Kriittiseksi realismiksi kutsuttu tieteenfilosofinen KAUSALITEETTI JA KRIITTINEN REALISMI. Jaakko Kuorikoski & Petri Ylikoski

Transkriptio

1 1/2006 Sosiologia 1 KAUSALITEETTI JA KRIITTINEN REALISMI Jaakko Kuorikoski & Petri Ylikoski ABSTRAKTI Tämä kirjoitus arvioi yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa suosituksi tulleen kriittisen realismin käsityksiä kausaliteetista ja selittämisestä. Kausaalisia voimia ja tuottavia mekanismeja koskevilla näkemyksillä on keskeinen sija kriittisten realistien argumenteissa ja ne ovat myös keskeinen peruste kriittisen realismin suosion kasvulle. Kirjoituksen lähtökohtana on verrata kriittisten realistien näkemyksiä viime aikoina tieteenfilosofiassa esitettyihin samansuuntaisiin näkemyksiin. Keskeinen argumentti on, että kriittisen realismin perusajatuksia on mahdollista kehittää edelleen käyttämällä hyväksi nykytieteenfilosofian ajatuksia kausaalisista mekanismeista, kausaalisista yleistyksistä ja selityskysymyksistä. Lopputuloksena on paremmin perusteltu ja metodologisesti käyttökelpoisempi filosofinen näkemys yhteiskuntatieteellisten selitysten luonteesta. Tämä merkitsee kuitenkin luopumista kriittiselle realismille ominaisista mutta ongelmallisista olemuksen ja sisäisen suhteen käsitteistä. Avainsanat: kriittinen realismi, selittäminen, kausaliteetti, yhteiskuntatieteiden filosofia Kriittiseksi realismiksi kutsuttu tieteenfilosofinen koulukunta (Bhaskar 1978; 1979; Sayer 1992) on saavuttanut Suomessakin kasvavaa suosiota joidenkin yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa. Monien mielestä se tarjoaa luontevan filosofisen näkemyksen yhteiskuntatieteiden luonteesta ja päämääristä sekä niiden suhteesta luonnontieteisiin. Sen on myös nähty tarjoavan post-positivistisen näkemyksen kausaliteetista ja tieteellisestä selittämisestä. Kausaalisia voimia ja tuottavia mekanismeja koskevilla argumenteilla onkin keskeinen sija kriittisten realistien ajattelussa. Keskustelu näistä käsitteistä kriittisen realismin piirissä on kuitenkin käyty pitkälti erillään keskusteluista muualla tieteenfilosofiassa. Tämä on yllättävää ja valitettavaa, sillä hyvin samanlaiset teemat ovat nousseet esille esimerkiksi tieteellisestä selittämisestä käydyssä keskustelussa. Esitämme tässä kirjoituksessa, kuinka kriittisen realismin peruskäsitteitä voidaan kehittää edelleen viimeaikaisen tieteenfilosofian tuloksilla luopumatta kuitenkaan kriittisen realismin taustalla vaikuttavista perusoivalluksista. Esityksemme on tiivis ja joudumme sivuuttamaan monet argumentit, mutta toivomme, että esitys yhdessä kirjallisuusviitteiden kanssa antaa välineitä kriittisen realismin ajatusten arviointiin ja edelleenkehittelyyn. Esittelemme aluksi lyhyesti kriittisen realismin perustana toimivat ajatukset kausaliteetin luonteesta. Kriittisen realismin filosofinen ja metodologinen sisältö perustuu pitkälti väitteeseen, jonka mukaan syy seuraus-suhteissa ei ole kyse säännönmukaisuuksista vaan voimien ja mekanismien toiminnasta. Tämän jälkeen esitämme rakentavaa kritiikkiä eräille keskeisille muotoiluille ja esitämme, millä tavoin kriittisen realismin perusoivallukset voidaan esittää selkeämmällä ja informatiivisemmalla tavalla. Parannusehdotuksemme perustuu tieteenfilosofiassa hiljattain esitettyyn uudenlaiseen manipuloitavuusnäkökulmaan, jonka avulla puram-

2 2 Sosiologia 1/2006 me auki kriittiselle realismille tärkeitä kausaalisen voiman ja mekanismin käsitteitä. Tämän jälkeen siirrymme tarkastelemaan kriittisen realismin (usein valitettavan implisiittisiä) käsityksiä selittämisestä. Esitämme, että pelkkä viittaus mekanismeihin ei vielä ratkaise sitä, millä tavoin tietylle selityskysymykselle relevantti informaatio tulisi valikoida selitettävän ilmiön kausaalihistoriasta. Apuvälineiksi tarjoamme kontrastiivisen teorian selityskysymyksistä ja kontrafaktuaalisen kriteerin selitysrelevanssille. Nämä selitysteoreettiset huomiot auttavat tarkentamaan, mitä selityksillä, malleilla tai teorioilla oikeastaan selitetään. Eräänä merkittävänä sovelluksena käsittelemme lyhyesti yhteiskuntatieteille tärkeää kysymystä mikro- ja makroselitysten suhteista. KAUSAALISET VOIMAT JA TENDENSSIT Kriittisen realismin perustana ovat brittiläisen filosofin Rom Harrén (Harré 1970; Harré & Madden 1975) empiristisen tieteenfilosofian kritiikki ja hänen kehittelemänsä ajatukset kausaliteetista, kausaalisista mekanismeista, luonnollisesta välttämättömyydestä ja laeista. 1 Harrén mukaan puhe kausaalisista voimista ei ole arveluttavaa metafysiikkaa, vaan täsmälleen oikea tieteellinen tapa puhua syistä ja seurauksista. Hänen mukaansa empiristinen perinne on ymmärtänyt Humen kausaaliuskomusten syntyä koskevat väitteet metafyysisiksi väitteiksi kausaation ontologiasta. Harré ei kuitenkaan ole kriittisen realismin perustaja tai edes sen varsinainen edustaja. Tämä asema kuuluu Roy Bhaskarille, jonka teos A Realist Theory of Science (1975) kehitteli edelleen Harrén näkemyksiä kausaliteetista, ja The Possibility of Naturalism (1979) laittoi kriittisen realismin liikkeelle yhteiskuntatieteiden filosofisena suuntauksena. Bhaskarin kausaliteetti-näkemyksen perustana toimii niin sanottu transsendentaaliargumentti, jonka mukaan kokeellisen tieteen mahdollisuudesta voidaan päätellä humelaisen säännönmukaisuuskäsityksen virheellisyys. Tässä argumentissa Bhaskar yhdistää von Wrightin (1971) manipulatiivisen kausaliteetin analyysin Harrén empirismin kritiikkiin. Humelaisen näkemyksen mukaan kausaalilait ovat havaittavia säännönmukaisuuksia. Ongelma vain on, että maailmasta ei juuri löydy havaittavia säännönmukaisuuksia. Jotta luonnontieteilijä pääsisi käsiksi maailmassa vallitseviin säännönmukaisuuksiin, hän tekee, mikäli mahdollista, kontrolloituja kokeita. Useimmat lakiväitteiden perustana olevat säännönmukaisuudet ovat tieteilijän toiminnan tulosta. Bhaskarin mukaan empiristinen filosofia ei yksinkertaisesti pysty jäsentämään tällaisen kokeellisen toiminnan mielekkyyttä. Jos lakiväitteet olisivat vain raportteja havaittavista säännönmukaisuuksista, koskisivat tieteilijöiden tulokset vain rajattuja koetuloksia. Tämä johtaisi absurdeihin johtopäätöksiin. Empiristisessä katsannossa nämä luonnonlait olisivat ensiksikin ihmisen toiminnan tuloksia. Toiseksi niillä ei olisi mitään relevanssia keinotekoisten koejärjestelyjen ulkopuolella, sillä nämä lait pätisivät vain laboratoriossa. Tieteilijät kuitenkin ajattelevat, että heidän tuloksensa kertovat jotakin myös koejärjestelyn ulkopuolisesta maailmasta. He esimerkiksi tekevät käsitteellisen erottelun tutkimuksen kohteena olevan ilmiön ja koejärjestelyn idiosynkraattisten piirteiden välillä. Ja mikä tärkeämpää, kokeellisen toiminnan myötä hankittua tietoa voidaan menestyksellisesti soveltaa teknologisesti myös tieteellisen laboratorion ulkopuolella. Bhaskarin päätelmä tästä tilanteesta on, että tieteellisen tutkimuksen ensisijaisena kohteena eivät ole havaittavat säännönmukaisuudet vaan niiden takana vaikuttavat kausaaliset mekanismit, voimat ja tendenssit. 2 Ainoastaan laboratoriossa luoduissa keinotekoisesti suljetuissa järjestelmissä (closed system) nämä tendenssit ovat suoraan empiirisesti havaittavissa säännönmukaisuuksina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö nämä kausaaliset prosessit olisi toiminnassa myös näiden suljettujen järjestelmien ulkopuolella. Niiden vaikutus ei kuitenkaan näy suoraan havaittavina säännönmukaisuuksina, sillä havaittavat tapahtumat ovat tulosta useiden, mahdollisesti eri suuntaan vaikuttavien, kausaalisten prosessien toiminnasta. Näiden ontologisten argumenttien pohjalta Bhaskar tekee tieteellistä selittämistä koskevan johtopäätöksen, jonka hän katsoo pätevän myös ihmistieteissä. Tieteellisessä selittämisessä

3 1/2006 Sosiologia 3 ei ole kyse ilmiöiden upottamisesta yleisten lainalaisuuksien alle, vaan havaittavia ilmiöitä tuottavien kausaalisten mekanismien ja prosessien esittämisestä. Bhaskarin mukaan valtaosa yhteiskuntatieteiden filosofiasta joko perustuu empiristisen näkemyksen soveltamiseen ihmistutkimukseen tai on vastareaktiota tällaisille sovellutuksille (kuten ymmärtävä yhteiskuntatiede). Yhteiskuntatieteet ovat näin hänen mukaansa kypsiä realistiselle vallankumoukselle. Tätä kumousta Bhaskar ja hänen uskolliset seuraajansa ovatkin toteuttaneet vaihtelevalla menestyksellä viimeisten 30 vuoden ajan. Ajan kuluessa kriittiseen realismiin on kytkeytynyt koko joukko erilaisia filosofisia ja metodologisia näkemyksiä, mutta kokonaisuutta ylläpitävänä tekijänä toimivat nämä kausaliteettia koskevat ontologiset näkemykset. SISÄISET SUHTEET JA KAUSAALISET VOIMAT Kriittisen realismin ontologisena perustana toimiva kausaalisen voiman käsite on varsin ontto, jos siinä esiintyvät käsitteet kausaalinen ja voima ovat yksinkertaisesti primitiivikäsitteitä. Jotta tendenssi- ja voimakäsitteistä olisi varsinaista metodologista hyötyä, on oltava olemassa jonkinlaisia periaatteita, joilla kausaalisten voimien löytämistä, mittaamista ja niiden yhteisvaikutuksia voidaan käsitteellistää. Voimista ja niistä muodostuneista rakenteista puhuminen ei ole kovin valaisevaa, ellei voida avata tätä puhetta paremmin ymmärrettyjen käsitteiden avulla tai liittää sitä kiinteämmin tutkimus- ja selittämiskäytäntöihin. Ehkä hieman yllättäen kriittisen realismin traditio on omaksunut juuri Humen tavan luonnehtia syyn ja seurauksen erityistä suhdetta välttämättömyyden käsitteellä. Kyseinen välttämättömyys on kriittisessä realismissa pohjimmiltaan de re luonnonvälttämättömyyttä. Harrén ja Maddenin (1975, 1-27) esittämän ajatuksen mukaisesti tämä luonnonvälttämättömyys sisällytetään tieteen kieleen teoreettisen käsitteenmuodostuksen kautta käsitteellisenä välttämättömyytenä. Harrén ja Maddenin mukaan teoreettiset käsitteet määritellään niiden olioiden kausaalisten voimien perusteella, joihin käsitteitä on tarkoitus soveltaa. Näin ollen kausaalisista suhteista tulee sisäisiä suhteita, jotka vallitsevat olioiden välillä kyseisten olioiden olemusten (ts. määritelmien) perusteella suhteet ovat siis käsitteellisesti välttämättömiä. Esimerkiksi hiukkanen ei yksinkertaisesti voisi olla protoni, jollei sillä olisi kausaalista taipumusta vetää negatiivisesti varattuja hiukkasia puoleensa. Yhteiskuntatieteisiin sovellettuna edellinen ajatuskulku johtaa siihen, että yhteiskunnalliset rakenteet koostuvat ennen kaikkea sisäisistä suhteista. Esimerkiksi kapitalisti ei edes käsitteellisesti voisi olla kapitalisti, jollei hänellä olisi työläisiä, joita riistää. Kyseinen ihmisten välinen riippuvuussuhde on nimittäin sisäänrakennettu kapitalistin käsitteeseen. Puhe sisäisistä suhteista ei varsinaisesti tarjoa otetta kausaliteetin luonteesta sen enempää kuin puhe voimista. Edellä esitetty tarina käsitteenmuodostuksesta jättää täysin avoimeksi sen, minkälaisia ovat ne ominaisuudet ja voimat, joiden perusteella käsitteenmuodostuksen tulisi alun perin tapahtua. Kriittinen realismi ei siis vielä tarjoa käsitteellisiä apuvälineitä valottaa kysymystä siitä, mikä tekee suhteesta kausaalisen. Puhe sisäisistä suhteista saattaa usein olla jopa harhaanjohtavaa. Esimerkiksi Haridimous Tsoukasin (1989) mukaan organisaation japanilaisuus selittää sen toimintatapoja, koska japanilaisen kulttuurin ja tietynlaisen työn organisoinnin tavan välillä vallitsee sisäinen suhde (ts. tietynlainen organisoinnin tapa määrittää käsitteellisesti japanilaista kulttuuria). Tällöin kuitenkin on vaarana sekoittaa se, mikä tekee organisaatiosta japanilaisen (jäsenten kansallisuus, omistuspohja jne.) siihen, mitä yleensä tarkoitetaan sillä, että organisaatiossa vallitsee japanilainen kulttuuri. Edellisessä tapauksessa selitysväite, jonka mukaan organisaation japanilaisuus selittää tiettyjä piirteitä sen toimintatavoissa, voi aivan hyvin olla epätosi, kun taas jälkimmäisellä tulkinnalla selitysväite on tyhjä. Kausaalisuhteiden käsitteellistäminen sisäisinä suhteina ja kvalitatiivisen kausaalisen analyysin nimellä kulkevan käsitteellisen tarkastelun painottaminen vaikuttaisikin helposti johtavan empiirisen tutkimuksen hylkäävään nojatuolisosiologiaan.

4 4 Sosiologia 1/2006 MANIPULAATIO JA KAUSALITEETTI Myös muussa tieteenfilosofisessa keskustelussa kausaliteetin käsitteen reduktiivisen analyysin mahdollisuuteen on alettu suhtautua epäilevästi. Enää ei uskota, että olisi mahdollista antaa suhteen kausaalisuudelle välttämättömiä ja riittäviä ehtoja täysin kausaalikäsitteistä vapaalla kielellä (Woodward 2003, 106). Toisaalta juuri tämän reduktiivisen ohjelman hylkääminen on avannut filosofista keskustelua ja mahdollistanut siten kausaalisten käsitteiden tarkastelun tavalla, joka voisi olla aidosti metodologisesti hyödyllistä. Seuraavaksi esitetään kausaalisuhteiden luonnehtimisen tapa, joka yhdistää kaksi vanhaa filosofista perinnettä, manipuloitavuusteorian ja kontrafaktuaalisen analyysin, ja osoitetaan, miten tämä käsitteellinen viitekehys tarjoaa mahdollisuuksia luonnehtia kriittiselle realismille tärkeitä voiman ja mekanismin käsitteitä aiempaa hedelmällisemmällä tavalla. Sekä Bhaskar (1979, ) että Sayer (1992, 13-17) kritisoivat empirismille leimalliseksi katsomaansa tiedon havaitsija-teoriaa, jonka mukaan tieto koostuu passiivisista havainnoista ja teorioiden arvo löytyy viime kädessä niiden ennustusvoimasta. Tämän sijaan he painottavat tiedon käytännöllisten aspektien tärkeyttä ymmärrystä arvioitaessa. Pelkkä teorian ennustusvoima ei vielä riitä, sillä tiedon tulee olla sovellettavissa myös vallitsevien rakenteiden ja olosuhteiden muuttamiseen. Tästä näkökulmasta onkin luonnollista ajatella, että soveltuminen manipulaatioon on kausaalisuhteille ominainen tai jopa niitä määrittävä ominaisuus (von Wright 1971, 50-74; Menzies & Price 1993). Vaikuttamalla syyhyn saamme aikaan muutoksia seurauksessa. Jos alkoholin hinnan ja kulutuksen välillä vallitsee kausaalisuhde, niin muuttamalla hintaa (esimerkiksi verotuksen avulla) myös kulutus muuttuu. Tämä huomio onkin ajanut jotkut filosofit pitämään toimijan tai toiminnan käsitteitä ensisijaisina ja siten kausaliteettia antropomorfisena projektiona kokemuksistamme ja arvoarvostelmistamme meistä riippumattomaan maailmaan (Menzies & Price 1993). Manipulatiivisen näkemyksen kannattajat painottavat usein kokeellisen asetelman keskeisyyttä kausaalisen tiedon hankkimisessa. Myös kriittisen realismin lähtökohdat ovat ajatuksessa, jonka mukaan kokeellinen menetelmä on paras tapa saavuttaa kausaalista tietoa. Manipuloimalla kiinnostuksen kohteena olevaa tekijää ja havaitsemalla manipulaation seuraukset kontrolloidussa ympäristössä saavutamme ensi käden tietoa eristetystä kausaalisuhteesta. Satunnaistetussa koeasetelmassa suora manipulaatiosuhde kiinnostuksen kohteena olevaan muuttujaan säilyy, ja satunnaistamisen oletetaan takaavan sen, ettei asetelmaan liity tutkittavaa vaikutussuhdetta vääristäviä tuntemattomia sekoittajia. Kuten kriittiset realistit usein huomauttavat, kokeet eivät niinkään luo kausaalisuhteita vaan paljastavat niitä. On myös selvää, etteivät kaikki kausaalisuhteet ole todellisuudessa manipuloitavissa. Esimerkiksi Kuun vetovoima aiheuttaa vuorovesi-ilmiön, mutta Kuun vetovoimaan on hankala vaikuttaa. Epäilyttävästä ihmiskeskeisyydestä ja hankalasti manipuloitavista tapauksista päästään manipuloitavuusteoriassa eroon korvaamalla intentionaalinen toiminta kausaalisella prosessilla, jolla on sopivat ominaisuudet. Tällaista tutkittavan järjestelmän ulkopuolelta tulevaa ja vain yhteen tekijään suoraan vaikuttavaa kausaalista prosessia on tapana kutsua interventioksi. Näin voimmekin määritellä, että A: n ja B:n välillä vallitsee syy seuraus-suhde, jos A:han kohdistettu interventio johtaisi muutoksiin B:ssä. Kriittisen realismin tapa luonnehtia kausaalisuhteita välttämättömyyden avulla johtaa luontevasti vastaavanlaiseen kontrafaktuaaliseen analyysiin kausaalisuhteesta (Lewis 1986, ; vrt. myös Holland 1986): jos A kerran oli välttämätön B:n tapahtumiselle, niin jos A:ta ei olisi tapahtunut, B:kin olisi jäänyt tapahtumatta. Tämä kaksiarvoinen tapaus voidaan kuitenkin nähdä vain erikoistapauksena yleisemmästä kontrafaktuaalisesta riippuvuudesta muuttujien välillä. Esimerkiksi korkea verenpaine toki lisää vakavien sydänkomplikaatioiden riskiä, mutta tätä väitettä on turha arvioida pohtimalla sitä, mikä olisi infarktin riski tilanteessa, jossa verenpaine olisi nolla. Tuomalla manipuloitavuus mukaan kontrafaktuaalianalyysiin voidaan kausaaliväitteiden sisältöä analysoida entistä tarkemmin: korrekti kausaaliväite kertoo, miten interventiolla aiheutettu tietynlainen muutos

5 1/2006 Sosiologia 5 syytekijässä saisi aikaan juuri tietyn muutoksen seurauksessa. On tärkeää huomata, että kausaalisuhde itsessään ei muutu intervention seurauksena. Tämä kausaalisuhteen invarianssi on välttämätöntä manipulaatiolle, sillä jos itse suhde hajoaisi tai muuttuisi syytekijää muutettaessa, ei kyseiseen suhteeseen perustuva päämäärähakuinen toiminta enää olisi mahdollista. Tässä mielessä kausaalisuhteet todella ovat jotakin vakaampaa ja säännöllisempää kuin niiden tuottamat havainnot. Voimmekin sanoa, että kausaalisuhteet ovat interventioiden suhteen invariantteja riippuvuussuhteita (Woodward 2003, 45). VOIMIEN KONTEKSTIRIIPPUVUUS Edellä esitetyn teorian valossa on nyt syytä kääntyä kriittisen realismin kausaalisten peruskäsitteiden tarkasteluun. Transsendentaalisen argumentin mukaan havaitut säännönmukaisuudet ovat kausaalisten voimien yhdistelmien ja tuottavien mekanismien tulosta. Kausaaliset voimat osallistuvat kausaalisuhteisiin tai tuottavat kausaalisuhteita niitä kantavien olioiden olemusten mukaisesti, jolloin kausaalisuhteet ovat itse asiassa sisäisiä suhteita. Jos koko olemusajattelu kuitenkin hylätään näennäisratkaisuna, mitä jää jäljelle? Aluksi on syytä erottaa ehdot, joiden mukaan tendenssi tai voima on toiminnassa, ja ehdot, joissa sen vaikutus toteutuu. Kriittinen realismi tuntuu puhuvan vain jälkimmäisestä. Tämä on luonnollista, sillä olemuksiin perustuvat voimat ovat hyvin kontekstiriippumattomia. Tällöin on helppo ajatella, että jos voima ei aina aiheuta vaikutustaan, se johtuu siitä, että voima on osa avointa järjestelmää, jossa jokin muu voima ehkäisee kyseisen vaikutuksen toteutumisen. On kuitenkin varsin kyseenalaista, löytyykö tällaista vahvaa kontekstiriippumattomuutta perustavien fysikaalisten lainalaisuuksien ulkopuolelta. Tästä syystä monilla essentialismia puolustavilla filosofeilla (esim. Ellis 2001) on tapana rajata teoriansa sovellusalue alkeishiukkasiin ja kemiallisiin yhdisteisiin, joilla todella voidaan ajatella olevan olemus jossakin mielenkiintoisessa mielessä. Koska yhteiskuntatieteiden tutkimien asioiden kausaaliset ominaisuudet eivät yksinkertaisesti ole kasautuneet yhtä siisteiksi paketeiksi kuin esimerkiksi alkuaineiden ominaisuudet, on jatkotutkimusta ja sosiologista mielikuvitusta turha rajoittaa sisällyttämällä kaikkia vuorovaikutuksia teoreettisten käsitteiden määritelmiin yhteiskunnallisten tekijöiden olemuksellisina ominaisuuksina. Kausaalisuhteet ja tapamme käsitteellistää niitä ovat eri asioita. Absoluuttisesta kontekstiriippumattomuudesta luopumisella on kuitenkin hintansa. Jos kausaalisen voiman attribuutio perustuu vain siihen, että oliolla tai olion ominaisuudella on mahdollisuus osallistua kausaalisuhteeseen jossakin mahdollisessa kontekstissa, alkaa kausaalisten voimien määrä kasvaa holtittomasti. Mille tahansa oliolle tai ominaisuudelle voidaan nimittäin keksiä mielivaltaisen paljon mitä mielikuvituksellisimpia kausaalisia rooleja vain yksinkertaisesti kuvittelemalla tilanteita, joissa niillä on jokin yllättävä vaikutus (Glennan 1997). Voiman, tendenssin tai kapasiteetin attribuoimisen mielekkyyttä tulisikin arvioida ennemmin pragmaattisten kriteereiden kuin tietynlaisen metafyysisen järjestelmän mukaisesti. Se, onko järkevää puhua kapasiteeteista tai voimista, riippuu pitkälti siitä, kuinka hyvin jokin tekijä kantaa mahdollisuuttaan osallistua kausaalisuhteisiin olosuhteissa, jotka ovat tutkimuksen tai käytännön kannalta relevantteja. Toisin sanoen kyse on pohjimmiltaan siitä, millaisten taustatekijöiden suhteen kyseisten syy- ja seuraustekijöiden välinen suhde on invariantti. Hylkäämällä olemusajattelun ja siihen liittyvän metafyysisen kontekstiriippumattomuuden pakkopaidan voimme avata silmämme kausaalisen kielenkäytön koko kirjolle. Kapasiteettija tendenssiväitteet ovat ennen kaikkea väitteitä suhteellisesta kontekstiriippumattomuudesta ja siitä, kuinka pitkälle kapasiteetin vaikutuksen manifestoituminen on selitettävissä viittaamatta ulkoisiin tekijöihin. Esimerkiksi seremoniallisilla tapahtumilla on sosiaalista koheesiota lisäävä vaikutus hyvin monenlaisissa kulttuureissa. Tällaisten kapasiteettiväitteiden lisäksi voidaan esimerkiksi puhua jonkin tekijän kausaalisesta roolista tietyssä järjestelmässä. Esimerkiksi Stanley Cupin pudotuspelit (seremoniallinen tapahtuma) lisäävät quebeciläisten sosiaalista koheesiota (Trovato 1998). Yksittäiset kausaaliväitteet taas koskevat tietyn tendenssin

6 6 Sosiologia 1/2006 toteutumisen vaikutuksia ajallisesti määrätyssä tapahtumaketjussa. Esimerkiksi Montrealin aikainen putoaminen vuoden 1990 pudotuspeleissä lisäsi nuorten miesten itsemurhia Quebecissä (mt.). Kaikkia näitä väitetyyppejä voidaan lisäksi soveltaa niin yksittäisiin järjestelmiin kuin järjestelmien muodostamiin populaatioihinkin. Olennaista on, että näiden kaikkien väitteiden sisältö voidaan selkeyttää samalla tavalla: arvioimalla hypoteettisten interventioiden vaikutuksia. KAUSAALISET MEKANISMIT Tuottavat mekanismit ja rakenteet ovat voiman ohessa kriittiselle realismille tärkeitä kausaalisia peruskäsitteitä. Realismin perusajatuksen mukaan tieteellisen tutkimuksen varsinaisia kohteita eivät niinkään ole havaittavat säännönmukaisuudet vaan kyseisiä säännönmukaisuuksia tuottavat mekanismit. Tämänkaltaisesta kysymyksenasettelusta johtuen mekanismit mielletäänkin lähes määritelmällisesti havaitsemattomiksi tai teoreettisiksi olioiksi ne eivät niinkään kuulu havaittavaan maailmaan vaan transfaktuaaliseen sfääriin. Erityisesti yhteiskuntatieteiden tapauksessa tiedollinen pääsy havaintojen taakse kulkee abstraktion kautta. Abstraktiolla pyritään erottamaan monimutkaisista tilanteista tai ilmiöistä olennaiset piirteet, joiden väliset sisäiset suhteet muodostavat analyysin kohteena olevan rakenteen. Teoreettinen kiinnostus sosiaalisiin mekanismeihin on lisääntynyt myös kriittisen realismin ulkopuolella. Keskustelua kuitenkin leimaa epämääräisyys itse mekanismin käsitteessä. James Mahoney (2001, ) luetteleekin viimeaikaisesta yhteiskuntatieteellisestä keskustelusta 24 erilaista muotoilua sille, mitä mekanismit oikeastaan ovat. Mekanismien teoreettinen rooli vaihtelee myös merkittävästi. Renate Mayntz (2004) tekee keskustelumme kannalta tärkeän erottelun mekanismikäsitteen ontologisen syvyyden ja abstraktion tason välillä. Mekanismi-käsitteitä käytetään usein avaamaan aiemmin mustina laatikkoina pidettyjä makrotason riippuvuussuhteita mikrotason käsitteiden avulla (Machamer, Darden & Craver 2000). Tästä syystä mekanismeista puhuminen liitetäänkin usein metodologiseen individualismiin (ks. Hedström & Swedberg 1998) näkemykseen, johon kriittiset realistit suhtautuvat yleensä varsin nihkeästi. Tämä ontologinen ulottuvuus on kuitenkin erotettava abstraktion tasosta, joka koskee sitä, kuinka yleisillä toiminnan, vaikutuksen ja interaktion käsitteillä mekanismia kuvataan esimerkiksi onko ilmiössä olennaisesti kyse vaikkapa polkuriippuvasta innovaatiosta, kasvavista tuotoista tai yksinkertaisesti positiivisesta takaisinkytkennästä. Kriittisen realismin käsitteistö ja puhe todellisuuden ontologisesta kerrostuneisuudesta eivät kuitenkaan jätä kovin paljon tilaa sille tärkeälle seikalle, että sekä ontologinen syvyys että abstraktion taso ovat olennaisesti suhteellisia, eivät kategorisia määreitä. Manipuloitavuusteorian näkökulmasta kausaalisuhteen toteuttavan mekanismin tunteminen ei ole välttämätöntä kausaaliväitteiden mielekkyydelle. Mekanismi-vaatimukselle voidaan kuitenkin esittää metodologinen perustelu. Mekanismin tehtävä on taata, että kahden tapahtuman välillä todella on aito kausaalinen prosessi. Tämä on keino välttää satunnaisten korrelaatioiden sekoittaminen aitoihin kausaalisuhteisiin tai yhteisen syyn aiheuttamien seikkojen pitäminen syynä ja seurauksena (Steel 2004). Mekanismin löytäminen on usein tärkeä keino saada vahvaa näyttöä siitä, että jokin riippuvuussuhde todella on invariantti. Vastaavasti tunnetun mekanismin puuttuminen on painava argumentti kausaalisuhteen olemassaoloa vastaan. Kausaaliyhteyden osoittamiseen ei kuitenkaan aina tarvita tietoa mekanismista (Kincaid 1996, 96-97). Näistä metodologisista perusteista huolimatta kausaliteetin luonnehdinta ei sinällään edellytä mekanismin käsitettä. Tästä syystä ongelmallista mekanismin käsitettä voidaan hieman avata manipuloitavuusteorian avulla. Mekanismien voidaan katsoa olevan yksinkertaisesti useiden invarianssisuhteiden järjestelmiä, jotka liittävät kiinnostuksen kohteena olevan kausaalisuhteen osapuolet toisiinsa (Glennan 2005). Tämä luonnehdinta on riippumaton mekanismin käsitteellistämisen tavasta ja välttää siten puheen sisäisistä suhteista ja välttämättömyydestä. Mekanismien ei myöskään tarvitse olla havaitsemattomia tai olemuksellisesti teoreettisia olioita kaasupolkimen asennon ja moottorin

7 1/2006 Sosiologia 7 kierrosluvun välinen mekanismi on havaitsematon ainoastaan konepellin ollessa kiinni. Vaikka mekanismit eivät olemuksellisesti olisikaan havaitsemattomia olioita tai pelkästään teorioiden osia, eivät sosiaaliset tai yhteiskunnalliset mekanismit toki ole samalla tavalla havaittavissa kuin polttomoottorin osat. Eräs tärkeä keino muodostaa teorioita mekanismeista on prosessien jäljittäminen. Prosessia voidaan pitää ajallisesti määrättynä sarjana muutoksia kausaalisessa mekanismissa. Esimerkkinä jäljittämisestä voidaan mainita Malinowskin tapa päätellä Trobriand-saarilla vallitsevista myötäjäiskäytännöistä ja myötäjäisinä käytetyn maissin sosioekonomisesta tärkeydestä vaimojen ja vaurauden sekä vaikutusvallan välinen kausaalisuhde (Steel 2004, 67-68). Seuraamalla heimossa tapahtuvaa vuorovaikutusta eli sitä, miten nuorikkojen veljet antoivat myötäjäisinä maissia tulevalle aviomiehelle ja miten tämä puolestaan pystyi ostamaan palveluksia ja lisäämään näin vaikutusvaltaansa, Malinowski poimi kaksi edellä mainittua vakaiksi havaitsemaansa riippuvuussuhdetta, jotka yhdessä muodostavat moniavioisuuden ja vallan yhdistävän sosioekonomisen mekanismin. Prosessien jäljittäminen on siis varsin tavallinen teorianmuodostuksen tapa kenttätutkimuksissa. Esimerkki osoittaa myös, kuinka mekanismien osat ovat usein ainakin jossakin määrin riippumattomia toisistaan: maissin lahjoittaminen (interventio) vaikuttaisi valtasuhteisiin myötäjäiskäytännöistä riippumatta. Tällaista modulaarisuutta pidetään usein tyypillisenä tai jopa olennaisena mekanismien piirteenä (Pearl 2000, ; Woodward 2003, 48-49). Sisäisiin suhteisiin nojautuva kriittinen realismi kuitenkin sulkee pois tällaisen modulaarisuuden mahdollisuuden a priori. Esimerkiksi Sayerin mukaan vain suljettuihin järjestelmiin soveltuvat instrumentalistiset lait ovat tällä tavoin modulaarisia (Sayer 1992, ). Samaan hengenvetoon kriittinen realismi hylkää myös matemaattisen mallintamisen, sillä matematiikan kieli ei tavoita sisäisiä suhteita (mt., ). Jälleen on syytä muistaa, että kausaaliväitteitä ei tarvitse esittää jollakin tietyllä etuoikeutetulla käsitteistöllä. Matemaattinen formalismi on vain tapa pitää monimutkainen päättely hallittavana. Interventioihin perustuvan manipuloitavuusteorian avulla on mahdollista selventää matemaattisten ja tilastollisten mallien kausaalista tulkintaa ja tämän edellyttämiä kausaalisia oletuksia (Pearl 2000). Mekanismeja tavoittelevaa yhteiskuntatieteellistä analyysiä ja tilastollista tutkimusta ei tulisikaan nähdä vaihtoehtoisina tai vastakkaisina tutkimusasetelmina (vrt. Töttö 2004). SELITYSTEN VALIKOIVUUDEN ONGELMA Kausaliteetti ja selittäminen liittyvät kriittisen realismin viitekehyksessä läheisesti toisiinsa. Selittäminen yksinkertaisesti on selitettävänä olevien havaintojen tai ilmiöiden taustalla lymyävien mekanismien ja voimien paljastamista. Vetoaminen mekanismeihin ja voimiin on eräs mahdollinen vastaus selitysten valikoivuuden ongelmaan, joka on keskeinen kysymys jokaiselle näkemykselle selittämisestä. Valikoivuuden ongelma perustuu siihen, että mikä tahansa informaatio ei ole selittävää, ja hyväksyttävän selittämisen teorian tulisi kertoa, millä kriteereillä informaation selitysrelevanssi määrittyy. Monet klassiset vastaesimerkit Carl Hempelin (1965) esittämää peittävän lain mallia vastaan perustuvat juuri tällaiseen huomioon. Se, että mies syö säännöllisesti ehkäisypillereitä, ei selitä sitä, miksi hän ei tule raskaaksi. Samoin se, että noita loitsuu hyppysellisen suolaa, ei selitä sitä, miksi tuo suola liukenee veteen. Nämä selitykset voidaan kuitenkin esittää kaikki peittävän lain mallin ehdot täyttävinä deduktiivisina argumentteina. Nämä vastaesimerkit osoittavat, että Hempelin teoria ei kykene erottamaan aidosti selittäviä tekijöitä sellaisista, joilla ei ole selityksellistä arvoa. Teoriasta siis puuttuu jotakin olennaista, tai se on mahdollisesti kokonaan väärillä jäljillä. Selittämistä koskevassa tieteenfilosofisessa keskustelussa vakioratkaisu selitysrelevanssin ongelmaan on ollut vetoaminen kausaliteettiin. Miehen syömille ehkäisypillereille ja suolan noitumiselle on yhteistä se, että ne eivät ole kausaalisesti relevantteja tekijöitä. Tämä on johtanut esimerkiksi Wesley Salmonin (1984; 1998) esittämään puhtaasti kausaalisen teorian selittämisestä. Hän onkin onnistunut vakuuttamaan monet siitä, että kausaliteettiin vetoaminen ratkaisee irrelevantin informaation ongel-

8 8 Sosiologia 1/2006 man. Bhaskarin ja kriittisten realistien ratkaisu tähän ongelmaan on samoilla linjoilla. Salmonin tavoin he luopuvat ajatuksesta, että selitykset ovat deduktiivisia argumentteja ja esittävät, että kausaalisilla mekanismeilla on keskeinen sija selityksissä. Selittämisen teorian kannalta on kiinnostavaa, että perustavista metafyysisistä mielipide-eroista huolimatta 3 Salmonilla ja kriittisillä realisteilla on kaksi yhteistä ongelmaa. Ensimmäinen ongelma koskee kausaalisen mekanismin käsitettä. Sekä Salmon että kriittiset realistit puhuvat paljon kausaalisista mekanismeista mutta eivät kerro mitään siitä, mitä ne oikeastaan ovat. Toinen ongelma on se, että kumpikaan teoria ei todellisuudessa ratkaise selitysrelevanssin ongelmaa. Christopher Hitchcock (1995) on osoittanut, että Salmonin teoria on altis täsmälleen samanlaisille vasta-argumenteille, joihin peittävän lain selittämismalli kaatuu. Salmon vaatii, että selityksen tulee antaa informaatiota selitettävään tapahtumaan johtavasta kausaalisesta prosessista. Tämä vaatimus ei riitä selitysrelevanssiongelman ratkaisemiseen. Jos mies todella syö ehkäisypillereitä, nämä pillerit sekä niiden vaikutukset ovat kiistämättömiä osia niistä fysiologisista prosesseista, jotka johtavat siihen, että hän ei tule raskaaksi. Samalla tavoin suolan noituminen on osa sitä prosessia, joka päättyy suolan liukenemiseen vesilasiin. Mutta vaikka nämä tapahtumat ovat osa kausaalista prosessia Salmonin tarkoittamassa mielessä, ei niillä ole mitään tosiasiallista roolia sen ratkaisemisessa, tuleeko mies raskaaksi tai liukeneeko suola vesilasiin. Voimme siis päätellä, että pelkkä osallisuus kausaalisessa prosessissa ei riitä selittämiseen. Tarvitaan myös joitakin kriteereitä, joilla valita kaikista kausaaliseen prosessiin osallistuvista tekijöistä kulloinkin aidosti selittävät tekijät. Salmonin teorian ongelma on, että se ei sisällä mitään, jonka avulla tämän valikoinnin voisi tehdä. Se on siis peittävän lain mallin tavoin pahasti puutteellinen teoria kausaalisesta selittämisestä. Kriittiset realistit ovat periaatteessa alttiita samanlaiselle kritiikille. Pelkkä puhe tapahtumaan tai ilmiöön kytkeytyvistä kausaalisista voimista tai mekanismeista ei vielä riitä selitykseksi. Useimpien selitettävien asioiden tuottamiseen osallistuu lukuisia olioita, niiden kausaalisia voimia ja näistä rakentuvia kausaalisia mekanismeja. Kaikki näistä eivät ole kuitenkaan kulloinkin käsillä olevan selitystehtävän kannalta relevantteja. Haluaisimme valikoida jollakin tavoin tästä joukosta ratkaisevat tekijät ja erottaa ne taustaehdoista, mutta kriittisten realistien kirjoituksista ei juuri löydy käyttökelpoisia välineitä tämän karsimisen suorittamiseen. KONTRASTIIVINEN NÄKEMYS SELITYSKYSYMYKSISTÄ Edellä sanotun valossa tarvitsemme joitakin kriteereitä selittävien tekijöiden valitsemiseen kaikkien selitettävään tapahtumaan vaikuttaneiden tekijöiden joukosta. Kuten useat kirjoittajat (Garfinkel 1981; Hesslow 1983; Ylikoski 2001; Woodward 2003) ovat todenneet, ajatus kontrastiivisesta selityksestä tarjoaa luontevan tavan erotella jyvät akanoista. Tässä näkemyksessä selitykset ovat vastauksia mitä jos asiat olisivat olleet toisin? -kysymyksiin. Ainoastaan ne seikat, jotka saavat aikaan eron selitettävän ja sen kontrastin välille, ovat kulloinkin selittäviä. Tämä ratkaisee näppärästi esimerkiksi ongelman, joka liittyy ehkäisypillereitä syövään mieheen: ehkäisypillerien syöminen ei vaikuta suuntaan eikä toiseen miehen raskaaksi tulemisen mahdollisuuksiin. (Sen sijaan sillä saattaa olla muita merkittäviä fysiologisia vaikutuksia miehessä.) Se, mitkä seikat ovat kulloinkin selittäviä, riippuu tässä näkemyksessä selityskysymyksestä. Mikä parasta, tämä ajatus voidaan luontevasti yhdistää myös kriittisten realistien näkemyksiin ilman suurempia muutoksia. Yksinkertaisuuden vuoksi tarkastelemme seuraavaksi vain yksittäisten tapahtuminen selittämistä. Samat perusideat soveltuvat kuitenkin myös muunlaisiin selityksiin. Teoria kontrastiivisesta selittämisestä muodostuu kahdesta perusideasta. Ensimmäinen ajatus koskee selitettävän (explanandum) luonnetta. Selitys on aina vastaus miksi- tai kuinka-kysymykseen. Tähän laajalti hyväksyttyyn näkemykseen teoriamme lisää ajatuksen, että selityskysymys on kontrastiivinen. Kontrastiivinen selityskysymys asettaa vastakkain kaksi yhteensopimatonta asiantilaa, joista toinen on toteutunut. Selityksen tehtävänä on kertoa, mikä saa

9 1/2006 Sosiologia 9 aikaan eron näiden kahden asiaintilan välillä. Yksi tämän näkemyksen seuraus on, että kykenemme usein selittämään paljon pienempiä asioita kuin kuvittelemme. Jotta esimerkiksi voidaan vastata kysymykseen, miksi Suomi itsenäistyi vuonna 1917, se täytyy pilkkoa moniksi pienemmiksi kysymyksiksi, jotka koskevat itsenäistymisen ajoitusta, tapaa ja siihen osallistuvia tahoja. Monet usein kilpaileviksi nähdyt selitykset samalle asialle osoittautuvat tällaisessa lähemmässä tarkastelussa vastauksiksi erillisiin toisiinsa liittyviin osakysymyksiin. Vastaus kysymykseen, miksi Suomi itsenäistyi vuonna 1917 eikä 1809, on erilainen kuin vastaus kysymykseen, miksi Suomi itsenäistyi vuonna 1917 eikä Kontrastin vaihtuessa vaihtuvat myös ne tekijät, joilla on ratkaiseva rooli tapahtumien kulussa. Toinen huomattava seikka on, että kaikki kontrastit eivät ole mielekkäitä. Ollakseen mielekäs kontrastin tulee jakaa pitkälti sama kausaalinen historia selitettävän seikan kanssa. Jos erot ovat liian suuria, ei selityksen etsiminen ole mahdollista. Tästä syystä esimerkiksi kysymys, miksi Suomi itsenäistyi vuonna 1917 eikä 1809, saattaa olla vailla mielekästä vastausta. Väite selitettävän kontrastiivisuudesta ei ole ensisijaisesti väite siitä, mitä selityskysymyksen esittäjällä on mielessä. Pikemminkin kyse on siitä, millaiseen kysymykseen arkipäiväinen tai tieteellinen selitys voi olla vastaus. Selittämisen teoria, joka ei ota huomioon selitettävän kontrastiivisuutta, joutuu pitämään lähes kaikkia todellisessa elämässä esitettyjä selityksiä pahanlaatuisesti puutteellisina. Tällaiselle näkemykselle on täydellinen mysteeri, miksi pidämme joitakin selityksiä tyydyttävinä ja toisia taas puutteellisina tai väärään kysymykseen vastaavina. Tämä antaa kontrastiiviselle lähestymistavalle selvän etulyöntiaseman: sen avulla voidaan sanoa täsmällisemmin, mitä jokin tarjottu selitys kykenee selittämään. Näin se on oiva väline selitysten arviointiin. Se antaa myös näppärän tavan täsmentää epäselviä selityskysymyksiä. Aiotun kontrastin tai kontrastien artikulointi on luonteva tapa selkiyttää itselle ja muille, mitä asioita oikeastaan haluaa selitettäväksi. (Ylikoski 2001, ) Kontrastiivista selitettävää voidaan luontevasti ajatella jonkin tietyn arvon saaneena muuttujana, jossa muuttujan muut mahdolliset arvot muodostavat kontrastiluokan. Puhetta muuttujista ei siis tarvitse pitää oireena katalasta positivismista, vaan paremminkin eräänä tapana pitää selitysasetelma selkeänä. Ajatus kontrastiivisesta selitettävästä kytkeytyy luontevasti havaintoihin tyypillisistä selitystilanteista. Yleensä ryhdymme etsimään selitystä, kun jokin tapahtumakulku ei vastaa odotuksiamme. Selitämme siis yleensä poikkeuksia. Kontrastina toimiva tapahtumakulku on tällöin tilanteesta riippuen joko se mitä normaalisti tapahtuu, se mitä pitäisi tapahtua tai se mitä jostakin muusta syystä odotimme tapahtuvan (Hesslow 1983). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että voisimme selittää aina vain poikkeuksellisia tapahtumia. Esimerkiksi perustutkimusta tekevät tieteilijät (ja pienet lapset) esittävät usein myös normaalia tai tavallista asiantilaa koskevia selityskysymyksiä. He haluavat tietää, miksi asiat toimivat juuri sillä tavalla kuin ne tekevät eivätkä jollakin muulla tavalla. Tällöin kontrastina toimii jokin epätavallinen. Sama ajatus selityksen kontrastiivisesta rakenteesta toimii tässäkin. (Ylikoski 2001, ) KONTRAFAKTUAALINEN KRITEERI SELITYSRELEVANSSILLE Tässä esitellyn selittämisen teorian toinen keskeinen osa on ajatus siitä, että selitys tarjoaa kontrafaktuaalista informaatiota. Selitys kertoo, miksi selitettävä asiaintila toteutui vaihtoehtoisen sijasta. Jos selittävät seikat eivät olisi toteutuneet, ei selitettävää seikkaa olisi tapahtunut. Ajatus, että selitys tarjoaa kontrafaktuaalista informaatiota, ei ole uusi. Uutta ehdottamassamme mallissa on tämän ajatuksen kiinteä kytkeminen ajatukseen selitettävän kontrastiivisuudesta. Aikaisemmin kontrafaktuaalisia teorioita selittämisestä on kehitelty ilman ajatusta selitettävän kontrastiivisuudesta. Seurauksena on ollut vaikeuksia kausaaliväitteen taustaehtojen täsmentämisessä. Selitettävän kontrastiivisuus auttaa tämän ongelman kanssa samoin kuin erilaisten kausaaliseen ylideterminaatioon tai väliin tuleviin syihin perustuvissa ongelmatilanteissa. (Ylikoski 2001, ) Selittäväksi aiottu väite esitetään aina tietyn kausaalisen kentän (Mackie 1974, 34-36) taus-

10 10 Sosiologia 1/2006 taa vasten, mutta tämän kentän yksilöinti on ollut hankala ongelma yksinkertaisille kontrafaktuaalisille teorioille selittämisestä. On jouduttu viittaamaan epämääräisesti pragmaattisiin tekijöihin. Kontrastiivinen selitettävä osoittautuu tässä yhteydessä hyödylliseksi: koska etsimme eroja selittävän asiaintilan ja sen vaihtoehdon välillä, voimme olettaa, että kaikki kausaalisen tilanteen ja historian osat, jotka ovat näille yhteisiä, kuuluvat taustaehtoihin. Kontrastit rajaavat näin selityksen paikalliseen muutokseen selitettävän tapahtuman kausaalihistoriassa. Teoria ratkaisee myös niin kutsutun makroselitysten ongelman, jossa on kysymys siitä, millä tavoin tulisi suhtautua eri kuvauksen tasoilla (tai eri tieteenaloilla) annettuihin selityksiin samalle tapahtumalle (Ylikoski 2001, ). Eniten tästä ongelmasta on keskusteltu mielenfilosofiassa, mutta ilmiö on periaatteessa huomattavasti yleisempi. Yhteiskuntatieteissä yksilöiden, ryhmien ja yhteiskunnan välisten vuorovaikutussuhteiden käsitteellistäminen on eräs keskeisimpiä teoreettisia kysymyksiä. Ongelman lähtökohtana on se, että voimme kuvata saman kausaaliprosessin eri tasoilla. Esimerkiksi sama käden nostaminen voidaan periaatteessa kuvata intentionaalisena, neurofysiologisena ja mikrofysikaalisena prosessina. Nämä kuvaukset viittaavat eri tasojen ominaisuuksiin, tiloihin ja mekanismeihin. Normaalisti näiden tasojen nähdään muodostavan hierarkian. Tässä hierarkiassa ylemmän tason (makro) prosessit ovat riippuvaisia alemman tason (mikro) prosesseista. Yleensä mukaan liitetään vielä ajatus, että on olemassa jokin perustava kuvauksen taso, jolla kaikki varsinainen todellinen kausaalinen työ tapahtuu. Ongelmaksi tässä asetelmassa muodostuu näiden eri tasoilla annettujen selitysten suhde. Ovatko ne konfliktissa keskenään? Ovatko makroselitykset autonomisia? Vai onko niin, että ylempien tasojen selitykset jollakin tavoin palautuvat fysikaalisiin selityksiin? Ontologiselta kannalta eri tasojen kausaaliprosessit eivät ole saman kausaaliprosessin vaiheita eivätkä toisiaan täydentäviä osia. Kun kaikki kausaalinen työ tapahtuu pohjimmaisella tasolla, ei sen täydentämiseen tarvita enää muiden tasojen prosesseja. Kyseessä eivät ole myöskään toisilleen vaihtoehtoiset kausaaliset prosessit: koska makroprosessit ovat fysikaalisten prosessien konstituoimia, eivät ne voi olla vaikuttavia ilman fysikaalista tasoa. Kausaaliselta kannalta makrotason kausaaliset ominaisuudet näyttäisivät olevan puhtaasti näennäisiä. Ajatus kontrastiivisesta selityksestä ratkaisee tämän ongelman elegantilla tavalla. Siinä ei tarvitse olettaa, että mikro- ja makrotasojen selitykset olisivat luonteeltaan jollakin tavoin olennaisesti erilaisia tai että makro-selitykset olisivat jollakin tavoin vähäarvoisempia. Sekä makro- että mikro-selityksissä toimivat täsmälleen samat selittävyyden kriteerit. Ero on siinä, mitä nämä selitykset selittävät. Vaikka pintatasolla saattaa vaikuttaa, että niillä on sama selitettävä, huolellisempi tarkastelu osoittaa, että näillä selityksillä on erilaiset kontrastit. Tämä havainto häivyttää näiden selitysten välille syntyneen kilpailutilanteen. Eri tasojen selitykset ovat käyttökelpoisia erilaisiin selityskysymyksiin vastaamisessa. Ja koska selittäminen perustuu kontrafaktuaaliselle informaatiolle, on valitulla kuvauksen tasolla vaikutusta siihen, mikä on kyseisen selityksen sovellutusala. (Mt., ) Samaa ajatusta voidaan soveltaa vanhaan kiistaan metodologisesta individualismista ja holismista. Sikäli kuin kyseessä on kiista selittämisestä, voimme hyväksyä pluralistisen kannan: riippuen selityskysymyksestä ja tutkittavasta syiden konstellaatiosta paras selitys voi löytyä yksilön tai kokonaisuuden tasolta. Oletetaan esimerkiksi, että jonkin organisaation työntekijöiden tyytyväisyys selittää heidän lojaalisuuttaan. Tätä selitysasetelmaa voidaan täsmentää usealla eri tavalla. Eräs tapa on mieltää selityssuhde organisaation ominaisuuksien väliseksi. Tällöin huono työilmapiiri selittää, miksi työntekijät eivät keskimäärin tunne lojaalisuutta organisaatiota kohtaan. Työntekijöiden väliset erot tyytyväisyydessä voivat myös selittää, miksi juuri työntekijät a, b ja c tuntevat lojaalisuutta organisaatiota kohtaan, kun taas d ja e eivät. Toisaalta tyytyväisyys organisaation yleisenä ilmapiirinä voisi periaatteessa myös selittää työntekijä a:n lojaaliutta täysin riippumatta a:n henkilökohtaisesta tyytyväisyydestä. Vastaavasti joillakin yksilöillä voi olla ratkaiseva vaikutus organisaation yleiseen ilmapiiriin.

11 1/2006 Sosiologia 11 Ajatus kausaalisista mekanismeista voidaan kytkeä hedelmällisellä tavalla edellä kuvattuihin ajatuksiin. On luontevaa ajatella, että selitystä etsivien miksi-kysymysten taustalla on aina kuinka-kysymys. Jotta voimme sanoa jonkin tekijän selittävän jotakin, meillä täytyy olla jonkinlainen ajatus siitä, kuinka tuo tekijä voi saada aikaan selitettävän. Vaikka emme tällaista mekanismia välttämättä pystykään esittämään, olemme ainakin sitoutuneet sellaisen olemassaoloon. Ilman kuinka -kysymykseen vastaavaa mekanismia tarjottu selitys on puutteellinen. (Mt., ) Tieto mekanismista syventää ymmärrystämme ilmiöstä, sillä sen avulla voimme paremmin sanoa, missä olosuhteissa selityksemme toimii ja minkälaisissa tilanteissa joudumme turvautumaan muihin selittäviin tekijöihin. Tuntiessamme kausaalisen vaikutuksen välittävän mekanismin yksityiskohdat voimme alkuperäisen selityskysymyksen lisäksi vastata uusiin taustaehtoja tai itse mekanismia koskeviin mitä jos asiat olisivat olleet toisin? -kysymyksiin. Kausaalisen mekanismin kuvaaminen ei kuitenkaan riitä kausaaliseen selittämiseen, eikä pelkkä hypoteesi mahdollisesta mekanismista takaa aitoa kausaalisuhdetta. On tärkeää pyrkiä empiirisesti osoittamaan, että kyseinen mekanismi on todella toiminnassa ja että se todella toimii ajatellulla tavalla. Tämä ei ole mikään triviaali huomio. Mekanismiin perustuvan selityksen tuottama ymmärrys saa meidät usein suhtautumaan kritiikittömästi selityksiimme sillä seurauksella, että todellisuudessa emme onnistu selittämään yhtään mitään. Hyväksymme helposti ensimmäisen mieleemme tulevan mekanismin, vaikka useimmiten saman yhteiskunnallisen säännönmukaisuuden taustalle voidaan kuvitella useita vaihtoehtoisia mekanismeja. Kaikki mahdolliset mekanismit eivät kuitenkaan ole toiminnassa olevia mekanismeja, joten on tärkeää pitää mielessä erottelu mahdollisen ja tosiasiallisen selityksen välillä. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että saman vaikutuksen tuottamiseen saattaa osallistua useampi mekanismi, joista kukin yksinäänkin olisi riittänyt vaikutuksen aikaansaamiseen. Kausaalinen selittäminen edellyttää siis myös tiukkaa empiiristä testaamista ja siihen perustuvaa valintaa mahdollisten mekanismien välillä. 4 LOPUKSI Olemme tässä kirjoituksessa pyrkineet osoittamaan, että kriittisen realismin kausaliteettia ja selittämistä koskevia peruskäsitteitä on mahdollista kehittää edelleen sekä filosofisesti että metodologisesti hedelmälliseen suuntaan nojautumalla muualla tieteenfilosofiassa kehitettyihin analyyseihin näistä käsitteistä. Kriittinen realismi nojaa vahvasti kausaalisen voiman ja mekanismin käsitteisiin, mutta sen essentialistinen tapa luonnehtia niitä sisäisten suhteiden käsitteistöllä on parhaimmillaankin epäinformatiivista ja usein jopa harhaanjohtavaa. Vastaavasti pelkkä vetoaminen tuottavien rakenteiden paljastamiseen ei vielä riitä täsmentämään, mitä erilaisilla selityskysymyksillä ajetaan takaa ja miten niihin tulisi vastata. Näihin haasteisiin olemme kriittisten realistien puolesta vastanneet esittelemällä lyhyesti intervention käsitteeseen perustuvan manipulatiivisen teorian kausaliteetista ja kontrastiivis-kontrafaktuaalisen teorian selittämisestä. Uskomme esitettyjen ajatusten olevan kiinnostavia myös muille kuin kriittisen realismin kannattajille. Keskustelumme on ollut kriittistä, mutta se on tarkoitettu rakentavaksi: kriittisen realismin taustalla olevista perusajatuksista ei tarvitse luopua, mutta niiden muotoiluun on kiinnitettävä tarkempaa huomiota. Olemme keskittyneet kausaliteetin ja selittämisen käsitteisiin, mutta nähdäksemme hyvin samanlaisia huomioita voitaisiin tehdä myös kriittiselle realismille keskeisestä emergenssin käsitteestä (Bechtel & Richardson 1993; Beckermann, Flohr & Kim 1992; Ylikoski 1997). Lopuksi on vielä syytä huomauttaa, että suorien metodologisten johtopäätösten tekeminen kriittisen realismin kaltaisesta filosofisesta järjestelmästä on hätiköityä ja usein jopa haitallista. Näkemys tieteenfilosofiasta oppirakennelmana, joka kertoo, mitä on oikea tiede ja miten käytännön tutkimusongelmia tulisi ratkaista, on historian saatossa aiheuttanut lähinnä sekaannuksia. Filosofiselta teorialta kausaliteetista tai selittämisestä ei kannata odottaa suoria ohjeita käytännön tutkimuksen tekemiseen. Filosofisen teorian tehtävänä on selkiyttää keskeisiä käsitteitä, ei ratkaista kaikkia tutkijan ongelmia. Joissakin kriittisen realismin esityksissä tällaisissa käytännön seurausten johtami-

12 12 Sosiologia 1/2006 sessa on menty pidemmälle kuin argumentit sallivat. Kriittinen realismi on toki hyvää terapiaa positivistisesta tieteenihanteesta kärsiville yhteiskuntatieteilijöille, mutta sen tarjoamiin metodologisiin ohjeisiin on syytä suhtautua varauksella. Kausaalisten johtopäätösten ja selitysten tuottaminen vaatii tutkimuskysymyksestä riippuen hyvinkin erilaisia menetelmiä ja lähestymistapoja, eikä yhteiskuntatieteille tyypillistä rajoittuneen todistusaineiston ongelmaa yksinkertaisesti voida kiertää nokkelalla metafysiikalla. Onnistunut filosofinen analyysi voi toki vapauttaa tutkijan joistakin käsitteellisistä sekaannuksista ja niistä johtuvista näennäisongelmista, mutta on turha odottaa, että se tekee yhteiskuntatutkimuksesta aivan niin helppoa kuin kriittiset realistit antavat ymmärtää. VIITTEET 1 Useimmat Sosiologia-lehden lukijat luultavasti tuntevat Rom Harrén paremmin sosiaalipsykologina. 2 Kuinka tendenssit eroavat tavallisista kausaalisista voimista (dispositioista), joista Harré puhuu? Tavallisten kausaalisten voimien kohdalla puhutaan vain yhdenlaisista ehdoista nimittäin niistä, joilla kyseinen dispositio toteutuu. Tendenssien kohdalla taas on kahdenlaisia ehtoja. Ensinnäkin ovat ne ehdot, joiden vallitessa kyseinen tendenssi on aktiivinen tai toiminnassa. Toiset ehdot ovat ne, joiden vallitessa tendenssi toteutuu tai aktualisoituu. Keskityttäessä vain jälkimmäisiin ehtoihin tendenssit ovat aivan tavallisten dispositioiden kaltaisia. Ratkaiseva ero on siis se, että tendenssi on dispositio, joka voi vaikuttaa kausaaliseen prosessiin olla aktiivinen myös silloin kun sen mukainen lopputulos ei varsinaisesti toteudu. Harrén kirjoituksista ei tendenssin käsitettä löydy, ja tämän käsitteen käyttö onkin keskeinen ero näiden kahden ajattelijan välillä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tendenssin käsite olisi Bhaskarin ikioma keksintö. Samanlainen käsite löytyy myös John Stuart Milliltä, jota muuten pidetään umpi-empirismin edustajana (ks. Mill 1906, kirja III, luku X, pykälä 5). 3 Salmonille puhe kausaalisista voimista, luonnonvälttämättömyyksistä ja sisäisistä suhteista on ongelmallista metafysiikkaa, joka ei auta ratkaisemaan kausaliteettiin ja selittämiseen liittyviä filosofisia ja metodologisia kysymyksiä. Hänen näkemyksensä mukaan David Humen asettama haaste on, että kausaliteetin käsite tulisi analysoida tavalla, joka hävittää siitä kaikki epäilyttävät modaaliset ulottuvuudet. Hänen teoriansa kausaalisista prosesseista onkin yritys vastata tähän haasteeseen. Kriittiset realistit eivät myöskään voisi hyväksyä Salmonin reduktionismia kausaliteetin käsitteen analyysissä. Heille kausaliteetti on yksi keskeisistä maailman ontologiseen rakenteeseen kuuluvista kategorioista, eivätkä he siten ota vakavasti empiristien epäilyksiä kausaalisten voimien metafysiikasta. Lisäksi he pitäisivät Salmonin kausaatiokäsitystä liian fysiikkakeskeisenä ja soveltumattomana yhteiskuntatieteisiin. 4 Kausaalisen mekanismin vaatimukseen on yksi poikkeus, nimittäin kaikkien perustavimmat fysikaaliset luonnonlait. Mekanismin vaatimus tällä tasolla johtaisi äärettömään regressioon. Tämä ei kuitenkaan ole suuri ongelma: emmehän oleta, että voimme selittää näitä lakeja. Selitämme näiden lakien avulla, mutta emme niitä. Paljon (ansaitusti) parjattu peittävän lain selittämismalli näyttäisi soveltuvan juuri tällä perustavien lainalaisuuksien tasolla. Perustavimpien säännönmukaisuuksien kohdalla emme voi tehdä muuta kuin todeta, kuinka yksittäiset tapahtumat nivoutuvat maailman yleisiin säännönmukaisuuksiin. Sitä vastoin kaikilla muilla tasoilla voimme tehdä enemmän: voimme osoittaa, kuinka (ts. millaisten mekanismien kautta) tietynlaiset tapahtumat saavat aikaan tiettyjä tapahtumia eivätkä joitakin toisia. KIRJALLISUUS Bechtel, William & Richardson, Robert C. (1993) Discovering Complexity. Decomposition and Localization as Strategies in Scientific Research. Princeton University Press, Princeton. Beckermann, Ansgar, Flohr, Hans & Kim, Jaegwon (toim.) (1992) Emergence or Reduction? Essays on the Prospects of Nonreductive Physicalism. Walter de Gruyter, Berlin. Bhaskar, Roy (1978) A Realist Theory of Science. 2nd edition. The Harvester Press, Hassocks. Bhaskar, Roy (1979) The Possibility of Naturalism. The Harvester Press, Brighton. Ellis, Brian (2001) Scientific Essentialism, Cambridge University Press, Cambridge. Garfinkel, Alan (1981) Forms of Explanation. Yale University Press, New Haven. Glennan, Stuart (1997) Capacities, Universality and Singularity, Philosophy of Science 64, Glennan, Stuart (2005) Modeling mechanisms. Stud-