Marx ja raha. Saska Heino. Aluksi

Transkriptio

1 Marx ja raha Saska Heino Aluksi Tämä kirjoitus tutkii Marxin ja rahan välistä suhdetta. Marxin käsitys rahasta poikkeaa ratkaisevasti tavallisesta taloustieteellisestä näkemyksestä, jonka mukaan raha on vain arvon mitta, sen säilyttäjä ja vaihdon väline. Marxin mukaan raha on ensisijaisesti yhteiskunnallinen suhde, joka ilmentää ja vakioi kapitalismissa vallitsevia omistussuhteita. Toisaalta raha on, totta kai, myös kiertoväline, joka siirtää tavaran omistuksen myyjältä ostajalle. Tämän kiertovälineenä toimivan rahan arvo on yhtä suuri kysymys kuin sen ilmentävät yhteiskunnalliset suhteet. Arvo ja omistus ovat vain saman asian eri puolia. Marxin rahakäsityksen siirtäminen nykypäivään ei ole kitkatonta, sillä rahajärjestelmämme on varsin erilainen kuin hänen aikanaan. Kirjoituksessa onkin tarkoitus sekä esitellä Marxin käsitys rahasta sekä katsoa, miten hänen talousteoriansa sopii nykyisen rahajärjestelmän moninaisuuksien selvittämiseen. 1. Raha on tavara... ja yhteiskunnallinen suhde Marxin mukaan [n]iiden yhteiskuntien varallisuus, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallitsevana, ilmenee 'valtavana tavarajoukkona', ja yksityinen tavara tämän varallisuuden alkeismuotona. 1 Marxille myös raha on tavara, rahatavara. Näin ollen onkin helppo korvata sana tavara sanalla raha ja päätyä luonnehdintaan, joka kuvaa nykyistä kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää kenties tavaroiden paljouttakin täsmällisemmin. Marxin käsitys rahasta on nykypäivänä osin vanhentunut. Hänen mukaansa rahatavaran arvon kuten minkä tahansa muunkin tavaran määrittää sen tuottamiseen tarvittu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Kunhan rahatavaran arvo on määritelty kiinteäksi, rahatavara voi Marxin mukaan olla mikä tahansa tavara, joka toimii tavaravastikkeena kaikille muille tavaroille. Useimmiten tämä rahatavara ja tavaravastike on kulta. 2 Kullasta tekee tavarana mielenkiintoisen se, että se on paitsi arvon mitta, myös käyttöarvo, jolla on rahatavarana olon lisäksi muita käytön mahdollisuuksia. Kullan tuotantohinta on Marxin mukaan sen arvo, jota vasten kaikkien muiden tavaroiden arvot heijastetaan. Tätä rahanäkemystä vasten muun muassa Duncan K. Foley (1983) on todennut, että raha on ainoa puhdas arvon muoto, jonka olemassaolon voimme todentaa ja täten raha saa yleisen vastikkeen muodon toisin sanoen se on tavara, joka ratkaisee arvojen keskinäisen vertailun ongelman. 3 Kuitenkin niin sanotun fiat-rahajärjestelmän syntyminen vuoden 1971 jälkeen on tehnyt kullasta rahavarana ja yleisenä vastikkeena vanhentuneen. Rahan arvoa ei enää teoreettisestikaan määritä sen tuottamiseen tarvittu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika, vaan sen arvo ja määrä ovat täysin kullan tuottamisesta riippuvaisten tekijöiden ulottumattomissa. Kulta ei rahatavarana enää ole luonnollisena esteenä rahavarainnon laajentumiselle. Toisin sanoen kullan etsintä, louhinta ja 1 Marx 1974, Yhteiskunnallisesti välttämätön työaika asettaa kuitenkin rajoituksia rahan arvon määrittymiselle. Jos rahatavaran tuottaminen vaatii paljon yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa, on sen arvo suuri; jos rahan tuottaminen on vaivatonta, on sen arvo alhaisempi. Rahan saatavuus asettaakin rajan sille, että jostain tavarasta kehittyy arvon mitta ja rahatavara. 3 Foley 1983, 3 4.

2 rikastaminen sekä sulattaminen harkoiksi ja kolikoiksi eivät enää ole esteenä rahan määrän ja arvon muuttumiselle. 4 Rahan merkitys on kapitalistisessa taloudessa keskeinen. Mikään nykyaikainen talous ei voi harjoittaa tavaratuotantoa ja -vaihdantaa sujuvasti ilman rahan nimellä kulkevaa yleisvastiketta. Kapitalismi on tavaraa tuottava ja rahaan vaihtava järjestelmä, ja Marxin yksinkertaisissa kiertokulkukaavioissa tekijöinä ovat täten tavara (C) ja raha (M). Yksinkertaisimmillaan tuotanto ja vaihdanta eli kiertokulku kulkee siten, että M C M', jossa raha laajentuu tavarana olonsa aikana suuremmaksi rahasummaksi M'. 5 Tässä kiertokulkukaavassa on helppo ajatella, että myös raha M on tavara, rahatavara, joka toimii vastikkeena tavaralle C. Tavara vaihtuu tavaraan ja kumpikin tavara, C ja M, ovat vaihdettavissa toisiinsa. Nykyään on kuitenkin itsestään selvää, että mikäli kaikkien maailmassa tuotettavien tavaroiden arvosumma Σ w C ja kaiken maailmassa (Σw M ) olevan rahan summa Σ w M asetettaisiin jakolaskuun, jossa, niin tulos ei olisi (Σw C ) Σ w M =Σw C, vaan Σ w M >Σ w C. Toisin sanoen rahaa on maailmassa paljon enemmän kuin tavaraa, johon sen voisi vaihtaa. Raha ei olekaan pelkkä tavaravastike ja vaihdon väline, vaan sillä on tehtäviä, jotka liikkuvat välittömän kiertokulun ulkopuolella, rahoitusmarkkinoilla ja pörssissä. Raha on tavaran lisäksi myös yhteiskunnallinen suhde. Raha on välttämätön omistussuhteen osoitin, joka siirtää yhteiskunnassa tehdyn työn sen tekijältä sen ostajalle. Patrick Murrayn (2005) mukaan raha mahdollistaa lisätyön ja lisäarvon saman asian kahden eri ilmenemismuodon siirron työntekijältä kapitalistille. 6 Tällä tavoin raha onkin väline, jolla tuotettu lisäarvo voidaan realisoida markkinoilta ja siirtää voittona tuotantokapitalistin käyttöön. Rahoitusmarkkinat, jotka toimivat pitkälti tämän realisoidun lisäarvon pohjalta, ilmentävät rahan yhteiskunnallista suhdetta ja mahdollistavat voittoa tuottavan liiketoiminnan, joka on vain epäsuorasti riippuvainen varsinaisesta tuotannosta. Täten rahoitusmarkkinoilla toimivan rahan yhteiskunnallinen suhde onkin rahakapitalistinen erioikeus voittoon, joka koostuu miltei yksinomaan muiden tekemästä työstä. Yksityisomaisuutta suojaava lainsäädäntö sekä markkinalaki tekee osaltaan tämän yhteiskunnallisen suhteen näkyväksi ja rankaisee sen rikkomisesta. 2. Luotonlaajennus, rahan synty Miten raha syntyy nykyaikaisessa fiat-rahajärjestelmässä, jossa rahatavaran arvo ei ole sidoksissa kullan määrään keskuspankkien holveissa? Nykyinen rahan syntymekanismi tunnetaan luotonlaajennuksen nimellä. Luotonlaajennuksessa keskuspankki viranomainen, jolla on rahan liikkeellelaskuoikeus lainaa keskuspankkirahaa liikepankeille ohjauskorolla ja edellyttää liikepankeilta, että nämä tallettavat osan lainaamastaan rahasta keskuspankkiin niin sanottuna vakavaraisuusvaatimuksena. Kun liikepankki lainaa edelleen keskuspankista saamaansa lainan, tulee lainasta jälleen tallettaa osa vakavaraisuuden nimissä keskuspankkiin ja raha jatkaa laajentumistaan. Kaava luotonlaajennukselle on yksinkertainen m= 1 R, jossa m = rahakerroin, 1 = lainasumma ja R = reservivaade eli vakavaraisuusvaatimus. Jos vaikkapa lainasumma = 100 ja 4 Tämä ei tarkoita, etteikö luottotoimi olisi myös kultakannassa ollut olennainen keino laajentaa rahaa. 5 Marxin suomennetuissa kirjoituksissa kiertokulku kirjoitetaan yleensä muotoon R T R', mutta kirjoittaja on mieltynyt käyttämään englanninkielistä kirjainmatematiikkaa yleismaailmallisuuden nimissä. 6 Murray 2005, 51.

3 reservivaade = 5 % talletuksesta ( 5% = 1,05), niin m (100)= ,2. Tätä 1,05 luotonlaajennuksen ketjua, talletusten kertautumista, voidaan jatkaa niin kauan kuin reservivaade R sallii, eli ketjun m 0, m 1, m 2, m 3... m n summa riippuu siitä, kuinka suuri R on suhteessa lainattavaan summaan. Luotonlaajennus ei perustukaan Marxin rahatavaran ajatukselle vaan luottamukseen siitä, että luotonlaajennuksen talletusketju ei katkea eli tallettajat eivät nosta talletuksiaan ketjun varrella olevista liikepankeista, vaan niin liikepankkien kuin niiden asiakkaidenkin maksukyky säilyvät. Luotonlaajennuksessa oleva raha ei ole nykyään rahatavaraa siinä mielessä, että se olisi aineellista. Sen sijaan se on pääsääntöisesti pelkkiä kilotavuja liikepankkien tietokoneilla, eikä sen tuottaminen itsessään rajoitu yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan asettamiin raameihin. Liikepankit toimivat koron avulla. Korkomarginaali eli erotus ottolainauksen, jonka pankki ottaa taseeseensa vastattavaa -puolelle, ja antolainauksen, eli lainan, jonka pankki myöntää asiakkailleen ja merkitsee vastaavaa -puolelle, välillä ratkaisee pankin tuoton ja voiton. Näin ollen rahan syntyminen kirjanpidollisin menetelmin luotonlaajennuksen kautta on samalla myös voiton synnyttämistä. Raha poikii rahaa, voittoa syntyy tyhjästä tai siltä ainakin näyttää. 3. Luotonlaajennuksen rajat I: rahapolitiikka ja talletukset Luotonlaajennus ei ole rajaton prosessi. Sitä rajoittavat ensisijaisesti keskuspankin rahapoliittiset toimet, kuten keskuspankkirahan antolainauksen sääntely ja vähimmäisvarantovaatimusten asettaminen. Reservivaateita korottamalla luotonlaajennusta on mahdollista hidastaa, kun entistä suurempi summa lainasta on jätettävä keskuspankkiin ja entistä pienempi summa on mahdollista lainata eteenpäin. Inflaation pelko on keskeisin rahapolitiikkaa ohjaava tekijä. Tiukkaa keskuspankkipolitiikkaa on vuosikymmeniä perusteltu juuri rahan arvon alentumisen pelolla. Kuitenkin vain murto-osa markkinoilla olevasta rahasta on keskuspankkirahaa. Näin ollen liikepankit ovat riippuvaisia keskuspankkirahan lisäksi asiakkaiden talletuksista, jotka perustuvat rahaan, jonka lähteet ovat moninaiset aina palkoista pääomatuloihin. 7 Nykyinen rahajärjestelmä perustuukin luotonlaajennuksen myötä ennen kaikkea lupaukselle siitä, että jonkin arvon ostaja ennemmin tai myöhemmin lunastaa lupauksensa myymällä yhtä suuren arvon. 8 Luottamus ja olettamukset pitävät rahajärjestelmän kasassa. Luotonlaajennusta tai sitä ohjaavaa rahapolitiikkaa ei voi harjoittaa ilman talletuksia liikepankkien taseissa. Talletukset taas ovat riippuvaisia tallettajien käytettävissä olevasta tuloista ja varallisuudesta, jonka tallettajat päättävät säilyttää rahana kiinteän omaisuuden sijaan. Luottamus rahan arvon säilymistä kohtaan pitää yllä tallettajien talletushalukkuutta, joten ensisijainen rajoite luotonlaajennukselle onkin (i) luottamus. Talletuksia ei kuitenkaan voi tehdä ilman (ii) kapitalistista uusintamista, jossa yritykset ja muut tuotantolaitokset uusintavat kansantuotteen ja -tulon arvon. Talletuksien määrä taasen ei voi kasvaa ilman (iii) kansantuotteen nettoarvonlisäystä eli sitä, että kasvava kokonaisarvomäärä, jonka ilmaus raha on, päätyy osin talletetuksi liikepankkeihin. Luotonlaajennuksen mittakaava ja nopeus rajoittuvatkin paitsi keskuspankkien rahapolitiikkaan ja muihin julkisen vallan sääntelytoimiin, myös yksityisten tallettajien kykyyn tallettaa tulojaan. 7 Tietenkin myös tallettajien tulojen taustalla on luotonlaajennuksen kautta luotua rahaa. 8 Foley 1983, 7 8.

4 Marxilaisittain voidaan tulkita, että luotonlaajennuksen ehtona toimii lisäarvon (s) tuottaminen ja se, kuinka paljon voitoista, rahoitusylijäämästä, (p) talletetaan. Koska myös työntekijät (v) tallettavat tulojaan, usein paljon suuremman osuuden kuin työnantajat, on kyse myös tuotettavasta kokonaisarvosta w, joka jakautuu osatekijöihin w = c + v + s. Keynesiläinen likviditeettipreferenssin käsite on tässä yhteydessä hyödyksi, sillä sen avulla on mahdollista hahmottaa, kuinka paljon yrittäjät ovat valmiit tallettamaan lisäarvosta s puhtaana rahana liikepankkeihin ja kuinka paljon s:stä sijoitetaan uusiin tuotantovälineisiin c ja työvoimaan v tai kuinka paljon s:stä jaetaan osinkoina omistajille ja kuinka suuren osan kaupan ala vie tuotannossa syntyneestä s:stä välityskustannuksina tuottajien ja kuluttajien välillä. Työntekijöiden tulot v puolestaan määrittävät paitsi heidän kulutus- ja säästämishalukkuutensa, myös heidän kykynsä velanottoon eli tulevan kulutuksen aikaistamiseen. Kulutusta ei voi olla ilman tuotantoa ja tuloja. Koska luotonlaajennus on riippuvainen p:stä ja v:stä eli pääoma- ja työntekijätuloista, ei myöskään rahaa ole mahdollista luoda ilman tuotantoa, arvonluontia. 4. Luotonlaajennuksen rajat II: pääoman arvonlisäys [L]uotto antaa mahdollisuuden pitää osto- ja myyntitapahtumat pitempään erillään toisistaan ja toimii siten keinottelun pohjana. 9 Vain murto-osa maailman rahasta toimii varsinaisena maksuvälineenä. Tiedetään, että lähes kaikki maailmassa oleva raha on sijoittajien tietokoneilla kilotavuina ja pyrkimys on tehdä voittoa sen sijoittelun avulla. Suurin osa rahoitustoimesta, jonka perimmäisenä päämääränä on rahan ja tavaran kysynnän ja tarjonnan kohdentaminen kitkattomasti, toimii itseriittoisena liiketoimena. Korkomarginaalien etsintä ja piirtäminen on rahoitusalan elinehto, mutta samalla korot vaikuttavat aina rahoituksen perimmäiseen päämäärään, tuotantoon, ja toisin päin. Luottotoimen kehittyminen on mahdollistanut, kuten yllä olevasta lainauksesta käy ilmi, osto- ja myyntitapahtuminen ajallisen erottamisen. Mitä pitempi jonkin luoton takaisinmaksuaika on, sitä useamman mahdollisuuden se tarjoaa luotoksi myönnetystä rahasta hyötymiselle. Se, että tavara C ei vaihdu välittömästi rahaan M, on luottorahan määrän kasvun luotonlaajennuksen ensisijainen ehto. Ajatellaan, että velkakirjan A₁ nimellisarvo on 1000 rahayksikköä, sen takaisinmaksuaika on 12 kuukautta ja kuukausittainen korko on 2 %. A₁ on jälkimarkkinakelpoinen eli velallinen voi myydä sen eteenpäin. Lasketaan A₁:n nykyarvo kaavalla PV = D, jossa PV = nykyarvo (1+i) n (diskontattu), D = velkakirja A₁, i = korko ja n = korkomaksujen määrä, jolloin PV ( A₁)= ,5. Erotus A₁:n nimellisarvon ja nykyarvon PV = 788,5 välillä = (1+0,02) 788,5 = 211,5, jolloin velkakirjan A₁ myyjälle jää korkotuloa i 211,5 rahayksikön verran. 12 kuukauden maksusitoumuksen tekeminen mahdollistaa täten paitsi (i) korkotulon i = 211,5 velkakirjan A₁ myyjälle; (ii) myös nimellisarvoltaan 1000 rahayksikön suuruisen velkakirjan A₁ jälleenmyynnin velalliselle korkeammalla korolla kuin i. 9 Marx 1980, 433.

5 Tehdään kohta (ii) seuraavasti: A₁:n alkuperäinen ostaja myy A₁:n eteenpäin 11 kuukauden maksuajalla ja asettaa sen kuukausittaiseksi koroksi 3 % velkakirjan nimellisarvosta. Nimetään edelleen lainattu A₁ täten A₂:ksi ja sijoitetaan sen nykyarvo kaavaan PV ( A 2 )= 1000 (1+0,03) ,4, jolloin korkotulon i summa = ,4 = 277,6. Kun A₂:n ostaja myy A₂:n, hän saa voittoa näiden kahden velkakirjan korkoerotuksen i(a₂) i(a₁) verran eli 277,6 211,5 = 66,1. Toisin sanoen A₁:n ostaja ja A₂:n myyjä sama henkilö tekee toimellaan voittoa 66,1:n rahayksikön verran. Kaikkinensa näiden toimien jälkeen 1000 rahayksikköä on kasvanut luotonlaajennuksen kautta 2000:ksi ja korkotuloja i on saatu yhteensä 489,1:n rahayksikön verran. Luotonlaajennuksen ja voiton korkomarginaalien avulla mahdollistaa vain ja ainoastaan velallisten kyky selviytyä summan 1000 maksamisesta. Mikäli A₂:n ostaja ei kykene maksamaan sitä takaisin 11 kuukauden jälkeen, sen myyjä A₁:n ostaja ei puolestaan kykene maksamaan 1000:a rahayksikköään A₁:n myyjälle, joka myi A₁:n 12 kuukautta aiemmin. Koko luotonlaajennuksen ketju, luottotoimen mahdollistama luottamus sekä pörssin tavanomainen toiminta häiriintyvät, eikä rahoitustoimen jatkaminen ole mahdollista. Mikä sitten on luottoketjun A₁A₂ häiriöttömän toteutumisen viimekätinen määrittäjä? Marxilainen tulkinta on yksinkertainen: lisäarvo s. Mikäli ketjun A₁A₂ loppupäässä oleva velallinen, joka osti A₂:n, ei kykene tuottamaan A₂:n nimellisarvoa PV = 1000 vastaavaa lisäarvosummaa s ja muuntamaan sitä rahaksi siten, että s = p eli lisäarvo vastaa (vähintään) voittoa, niin A₂:n ostaja ei välttämättä kykene selviytymään velastaan. Hahmotetaan tätä seuraavasti: tuottaja B ostaa A₂:n hintaan 1000 rahayksikköä. Tällä 1000:lla B ostaa kiinteää pääomaa c ja työvoimaa v. Summa c + v = 1000, ja näin muodostetun kokonaispääoman C = c + v tulee tuottaa lisäarvosumma s joka on suurempi kuin A₂. Katsotaan, miten B voi selviytyä velastaan taulukon avulla: A₂ C c v s s' p' s A₂ ,00% 100,00% 0 Havaitaan, että tuotettu lisäarvosumma s = 1000 eli lisäarvon suhdeluku s' = 125% ja voiton suhdeluku p' = 100%. B selviytyy velastaan A₂, sillä erotus s A₂ = 0. B ei tee voittoa, mutta kattaa tuotantonsa kustannukset, eikä luottoketju A₁A₂ kaadu. 10 Marxin mukaan onkin niin, että [pääoma on] perusta luoton päällysrakenteelle 11, eli rahapääoma, jota A₁A₂ edustaa, ei voi tehdä voittoa ilman, että tuotantopääoma C, jonka B on A₂:lla ostanut, tuottaa lisäarvosumman s = Työarvoteorian mukaisesti vain vaihteleva pääoma v eli työvoima voi luoda uutta arvoa tuotannossa. Koska lisäarvo s on tuotannossa luotua arvoa siinä missä muukin, on selvää, että v on myös s:n lähde ainoa lähde. Täten myös korkoa tuottavan rahapääoman, tässä A₁A₂, voiton eli koron i lähde on aina s, sillä mikäli v ei kuin uusinna C:n arvon siten, että tuotannossa syntynyt kokonaisarvo w on vain = c + v, ei synny s:ää, josta B voisi maksaa A₂:n myyjälle. Tiedetään, ettei B maksa velkaa A₂ lisäarvolla s, vaan s pitää realisoida, muuntaa p:ksi, rahamuotoiseksi voitoksi. Marxin mukaan p', voiton suhdeluku, on aina alempi kuin s', lisäarvon suhdeluku, sillä s '= s v on 10 Tässä esitetty malli on hyvin epätodennäköinen. Ani harvoin sijoittaja vaatii luottonsa takaisinmaksua saman tien vain yhden tuotantokierroksen jälkeen, kuten tässä. Samoin voiton suhdeluku p' = 100,00% on varsin epärealistinen. 11 Emt., 436.

6 suurempi kuin p'= s C käytännössä aina sen vuoksi, että C ei ole koskaan = v, vaan tuottaminen vaatii aina kiinteää pääomaa c, joka tulee korvata kulumisen myötä. 12 Tämän lisäksi B:n myyntihinta, tuotantohinta, on alempi kuin markkinahinta, sillä kauppias, joka ostaa B:ltä tämän tuottaman tavaran, kuluttaa osan sen arvosumman w = c + v + s lisäarvosta s. Kauppias tarvitsee s:ää oman liiketoimensa, kaupan, uusintamiseen eli palkkoihin, kuljetukseen, markkinointiin sekä myyntitiloihin ja lopulta, luonnollisesti, myös omaan toimeentuloonsa, yrittäjänpalkkaansa. Käytännössä onkin niin, että B:n pitää tuottaa lisäarvosumma s, joka on suurempi kuin A₂. 5. Luotonlaajennuksen rajat III: kapitalistinen tuotantotapa Yhtä kaikki: [k]apitalistisen tuotannon tosi raja on pääoma itse 13 ; tämä koskee niin tuotantokapitalistia, joka tuottaa pääomallaan uutta arvoa ja lisäarvoa kuin rahakapitalistia, jonka rahalla tämä pääoman arvonluonti tehdään. Kumpikaan ei pääse pakoon lisäarvon välttämättömyyttä luotto ja luotonlaajennus ovat riippuvaiset arvosta, vaikka rahakapitalistista, joka lainaa A₂:n voikin näyttää siltä, että raha loisi itsestään uutta arvoa, kun sitä vain liikuttelee. Koska s on p:n lähde ja p on edellytys i:lle (korkovoitolle), on s:n oltava edellytys myös i:lle. Korkokannalla on yleensä voiton suhdeluku rajanaan 14 juuri syystä, että voiton suhdeluvulla on rajanaan lisäarvon suhdeluku. Rahoitus ja tuotanto eivät olekaan millään tavalla erilliset toisistaan, vaikka niiden välinen keskinäisriippuvuus voikin välillä vaikuttaa kyseenalaiselta. Tämä pätee myös rahoitusmarkkinavälineisiin, kuten johdannaisiin, joissa jokin kohde-etuus (esim. tonni viljaa) vaihtaa omistajaansa ennalta sovittuun hintaan sekä johdannaisvakuutuksiin (cds, credit default swap), jotka rakentuvat niiden ympärille. Se, että rahan määrä rahoitusmarkkinoilla ja pörssissä kasvaa suhteessa tuotantoon sijoitettuun rahaan ei tarkoita, että tuotannolliset investoinnit vähentyisivät. 15 Sen sijaan rahoitusmarkkinoiden korostuminen suhteessa tuotantoon voi tarkoittaa, että tuotantokapitalistien ja -yritysten kyky hankkia turvallista rahoitusta heikkenee. Marxin mukaan luotto nopeuttaa tämän [rahoituksen ja tuotannon] ristiriidan väkivaltaisia purkauksia, kriisejä, ja siten voimistaa vanhan tuotantotavan hajoamisen aineksia. [kursiivi lisätty] 16. Voiton suhdeluvun laskutendenssin mukaisesti on luontevaa olettaa, että paineet antolainauksen kasvattamiseen, korkojen laskemiseen ja rahan kierron nopeuttamiseen kasvavat, mikäli tuotantokapitalistien kyky investointien tuottavuuden kasvattamiseen heikkenee. Tuotannossa, oli kyse sitten kapitalistisesta tuotantotavasta tai jostakin muusta, on aina kyse arvonlisäyksestä. Tuotantokapitalisti ostaa c:tä, v:tä ja tuotannontekijöitä mp ja pyrkii siihen, että hänen kustannus- eli ostohintansa ja tuotantohintansa hinnan, jolla tuottaja myy tavaransa eteenpäin välinen erotus mahdollisimman pieni. Samoin tuottaja tavoittelee mahdollisimman suurta lisäarvo-osuutta tavaransa kokonaisarvosta w = c + v + s. Koska vain v tuottaa s:ää, niin c:n lisääminen kokonaispääomasta C voi johtaa s':n eli s '= s v laskuun, jolloin myös p':n, kaavassa p'= s C, lasku on todennäköinen. Tämä taas tarkoittaa, että rahakapitalistin, joka on sijoittanut rahapääomaansa tuotantokapitalistin yritykseen, kyky myöntää luottoaan 12 Emt., Emt., 253. Kursiivi alkuperäinen. 14 Emt., Kliman 2012, Marx 1980, 438.

7 aiemman suuruisella korolla heikentyy. Kumpikin, rahoittaja ja tuottaja, joutuvat tyytymään heikompaan tuottoon ensimmäinen korko-, jälkimmäinen pääomatuottoon. Myös sijoittajat eli rahakapitalistit, jotka ovat sijoittaneet rahansa suoraan tuotantokapitalistien osakkeisiin, joutuvat tyytymään mahdollisesti vähäisempään osinkoon. Katsotaan taulukossa, miten erilainen pääoman kokoonpano C = c + v vaikuttaa yhdessä lisäarvon s kanssa 100 yksikön suuruisen velkakirjan maksuun. Tiedetään, että tuotantokapitalistien on tuotettava lisäarvoa s, jotta he voivat maksaa velkansa rahakapitalisteille. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että s = p eli tuotantokapitalistit saavat tavaransa myytyä arvoaan vastaavaan hintaan. E C c v s s' p' D i s - D + i I ,00% 25,00% II ,00% 25,00% III ,00% 25,00% F C c v s s' p' D i s - D + i I ,00% 50,00% II ,00% 50,00% 55 2,75-7,75 III ,00% 50,00% 10 0,5 39,5 Taulukossa on kaksi tuotantokapitalistia, E ja F, joilla on kummallakin 100 rahayksikön suuruinen velka (D = 100), josta maksetaan jaksoittain I III 5 % suuruinen korko (so. aluksi i = 5). Täten voidaan laskea nykyarvomenetelmällä PV = D velkakirjojen korottomiksi nykyhinnoiksi (1+i) n PV (D)= ,4 rahayksikköä. E käyttää D:n ostaakseen sillä kokonaispääoman C = 3 (1+0,05) 100 ja hänen pääomansa kokoonpano on 75c + 25v. Koska lisäarvon suhdeluku s' = 100%, niin voiton suhdeluku p' = 25% ja F pystyy lyhentämään velkaansa (s - D + i) aina 25 rahayksikköä kerrallaan. F ostaa D:llä kokonaispääoman, jonka kokoonpano on 50c + 50v ja lisäarvon suhdeluvun ollessa sama kuin E hän tuottaa lisäarvoa s 50 yksikköä kerrallaan. Täten hän myös lyhentää lainaansa aluksi 50:llä yksiköllä. Taulukon johtopäätös on, että lisäarvo s on ratkaiseva tekijä velan D + i takaisinmaksunopeudessa, tuotantokapitalistien E ja F korkomenoissa ja siinä, kuinka nopeasti E ja F kykenevät tekemään tuotannostaan kannattavaa. F onnistuu kuolettamaan velkansa jaksoon III mennessä, E ei. Koska lisäarvo s on aina lisätyötä, on tuotantokapitalistien E ja F kannalta välttämätöntä, että heidän työvoimansa v työskentelee enemmän kuin oman palkkansa v = 25 ja v = 50 verran. Mikäli näin ei tapahdu, ei myöskään rahakapitalisti, joka on lainannut D:n, voi korvata hankkimaansa 100:a rahayksikköä (D) eikä tekemään korkovoittoa i. Lopuksi: rahan ja tavaran yhteys säilyy Tämän kirjoituksen pohjalta on mahdollista väittää, että Marxin rahateorialla on edelleen selitysvoimaa. Vaikka rahoituksen valta tuotantoon nähden onkin viime vuosikymmeninä näennäisesti kasvanut, on selvää, että pelkkä rahoitus ilman tuotantoa ei ole mahdollista pitkällä aikavälillä. Rahan pohjalla on aina arvoa, ja koska arvon tuotanto on riippuvainen v:n kyvystä tuottaa s:ää, myös rahoitusmarkkinat ovat riippuvaiset lisäarvosta. Rahan määrän hallinta on luotonlaajennusjärjestelmässä kiinni keskuspankkien liikkeellelaskuista (emissioista) ja siitä, kuinka paljon liikepankit ja muut rahoituslaitokset lainaavat talletuksiaan ja muita varallisuuseriään eteenpäin. Mikäli täten luotu raha ei investoidu arvontuotantoon eli kansantuotteen arvonlisäykseen, on vaarana rahan arvon lasku, inflaatio.

8 Marxin voiton suhdeluvun laskutendenssin teorian pohjalta tiedetään, että työvoiman ollessa aina rajallinen, tarvitaan arvonlisäyksen nopeuden kasvattamiseen pääoman kiertokulun nopeuttamiseen pysyvää pääomaa c. Koska c syrjäyttää v:tä kokonaispääomasta C = c + v ja vain v pystyy tuottamaan lisäarvoa s, niin sekä lisäarvon suhdeluku s' että voiton suhdeluku p' voivat laskea. Näin ollen myös rahan määrän viimekätiseksi määrittäjäksi jää työvoiman v kyky tuottaa lisäarvoa s, mikäli inflaation ei haluta tuhoavan talouden arvonlisäysprosessin edellytyksiä. Rahoitus ei elä tuotannosta riippumattomassa pilvilinnassa, vaan talouden luontaiseen suhdannekiertoon, jossa huippusuhdanteet ja kriisit vuorottelevat enemmän tai vähemmän säännöllisin väliajoin, kuuluu myös rahoituksen ajoittainen romahtaminen. Kyse ei ole markkinoiden epäonnistumisesta, sillä voiton suhdeluvun laskutendenssi on voimakkain taloudessa vaikuttavista lainalaisuuksista. Kyse ei myöskään ole siitä, että kapitalistinen talous tuottaisi muuttumattoman tai alati nousevan voiton suhdeluvun, mikäli rahoittajat eivät vetäisi välistä osuuttaan. Rahoitus ja tuotanto, pääoman kasautumisen välttämättömät tekijät, kulkevat käsi kädessä vaikka hautaan asti, mikäli tarvis. Lehdet Lähteet Foley Duncan K., On Marx's Theory of Money. Artikkeli lehdessä Social Concept 1(1), Kirjallisuus Kliman Andrew, The Failure of Capitalist Production. Pluto Press, London Marx Karl, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. Progress, Moskova Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova Murray Patrick, Money as Displaced Social Form: Why Value cannot be Independent of Price. Artikkeli teoksessa Marx's Theory of Money: Modern Appraisals, Toim. Fred Moseley. Palgrave Macmillan, New York 2005.