KEURUSSEUDUN LUONTO 6

KEURUSSEUDUN LUONTO 6 Julkaisija: Keurusseudun Luonnonystävät ry Toimituskunta: Pertti Sulkava (vast.), Ari Aalto Toimituksen osoite: Lampilantie 8 42800 Haapamäki (puh 014-732484) Taitto: Tuomas Syrjä Painopaikka: Offset Jyrki Ky Sisällys Paikallinen luontolehti Suomen luonnonsuojeluliiton näkökulmasta. Risto Sulkava...1 Suomen Lintuatlas 2006-2010. Ari Aalto..................................... 2 Haapamäen perhoslaskennat. Pertti Sulkava ja Ari Aalto......................... 6 Keurusseudun kuukkelit. Pertti ja Risto Sulkava............................... 8 Liito-oravat ja metsäsopulit. Pertti Sulkava.................................... 11 Kymmenen ekokäskyä....................................................... 12 Maisemia, elämyksiä ja eväitä. Matti Aalto ja Henna Soini........................ 12 Keuruun niityt. Pertti Sulkava................................. 14 Koskikara Keuruun seudulla. Jouko Pihlainen.................................. 16 Miksi eläimet tekevät varastoja. Pertti Sulkava..................................18 Luonnonystävien toimintaa kuvin ja sanoin................................... 20 Keurusseudun selkälokit erityisseurannassa. Matti Aalto........................ 22 Luonnollista leirielämää jo 20 vuotta! Matti Aalto ja Henna Soini................. 25 Saukkomailla. Risto Sulkava................................................. 26 Luontokisat. Pertti Sulkava.................................................. 27 Karkoittaako laulujoutsen vesilinnut järviltämme. Jouko Pihlainen............... 30 Kotipihan monimuotoisuutta. Pertti Sulkava...................................... 32 Miten sammakot pärjäävät. Risto Sulkava..................................... 34 Söikö koivu itseään. Pertti Sulkava........................................... 39 Niityllä viihtyy monipuolinen lajisto.......................................... 41 Etukansi: Ikimetsän siluetti Kuva: Ari Aalto Sisätakakannen kuvat: Ari ja Matti Aalto

Paikallinen luontolehti Suomen luonnonsuojeluliiton näkökulmasta Aika moni Suomen luonnonsuojeluliiton piiri julkaisee omaa vuosijulkaisuaan. Aiemmin näin teki vielä useampi. Vuosittain tai hieman harvemmin ilmestyviä lehtiä tai muita jäsenjulkaisuja on myös monilla paikallisyhdistyksillä. Keurusseudun Luonto on yksi näistä. Lehden teko kuluttaa aina suhteellisen paljon toimijoiden resursseja, aikaa ja rahaakin. Saadaanko lehdistä sellaista luonnonsuojelullista tai muuta hyötyä, että panostus kannattaa? Onko omille lehdille yhä tarvetta? Kysymyksiin on tietysti mahdollista vastata vain siinä yhdistyksessä tai piirissä, jossa lehteä julkaistaan. Puntaroinnissa mietitään varmasti jäsenten palvelua, kirjoittajien intoa, lukijamääriä, taloutta, lehden luonnonharrastusta tai -suojelua lisäävää vaikutusta ja paperiin, painatukseen yms. kuluvia luonnonvaroja jne. Yhä useampi lehti on saatavilla sekä paperisena että netissä tai on siirtymässä ainoastaan nettiin. Yksi jatkossa mielessä pidettävä seikka voisi olla Luonnonsuojelija -lehden ja liiton nettisivujen hyödynnys. Niissä vuorovaikutteisuutta on ainakin tarkoitus kehittää. Lukijamääräkin on kunnioitettava. Koska muuten olet viimeksi lukenut www.sll.fi -sivuilta nettikolumnin tai ajankohtaisasioita, tai laittanut luontokuvan ja kirjoittanut kommentteja www.ikkunasuomenluontoon.fi foorumin lajitunnistuspalstalle? Yleensä paikalliset luontojulkaisut käsittelevät alueensa luonnonilmiöitä ja yleisiä luontoon ja luonnonsuojeluun liittyviä teemoja. Keurusseudun Luonto-lehdellä Risto Sulkava, Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja 1 on yksi erityispiirre. Kirjoittajista pääosa on ollut tutkimussuuntautuneita, ja kevyemmät jutut jäävät yleensä vähemmistöön. Näin ei välttämättä ole kovin monessa paikallislehdessä. Jostakin syystä Keuruun seudulle on kasaantunut tutkimussuuntautuneita luontoihmisiä, jotka tekevät etenkin pitkäaikaisia seurantatutkimuksia hommaa, joka ei nykyisessä hektisessä tutkimusmaailmassa ole ollenkaan ansaitsemassaan arvossa. Moni Keuruun seudun tutkimussarja on kansainvälisestikin arvokas. Silti monia näistä ei ole koskaan kansainvälisesti julkaistu niistä on kerrottu Keurusseudun Luonnossa tai muissa kotimaisissa pienjulkaisuissa. Keurusseudun Luontoa kannattaa siis lukea siksikin, että siitä näkee jo etukäteen, mitä kenties tulevaisuudessa julkaistaan laajemmin. Mutta kannattaako paikallislehteä siis julkaista? Se riippuu ehkä teistä, hyvät lukijat. Jos Keurusseudun Luonto kuluu käsissä ja on osa luonnon arvostuksen lisääntymistä, se on tehnyt tehtävänsä. Ja jutut jäävät eloon myös nettiversioon, laajemman yleisön katseltavaksi. Kotiinpäin vetämisestä syyttämisen estämiseksi en sano, että Keurusseudun Luonto on lajinsa paras, mutta sarjansa parhaimmistoa se varmasti on. Antoisia lukuhetkiä kaikille! Muistakaa käydä myös ulkona luonnossa, nauttimassa ja havainnoimassa. Ja ennen kaikkea, pitäkää huolta luonnosta ympärillänne. Ilman sitä ei tälläkään seudulla ole tulevaisuutta.

Suomen Lintuatlas 2006 2010: Yhteenveto Keuruun pesimälinnustosta Suomen pesimälinnustoa selvittänyt, järjestyksessään kolmas valtakunnallinen lintuatlas (2006 2010, edelliset 1974 1979 ja 1985 1989) on loppusuoralla. Luonnontieteellisen keskusmuseon Eläinmuseon koordinoimassa atlaksessa Suomi jaettiin 10x10km ruutuihin, joissa tehdyt lintuhavainnot jaettiin neljään luokkaan pesimävarmuuksien perusteella (epätodennäköinen, mahdollinen, todennäköinen ja varma pesintä). Esimerkiksi ruudulla kertaalleen pesimäaikaan havaittu koiraslintu antoi lajille pesimävarmuuden mahdollinen pesintä ja poikasia ruokkiva emo viesti varmasta pesinnästä. Ari Aalto Tässä yhteenvedossa olen pyrkinyt esittämään ne lajit, jotka viiden vuoden tutkimuksen perusteella ovat kaikista tavanomaisimpia sekä toisaalta kaikista harvinaisimpia keuruulaisia pesimälajeja. Mukaan on otettu myös muutamia mielenkiintoisia lajeja, joiden kannoissa on tapahtunut muutoksia edellisiin atlaksiin verrattuna. Yhteenvetoon on valittu Keurusseudulta ne atlasruudut, joista yli kolmannes sijaitsee Keuruun kaupungin alueella. Niinpä osia läntisimmästä ja pohjoisimmasta Keuruusta jää tarkastelun ulkopuolelle ja toisaalta joitain pesimävarmuuksia tulee naapurialueiltakin. Ruudut löytyvät taulukosta 1, koordinaattina ruudun lounaiskulman yhtenäiskoordinaatti. Kansallis lintumme laulujoutsen suosii kortteikkoisia lampia, mutta on kannan kasvaessa alkanut pesiä myös selkävesien saarissa. Kuva: Ari Aalto 2

Lajimäärä Varma Tod.näk. Mahd. Koord. Nimi Kartoitus 150 109 29 12 690:336 Haapamäki erinomainen 130 70 47 13 690:337 ValkealahD erinomainen 128 71 46 11 690:338 Keskusta erinomainen 127 75 41 11 689:337 Kaukasenselkä erinomainen 118 76 26 16 691:337 Lammasperä erinomainen 111 71 31 9 690:339 HuFula erinomainen 110 54 41 15 691:338 Jukojärvi erinomainen 110 54 39 17 692:336 Valkeajärvi erinomainen 108 67 31 10 691:336 Pihlajaveden asema erinomainen 106 44 47 15 689:338 Roosinpohja hyvä 104 58 29 17 691:339 MulDa, Kollinperä hyvä 103 8 31 64 688:338 MänFä- Vilppula, Raja- aho erinomainen 102 57 35 10 691:335 Kuusijärvi hyvä 92 38 29 25 692:337 Janhosperä tyydyfävä 84 32 34 18 692:335 Sällinkylä tyydyfävä Taulukko 1. Yhteenvedossa käsitellyt atlasruudut sekä ruutukohtaiset lajimäärät, pesimätodennäköisyyksien jakautuminen ruuduilla (lajia) sekä kartoitustehokkuus. Keuruulla toistaiseksi vahvana elävä lintuharrastus mahdollisti sen, että 15 ruudusta peräti 10 kartoitettiin kriteerien mukaan erinomaisesti, 3 hyvin ja 2 tyydyttävästi, kun edellisessä atlaksessa tyydyttävästi kartoitettuja ruutuja oli 10. Tämä ero kartoitustehokkuudessa saattaa saada jotkut lajit näyttämään yleistyneiltä, ja toisaalta atlaksissa harvinaistunut laji on todella harvinaistunut. Yleisimmät lajit Yhteensä 56 lajia havaittiin pesivänä jokaisella Keuruun atlasruuduista (taulukko 2). Pajulintu ja peippo ovat muiden tutkimusten mukaan alueemme yleisimpiä pesimälajeja. Mielenkiintoisimpia joka ruudun pesijöitä ovat edellisestä atlaksesta selvästi runsastunut laulujoutsen, selkävesien lintu kuikka sekä Suomessa kovasti vähentynyt kuovi. Aktiivinen pöllöharrastus näkyy tuloksissa myös, sillä varpus- ja viirupöllö löytyivät joka ruudulta. kaikkialta ilmoitettu ovat ainakin sinisorsa, varpushaukka, tervapääsky, pensaskerttu, kuusitiainen, pikkulepinkäinen ja pajusirkku. Edellisen atlaksen jälkeen hurjasti yleistynyt naakka ei vielä ole ehtinyt levitä kulttuuriympäristöistä kaikkein syrjäisimpiin kolkkiin, ja toisaalta kiuru sekä töyhtöhyyppä näyttävät hävinneen pienimmistä maatalouskeskuksista. Lajeja, joiden olettaisi Keuruulla pesivän jokaisella ruudulla, mutta joita tässä atlaksessa ei Yleisyydestään huolimatta tervapääskyä ei yllättäen ilmoitettu kaikista atlasruuduista Kuva: Ari Aalto 3

Laulujoutsen Kalalokki Peukaloinen Tiltal0 Varis Tavi Sepelkyyhky Rau9ainen Pajulintu Korppi Pyy Käki Punarinta Hippiäinen Peippo Teeri Varpuspöllö Leppälintu Harmaasieppo Viherpeippo Metso Viirupöllö Mustarastas Kirjosieppo Vihervarpunen Kuikka Palokärki Räkä0rastas Hömö9ainen Punavarpunen Kurki Käpy9kka Laulurastas Töyhtö9ainen Punatulkku Taivaanvuohi Haarapääsky Punakylkirastas Sini9ainen Keltasirkku Lehtokurppa Räystäspääsky Kulorastas Tali9ainen Kuovi Metsäkirvinen Lehtoker?u Puukiipijä metsäviklo Västäräkki Herneker?u Närhi Rantasipi Pensastasku Siri?äjä Harakka Taulukko 2. Jokaisella Keuruun atlasruudulla pesivänä (mahdollinen, todennäköinen tai varma pesintä) tavatut lintulajit. Harvinaisuudet näy riittävän. Vain yhdellä ruudulla pesimäaikaan havaittuja lintulajeja oli Keuruulla seitsemän (taulukko 3). Näistä Eläinmuseon indeksein sitruunavästäräkki oli ainoa varma pesijä. Keväinen huippuharvinaisuus isokirvinen sekä taigametsien pikkulintu sinipyrstö olivat todennäköisiä pesijöitä ja pieni yöaktiivinen peltokana viiriäinen, maailmalla yleinen haarahaukka, lehtimetsien lintu kuhankeittäjä sekä joutomailla viihtyvä tikli mahdollisia pesijöitä. Tavallisesti Keski-Aasiassa pesivä isokirvinen tuskin asettui pesimään, vaikka kaksi aikuista lintua sopivassa pesimäympäristössä tavattiinkin. Myös haarahaukka lieni kiertelevä yksilö. Sen sijaan nuori sinipyrstökoiras viritteli Haapamäellä lauluaan läpi kuluneen kesän, ilmeisimmin morsiamen puutteessa. Kuhankeittäjiä on edellisten atlasten aikaan ja vielä 1990-luvullakin pesinyt ainakin Keurusselän saarissa, mutta viime vuosina havaintoja ei ole tehty. Jo Päijänteen rannoilla laji on huomattavasti yleisempi. Myös tiklin harvinaisuus on yllättävää: niinkin lähellä kuin Mänttä- Vilppulassa on vakituinen, joskin pienehkö kanta. Keuruulle asti niitä ei vielä 4 Kahden harvinaisen lajin kohdalla atlaksen viimeisellä vuodella oli erittäin voimakas vaikutus. Toukokuun 2010 jatkuvat kaakkoistuulet toivat nimittäin Keuruullekin ennätykselliset määrät idänuunilintuja ja pikkusieppoja. Niinpä kesän 2010 perusteella idänuunilintu löytyi peräti 11 ruudusta (1 varma pesintä) ja pikkusieppo 8 ruudusta (useita varmoja pesintöjä). Tavanomaisen kesän saaliina Keuruulla havaitaan näillä lajeilla korkeintaan muutamia reviirejä, vuodesta toiseen samoilla paikoilla. Muutoksia pesimälinnustossa Tulosten perusteella on monien lajien kohdalla vaikea sanoa kannankehityksestä mitään, sillä yhdellä ruudulla yksikin pesä riittää varman pesinnän indeksiin. Näin on esimerkiksi viimeisten 10 vuoden aikana radikaalisti vähentyneen selkälokin kohdalla: varmoja pesintäruutuja oli nyt 10 edellisen atlaksen yhdeksää vastaan, vaikka ruutukohtaiset parimäärät ovatkin pudonneet. Jo edellä mainitut naakka ja laulujoutsen kuuluvat selvästi viimeisten kahden vuosikymmenen menestyjiin, kuten näyttäisi olevan myös harvalukuisen ruo-

Viiriäinen Haarahaukka Isokirvinen Sitruunavästäräkki Sinipyrstö Kuhankei3äjä Tikli Taulukko 3. Vain yhdellä ruudulla pesimäaikaan havaitut lajit. kintapaikkavieraan harmaapäätikan laita. Edellisiin atlaksiin lajista ei ole havaintoja, mutta uusimmassa tikka löytyi viideltä ruudulta. Kesällä 2009 varmistettiin myös ensimmäinen pesintä Keurusseudulla. Soilla viihtyvän riekon alamäki näkyy atlasten tuloksissa selvästi. 1974 1979 laji havaittiin 12 ruudulla, 1985 1989 7 ruudulla ja 2006 2010 enää neljällä ruudulla Keuruun pohjoisosissa, joista kolmella varmasti pesivänä. Keuruun kokonaisparimääräksi arvioidaankin nykyisellään enää 10 20 paria (Sulkava 2008). Riekon pelastamisella alkaa olla kiire. ei tuloksissa näy: tehokkaalla ruokkimisella viimeisetkin takamaiden yksilöt on saatu havainnoinnin piiriin. Tuulihaukan nouseminen aallonpohjalta kuitenkin ilahduttaa: 1974 1979 atlaksessa tuulentallaajasta on pesimäaikainen havainto 11 ruudulta, joista viidellä pesintä varmistettiin. 1985 1989 laji oli täysin kateissa (4 ruutua/2 varmaa pesintää), mutta on sen jälkeen palannut entistä vahvempana luvuin 13/7, ainakin osittain aktiivisen pöntötyksen ansiosta. Kirjallisuus Lintuatlaksen paikallisyhdistyssivut; Suomenselkä; Saatavilla http://selain.lintuatlas.fi/index. php?region=14 [viitattu 13.9.2010] Sulkava, Pertti 2008; Keuruun riekot 1957 2008; Suomenselän Linnut 4/2009; Saatavilla myös KeLyn nettisivuilta http://www.sll.fi/keski-suomi/keurusseutu/linnusto/jutut/sulkava%20p%20riekot.pdf Myös pitkämatkalaisella, kauas kaakkoon muuttavalla peltosirkulla menee heikosti. Atlasten ruutumäärät aikajärjestyksessä ovat 13-9-1, ja tuoreimman atlaksen ainokainen havainto koskee pariskuntaa yhtenä päivänä Riihon tienvarsipajukossa. Laji kärsii ainakin maatalouden yksipuolistumisesta: avo-ojien laitapensaat, rantojen suojapajukot ja laidunniittyjen reunuspensaikot ovat sen suosimaa elinympäristöä. Sukulaislajin, kosteilla rämeillä viihtyvän pohjansirkun kanta pienenee myös kovaa vauhtia, mutta uusimmassa atlaksessa sen pesimäympäristöt kartoitettiin huomattavasti aiempaa tehokkaammin turvesoiden linnustokartoitusten vuoksi. Niinpä tulokset eivät ole vertailukelpoisia. Kuukkelinkaan tutkittu ahdinko Eksoottisen näköinen harmaapäätikka on yhä tavallisempi näky lintulaudoilla talin kimpussa. Kuva: Ari Aalto 5

Haapamäen perhoslaskennat Pertti Sulkava ja Ari Aalto Aloitimme laskennat kesällä 1993, ja siitä lähtien Petäisen järven ympäri kulkeva reitti on kierretty kaikkina kesinä (pääosin touko-elokuussa) periaatteessa kerran viikossa, käytännössä 11-21 kertaa/ kesä. Olemme laskeneet nimenomaan päiväperhosia, jotka ovat parhaiten liikkeellä aurinkoisina hellepäivinä, keskipäivällä. Jos hyviä säitä on ollut kaiken kesää, laskentoja on kertynyt yleensä n. 20, mutta kylminä sadekesinä vähemmän. Laskennoissa ovat vakituisimmin olleet mukana Pertti, Risto ja Raija Sulkava sekä Ari, Matti ja Esa Aalto. Pääosa perhoslajeista on helppo tuntea jo kaukaa, mutta osa (esim.useimmat sinisiivet ja hopeatäplät) on pyydystettävä haaviin määritystä varten. Sen jälkeen ne päästetään takaisin vapauteen. Tulokset lähetetään vuosittain mm. Suomen Perhostutkijain Seuran tiedostoihin. Niitä on käytetty myös mm. Haapamäen lukion tutkijakurssilla. Ja mitä sitten olemme 18 vuoden aikana oppineet? Ainakin sen, että päiväperhoset ovat kauniita, värikkäitä ja vikkeliä otuksia, joiden elämässä aina sattuu ja tapahtuu. Eri lajit elävät erilaisissa ympäristöissä. Useimmat elävät erilaisilla niityillä, tienvarsilla, pihoilla, mutta osa viihtyy parhaiten suolla tai metsässä. Toiset lentävät varhain keväällä, toiset vasta loppukesällä, monet molempina (2 sukupolvea). Jotkut ovat liikkeellä vain joka toinen kesä. Muutamat vaeltavat pitkiäkin matkoja, mutta osa vahtii omaa pientä reviiriään. Kaikki eivät selviä Suomen talvesta. Jokainen perhoskesä on erilainen. Useimmilla lajeilla on valtavia vaihteluita runsaudessa eri vuosina. Esim. nokkosperhosia on eri kesinä nähty 3 (vuonna 2000)-422 (2009), lauhahiipijöitä 7 (2001)-223 (2010), lanttuperhosia 43 (1996 ja 2004)-703 (2010), tesmaperhosia 30 (1996)-465 (2001), kangasperhosia 3 (1994)-311 (1996), ketosinisiipiä 1 (1996)-245 (1995) ja ohdakeperhosia 0 (1993,1994,1997 ja 2001)-176 (2009). Lauhahiipijä, metsänokiperhonen ja nokkosperhonen ovat lajeja, joiden yksilömäärät vaihtelevat suuresti eri vuosina. Metsänokiperhonen lentää käytännössä vain joka toinen vuosi. 6

Laskentojen aikana selvästi vähentyneiden hohtosinisiiven, muurainhopeatäplän ja orvokkihopeatäplän yksilömäärät Haapamäen perhoslaskennoissa. Parhaat perhoskesät olivat vuosina 1995 (laskennoissa yht. 2748 yks.) ja 2010 (2843), vähiten perhosia nähtiin kesinä 1996 (742), 1994 (790), 1997 (825) ja 1998 (841). 1995 oli lähes kaikkia lajeja runsaasti, loistokultasiipiä (328 yks.), lauhahiipijöitä (492), ketosinisiipiä (243), hohtosinisiipiä (31) ja orvokkihopeatäpliä (32) nähtiin enemmän kuin minään muuna kesänä. Seuraava kesä, 1996, oli kylmä ja sateinen, ja lisäksi perhoskantoja tehokkaasti säätelevät loiskannat olivat ilmeisesti lisääntyneet edellisenä kesänä huippuunsa. Niinpä perhosmaailmassa koettiin tämän tutkimuksen pahin lama. Monilla lajeilla kesti useita vuosia ennen kuin niiden kannat taas nousivat edes keskinkertaisiin määriin. Nokkosperhoset tavoittivat vuoden 1995 tason (313) vasta kesällä 2009 (422). Huippuvuonna 2010 runsausennätykset saatiin seuraaville lajeille: lanttuperhonen (703), juolukkasinisiipi (100), virnaperhonen (92), hopea- 7 sinisiipi (52) ja rämekylmänperhonen (48). Kaikkiaan Haapamäeltä on löytynyt 46 päiväperhoslajia. Runsaimmin laskennoissa on näiden 18 vuoden aikana tavattu tesmaperhosia (4461), lanttuperhosia (3540), nokkosperhosia (2191), loistokultasiipiä (1990), metsänokiperhosia (1960), lauhahiipijöitä (1807), kangasperhosia (1408), neitoperhosia (1276), niittyhopeatäpliä (1180) ja ketosinisiipiä (710). Hohtosiisiipeä ei ole havaittu Haapamäen laskennoissa vuoden 2008 jälkeen. Kuva: Ari Aalto

Lehtosinisiipi (1997) ja sinappiperhonen (2000) on tavattu vain kerran, rahkahopeatäplä kahdesti (2001 ja 2006). Niukasti on reitille osunut myös täpläpapurikkoja (3, viimeinen esiintymiskuusikko kaadettiin 2010), haapaperhosia (4), keltatäplähiipijöitä (18), ritariperhosia (20), suohopeatäpliä (23), kaaliperhosia (32), naurisperhosia (48), ratamoverkkoperhosia (49) ja muurainhopeatäpliä (54). Perhoslaskentojen aikana selvästi runsastuneiden juolukkasinisiiven, piippopaksupään ja ohdakeperhosen havaitut yksilömäärät. Keuruu-Multia alueella sinnittelee edelleen muutamia kuukkeleita. Niiden määrä on ilmeisesti hiljalleen vähenemässä, vaikka selvää tilastotietoa siitä ei olekaan. Kuukkeleiden etsintä ja tarkkailu on viime aikoina tehostunut, ja nyt ilmeisesti jokseenkin kaikki yksilöt ovat tiedossa. Syksyn 2009 etsinnöissä alueelta löydettiin 12 kuukkelia (4+3+1+1+1+1). Lisäksi Lempaatsuon suunnalta hirvimiehet ilmoittivat 3 yksilöä, tosin niukasti Jämsänkosken puolelta. Naapurialueilta löytyy pieniä kuukkelipopulaatioita myös Virroilta ja Saarijärveltä. Kahdella Keuruun alueella oli siis useampia kuukkeleita (4+3), ja ne olivat ilmeisesti poikueita. Yksinäisistä osa nähtiin vain kerran, osa oli ruokinnoilla koko talven. Keurusseudun kuukkelit Pertti ja Risto Sulkava Syksyn 2010 aikana on löytynyt toistaiseksi vain 4 (2+2) yksilöä. Näistä toinen kaksikko muodostui kesän aikana siten, että 2 edellisenä talvena n.10 km:n päässä toisistaan yksinään oleskellutta rengastettua lintua olivat nyt löytäneet toisensa. Toivottavasti ne ovat eri sukupuolta, ja saamme ensi keväänä uuden poikueen. Kuukkeleiden pahin ongelma on, että ne eivät pärjää normaalisti hoidetussa harvassa ja läpinäkyvässä metsässä. Ne vaatisivat ainakin pesimismaastokseen tiheää kuusiryteikköä. Kuukkelimetsässä viihtyvät monet muutkin, usein harvinaiset, metsien eläinlajit. Kuukkelimetsät tulisikin käsitellä ihan 8

omalla tavallaan tai rauhoittaa kokonaan esim. METSO -ohjelman puitteissa. Lisätietoja Keurusseudun ja lähialueiden kuukkeleista löytyy mm. Suomenselän linnut lehdestä (2/2010, 2/ 2009, 2/2008 jne.) Yhteistoiminnasta apua suojeluun Yksi METSO -ohjelman toimintatavoista on luoda erilaisia yhteistoimintaverkostoja. Viime vuoden lokakuussa käynnistynyt Suomen luonnonsuojeluliiton koordinoima Kuukkeli metsäluonnon suojelun monipuolistajana -hanke on verkostohankkeista ensimmäinen ja laajin. Sen tavoitteena on suojella paitsi itse kuukkelia lajina, myös kuukkelin elinympäristöjen muita lajeja sekä uhanalaisia luontotyyppejä. Kuukkelihanketta vetää Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava. Hankkeeseen on saatu mukaan poikkeuksellisen laaja yhteistyöverkosto, johon kuuluu julkisen sektorin toimijoita, järjestöjä sekä yrityksiä ja tietenkin suojelualueita tarjoavia tai jatkossa kenties kuukkelipainoitteisia metsäsuunnitelmia teettäviä metsänomistajia. Mukana hankkeessa ovat Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio, BirdLife Suomi ja alueellisissa yhteistoimintaryhmissä Metsähallitus, Metsänomistajien liitto, ELYkeskusten ympäristöosastot, kohdealueiden metsäkeskukset, lintutieteelliset yhdistykset ja Suomen luonnonsuojeluliiton piirit sekä osa alueen metsänhoitoyhdistyksistä. Yrityspuolelta mukana ovat metsäteollisuuden UPM-Kymmene, Tornator sekä Finsilva ja Innofor. Kuukkelikanta on taantunut voimakkaasti eteläisessä Suomessa ja hävinnyt monin paikoin kokonaan. Pohjois-Suomessa kuukkeli on yhä elinvoimainen laji. Kuukkelihanke kattaa kuukkelin eteläisen levinneisyysalueen tärkeimmät alueet rannikolta itäiseen Suomeen. Keuruun- Multian seutu on yksi eteläisimpiä kuukkelialueita. Täälläkin kuukkelireviirit ovat hyvin vähissä, mutta toivoa lajin pelasta- Kuukkeli on vanhan metsän kähmylintu. Kuva: Ari Aalto 9

misesta vielä on. Kun poikasia tuottavia reviirejä on yhä useampia, voivat nuoret linnut löytää itselleen puolison ja asettua pesimään. Pariuduttuaan kuukkeli pysyy loppuelämänsä samalla paikalla ellei metsä häviä alta. Kuukkelipari pysyy myös yhdessä koko elämänsä ajan. Kuukkelin suosimat elinympäristöt kuten uhanalaistuneet korpimetsät, rämeet sekä kuusivaltaiset tiheät kangasmetsät ovat myös monien muiden lajien suosiossa. Niinpä kuukkeli indikoi hyvin metsäluonnon monimuotoisuutta ja sen suojelu edistää muidenkin metsälajien suojelua. Kuukkelin elinympäristöissä viihtyvät esimerkiksi monet harvinaistuneet sammal-, jäkälä- ja sienilajit, kanalinnut, erilaiset pöllöt ja haukat sekä kuukkelin kanssa samaa tahtia taantunut riekko. Kanalintuympäristöjen parantaminen on monen maaseudun ihmisen mielestä hyvä asia. Kuukkeli ja parhaat kanalintujen poikueympäristöt, mustikkakorvet ja kuusitiheiköt, ovat samoissa paikoissa. Kuukkelihankkeessa on mahdollista hyödyntää monipuolisesti METSOn eri keinoja sekä kehittää uudenlaisia välineitä metsälajiston suojeluun. Koska kuukkeli kaipaa lisääntyäkseen yhtenäisiä metsäalueita, ovat esimerkiksi omistajan hallintaan jäävät yksityiset luonnonsuojelualueet hankkeessa tärkeällä sijalla. Suojelualueen perustamisen lisäksi voidaan kuitenkin käyttää myös pehmeitä keinoja, kuten kuukkelin elinympäristöjen luonnonhoitoa. Metsäkeskukset vetävät jatkossa toivottavasti yhä useampia kuukkelimetsien luonnonhoitoon keskittyviä hankkeita, joihin on saatavilla ympäristötukea. Hankkeissa pyritään palauttamaan kuukkelin suosimia elinympäristöjä luonnontilaisiksi. Samoin metsäsuunnittelun välineistöä yritetään parantaa siten, että kuukkelin ja kanalintujen säilyttäminen voisi jatkossa olla yksi metsäsuunnittelun tavoite. Kuukkeli, metsänkävijän ystävä Kuukkeli on metsänkävijöiden keskuudessa pidetty lintu. Komea ja ketterä kuukkeli saapuu usein arkailematta nuotion äärelle tai eräkämpän nurkalle eväsmurujen toivossa. Kuukkeli sopii myös METSO ohjelman vapaaehtoisuuden ajatukseen hyvin, sillä se ei ole lainsäädännössä suojeltu, vaikkakin monien muiden lintujen tapaan rauhoitettu laji. Metsänomistaja voi siis suojella kuukkelin elinympäristön aidosti vapaasta tahdostaan. Ensimmäiset kuukkelihankkeeseen liittyvät METSO-suojelukohteet ovat jo syntyneet. Esimerkiksi Kontiolahdella ja Multialla maanomistajat halusivat rauhoittaa useamman kymmenen hehtaarin alueen paikalla pesiville kuukkeleille. Pienempi suojelukohde kuukkelimetsään on perustettu mm. entisen Pylkönmäen alueelle. Kuukkelin ja kanalintujen suojelusta kiinnostuneiden metsänomistajien kannattaa ottaa yhteyttä yhteistoimintaverkoston eri tahoihin kartoittaakseen mahdollisuuksia kuukkelialueen suojeluun. METSO ohjelman keinot ovat myös taloudellisesti varsin kilpailukykyisiä ratkaisuja, kun halutaan pitää metsäalue esimerkiksi virkistyskäytössä. Kuukkelihanke voi näin tukea myös esimerkiksi luontomatkailua. Kysy lisää: Risto Sulkava, risto.sulkava@sll.fi, p. 050 5602113 10

Liito-oravien olemassaolo on helpointa havainta keväällä, jolloin niiden keltaisia papanoita löytyy helposti isojen haapojen ja kuusien alta tai puiden oksilta ja pönttöjen katoilta. Tietysti ne myöskin liitelevät, mutta se tapahtuu vasta hämärän laskeuduttua, keskikesällä n. klo 23 alkaen. Liito-oravat viihtyvät vanhoissa sekametsissä, joissa olisi hyvä olla myös haapaa ja leppää, sekä tikankoloja. Laji on EUdirektiivillä tiukasti suojeltu, mutta silti hiljalleen harvinaistuva. Vähenevä suunta näkyy myös Keuruun tutkimuksissa. Aloitimme liito-oravaseurannan Keuruulla 1988. Silloin niitä löytyi 21 metsäalueelta. Nyt noista metsistä on jäljellä 5. Muut Metsäsopuli on salaperäinen vanhojen sammalkuusikoiden asukas. Se piileskelee kivien ja kantojen alla, syö sammalta ja joskus vähän vaelteleekin tunturisopulin tapaan. Metsäsopulia ei yleensä näe, mutta hoikkia tasapaksuja vihertäviä papanoita se tuottaa oleskelupaikoilleen runsaasti. Syksyllä se varastoi etupäässä kynsi- ja seinäsammalta koloihinsa, jolloin voi etsiä näitä sammalpalloja tai niitä laikkuja, joista sammalten tuore yläosa on höylätty ja kuljetettu pois. Keuruulla ja Multialla sopuleita on siellä täällä. Karkea arvio on, että kummastakin kunnasta löytyy kymmenkunta vakituista sopulimetsää, joista ne sitten silloin tällöin leviävät hetkeksi vähän muuallekin. Useimmat nyt tiedossamme olevat sopuliesiintymät ovat luonnonsuojelualueilla. Olemme seuranneet metsäsopuleita Keurusseudulla vuodesta 1980 lähtien. Tänä Liito-oravat Metsäsopulit 11 Pertti Sulkava on hakattu aukoksi, tai ne ovat jääneet niin erilleen, että liiturit ovat hävinneet. Mutta hiljalleen on löytynyt aina uusiakin alueita, ja viime vuosina on tiedossamme ollut vuosittain n. 15 liito-oravametsää. Pihlajavedellä emme enää tiedä ainuttakaan esiintymää, ja Riihon suunnallakin kanta on hiipunut yhteen alueeseen. Uusia alueita on ilmaantunut nimenomaan taajamien laidoille, mm. Keuruun keskustan eteläja pohjoispäihin, Haapamäelle ja Multialle. Tämäkin on valtakunnallinen ilmiö. Tehohoidetut takamaametsät ovat muuttuneet liito-oraville sopimattomiksi, mutta taajamien puisto- ja laita-alueilla on usein enemmän säilynyt riittävän tiheitä isopuisia sekametsiä. Pertti Sulkava aikana on ollut vain yksi kunnon runsaushuippu ja vaelluskausi, vuosina 1986-87. Silloin sopuleita juoksenteli vähän kaikkialla, ja pöllöjen pesiltäkin löytyi useita. Mutta sen jälkeen kunnon nousua ei ole tullut. Useimmat vanhat sammalkuusikotkin on kyllä sen jälkeen hakattu ja kynnetty. 1990-luvulla sopuleita oli koko ajan tasaisen vähän, mutta 2000-luvulla on ollut pieniä paikallisia runsastumiakin, pikkuhuippuvuosia, esim. 2003, 2006 ja 2009. Mutta eivät ne noinakaan vuosina pitkälle lähteneet. Ilmeisesti pikkupedoilla, ketusta pöllöihin, on merkittävä rooli kantojen säätelyssä, mutta varmaan metsien nykykäsittelylläkin, aukkoineen, maanmuokkauksineen, alaharvennuksineen, ojineen ym. on omat vaikutuksensa. Lisätietoja Keurusseudun ja lähialueiden, sekä Heinäveden seudun, sopuleista löytyy mm. Olavi Eskelisen väitöskirjasta (Joensuun yliopisto).

Kymmenen ekokäskyä Syyskuussa 2010 Helsingin seudun luonnonsuojeluyhdistyksen ja seurakunnan yhteisen ekomessun osana syntyivät 10 ekokäskyä, jotka kuuluvat seuraavasti: 1. Älä jumaloi jatkuvaa kasvua 2. Älä osta turhaa tavaraa 3. Muista pyhittää lepopäivä kuluttamiselta 4. Kunnioita isänmaatasi ja maaäitiäsi 5. Älä tapa luonnon monimuotoisuutta 6. Älä raiskaa elinympäristöä 7. Älä varasta tulevilta sukupolvilta 8. Älä lausu väärää todistusta ilmastonmuutoksesta 9. Älä himoitse paljon kuluttavia kojeita ja ratkaisuja 10. Älä himoitse lähimmäisesi katumaasturia, vaan ole tyytyväinen polkupyörästäsi tai matkakortistasi. Maisemia, elämyksiä ja eväitä Matti Aalto ja Henna Soini Keurusseudun Luonnonystävillä on ollut leiritoimintaa alakouluikäisille jo pitkään, mutta isommat lapset ovat jääneet paitsioon. Tämän aukon päätimme paikata retkileirillä. Neljän vuoden ajan lastenleiri-iän ylittäneille on järjestetty nuorten retkileirejä, joilla on ollut mukana 5-10 retkeläistä. Retkillä yövytään kaksi yötä teltoissa ja kukin hankkii itse omat eväänsä, joten leiri pyörii nollabudjetilla. Kolme reissua on tehty 65 85 km pyöräillen ja yksi 60 km soutaen / meloen. Reitin varrella luontokohteisiin on tutustuttu osallistujien kiinnostuksen mukaan. Reissut ovat aina menneet mainiosti, joten retkileirikin on vakiinnuttanut paikkansa Keurusseudun Luonnonystävien toiminnassa. Kyselimme kaikilla retkileireillä mukana olleelta Jasmine Rintaselta (15) miten retket ovat sujuneet. 12

Kesän 2009 retkileiriläiset evästauolla Mänttä-Vilppulan Riihiniemessä. Kuva: Matti Aalto Kerro päällimmäinen muistosi joka retkeltä? Riippuu tietenkin siitä, onko kyse elämästä tai kuolemasta.. mutta olen kipeänäkin mukana ollut! 2007 Pihlajavesi: - Tyttöporukka, pyöräilemämme reitti ja lintukuunteluhetket. Ja ylämäet! :D Mitä ilman et tulisi toimeen retkileirillä? - Leirillä en tulisi toimeen ilman Mattia ja Ruokaa! :D 2008 Ylä-Kolkki: - Nuudelitbileet! Hirvittävä alamäki (Ylä-Kolkintiellä). Ja se, että piti aina oottaa muita :D Mitä olet kantanut aivan turhaan mukanasi? - Säästä riippuen joitakin vaatteita, mutta muuten ei ole ylimäärästä jäänyt. 2009 Kolho-Valkeeniemi: - Ihmiset, jäätelö ja sopivan pitkä matka ja ihanat yöpymispaikat! Missä ja miten haluaisit seuraavaksi retkeillä? - Jossain vesillä, kanooteilla ja soutuveneillä. 2010 Ukonselkä-Keurusselkä: - Melonta! Ihanat paikat, hiekkarannat, ihmiset ja vesi sekä JÄÄTELÖ.. :D Tämä retki oli huippu! :D Mitä haluat sanoa heille, jotka miettivät, että lähtisikö mukaan retkileirille? - Sanoisin, että mukaan vaan! Aina on ollut hauskaa ja varmasti on jatkossakin. Mitä luulet, kummalla jää ensin leiri väliin, ohjaaja Aallon Matilla vai sinulla? - Luulen.. varmaan Matti jättäisi väliin. :D 13

Keuruun niityt Pertti Sulkava Keurusseudun Luonnonystävien (KeLy) piirissä niityt alkoivat nousta esille parisenkymmentä vuotta sitten, ja pian muutamia alueita ruvettiin hoitamaankin, talkoiden merkeissä. Ensimmäinen hoitoniitty taisi olla Tarhialla, Virtalankosken tienoilla sijaitseva Pohjolan niitty. Vähitellen sopivia kohteita alkoi ilmaantua lisää, ja myös aputyövoimaa Ympäristökeskuksen ja Keuruun kaupungin kautta ns. YTYja LAPE -projekteina. Vuosina 2008 2010 osaa niityistä hoidettiin Luonnonsuojeluliiton ja VR:n Matkalla maisemaan hankkeen voimin. Kesällä 2010 niittyjä oli virallisessa hoidossa jo toistakymmentä, yhteensä useita hehtaareja. Lisäksi tiedossa on useita yksityisten omissa pihapiireissään hoitamia niittymäisiä alueita. Seuraavassa lyhyt esittely näistä virallisista niityistä, joiden kaikkien vireillepanossa ja hoidossa KeLy:n edustajatkin kyllä ovat jollain lailla olleet mukana. 1. Pohjolan niitty. Tarhian museotilan pihapiirissä on pitkään niitelty reilun puolen hehtaarin aluetta, viime aikoina pääosin YTY- ja LAPE -töinä. Siitä huolimatta erikoisimmat kasvit, soikkoratamo ja keltamatara ovat häviämässä (risteytymisen seurauksena), eivätkä hirvenkello, mustaapila ja ketoneilikkakaan voi hyvin. 2. Vuorelan niitty. Runoilijakodin pihapiiri ja lähipellot ovat Keuruun hienoin niitty. YTY- ja LAPE- miehet sekä luonnonystävien talkoolaiset ovat hoitaneet sitä jo pitkään, ja ruusuruoho, aholeinikki, kurjenpolvi ym. kukoistavat, ja perhoslajisto on hieno. VR:n kustantama opastaulu pystytettiin 2010. 3. Hirvikylän niitty. Metsähallituksen mailla sijaitsevaa kivan puistomaista niittyä ovat hoitaneet YTY- ja LAPE -miehet. Ukonkeltanoissa on monia komeita niittylajeja. Kuva: Matti Aalto 4. Haapamäen asemanniitty. Kasvillisuudeltaan Keuruun monipuolisin, mm. mäkitervakko, nurmilaukka, ruusuruoho, hirvenkello ja karvaorvokki. Hoidettu viime aikoina pääosin YTY- ja LAPE -miesten voimin. VR:n kustantama opastaulu pystytettiin 2010. 5. Lautaperän Ahola. Vanha talonpaikka ja pelto. Hoidettu Ely-keskuksen (ent. Ympäristökeskus) ohjauksessa. Kivoja la- 14

jeja mm. kesämaitiainen, ketokatkero, ketonoidanlukko ja kirkiruoho. 6. Niemelänjärven niitty. Lähialueiden paras kirkiruohoesiintymä. Hoidettu mm. Matkalla maisemaan -ohjelman puitteissa. 7. Porin radan varsi. Pienehkö alue ratapenkoilla. Hyvä perhosniitty perhoslaskentareitin varrella. Matkalla maisemaan hankkeen kohteita. 8. Hylkysen niitty. Haapamäki-Pihlajavesi -radan varrella. Kasvaa mm. hirvenkelloja, vilukoita ja huopaohdakkeita. Mukana Matkalla maisemaan hankkeessa. 9. Petäisen niitty. Uusi alue kesällä 2010. Myös Matkalla maisemaan hankkeessa mukana. Kasvaa mm. ketoneilikkaa, leveämaksaruohoa ja nurmikohokkia. Perhosniitty perhosreitin varrella. 10. Asemalammen niitty. Niitty otettu hoitoon 2010. Haapamäen Asemalammen pohjoispuolella jätevesipumppaamon ympärillä oleva alue on myös yksi parhaista perhospaikoista Haapamäen laskentareitin varrella. 11. Kamanan niitty. Vanhan Keuruun alueella sijaitseva seurakunnan tekoniitty, jolle on kylvetty niittykasvien siemenseos. Kasvaa kymmenkunta Etelä-Suomelle tyypillistä niittykasvia. Niitetään syksyisin. 12. Tarhian rannan niityt Punnosen ja kirjaston välillä. Pari lähekkäistä aluetta, joilla monipuolinen ja mielenkiintoinen niittykasvillisuus. Lisätietoa KeLyn nettisivuilta: www.sll.fi/keurusseutu/perinnemaisemat Kuva-arvoitus Kuinka tämä on mahdollista? Ratkaisu sivulla 33. 15

Koskikara Keuruun seudulla Koskikara on rastaan kokoinen musta valkorintainen tanakka lintu, joka elää virtavesien äärellä. Karalla on hyvä suojaväri. Musta selkä sulautuu hyvin tummiin vesiimme ja valkea rinta lumiseen rantaan. Lintu hakee puron pohjasta sukeltamalla vesihyönteisten toukkia ravinnokseen. Vahvan höyhenpukunsa tämä lintu rasvaa vedenpitäväksi pyrstörauhasestaan. Koskikara korvaa varpaistaan puuttuvat räpylät siivillään, joilla se lentää sujuvasti pinnasta pohjaan. Vuolaan joen pohjaan kara tarrautuu vahvoilla kynsillään ravintoa etsiessään. Sukellukset ovat yleensä lyhyitä. Löytämänsä saaliin lintu käsittelee rantajäällä tai kivellä ennen syöntiä. Luonteeltaan koskikara on rauhallinen lintu, joka ahkeroi tavallisesti yksin ruokaa etsien. Toisen karan ilmestyessä paikalle reviirinhaltija lentää tämän perään ja ajaa tunkeilijan kirskuttaen tiehensä. Kara laulaa pesintäajan lisäksi joskus myös talvella. Laulu on korkeaa kireää lavertelua. Koskikara on seudullamme tavallisesti Jouko Pihlainen talvivieras, joka saapuu luoteesta puroillemme lokakuun lopulta alkaen ensimmäisten pakkasten tullessa. Leudot syksyt hidastavat muuttoa. Osa karoista jatkaa kaakkoon. Lajin seudullamme talvehtiva kanta 30-70 yksilöä on suurimmillaan vasta helmi-maaliskuussa. Kovina pakkastalvina karoja on vähiten, koska sulien jäätyessä lintujen on jatkettava muuttoaan etelämmäksi. Maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa leudot etelätuulet saavat koskikarojen muuttovietin heräämään. Jonain sopivana yönä karat nousevat yötaivaalle ja suunnistavat kohti luodetta suuntanaan Pohjois-Ruotsin tai Keski- Norjan tunturipurot. Sikäläiset könkäät tarjoavat ihanteellisia pesäpaikkoja koskikaralle. Joskus koskikarat kelpuuttavat seutumme kosket pesäpaikaksi. Lintuja on houkuteltu pesimään kosken yli rakennettujen siltojen alle asetettuihin pesäpönttöihin. Pöntön sisämitat ovat olleet 25 cm joka suuntaan. Etuseinä on avoin. Lintu rakentaa sammalista pönttöön umpipesän, jonka etuseinässä sijaitsee lentoaukko. Koskikara sukeltaa virtavesien pohjasta pääasiassa vesiperhosen toukkia. Kuva: Ari Aalto 16

Kuva: Ari Aalto Keuruulla kara on pesinyt kolmella koskella ja Multialla kahdella. Pesintöjä on ollut yhteensä kymmenkunta. Rantakasvillisuuden vuoksi karoja on kesällä vaikeampi havaita. Poikasten kimeä kerjuuääni voi kuitenkin paljastaa onnellisesti sujuneen pesinnän. Koskikara on ollut seudullamme erityisessä seurannassa. Se on ollut kirjoittajan suosikki- ja tutkimuslaji viitisenkymmentä vuotta. Myös muut seudun lintuharrastajat ovat karojen seurannassa aktiivisesti mukana. Lintuja on rengastettu Keurusseudulla vuosikymmenien aikana muutamia satoja yksilöitä. Rengastus tapahtuu kosken ylle viritetyillä lintuverkoilla, joihin linnut ajetaan. Rengaslöydöt ja kontrollit sitten aikanaan kertovat mm. karojen muuttoreitit ja eliniän. Mainittakoon, että Suomen ensimmäinen ulkomailla (Ruotsissa Kiirunan lähellä) rengastettu koskikara lensi kirjoittajan verkkoon Pihlajavedellä. Tämä rengaskontrolli aloitti rengaslöytöjen sarjan, joka paljasti karojen muuttoreitin luoteesta kaakkoon. Sitä ennen luultiin koskikarojen tulevan pelkästään pohjoisesta etelään. Koskikarojen talvikantojen seurantaa on tehty vakioiduilla laskennoilla. Virtain Kotalasta Keuruun Karansalmelle on hiihdetty lähes joka talvi helmi-maaliskuun vaihteessa yli 40 vuoden ajan. Viime vuosina reittiä on jatkettu aina Liesjärvelle asti. Karoja reitillä on tavattu 5-36 yksilöä. Lisäksi kirjoittaja laskee kymmenen kosken karat Tarhapäänjoen reitillä kahdesti kuussa talvikauden ajan. Laskennassa saadaan selville lintujen talvikannan vaihtelu eri kuukausina sekä vesien korkeuden ja jäätymisasteen vaikutus talvehtiviin karoihin. Myös koko Keuruun ja Pihlajaveden vesireittien koskikaramäärät kirjataan vuosittain. Pitkäaikaisessa seurannassa karojen yksilömäärä on selvästi laskenut Keuruun seudun talvipuroilla. Syynä lienee talvien leudontuminen, jonka vuoksi koskikarat eivät aina muuta Pohjanlahden Suomen puolelle, vaan jäävät rannikko-ruotsin puolelle. Toisaalta seudullamme leudot talvet pitävät pienetkin purot sulina ja osa karoista piileskelee karaharrastajilta piilossa. Koskikaroja kuitenkin löytyy vielä ja helpoimmat paikat tavata tätä hauskaa lintua ovat seuraavat sillat: Keuruun Hoskarinjoella, Ilvespurolla ja Järvenpäänkoskella. Haapamäen Ristakoskella, Pihlajaveden Reinikankoskella, Karansalmella, Virransillalla ja Ryönänkoskella sekä Multian Kurjenkoskella. Myös Keuruun Tamppikoskella karan voi havaita läheiseltä maantieltä. Paras ajankohtahan on helmikuun loppu tai maaliskuun alku. Silloin voi kuulla koskikaran lauluakin. 17

Miksi eläimet tekevät varastoja? Syksy on sopivaa aikaa seurailla eläinten varastointihommia. Monesti niihin törmää ihan väkisinkin. Ainakin omalla kesämökillämme metsämyyrien mieluisin varastopaikka näyttäisi olevan ihmisten sängyt. Joka syksy lakanoiden välistä ja tyynyjen alta löytyy pieniä sieviä kasoja maitikansiemeniä. Tässä tapauksessa varastoinnin tarkoitus on selvä. Myyrät aikovat palata paikalle talven niukimpina aikoina. Mutta aina asia ei ole ihan yhtä selvä. Edellä mainitun mökin pihalla olemme jo vuosikymmeniä ruokkineet liito-oravia. Se on helppoa, sillä ripustamme vain pihakuusten alaoksille norkkoisia lepänoksanippuja (saunavihdan kokoisia). Liito-oravat löytävät ne yleensä heti, mutta eivät syö norkkoja sillä paikalla, vaan kantavat ne ensin varastoihinsa. Parhaina öinä nipuista on hävinnyt tuhansia norkkoja. Aluksi emme meinanneet millään keksiä, minne ne niitä piilottavat. Niitä ei löytynyt pöntöistä, ei oravan tai rastaan pesistä, ei risukasoista eikä maakoloista. Lopulta asia selvisi. Ne pinoavat ne kauniiksi kasoiksi tuuheiden kuusenoksien päälle, keskim. n. 15 m:n korkeuteen. Sieltä ne niitä sitten hiljalleen hyödyntävät. Lumikin ne saattaa peittää, mutta liito-oravat kaivavat ne helposti esiin. Mutta minkä takia ne lopulta varastoivat niitä. Voisivathan ne syödä norkot suoraan niistä viemistämme nipuista, tai läheisistä luonnon lepistä. Syitä on ehkä parikin. Lehdettömät luonnon lepät ovat talvella vaarallisen Pertti Sulkava näkyviä ruokailupaikkoja, sillä petoja on aina liikkeellä. Norkkoja on parempi säilytellä ja käyttää tiheän kuusen suojassa. Liito-oravan ilmeisesti kannattaa ruokailla myös aika ylhäällä, paikalla, mistä on helppo liitää kauas, jos vihollinen ilmaantuu paikalle; eli ne meidän oksanippumme ovat olleet liian alhaalla. Hieman arvoituksellinen varastomestari on myös metsäsopuli. Se viihtyy parhaiten vanhassa sammalkuusikossa, jossa on runsaasti maakoloja. Loka-marraskuussa se niittää sammalmattoja, ottaa mukaansa sammalesta sen vihreämmän yläosan, ja kasaa niitä sitten keskim. nyrkinkokoisiksi kasoiksi kolojensa suulle. Kynsisammal on mieluisin varastoitava, mutta seinä- ja kerrossammalkin kelpaavat. Jos sopuleita on vähän, varastoja ei yleensä tehdä, mutta kun kanta huippuvuonna tihentyy, varastointikin kiihtyy. Joskus on laajaltakin alueelta lähes kaikki sammalikot höylätty sileiksi, ja varastoja löytyy melkein joka kolontapaisesta. Mutta miksi ne varastoivat? Voisihan sammalet syödä siellä kasvupaikoillaankin. Pelkäävätkö ne tiheän kannan aikana, että sammalet lähialueilta loppuvat? Päiväsaikaan ruokailu avoimella sammalkentällä on tietysti vaarallista, mutta enimmäkseen sopulit ovat yöeläimiä. Pöllöjen takia ehkä silloinkin kannattaa ruokailla kolossa. Mutta todennäköisin syy metsäsopuleiden varastointiin lienee, että ne pelkäävät syksyn räntäsateita, joiden jälkeen sammalet voivat jäätyä hankalasti syötäväksi tönköksi. Silloin on kiva mutustella sateensuojassa olleita sammalia. 18

Ja vielä yksi varastoija. Jo pikkupoikana katselin närhiä, jotka kantoivat perunoita ja viljantähkiä pellolta metsään. Juoksin perässä ja uskoin löytäväni niitä jostain oikein ison kasan. den oksiin ja jäkälätuppoihin, mutta närhi lentää aina niin kauas, ettei näe minne se sen leivänpalan lopulta asettaa. Miksei närhi sitten tee isoja varastoja? Syynä ovat varmaan metsän myyrät ja muut eläimet. Isolle varastolle kertyisi helposti paljon ottajia, mutta yksittäisistä pikkukätköistä aina joku säilyy. Samasta syystä kai oravakin kätkee kävyt yksitellen, ei kasaan. Oravan käpypiilot paljastuvat hyvin talvella, kun se kaivelee niitä lumen alta. Oravahan keräilee lisäksi sieniä. Ne se asettelee kuivumaan puun oksille, hyvinkin näkyvästi. Ne eivät taida muille kelvata. Etsintä on jatkunut jo 60 v., mutta edelleen se kunnon närhen varasto on löytymättä. Vähitellen on selvinnyt, että eivät ne tee isoja kasoja, vaan tökkivät saaliinsa yksitellen sammalikkoon. Tosin vielä näillä viimeaikojen kuukkeliruokinnoillakin närhi on säilyttänyt salaisuuttansa. Kuukkeli kätkee aarteensa usein aivan lähipui- Närhi kantaa suuretkin pullanpalat kokonaisina ruokintapaikalta kätköihinsä. Kuva: Ari Aalto 19

Luonnonystävien toiminkuva: Ari Aalto Haapamäen vaihtotorilla on vilskettä lauantaisin. Kuva: Esa Aalto Lintulaskennat ovat olennainen osa keuruulaista luontoharrastusta. 20

taa kuvin ja sanoin Kuva: Roope Ruokonen Haapamäen Asemanniitylle saatiin opastaulu Suomen parhaaksi valitun, SLL:n ja VR:n yhteistyönä toteutetun maisemanhoitohankkeen myötä kesällä 2010. Kuva: Ari Aalto Luonnonystävien retkeläiset Keuruun-Multian Vesilahdensuolla syksyllä 2008. 21

Keurusseudun selkälokit erityisseurannassa Matti Aalto Selkälokkeja on tutkittu Keuruun ja Mänttä-Vilppulan järvillä yhtäjaksoisesti kymmenkunta vuotta. Ensimmäinen hyvä parimäärälaskenta tehtiin Keuruun järvillä jo vuonna 1992 (Sulkava & Lamminmäki 1993), mutta 2000-luvulla on alettu seuraamaan vuosittain myös pesimätulosta ja lukurengastettu poikasia sekä laajennettu tutkimusaluetta Mänttä-Vilppulaan. Parhaiten lokkitilannetta on seurattu Ukonselällä ja Kaijanselällä. Niillä koko järvi on kierretty sekä alkukesällä että poikasaikaan vähintään kerran. Keurusselältä on useina vuosina laskettu vain parhaat lokkipaikat. Kurkijärvi on laskettu tarkasti, mutta vuosi 2009 jäi väliin. Pienempiä järviä on havainnoitu satunnaisemmin ja niillä lokkimäärät ovat vähäisiä, joten niitä ei otettu mukaan kannankehitysaineistoon. Tutkimusalueen selkälokkien parimäärä (kuva 1) on vähentynyt ja pesimätulos (kuva 2) huonontunut 2000-luvun aikana. Vastaavaa vähenemistä on tapahtunut myös pitemmällä aikajaksolla (Aalto & Sulkava 2008). Vilppulan Likasensuon kaatopaikka suljettiin vuoden 2001 lopussa, mikä selittänee sen jälkeisen suuren kannanromahduksen. Kaatopaikka oli lähiseudun lokeille merkittävä ruokailualue. Vuodesta 2004 lähtien selkälokkien väheneminen on hidastunut ja kanta saattaisi olla vakiintumassa nykyiselle tasolle. Kesän 2010 poikastuotto oli pitkästä aikaa hyvä, vaikka jääkin kauas tutkimusjakson alun lukemista. 2000-luvun alkuvuosina Ukonselällä poikasmäärät olivat vain osan järveä kattavien laskentojen perusteella Kuva 1: Selkälokkien parimäärän kehitys Keurusseudun suurilla järvillä. Ukonselän aineistosta saa parhaan käsityksen tilanteesta. Keurusselällä laskentojen tehokkuus on vaihdellut. Vuoden 2010 parimäärälaskenta Keurusselällä oli kattava. 22

Kuva 2. Selkälokkien poikasmäärien kehitys Keurusseudun suurilla järvillä. Ukonselän+Kaijanselän aineistosta saa parhaan käsityksen tilanteesta. Keurusselällä laskentojen tehokkuus on vaihdellut. Vuoden 2010 poikaslaskennassa osa Keurusselkää jäi käymättä. selvästi suurempia kuin vuonna 2003 alkaneissa tarkemmissa laskennoissa. Silloisia parimääriä, poikastuottoa ja kannanromahdusta on pohdittu jo tuoreeltaan (Aalto 2003), mutta kaatopaikan vaikutusta ei ole aiemmissa raporteissa huomioitu. Syitä siihen on monia, mutta niiden keskinäistä painoarvoa ei tiedetä. Muuttomatkoilla pahimpana tekijänä pidetään ympäristömyrkkyjä, mutta myös ihmisen aiheuttamat talvehtimisalueiden elinympäristömuutokset ja metsästys voivat olla kantaa merkittävästi vähentäviä tekijöitä. Pesimäaikaan pahimmat vaarat ovat ihmisten aiheuttama häirintä ja Valtakunnallisesti selkälokki on vähentynyt jo pitkään (Väisänen ym. 1998). Kuva 3. Selkälokki munii yleensä 3 munaa. Keskimääräinen munaluku Keurusseudun suurilla järvillä on 2,7 (n = 69 pesää). Kuva: Matti Aalto 23

Kuva 4. Selkälokin muna- ja poikasmääriä Ukonselältä. Munamäärät on laskettu toukokuun lopulla ja poikasmäärät heinäkuussa. Munat on laskettu niistä pesistä, jotka helposti löytyvät, mutta poikasmäärä sisältää suurella varmuudella alueen kaikki poikaset. minkki sekä ojituksesta ja säännöstelystä johtuva vedenpinnankorkeuden nopea vaihtelu. Suurin osa Keurusseudun pesinnöistä tuhoutuu munavaiheessa (kuvat 3 ja 4). Pääosa pareista kuitenkin yrittää pesintää. Myös harmaalokkia on pidetty uhkana pesiville selkälokeille, mutta Keurusseudun havaintojen mukaan harmaaja selkälokit elävät sopuisasti samoilla luodoilla. Tutkimusjärvillä on rengastettu (kuva 5) noin 110 lokinpoikasta ja niistä on niin ikään saatu toistasataa kontrollia. Rengastuksella selvitetään lokkien liikkeitä ja uhanalaistumisen syitä. Rengastusten perusteella tiedämme, että monet Keurusseudun lokinpoikaset ja aikuisetkin menevät Tampereen kaatopaikalle tankkaamaan muuttomatkaa varten. Myös muilta kaatopaikoilta eteläisestä Suomesta on useita kontrolleja. Muuttomatkalla lokit ruokailevat ainakin Keski-Euroopan kaatopaikoilla. Kauimmaiset kontrollit on tehty Israelissa, mutta talvehtimisalueilta Afrikasta ei havaintoja Keurusseudun lokeista toistaiseksi ole. 24 Nuoruusvuodet selkälokki viettää yleensä ulkomailla ja palaa ensimmäisen kerran pesimään 3-4 vuotiaana. Muutamia poikasena rengastettuja yksilöitä on palannut synnyinpaikalleen Keurusseudulla ja jotkut ovat löytäneet uuden kodin muualta Suomesta. Kiitokset Esa ja Ari Aallolle sekä muille lokkihommissa mukana olleille! Kuva 5. Selkälokeille on laitettu värillisiä renkaita, jotka pystytään lukemaan kiikarilla tai kaukoputkella. Kuva: Ari Aalto

Lähteet: Aalto M. 2003: Selkälokki ja härkälintu tyyppilajeina Vilppulan Kolhossa. Suomenselän Linnut 3/2003. Sulkava R. & Lamminmäki J. 1993: Keuruun selkävesilinnusto. Suomenselän Linnut 2/1993. Väisänen R. A., Lammi E. & Koskimies P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. Otava, Keuruu. Aalto M. & Sulkava P. 2008: Miten kuikka, sekä selkä- ja harmaalokki pärjäävät Keuruun järvillä? Suomenselän Linnut 2/2007. Luonnollista leirielämää jo 20 vuotta! Matti Aalto ja Henna Soini Kevät tulee. Lumet alkavat sulaa vauhdilla ja tiaisten sirkutus kuuluu sisälle asti. Suupielet kääntyvät hymyyn päivän pidentyessä ja luonnon muuttuessa taas värilliseksi pitkän talven jälkeen. Myös ajatukset muuttuvat pirteämmiksi perheiden miettiessä kesälomasuunnitelmia. Yksi asia on varma: luontoleirille on päästävä! hossa on leireilty siitä lähtien vuosittain jo kymmenen vuoden ajan. Kesällä 2010 oli siis järjestyksessään 16. lastenleiri. Vuoden 1999 leiri pidettiin osittain keuruulaisin voimin Petäjävedellä. Ensimmäiset leiriläiset ovat jo kasvaneet aikuisiksi, osa heistä on nykyään itse vetäjinä katsomassa uusien reippaiden lasten perään. Lasten ikähaarukkaan mahtuu koko nykyinen alakoulu. Tämän jälkeen on mahdollista päästä apuohjaajaksi, mikäli tiedot ja taidot siihen tuntuvat riittävän. Näin innokkaimmat ovat päässeet jatkamaan leireilyä ja heistä voi hyvinkin tulla tulevaisuuden aktiivisia leiriohjaajia. Ohjaajina leireillä on aina ollut monipuolinen 2-8 hengen porukka luontotietäjiä ja leiriemoja. Keurusseudun luonnonystävien ensimmäiset lastenleirit järjestettiin kesinä 1991 ja 1992 Riihossa. Valkeajärven leirikeskuksessa leireiltiin 1993 ja 1995. Vuosien 1994 ja 1998 leirit pidettiin Pihlajaveden Lapinrannassa. Riihon leirikeskus vakiintui jälleen leiripaikaksi kesällä 2001 ja Rii- Kaukoputki on luontoleireillä kovassa käytössä. Kuva: Tuomas Syrjä 25

Vaikka ohjaajien osaamiseksi riittää kyky toimia lasten kanssa, on aktiivisesti luontoa harrastavia maisteritason biologejakin vuosittain mukaan saatu. Leirit ovat kestäneet keskimäärin kolme vuorokautta ja 20 35 leiriläisen joukkoon on usein mahtunut myös muutama ulkopaikkakuntalainen. Ensimmäinen ilta jännittää jokaista, joten mikä olisikaan parempi idea kuin polkea läheiselle koskelle kurkkimaan vesisiippojen öisiä liikkeitä? Ei mikään. Viimeisen viiden vuoden aikana lepakkoretkestä on tullut oikea hitti! Hurjan retken päätteeksi painetaan päät tyynyyn ja odotellaan seuraavaa aamua, jolloin leiri pääsee todella vauhtiin. Majoittuminen hoidetaan leirikeskuksen sisätiloissa ja ruokakin on useimmin ostettu leirikeskukselta. Alkuaikoina ruuanlaitto oli ohjaajien vastuulla ja muutamina vuosina kokkaamassa olivat Mannerheimin Lastensuojeluliiton aktiivit. Leiriin on usein sisältynyt myös yksi maastoruokailu, jolloin lapset ovat itse saaneet harjoitella ruuanlaittoa trangioilla. Retkillä ja pihapiirissä havainnoinnin kohteeksi ovat päätyneet niin linnut, kasvit, perhoset, vesi- ja maaötökät kuin kotieläimetkin. Myös nisäkkäitä, matelijoita ja sammakkoeläimiä, jälkiä ja jätöksiä sekä sieniä on kirjattu leirien lajilistoille. Usein on rakennettu linnunpönttöjä ja harrastettu muutakin askartelua, kuten perhoshaavien tai keppihevosten tekoa. Varsinkin iltaisin pelit, leikit, saunominen ja uinti ovat olleet pääroolissa. Polkupyörät ovat kuuluneet leiriläisten varustukseen lähes joka vuosi, mikä on mahdollistanut vierailun hieman kauempana olevilla luontokohteilla. Leiriohjelmat ovatkin sisältäneet retkeilyä monipuolisesti erilaisissa elinympäristöissä. Vuosittain tutuksi ovat tulleet niin metsät, rannat, maalaismaisema, suo kuin koskikin. Elämyksellinen aamuyön vapaaehtoinen linturetki on aina ollut aktiivisimmille leiriläisille yksi kohokohdista. Kun leiriläiset kantavat viimeisiä kamppeitaan ulos leirikeskuksesta ja testaavat vielä vanhempiensa luontotietämystä tekemällään luontopolulla, on ilmassa haikeutta, iloa ja ehkä hitunen odotusta. Sekä vanhempien että lasten suusta kuuluu yhteinen kysymys: Joko ensi kesän leiriviikonloppu on varattu? Saukkomailla Risto Sulkava Talvisaikaan saukon löytää varmimmin koskien sulapaikoilta. Kuva: Risto Sulkava 26 Keuruun seudun saukkokannan tarkkailua on jatkettu. Tutkimus ei viime vuosina ole ollut yhtä tarkkaa ja tehokasta kuin aiemmin. Kuitenkin vakiolaskennat on tehty ja monien saukkotutkimuksessa aiemminkin avustaneiden henkilöiden aktiivisuuden ansiosta myös kokonaiskannan arvioinnissa on edelleen päästy kohtuulliseen tarkkuuteen.

Mitään ihmeellistä muutostakaan ei saukkojen määrässä tai muussa elämässä ole tapahtunut. Saukot voivat Keuruun seudulla edelleen hyvin. Neljän pitäjän kokoisella tutkimusalueella on vuosittain hieman vaihdellen 50-80 saukkoyksilöä, joukossa aina kymmenkunta poikuetta. Saukkopentueiden poikasmäärät ovat nykyään pieniä, yleensä vain yksi poikanen kussakin poikueessa. Aiemmin jo Keuruun tutkimusalueella osoitettiin, yleisekologisen mallin mukaisesti, että poikasten määrä poikueessa vähenee kun saukkokanta tihenee. Tämä johtuu kilpailun lisääntymisestä. Osa naaraista joutuu heikompilaatuisille vesistöalueille, saa vähemmän ravintoa ja kykenee tuottamaan vain yhden jälkeläisen. Parhailla vesireiteillä voi kuitenkin tänäkin talvena tavata emon myös kahden tai jopa kolmen poikasen kanssa. Viime talvi oli pitkästä aikaa perinteinen keskisuomalainen talvi. Pitkä pakkaskausi keskitalvella jäädytti purot tehokkaasti. Aiempien kokemusten mukaan tämä karsi joitakin heikommille elinpiireille asettuneita saukkoyksilöitä tai ainakin edellisen kesän poikasia. Joitakin kuolleita saukkoja päätyi taas myös tutkijoiden käsiin. Se, kuinka paljon pudotusta kantaan lopulta tuli, riippuu kuitenkin mm. jäänalaisten tunneleiden muodostumisesta. Varmuuden asiasta saa vain, jos selvittää saukkojen määrän tulevana talvena. Jokien ja purojen varsilla on aina jotakin kivaa nähtävää. Ensilumen-, pakkasaamun-, koskikara- ja hyydepatoretki jokivarteen kannattaa taas tehdä. Kertokaapa myös havainnoistanne kun saukkoja tai saukonjälkiä tapaatte. Olemme vuodesta 1981 alkaen järjestäneet useimpina kesinä yleisökyselyitä ja kisoja eri aiheista, useimmiten yhdessä Suur- Keuruu -lehden kanssa. Ensimmäisellä kerralla etsittiin suurimpia muurahaispesiä. Sittemmin aiheina ovat olleet ainakin erikoiset puut, pitkät naavat, supat ja siirtolohkareet, lähteet, kalat, kasvit, hiekkarannat, pahkat ja käävät, kolopuut, isot puut, muurahaispesät uudelleen, maisemat, joutsenet, siilit, lepakot, luonnonoikut, sammakot ja matelijat sekä harvinaiset ja uhanalaiset kasvit. Seuraavassa lyhyesti viiden viimeisen kisan annista. Kisojen aineistot ovat yhä tallella, jos joku vaikka haluaisi niitä tarkemmin tutkistella. Luontokisat 27 Lepakot Pertti Sulkava Kesällä 2006 kyselimme yleisöltä tietoja lepakoista. Havaintoja ja muita tietoja kertyi runsaasti. Niitä ilmoitettiin Keuruu- Multialta n. 70 alueelta, yhteensä pitkälti yli 100 yksilöstä. Eniten nähtiin vesisiippoja, jotka lentävät pitkin veden pintaa, usein siltojen alla. Hyviä katselupaikkoja ovat esim. Huumonsalmen silta Riihossa ja Kirkkokanava Pihlajavedellä. Toiseksi eniten tavattiin todennäköisiä viiksisiippoja, jotka lentävät usein aika alhaalla, pihojen ja rakennusten ympärillä.

Ilmeisiä pohjanlepakoita tavattiin enemmän metsäseuduilla, teiden päällä ym. Ne lentävät yleensä ylempänä, isojen puiden latvoissa. Keuruulta on havaintoja myös korvayököstä. Päivälepopaikkoja löytyi kymmenittäin, mutta talvehtimispaikkoja ei paljastunut. Päiviään lepakot viettävät pääosin rakennusten ullakoiden rakenteissa, mutta myös vanhojen kivisiltojen ja puiden koloissa. Tämän kyselyn mukaan kissa on lepakoiden pahin vihollinen. Luonnonoikut Kesällä 2007 kyselimme havaintoja erilaisista luonnonoikuista. Niitä ilmoitettiin aika niukasti, yhteensä 43. Erikoisia puita ja puuyhdistelmiä löytyi 12 (luutamänty, pensaskuusi, kultakuusia, maakuusi, majakuusi, pylväskoivu, pari erikoisesti haarautunutta puuta, pari toisiaan halaavaa puuta ja erikoiset männyn vuosikasvaimet). Puihin liittyviä olivat myös iso pahka pienessä koivussa ja erikoinen juurimuodostelma kiven ympärillä. Albiinoista kasveista tuli 6 havaintoa (horsmat, kissankello ja harakankello sekä marjoina mustikka ja puolukka). Sieniä ilmoitettiin 7 (isot keltahaarakkaat, korvasieni, kaalia muistuttava kanttarelli, kuppimainen kärpässieni ja lapakka). Harvinaisia kasveja tavattiin 3 (kirkiruohot, hirvenkellot ja huiskilopietaryrtti) ja erikoisia kukkamuotoja 3 (kerrottu sinivuokko ja säteittäiset niittykellukat). Lisäksi löytyi erikoinen porkkana, sireenikiitäjän toukkia, muurahaisleijonia, korpimetso (joka tosin 28 saattoi olla vaihtopukuinen koirasteeri), albiino sorsan poikanen, istuvaan asentoon kuollut naurulokki, hiidenkirnu ja pöytäkivi. Luonnon monimuotoisuutta kaikki tyynni. Sammakot ja matelijat Kesäkisassamme 2008 kyselimme havaintoja matelijoista ja sammakkoeläimistä. Tietoja kertyi runsaasti. Näytti siltä, että tavallisia sammakoita, rupikonnia, kyitä ja sisiliskoja on Keuruu-Multia seudulla useimmilla alueilla melko yleisesti, ja niiden kannat tuntuisivat olevan vakaita. Viitasammakoilla on vakiopopulaatiot parhaiden lintujärvien (lintutornien) tienoilla, mutta niitä ei tavattu muualla. Vaskitsoja on jonkin verran ainakin Keuruun itäosissa, Asunnan-Huttulan- Jukojärven-Isojärven seudulla. Vesiliskoja on elellyt monin paikoin vielä 1960-luvulla, mutta ei sen jälkeen. Pohjanlepakko on yleisin lepakkomme. Kuva: Markku Saarinen

Kuolivatko ne 1970-luvun pahimpiin happosateisiin? Vesiliskot ehkä ovat palaamassa istutuskalojen mukana. Rantakäärmeitäkin on ilmeisesti ollut täällä aikaisemmin, mutta varmat uudet havainnot puuttuvat. Tosin kaukana ne eivät ehkä ole, sillä Kolhon suunnalta on melko tuoreitakin havaintoja. Mainittakoon, että samoihin aikoihin Helsingin seudulla tehdyn selvityksen mukaan kaikki matelijat ja sammakkoeläimet ovat siellä vähentyneet reilusti, osa ilmeisesti hävinnyt alueelta kokonaan. toukista, mutta myös kovakuoriaisista, etanoista, simpukoista, heinäsirkoista ja hämähäkeistä. Pääosa vastauksista tuli sähköpostitse, osassa oli myös kuva mukana. Harvinaisimpia ja erikoisimpia lajeja olivat sarvikuonokas, juomu- ja viherkukkajäärä, ukkoetana, riikinkukkokehrääjän toukka, isot vaeltajaperhoset amiraali ja ohdakeperhonen, ukkonuijapistiäinen, töpökatti ja aitoristihämähäkki. Mutta enemmänkin olisi havaintoja voinut tulla, esim. suursukeltajista, jouhimadoista, simpukoista, kotiloista tai vaikkapa lapamadoista. Mielenkiintoista oli havaita, että alueellamme kuitenkin ainakin kesäaikaan asustaa useampia hyönteisharrastajia, mm. Ossi Nieminen Asunnalta, Sirpa Mäkelä Pihlajavedeltä, Anja Ström Multialta ja tietysti Haapamäen perhosporukka (Sulkavat & Aallot). Ötökkäkisa Kesän 2009 kisassa kyselimme havaintoja pienistä selkärangattomista eläimistä: hyönteisistä hämähäkeistä, nilviäisistä, madoista jne. Vastauksia kisaan tuli kohtalaisesti, eniten perhosista ja niiden Tummajalokuoriaisen elinpaikkoja tunnetaan Keurusseudulta vain yksi, Haapamäellä Porin radan ratapölkyissä. Kuva: Ari Aalto 29

Harvinaiset ja uhanalaiset kasvit Luonnon monimuotoisuusvuoden kunniaksi etsimme kesällä 2010 kasvimaailman monimuotoisuutta, eli erikoisia kasvilajeja. Tässäkin kisassa tuli esille, että kasviharrastus ei nykyään ole mitenkään in. Eniten kasvit kiinnostavat vanhoja ihmisiä, jotka ovat opiskelleet niitä aikoinaan koulussa. Ennen nuoriso keräsi pinnoja luonnosta, nyt supermarkettien hyllyiltä. Mutta kyllä tähänkin kisaan vastailtiin. Eniten ihmiset kiinnostuivat kämmeköistä, joita tosin löydettiin vain kolme lajia: maariankämmekkä, valkolehdokki ja yövilkka. Keuruulla kasvaa kymmenkunta muutakin kämmekkälajia, mutta ne ovat vaikeampia havaita ja pääosa tosi harvinaisia. Toinen paljon havainnoitu kasviryhmä oli talvikit. Niitä löydettiin viisi lajia: iso-, pikku-, kelta-, tähti- ja kellotalvikki. Talvikit ovat kivoja ikivihantia metsäkasveja. Ylipäätään enimmät ilmoitukset koskivat metsälajeja, edellä mainittujen lisäksi mm. metsävirnoja, näsiöitä, konnanmarjoja ja kevätlinnunherneitä. Niityiltä, lähinnä tienvarsilta, löytyi mm mäkitervakko, ketoneilikka, käenkukka, vilukko, valkoailakki ja oranssikeltano. Erikoisimpia olivat havainnot noidanlukoista, joita Keuruulla kasvaa vain muutamalla kuivalla pihakedolla, mm. Pihlajaveden Mäkikylällä, Pohjoisjärven Mäkikylällä, Ruokosjärvellä ja Pohjoisjärvellä. Niitä löytyi ilmeisesti kolme eri lajiakin: keto-, aho- ja pohjannoidanlukko. Karkoittaako laulujoutsen vesilinnut järviltämme? Jouko Pihlainen Useat metsästystä harjoittavat henkilöt ovat kertoneet havainneensa sorsien kadonneen metsälammilta ja pikkujärviltä joutsenparin tullessa pesimään paikalle. Tämä käsitys on levinnyt yleiseksi luuloksi. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Joutsen on toki iso ja vahva lintu, joka puolustaa laajaa reviiriään raivokkaasti lajitovereiltaan, jopa niin että kerran joutsenparin reviirille eksynyt yksinäinen joutsen hakattiin ja hukutettiin hengiltä. Reviirille ei ole asiaa suurillakaan joutsenten muuttoparvilla. Mm. Keuruun Valkealahden Raatelahdella pesivä joutsenpari ei suvainnut muuttavia joutsenia. Muita vesistöjä aikaisemmin sulava lahti houkutti laskeutumaan, mutta tulokkaat saivat aina pesiviltä lähdöt. Ketveleen Kaivoslahdelle yrittävä metsähanhikin poistui hyvän sään aikana saadessaan joutsenen peräänsä. Metsähanhi pesii soilla, joten reviirikiistoja näiden lajien välille ei synny. Kanadanhanhen leviämistä seudullemme joutsenet kuitenkin rajoittavat. Kanadalainen pesii epäonnekseen järvillä laulujoutsenten tapaan. Joskus joutsen uhkailee pesän viereen tuppautuvia sorsia ja uikkuja, mutta ei häädä niitä järveltä. Joutsenlammen keväinen vesilintupaljous näyttää häviävän kevään edetessä ja joutsenten alkaessa pesimään. Syynä ei ole joutsenpari, vaan vesilintujen normaali käyttäytyminen. Parittelujen jälkeen vesilintukoiraat lähtevät aina väljemmille vesille. Naaraat vetäytyvät pesimään, jolloin järvellä käydään 30

vain pikaisesti ruokailemassa. Poikasten kuoriuduttua vesilintuemot pitävät, varsinkin alussa, poikasensa vesikasvillisuuden suojassa. Vesilinnut palaavat näkyville vasta loppukesällä. Tästä syntyy mielikuva vesilintujen katoamisesta, kun järvellä näyttää olevan vain hautova joutsenpari. Muutamat lintulajit pesivät mielellään lähellä joutsenia. Esimerkiksi lokit ja silkkiuikut hakevat vahvoista joutsenista turvaa minkkejä, supikoiria ja kettuja vastaan. Nämä pedot joutsen pystyy karkoittamaan pesänsä luota. Joutsenten ruokailutapana on nyhtää järven pohjasta kasvien juuria. Juurten mukana pintaan nousee monenlaista syötävää vesilinnuille. Varsinkin syksyisin joutsenten seurassa nähdään sorsia, joita joutsenet eivät aja pois. Laulujoutsenten ja vesilintujen suhdetta on tutkittu perusteellisesti Pohjois-Suomessa. Metsästäjä -lehdessä tutkijat osoittavat selvästi, etteivät joutsenet vähennä sorsakantaa pesimäjärvillään. Laulujoutsenkannan kasvusta on kannettu huolta. Suuret parvet pelloilla ovat hermostuttaneet maanviljelijöitä. On jopa vaadittu joutsenten metsästyksen aloittamista. Parvissa on kuitenkin kaksi kolmasosaa pesimättömiä lintuja, jotka viettävät kesäkauden ilmeisesti Venäjän Karjalassa. Pesivää joutsenkantaa tulevat rajoittamaan sopivien pesäpaikkojen puute ja suurpedot. Vapaat ruohikkolahdet ja pikkusaaret loppuvat. Upea kansallislintumme laulujoutsen oli metsästyksen vuoksi katoamassa linnustostamme. Vuosikymmenien rauhoituksen jälkeen joutsenet ovat vähitellen oppineet luottamaan ihmisiin, joten metsästys olisi räikeää luottamuksen pettämistä. Laulujoutsenet tulevat hyvin toimeen sinisorsienkin kanssa. Kuva: Ari Aalto 31

Kotipihan monimuotoisuutta Muurahaisten sotaretki Kerran takavuosina kotipihamme toisella laidalla eleli pieniä mustia muurahaisia eli mauriaisia. Niitä on siinä vieläkin. Pihan toisella laidalla asusti isompia mustia eli mustamuurahaisia. Yhtenä lämpimänä aurinkoisena kesäpäivänä havaitsin keskipihalla epätavallisen vilkasta muurahaisliikennettä. Pysähdyin tarkastelemaan tilannetta. Isommat mustat juoksivat siinä edestakaisin, ja kaikilla kohti omaa pesää kulkevilla oli leuoissaan jokin musta pallo. Ajattelin niiden kantavan jotain siemeniä, ja päätin ottaa niiltä niitä muutamia lähempään tarkasteluun. Mutta kuinka kävikään. Kun sain heinänkorrella tökkien mustamuurahaisen irrottamaan otteensa siemenestä, siemen lähtikin juoksemaan. Eli isommat olivatkin ryöstöretkellä; hakivat pienempiään omaan pesäänsä orjiksi. Samanlaista touhua seurasin kerran tuolla lähimetsässä. Siellä tavallisen näköiset kekomuurahaiset kantelivat toisiaan pitkin metsäpolkua. Nytkin kuljetettavat olivat nättinä pallona ryöstäjien leuoissa. Kun tarkemmin katselin hommaa, havaitsin, että ryöstäjät olivat punaruskeilta osiltaan hieman punaisempia kuin saaliit. Ne oli Pertti Sulkava vat siis verimuurahaisia, jotka tunnetusti käyttävät paljon orjatyövoimaa. Luonnon tasapaino palautui Kymmenkunta vuotta sitten kotipihallamme oli aivan tuhottomasti ryppyviholaisia, eli niitä pieniä keltiäisiksikin kutsuttuja otuksia, jotka purevat polttavan kipeästi ihmisiäkin, jos pääsevät vaatteiden alle. Pikku pesäkekoja oli sadoittain. Mihinkään ei voinut rauhassa istahtaa ja suunnittelin jo kaikenlaisia keinoja niiden vähentämiseksi. Mutta seuraavana kesänä homma ratkesi luonnon menetelmällä. Ihmeekseni havaitsin erilaisten rakennelmien vierellä, lähellä maan pintaa, hämähäkin verkkoja, joissa roikkui selvästi ryppyviholaisten jäännöksiä. Arvelin heti, että nyt olen tainnut saada apulaisen kiusallisten pistelijöiden kurissapitämiseen. Ja lopulta näin sankarinkin. Se oli pieni, vain hieman viholaista suurempi, tumma hämähäkki. Sillehän riitti ruokaa, se tietysti lisääntyikin villisti, ja viholaiset alkoivat huveta. Tuon kesän jälkeen pihassamme on ollut noita ikäviä pistelijöitä varsin harvassa. Luonnon tasapaino palautui. Muurahaisten touhuja on mukava seurailla. Kangassinisiiven lento on tullut tiensä päähän. Kuva: Ari Aalto 32

Lehdenleikkaajat Kesäpihallamme kasvaa useita isoja kuusia ja niiden alla pari kituliasta vaahteraa. Muutama kesä sitten havahduin ihmettelemään vaahteroiden lehtien uudenlaista laitaa. Niistä oli selvästi leikelty pois pienen sormenkynnen kokoisia paloja. Muistiin palautui heti naapurin puheet lehdenpaloja kantavista mehiläisistä. Vähitellen asia alkoi selvitä. Pihapiiriimme oli asettunut verhoilijamehiläisiä, jotka irrottavat terävillä leuoillaan kasvien lehdistä paloja, ja rakentavat niistä jonnekin koloon pesänsä. Sellainen löytyikin remontin yhteydessä naapurin ikkunakarmin takaa. Lehden paloista oli muotoiltu ryhmä 1-2 cm:n pituisia putkia, joissa oli toukkia. Näille verhoilijoille näytti kelpaavan ainoastaan vaahteran lehdet. Muista lehtipuista ei rakennusaineita haettu. Verhoilijamehiläiset ovat tavallisten mehiläisten, ampiaisten ja muiden yhteiskuntapistiäisten evoluution alku. Ne eivät vielä osaa tehdä kennoja vahasta tai harmaasta puumassasta, eivätkä elä isoina yhdyskuntina. Mutta osaavatpa kuitenkin jo rakentaa suojia toukilleen ja ruokkia niitä. Kukkakärpästen kesäelämää Ja kun ne lensivät yhtä aikaa, ne törmäilivät toisiinsa. Niillä oli selvästi reviiririita. Tutkin ötökkäkirjaa ja totesin, että kyseessä oli laji nimeltään rantakärpänen. Se elelee erilaisilla rannoilla, nyt siis noiden altaiden. Muutamaa päivää myöhemmin huomasin, että altaiden tienoilla lenteli kolmaskin saman lajin kärpänen, hieman pienempi kuin em. pukarit. Mutta sitä ei ajettukaan pois, vaan altaiden valtiaat alkoivat esittää sille erilaisia lentonäytöksiä, ja sitä selvästi yritettiin houkutella omalle vesialtaalle. Naaras oli tullut paikalle. En ehtinyt katsella tätä soidintouhua loppuun asti, mutta loppukesällä havaitsin, että molemmissa altaissa uiskenteli reilun sentin pituisia valkoisia toukkia, joilla oli pitkä hengitysputki toisessa päässä. Soidin oli tavoittanut tarkoituksensa, jälkeläisiä oli tullut. Kuva-arvoituksen ratkaisu Kuva: Matti Aalto Muutama kesä sitten asetin kotipihallemme pari pienehköä (20x30 cm) muoviallasta, lähinnä lintujen ja perhosten juoma-astioiksi. Ne unohtuivat siihen sitten koko kesäksi - välillä taisin vähän lisäillä vettä. Kerran altaiden lähistöllä oleillessani huomasin, että toisen laidalla istuskeli melko iso kaunis kukkakärpänen, joka vähän väliä lennähti voimakkaasti suristen ilmaan, ja palasi taas altaalle. Ja toisella altaallahan oli toinen samanlainen pörisijä. 33 Esa Aalto kävelee lähes kaatuneen männyn rungolla Ukonselän Selkisaaressa kesällä 2009. Kuvaa oli käännetty 90 astetta.

Miten sammakot pärjäävät? Maailman sammakkokato nousi otsikoihin jo 1990-luvun alkupuolella. Jo silloin havaittiin, että eri puolilla maailmaa sammakkoeläimet vähenivät ja lajeja alkoi kuolla sukupuuttoon. Kadon syyt vaihtelivat elinympäristöjen katoamisesta, happamoitumisen kautta, otsonikadon aiheuttamaan UV-B-säteilyn lisääntymiseen, ympäristömyrkkyihin ja haitallisiin vieraslajeihin. Lopulta yhdeksi suurimmista yksittäisistä syistä paljastui sienitauti, joka oli peräisin afrikkalaisesta kynsisammakosta. Kynsisammakko oli sopeutunut tautiin, mutta muut maailman sammakkolajit eivät. Tauti pääsi leviämään ympäri maapalloa, kun kynsisammakoita siirrettiin kaupallisiin laboratorioihin. Kynsisammakoita käytettiin aluksi raskaustesteissä, myöhemmin muissakin tarkoituksissa. Suomen sammakkoeläinkantojen kehitys tunnetaan varsin huonosti. Sammakoita kyllä näkee, mutta siitä ei voi päätellä runsaudessa tapahtuvia muutoksia. Järjestelmällistä sammakkoseurantaa, lintujen, nisäkkäiden tai perhosten kannankehityksen seurantojen tapaan, ei Suomessa ole. Ainut laatuaan lienee Keuruun Risto Sulkava Haapamäen ympäristössä tehty tutkimus, jossa sammakon ja rupikonnan kannankehitystä on seurattu jo 17 vuotta. Miten selvittää kannankehitys? Seurantamenetelmä on yksinkertainen. Tavallinen sammakko (Rana temporaria) kutee keväällä erilaisiin pieniin lammikoihin. Hyvälle kutupaikalle saattaa kertyä satoja sammakoita. Jokainen naaras tuottaa yhden kutukasan. Kun laskee kutukasat, saa selville kuteneiden naaraiden lukumäärän. Koiraita voi tutkimusten mukaan olla paikalla joko enemmän tai vähemmän kuin naaraita, mutta seurantaa varten tarvitaan vain tieto vuosittaisten kutukasojen määristä. Sammakot ovat myös paikkauskollisia. Ne saapuvat samalle kutupaikalle ja kutevat vuodesta toiseen samaan kohtaan rantaa. Kasvillisuuden tai muiden olosuhteiden muuttuessa ne toki vaihtavat paikkaa. Keski-Suomessa sammakkolaskenta ajoittuu toukokuun alun ja puolenvälin välille, riippuen kevään etenemisestä. Kutupallot on syytä laskea ajoissa, ennen kuin ne leviävät yhtenäiseksi lautaksi. SAMMAKKO 1 Tavallinen sammakko on jokaiselle tuttu loikkija. Kuva: Ari Aalto 34

Rupikonna on helppo tuntea rupisesta ihosta. Kuva: Ari Aalto Rupikonna (Bufo bufo) on vaikeampi laskettava. Rupikonnat kutevat suuremmilla lammilla ja järvillä. Niiden kutu sijaitsee pitkinä nauhoina rantavedessä. Nauhoja on vaikea havaita, eikä yksittäisen naaraan tuotoksia saa nauhasykkyröistä mitenkään erilleen. Rupikonnat eivät myöskään kerry samoihin kohtiin, vaan niitä on melko tasaisesti suurenkin lammen koko auringonpuoleisella lämpimällä rannalla. Rupikonnien kansoittamilla suuremmilla lammilla ja järvillä vesi lämpenee pieniä hitaammin. Siksi rupikonnien kutu alkaa vasta kun sammakot jo lopettelevat. Voimakkaita myrkkyjä sisältävien rupien vuoksi vain harva eläin kykenee syömään rupikonnia. Rupikonnat myös luottavat rupiinsa. Ne ovat melko pelottomia pulikoidessaan kutulammillaan. Siksi rantaviivaa pitkin rauhallisesti kävelevä ihminen voi helposti laskea konnayksilöt. Laskija oppii nopeasti erottamaan kutevien ahventen pakopyrähdykset sukeltavan rupikonnan jättämästä laineesta silloinkin, kun konna sukeltaa ennen kuin katse sen vedestä poimii. Myrkyllisyyteensä luottaen konnat myös viipyvät kutupaikoilla sammakoita pidempään. Vasta kun koiraat taistelevat viimeisistä naaraista, kertyen suuriksi konnakasoiksi, voi todeta kudun olevan lopuillaan. Kuva 1: Sammakon kutukasojen yhteenlaskettu määrä viisivuotiskausittain vuosina 1995-2009. 35

Vaihtolämpöiset eläimet kertyvät kylmän kevätveden aikaan aurinkoon. Varjon puoleista rantaa ei kutulammella tarvitse laskea. Vaihtolämpöisyys tuo tullessaan kuitenkin myös rupikonnalaskennan suurimman heikkouden, sääriippuvuuden. Laskenta onnistuu vain lämpimässä auringonpaisteessa ja melko tyynessä säässä. Kylmällä ja pilvisellä ilmalla konnat laskeutuvat pohjaan ja tuulisella säällä taas sukeltavia konnia ei huomaa. Osa keväistä jää väkisinkin laskentateholtaan heikoiksi, eikä lyhyt laskentasarja tällöin aina kerro oikeaa tulosta. Haapamäen seudun sammakkoeläinseurantaan valittiin 10 ympäristöiltään hieman toisistaan eroavaa sammakoiden kutupaikkaa ja 10 rupikonnalampea. Aluksi yritettiin kehittää menetelmä myös alueella harvinaisemman viitasammakon (Rana arvalis) laskentaan, mutta se osoittautui vaikeaksi. Lopulta viitasammakko jäi kokonaan pois seurannasta. Sammakon ja rupikonnan seurantapaikat on läpikäyty vuosittain samalla menetelmällä. Laskentasarja lienee Suomen pisin. Laskentaan ovat allekirjoittaneen lisäksi osallistuneet Pertti ja Raija Sulkava sekä Aallon veljessarja; Ari, Matti ja Esa, sekä satunnaisemmin muitakin mukaan halunneita. Sammakkokanta vaihtelee Sammakon kuteva kanta näyttää vaihtelevan myyräsyklien tapaan 3-4 vuoden jaksoissa. Pitkällä aikavälillä kanta näyttää melko vakaalta (kuva 2). Kun aineiston jakaa kolmeen viisivuotiskauteen, havaitsee kuitenkin pienen laskun kutukasojen määrissä (Kuva 1). Suuri osa sammakkonuorukaisista kuolee ensimmäisen elinvuotensa aikana, monet jo nuijapäinä kutulammikossa. Selviytymiseen vaikuttavat monet tekijät. Kuiva kesä voi haihduttaa nuijapäiltä veden, kova pakkastalvi tappaa talvehtijat tai petojen runsaus lisätä kuolleisuutta. Kutua tappavilla homeilla näyttäisi olevan selvä Kuva 2. Sammakon kutukasojen vuosittainen vaihtelu kymmenellä seurantapaikalla 1994-2010. 36

Kuva 3. Homeista johtuva sammakonkudun vuosittainen kuolleisuus prosentteina. merkitys sammakkopopulaatiolle (Kuva 3). Homeen runsaus taas näyttäisi olevan riippuvainen veden happamuudesta. Haapamäen leveysasteilla sammakkonaaras on sukukypsä noin kolmen vuoden ikäisenä. Kun vertaa kutevien naaraiden määrää kolmea vuotta aiemmin havaittuun kudun kuolleisuuteen, on yhtäläisyys selvä. Kudun kuolleisuus määrää myöhemmin kutupaikalla havaittavien naaraiden määrän. Rupikonnien runsaus yllättää Rupikonnien määrät aivan tavallisilla metsä- ja suolammilla ovat hämmästyttäviä. Seurannan kymmenen lampea eivät tuntuisi poikkeavan mitenkään lähiseudun muista lammista; kaikilla on keväällä paljon konnia. Keskimäärin 4,3 lasketun rantakilometrin matkalla on havaittu yli 1300 rupikonnaa, siis lähes 300 konnaa kilometrillä. Rupikonnakannassa ei ole havaittavissa mitään selkeää muutosta (kuva 4). Muutama selvästi heikompi vuosi voi olla seurausta kevään huonoista laskentasäistä. Viisivuotiskausien tarkastelukaan ei paljasta ainakaan mitään trendiä kannassa (Kuva 5). Jos kanta laski 1990-luvulla, se on 2000-luvulla taas kasvanut. Konnamyrkyn teho Rupikonnien myrkkyrauhasten teho saalistajia vastaan tunnetaan. Polttavankirpeä paha maku saa useimmat jättämään konnat rauhaan. Mutta yleisesti ei liene tiedossa, että myös nuijapäät ovat pahanmakuisia. Väite perustuu kutuympäristöihin. Rupikonnien kutulammilla on usein runsaasti kaloja, ahventa, haukea ja särkikaloja. Kaikki kutevat konnien kanssa samoilla rannoilla. Vähän myöhemmin nuijapäät uivat rauhassa avovedessä, jossa niiden luulisi välittömästi joutuvan kalojen suihin. 37

Kuva 4: Rupikonnien määrä suhteessa tutkittuun matkaan (keskimäärin 4300m) vuosina 1994-2010. Ero sammakoihin on jyrkkä. Sammakot kutevat pääosin kalattomilla pikkulammikoilla, jossa kalat eivät voi nuijapäitä syödä. Poikkeuksen tekevät ne uskalikot, jotka luottavat rupikonnien karkottavaan vaikutukseen. Rupikonnalampien rannoilla on siellä täällä myös tavallisen sammakon kutupalloja,koska kalat eivät pysty erottamaan eri lajien toukkia. Petoja kutupaikoilla Tavalliset sammakot ovat monille pedoille mieluisaa ruokaa. Saukot, minkit, ketut, supit, käärmeet, muutamat petolinnut (ainakin viiru- ja lehtopöllö, huuhkaja sekä hiiri- ja mehiläishaukka), kurjet, monet varislinnut ja hauet popsivat niitä aina tilaisuuden tullen. Helpoiten ne löytävät sammakoita kutupaikoilta. Nui- Kuva 5: Rupikonnien yhteenlaskettu määrä laskentakilometreihin suhteutettuna, viisivuotiskausittain 1994-2008. Viimeisessä pylväässä on vain kahden vuoden tulos, eli se ei ole muihin jaksoihin nähden vertailukelpoinen. 38

japäätoukat ovat kalojen herkkua, mutta kelpaavat myös isoille sukeltajille, sudenkorennon toukille ja muille hyönteispedoille. Mutta rupikonna on ongelmallisempi tapaus. Esim. kurki kyllä käy rupikonnankin kimppuun, mutta ihon myrkkyrauhasten vuoksi se ei niele sitä noin vain, vaan hakkaa se palasiksi ja yrittää sitten saada suuhunsa jonkin myrkyttömän palan. Hiiri- ja mehiläishaukan pesältä on joskus löytynyt rupikonna, mutta yleensä kokonaisena. Kerran elävä rupikonna kömpi hiirihaukan pesästä karkuun, pudoten lähes rengastajan niskaan. Jäävätköhän konnat petolinnuilta lopulta syömättä? Pihlajaveden vanhalla kansakoululla sijaitsevan museon pihasta kaadettiin kesällä 2008 isoja koivuja. Niiden arvioitiin olevan vaaraksi rakennuksille. Yksi kaadetuista koivuista oli sisältään aika yllättävä. Puu oli n. ½ m paksu ja ohutta pintakerrosta lukuun ottamatta sisältä laho. Mutta paikoin jo ihan tyhjä, ontto, sisus oli täynnään tuoreita juuria. Ne lähtivät vielä elävästä puusta, osittain yli metrin korkeudelta, ja paksuimmat olivat halkaisijaltaan lähes 10 cm. Alempana ne osittain haarautuivat pienemmiksi, ja jatkoivat matkaansa lopulta maaperään. Söikö koivu itseään? Myös minkki ja supikoira yrittävät joskus rupikonnia repiä. Mutta taitavin konnansyöjä on saukko, joka osaa nylkeä rupisen ihon kauniisti tuppeen. Saukko syö konnia myös talvella, jolloin se nostelee niitä lähteiden ja muiden sulavesipaikkojen pohjista. Ruuhka-Suomessa liikenne on varmasti vähentänyt sammakoiden määrää. Samoin on käynyt laajoilla peltoalueilla intensiivisen maanviljelyn vuoksi. Keskisessä Suomessa edes lähes kaikkien kosteiden metsien ja soiden ojitus ei ole hävittänyt sammakkoeläimiä. Sammakko ja rupikonna pärjäävät täällä edelleen melko hyvin. Pertti Sulkava jos noista sisäisistä uusjuurista olisi ehkä ruvennut jossain vaiheessa kasvamaan myös uusvarsia. Tosin ei kai Lapin tunturikoivutkaan koskaan kuole. Sitä mukaa kun vanhoja varsia kuolee, uusia nousee tilalle samasta juuristosta. En ole ennen tavannut tällaisia koivun sisäisiä juuria. Ne aivan ilmeisesti ottivat ravinteita myös koivun lahosta sisuksesta, eli koivu söi itseään sitä mukaan kuin kuoli. Tuo puu oli varmaan myös tosi luja, sillä varrensisäiset juuret korvasivat lahon sisuksen. Ihan vähällä se ei olisi nurin päässyt. Koskahan se yleensä olisi kuollut, Koivun rungon lahossa sisuksessa oli runsaasti saman puun juuria. Kuva: Pertti Sulkava 39

Unohtumaton yö Lieksan erämaassa 7.-8.5.2011 Yö, jolloin voit nähdä, kuulla ja kuvata ahman, karhun, suden, ilveksen, majavan, maa- ja merikotkan tai jonkun muun eläimen, kuvauksellisen kauniilla paikalla. Yö vietetään turvallisesti kelohirsikämpällä, jossa mahdollisuus myös ruokailla ja yöpyä. Matka toteutuu, kun lähtijöitä vähintään 16 ja maksimissaan 26 henkilöä. Varaukset 31.1.2011 mennessä. Puhelimitse 014-7546411 tai www.matkamakela.fi/unohtumaton_yö. Matkan hinta: 220euroa/hlö edellyttäen väh. 16 hengen ryhmää Hintaan sisältyy: - Tilausajokuljetus Tulokahvit suolaisen ja makean kera Yritysesittely ja petoinfoa Eläinten tarkkailua, iltapala ja yöpala Mahdollisuus myös nukkumiseen vakuutus, diplomi ja opas asiakkaiden käytössä myös kuuntelulaitteet Matka toteutetaan yhteistyössä EräEero Komulaisen kanssa. Lisätietoja netistä osoitteesta: www.eraeero.com Kuvat: Staffan Widstrand 40

Niityillä viihtyy monipuolinen lajisto Ritariperhonen Kangassinisiipi Kukkakärpänen Niitty-yökkönen Viherkukkajäärä 41

Keuruun ensimmäinen sitruunavästäräkin pesintä varmistui kesällä 2010 Keuruun Riihossa. Laji pesii Suomessa vuosittain vain muutaman parin voimin, pääosin etelärannikon kosteikoilla. Sitruunavästäräkki on hiljalleen levittäytymässä maahamme idästä, jossa sen levinneisyysalueet löytyvät Pohjois-Venäjän tundralta ja Länsi-Aasian aroilta. Teksti ja kuvat: Ari Aalto