikäisinä serkkuni kanssa olimme lähdössä metsoloukkuja kokemaan pienoiskivääri mukanamme. Eli kansan arkitietoon sisältyy virhetulkinnan mahdollisuuden ymmärrys. (Niin sisältyy, ja pitäisi sisältyä kaikkeen tietoon - myös tieteelliseen.) Moderni neuropsykologia on löytänyt aivoistamme ns. on- line ja memory- line kytkeytymät visuaalsen informaation käsittelyssä. Tämähän viittaa siihen, että vaihtosuhteittemme kannalta tärkeä informaatio ulkomaailmasta tulkitaan aivoissamme useimmiten todellisuutta vastaa- valla tavalla. (Tässä näkemyksemme eroavat oleellisesti. Mitkään neuropsykologiset löydökset eivät voi muuttaa sitä, että havaintomme ovat subjektiivisia ja luovat vain mallin tai tulkinnan todellisuudesta.) Maailma on sitä miltä se näyttääkin, näyttäisi olevan ns. tosi väite.

36 36 (Ainakin politiikassa edesmenneen presidentti Urho Kekkosen mielestä. Tällöin pitäydytään totuuden pragmatistisen teorian puitteissa) Uskomme evoluutioteoriaan eli siihen, että tilanteita oikein tulkinneet yksilöt ovat voineet jatkaa sukuaan ja runsastutta sellaista genomia, joka mahdollistaa aisti- infon tilannerelevantin tul- kin- nan näyttäisi myös olevan perusteltua. Heikin mainion esitelmän virittämänä Viljo Martikainen [1] Viljo Martikainen: Concepts and Mind as Dynamic Memory Systems Structuring the Human Mental, 2004, Jyrkille: Olet oikeassa. Pidin esityksessäni uskomusta tiedon esiasteena. Tähän minulla ei ole sen kummempaa syytä kuin koettaa luoda jonkinlainen struktuuri ja hierarkia eri termien välille. Oivallan kuitenkin myös, että ns. tietojen, totuuksien ja uskomusten kirjo on loppumaton. Mikä niiden välinen suhde on missäkin tapauksessa - sitä en pysty enkä edes yritä mallintaa. Väänsinpähän esityksessäni vain yhden "rautalankamallin" ihmeteltäväksi. Runositaattisi on mainio oivallus - uskon runouteen. Runojen totuuksia ei tarvitse perustella ja kaikki kriitikoiden analyysit ja arvostelut vain rusentavat perhosen siivet yrittäessään taivuttaa niitä rautalangasta. Arkitotuudet ja tieteelliset totuudet ovat yksinkertaisuudessaan ja karkeatekoisuudessaan sietävämpiä. Sen takia niitä voi, ja sietääkin rusikoida. Syysterveisin Heikki Mäntylä Veikko Salovaara Suuri kiitos Heikki Mäntylä! Kiitos uskon ja tiedon varmuutta suhteellistavasta sekä totalitarismejä ja determinismejä ravistelevasta esitelmästäsi "Tieto, totuus ja tiede" seuramme tilaisuudessa Kun Tyrkkö argumentoi Hymyilevän Apollon sanoin, uskaltaudun minäkin omaan runooni: TIETÄMISEN TUSKA JA VASTUUT Minätietoinen ihminen kokee olevansa maailmankaikkeutensa keskipisteessä ihan yksin. Kaikki muu on tuossa tai kauempana ympärillä. Tämä minä ajattelee, hän filosofoi, määritellen minäänsä ja eksistenssiään: kuka minä olen, mistä minä tulen, mihin minä olen menossa, mistä tässä kaikessa on kysymys, miten minun käy, miten minun tulisi menetellä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on totta ja mikä valhetta, mistä ilo ja miksi murhe, mikä kaunista ja mikä rumaa, miten tämä minun yksinäisyyteni? Nämä ovat ihmisen tiensä varteen pystyttämiä viittoja. Tien sivussa vaanivat väärät, vaarat ja pelot. Tämä on minätietoisuuden hinta.

37 37 Puhutaan että meidän kulttuurimme viisaat filosofit jo antiikissa päättelivät, että ensimmäinen filosofia on ontologia. Kaikki nuo minän ympärillä olijat ja koko eksistenssi voitiin saada tutuksi ja ikään kuin omaksi tiedon avulla. Havaittiin, nimiteltiin, selviteltiin syyt ja seuraukset, ymmärrettiin, yhdisteltiin ymmärrys malleiksi Tultiin elämän ja noiden kohdattujen toisten omistajiksi hankitun tuttuuden perusteella. Voitiin ennustaa, manipuloida, käyttää hyväksi, omistaa. Voitiin voittaa, alistaa, tuhota, työntää syrjään Tuo mainio minätietoisuus ei tietenkään torjunut pois eläintä ihmisessä. Vegetatiivis- animaaliset vaistot ja vietit olivat edelleen voimissaan. Edelleen kohdattuja haluttiin, himoittiin, ahnehdittiin, oltiin vahvoja voittajia - ihailtuja - tai heikkoina häviäjinä pelättiin ja turvauduttiin pakoon ja aggressioihin Lisääntyvä tieto pyrki näiden voimien palvelukseen. Elosysteemin harmoniaa vartioivat homeostaattiset lainalaisuudet pitivät eläimet ja esi- ihmiset kurissa ja järjestyksessä kunnes minätietoisuus karkotti evoluutiossaan kehittyneen ihmisen pois tästä paratiisista. Minän eksistenssifilosofia syntyi ja hyvän- pahan, oikean- väärän, kauniin- ruman pohdinta alkoi. Paratiisillisen viattomuuden paikalle tulivat tietämisen tuska ja tahtomisen vastuut. Niistä kasvoi minätietoisuuden hinta. Monivaiheisen historian jälkeen olemme tässä päivässä. Ontologian asema ensimmäisenä filosofiana on koko ajan vahvistunut. Tieteellis- teknis- taloudellinen kolminaisuus on nyt pyhän asemassa. Tiede tuottaa elämän omistamisessa tarvittavat tiedot, tekniikka valmistaa välineet ja talous luo elämän hyväksikäytön maksimaaliset markkinat. Eksistenssifilosofian pohtima hyvä on korvattu hyödyn käsitteellä ja oikea oikeuksilla ilman velvollisuuksia, vapaudella ilman vastuuta. Voittajat ovat oikeassa ja hävinneet väärässä sekä syyllisiä. Olen kuullut puhuttavan toisenlaisesta eksistenssifilosofiasta. Sen mukaan ensimmäinen filosofia onkin etiikka. Elämä on vuorovaikutusjärjestelmä joka rakentuu kohtaamisista. Hyvä elämä on hyviä kohtaamisia. Väitetään että me itse kukin voimme kohdatun Toisen kasvojen edessä herätä havaitsemaan: minulla on oikeus olemassaolooni vain, jos olen olemassa tuota kohdattua Toista varten. Me synnymme eettisinä olentoina tuon ikuisesti salaperäiseksi jäävän Toisen velvoittavien kasvojen edessä. Tieto ei teekään tuosta Toisesta meidän omaisuuttamme, hän on meidän yläpuolellamme. Hyvän ja pahan, oikean ja väärän ongelmat voivat etsiä ratkaisujaan tuon Toisen kohtaamisen virittämässä vastuussa. Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen ja jokainen hyvää koskeva oivallus koskee vain kyseistä tapausta ja kyseisiä kohtaajia. Näistä havainnoista ei voi syntyä invariantteja universaaleja sääntöjä. Tämän eksistenssifilosofian havainnoista ei voi tehdä ennustemalleja - totaliteetteja. Niistä voidaan sanoa, mutta sanottu on jo kuollutta. Etiikasta puhuminen on ikuisesti jatkuva sanomisen ja jo sanotun

38 38 kiistämisen prosessi. Tämä eksistenssifilosofia puhuu kyllä "Toisen jäljestä". Olen yrittänyt lukea siitä ja ymmärtää. Jostain näkyy kyllä valoa, mutta en ole valmis sitä kuvailemaan - muuten kuin itselleni. Minulla on pöydälläni avoimena kirja: "Emmanuel Levinas. Etiikka ja äärettömyys (Antti Pönni) ja Toisen jälki (Outi Pasanen)" (Gaudeamus 1996). Yritän saavuttaa tietämisen kokemuksen ja päästä tietämisen tunteeseen. En halua kiistää tiedon, tieteen tai teknologian arvoa. Talouskin on ihmiselle välttämätön. Nämä ovat kuitenkin välineitä. Niiden soveltamisen mahdollista ja luvallista aluetta koskevat ehdot tulevat etiikasta. Ilman tätä etiikkaa me ajaudumme determinismeiksi ja totalitarismiksi pyrkivien voimien vieminä jopa kohti ihmislajin tuhoa. Olen nähnyt jonkinlaisena siltana etiikan ja ontologian välillä sen "tiedon", jonka mukaan elosysteemi voi toimia ja olla olemassa vain vapaan energian avulla - järjestyksen synty ja sen ylläpito vaatii jatkuvasti vapaata energiaa. Energia tulee meille auringoista ja se virtaa läpi elosysteemin. Siinä syödään ja tullaan syödyiksi jotta vapaa energia virtaisi. Tällainen systeemi on luonteeltaan symbioosi jonka pysymistä homeostaasi vartioi. Kutsun em. ajatusta yhdessäonnistumisen etiikaksi. Kun me puhumme tiedosta, totuudesta ja tieteestä, meidän on mielestäni syytä pitää mielessämme pohdintojemme vaikutukset maailmankuvaamme ja vastuuseemme elämän edessä. Siksi tämän kirjoitin. Kaikkea hyvää Veikko Salovaara Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, Olin eilen kuuntelemassa prof. Ilkka Niiniluodon yleisöluentoa: Filosofia ja totuus. Miten sattuikin sopivasti. Olisi toki ollut vielä parempi, jos tämä Niiniluodon esitys olisi ollut ennen omaani LFS:ssa. En malta olla kommentoimatta ja vertailematta ajatuksiamme. Tiedän yritykseni vaarat - onhan Niiniluoto tunnetusti aina ollut erityisen kiinnostunut totuuden olemuksesta ja kirjoitellut aiheesta lukuisia artikkeleita, tutkielmia ja kirjojakin (mm. Totuuden rakastaminen, julk ). En tietenkään yritä olla viisaampi, enkä tarjota omia "totuuksiani" parempina. Eräitä asioita kuitenkin jäin ihmettelemään. Niiniluoto aloitti tietysti Platonista kuten asiaan kuuluu. "Platon: Totuus, Hyvyys, Kauneus" ja jatkoi ilmoittautumalla Tarskin totuuskäsitteen kannattajaksi. Ensimmäinen kalvo: TOTUUS JA ETIIKKA * Rehellisyys vs. valehtelu, propaganda

39 39 * Totuuden etsintä - tutkimus, tiede - filosofia vs. dogmatismi, ennakkoluulot, toiveajattelu * Objektiivisuus - tosiasiat, todellisuus vs. uskomme ja halumme "...haluamme selvittää asiat niin kuin ne ovat todellisuudessa" Tämä herätti tietysti välittömästi suuret odotukset - nyt asiat selviävät. Tosin heräsi epäilys, miten hän aikoo selvitä näin laajasta aiheesta tunnissa ottaen vielä eettisetkin näkökohdat mukaan. (eikä mielestäni kyllä lopulta oikein selvinnytkään) Otsakkeen "TOTUUS JA EPISTEMOLOGIA" alla hän kävi läpi Platonin tunnetun määritelmän: Tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Yllättäen hän liitti "tosi" - vaatimuksen tietoon eikä uskomukseen, johon lauseen rakenne kuitenkin mielestäni näyttää viittaavan. Hän siis päätyi painottamaan "tiedon on oltava totta". Miten tämä totuus verifioidaan, jäi hiukan epäselväksi, mutta pääkriteerinä hän näytti alustavasti pitävän "aukottomia perusteluja" ja "tiedeyhteisön hyväksyntää". Seuraavaksi hän alkoi puhua totuusarvoista, jolloin ilahduin koska kuvittelin, että hän tarkoitti niillä samaa kuin itse omassa esityksessäni viikko sitten. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan pettymyksekseni hänen "totuusarvonsa" olivat yksinkertaisemmat ja juuri sellaiset, joita olin itse kehottanut kavahtamaan eli ON/EI- arvoja. "TOTUUS JA LOGIIKKA" - kalvolla hän esitteli "Totuusarvot: Tosi T Epätosi F" P=T tai P=F kombinoituna EI-P = F tai EI-P = T Hän viittasi kyllä tunnettuun puolalaiseen filosofiin (nimi meni ohi korvieni), joka oli ehdottanut "myös jotain siltä väliltä" mutta Niiniluoto ei kommentoinut asiaa laajemmin. Eukulidesin semanttinen paradoksi: "Kaikki kreikkalaiset ovat valehtelijoita" tuli mainituksi. Sen totuusarvo ratkeaa näppärästi toteamuksella: "Lauseet, jotka viittaavat itseensä, eivät sovi Aristoteleen klassiseen logiikkaan". Seuraavaksi hän siirtyi käsittelemään totuusteorioita. Totuuden semanttinen teoria, johon liitty ns. "Tarskin ehto" (mikäli ymmärsin oikein) oli esillä ensin. Tunnetun esimerkin: "Lumi on valkoista on tosi, jos ja vain jos lumi on valkoista" selvittely vei jonkin verran aikaa, mutta ongelma ratkesi peruskielen ja metakielen avulla. "Metakielellä voidaan päätellä milloin jokin peruskielellä ilmaistu asia on totta". Vastaavuusteoria (korrespondenssiteoria) oli Niiniluodon ylivoimainen suosikki. "Itse olen vakuuttunut, että tämä on oikea teoria." Tosin hän totesi ongelmaksi "miten tiedämme, että jokin on totta." Innostuin jälleen, ja ajattelin, että nyt päästään syvällisempään pohdintaan - mutta ei. Hän otti seuraavan esimerkin: "Otetaan väite, että etelänapamantereella on 5000 jäävuoren huippua. Kukaan ei ole niitä laskenut, muttei kukaan voi toisaalta väittää, että niitä olisi enemmän tai vähemmän. Emme siis tiedä miten asia on todellisuudessa." Kuulija kyllä jäi

40 40 ihmettelemään, onko tämä näin yksinkertaista. Konsensusteoria, jossa pyritään yhteisymmärrykseen ja yhteisymmärrys perustuu yhteiseen tietämykseen, ei saanut Niiniluodon kannatusta. "Miksi totuus riippuisi meidän tietämisestämme!" hän ihmetteli. Tällöin olin jo vähällä poukahtaa tuoliltani. Totta kai se riippuu - mitä suurimmassa määrin. Olin järkyttyneenä huomaavinani, ettei Niiniluoto ollut oivaltanut, että kykymme ajatella ja tietomme on luonut koko totuus- käsitteen. Ilman sitä ei ole olemassa oikeaa- väärää, totta- valhetta. Totuutta ei voi pohtia ilman tietoa ja tiedon käsitettä. Muut totuusteoriat hän kävi läpi varsin nopeasti, ja määritti useimmissa perusongelmaksi: "Tarskin T-ehto ei täyty" Lopuksi luennoitsija päätyi takaisin antiikkiin. Yllätyin, ihastuin enkä tällä kertaa edes pettynyt, koska sieltä tuntui löytyvän samankaltaisuutta oman ajatteluni kanssa (ehkä olen itse antiikkinen). Cicero on esittänyt käsitteen "verisimilitude" eli "totuudenkaltaisuus" (truthlikeness), jota Popper on myös käsitellyt. Tässä ajattelussa oivalletaan "totuuden asteet" ja "totuuden läheisyys". Niiniluoto uskoo, että totuudenkaltaisuutta voidaan jatkuvasti parantaa ja tällaista tapahtuu esim. tieteessä. Seurasi yleisön kysymykset, jotka hypähtelivät odotetusti laidasta laitaan. Niiniluoto selvisi niistä taitavasti ja rutiinilla kuten odottaa sopi. Viisaasti hän useimmiten aloitti vastauksensa:"tämä oli erittäin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys.." Tilaisuus päättyi muistutukseen siitä, että ensi vuoden alussa on taas Tieteen päivät, jossa puhutaan tiedosta ja totuudesta. Sinne täytynee mennä kuuntelemaan ja oppimaan. Taas hiukan tietäväisempänä ja entistä vakuuttuneempana siitä, että tieto ja totuus ovat subjektiivisia Heikki Mäntylä