1. Suomen nisäkästieteen päivät

1. Suomen nisäkästieteen päivät Lammin biologinen asema 7.-9.4.2011 Ohjelma ja esitysten tiivistelmät Järjestäjät: Suomen nisäkästieteellinen seura ja Helsingin yliopiston Lammin biologinen asema 0

Sisällysluettelo: Ohjelma 2 Esitelmien tiivistelmät 5 Postereiden tiivistelmät 19 Osallistujaluettelo 28 Organisaatiokomitea Erkki Pulliainen (Eduskunta) organisaatiokomitean pj. Jouni Aspi (OY) Ilpo K. Hanski (HY) Mervi Kunnasranta (RKTL) Ulla-Maija Liukko (SYKE) Antti Oksanen (Evira) Jyrki Pusenius (RKTL) Liina Voutilainen (Metla) Työvaliokunta Janne Sundell (HY) työvaliokunnan pj Heikki Henttonen (Metla) työvaliokunnan vpj John Loehr (HY) työvaliokunnan sihteeri Otso Huitu (Metla) työvaliokunnan jäsen Kaarina Kauhala (RKTL) työvaliokunnan jäsen Ilpo Kojola (RKTL) työvaliokunnan jäsen Eeva Kyheröinen (HY) työvaliokunnan jäsen 1

OHJELMA Torstai 7.4.2011 14:00-17:00 Rekisteröinti ja majoittuminen 17:00-17:45 Päivällinen 17:45 Tervetuloa (SNiS; Heikki Henttonen ja LBA; Janne Sundell) 18:15-18:45 Ilkka Hanski (HY): Päästäispopulaatioiden dynamiikka pienillä saarilla 18:45-19:15 Heikki Henttonen (Metla, Vantaa): Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluista - syklejä, muutoksia ja trendejä 19:15- Get together ja Saimaannorppa elokuva Jäätä rakastavat (Juha Taskinen) Perjantai 8.4.2011 8:00-9:00 aamupala Puheenjohtaja: Heikki Henttonen 9:00-9:25 Risto Sulkava (ISY/SLL): S-käyrä ja tiheysriippuvuus 20 vuotta saukkotutkimusta Keski-Suomessa 9:25-9:50 Esa Koskela (JY): Seksiä, testosteronia ja tauteja: metsämyyrien salatut elämät 9:50-10:15 Otso Huitu (Metla, Suonenjoki): Myyrät taimikkotuholaisina 10:15-10:40 Hannu Ylönen (JY): "Infantisidi, käyttäytyminen ja metsämyyrän populaatiodynamiikka: Kokemuksia 25 vuodelta Konneveden tutkimusasemalta" 10:40-10:55 Kahvitauko Puheenjohtaja: Otso Huitu 10:55-11:20 Ilpo Kojola (RKTL, Oulu): Suden paluu 11:20-11:45 Eeva Roininen (OY): Suomen susipopulaation geneettinen monimuotoisuus ja rakenne sekä niissä tapahtuneet muutokset viimeisten 150 vuoden aikana 11:45-12:10 Katja Holmala (RKTL, Helsinki): Ilveksen elinpiiri ja liikkuminen Etelä-Suomessa satelliittipantaseurantojen valossa 12:10-13:00 Lounas Puheenjohtaja: Liina Voutilainen 13:00-13:25 Seppo Lahti (HY, eläinmuseo): Suomen majavakannan muutokset ja ympäristövaikutukset 13:25-13:50 Ulla-Maija Liukko (SYKE): Suomen lajien uhanalaisuus 2010 - nisäkkäiden arviointi 13:50-14:15 Kaarina Kauhala (RKTL, Turku): Tulokaspeto supikoira - kuviteltu vai todellinen uhka? 2

14:15-14:40 Timo Helle (Metla, Rovaniemi): Poronhoito haasteiden edessä 14:40-15:10 Kahvi ja suolainen välipala Puheenjohtaja: Mervi Kunnasranta 15:10-15:35 Pekka Helle (RKTL, Oulu): Riistakolmioiden lumijälkilaskenta nisäkäskantojen seurannassa 15:35-16:00 Eeva-Maria Kyheröinen (HY): Lepakkotutkimus nousukiidossa 16:00-16:25 Kai Norrdahl (TY): Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluiden mekanismit 16:25-16:50 Lauri Arvola (HY, Lammi): Kanadanmajavan vesistövaikutuksista Evon alueella 16:50-18:00 Posterisessio (Päärakennus, yläkerta) 18:00-20:00 Sauna (naiset oppilasasuntolan sauna, miehet rantasauna) 20:00- Banquet (Päärakennus, ruokasali) Lauantai 9.4.2011 8:00-9:00 Aamiainen Puheenjohtaja: Eeva-Maria Kyheröinen (HY, eläinmuseo) 9:00-9:25 Mervi Kunnasranta (RKTL, Turku): "Minne kuutit kulkevat -tutkimus saimaannorpan suojelun taustalla" 9:25-9:50 Raisa Tiilikainen (RKTL, Joensuu): Hirven elinympäristön valinta ja liikkuminen Suomessa 9:50-10:15 Liina Voutilainen (HY, Haartman inst.): Myyräkuumeen ekologia 10:15-10:40 Klaus Tähkä (HY): Valojakso pikkunisäkkäiden lisääntymisen ja energiatasapainon säätelijänä 10:40-10:55 tauko Puheenjohtaja: John Loehr 10:55-11:20 Jukka Rintala (RKTL, Helsinki): Metsäkauriin kannanarvioinnin kehittäminen levinneisyys ja elinympäristömallien avulla 11:20-11:45 Vesa Selonen(TY): Nuorten dispersaali ja elinympäristönvalinta: mallilajina liitoorava 11:45-12:10 Timo Vuorisalo (TY): Suomen kaupunkinisäkkäät tutkimuskohteena 12:10-13:00 Lounas 13:00-n. 14:30 Suomen nisäkästieteellisen seuran kokous n. 14:45- n. 18:00 Retkeily Evolle (Lähtö parkkipaikalta pian kokouksen jälkeen; Ilmari Häkkinen ym.) 3

POSTERIT 1. Hanna Aho (HY): Ilveksen talviravinto Hämeessä 2. Marko Haapakoski ym. (JY): Petoriski ja lisäravinto vaikuttavat talvesta selviämiseen ja lisääntymisen aloitukseen metsämyyrällä (engl.) 3. Heikki Helle ym. (JY): Kasvu- ja talvehtimisympäristön vaikutus metsämyyrän elinkiertopiirteisiin (engl.) 4. llmari Häkkinen (HAMK, Evo): Evo hirvien talvehtimisalueena ennen ja nyt 5. Veli-Matti Kangas ym. (OY): Suomalaisen hirven (Alces alces) geneettinen monimuotoisuus ja populaatiorakenne 6. Jouni Aspi ym. (OY): Pohjois-Euroopan karhujen DNA profilointi kannanhoidon ja metsästysrikkomusten selvittämisen apuna (engl.) 7. Ilpo Kojola ym. (RKTL): Karhun genetiikka Koillis-Euroopassa (engl.) 8. Ilpo Kojola ym. (RKTL): Karhukannan seuranta Norjan, Suomen ja Venäjän raja-alueella karvanäytteisiin perustuen (engl.) 9. Sari Suhonen & Petri Nummi(HY): Majavan maisematason vaikutus sorsakantaan boreaalisilla järvillä (engl.) 10. Janne Sundell ym. (HY, Lammi): Myyrien ajallinen ja paikallinen esiintyminen ja habitaatin käyttö (engl.) 11. Janne Sundell ym. (HY, Lammi): Karhun käyttäytyminen ihmiskohtaamisissa (engl.) 12. Janne Sundell ym. (HY, Lammi): Suuren mittakaavan ajallinen ja alueellinen kannanvaihtelu pienillä näätäeläimillä (engl.) 13. Lenka Trebaticka ym. (Metla): Puumala hantavirusinfektion vaikutus metsämyyrien aineenvaihduntaan (engl.) 14. Mia Valtonen (ISY, Joensuu): Saimaannorpan (Phoca hispida saimensis) geneettisen muuntelun alueellinen ja ajallinen vaihtelu (engl.) 15. Mia Vehkaoja (HY): Majava-altaiden vaikutukset sammakkoeläimiin 4

ESITELMIEN TIIVISTELMÄT Kanadanmajavan vesistövaikutuksista Evon alueella Lauri Arvola 1, Martti Rask & Petri Nummi 1 Lammin biologinen asema, Helsingin yliopisto, Pääjärventie 320, 16900 Lammi, lauri.arvola@helsinki.fi Evolla on elänyt kanadanmajavia 1950-luvulta lähtien, jolloin muutama eläin tuotiin alueelle. Viime vuosina majavien lukumäärä on vaihdellut noin 20-30 yksilön välillä. Evolla sijaitsee useita kymmeniä pieniä metsäjärviä, jotka tarjoavat vaihtelevan elinympäristön alueen majaville. Majavat pääsevät liikkumaan esteettä järveltä toiselle. Havaintojen perusteella voidaan arvioida, että majavat ovat vierailleet kaikilla Evon alueen järvillä. Osa Evon järvistä on kuitenkin hydrologisten ominaisuuksiensa puolesta sellaisia, etteivät ne tarjoa otollista elinympäristöä majavalle. Majava ei näytä viihtyvän järvillä, jotka ovat pääosin pohjavesivaikutteisia. Evon pikkujärvien limnologisia ominaisuuksia on tutkittu vuosikymmenten ajan. Tässä esityksessä tarkastellaan majavan aiheuttamia vesistövaikutuksia esimerkkien valossa. Luotettavaa aineistoa majavan läsnäolosta on Evon valtionpuiston ydinalueen järvistä noin 25 vuoden ajalta. Osasta alueen järviä löytyy kuitenkin vain hajatietoja. Tulosten valossa majavan vaikutus järven veden laatuun voi olla merkittävä. Vedenpinnan pitkäaikainen nosto voi aiheuttaa järven ympäristössä voimakasta orgaanisen aineen ja ravinteiden huuhtoutumista, joka voi muuttaa järven olosuhteita dramaattisella tavalla. Majavan vaikutus voi jatkua järvessä vielä vuosia sen jälkeen, kun majavapari on poistunut alueelta. Syynä ovat patorakennelmat, jotka saattavat kestää pitkiä aikoja ilman kunnostusta ja ylläpitää tulvaa. Päästäispopulaatioiden dynamiikka pienillä saarilla Ilkka Hanski Metapopulaatiobiologian tutkimusryhmä, Biotieteiden laitos, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto, ilkka.hanski@helsinki.fi Tutkin pienillä saarilla esiintyvien päästäispopulaatioiden dynamiikkaa Ilomantsissa 1980-luvulla. 2000-luvun alussa suoritettiin sarja uusia tutkimuksia, joissa selvitettiin saaripopulaatioissa todennäköisesti esiintyvän sisäsiitoksen vaikutusta populaatioiden koon muutokseen sekä populaatioiden geneettistä rakennetta. Tässä yhteydessä rakennettiin malli saaripopulaatioiden dynamiikasta, jonka avulla voidaan periaatteessa ennustaa sekä saarilla esiintyvien kantojen demografinen dynamiikka että kannan geneettinen monimuotoisuus. Työ on jäänyt toistaiseksi kesken. Kerron esityksessäni mitä on tähän mennessä saatu selville ja mihin työllä pyritään. 5

Riistakolmioiden lumijälkilaskenta nisäkäskantojen seurannassa Pekka Helle Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Tutkijantie 2 E, 90590 Oulu,pekka.helle@rktl.fi Pääasiassa metsästäjien tekemällä riistakolmiolaskennalla arvioidaan kanalintujen runsautta elokuussa ja nisäkkäiden runsautta talvisella lumijälkilaskennalla. Talvilaskennan osalta menetelmä on sama kuin Venäjän Karjalassa, mikä tarjoaa mahdollisuuden alueiden väliseen vertailuun. Jälkihavainnot kirjataan kokoluokassa lumikosta hirveen. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen ja Metsästäjäin keskusjärjestön organisoima ohjelma alkoi valtakunnanlaajuisena v. 1989. Yksittäinen riistakolmio on 12 km mittainen, tasasivuinen kolmio, joka on maastoon pysyvästi merkitty. Metsämaastoihin sijoittuvat kolmiolinjat ovat suhteellisen satunnaisesti sijoittuneita. Useimmassa tapauksessa yksittäinen metsästysseura hoitaa riistakolmion vuosittaisen laskentatyön. Riistakolmioita on perustettu yhteensä 1700, ja laskenta toteutetaan vuosittain noin puolesta tästä määrästä. Nisäkkäistä havaintoja kertyy noin 25 lajista, mutta tilastollisesti pätevään seurantaan vaadittavaan aineistomassan yltää noin 10 lajia. Laskenta ei anna tulokseksi absoluuttista populaatiokokoa tai kannantiheyttä, vaan mitaksi saadaan suhteellisen runsauden mitta, jälkitiheys (linjan ylitysjälkiä/vrk/esim. 10 km). Vuosien 1989-2010 välisenä aikana kolmioilla on tehty yli 17000 laskentaa, mikä vastaa noin 210 000 laskentakilometriä. Nisäkkäänjälkiä on kirjattu yhteensä 1 200 000, eniten metsäjäniksestä, oravasta, ketusta, hirvestä ja valkohäntäpeurasta. Vähän yli 20-vuotinen aikasarja ei ole pitkä eläinkantojen muutosten seurantaan. Siitä huolimatta aineisto osoittaa huomattavia ajallisia muutoksia. Vahvasti runsastuneita lajeja ovat valkohäntäpeura, rusakko, ilves, metsäkauris ja susi; vastaavasti huomattavasti vähentyneitä lajeja ovat metsäjänis ja kärppä. Poronhoito haasteiden edessä Timo Helle Metsäntutkimuslaitos, PL 16, 96301 Rovaniemi, timo.helle@metla.fi Nykyinen vallitseva poronhoitotapa, joka perustuu porojen talviruokintaan, sai alkunsa 40 vuotta sitten. Suuri osa luposta, tärkeästä keski- ja kevättalven ravinnosta, oli menetetty jo sitä ennen. Tärkeimmän talviravinnon, poronjäkälien, määrä on vähentynyt 1980-luvulta alkaen, erityisen selvästi poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa. Porotiheyden ohella jäkälän väheneminen liittyy toiseen metsäluonnossa tapahtuvaan prosessiin, kasvupaikkojen muuttumiseen: tuoreiden kankaiden osuus kasvaa, ja kuivien, jäkäläisten kankaiden osuus pienenee. Sama kehityssuunta on nähtävissä myös poronhoitoalueen eteläpuolella. Ilmiölle on useita selityksiä. Kun poronjäkälät vähenevät myös porosta riippumattomista syistä, entisen suuruiset poromäärät johtavat väistämättä jäkälikköjen kulumiseen. Uudet ja osin jo toteutuneet uhkakuvat liittyvät turvetuotantoon, kaivoksiin, tuulivoimalapuistoihin, uusiin vesien säännöstelyaltaisiin ja laajenevaan matkailuun. Susi on rauhoittamaton poronhoitoalueella, mutta karhu, ilves ja ahma ovat tiukasti suojeltuja EU:n luontodirektiivin lajeja. Ruotsissa suurpetojen aiheuttama hävikki on 6

keskimäärin 25 % talvikannasta, ja monilla alueilla poroja teurastetaan vähemmän kuin mitä suurpedot käyttävät ravinnokseen. Ruotsissa kehitettyjä malleja suurpetojen vaikutuksesta porokantaan on sovellettu myös Suomen poronhoitoalueelle. Alustavien tulosten mukaan hävikki vaihtelee rajoissa 15000-21000. Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluista - syklejä, muutoksia ja trendejä Heikki Henttonen Metsäntutkimuslaitos, Vantaan yksikkö, PL 18, 01301 Vantaa, heikki.henttonen@metla.fi Joskus 1970-luvulla jotkut vielä uskoivat, että säännölliset kannanvaihtelut, syklit, ovat kaikille myyrille ja sopuleille ominainen piirre. Sittemmin todettiin, että kannanvaihteluissa oli lajien sisällä maantieteellisiä gradientteja ja trendejä, jotka voitiin yhdistää ulkoisiin ympäristötekijöihin ja sitä kautta paikalliseen eliöiden yhteisörakenteeseen. Pitkien aikasarjojen myötä meille on nyttemmin valjennut, että myös paikallisesti tapahtuu melkoisia muutoksia myyrien dynamiikassa. Syklit vaimenenevat, voimistuvat ja voivat joskus kadota kokonaan pitkiksi ajoiksi. Lyhytaikaisten vaihteluiden yllä voi olla pitempiaikaisia trendejä. Käsityksemme kannanvaihteluista on siis ollut vajavainen, mikä ei tietenkään yllätä. Joskus 1980-luvulla tiesimme vähemmän mutta luulimme ymmärtävämme paljon - nyt tiedämme paljon enemmän, mutta miten lie ymmärryksen laita? Kerron esityksessäni koko maan myyrävaihteluiden trendeistä, esittelen erityisesti Lapissa 1980-luvulta asti vallinnutta syklien häviämistä ja sen mahdollisia syitä, sekä kertaan Lapin sopulivaihteluiden dynamiikkaa ja kerron viimeiset tiedot tämän hetkisestä tilanteesta. Ilveksen elinpiiri ja liikkuminen Etelä-Suomessa satelliittipantaseurantojen valossa Katja Holmala Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, PL 2, 00791 Helsinki, katja.holmala@rktl.fi Tutkimushankkeessa varustettiin ilveksiä GPS-GSM-lähetinpannoin vuosina 2008-2011 Eteläisessä Suomessa. Pannat oli esiohjelmoitu ottamaan paikannus 4 tunnin välein ja seurantajakson pituus vaihteli 5 ja 11 kk välillä. Alustavat tulokset paljastavat suuren vaihtelun ilvesten elinpiirin (MCP) koossa. Päivittäiset liikkumismatkat elinpiirin sisällä vaihtelivat muutamista sadoista metreistä useisiin kilometreihin. Tutkimuksen aikana seurattiin myös kuuden yksilön dispersaalia eli liikkumista pois synnyinalueelta kohti itsenäistä elinaluetta. Elinpiirin koon vaihtelun ja vuorokausiliikkuvuuden vaihtelun syitä pohditaan mm. suhteessa saalistuskäyttäytymiseen ja ilveksen sukupuoleen. 7

Myyrät taimikkotuholaisina Otso Huitu 1. Suomen nisäkästieteenpäivät Metsäntutkimuslaitos, Juntintie 154, 77600 Suonenjoki, otso.huitu@metla.fi Myyrien kannanvaihtelut Suomessa ovat voimistuneet huomattavasti viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana. Tämä on johtanut myyrien aiheuttamien metsätuhojen määrän vahvaan kasvuun. Esimerkiksi talven 2005/06 aikana myyrät aiheuttivat 2500-5500 ha:n tuhot metsäpuutaimikoissa. Vastaavat luvut seuraavan myyrähuipun jälkeen keväällä 2009 olivat jo 18000-20000 ha. Tämä vastaa melkein kolmannesta kaikista vuonna 2008 istutetuista taimista. Tuhon rahallinen arvo on tällöin noin 18 miljoonaa euroa. Myyrien aiheuttamien taimituhojen määrä on suoraan riippuvainen myyrien määrästä. Tämän lisäksi useat muut tekijät vaikuttavat taimikon myyrätuhoalttiuteen. Näistä tärkein on taimikon heinäkasvillisuuden määrä. Pahin taimituholaisemme, peltomyyrä, käyttää heinäkasveja ensisijaisena ravintonaan ympäri vuoden. Vankka heinäkasvillisuus mahdollistaa myyräkannan vahvan kasvun ja samalla suojaa myyriä tehokkaasti pedoilta. Muita taimikon tuhoalttiuteen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa maanmuokkausmenetelmä, puulaji, taimien alkuperä sekä istutustaimien lannoituskäytäntö taimitarhalla. Metsäntutkimuslaitoksessa tutkitaan aktiivisesti ja laajalla aiherintamalla myyrien kannanvaihteluita sekä myyrien aiheuttamien taimituhojen syntymiseen vaikuttavia tekijöitä ja niiden torjuntaa. Esittelen esitelmässäni tuoreimpia Metlan myyrätutkimushankkeita sekä niistä saatuja tuloksia yhdistettynä tuhojen vähentämiseen tähtääviin metsänhoidollisiin suosituksiin. Tulokaspeto supikoira - kuviteltu vai todellinen uhka? Kaarina Kauhala Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Itäinen Pitkäkatu 3 A, 20520 Turku, kaarina.kauhala@rktl.fi Kaukoidästä kotoisin oleva supikoira (Nyctereutes procyonoides) levisi Suomeen 1950-luvulta alkaen ja on nykyisin runsaimpia pienpetojamme. Vaikka uutta turkiseläintä aluksi tervehdittiin ilolla, asenteet muuttuivat pian, koska supikoiran epäiltiin hävittävän etenkin riistalintuja. Supikoira on kömpelö keräilijä ja syö sitä, mitä löytää ja saa kiinni. Synteesi sen ravinnosta (84 aineistoa eri puolilta levinneisyysaluetta) osoitti sen luultuakin kaikkiruokaisemmaksi. Pikkunisäkkäät muodostavat pääosan supikoiran ravinnosta monilla alueilla, mutta se käyttää paljon myös kasviravintoa kaikkialla, missä sitä on tutkittu. Lintuja, matelijoita, sammakoita, raatoja ja selkärangattomia esiintyy ravinnossa vaihtelevasti alueen ja vuodenajan mukaan. Yleisesti ottaen riistalintuja on ravinnossa vain vähän. Petopoistokokeetkaan eivät anna vakuuttavaa näyttöä supikoiran haitallisuudesta linnustolle, joten sen vahingollisuutta tässä suhteessa on liioiteltu. Supikoiran leviämisestä Eurooppaan on kuitenkin ollut vakaviakin seurauksia: supikoira on erittäin paha tautien ja loisten levittäjä. Suomen metsäraivotautiepidemian aikana 1980-luvun lopulla supikoira oli ylivoimaisesti yleisin rabieksen uhri/vektori. Myös Puolassa ja Baltiassa supikoiran merkitys raivotaudin levittäjänä on viime 8

vuosikymmenen aikana kasvanut. Supikoiran levittämistä loisista pahimpia ovat myyräekinokokki (Echinococcus multilocularis), trikiinit (Trichinella spp.) ja kapi (Sarcoptes scabiei). Ihmisellekin vaarallista myyräekinokokkia ei vielä ole Suomessa tavattu, mutta se on levinnyt Keski- Euroopasta kohti pohjoista ja sitä tavataan jo Virossa, Venäjällä ja Ruotsissa. Trikiinit yleistyivät Suomessa samaan aikaan supikoiran kanssa. Supikoirat kärsivät yleisesti myös kapista ja voivat levittää sitä kettuihin ja muihin nisäkkäisiin. Suden paluu Ilpo Kojola Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Oulun riistan- ja kalantutkimus, Tutkijantie 2 E, 90570 Oulu, ilpo.kojola@rktl.fi Suden (Canis lupus) esiintymisalue on viime vuosikymmeninä laajentunut Euroopassa. Suomi on osa itäisen Euraasian susikantojen luoteista reunavyöhykettä ja silta Skandinaviaan, missä elelee sukusiittoisuudesta kärsivä erillispopulaatio. Telemetristen aineistojen pohjalta tehty malli osoittaa valtaosan poronhoitoalueen ulkopuolisesta Suomesta soveltuvan susien pesimisreviiriksi. Malli ennustaa susien asettuvan todennäköisimmin alueille, missä ihmisasutuksen tiheys on vähäinen. Nuoren sudet irtautuvat synnyinlaumastaan tavallisesti keväällä ennen ensimmäisen ikävuoden täyttymistä. Uusi pesimisreviiri voi löytyä suoraviivaisen ja vain muutamia vuorokausia kestävän siirtymisen tuloksena, mutta silloin tällöin vaelteluvaihe kestää lähes vuoden. Tällöin reitti on epäsäännöllisesti polveileva. Siirtymisen kestäessä suden menehtymisriski kasvaa. Vaeltavat sudet liikkuvat pidempiä matkoja hämärissä ja pimeässä kuin päivänvalossa. Ennen lopullista päämäärää siirtyminen on suoraviivaista ja nopeaa. Susi juurtui pesivänä kantana takaisin Suomeen 1990-luvulla. Ensimmäiset pesinnät läntisimmässä Suomessa todettiin 2000 -luvun alkuvuosina. Lukumäärä kävi korkeimmillaan vuonna 2006, jolloin lukumäärä oli 250 300 sutta. Sittemmin laji on taantunut noin 150 yksilöön. Määrän vähentyessä peräkkäisten lisääntymisten osuus on vähentynyt etenkin läntisillä reviireillä, jotka ovat kaukana naapurilaumoista. Seksiä, testosteronia ja tauteja: metsämyyrien salatut elämät Esa Koskela Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto, esa.m.koskela@jyu.fi Yksi tutkituimpia koiraiden lisääntymismenestykseen vaikuttavia tekijöitä on testosteronihormoni (T). Immuniteettihaitta -hypoteesin mukaan korkea T-taso yhtäältä kasvattaa koiraiden lisääntymismenestystä, esim. siitettyjen poikasten lukumäärää, mutta toisaalta se myös alentaa immuunipuolustuksen tasoa altistaen kovemmalle tauti- ja loispaineelle. Eri eliöryhmillä saadut tulokset tukevat teoriaa, mutta kokeelliset työt, etenkin luonnonvaraisilla nisäkkäillä, ovat vähissä. On myös huomattava, että T-tason ja 9

immuunipuolustuksen yhteinen geneettinen tausta on lähes täysin tuntematon. Tutkimme metsämyyräkoiraiden (Myodes glareolus) lisääntymismenestykseen vaikuttavia seikkoja niin luonnonpopulaatioissa, ulkotarhoissa kuin myös laboratoriossa. Tulosten mukaan korkeamman T-tason omaavat koiraat menestyivät paremmin koiras-koiras kilpailussa naaraista ja niiden (lyhyen aikavälin) jälkeläistuotto oli suurempi. Korkea T-taso oli yksilölle kuitenkin kustannus, sillä se laski immuunipuolustuksen tasoa, lisäsi loistaakkaa ja kasvatti kuolleisuutta. Geneettiset analyysit osoittivat, että sekä T-tason että immuuniparametrien heritabiliteetit olivat merkitseviä. Mikä tärkeää, ominaisuuksien välillä oli myös negatiivinen geneettinen korrelaatio, ts. suuntaava valinta korkeampaa T-tasoa kohtaan heikentää yksilöiden immuunipuolustusta. Tulokset tukevat immuniteettihaitta -hypoteesia, eli koiraat joutuvat tekemään kompromissin T-tason ja immuunipuolustuksen välillä. Ajallisesti ja paikallisesti vaihteleva elinympäristö niin koiraskoiraskilpailun, loispaineen kuin ravintoresurssienkin suhteen pitää yllä muuntelua koirasmyyrien lisääntymisstrategioissa. Minne kuutit kulkevat - tutkimus saimaannorpan suojelun taustalla Mervi Kunnasranta Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Itäinen Pitkäkatu 3 A, 20520 Turku, mervi.kunnasranta@rktl.fi Saimaassa elää viimeisimmän arvion mukaan noin 270 norppaa (Phoca hispida saimensis). Suojelun ja veden laadun parantumisen ansiosta kanta on kasvanut parinkymmenen vuoden aikana, mutta viime vuosina kasvu on taantunut. Saimaannorppa onkin luokiteltu uusimmassa uhanalaisuusarvioinnissa äärimmäisen uhanalaiseksi (CR). Norppakantaa rasittaa erityisesti nuoren ikäluokan korkea kuolleisuus kalapyydyksiin, tyypillisesti verkkoihin. Kriittisintä aikaa ovat norppien ensimmäiset elinkuukaudet. Kevätaikaisilla (15.4. 30.6.) kalastusrajoituksilla on pyritty parantamaan kuuttien eloonjäämistä jo 1980-luvulta lähtien. Ajan saatossa kalastusrajoitusalueet ovat selkeästi laajentuneet, mutta niiden kattavuuden arviointia on kuitenkin vaikeuttanut puutteellinen tieto kuuttien käyttäytymisestä. Itä-Suomen yliopisto selvitti VHF-lähettimillä varustettujen kuuttien (N=10) liikkumista ja elinpiirin käyttöä erityisesti kalastusrajoitusaikana. Tulosten perusteella kuutit liikkuvat huomattavasti odotettua laajemmilla alueilla. Ne voivat liikkua jopa 15 km/vrk ja siirtyä yli 20 kilometrin päähän synnyinpaikaltaan ensimmäisten kuukausien aikana. Keskimääräinen elinpiiri on kooltaan vajaat 70 km 2, mutta elinpiirien koossa on suurta yksilöllistä vaihtelua (3-162 km 2 ). Kuutit suosivat erityisesti matalia rantavesiä, mutta liikkuvat myös selkävesillä. Kalastusrajoitusten on oltava alueellisesti laajoja ja yhtenäisiä, jotta nuorten ikäluokkien selviytymistä voidaan merkittävästi parantaa. Jatkossa on myös seurattava sitä, onko kalastusrajoituksien ajallinen kattavuus riittävä. 10

Lepakkotutkimus nousukiidossa Eeva-Maria Kyheröinen 1. Suomen nisäkästieteenpäivät Eläinmuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto, eevamaria@kyheroinen Lepakkotutkimuksella on Suomessa varsin lyhyet perinteet. Tästä edelleen melko huonosti tunnetusta nisäkäslahkosta on maassamme toistaiseksi tehty vain kaksi väitöskirjaa, vuosina 1965 ja 2010. Myös harrastuspuolella aktiivisuus oli pitkään niukkaa. Lepakkotutkijan rabieskuolema vuonna 1985 vaimensi lepakkotutkimuksen orastaneen nousun. 1990-luvun puolivälissä kiinnostus lepakoihin voimistui jälleen, ja 2002 perustettiin Suomen lepakkotieteellinen yhdistys ry edistämään lepakkotutkimusta, -harrastusta ja -suojelua. Kansainvälisenä Lepakkovuonna 2011 lepakoihin liittyvää tutkimusta on käynnissä muutamassa yliopistossa sekä erilaisissa yhteistyöprojekteissa. Tutkimukset pureutuvat muun muassa päiväpiilojen ja talvehtimispaikkojen valintaan, lepakkopopulaatioiden geneettiseen rakenteeseen, lepakkorabieksen esiintymiseen maassamme sekä lajiemme muuttokäyttäytymisen selvittämiseen. Arvokasta tietoa tiukasti suojeltujen lepakoiden esiintymisestä kertyy myös maankäytön suunnittelun tueksi tehtävissä luontoselvityksissä, joiden osana lepakkokartoitukset ovat vakiinnuttaneet asemansa. Kartoitusten tuoman tiedon turvin voidaan antaa suosituksia lepakoiden huomioimiseksi kaavoituksessa tai tuulivoimaloiden sijoituspäätöksiä tehtäessä. Osaavien harrastajien kasvavan määrän mahdollistamana käynnistetään havainnointiin perustuvat lepakkoseurannat. Tämä mahdollistaa pitkäaikaisen populaatioiden kehitystä kuvaavan tiedon keruun ja hyödyntämisen lajien suojelussa. Suomen majavakannan muutokset ja ympäristövaikutukset Seppo Lahti Eläinmuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo, PL 17, 00014 Helsingin yliopisto, seppo.lahti@welho.com Suomessa on kaksi majavalajia: euroopanmajava (Castor fiber) ja kanadanmajava (amerikanmajava) Castor canadensis. Kummankin majavalajin nykypopulaatiot ovat syntyneet 1930-luvulla tehdyistä istutuksista. Alkuperäinen euroopanmajava metsästettiin sukupuuttoon 1800-luvun puolivälissä. Majavalajit muistuttavat toisiaan, mutta mm. kromosomien lukumääräerot (C.fiber 48, C.canadensis 40) estävät risteytymisen. Viimeisimmässä uhanalaisuusluokittelussa euroopanmajava luokiteltiin vaarantuneeksi lajiksi lähinnä suppean esiintymisalueensa vuoksi. Maamme vanhin nisäkäsfossiili on Vimpeliläisestä kalkkikaivoksesta moreenikerroksen alta löytynyt sarja puunkappaleita, joissa oli majavan hampaanjäljet ja joiden iäksi arvioitiin 107 000 vuotta. Ilmaston otaksutaan tuolloin olleen nykyisen kaltainen. Kivikauden asuinpaikkojen luulöydöksissä majavaa on tavattu useimmissa paikoissa kuin mitään muuta maaeläintä. Majavan jyrsimiä puunkappaleita on löytynyt runsaasti myös jääkauden jälkeisistä maakerrostumista. Sukupuuttoon hävitetyn majavan palautusistutukset tehtiin 1935-1937. Norjasta tuotiin 19 euroopanmajavaa, joista pysyvämmän kannan ovat muodostaneet 11

Noormarkkuun istutetut majavat. Myös Kurussa on säilynyt pienehkö kanta. Kanadanmajavista ripeimmin lisääntyivät Säämingin Lohikoskelle istutetut majavat, joiden jälkeläisiä siirrettiin eri puolille Suomea. Suomalaisperäisiä kanadanmajavia on siirtynyt runsaasti myös Venäjän puolelle. Suomen nykyisen majavakannan arvioidaan olevan: euroopanmajavia n. 2000 kpl, kanadanmajavia n. 12000 kpl. RKTL seuraa majavakannan muutoksia. Majavan positiivisista ympäristövaikutuksista tärkeimmät liittyvät tiheäkasvuisten patolampien vesilintupoikueita suojaavaan vaikutukseen, runsaaseen pohjaeläimistöön, lahoavien puiden monipuoliseen hyönteisfaunaan ja kololintujen pesäpaikkoihin. Majava on myös kiinnostava luontokohde ja riistaeläin. Negatiivisiksi katsottavia ympäristövaikutuksia ovat tulva-altaista syntyvät metsävahingot, vahingot teille, silloille tai vastaaville rakennelmille. Puun kaato sinänsä on vähemmän merkityksellinen mökinomistajan paikallista kiihtymystä lukuun ottamatta. Majavatutkimusten painopiste on ollut kannan muutosten seuraaminen niin meillä kuin naapurimaissakin, vahinkojen arviointi ja torjuntamenetelmien kehittäminen sekä ravintokasvien lajiston ja määrän arviointi. Viime vuosina entistä tärkeämmiksi ovat nousseet majavan genetiikkaan liittyvät tutkimukset ml. DNA tutkimukset ja kansainvälinen yhteistyö. Suomen lajien uhanalaisuus 2010 - nisäkkäiden arviointi Ulla-Maija Liukko Suomen ympäristökeskus, Biodiversiteettiyksikkö, PL 140, 00251 Helsinki, ullamaija.liukko@ymparisto.fi Suomen eliölajiston neljäs uhanalaisuusarviointi valmistui vuoden 2010 lopulla. Nisäkkäiden uhanalaisuusarvioinnista vastasi Suomen Nisäkästieteellisen Seuran nimeämä työryhmä, joka perustettiin ympäristöministeriön pyynnöstä vuoden 2008 lopulla. Arvioituja taksoneja oli kaikkiaan 74, mikä on yhdeksän enemmän kuin edellisessä arvioinnissa. Suomessa on arvioinnin mukaan viisi hävinnyttä (RE) lajia tai alalajia, 11 uhanalaista (CR-VU), viisi silmälläpidettävää (NT) ja yksi puutteellisesti tunnettu (DD). Loput ovat elinvoimaisia (LC) tai katsottu satunnaisina tai vieraslajina arviointiin soveltumattomiin (NA). Uhanalaisuusluokka säilyi ennallaan 49 lajilla. Luokka huonontui 8 lajilla, mutta niistä oli aitoja muutoksia vain neljä: tammihiiri (Eliomys quercinus), metsäjänis (Lepus timidus), hilleri (Mustela putorius) ja saimaannorppa. Muut huononnukset johtuivat tulkinnan muutoksista. Parempaan suuntaan luokka muuttui vain viime vuosina runsastuneella hallilla (Halichoerus grypus). Muut muutokset olivat ns. neutraaleja ja johtuivat esim. luokitusohjeiden muuttumisesta tai aiemmin puutteellisesti tunnettujen lajien arvioinnista. Nisäkäslajeille uhkaa aiheuttavia tekijöitä on useita, ja ne ovat hyvin lajikohtaisia. Nisäkäslajien suojelussa vaadittavia toimia on suunniteltava lajikohtaisesti elinalueiden ja - ympäristöjen sekä uhkatekijöiden mukaan. 12

Pikkujyrsijöiden kannanvaihteluiden mekanismit Kai Norrdahl Biologian laitos, Ekologian osasto, 20014 Turun yliopisto, kainor@utu.fi Pienten jyrsijöiden voimakkaat ja suhteellisen säännölliset kannanvaihtelut ovat herättäneet kiinnostusta satojen vuosien ajan. Selitysmallien joukko on kirjava ja suosikkiselitykset ovat vaihdelleet muotivirtausten tavoin. Erityisesti 1900-luvun lopun suomalaisten tutkijoiden panos oli keskeisessä asemassa jaksottaisten kannanvaihteluiden salaisuuksien avautumisessa. Viidessätoista vuodessa (1985 2000) vallitseva kannanvaihteluiden selitysmalli vaihtui itsesäätelystä erikoistuneiden nisäkäspetojen saalistukseen. Viimeisen 15 vuoden tutkimus on avartanut ymmärrystä: kaikkea ei voi selittää yhdellä tekijällä, vaan kannanvaihteluiden taustalla on usean tekijän yhteisvaikutus. Tuottavissa suomalaisissa ympäristöissä säännöllisten kannanvaihteluiden syynä on ilmeisimmin petojen saalistus yhdessä ravinnon saatavuuteen vaikuttavan vuodenaikaisuuden kanssa. Keskeiset syklien syyt vaihtuvat kuitenkin ennustettavasti ekosysteemistä toiseen. Esimerkiksi Pohjolan eteläosissa saalistajien monipuolisuus vaimentaa vuosien välisiä heilahteluja; monessa eteläisemmässä ekosysteemissä korostuu ravinnon määrän ja laadun merkitys (lauhkean vyöhykkeen metsät, kuivuudesta kärsivät alueet). Metsäkauriin kannanarvioinnin kehittäminen levinneisyys ja elinympäristömallien avulla Jukka Rintala 1, Juha Tiainen & Markus Piha 1 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, PL 2, 00791 Helsinki, jukka.rintala@rktl.fi Metsäkauris on melko äskettäin runsastunut merkittäväksi riistaeläinlajiksi. Sen viisaan ja kestävän verotuksen pohjaksi tarvitaan kannan kehitystä ennustavaa mallinnusta. Kauriskannan dynamiikkaan vaikuttavat lukuisat luontaiset ja ihmisperäiset tekijät, mutta käytettävissä oleva elinympäristö asettaa rajan kannan mahdolliselle suuruudelle. Tavoitteenamme on laatia malli, jonka avulla kauriskannan esiintymistä ja runsautta voitaisiin ennustaa elinympäristön määrä- ja laatutietojen perusteella erilaisten metsästysverotus-, petotilanne- ja ilmastoskenaarioiden vallitessa. Toistaiseksi olemme keskittyneet seuraaviin seikkoihin: (i) Tutkittiin elinympäristön vaihtelun vaikutusta metsäkauriin esiintymiseen laskentareitillä. (ii) Tutkittiin tarjolla olevien elinympäristöjen määrää ja laadittiin metsäkauriin levinneisyysmalli Uudellemaalle. (iii) Arvioitiin kauriskannan paikallistiheyden vaihtelua ja tulevaa kannan kokoa Uudellamaalla. Työssä kehitettiin elinympäristön valintamalli (EVM), jossa käytettiin CORINE2000-aineistoa ja pelto- ja riistakolmioiden jälkiaineistoa sekä kolmioille luotua satunnaispisteaineistoa. Kehitetty EVM osoitti metsäkauriin esiintymistä ja määriä lisäävät (metsäisyys) ja rajoittavat (taaja asutus, liikenneväylät) päätekijät. Mallin mukainen maantieteellinen levinneisyyskuva (Länsi- Uudenmaan osalta) käy tyydyttävästi yksiin suurriistan maalaskentojen tuloksen kanssa. 13

Suomen susipopulaation geneettinen monimuotoisuus ja rakenne sekä niissä tapahtuneet muutokset viimeisten 150 vuoden aikana Eeva Roininen Biologian laitos, PL 3000, 90014 Oulun yliopisto, eeva.roininen@oulu.fi Susi on kaikkein laajimmalle levittäytynyt maanisäkäs, mikä kertoo paitsi lajin hyvästä leviämispotentiaalista myös erinomaisesta sopeutumiskyvystä. Laajat susivainot ovat kuitenkin pilkkoneet monet populaatiot pienemmiksi ja ainakin osin eristyneiksi etenkin Euroopassa. Suomessa susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, mutta sen on perinteisesti katsottu edustavan suuren, yhtenäisen Venäjä-Suomen susikannan länsireunaa ja saavan siten jatkuvasti tarvittavaa täydennystä idästä. Susi on 1990-luvun puolivälin - ja tätä edeltäneiden useiden populaation pullonkaulojen - jälkeen muodostanut jälleen pysyvän lisääntyvän kannan Suomessa. Susikanta kasvoi voimakkaasti aina vuoteen 2006 asti, jolloin arvioitu susikanta oli >250 yksilöä, mutta romahtanut tämän jälkeen nopeasti. Tämänhetkinen kanta-arvio (2011) on 135 145 yksilöä. Väitöstyössäni tutkin, kuinka Suomen susipopulaation geneettinen monimuotoisuus ja rakenne ovat vaihdelleet viimeisten noin 150 vuoden aikana. Tutkimusta varten olen analysoinut noin 300 uutta (1995 2009) ja 100 historiallista (n. 1850 -) susinäytettä sekä uusia vertailunäytteitä Venäjän ja Skandinavian susipopulaatioista. Esityksessäni käsittelen erityisesti tutkimukseni tuloksia susipopulaation geneettisestä muuntelusta populaation uudelleenperustamisen jälkeen eli vuosina 1995 2009, mutta esittelen myös joitakin alustavia tuloksia museo-dna-työstäni. Nuorten dispersaali ja elinympäristönvalinta: mallilajina liitoorava Vesa Selonen Biologian laitos, Ekologian osasto, 20014 Turun yliopisto, vessel@utu.fi Lähtö emon luota ja oman elinpaikan löytäminen jolla elää ja lisääntyä (dispersaali) on suuri haaste nuoren nisäkäsyksilön elämässä. Monilla nisäkkäillä tämä vaihe myös määrittää lajin elinympäristönvalintaa. Olemme radiolähetin ja geneettisillä tutkimuksilla selvittäneet liitooravan dispersaalin taustatekijöitä ja päätöksentekoa elinympäristöä valittaessa. Tuloksilla on merkitystä ekologian tieteenalalla, mutta myös pohdittaessa liito-oravaa koskevia käytännön suojelukysymyksiä. Nuorten liito-oravien kyky liikkua on erittäin hyvä ja useimmat nuoret löytävät sopivan elinympäristön, jos sitä maisemasta löytyy. Ennen lopullista päätöksentekoa liito-orava nuoret vertailevat eri paikkojen sopivuutta. Valintapäätökseen ei vaikuta pelkästään kohdattavan elinympäristön määrä ja laatu, vaan myös yksilölliset ominaisuudet (yksilön genetiikka, käyttäytyminen ja koko) vaikuttavat liito-oravan dispersaaliin. Esimerkiksi isokokoiset yksilöt hylkäävät aikaisin emon alueen, mutta eivät pyri löytämään uutta elinaluetta läheltä vaan siirtyvät melko nopeasti kauas emon alueelta. Lisäksi syntymäpaikan laatu vaikuttaa nuorten 14

elinympäristön valintaan, mahdollisesti muokkaamalla yksilön odotuksia sopivan elinympäristön löytymispaikasta. Tuloksemme tukevat ajatusta että elinympäristönvalinta on monimuotoinen yksilöllisten ominaisuuksien ja elinympäristönrakenteen muokkaama prosessi. S-käyrä ja tiheysriippuvuus 20 vuotta saukkotutkimusta Keski- Suomessa Risto Sulkava Itä-Suomen yliopisto/suomen luonnonsuojeluliitto, (Ukonvaaja 1 C 31, 00230 Espoo), risto.sulkava@sll.fi Lumijäljet luovat Suomen olosuhteissa loistavan mahdollisuuden selvittää lumella liikkuvien lajien ekologiaa. Lumijälkimenetelmiä on kehitetty Keski-Suomen tutkimusalueella. Elinpiirikartoitus (home range mapping method) perustuu alueen kaikkien vesistöjen tarkkaan läpikäyntiin. Menetelmä on hidas ja työläs. Elinpiirikartoituksen kautta voitiin kehittää nopea inventointimenetelmä (one-visit census). Siinä vakiotavalla tarkistetaan muutamassa päivässä ennalta valitut inventointipisteet. Keski-Suomessa menetelmällä löydetään hieman yli 50 % alueen saukoista. Inventointia voi suhteellisen helposti käyttää laajojen alueiden saukkokannan selvittämiseen, kuten on tehty Lapissa. Saukkopopulaatio kasvoi Keski-Suomen tutkimusalueella nopeasti 1985-1993 ja on sen jälkeen vaihdellut 40-60 yksilön välillä. Nopean kasvun vaiheessa lisäys oli 17.9 % vuodessa. Populaation kasvu 1985-2006 oli tyypillisen S-käyrän mukainen (sigmoidal regression, r 2 =0.81, p<0.0001). Saukkojen syntyvyys pysyi tutkimusalueella samana. Keskimääräinen poikuekoko sen sijaan laski kun populaation tiheys kasvoi. Populaation kasvuvaiheessa poikasia syntyi suurten järvien talvellakin avoimena pitämiä luusuoita ja suistoja sisältävillä vesistöreiteillä. Saukkopopulaatio saavutti alueen kantokyvyn 1993. Tämän jälkeen populaatio on vaihdellut tyypillisen sahanterämäisesti, mikä indikoi lajinsisäistä kilpailua. Runsaista vesistöistä huolimatta tutkimusalueen kantokyky on alhainen. Rajoittava tekijä on avoveden (ja jäätunneleiden) määrä talvella, eli kilpailu ravinnosta ja ruokailupaikoista aikana jolloin pääosa vesistöistä on jäässä. Hirven elinympäristön valinta ja liikkuminen Suomessa Raisa Tiilikainen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Yliopistokatu 6, 80100 Joensuu, raisa.tiilikainen@rktl.fi Yksilöiden habitaatinvalintaa ja liikkumista säätelee pääasiassa resurssien esiintyminen, mutta myös vuorovaikutus lajitovereiden ja muiden lajien yksilöiden kanssa. Hirvi on yksi Pohjoismaiden tärkeimmistä riistaeläimistä ja sen ekologinen vaikutus metsäekosysteemeissä on suuri. Hirvieläinkantojen koolla, yksilöiden liikkumisella ja elinympäristön valinnalla on yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia myös hirvieläinten aiheuttamien liikenne- ja taimikkovahinkojen vuoksi. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos aloitti 2008 hirvieläinten liikkeitä GPS-GSM -radiopannoin selvittävän tutkimuksen, minkä myötä yhteensä 137 hirveä (77 15

naarasta ja 60 urosta) on pannoitettu Etelä-Suomessa, Pohjanmaalla, Kainuussa ja Lapissa. Tutkimuksessa selvitetään hirvien elinympäristön valintaa, vaelluskäyttäytymistä ja liikkumista erilaisissa ympäristöolosuhteissa ja eri vuodenaikoina. Lisäksi tutkitaan rannikon, suurpetojen, metsästyksen ja liikenteen vaikutuksia hirvieläinten liikkumiseen, kuolevuuteen ja elinympäristön käyttöön. Tutkimus on keskitetty maantieteellisesti ja teemallisesti alueille, joilla hirven yhteiskuntavaikutukset ovat suurimmat. Alustavien tulosten mukaan hirvien elinpiireissä ja liikkumisessa on suurta vaihtelua niin yksilöiden välillä mm. sukupuolesta ja iästä riippuen kuin alueellisestikin elinpiirien kasvaessa etelästä pohjoiseen siirryttäessä. Tutkimuksesta saatavaa tietoa hyödynnetään hirvien kannanhoidossa sekä metsätuhojen ja hirvikolareiden ehkäisyssä. Valojakso pikkunisäkkäiden lisääntymisen ja energiatasapainon säätelijänä 1 Klaus Tähkä, Sinikka Tähkä & Tim Boswell 1 Biotieteiden laitos, Fysiologian ja neurotieteen osasto, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto, klaus.tahka@helsinki.fi Valojakso on yksi yleisimmistä ennusteista, joita nisäkkäät hyödyntävät voidakseen vastata eri vuodenaikojen tarjoamiin ympäristöhaasteisiin. Metsämyyrä (Myodes glareolus) on osoittautunut hyödylliseksi mallilajiksi selvitettäessä valojakson merkitystä kausittaisesti lisääntyvien pikkunisäkkäiden lisääntymistoimintojen ja energiatasapainon säätelyssä. Olemme tutkineet metsä-myyrän tallikannalla talvi- ja kesävalojakson vaikutuksia lajin sukupuoliseen kypsymiseen, sukupuolihormoni- ja siittiötuotantoon sekä syömäkäyttäytymiseen ja muihin biorytmeihin. Valojaksolla on keskeinen merkitys tämän lajin lisääntymistoimintojen säätelyssä. Talvivalojakso (6L:18D) estää niin juveniilien sukupuolisen kypsymisen kuin aikuisten lisääntymisen. Siittiöiden ja munarakkuloiden kehitys estyy, sukupuolihormonituotanto laantuu ja sukurauhaset ja lisäsuku-rauhaset surkastuvat. Testosteronia tuottavien Leydigin solujen vaste luteinisoivalle hormonille laskee ja eräiden testosteronituotannon avainentsyymien ilmentyminen heikkene merkitsevästi. Lisäsukurauhasissa ja kiveksissä androgeenireseptoripitoisuudet laskevat voimakkaasti. Valojakso muuttaa myös metsämyyrän syömäkäyttäytymistä ja muita biorytmejä. Kesävalojaksossa (20L:4D) aktiivisuus on kirkadista ja keskittyy pimeän periodin loppuun ja valoperiodin alkuvaiheeseen kun talvivalojaksossa se jakautuu jokseenkin tasaisesti koko vuorokaudelle. Ruumiinpaino on merkitsevästi alhaisempi talvivalojaksolle kuin kesävalojaksolle altistetuilla myyrillä vaikka ruuankulutuksessa ei todettu suuria määrällisiä eroja. Sen sijaan valojakso vaikutti eläinten ruoka-preferensseihin. Kesävalojaksolle altistetut eläimet suosivat proteiini- ja rasvapitoisempaa ravintoa kuin talvivalojaksolle altistetut. 16

Myyräkuumeen ekologia Liina Voutilainen 1. Suomen nisäkästieteenpäivät Virologian osasto, Haartman instituutti, PL 21, 00014 Helsingin yliopisto, liina.voutilainen@helsinki.fi Myyräkuume on munuaisoireinen virustauti, jonka aiheuttaa metsämyyrien (Myodes glareolus) levittämä Puumala-hantavirus. Suomessa myyräkuumeen esiintyvyys on EU-maista korkein, 1000 3000 tapausta vuodessa. Todennäköisin syy tähän on Suomen laaja ja yhtenäinen metsäpinta-ala, jonka ansiosta metsämyyriä ja myös Puumala-virusta tavataan lähes koko maassa. Vaikka metsämyyrien tiheys on nuorissa metsissä vanhoja metsiä pienempi, virusta kantavien eläinten osuus on yhtä suuri metsän iästä riippumatta. Puumala-virus tarttuu metsämyyrästä toiseen joko ilmaan haihtuneiden virtsan ja ulosteiden tai puremien kautta. Tartunnan saaneet metsämyyrät erittävät Puumala-virusta virtsassaan ja ulosteissaan jopa koko elinikänsä. Virusta esiintyy myös eläinten syljessä ja veressä useiden kuukausien ajan, mikä viittaa viruksen pitkäaikaiseen leviämiseen myös puremien kautta. Useimmiten viruseritys kuitenkin vähenee parin kuukauden kuluttua tartunnasta. Virustartuntoja metsämyyrien välillä tapahtuu eniten sekä keväällä, metsämyyrien lisääntymiskauden alettua, että myöhäissyksyllä, jolloin myyrätiheys on suuri ja kesän poikaset ovat jo menettäneet emolta saamansa vastaainesuojan. Myös ihmisten tautitapaukset keskittyvät myöhäissyksyyn ja keskitalveen. Metsämyyrille ei koidu virustartunnasta näkyviä oireita, mutta se voi lisätä niiden talvikuolleisuutta. Suomen kaupunkinisäkkäät tutkimuskohteena Timo Vuorisalo Biologian laitos, 20014 Turun yliopisto, timovuo@utu.fi Tiedot Suomen kaupunkinisäkkäistä ovat toistaiseksi puutteellisia. Yhtään koko maan kattavaa lajistotutkimusta ei liene tehty, ja käytettävissä oleva kokonaiskuva perustuu muutamasta kaupungista laadittuihin lajiluetteloihin ja tietoihin eri lajien levinneisyysalueista. Etelä-Suomen kaupungeissa voi tavata runsaat 40 nisäkäslajia, joista noin puolet on lepakoita ja muita pikkunisäkkäitä. Vähäinen osa lajeista on taajamaspesialisteja (siili, rotta), ja suuren yleisön parhaiten tuntemat kaupunkinisäkkäät orava, rusakko ja siili ovat vasta 1900-luvulla kaupunkeihin vakiintuneita. Useimmissa kaupungeissa nisäkäseläimistö on ilmeisesti runsastunut viime vuosikymmeninä runsaiden ravintolähteiden (jätetuotanto, ruokinta), elinympäristöjen monipuolistumisen ja vainon vähentymisen takia. Runsastuneita kaupunkilajeja tai uudistulokkaita ovat esimerkiksi kettu, supikoira ja villikani. Kaupunkialueilla elävät tai vierailevat suurpedot aiheuttavat ristiriitatilanteita. Ajankohtaisia tutkimuskohteita ovat mm. eri lajien kaupunkilaistumisprosessien kronologia ja syyt, lajien vuorovaikutukset kaupungeissa, kaupunkisuunnittelu ja nisäkäseläimistön tulevaisuus sekä kaupunkilaisten eläinasenteiden kehitys. 17

Infantisidi, käyttäytyminen ja populaatiodynamiikka: 25 vuoden kokemuksia metsämyyrällä Konnevedeltä Hannu Ylönen 1, Ines Klemme, Katri Korpela, Annika Opperbeck, Hanne Vihervaara, & Janne Sundell 1 Konneveden tutkimusasema, Jyväskylän yliopisto, Sirkkamäentie 220, 44300 Konnevesi, hannu.j.ylonen@jyu.fi Ei-sukuaolevien saman lajin poikasten tappaminen ennen vierotusikää (infantisidi) on nisäkkäillä yleinen ja paljon huomiota herättänyt käyttäytymispiirre. Se on tuttu esimerkiksi leijonilta ja karhuilta. Yleisyytensä johdosta tämän käyttäytymisen selitykseksi on esitetty useita tekijän kelpoisuutta lisääviä hypoteeseja. Infantisidin kohde taas kehittää vastastrategioita sille, että tappaminen kohdistuisi sen poikueeseen. Olemme tutkineet Konnevedellä metsämyyrän infantisidin esiintymistä, tappamiskäyttäytymisen lainalaisuuksia ja varsinkin koirasinfantisidin vaikutuksia kokeellisissa luonnonpopulaatioissa, sekä naaraan vastastrategioita infantisidin välttämiseksi jo neljännesvuosisadan ajan. Tämä esitys kattaa keskeiset tuloksemme niin laboratorio kuin ulkotarhatutkimuksistamme, jotka osoittavat infantisidin merkittäväksi eläinten käyttäytymistä muokkaavaksi uhkaksi, ja infantisidin populaatiotason poikaskuolleisuusvaikutukset potentiaalisesti suuriksi. 18

POSTERIEN TIIVISTELMÄT Ilveksen talviravinto Hämeessä Hanna Aho 1. Suomen nisäkästieteenpäivät Biotieteiden laitos, PL 65, 00014 Helsingin yliopisto, hanna.mh.aho@helsinki.fi Ilvesten (Lynx lynx) määrä on runsastunut Suomessa viime vuosikymmenien aikana, mutta lajin ravintoekologiasta, vaikutuksesta saaliseläinkantoihin ja elinpiirin käytöstä Suomessa on varsin vähän tietoa. Aiemmissa tutkimuksissa (Salo 2004; Pulliainen ym. 1995) ilveksen ravintoa on tarkasteltu metsästettyjen yksilöiden mahalaukkujen sisällön kautta. Näiden tutkimusten perusteella Suomi jakautuu kahteen osaan: Itä-Suomeen, jossa metsäjänis (Lepus timidus) ja rusakko (Lepus europaeus) muodostavat ilveksen ravinnon perustan ja Lounais-Suomeen, jossa saalisvalikoimaan kuuluu myös valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus). Sittemmin useiden saaliseläinkantojen runsaudet ovat muuttuneet Suomessa ja tutkimusmenetelmät ovat monipuolistuneet. Koska ilveskannan hoito on yhteiskunnallisesti ajankohtainen aihe, uutta tutkimusta tarvitaan päätöksenteon tueksi. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ilveksen talviravintoa Hämeessä kolmen eri aineiston perusteella. Näitä ovat vuosien 1996-2009 välillä kerätty mahalaukkuaineisto sekä talvella 2009-2010 GPS-pannotettuja yksilöitä maastossa seuraamalla kerätty lumijälkiaineisto ja ulosteaineisto. Tutkimuskysymyksiä ovat: (1) Millaisen kuvan eri tutkimusmenetelmät antavat ilveksen talviravinnosta Hämeessä ja (2) millä tavoin eri aineistojen tulokset eroavat toisistaan? Eri tutkimusmenetelmien havaittiin täydentävän toisiaan ja tuloksena on aiempaa kattavampi kuva ilveksen tämänhetkisestä talviravinnosta Hämeessä. Tutkimuksen perusteella käsitys siitä, että ilveksellä on tutkimusalueella laaja saalisvalikoima ja runsaasti vuorovaikutussuhteita ravintoverkossa, vahvistui. Pohjois-Euroopan karhujen DNA-profilointi kannanhoidon ja metsästysrikkomusten selvittämisen apuna (engl.) H.G. Eiken, R.J. Andreassen, A. Kopatz, S.G. Bjervamoen, I. Wartiainen, C. Tobiassen, P.M. Knappskog, P.E. Aspholm, M.E. Smith & Jouni Aspi 1 1 Biologian laitos, PL 3000, 90014 Oulun yliopisto, jouni.aspi@oulu.fi Villielämille tarkoitettujen geneettisten menetelmien ja eläintä vahingoittamattomien (eiinvasiivisten) näytteenottomenetelmiin kehittämisestä voi olla suoranaista taloudellista hyötyä yhteiskunnalle ja ne voivat edesauttaa myös uhanalaisten lajien suojelua. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut kehittää pohjoiseurooppalaisten karhujen (Ursus arctos) DNAprofilointimenetelmä, jossa käytetään DNA:n lähteenä ei-invasiivisia lähdemateriaaleja. Tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa karhuista tietokanta, jota voidaan käyttää hyödyksi toisaalta kannan hoidossa ja toisaalta salametsästysrikkomusten selvittämisessä. 19

Petoriski ja lisäravinto vaikuttavat talvesta selviämiseen ja lisääntymisen aloitukseen metsämyyrällä (engl.) Marko Haapakoski 1, Janne Sundell & Hannu Ylönen 1 Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto, marko.j.haapakoski@jyu.fi Talvesta selviäminen ja optimaalisesti ajoitettu lisääntymisen aloitus vaikuttavat ratkaisevasti yksilöiden kelpoisuuteen. Saalistuksen ja petoriskin vaikutuksia saaliseläinten kelpoisuuteen on tutkittu yleensä parhaaseen lisääntymisaikaan koska on ajateltu, että monet saaliseläimen lisääntymiseen liittyvät fysiologiset ja käyttäytymisen muutokset parantavat petojen saalistus menestystä. Talven ominaisuudet, kuten lumipeitteen paksuus ja kesto vaikuttavat pikkunisäkkäiden petopaineeseen. Metsämyyrän uhkana talvella ovat lähinnä lumen päällä saalistavat pöllöt sekä niin lumen päällä kuin alla vaaniva lumikko. Lisäruokinnan tiedetään parantavan myyrien kuntoa ja aikaistavan lisääntymisen aloitusta talven jälkeen. Lisätäksemme tietämystämme petoriskin ja ravinnon suhteellisesta vaikutuksesta yksilöiden kelpoisuuteen tutkimme tässä kokeessa keinotekoisen petoriskin ja ravinnonlisäyksen vaikutuksia myyrien talvesta selviämiseen ja lisääntymisen aloitukseen 2 x 2 faktorin kokeella. Marraskuusta huhtikuuhun kestävä koe suoritettiin Keski-Suomessa Konneveden tutkimusaseman läheisyydessä kahdessakymmenessä 50x50 m aitauksessa. Metsämyyrien selviytyminen oli parasta lisäruokatarhoissa ja huonointa petoriskitarhoissa, havaitsimme saman suuntauksen myös myyrätiheyksissä eri käsittelyissä. Lisäruokinta aikaisti myyrien lisääntymisen aloitusta noin 20 päivällä ja paransi myyrien kuntoa eli painon nousua marraskuusta helmikuulle. Jos tarhoissa oli molemmat käsittelyt eli lisäruoka sekä petoriski lisääntymisen aloituksen vaihtelu lisääntyi jolloin osa myyristä aloitti lisääntymisen aikaisin mutta osa myyristä lykkäsi lisääntymisen aloitustaan. Pitkäaikainen kohonnut petoriskin talvella näyttääkin olevan merkittävä tekijä yksilöiden kelpoisuudelle, erityisesti lisääntymisen alun painon ja lisääntymisen ajoittumisen kautta. Kasvu- ja talvehtimisympäristön vaikutus metsämyyrän elinkiertopiirteisiin (engl.) Heikki Helle, Esa Koskela & Tapio Mappes Bio- ja ympäristötieteiden laitos, PL35 (YAC4), 40014 Jyväskylän yliopisto Resurssiympäristön vaikutuksia elinkiertopiirteisiin on tutkittu kattavasti. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt kasvunaikaisen resurssiympäristön vaikutus yksilön myöhempiin edesottamuksiin. Tässä tutkimuksessa selvitettin kokeellisesti kasvunaikaisen ja tämänhetkisen resurssiympäristön vaikutuksia metsämyyrän (Myodes glareolus) elinkiertopiirteisiin. Kaksiosaisessa tarhakokeessa myyrät syntyivät ja kasvoivat kesällä ja viettivät tarhassa seuraavan talven, jonka jälkeen tutkittiin naaraiden lisääntymistä sekä yksilöiden säilymistä hengissä talven yli. Sekä kesällä että talvella puolessa tarhoista tarjoiltiin lisäruokaa, kun taas 20

toisissa tarhoissa oli tarjolla vain rajallinen määrä luonnollista ravintoa. Kesän jälkeen yksilöt jaettiin tarhoihin siten, että puolet pysyi samassa ruokakäsittelyssä ja toinen puoli vaihtoi toiseen käsittelyyn. Naaraiden säilymiseen hengissä talven yli ei ollut vaikutusta kummallakaan ruokakäsittelyllä. Koiraiden talvesta selviämistä heikensi niiden kasvaminen lisäruokaolosuhteissa kesällä. Naaraiden lisääntymistä aiensi ja lisääntymisen todennäköisyyttä kasvatti talvinen lisäruokinta, kun taas kesällä lisäruoassa olleiden naaraiden poikueet olivat isompia, poikaset olivat isompia ja poikueissa oli suhteellisesti enemmän koiraspoikasia. Tuloksieni mukaan metsämyyrän elinkiertopiirteet eivät ole täysin tämänhetkisen resurssiympäristön sanelemia, vaan myös kasvuajan resurssiympäristöllä on merkityksensä. Myöskään resurssiympäristön vaihtuminen kesän ja talven välillä ei vaikuttanut heikentävästi, joten metsämyyrän elinkiertopiirteet ovat joustavia eivätkä myyräyksilöt ole erikoistuneita tiettyihin ympäristöolosuhteisiin. Evo hirvien talvehtimisalueena ennen ja nyt Ilmari Häkkinen Hämeen ammattikorkeakoulu, Evon metsäopetus, Saarelantie 1, 16970 Evo, ilmari.hakkinen@hamk.fi Hirvien talviaikaiset tihentymät samoille metsäalueille vuodesta toiseen on runsaan hirvikannan myötä todettu ilmiö eri puolilla maata. Samoilla alueilla esiintyy runsaasti metsävahinkoja erityisesti männyntaimikoissa ja paikoin on jouduttu luopumaan männynistutuksista runsaan hirvikannan vuoksi ja siirrytty kuusenistutuksiin rauduskoivikko on niin ikään altis hirvivahingolle. Talvehtimisalueilla runsas hirvikanta ohjaa alueen metsien hoitoa ja puulajivalintaa yksipuolisesti kuuselle, joka ei kaikilla kasvupaikoilla ole metsätalouden eikä luonnon monimuotoisuudenkaan kannalta paras valinta haavikoiden jatkuvuus on sekin vaarassa. Hirvien liikkeitä kesä- ja talvilaidunalueiden välillä on selitetty yleisesti sillä, että kesälaidunalueiden olosuhteet vaikeutuvat talvikaudeksi. Toisaalta houkuttimena voi olla myös runsas talviravinnon tarjonta sellaisilla metsäalueilla, joilla hirvien muut talvisen elinympäristön tekijät ovat suotuisat. Lammin Evon hirvien talvehtimisalueella tapahtuneet muutokset vuosilta 1960 2010 tukevat tätä olettamusta. Evon valtionmaiden kuusivaltaisten metsien uudistaminen käynnistyi voimaperäisesti 1960 luvulla. Metsät uudistettiin yksipuolisesti männylle ja 1960 1970 alueella oli runsaasti hirven ruokailuun soveliasta männyntaimikkoa. Nykyisin mänty taimkoita on vain murto-osa aikaisemmasta. Hirvien määrässä on niin ikään tapahtunut voimakkaita muutoksia. Vielä 1990-luvulla alueella oli n.8-10 hirveä /1000 ha, mutta viime vuosina enää 2-4. Lisäksi on havaittu, että hirviä saapuu talvialueelle entistä myöhempään. Ympäristössä on hirviä lähes entiseen tapaan, mutta hirvet eivät siirry talvehtimisalueelle kuten aikaisempina vuosina. Selityksenä tapahtuneelle esitän muutoksia talvehtimisalueen ravinnontarjonnassa ja hirvien reagointia tähän uuteen tilanteeseen. Tutkimukset viittaavat siihen, että vasat oppivat hirvilehmän ohjauksessa liikkumaan ravinnonhaussa alueelta toiselle ja samalla tietämys otollisista ravintokohteista siirtyy jälkeläisille. Viime vuosien tiedot talviravinnon tarjonnan voimakkaasta vähenemisestä sekä alueen hirvimäärän putoaminen kolmannekseen viittaavat siihen, että alue ei ole enää hirville mieluisaa talvehtimisaluetta ja talviravinnon etsiminen kohdentuu toisaalle. Edelläesitetty viittaa siihen, että Evon perinteinen 21