SAIRAUSPÄIVÄRAHAHISTORIA JA TYÖKYVYTTÖMYYSELÄKKEELLE JÄÄMINEN

Transkriptio

1 SAIRAUSPÄIVÄRAHAHISTORIA JA TYÖKYVYTTÖMYYSELÄKKEELLE JÄÄMINEN Tarkastelussa sosioekonomiset erot Sosiologia Turun yliopisto Pro gradu tutkielma Laura Salonen Toukokuu 2016 Turku Turun yliopiston laatujärjestelmän mukaisesti tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck järjestelmällä.

2 SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1 2. TYÖKYKY, TYÖKYVYTTÖMYYS JA ELÄKEJÄRJESTELMÄ Työkyvyn määritelmä Sairauspäiväraha- ja työkyvyttömyyseläkejärjestelmä Työkyvyttömyyseläkkeiden muutokset Suomessa TYÖKYVYTTÖMYYSELÄKKEELLE JÄÄMISTÄ ENNAKOIVAT TEKIJÄT Väestöryhmittäiset erot työkyvyttömyyseläkkeissä Työkyvyttömyyseläkettä edeltävä sairauspäivärahahistoria TUTKIMUSASETELMA JA -MENETELMÄT Tutkimuskysymykset Aineisto ja muuttujat Tapaushistoria-analyysi Logistinen regressioanalyysi Tutkimuksen eettisyys TULOKSET Kuvailevat tulokset Työkyvyttömyyseläkkeen ja sairauspäivärahan sosioekonomiset erot Toistaiseksi myönnettävän työkyvyttömyyseläkkeen sairauspäivärahahistorian sosioekonomiset erot Kuntoutustuen ja sairauspäivärahahistorian sosioekonomiset erot POHDINTA Tulosten pohdinta aikaisemman kirjallisuuden näkökulmasta Metodologinen pohdinta ja jatkotutkimuksen aiheita LÄHTEET 67

3 TURUN YLIOPISTO Sosiologian laitos / Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta SALONEN, LAURA: Sairauspäiväraha ja työkyvyttömyyseläkkeele jääminen. Tarkastelussa sosioekonomiset erot. Pro gradu tutkielma, 66 s. Sosiologia Toukokuu Viimeaikaisissa työurien pidentämiskeskusteluissa keskeisessä osassa on ollut työhyvinvoinnin ja työssä jaksamisen edistäminen. Heikentynyt työkyky johtaa pahimmillaan työmarkkinoilta ennenaikaiseen poistumiseen, aiheuttaa yhteiskunnalle vuosittain miljardien eurojen kulut ja heikentää yksilön hyvinvointia. Tutkimalla työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä edeltäviä vaiheita voidaan tunnistaa työkyvyn heikentymistä ennakoivia tekijöitä, ja ehkäistä työkyvyttömyyttä entistä varhaisemmassa vaiheessa. Tutkielmassa tarkastellaan miten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen todennäköisyys vaihtelee sairauspäivärahahistorian kasautuessa. Lisäksi työssä tarkastellaan sosioekonomisia eroja työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisessä sairauspäivärahahistorian mukaan. Kolmanneksi työssä tarkastellaan, miten sosioekonomiset erot vaihtelevat, kun ennustetaan toistaiseksi työkyvyttömyyseläkkeelle ja kuntoutustuelle jäämistä. Aineisto on prospektiivinen seitsemän vuoden monirekisteriseuranta-aineisto, jossa samoja henkilöitä seurataan vuodesta 2005 vuoteen Otos käsittää 30 prosenttia vuotiaista suomalaisista. Tutkimukseen valittiin henkilöä, joista (~6,5 prosenttia) jäi työkyvyttömyyseläkkeelle. Tutkimusotokseen otettiin mukaan vain 37-, 47- ja 57-vuotiaat ja kaikki analyysit tehtiin erikseen eri ikäisille. Lisäksi analyyseissa on vakioitu sukupuoli, siviilisääty, asuinseutu ja työttömyyshistoria. Tutkimusmenetelmänä on käytetty ei-jatkuvaa tapaushistoria-analyysia ja logistista regressioanalyysia. Tulosten mukaan työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen todennäköisyys vaihtelee sairauspäivärahahistorian, iän ja sosieokonomisen aseman mukaan. Kasautuva sairauspäivärahahistoria ei ennusta lineaarisesti työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä, vaan todennäköisyys vaihteli sairauspäivärahapäivien kasautuessa. Ikäryhmittäiset erot olivat selkeät molemmissa työkyvyttömyyseläkkeen lajeissa. Sosioekonomiset erot työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä vaihtelevat sairauspäivärahahistorian mukaan eri tavalla eläkkeen lajista riippuen. Ylipäänsä sosioekonomiset erot olivat kuitenkin paikoin pieniä ja paikoin ristiriitaisia aikaisempiin tutkimustuloksiin nähden. Erityisesti ylemmillä toimihenkilöillä näyttäisi olevan suuri todennäköisyys työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen pitkittyneellä sairauspäivärahahistorialla. Asiasanat: sairauspäiväraha, sosiekonomiset erot, työkyvyttömyyseläke

4 1 1. JOHDANTO Tasa-arvoinen yhteiskunta on paremmin voiva yhteiskunta. Epätasa-arvoisuus yhteiskunnan eri osa-alueilla heijastuu nopeasti myös väestöryhmien terveydentilaan. Suomessakin terveyden eriarvoisuus noudattaa niin sanottua sosiaalisen gradientin kaavaa; mitä parempi sosioekonominen asema, sitä parempi terveys. (White 2009 [2002]; Marmot ja Wilkinson 2006; Marmot 2006; Lahelma 2000). Suomalaisten terveydentila on viimeisten vuosikymmenten aikana parantunut jatkuvasti ja suomalaiset voivat kansainvälisesti vertaillen hyvin. Terveyden eriarvoisuuden vähentäminen on ollut jo pitkään yksi tärkeimmistä terveyspoliittisista tavoitteista ja esimerkiksi työhyvinvointi on 2000-luvulla keskimäärin parantunut. (Husman ja Kauppinen 2013.) Tahtotilasta huolimatta terveyserot eri väestöryhmien välillä ovat viimeisten vuosikymmenten aikana pysyneet samana tai jopa kasvaneet (Palosuo ym. 2007). Korkeasti koulutetut, ylemmät toimihenkilöt ja hyvätuloiset voivat keskimäärin paremmin, ovat työkykyisempiä ja elävät pidempään matalasti koulutetut, työntekijät ja pienituloiset (Blomgren ym. 2015, 8; Lahelma 2000). Ammattien väliset terveyserot ovat suuria myös sairauspoissaoloissa ja työkyvyttömyydessä (Husman ja Kauppinen 2013). Työkyvyttömyyseläke on merkki heikentyneestä terveydentilasta, ja usein taustalla ovat pitkittyneet terveysongelmat. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen lyhentää työuria ja heikentää sosiaalista kiinnittymistä yhteiskuntaan. Työkyvyttömyyseläkeläisen tulotaso laskee, ja muuhun väestöön verrattuna työkyvyttömyyseläkkeellä olevat ovat köyhempiä. (Pensola ym. 2010) Työkyvyttömyyseläkkeet ovat myös yhteiskunnalle kalliita: vuonna 2014 työkyvyttömyyseläkkeitä maksettiin 2,2 miljardia euroa. (Nyman ja Kiviniemi 2015.) Lisäksi työkyvyttömyyseläkettä edeltävät sairauspoissaolot ja sairauspäivärahat aiheuttavat suuria kustannuksia. Työhyvinvoinnista, työkyvyn ylläpidosta ja työurien pidentämisestä on tullut entistäkin tärkeämpi poliittinen tavoite väestön ikääntymisen, kasvavien terveysmenojen ja jatkuvasti kohoavan huoltotaseen vuoksi (Palosuo ja Lahelma 2013, 39).

5 2 Nykyään vuosittain työkyvyttömyyseläkkeelle jää noin ihmistä (Laaksonen ym. 2014). Työkyvyttömyyseläkkeelle vuosittain siirtyvien määrä on pysynyt 2000-luvulla melko tasaisena, kunnes 2010-luvulla työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyvien määrä on lähtenyt laskuun. Keskimäärin seitsemän prosenttia työikäisestä väestöstä on tälläkin hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä ja vanhemmissa ikäryhmissä jopa joka viides (Pensola ym. 2010). Puuttumalla työkyvyn alenemiseen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä terveys- ja työkykyongelmien pitkittymistä. Varhaisen havainnoimisen ja puuttumisen edellytyksenä on työkyvyttömyyttä edeltävien vaiheiden tuntemus ja ymmärtäminen (Laaksonen ym. 2014), johon tämäkin tutkielma pyrkii tuomaan uutta tietoa. Tutkielmassani tarkastelen miten työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen todennäköisyys kehittyy eläköitymistä edeltävän sairauspäivärahahistorian aikana. Sairauspäivärahahistoria ennustaa voimakkaasti työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä, mutta vähemmän huomiolle on jäänyt työkyvyttömyyseläköitymistä edeltävä pitkään kasautuva sairauspäivärahahistoria (Laaksonen ym. 2016). Toinen tutkimuskysymykseni käsittelee työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen sosioekonomisia eroja sairauspäivärahahistorian eri vaiheissa. Oletettavasti pitkittyvän sairauspäivärahahistorian ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen todennäköisyys kasautuisi alemmille sosioekonomisille luokille (esim. Pasternack ym. 2015). Ajallisesti tutkimus asettuu mielenkiintoiseen kohtaan. Vuoden 2005 mittava työeläkeuudistus (ETK 2015; Uusitalo 2012) on ehtinyt jo astua voimaan, minkä vuoksi tutkimus tuottaa tietoa uudistuneiden työeläkelakien vaikutuksista. Lisäksi tutkielma ehtii valmistuman juuri ennen vuoden 2017 työeläkeuudistusta (ETK 2016). Tutkielmani toisessa pääluvussa esittelen erilaisia työkyvyn ja työkyvyttömyyden määritelmiä, kuvailen työkyvyttömyyseläkettä osana suomalaista eläkejärjestelmää ja esittelen lyhyesti, miten työkyvyttömyyseläkkeen alkavuus ja siihen johtavat syyt ovat muuttuneet Suomessa viimeisten vuosikymmenien aikana. Kolmannessa pääluvussa kuvailen mitkä tekijät ennustavat työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä ja millaisia sosioekonomisia eroja työkyvyttömyyseläkettä edeltäviin vaiheisiin liittyy. Neljännessä

6 3 luvussa esittelen tutkimuskysymykset, tutkimusaineiston ja muuttujat, analyysimenetelmät sekä pohdiskelen tutkielmalle oleellisia tutkimuseettisiä seikkoja. Tuloksissa raportoin ensin yleisiä aineiston jakaumia ja miten sosioekonominen asema ja ikä yhdessä muiden muuttujien kanssa ennustaa yleisesti työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä. Tämän jälkeen analysoin, miten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen todennäköisyys vaihtelee sosioekonomisten luokkien välillä sairauspäivärahapäivärahapäivien kasautuessa. Lopuksi vertailen vielä, miten sosioekonomiset erot työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen sairauspäivärahahistorian eri vaiheissa vaihtelevat ennustettaessa toistaiseksi myönnettävälle työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä ja kuntoutustuelle jäämistä. Viimeisessä pääluvussa heijastelen tutkielmani tuloksia aikaisempiin tutkimustuloksiin, pohdiskelen tutkimusmetodologisia seikkoja sekä mahdollisia jatkokysymyksiä. 1 Tämä tutkielma on osa Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa hanketta Eriarvoisuus niukkuuden aikana (päätösnumero: ).

7 4 2. TYÖKYKY, TYÖKYVYTTÖMYYS JA ELÄKEJÄRJESTELMÄ 2.1. Työkyvyn määritelmä Työkyky on käsitteenä moniulotteinen ja jatkuvasti muuttuva. Yhtäältä voidaan kysyä, onko ylipäänsä olemassa mitään yleistä tai perus työkykyä. Toisaalta työkyvyn käsite on keskeisessä roolissa työhyvinvointiin, työssä jaksamiseen ja työuran pidentämiseen liittyvissä keskusteluissa. Lisäksi sen määritteleminen on välttämätöntä monille eri toimijoille, kuten terveydenhuollolle, eläkelaitoksille, työntekijöille ja lainsäätäjille. Epämääräinen käsitteen määrittely johtaa siihen, että kullakin instituutiolla on omat näkemyksensä työkyvystä. (Ilmarinen ym. 2006; Tengland 2011.) Yksimielisyys vallitsee lähinnä siinä, ettei työkykyä nähdä vain yksilön ominaisuutena, vaan yksilön, hänen työnsä ja ympäristönsä vuorovaikutuksena (Ilmarinen ym. 2006; Loppela 2004; Matikainen 1995). Hyvä terveys ja toimintakyky hyvän ammatillisen osaamisen kanssa eivät vielä takaa hyvää työkykyä, vaan yhtälössä vaikuttavat myös muun muassa työolot, työyhteisö ja työmotivaatio (Reina-Knuutila 2001). Toisaalta hyväkään työyhteisö ei yksinään riitä työntekijän työkyvyn ylläpitämiseen, vaan yksilöllä ja työympäristöllä on vuorovaikutussuhde työkykyä määriteltäessä. Työkyvyn arviointi tapahtuu aina suhteessa työelämään tai tiettyyn ammattiin, jolloin ulkopuolelle jäävät monet muut elämän osa-alueet (Loppela 2004). Toimintakyky onkin läheinen käsite työkyvylle. Ilmarisen ym. (2006) mallissa toimintakyky nähdään yhtenä työkyvyn osana. Nykyisin työkyvyn käsite sekoittuu myös työhyvinvoinnin käsitteeseen, joka taas ylettyy työntekijän elämän muihinkin elämänalueisiin ja yleiseen elämän laatuun. Tällä toki on vaikutusta työkykyyn, mutta perinteinen työkyvyn määritelmä on kapeampi. Hyvä työkyky voidaan nähdä ikään kuin työhyvinvoinnin perustana. Työkyvyn määrittely riippuu myös näkökulmasta, josta sitä tarkastellaan (Matikainen, 1995), tai kontekstista jossa sitä arvioidaan ja mitataan. Arvioitaessa työkykyä kuntoutuksen kannalta, painotetaan jäljellä olevan työkyvyn ylläpitämistä ja

8 5 kasvattamista. Työnhaun yhteydessä on taas määriteltävä, millaista työtä tulevan työntekijän odotetaan kykenevän tekevän ja millaisissa olosuhteissa. Tällöin työkykyvaatimukset määritellään ennen kaikkea työpaikkalähtöisesti. (Tengland 2001.) Sosiaalivakuutuksen näkökulmasta painotetaan sairauden tai vamman merkitystä työkyvyn määrittelyyn. Työkyvyn edistämisen tarkastelussa painotetaan kokonaisvaltaista työn ja työn ulkopuolisen elämän huomioonottamista. (Gould ym. 2006b; Loppela 2004.) Esimerkiksi fyysisesti ja henkisesti raskaisiin töihin vaaditaan erilaista työkykyä, kuin vastaavasti kevyempiin töihin (Rahkonen ym. 2011). Työkyvyn ja työkyvyttömyyden tarkastelu lääketieteellisestä näkökulmasta voidaan nähdä toimintakyvyn erityistapauksena, jossa lääkärin arvio henkilön toimintakyvystä suhteutetaan työmarkkinoiden vaatimuksiin. Tällöin työkyky ja työkyvyttömyys määrittyvät lääketieteellisestä näkökulmasta ennen kaikkea toimintakyvyn kautta, työkyvyn määritelmän ollessa toimintakykyä kapeampi (Tola 2008). Matikaisen (1995) mukaan on tärkeää ymmärtää työkyvyn käsite tarpeeksi laajasti, sillä työkyvyn ylläpitoon ja edistämiseen liittyvät toimet eivät ainoastaan kohdistu yksilöön, vaan myös työympäristöön ja työyhteisöön tai -organisaatioon. Näin ollen työkyvyn ylläpidon kannalta on olennaista tarkastella työkykyä sekä työympäristön, työyhteisön että työntekijän näkökulmasta. Työkykyyn ja koettuun työkykyyn vaikuttavat monet tekijät. Järvikoski (1994) listaa kahdeksa työkykyyn ja sen määrittelyyn liittyvää tekijää.: fyysinen kunto, sairauden oireet, kognitiiviset hallintakäsitykset, työn fyysiset vaatimukset, fyysinen työympäristö, työn psykososiaaliset tekijät, työssä selviytyminen ja elämäntilanne sekä elintavat. Näiden yleisen tason tekijöiden alle mahtuu vielä liuta alakohtia. Tutkimusten mukaan ikä, terveys, fyysinen kunto (Sjögren-Rönkä ym. 2002), työosaaminen, stressinsietokyky, arvot, asenteet, uravaihe, työmotivaatio, työn hallinta, työtyytyväisyys sekä yleisemmin elämäntilanne vaikuttavat siihen, millaiseksi oma työkyky koetaan (Gould ym. 2006a; 2006b; Ilmarinen ym. 2006; Reina-Knuutila 2001; Tuomi ym. 1991). Vanhemmilla ikäpolvilla voi olla toisenlaiset käsitykset työkyvystään kuin nuoremmilla, ja sairailla erilaiset kuin terveillä.

9 6 Työkyvyn heikkenemistä ennakoivat monet yksilölliset, työhön ja työmarkkinoihin liittyvät tekijät (Pasternack ym ). Yksilöllisistä tekijöistä työkyvyn heikkenemistä ennakoivat korkea ikä, naissukupuoli, sairaudet (Pasternack ym. 2015), heikko koettu terveys (Krokstad ym. 2002), epäterveelliset elintavat (Ropponen ym. 2012) ja sairauspoissaolot (Ropponen ym. 2014; Kivimäki ym. 2004). Työhön liittyvistä tekijöistä erityisesti fyysisesti raskas työ (Labriola ym. 2009a) ja työn hallinta (Haukenes ym. 2011; Leinonen ym. 2011), huonot työasennot, stressaava ja meluisa työympäristö voivat heikentää työkykyä (Tuomi ym., 1997; 1991). Työkyvyt eroavat myös toimialoittain (Pensola ym. 2010). Alueellisesti maaseudulla, Itä- ja Pohjois-Suomessa koettu työkyky on keskimäärin heikompaa (Martelin ym. 2006). Lisäksi matala sosioekonominen asema (Pensola ym. 2010; Månsson ym. 1998) alhainen koulutus (Pietikäinen ym. 2011; Krokstad ym. 2002) ja tulotaso nostavat työkyvyn heikentymisen riskiä. (Martelin ym. 2006; Pasternack ym ) Työkyvyssä ja koetussa työkyvyssä on selkeitä sosioekonomisia eroja. Työntekijöillä on havaittu olevan heikompi ja ylemmillä toimihenkilöillä parempi koettu työkyky. (Gould ja Polvinen 2006; Pasternack ym. 2015). Erityisesti maanviljelijöillä ja yksityisyrittäjillä on myös keskimääräistä huonompi koettu työkyky (Martelin ym. 2006). Työkykyeroja on myös toimialoittain sekä julkisen ja yksityisen sektorin työpaikkojen välillä. Esimerkiksi kunta-alalla naisten on havaittu kokevan enemmän fyysisen työn rasituksen ongelmia, kuin yksityisellä alalla (Martelin ym. 2006). Korkeasti koulutettujen työykyky on selkeästi parempi kuin matalammin koulutettujen. Koulutuksen vaikutus työkykyyn toimii osittain sosioekonomisen aseman kautta, mutta takana on myös muita mekanismeja. Pitempi koulutus luo parempia valmiuksia työn hallintaan, työssä jaksamiseen ja terveyden ylläpitämiseen. (Palosuo ym. 2007, ; Gould ym ) Työkykyerot ovat myös alueellisia. Itä-, Pohjois ja Länsi-Suomen ei- kaupunkimaisissa kunnissa asuvilla miehillä työkyky on keskimäärin heikompi kuin muilla alueilla asuvilla miehillä. Etelä-Suomen kaupunkimaisissa kunnissa asuvilla naisilla on sen sijaan parempi työkyky kuin muualla asuvilla naisilla. Naisilla siviilisäädyltään lesket ja miehillä eronneet ja naimattomat kokevat työkykynsä heikommaksi kuin avio- tai avoliitossa olevat. Lisäksi lapset perheessä voivat lisätä vanhempien työkykyä. (Gould ym )

10 7 Aikaisemmassa kirjallisuudessa erotellaan ainakin kolme eri työkyvyn määrittelemisen mallia, joiden kautta työkyvyn eri tasoja on pyritty jäsentämään. Malleista käytetään hieman eri nimityksiä lähteestä riippuen. Näistä Ilmarinen ym. (2006) listaa ainakin seuraavia: terveyden ja toimintakyvyn malli tai lääketieteellinen malli (Loppela 2004), tasapainomalli ja viimeaikaisimmat integroivat mallit. Näistä malleista lääketieteellinen tai terveyden ja toimintakyvyn malli ovat kaikkein varhaisempia, ja nykyään sellaisenaan jo hylättyjä. Tällaisessa mallissa työkyky tarkoittaa vain fyysisesti hyvää kuntoa ja terveyttä, ja työkyvyttömyys puolestaan suorastaan raihnaisuutta tai sairautta. (Ilmarinen ym. 2006) Lääketieteellispainotteisissa malleissa keskityttiin kuvaamaan työkykyä uhkaavia sairauksia, sen levinneisyyttä ja siihen liittyviä riskejä luvulta alkaen keskusteluissa otettiin kasvavissa määrin huomioon myös työkyvyttömyysriskien säätely- ja ennaltaehkäisymahdollisuudet sekä työkyvyttömyyden yhteys työympäristöön luvulle tultaessa keskustelu on siirtynyt riski-, kuormitus- ja olosuhdetekijöiden ehkäisyn sijaan työkykyä edistävien ja ylläpitävien tekijöiden tutkimiseen. (Rantanen 1995.) Työkyvyn tasapainomalli pohjautuu ideaan, jossa etsitään jatkuvasti tasapainoa yksilön ja työelämän välille (Ilmarinen ym. 2006). Malli on edelleen hyvin yksilökeskeinen, jossa yksilön ominaisuudet säätelevät työn kuormittamisen tasoa (Loppela 2004). Toisin sanoen voidaan arvioida, miten yksilön voimavarat vastaavat työn vaatimuksia. Tasapaino saavutetaan, kun terveys ja työkyky säilytetään ja työssä jaksetaan. Epätasapainoa arvioidaan yksilön fyysisen ja psyykkisen oireilun kannalta, sekä työsuoritusten ja tuloksellisuuden puolesta. (Ilmarinen ym ) Eräänä esimerkkinä tasapainomallista on Juhani Ilmarisen kehittämä työkykytalo -malli, jossa havainnollistetaan työkyvyn eri ulottuvuuksia ja niiden suhdetta toisiinsa. Työkykytalo -mallissa monikerroksinen talo ja katto ympäristöineen ilmentävät työkyvyn osa-alueita ja niiden suhteita toisiinsa. Alimmassa kerroksessa ovat ihmisen voimavaroista terveys ja toimintakyky, jotka luovat perustan koko talolle. Ilman näitä ylemmän kerroksen ulottuvuudet eivät toteudu. Seuraavien kerroksien ammatillinen osaaminen, arvot ja asenteet ohjaavat yksilön toimintaa työssä ja sen ulkopuolella. Kolmannessa kerroksessa, eli työn kerroksessa asetetaan vaatimukset muille

11 8 kerroksille. Työn ulottuvuuteen kuuluvat työolot, työn sisältö ja sen vaatimukset, työyhteisö ja organisaatio sekä esimiestaidot ja johtaminen. Mikäli työn ja ihmisen voimavarat eivät ole tasapainoisessa suhteessa, työkyky on vaarassa heikentyä. Mikäli jatkuvasti muuttuva työ alkaa painaa liikaa, alkaa se rasittaa kohtuuttomasti yksilön voimavaroja. Ihmisen voimavarojen tai työelämän vaatimusten muuttuminen vaatii tasapainoilua näiden kerrosten välillä. Lopulta juuri näiden kerrosten väliset prosessit ilmenevät talon katolla eli työkyvyn tasolla, joten työkyvyn tunnistaminen vaatii molempien tason tuntemisen. Talon ulkopuolella työkyky kiinnittyy sen ulkopuolisiin ulottuvuuksiin, kuten perheeseen ja lähiyhteisöön, ja lopulta yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi perheen ja työn yhteensovittaminen on kriittistä hyvälle työkyvylle. (Ilmarinen ym. 2006; 2003.) Integroidussa malleissa painotetaan työntekijän ja työn lisäksi työorganisaatiota, ja näiden kolmen konkreettista, aika- ja tilannesidonnaista kokonaisuutta. Mallin mukaan työkykyä ei ole mielekästä kehittää irrallaan työkontekstista, sillä työssä jaksamattomuus liittyy muun muassa työn organisoitumiseen, vaikutusmahdollisuuksiin ja yhteistyöhön työpaikalla. Mallissa yksilön voimavarojen lisäksi työ, työnteko ja työn ulkopuolinen ympäristö ovat avainasemassa. Tällaisen mallin käsitys työkyvystä on melko laaja-alainen ja vaikeasti tulkittavissa. (Ilmarinen ym ) Työkyvyttömyys on työkykyä kapeampi käsite ja suurimpana erona näiden kahden käsitteen välillä on ennen kaikkea työkyvyttömyyden käsitteen juridinen asema. Toisin kuin työkyvylle, työkyvyttömyydelle on olemassa lainsäädännössä virallinen määritelmä (Ilmarinen 1995). Lainsäädännössä työkyvyttömyys määritellään riittävästi heikentyneeksi työkyvyksi. Tällaisenaan työkyvyttömyyden käsite on hyvin sairaussidonnainen, painottuen työntekijän ominaisuuksiin (Holm ym. 2008, 7). Tarkemmat perusteluvaatimukset työkyvyttömyyden osoittamiseksi määrittyvät Kelan ja työeläkelaitosten omista säännöksistä. Käytännössä työkyvyttömyyden todentamisen perusteena toimii aina lääkärinlausunto. Kaikki työkyvyttömyyseläkkeet myönnetään lääkärinlausuntojen pohjalta, joten lääkäreillä on työkyvyttömyyden arvioinnin kannalta keskeinen rooli. Vaikka työkyvyttömyyseläkkeeseen oikeuttamiseksi on toimitettava

12 9 lääkärintodistus, huomauttaa jo Kelakin, etteivät sairaus ja työkyvyttömyys tarkoita samaa asiaa. Sairaus ei suinkaan aina estä työn tekemistä. Tämän vuoksi työkyvyttömyyttä selvittäessä selvitetään myös monia muita henkilön sosiaalistaloudellisia asioita Sairauspäiväraha- ja työkyvyttömyyseläkejärjestelmä Suomessa eläkevakuutuksen tarkoituksena on turvata toimeentulo esimerkiksi vanhuuden tai työkyvyttömyyden varalta (Uusitalo 2012). Työkyvyttömyyseläkkeen tarkoitus on toimia viimeisenä vaihtoehtona silloin, kun työelämään pääseminen tai siellä jatkaminen on vaikeutunut (Laaksonen ym. 2014). Työkyvyttömyyseläkkeen viimesijaisuutta on pyritty varmentamaan asettamalla sille tiettyjä ehtoja ja seuraamalla henkilön työkyvyn tilaa säännöllisesti. Yhtenä suurena ongelmana seurannassa on, ettei se tavoita kaikkia väestöryhmiä, kuten työttömiä. Suomessa sairauspäivärahaa voidaan maksaa vuotiaalle, jonka työkyky on heikentynyt ja työkyvyttömyyden arvioidaan kestävän korkeintaan vuoden. Sairauspäivärahan saamiseksi on toimitettava lääkärin arvio työkyvyttömyydestä, eli A- tai B-lääkärinlausunto. Sairauspäivärahaa maksetaan mikäli työkyvyttömyys on jatkunut yhtäjaksoisesti yli omavastuuajan, eli sairastumispäivästä seuraavat yhdeksän arkipäivää. Osasairauspäivärahaa on mahdollista saada, mikäli työkyvyttömyys on jatkunut vähintään 60 päivärahapäivää. Tällöin työhön voi palata osa-aikaisesti. Sairauspäivärahan omavastuuajan korvauksen maksaa työnantaja (mikäli työnantaja maksaa palkkaa sairauspäivien ajalta, Kela maksaa sairauspäivärahan työnantajalle), työttömillä työttömyyskassa tai Kela ja työtapaturma- tai liikennevahinkotapauksissa vakuutusyhtiö. Sairauspäivärahaa maksetaan enintään 300 arkipäivältä. Mikäli työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyvä ei ole oikeutettu sairauspäivärahaan, joutuu työkyvyttömyyseläkkeen alkamista odottamaan päivärahakauden ajan, enintään kuitenkin 300:lta arkipäivää. (Kela 2016.)

13 10 Kela selvittää mahdollisen kuntoutustarpeen 60 arkipäivän sairauspäivärahakauden jälkeen. Kuntoutustarvetta ei selvitetä mikäli sairaus paranee ilman kuntoutusta tai sairauteen ei voi vaikuttaa kuntoutuksella. Samoin 60 arkipäivän jälkeen on toimitettava B-lääkärinlausunto selvityksenä työkyvyttömyydestä. Työntekijöiden kohdalla vaaditaan työterveyslääkärin lausunto 90 päivärahapäivän jälkeen. (Kela 2016.) Suomessa työkyvyttömyyseläkkeet maksetaan työeläkejärjestelmästä. Alle vuoden mittainen työkyvyttömyyseläke maksetaan Kelan sairauspäivärahalla ja työnantajan sairausajan palkalla. Sairauden, vian tai vamman heikentäessä työkykyä vähintään vuoden ajaksi, toimeentulo turvataan työeläkelaitoksen tai kelan kuntoutustuella ja työkyvyttömyyseläkkeellä. (Uusitalo 2012.) Työkyvyttömyyseläkkeen tarkoitus on työeläkelain mukaan turvata toimeentulon jatkuvuus työkyvyttömyyden aikana (Laaksonen ym. 2014) ja kansaneläkelain mukaan työkyvyttömyyseläkkeellä turvataan työkyvyttömän vähimmäistulo (KEL 568/2007, 1 ). Työkyvyttömyyseläkettä voi saada työeläkkeenä tai kansaneläkkeenä, tai näitä voidaan saada samanaikaisesti (Uusitalo 2012). Työkyvyttömyyseläke voidaan myöntää työeläkelaitoksessa vuotiaille ja kansaneläkejärjestelmässä vuotiaille (Eläketurvakeskus 2015a; L 396/2006; L 568/2007). Pääsääntöisesti nuorille (16 19-vuotiaille) myönnetään muunlaisia tukia, kuten kuntoutusrahaa (KEL 568/2007, 12 ). Ensisijaisesti haetaan Kansaneläkelaitoksen myöntämää sairauspäivärahaa, jota maksetaan enintään 300 arkipäivältä. Työkyvyttömyyseläke voidaan myöntää myös noudattamatta sairauspäivärahan ensisijaisuutta tietyissä poikkeustapauksissa. Kyseessä on usein työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen osatyökyvyttömyyseläkkeen kautta tai suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen muiden järjestelmien ohitse. Jälkimmäisessä tapauksessa on edellytyksenä, että työkyvyttömyyden arvioidaan kestävän vähintään vuoden ajan ja että asiakas hakee työkyvyttömyyseläkettä ilman sairauspäivärahan ensisijaisuusajan täyttymistä. Käytännössä näissä tapauksissa on kyseessä työeläkejärjestelmän piiriin kuuluvat (Blomgren ym. 2011). Suurin osa kuitenkin siirtyy työkyvyttömyyseläkkeelle noin vuoden mittaisen sairauspäivärahajakson jälkeen (Laaksonen ym. 2014).

14 11 Työkyvyttömyyseläke voidaan myöntää täytenä tai osatyökyvyttömyyseläkkeenä. Täysiä työkyvyttömyyseläkettä voidaan myöntää toistaiseksi tai määräaikaiseksi. Toistaiseksi myönnettävä työkyvyttömyyseläke voidaan myöntää, kun työkyky on heikentynyt vähintään 3/5. Toistaiseksi myönnettyä työkyvyttömyyseläkettä nimitetään myös pysyväksi työkyvyttömyyseläkkeeksi, sillä tätä työkyvyttömyyseläkettä jatketaan usein vanhuuseläkkeeseen saakka. Määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä, jota vuodesta 1996 alkaen on nimitetty kuntoutustueksi (Gould ym. 2011, 7), myönnetään, kun tavoitteena on kuntouttaa henkilö takaisin työelämään. Henkilön työkyvyn ollessa heikentynyt vähintään 2/5, voidaan työkyvyttömyyseläke myöntää osa-aikaisena. Vastaavasti osatyökyvyttömyyseläke voidaan myöntää täytenä osatyökyvyttömyyseläkkeenä tai osakuntoutustukena (Uusitalo 2012). Osatyökyvyttömyyseläkkeelle jääminen on yleistynyt 2000-luvulla ja nykyään 20 prosenttia kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä myönnetään osatyökyvyttömyyseläkkeenä. Pääsääntöisesti osatyökyvyttömyyseläkkeen rinnalla jatketaan osa-aikaisena työelämässä. (Laaksonen ym. 2014; KEL 568/2007, 12 ; TyEL 395/2006, 35 ) Ennen työkyvyttömyyseläkkeen myöntämistä työkyvyttömyyttä arvioidaan monesta eri näkökulmasta. Pohjana työkyvyttömyyden määrittelynä toimii lääkärintodistus terveydentilasta eli niin sanottu B-lääkärinlausunto. Lisäksi selvitetään henkilön ikä sekä sosiaalisia ja taloudellisia taustoja, kuten koulutusta, työkokemusta ja asumis- ja perhesuhteita (Työeläke 2014, Eläketurvakeskus 2015a, TyEL 395/2006, 35, KEL 568/2007, 12.). Työkyvyttömyyttä arvioitaessa sairaus, vika tai vamma ovat lähtökohtana, eikä yksin sosiaaliset seikat riitä työkyvyttömyyden määritelmäksi. Sosiaaliset seikat liittyvät sen sijaan ennemmin kohtuullisuusharkintaan. (Ilmarinen ym ) Kohtuullisuusharkinnassa asiakkaan tilannetta verrataan yleiseen sen hetkiseen yhteiskunnassa kohtuullisena pidettyyn elämäntasoon ja pyritään varmistamaan myös mahdollisuus yksilöllisiin ratkaisuihin (Metteri 2012) Yleisesti tarkoituksena on kartoittaa henkilön mahdollisuutta hankkia ansiotuloja työllä, johon hänen kohtuudella arvioidaan kykenevän. Julkisella puolella kaikilla ja yksityisellä puolella yli 60-vuotiailla vakuutetuilla selvitetään myös ammatillista työkyvyttömyyttä, joka tarkoittaa kyvyttömyyttä hoitaa omaan ammattiinsa kuuluvia tehtäviä. Tätä pidetään lievempänä

15 12 eläkkeen edellytyksenä, kuin yleistä työkyvyttömyyseläkettä. (Työeläke 2014; ETK 2015; TyEL 395/2006; 35, KEL 568/2007, 12.) Kuntoutustukea, eli määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä saavilla edellytyksenä on myös henkilökohtainen hoito- tai kuntoutussuunnitelma (Hietaniemi and Ritola 2007) Työkyvyttömyyseläkkeiden muutokset Suomessa Suomen ensimmäinen kansaneläkelaki säädettiin vuonna 1937, mutta eläketurva oli melko hajanainen velä 1950-luvulle asti (Uusitalo 2012). Vaikka ensimmäisiä työkyvyttömyyseläkkeitä maksettiin jo vuonna 1942 (Keva 2014, 5, 51, 228) aloitettiin työeläkelakien valmistelu vasta 1960-luvulla. Yksityisalojen työntekijöitä koskeva eläkelaki, jossa oli mukana myös työkyvyttömyyseläke (Keva 2014, 5, 51, 228) säädettiin vuonna 1961 ja vastaavasti yrittäjien työeläkelaki astui voimaan vuonna Samalla vuosikymmenellä säädettiin myös monia varhaiseläkelajeja, muun muassa työkyvyttömyys- ja osatyökyvyttömyyseläkkeet. (Uusitalo 2012.) Viimeisimpänä työkyvyttömyyseläkkeitä koskevat linjaukset on Sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämät lainmuutokset työelämässä pysymisen pidentämistä ajava politiikka, joka pyrkii myöhentämään työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä (Keva 2014, 5, 51, 228). Useita muutoksia on odotettavissa myös vuodelle 2017 työeläkeuudistuksen myötä (Nyman ja Kiviniemi 2015, 9). Myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä kasvoi Suomessa 1970-luvulta alkaen, jota vauhditti early exit tyyppiset ohjelmat, työmarkkinapoliittiset päätökset ja kaupungistuminen luvun lopulla väestön ikärakenteen muutos, kasvava työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyminen ja työttömyyden uhka saivat hallituksen ryhtymään toimenpiteisiin ja tiukentamaan työkyvyttömyyseläkkeelle pääsemisen ehtoja. Seuraavalla vuosikymmenellä työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrä kääntyi laskuun. (Harkonmäki 2007, 9 10) luvun puolivälissä 8,3 prosenttia työikäisestä väestöstä oli työkyvyttömyyseläkkeellä (Lehto ym. 2005), kun vuonna 2010 vastaava osuus oli 7,3 prosenttia. (Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomus 2013,

16 13 22). Erityisesti työkyvyttömyyseläkeläisten osuus on pienentynyt vuotiaiden ikäryhmässä (Lehto ym. 2005). Yhtenä syynä tähän on vanhempien työhyvinvoinnin paraneminen (Kauppinen ym. 2013), joka heijastuu myös siihen, että vanhemmat ikäpolvet jaksavat työssä pidempään (Findikaattori 2016). Vanhempien ikäryhmien työllisyysasteen nousu (Kauppinen ym. 2013), työelämän muutokset ja työeläkejärjestelmän muutokset ovat vaikuttaneet vanhempien ikäryhmien työkyvyttömyyseläkkeiden käyttöasteen alenemiseen. Vuonna 2004 työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyi henkilöä, kun vuonna 2014 vastaava luku oli , ensimmäistä kertaa alle :nen (Nyman and Kiviniemi, 2015) Kansaneläkkeen ja työeläkkeen saajat vuosina vuotiaat / vuotiaat vuosi Kansaneläke Yhteensä Työeläke Kuvio 1. Kansaneläkkeen ja työeläkkeen saajat vuosina Lähde: findikaattori (2016) Kuviossa 1 näkyy kansaneläke- ja työeläkejärjestelmästä työkyvyttömyyseläkettä saavien määrän kehitys vuodesta 1996 vuoteen Kansaneläkettä saavissa ovat mukana vuotiaat ja työeläkettä saavissa vuotiaat. Näistä taulukoista ei voida kuitenkaan erotella heitä, jotka saavat eläkettä molemmista järjestelmistä. Molemmissa eläkejärjestelmissä näkyy selkeä lasku koko ajanjaksolla. Kansaneläkkeiden saajien määrä vähenee kuitenkin huomattavasti vuosien 2000-luvun taitteessa. Näitä muutoksia selittävät monet tekijät. Vuonna 1996 kansaneläke muutettiin työeläkevähenteiseksi vähimmäiseläkkeeksi, joka ilmenee myöhemmin

17 14 kansaneläkettä saavien määrän vähenemisenä (ETK 2015c; Uusitalo 2012). Yksilöllisten varhaiseläkkeiden lakkauttaminen vuonna 2005 (Järvinen ja Leveälahti 2009, 14) ja työikäisen väestön vanheneminen osaltaan selittävät vähenevää työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä. Lisäksi yleinen koulutustason nousu ja työtehtävien keventyminen johtavat työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen vähentymiseen (Keva 2014, ). Huolimatta asetetuista tavoitteista, työkyvyttömyyseläköityvien määrää ei vuoteen 2011 mennessä onnistuttu vähentämään toivotulla tavalla (Keva 2014, 213.). Eläketurvakeskuksen raportista selviää, että vuosina kaiken kaikkiaan eläkkeelle siirtyi noin henkilöä, joista noin henkilöä (eli noin 36 prosenttia) siirtyi työkyvyttömyyseläkkeelle. Hytti ym. (2006) selvittivät raportissaan vuosien aikana tapahtuneita muutoksia työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisessä. Heidän mukaansa kyseisellä aikavälillä kansaneläkettä saavien määrä oli kasvanut enemmän kuin työeläkettä saavien ja pelkästään kansaneläkettä saavien määrä oli noussut selkeästi eniten, jopa 61 prosenttia. Sukupuolittaiset erot ovat selvät. Vuonna 2000 jopa 57 prosenttia työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneistä naisista oli oikeutettu kansaneläkkeeseen kun miehissä vastaava osuus oli alle puolet. Kuitenkin enemmistö pelkästään kansaneläkkeelle siirtyneistä oli miehiä vuosina 2000 ja Vuosien 2000 ja 2004 välisenä aikana työkyvyttömyyseläkkeiden määrän kasvu oli selkeästi nopeinta alle 55 - vuotiaiden ikäryhmissä. (Hytti ym ) Työkyvyttömyyseläkeprosessin muuttumisen myötä myös sairausperusteet ovat muuttuneet ja 1980-luvuilla yleisimmät syyt työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiselle olivat sydän- ja verisuonitaudit sekä tuki- ja liikuntaelinsairaudet. Kuviosta 2 ilmenee työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden sairausperusteiden kehityksen vuodesta 1996 vuoteen luvulta lähtien mielenterveysongelmista johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden määrä nousi selkeästi, mutta kasvu pysähtyi 2010-luvulle tultaessa. Etenkin käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden perusteisten työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus on vähentynyt ja määrän vähentymisen katsotaan olevan erilaisten ennaltaehkäisevien työterveyshuoltotoimien ansiota. Muita syitä ovat

18 15 monet diagnostiset, kulttuuriset, yhteiskunnalliset ja työelämän muutokset, mahdollisesti stressaavan elämän medikalisaatio sekä muutokset sosiaali- ja terveysjärjestelmissä (Harkonmäki 2007, 10) Kaikki kansaneläkejärjestelämän työkyvyttömyyseläkkeensaajat vuosina vuotiaat vuosi Mielenterveyden häiriöt Verenkiertoelinten sairaudet Tuki- ja liikuntaelinsairaudet Muut Kuvio 2. Kaikki kansaneläkejärjestelmän työkyvyttömyyseläkkeensaajat vuosina Lähde: Findikaattori (2016) Hylkäyksiä annettiin 2000-luvun alussa eniten juuri mielenterveysperusteisille eläkkeille, josta huolimatta mielenterveysperusteiset eläkkeet ovat jatkaneet kasvuaan. Vuonna 2003 yleisimpänä diagnoosina mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöistä oli masennus, joka oli jopa 49 prosenttia diagnooseista. Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöperusteisia diagnoosien määrän osuus on suurin kaikista sairausryhmistä etenkin valtiosektorilla. Tapausten määrä on kokonaisuudessaan kuitenkin pieni. Myös kuntasektorilla mielenterveyseläkkeiden osuus on suurempi kuin yksityisellä. Osittain ilmiö selittyy sillä, että valtiosektorilla on vähemmän ruumiillista työtä, joka usein on yhteydessä tuki- ja liikuntaelinsairauksiin. Mahdollisesti myös mielenterveysperusteisten työkyvyttömyyseläkkeiden suurempi hylkäysprosentti kannustaa hakemaan ensisijaisesti muilla perustein. (Lehto ym. 2005, 9 12)

19 16 Vuosien 2000 ja 2004 välillä kansaneläkejärjestelmän parissa eniten kasvoivat hermoston sairauksien ja mielenterveyden häiriöiden osuus. Mielenterveyshäiriöissä etenkin älyllisen kehitysvammaisuuden, alkoholin ja huumeiden aiheuttamissa elimellisissä sairauksissa ja mielialahäiriöissä oli tapahtunut kasvua. Älyllisen kehitysvammaisuuden osuus selittynee vuoden 1999 tehdyllä uudistuksella, jossa kehitysvammaisuuden perusteella myönnettyjen nuorten kuntoutusrahoja lisättiin, jolloin alettiin suosimaan kuntoutusta työkyvyttömyyseläkkeen sijaan. Pelkälle työeläkkeelle siirtyneissä kasvua oli lähinnä tuki- ja liikuntaelinsairauksissa, vammoissa ja myrkytyksissä sekä kasvaimissa. Mielenterveyshäiriöissä kasvu oli vain lievää. Vuonna 2010 noin kolmasosalla työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen perusteena oli jokin tuki- ja liikuntaelinsairaus, ja toisella kolmanneksella jokin mielenterveyden häiriö. Yksittäisistä diagnooseista yleisin oli masennus (Pensola ym. 2010). Yhdessä tuki- ja liikuntaelinsairaudet sekä mielenterveyden häiriöt kattavat yhä suurimman osan työkyvyttömyyseläkkeen perusteista (Hytti ym. 2006). Sosioekonomiset erot työkyvyttömyyseläkkeen alkavuudessa ovat olleet selkeitä. Vuonna 2011 korkeintaan perusasteen koulutuksen saaneilla oli kaikkein suurin todennäköisyys työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen, ja korkeakoulutuksen saaneilla kaikkein pienin todennäköisyys. Naisilla työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen todennäköisyys oli kaikissa koulutusasteissa korkeampi, kuin miehillä. Sosioekonomisen aseman suhteen työntekijät siirtyivät muita useammin työkyvyttömyyseläkkeelle. Kaikkein suurin todennäköisyys oli kuitenkin heillä, joiden sosioekonominen asema oli tuntematon. Ylemmillä toimihenkilöillä työkyvyttömyyseläkkelle jäämisen todennäköisyys oli kaikkein pienin. Naisilla oli miehiä suurempi todennäköisyys työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen kaikissa sosioekonomisissa asemissa, lukuunottamatta yrittäjiä ja tuntemattomia. (Salokangas ja Järnefelt 2014.) Viimeisten vuosikymmenien yleisenä trendinä Euroopassa on ollut varhaiselle eläkkeelle jäämisen jyrkkä kasvu, joka näkyy myös työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden määrässä (Stattin 2005). Kansainvälistä työkyvyttömyyseläkkeiden vertailua hankaloittaa Euroopan maiden keskenään hyvin erilaiset eläke- ja

20 17 sosiaaliturvajärjestelmät (Börsch-Supan 2010; Stattin 2005). Joissain maissa etuudet (kuten disability benefits) koskettavat vain työikäistä tai työssäkäyvää väestöä, kun taas joissain, kuten Pohjoismaissa ja Hollannissa, etuudet koskettavat kaikkia kansalaisia (Stattin 2005). Pohjoismaissa työkyvyttömyyseläkekulut ovatkin selkeästi korkeampia kuin muissa Euroopan maissa (Börsch-Supan 2010), joskin myös Pohjoismaiden välisissä työkyvyttömyyseläkejärjestelmissä on eroa (Blomgren ja Hytti 2013). Maiden välisiä eroja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen yleisyydessä näyttäisikin selittävän ennemminkin erot eläkejärjestelmissä, eivätkä esimerkiksi ikäjakaumalliset tai terveyserot (Börsch-Supan 2010). Työkyvyttömyyseläkkeitä myös hylätään yhä useammin. Hylkäysten suhteelliset osuudet vaihtelevat eri sukupuolten, ikäryhmien, eläkejärjestelmien ja sosioekonomisten luokkien välillä. Vuosien 2005 ja 2011 aikana mukaan yleinen hylkäysprosentti nousi 20 prosentista 35 prosenttiin kansaneläkejärjestelmässä ja 18 prosentista 25 prosenttiin työeläkejärjestelmässä. Naisten hylkäysosuudet ovat olleet vielä vuoteen 2008 tultaessa miehiä suuremmat, mutta erot ovat sittemmin tasoittuneet. Ulkomailla asuvien työkyvyttömyyshakemusten hylkäysprosentti oli selkeästi suurempi kuin Suomessa asuvien ja Itä-Suomessa hylkäysprosentit hieman matalammat kuin muualla Suomessa. Ikäryhmittäin eniten hylkäyksiä annettiin vuotiaille. (Blomgren ja Virta 2012). Sairauspääryhmittäin eniten hylkäyksiä annettiin tuki- ja liikuntaelin perusteisille hakemuksille (Blomgren ja Virta 2012; Gould ja Nyman 2012), ja vähiten kasvainperusteisille hakemuksille. Toisaalta etenkin mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden sisällä on suurta variaatiota pääryhmän sisällä hakemusten hylkäysosuuksissa. Skitsofreniaperusteisten hakemusten hylkäysprosentti on lähellä nollaa, kun taas persoonallisuus- ja käytöshäiriöperusteisista hakemuksista hylättiin vuonna 2011 jopa yli 60 prosenttia. (Blomgren ja Virta 2012.) Eläketurvakeskuksen raportissa havaittiin, että vuonna 2011 hylkäysosuus oli suuri nuorilla, tuki- ja liikuntaelinsairausperusteisissa työkyvyttömyyseläkkeissä, vähän koulutetuilla, yksityisen sektorin työntekijöillä ja työttömyystaustaisilla (Gould ja Nyman 2012). Vuonna 2011 hylkäysosuudet kasvoivat kolmella prosenttiyksiköllä 22 prosentista 25 prosenttiin. Hylkäysten määrän kasvuun on monia syitä. Hylkäysosuus kasvoi 2000-

21 18 luvulla etenkin niissä sairausryhmissä, joissa myös hakemusten määrä oli kasvanut eniten (Hytti ym., 2006). Vuonna 2011 hylkäysosuus kasvoi etenkin vanhimmilla ja etenkin työttömyystausta selitti työkyvyttömyyseläkkeen hylkäyspäätöksiä. Hakemisalttiuden kasvun on havaittu selittävän jonkin verran hylkäysten osuuden kasvua. Blomberg ja Virta (2012) esittävätkin, että työttömien määrän kasvaessa myös hakemusten määrä kasvaa, joka johtaa myös sellaisten hakemusten kasvuun, jotka eivät täytä kriteereitä. 3. TYÖKYVYTTÖMYYSELÄKKEELLE JÄÄMISTÄ ENNAKOIVAT TEKIJÄT 3.1. Väestöryhmittäiset erot työkyvyttömyyseläkkeissä Sosiologia tuo biologiskeskeiseen terveystutkimukseen sosiaalista ja yhteiskuntarakenteellista näkökulmaa. Terveys ja sairaus eivät ole täysin biologisia ilmiöitä, eikä niiden määrittely perustu puhtaaseen tieteelliseen tietoon. Sen sijaan terveyden määritelmä on vahvasti sidoksissa yhteiskuntaan, siinä vallitsevaan kulttuuriin ja valtasuhteisiin. Terveyden määritelmää ja terveyttä itsessään tuotetaan ja muovataan myös pienemmistä yksiköistä, kuten sosiaaliluokasta ja sukupuolesta käsin. Lisäksi terveyden asiantuntijuus sekä asiantuntijoiden tieto ja määritelmä terveydestä on sosiaalisesti rakentunutta. (White 2009 [2002].) Terveyttä määrittää monet tekijät, kuten yksilön ominaisuudet ja elintavat, sosiaalinen ympäristö ja verkostot sekä yhteiskunnan rakenne ja kulttuuri (Lahelma 2000, 136). Väestryhmittäiset erot terveydessä noudattavat niin sanottua sosiaalisen gradientin ilmiötä jolla tarkoitetaan terveyden asteittaista paranemista sosiaaliluokkia noustessa. Kääntäen ilmaisten, mitä matalampi sosioekonominen asema, sitä huonompi terveys. Terveys ja eriarvoisuus kulkevat siis käsi kädessä. (Marmot ja Wilkinson 2006; White

22 [2002]). Eri väestöryhmissä vallitsee erilaisia terveys- ja toimintakulttuureja, jotka yhtaikaisesti muotutuvat yksilöiden toiminnoista, ja samalla vaikuttavat yksilöiden omiin arvoihin ja toimintoihin. Monet elintavoista ja terveyskättäytymisen tavoista on omaksuttu lapsuudesta tai opittu myöhemmin aikuisuudessa omista sosiaalisista verkostoista. (Lahelma 2000, 136.) Elämänkaarinäkökulman mukaan yhteiskunnallisen aseman lisäksi tärkeitä ovat eri elämänvaiheet ja niihin liittyvät vaaratekijät. Olennaista elämänkaarinäkökulmassa on, että jotkin terveyden vaaratekijät saattavat olla perua aikaisemmista elämänvaiheista. Esimerkiksi niin sanotun Barkerin hypoteesin mukaan sikiökauden ja varhaislapsuuden aikainen kasvu, ympäristö ja ravitsemustila selittävät aikuisiän terveyttä ja sairastumista. (Eriksson 2011.) Sosioekonominen asema on yksi tärkeimmistä sosiaalisista ryhmistä, joissa terveyttä tuotetaan ja muokataan (White 2009 [2002]). On huomattava, että sosioekonominen asema on suhteellinen, ei absoluuttinen käsite (Marmot 2006). Tärkeää ei ole se, mitä yksilöllä on, vaan se, minkälaisia toiminnan mahdollisuuksia yksilön resurssit takaavat (Sen 1992). Eri sosioekonimisiin asemiin liittyy erilaisia resursseja. Korkeampi koulutus takaa erilaiset henkiset, tiedolliset ja aineelliset resurssit kuin matalampi koulutus tai tietynlainen työpaikka mahdollistaa tietynlaisen sosiaalisen ympäristön. Terveyden eriarvoisuus liittyy erilaisten sosiaalisten, materiaalisten ja yhteiskunnallisten resurssien epätasaiseen jakatumiseen (Marmot ja Wilkinson, 2006). Terveyden eriarvoisuus heijastuu myös työkyvyttömyyseläkkeisiin. Terveys on olennainen osa toimintakykyä, joka taas yhdistettynä työelämän vaatimuksiin luo perustan työkyvylle. Yksilöllisten voimavarojen ja terveydentilan lisäksi olennainen työkyvyn määrittäjä on työpaikka. Työttömillä on palkansaajia keskimäärin heikompi terveydentila, ja eri työpaikkoihin liittyy erilaisia riskitekijiöitä ja erilaiset työn vaatimukset. Lisäksi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen vaikuttavat monet institutionaaliset tekijät, kuten lainsäädäntö, sosiaalivakuutus- ja eläkejärjestelmät sekä työmarkkinat. (Månsson ym. 1998; White 2009 [2002]). Eläkkeelle siirtymistä voidaan tarkastella esimerkiksi niin sanottujen vetävien (eng. pull) ja työntävien (eng. push) tekijöiden kautta, joista työntävät tekijät ovat usein

23 20 vetäviä tekijöitä merkitsevämpiä. Työntäviä tekijöitä ovat esimerkiksi heikentynyt terveys ja työkyky, ja vetäviä tekijöitä vapaa-ajan harrastukset ja eläköityviä puoliso. Työkyvyttömyyseläkkeelle siirryttäessä painottuvat usein työn hallintaan liittyvät ongelmat, jotka työntävät kohti eläkepäätöstä (Salokangas ym. 2005, , 317.) Suomessa työkyvyttömyyseläkkeelle jääneet ovat usein kokeneet työelämän jättämisen vastentahtoisena joka kertoo työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden hyvinvointi- ja terveysongelmista (Saurama 2004). Työkyvyttömyyseläkeriskiin vaikuttavia institutionaalisia tekijöitä ovat muun muassa diagnosointi- ja hoitokäytäntöjen muutokset, sairastavuuden lisääntyminen, terveyskäyttäytymisen muutokset, työelämän muutokset ja monet muut yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät vaikuttavat jossain määrin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen todennäköisyyteen (Pensola 2010). Yksilöllisistä tekijöistä etenkin ikä ja terveydentila vaikuttavat suuresti työkyvyttömyyseläköitymisriskiin. Lapsuusajan ongelmat ennustavat aikuisiällä masennusta, heikkoa terveyttä ja toimintakykyä (Eriksson 2011; Kestilä 2008), jotka puolestaan ovat riskitekijöitä työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiselle (Harkonmäki 2007). Perimällä ja lapsuusajalla on jonkin verran vaikutusta työkvyyttömyyseläköitymisriskiin, mutta myös myöhemmillä elämän tapahtumilla on suuri vaikutus. Selkein työkyvyttömyyden heikentymistä ennustava tekijä on ikä. Vanhemmilla on suurempi todennäköisyys siirtyä työkyvyttömyyseläkkeelle kuin nuorilla (Harkonmäki 2007), sillä iäkkäämmillä on todennäköisemmin pitkäaikaissarauksia tai ylipäänsä toimintakyvyn heikentymää nuoria enemmän. Toisaalta myös nuoret henkilöt jäävät työkyvyttömyyseläkkeelle ja eri ikävaiheisiin liittyy erilaisia riskejä. Nuoremmilla ikäluokilla mielenterveyden ongelmat ovat suurin työkyvyttömyyseläkkeen sairausperuste, kun vanhemmilla ikäluokilla näitä ovat tuki- ja liikuntaelinsairaudet, lukuun ottamatta ylempiä toimihenkilöitä, joilla yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy ovat mielenterveyden häiriöt. (Polvinen ym. 2014; 2013.) Sukupuolittaiset erot työkyvyttömyyseläköitymisriskissä ovat tuloksiltaan ristiriitaisia. Useimpien tutkimusten mukaan riski on suurempi miehillä (Salokangas ym. 2005,

24 21 Gjesdal ym. 2008; Vaez ym. 2007), mutta joissain tutkimuksissa työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyi useammin nainen (Pensola 2009; Albertsen ym. 2007). Toisaalta sukupuolen vaikutus kietoutuu myös ammattiin (Pensola 2009). Miehillä ammateista suurimpia työkyvyttömyyseläköitymisryhmiä olivat sosiaali- ja terveysalan ammateissa, virastojen ja laitosten asiantuntijoilla sekä maa- ja vesirakennusalan avustavissa tehtävissä. Naisilla molemmilla sukupuolilla alkavuus on vähäisintä it- ja tekniikan alan ammateissa (Pensola 2009). Eri ammateissa oli kuitenkin erilaiset työkyvyttömyyseläköitysmisriskit riippuen diagnoosista ja sukupuolesta. Yleisesti molemmilla sukupuolilla yleinen ja masennusperusteinen eläkealkavuus oli suuri työntekijäammateissa (Pensola 2009; 2010). Naisilla etenkin masennusperusteinen työkyvyttömyyseläkeriski on suurempi kuin miehillä (Pensola 2009). Toisaalta norjalaisessa tutkimuksessa (Haukenes ym. 2011) eivä löytynyt sukupuolittaisia eroja sosioekonomisten luokkien välisissä eroissa. Työkyvyttömyyseläköitymisen riskiä nostavat tekijät toimivat eri tavoin eri sosioekonomisissa luokissa. Matala koulutus (Krokstad 2010; Gjesdal ym. 2008), matala sosioekonominen asema (Haukenes ym. 2011; Polvinen ym. 2013, Månsson ym. 1998) nostavat työkyvyttömyyseläköitymisriskiä. Yleisesti työntekijäammateissa on kaksinkertainen riski jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle verrattuna professioammatteihin myös kontrolloitaessa työ- ja terveyssidonnaiset tekijät (Haukenes ym. 2011). Työntekijöillä työn kontrolloitavuuden vähyys, työvuosien määrä, ja fyysisesti raskas työ nostavat enemmän työkyvyttömyyseläkeriskiä kuin toimistotyöntekijöillä (Leinonen ym. 2011; Månsson ym. 1998). Näyttöpäätetyöskentely ja korkeat työn vaatimukset olivat yleisempiä ylemmillä toimihenkilöillä, ja lisäsivät sosioekonomisten ryhmien välisiä eroja etenkin miehillä ja mielenterveysdiagnoosin saaneilla. Työsidonnaiset tekijät nostivat Polvisen ym. (2014; 2013) tutkimuksissa jonkun verran työntekijöiden työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen todennäköisyyttä ja hieman heikommin toimistotyöntekijöiden riskiä. Täten toimistotyöntekijöiden työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä ennustaa työntekijäammattilaisia useammin muut kuin työsidonnaiset tekijät. Vanhemmilla ikäluokilla fyysinen työ selitti selkeästi suurimman osan sosioekonomisten luokkien välisen eron työkyvyttömyyseläkkeen suhteen. Nuorilla sen

25 22 lisäksi työn hallinta ja työn vaatimukset selittivät sosioekonomisia eroja. (Polvinen ym. 2014; 2013.) Asiantuntija-ammateissa on havaittu alkavan suhteessa enemmän masennusperusteisia työkyvyttömyyseläkkeitä kuin muun sairausperusteen työkyvyttömyyseläkkeitä. (Pensola ja Gould 2009). Yrittäjillä taas on työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisen todennäköisyys hieman korkeampi kuin alemmilla toimihenkilöillä. Miehillä nuoremmissa ikäluokissa sosioekonomisia eroja on etenkin psykoaktiivisten aineiden käytön, tuki- ja liikuntaelinsairauksien ja sydän- ja verisuonitautien takia työkyvyttömyyseläkkeelle jääneillä. Naisilla erot olivat samankaltaisia, joskin sydän- ja verisuonitautien sijaan hermostolliset sairaudet selittivät sosioekonomisia eroja. Yrittäjillä verrattuna ylempiin toimihenkilöihin eroavaisuudet diagnooseissa olivat suurimmillaan tuki- ja liikuntaelinsairauksissa, sydän- ja verisuonisairauksissa ja kasvaimissa. Suurimman osan sosioekonomisten ryhmien välisistä eroista selittivät tuki- ja liikuntaelinsairaudet, sydän- ja verisuonitaudit sekä psykoaktiivisten aineiden käyttö. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien ero selittynee pääosin matalan sosioekonomisen aseman omaavien työn fyysisyydellä. Mielenterveyden ongelmien ja terveyskäyttäytymisen suhteen erot olivat pieniä eri sosioekonomisten luokkien välillä. (Polvinen ym. 2014). Heikko koettu terveys (Krokstad 2010; Gustafsson ym. 2014), fyysinen kunto (Korkstad 2002), pitkäaikaissairaudet (Gustafsson ym. 2014), ylipaino (Månsson ym. 1998), epäterveelliset elintavat (Korkstad 2002), erityisesti tupakointi (Leinonen ym. 2011), ennustavat työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä. Naisilla myös kotiäitiys, yksin asuminen ja vähäiset sosiaaliset kontaktit sekä etenkin vähäinen koulutus yhdistettynä yksinasumiseen lasten kanssa sekä alhaiset tulot ennakoivat työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä (Gustafsson ym. 2014). Somaattiset sairaudet selittävät enemmän nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden sosioekonomisia eroja, kuin vanhempien, ja miesten eroja enemmän kuin naisten. Todennäköisesti nuorempina työkyvyttömyyseläkkeelle jäävät ovat muihin ikäisiinsä verrattuna sairaampia, kun vanhemmissa ikäluokissa sairauksia esiintyy tasaisemmin kaikilla. (Polvinen ym )