Romaanisesta filologiasta ranskan kielen tutkimukseen

Transkriptio

1 1 Romaanisesta filologiasta ranskan kielen tutkimukseen Romaanisella filologialla, erityisesti ranskan kielen ja kirjallisuuden tutkimuksella on pitkät ja kunniakkaat perinteet Helsingin yliopistossa. Yhdistetty germaanisen ja romaanisen filologian oppituoli perustettiin vuonna Sen ensimmäinen haltija Werner Söderhjelm oli ennen kaikkea vanhemman ranskalaisen kirjallisuuden tutkija ja filologi. Söderhjelm oli tutkijana varsin monipuolinen, sillä hän tutki ranskalaisen ja saksalaisen kirjallisuuden lisäksi italialaista kirjallisuutta ja kirjoitti myös esimerkiksi Runebergista. Vaikka Söderhjelm olikin ennen kaikkea kirjallisuudentutkija, hänen tutkimuksensa pohjautuivat aina tarkkaan filologiseen analyysiin. Hänen merkityksensä modernin filologisen tutkimuksen alkuunpanijana Suomessa oli aivan keskeinen. Kun oppituoli vuonna 1908 jaettiin kahtia, germaaniseen ja romaaniseen filologiaan, Werner Söderhjelm nimitettiin romaanisen filologian professoriksi. Söderhjelmin seuraajaksi oppituolin haltijana tuli vuonna 1915 Axel Wallensköld, joka oli ennen kaikkea filologi ja tekstieditioiden laatija. Samaa voi sanoa Wallensköldin seuraajasta Arthur Långforsista, joka toimi romaanisen filologian professorina vuodesta 1929 alkaen 195o luvun alkuun ja jonka vaikutus nuorempaan suomalaiseen romanistipolveen oli merkittävä. Kuten professori Hannu Riikonen on eräässä artikkelissaan ( Tutkimuskohteena romaaniset kirjallisuudet: suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen lupauksen aika Yrjö Hosiaisluoma (toim.) Laulujen lumossa. Tampere University Press 1999) todennut, rajanveto kirjallisuudentutkimuksen ja filologian välillä on 1900 luvun alun tutkimusta tarkasteltaessa hankalaa. Useimmat suomalaiset romanistit toimivat kummallakin alueella. Voidaan joka tapauksessa sanoa, että 1800 luvun loppu ja 1900 luvun alkupuoli olivat Suomessa romanistiikan kukoistusaikaa, ajatellaan sitten filologiaa tai kirjallisuudentutkimusta. Suomalainen kirjallisuudentutkimus painottui tuolloin yleisemminkin romaaniseen ja erityisesti ranskalaiseen kirjallisuuteen.

2 2 Lingvistinen ranskan kielen tutkimus tuli mukaan suomalaiseen romanistiikkaan n luvulta alkaen, mutta filologisen tutkimuksen perinne oli tuolloin ja on edelleen vahva Suomen romanistiikassa. Romaanisen filologian apulaisprofessorin virka perustettiin Helsingin yliopistoon vuonna Juuri tämä virka on nyt muutettu ranskan kielen professorin viraksi. Viran nimikkeen muutoksen taustalla olevat tekijät valaisevat hyvin alan kehitystä ja nykytilannetta. Romaanisten kielten tutkimus ja opetus ovat nimittäin vähitellen laajentuneet, ensin vuonna 1981, kun laitokseen perustettiin iberoromaanisten kielten professorin virka, ja sitten jälleen vuonna 1996, kun luotiin italialaisen filologian professorin virka. On tämän kehityksen luonnollista seurausta, että entinen romaanisen filologian apulaisprofessorin virka on nyt profiloitu ranskan kielen viraksi. Romaanisten kielten laitoksella on siis nyt yksi romaanisen filologian professuuri tuo perinteinen virka ja sen lisäksi tärkeimpien eri romaanisten kielten professuurit. Samanaikaisesti on tapahtunut laitoksen oppiainekirjon laajeneminen sillä tavoin, että entisen romaanisen filologian sijasta keskeisinä oppiaineina ovat ranskalainen, espanjalainen, italialainen ja portugalilainen filologia. Oppiaineiden ja virkojen nimien muutokset heijastelevat myös tutkimusorientaation muutoksia : yleisromanistiikan ja filologisen tutkimuksen rinnalle on noussut yhä näkyvämmin eri romaanisiin kieliin ja erityisesti nykykieleen kohdistuva tutkimus. Viimeisen kymmenen vuoden aikana laitoksella tehdyt ranskaa koskevat väitöskirjat ovat kaikki käsitelleet joko nykyranskaa tai Ranskan uudempaa kirjallisuutta. Kun viran nimike on ranskan kielen professori ja oppiaineen nimi ranskalainen filologia, herää kysymys toisaalta niiden keskinäisestä suhteesta ja toisaalta käsitteiden filologia ja ranskalainen sisällöstä. Romaaninen filologia sulki sisäänsä kaikki romaaniset kielet ja korosti niiden yhteistä alkuperää, jolloin tutkimus ja opetus luonnollisesti keskittyivät ennen kaikkea kyseisten kielten varhaisempiin vaiheisiin. Nimitys ranskalainen romaanisen sijasta vie painopisteen selkeästi yksittäiseen, tässä tapauksessa ranskalaiseen, kielialueeseen. (Eikä siis

3 3 pelkästään Ranskan valtioon, vaan koko ranskankieliseen maailmaan.) Filologialla puolestaan on käsitteenä vähintään kaksi merkitystä: suppeammassa merkityksessä sillä tarkoitetaan historiallista tekstikritiikkiä ja erityisesti sitä palvelevaa filologista metodia. Hiukan laajemmassa merkityksessä filologian voi sanoa tarkoittavan tekstien ymmärtämiseen tähtäävää tulkintataitoa, Oswald Ducrot n ja Jean Marie Schaefferin määritelmää lainatakseni, mikä merkitsee ranskalaisen filologian kohdalla ranskan kielen ja ranskankielisten tekstien tutkimusta ja opetusta. Oppiaineena ranskalaisen filologian voisi siis odottaa keskittyvän ranskan kielen opintojen lisäksi ranskalaisen kielialueen tuntemukseen, ja erityisesti ranskankielisiin teksteihin. Omalla kohdallani filologian tradition voisi sanoa jatkuvan juuri tekstien tutkimuksena Teksteillä en tarkoita pelkästään kaunokirjallisia tekstejä, vaan kaikenlaisia kirjoitettuja tekstejä.. Tekstien tutkimuksen parissa olen ajan myötä siirtynyt tekstin pintailmiöiden tarkastelusta yhä enemmän pragmatiikan ja diskurssianalyysin suuntaan. Mitä sitten tarkoitan diskurssianalyysilla ja pragmatiikalla? Diskurssianalyysin määritelmät ovat varsin vaihtelevia ja riippuvaisia kulloisestakin lähestymistavasta. Käsitettä voidaan käyttää sateenvarjoterminä viittaamaan kaikenlaiseen tekstin ja diskurssin kielitieteelliseen tutkimukseen. Usein kuitenkin diskurssianalyysilla tarkoitetaan suppeammin sellaista lähestymistapaa, jossa otetaan huomioon se konteksti, jossa diskurssi puhe tai teksti on syntynyt. Tästäkin on eri variaatioita. Angloamerikkalaisessa tutkimusperinteessä diskurssianalyysilla tarkoitetaan usein keskustelunanalyysia, jossa yhteisölliset ja yhteiskunnalliset aspektit ovat luonnollisesti etualalla. Ranskalaisella kielialueella diskurssianalyysin perinne taas on melko erilainen. Toisaalta taustalla vaikuttaa 1960 luvun yhteiskunnallisesti suuntautunut, mutta myös psykoanalyysista ammentava lähestymistapa, toisaalta Ranskassa varsin vahva retoriikan ja stilistiikan perinne, mikä on johtanut siihen, että ranskalainen tutkimus on suuntautunut ensisijaisesti kirjoitettuihin teksteihin.

4 4 Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan on ranskalaisessa diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa ollut keskeisenä viitekehyksenä ns. enonsiaatioteoria tai enonsiaatiokielitiede ( ranskaksi linguistique de l énonciation). Tämä viitekehys tunnetaan huonosti ranskankielisen maailman ulkopuolella, osittain kielitieteellisten tekstien vähäisen kääntämisen vuoksi, osittain sen vuoksi, että lähestymistavan keskeiset tekniset termit (ja käsitteet) ovat niin voimakkaasti sidoksissa ranskan kieleen. Olennaista on erottelu puhetapahtuman ja sen tuottaman kielellisen tuloksen välillä. Tästä tuotoksesta käytetään ranskassa termiä énoncé, ja se vastaa suurin piirtein englannin termiä utterance, joka suomeksi joskus käännetään termillä lausuma erotukseksi lauseesta. Enoncé syntyy puhetapahtuman, ns. énonciationin, tuloksena. Enonciation termille on vaikea löytää vastinetta muista kielistä, ja siksi sitä useimmiten käytetään sellaisenaan, vain lievästi kotoutetussa muodossa. Enonsiaatiolla tarkoitetaan siis sitä sekä mentaalista että fysiologista prosessia, joka tuottaa lausuman. Kyse on Benvenisten mukaan kielen käyttöönotosta yksittäisessä puhetapahtumassa. Enonsiaatiotutkimuksen juuret ovat toisaalta kielifilosofiassa, toisaalta sellaisten tutkijoiden kuin Mihail Bahtinin, Roman Jakobsonin, Charles Ballyn ja Emile Benvenisten ajattelussa. Nämä eivät tarkastelleet kieltä abstraktina systeeminä vaan keskittyivät tutkimaan sen suhdetta kielen käyttäjiin ja käyttötilanteeseen. Suuntauksen voi siis nähdä olevan luonnollisessa yhteydessä kielitieteelliseen pragmatiikkaan. Enonsiaation tutkimus on siis niiden mekanismien tutkimista, joiden välityksellä yksittäinen puhuja muuntaa kielen abstraktin systeemin diskurssiksi. Koska enonsiaatio tapahtumaluonteensa ja tilannesidonnaisuutensa vuoksi on vaikeasti vangittavissa ja siksi sellaisenaan tarkastelun ulottumattomissa, ainoa mahdollisuus sen tutkimiseksi on tarkastella niitä jälkiä joita se jättää diskurssiin. Tällaisia jälkiä ovat mm. deiktiset ilmaukset, performatiiviverbit, erilaiset konnektorit, diskurssipartikkelit ja sellaiset subjektiivisuuden ilmaisijat kuin modaalisuus ja adjektiivit. Subjektiivisuuden lisäksi enonsiaatiotutkimuksessa tarkastellaan myös diskurssin sisältämiä

5 5 erilaisia viittauksia toisten puheeseen. Juuri tässä kohdin alunperin Bahtinin esittämä ajatus moniäänisyydestä, polyfoniasta, on muodostunut keskeiseksi. Olen puhunut näinkin pitkään ranskalaisesta diskurssianalyysistä toisaalta siksi että se on oman tutkimukseni taustalla ja toisaalta tuodakseni esiin sen, että ranskankielisissä maissa tehtävä kielitieteellinen tutkimus on omaleimaista ja voi tarjota uusia lähtökohtia myös muualla kuin Ranskassa tehtävään tutkimukseen. Ranskalaisesta kielitieteestä puhuminen on tärkeää myös siksi, että se kuuluu olennaisena osana ranskalaisen filologian opetukseen. Entä mikä on sitten kirjallisuuden asema toisaalta ranskalaisen filologian piirissä tehtävässä tutkimuksessa ja toisaalta aineen opetuksessa? On itsestään selvää, että alan opintoihin kuuluu olennaisesti myös ranskankielinen kirjallisuus, eikä ainoastaan siksi, että jo perinteisesti kirjallisuuden tuntemuksella on tärkeä asema filologisissa aineissa. On nimittäin ilmiselvä tosiasia, että sivistynyt ranskalainen eikä edes ainoastaan humanisti tietää keskimäärin enemmän oman maansa kirjallisuudesta kuin esimerkiksi suomalainen sivistyneistö Suomen kirjallisuudesta. Jokaisen ranska pääaineenaan valmistuneen maisterin on siis aiheellista tuntea ranskalaisen kirjallisuuden keskeisimmät suuntaukset jo pystyäkseen osallistumaan mihin tahansa ranskalaiseen pöytäkeskusteluun. Kysymys kirjallisuuden asemasta ranskan kielen tutkimuksessa on sen sijaan paljon visaisempi. Tärkeä osa omasta tutkimuksestani on kohdistunut kaunokirjallisiin teksteihin, ja olenkin saanut joskus osakseni moitteen, jonka mukaan kaunokirjallisuus on kielitieteellisen tutkimuksen korpuksena kovin perinteinen ja siksi vähempiarvoinen kuin niinsanottu arkikieli. Mihin perustuu ajatus perinteisestä korpuksesta? Onko arkikielen tutkimus ilman muuta relevantimpaa kuin kirjallisuuden kielen tutkimus? Jotta tähän kysymykseen voisi vastata, on pohdittava kielen ja kirjallisuuden suhdetta, ja nimenomaan ranskalaisessa perinteessä. Ranskassa kirjallisuudella on ollut aina aivan erityinen asema kielen normin kannalta. Klassisten kirjailijoiden kielenkäyttö on kautta aikojen ollut ranskalaisten kielioppien tarjoama malli, le bon

6 6 usage. Perinteinen näkemys, joka vasta 1800 luvun edetessä asetettiin ensimmäisen kerran kyseenalaiseksi, oli se että «merkittävä kirjailija kirjoittaa väistämättä hyvin». Kirjailijoita pidettiin siis hyvän kielenkäytön takaajina. Kun symbolistinen runous 1800 luvun lopulla mm. Stéphane Mallarmén myötä rikkoi myytin kielen selkeydestä, kirjallisuuden kieli alkoi vähitellen pyrkiä yhä epäsuorempaan merkityksen rakentamiseen. Kirjallisuutta ei enää välttämättä nähtykään kieltä säilövänä ilmiönä, jonkinlaisena kielen museona, vaan kielen mahdollisuuksia tutkivana laboratoriona. Taustalla oli tietenkin laajempi kirjallisuuskäsityksen muutos. Aina 1800 luvun loppupuolelle asti vallinnutta kirjallisuuskäsitystä voisi kuvata humanistiseksi : kirjallisuuden materian, sanojen ja lauseiden, tehtävä oli palvella kirjailijan ajatusta, joka oli olemassa ennen tekstiä, sen ulkopuolella. Kuten Nicolas Boileau jo 1600 luvulla kirjoitti : Ce que l on conçoit bien, s énonce clairement (eli se mikä ajatellaan hyvin on selkeästi ilmaistavissa ). Näin ollen teksti toimi lukijalle vain eräänlaisena korpuksena, jonka kautta oli mahdollista päästä käsiksi kirjailijan ideoihin. Kun kieliopin vähitellen hahmotettiin olevan muutakin kuin pelkkä lista sääntöjä ja pakotteita, kirjallisuuskäsitys muuttui vähitellen formaalimpaan suuntaan: kirjallisuus alettiin mieltää toiminnaksi, kielen käytöksi, jossa kirjailijan oli mahdollista tehdä valintoja, eikä ainoastaan sanastollisia vaan myös kieliopillisia, siis lähinnä lauserakennetta koskevia. Alettiin ajatella, että kirjallisuuden kielen keskeinen merkitystä luova komponentti onkin syntaktinen. Aikaisempi retorisen perinteen mukainen käsityshän piti kirjallisuuden kieltä pikemmin sanastollisin keinoin koristettuna normaaliproosana luvun alussa vireillä olleesta muutoksesta kertoo erityisen selvästi eräs tunnettu kiista, joka käytiin Ranskassa vuonna 1920 Nouvelle Revue Françaisen palstoilla. Kiista koski kirjallista realismia edustavan Gustave Flaubertin kieltä. Keskustelussa esiin nostettu kysymys, joka liittyi tuolloin vallitsevaan kieliopilliseen purismiin, oli seuraava: Voiko Flaubertia pitää suurena

7 7 kirjailijana, jos ja kun hän tekee kielioppivirheitä? Kysymykseen annettiin keskustelussa kolmenlaisia vastauksia, joista käy ilmi kolme erilaista käsitystä kirjallisuuden ja kielen suhteista : 1) Ensimmäisen vastauksen mukaan Flaubertin kielen kummallisuudet ovat virheitä, mutta ne eivät millään tavoin vaikuta käsitykseemme Flaubertista nerokkaana kirjailijana, sillä kirjallisuus ei ole kieliopillinen eikä edes ensisijaisesti kielellinen ilmiö. Tämän näkemyksen taustalla on juuri tuo perinteinen humanistiseksi luonnehdittava käsitys, jonka mukaan jokaisen kirjallisen teoksen lähtökohta on kirjailijan ajatus, jonka teos pukee sanoiksi. 2) Toinen annettu vastaus kysymykseen kuului seuraavasti: Flaubertin kielen kummallisuudet eivät ole virheitä, koska ei ole mahdollista, että virheitä sisältävä teos herättäisi intuitiivisesti ihailua, ja kaikkihan tunnustavat Flaubertin nerouden. Tämän näkemyksen taustalla on romanttinen käsitys kirjailijasta nerona ja siihen luontevasti liittyvä ajatus kirjailijoista hyvän kielenkäytön takaajina. 3) Kolmannen vastauksen mukaan kirjallisuuden ja siis myös Flaubertin kieli voi tuoda esiin niinsanottua kieliopillista kauneutta, vaikka se ei noudattaisikaan koulukieliopeissa esitettyjä oikeakielisyyssääntöjä. Tätä kantaa kiistassa esitti kriitikkonakin esiintynyt kirjailija Marcel Proust. Hänen käyttämänsä ilmaus kieliopillinen kauneus (la beauté grammaticale) on toki varsin monitulkintainen, mutta oleellista on ymmärtää, että Proustin esiintuoman uuden käsityksen mukaan kirjallisuuden kielen tulee koetella kielioppia ja tutkia sen rajoja. Tämän näkemyksen mukaan kirjallisuuden kielen ydinalueeksi asettuivat siis sanaston sijaan lauserakenne ja muut laajasti ottaen syntaktiset ilmiöt. On paradoksaalista, että samaan aikaan kun kirjallisuudentutkijat ja kriitikot 1900 luvun alun Ranskassa yhä enemmän kiinnostuivat kirjallisuuden kielellisestä ulottuvuudesta, kielentutkimus omalla tahollaan sulki yhä selkeämmin kirjallisuuden tutkimusintressiensä ulkopuolelle. Kirjallisuudentutkimuksen ja kielentutkimuksen erkaneminen toisistaan johtui varmasti myös muista kuin puhtaasti tieteellisistä seikoista, kuten ajankohtaa tutkinut Gilles Philippe on

8 8 huomauttanut: kun kirjallisuudentutkijoiden kiinnostus kieleen synnytti 1900 luvun alussa kokonaan uuden alan, stilistiikan, kielentutkijat ja kieliopintekijät halusivat luonnollista kyllä nostaa omaa profiiliaan rajaamalla kirjallisuuden kielentutkimuksen ulkopuolelle (Gilles Philippe, Sujet, verbe, complément. Le moment grammatical de la littérature française Gallimard 2002). Tämä kehitys heijastui varmasti myös Suomen romanistiikan tilanteeseen ja siihen, että filologia ja kirjallisuudentutkimus alkoivat Werner Söderhjelmin jälkeen yhä selkeämmin erkaantua toisistaan. Ajatus siitä, että kirjallisuuden kieli tutkimuskohteena on traditionaalinen perustuu käsitykseni mukaan siis erityisesti ennen 1900 luvun alkua vallinneeseen käsitykseen kirjallisuudesta kieltä säilyttävänä instituutiona ja kirjallisuuden kielestä ylivertaisena esikuvana, korkeana tyylinä (style soutenu). Kuitenkin jo Charles Bally huomautti 1900 luvun alussa siitä, että yksittäisen kirjailijan tai teoksen kielenkäyttö, tyyli (style), voi olla aivan samanlaisessa suhteessa konventionaaliseen, ylätyyliseen ja usein arkaisoivaan kirjallisuuden kieleen ( langue littéraire een) kuin kenen tahansa kielenkäyttäjän arkipuhe: kumpikin voi käyttää kieltä uudistavalla tavalla ja omalta osaltaan myös muuttaa kieltä. Strukturalismin ja semiotiikan nousun myötä 1950 luvulta alkaen keskustelu kirjallisuuden ja kielen suhteesta siirtyi Ranskassa aivan toisenlaisiin kysymyksenasetteluihin. Kirjoituksen nollapisteestä ja tekijän kuolemasta kirjoittaessaan Roland Barthes ei enää nähnytkään kirjallisuutta yhtenä kielenkäytön muotona vaan tiettynä diskurssin positiona sosiaalisessa kentässä. Kirjallisuuden semanttisen määritelmän sijaan astui semioottinen määritelmä ja kirjallisen kielen erityispiirteet nähtiin signaalina kaunokirjallisuuden rituaalisesta luonteesta pikemmin kuin merkityksen rakentajina. Edellä hahmottelemani enonsiaatioteorian myötä on Ranskassa kuitenkin viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ollut havaittavissa kielen ja kirjallisuudentutkimuksen uutta lähenemistä. On astuttu strukturalismin ja semiotiikan kaudesta

9 9 uuteen vaiheeseen, jossa kirjallisia tekstejä voidaan tarkastella puhetapahtumina muiden joukossa. Paluu vuosisadan vaihteen romanistiikan kulta aikaan on mahdoton. Kielitieteellisen tutkimuksen nousu ja kirjallisuustieteen ja filologian lopullinen eroaminen toisistaan ovat kiistämättömiä tosiasioita. Tiedon määrän valtava kasvu ja yhä selvempi erikoistuminen tekee mahdottomaksi Werner Söderhjelmin kaltaisten monialaisten humanistien esiinnousun. Söderhjelmin ajan kulttuuri ilmapiiri oli myös toinen: Helsingin yliopiston yhteydet ranskankielisiin maihin ja niissä tehtävään tutkimukseen olivat tuolloin luontevia monella tieteenalalla. On valitettavaa, että kansainväliset suhteet humanistisen tutkimuksen alalla ovat nyttemmin yksipuolistuneet. Suomessa ja jopa suomalaisissa yliopistoissa vallitsee kaikesta päätellen edelleen tiettyjä ennakkokäsityksiä Ranskasta ja ranskalaisuudesta. Näitä oli toki jo vuosisadan vaihteessakin, olihan ranskalainen kulttuuri ollut Suomessa melko vierasta noihin aikoihin asti. Jo aikaisemmin mainitsemassani artikkelissa Hannu Riikonen siteeraa Maila Talvion toteamusta Kasimir Leinosta, joka väitteli v aiheenaan ranskalainen kirjailija Prosper Mérimée. Leino oli Talvion kuvauksen mukaan mies, joka osasi hyvästi solmia kravattinsa ja kauniisti suudella naista kädelle. Professori Riikonen kertoo edelleen, että Eliel Aspelin Haapkylä puolestaan kuvaili taiteilija Albert Edelfeltin tunnettua ranskalaishenkisyyttä seuraavasti: Kumminkaan hän ei meidän käsityksemme mukaan ollut täysin suora luonne. Hän oli kai Ranskassa oppinut liiaksi asettumaan niitten henkilöiden mukaan, joiden kanssa hänellä kulloinkin oli tekemistä. Sen kautta hän oli niin sympaattinen seuramies. Mutta sen kautta myöskin tapahtui, että hänen tuttavansa saivat kuulla hänen joskus puhuvan toisin kuin hän toisessa seurassa juuri ennen oli puhunut. Mutta tuo heikkous oli anteeksi annettava se kuuluu näet hienon maailman tapoihin. Eräänlainen ranskalaisen eleganssin taakka on siis pitkään vaivannut suomalaisten suhtautumista Ranskaan ja ranskankieliseen kulttuuriin ja vaivaa ehkä vieläkin. Olisi varmasti kuitenkin kaikin tavoin hyödyksi suomalaiselle kulttuurille ja tutkimukselle, että suhteet ranskankieliseen maailmaan (ja ranskan kieleen) olisivat hiukan läheisemmät.

10 10 Mikä on ranskan kielen tutkimuksen ja opetuksen tulevaisuus Helsingin yliopistossa? Ainakin on ehdottomasti torjuttava sellainen ajatus, että ranskalainen filologia ja muut kieliaineet valjastettaisiin pelkiksi kielitaitoaineiksi muiden alojen palvelukseen. Tällaista henkeä olin valitettavasti havaitsevinani opetusministeriön viime vuonna julkaisemassa uutta tutkintorakennetta koskevassa muistiossa, jossa surutta puhuttiin kieli ja kulttuuriaineista tyypillisinä välineaineina. Kielten laitokset eivät myöskään voi eivätkä saa muuttua pelkän soveltavan tutkimuksen ja didaktiikan tyyssijoiksi, vaikka tällainenkin uhka välillä tuntuu leijuvan laitosten yllä. Sivistysvaltion ja sivistysyliopiston tehtävänä on vastaisuudessakin taata mahdollisuudet korkeatasoiseen ja kansainvälisesti vertailukelpoiseen kieliä ja kulttuureita koskevaan perustutkimukseen.