VAASAN YLIOPISTO. Humanistinen tiedekunta. Viestintätieteiden laitos

VAASAN YLIOPISTO Humanistinen tiedekunta Viestintätieteiden laitos Markku Honkola Metaforat ja värittävät ilmaisut historiatieteellisessä tekstissä Tarkastelussa Taina Ukkosen väitöskirjan retoriset keinot Multimediaviestinnän seminaari Vaasa 2004

2 SISÄLLYS TIIVISTELMÄ 4 1 JOHDANTO 5 1.1 Tutkimuksen tavoite 6 1.2 Tutkimusmenetelmä 6 1.3 Tutkimusaineisto ja sen analysointi 7 1.4 Teoreettinen viitekehys ja rakenne 8 2 TIETEELLINEN TEKSTI JA SEN RETORISET KEINOT 9 2.1 Tieteellisen tekstin kriteerejä 9 2.2 Tieteellisen kirjoittamisen tyylistä 10 2.3 Tieteellisen tekstin argumentaatio suhteessa retorisiin keinoihin 11 3 HISTORIANTUTKIMUS 14 3.1 Historiantutkimuksen taustaa 14 3.2 Historiantutkimuksen päämäärät, menetelmät ja erikoispiirteet 14 3.3 Historiantutkimuksen argumentointi 15 3.4 Historiankirjoituksen tyyli ja retoriset keinot 16 4 ARGUMENTAATIOANALYYSI JA RETORINEN ANALYYSI TIETEELLISESSÄ TEKSTISSÄ 18 4.1 Argumentin etsiminen ja sen analyysi 18 4.2 Retorinen analyysi 20 4.3 Värittävät ilmaisut ja metaforat 21

3 5 TAINA UKKOSEN VÄITÖSKIRJAN METAFORAT JA VÄRITTÄVÄT ILMAISUT 23 5.1 Argumenttien metaforat 23 5.2 Värittävät ilmaisut 25 6 LOPPUPÄÄTELMÄT 28 LÄHTEET 29

4 VAASAN YLIOPISTO Humanistinen tiedekunta Laitos: Viestintätieteiden laitos Tekijä: Markku Honkola Tutkielman nimi: Metaforat ja värittävät ilmaisut historiatieteellisessä tekstissä. Tarkastelussa Taina Ukkosen väitöskirjan retoriset keinot Tutkielman laji: Seminaaritutkielma Oppiaine: Viestintätieteet Valmistumisvuosi: 2004 Työn ohjaaja: Anita Nuopponen TIIVISTELMÄ Tämän seminaarityön tarkoitus on selvittää, käytetäänkö tunteisiin vetoavaa retoriikkaa historiatieteellisessä tutkimustekstissä. Tutkimus on ensisijaisesti kielitieteellinen. Tutkimusmetodeina on käytetty argumentaatioanalyysiä ja retorista analyysiä. Argumentaatioanalyysin avulla voidaan selvittää, onko kyseessä argumentti. Retorisella analyysillä taas voidaan etsiä ne retoriset keinot, joita argumentissa käytetään. Tässä tutkimuksessa etsin kahta retorista keinoa kielellisestä näkökulmasta. Nämä kaksi etsimääni kielellistä keinoa ovat metaforat ja värittävät ilmaisut. Hypoteesini on, että historiatieteellinen teksti on melko retorista, perustuen historiatieteen ammattilaisten selvityksiin historian oppialan retorisuudesta. Tutkimusaineistona on Taina Ukkosen historiatieteellinen väitöskirja, joka kuuluu työväenhistorian ja naishistorian tutkimusalaan. Valitsin historiatieteellisen väitöskirjan siksi, että historiatieteellinen kirjoittaminen edellyttää kerronnan elävöittämistä ja argumentoinnin vahvistamista retorisin keinoin. Väitöskirjassa käytetyt värittyneet ilmaisut ilmensivät sitä, että väitöskirjan tekijä oli omaksunut haastateltavilta henkilöiltään heidän kulttuuriryhmänsä käyttämiä ilmaisuja, joita hän oli sijoittanut omaan tutkimustekstiinsä. Metaforien ja värittävien ilmaisujen osalta historiatieteellinen teksti oli tieteellistä, ei retorista. Sekä metaforien että värittävien ilmaisujen määrä suhteessa koko väitöskirjan sivumäärään oli pieni. Etenkin silloin, kun kyseessä oli argumenttiin sijoitettu metafora tai väritetty ilmaus. AVAINSANAT: Tieteellinen teksti, retoriikka, argumentti, metafora, värittynyt ilmaus

5 1 JOHDANTO Tieteellinen ja tavallinen teksti poikkeavat toisistaan erittäin paljon. Tieteellinen teksti on kuitenkin muuttunut ajan myötä enemmän ymmärrettävämmäksi tavallisille lukijoille. Oli kysymys mistä tahansa tieteellisestä tekstistä, niin kirjoittaja voi lisätä sen todistusvoimaa käyttämällä retorisia keinoja, kuten esimerkiksi tunteisiin vetoavia keinoja. Tämän vuoksi tieteellinen teksti voi tuntua erittäin värikkäältä. Retoriikka on erikoinen tyylilaji siinä mielessä, että tunteisiin vetoavan tyylin poisjättäminenkin voidaan tulkita retoriseksi keinoksi (Karlberg & Mral 1998: 35). Esimerkiksi tieteellisen tekstin kirjoittajan neutraali tyyli voi antaa lukijalle mielikuvan, että kysymyksessä on vähäpätöinen asia, vaikka kysymyksessä olisi erittäin vakava asia. (Emt. 35.) Tieteellinen teksti on yleensä tiettyyn yleisöön vetoavaa, pääasiassa toisiin tieteentekijöihin tai tutkimuksen tilaajiin. Nykyään tieteelliseen tekstiin kohdistuu paine olla enemmän ymmärrettävä ja uskottava, oli lukija sitten toinen tutkija tai tieteestä kiinnostunut tavallinen henkilö. Tieteellisen tekstin kirjoittajan on otettava tämä huomioon. Ymmärrettävyyttä ja uskottavuutta haetaan retorisilla keinoilla. (Keränen 1996: 112 113.) Tutkimallani historiatieteellä on omia erityispiirteitä. Historiallistieteellisessä tutkimustekstissä on etenkin monimerkityksellisiä ilmaisuja (Kalela 1991: 35). Lisäksi historiatieteellisen tekstin retorisuus liittyy juuri pathokseen, eli tunteisiin vetoamiseen (Kalela 1991: 44). Tieteellisen tekstin tekeminen ymmärrettävämmäksi tavalliselle lukijalle vaatii monipuolisten retoristen keinojen käyttöä. Keränen (1996: 112) on todennut, että tieteellinenkin teksti on tehty jossain retorisessa tilanteessa ja jo sen takia se on retorinen. Tutkin, sisältääkö historiatieteellinen tutkimus retorisia keinoja. Tässä työssä perehdyn ensin tieteellisen tekstin tyylipiirteisiin ja sitten argumentaatioon sekä retoriikkaan. Tämän jälkeen etsin argumentaatio- ja retorisen analyysin avulla tunteisiin vetoavia keinoja historiatieteellisestä tutkimustekstistä. Taustaoletuksena on se, että tieteellinen ja erityisesti historiatieteellinen tutkimusteksti käyttää retorisia keinoja. Historialla ja retoriikalla on yhteinen tausta, koska historian kirjoittajat ovat olleet samalla puhetaidon ja runouden opettajia (vrt. Kalela 1991: 39). Vaikka retorisia keinoja on olemassa todella paljon, lähden tutkimaan metaforia ja värittäviä ilmaisuja. Esimerkiksi värittävien ilmaisujen perusteella voidaan arvella tutkijan omaa taustaa. Esimerkiksi poliittisen historian kirjoittajan sanavalinta jostain tietystä

6 tapahtumasta kertoo aina jotain kirjoittajan sosio-ekonomisesta ryhmästä tai koulukunnasta, johon hän kuuluu. Mielenkiintoista historiatieteellisen tutkimustekstin analysoimisessa on myös metaforat, joiden käyttö voi antaa eri kuvan käsitellystä historiallisesta tapahtumasta tai asiakokonaisuudesta. 1.1 Tutkimuksen tavoite Tavoitteena on saada kuvaa siitä, millaista tunteeseen vetoavaa retorista argumentointia ja sen eri keinoja valitsemassani historiatieteellisessä tutkimuksessa käytetään. Tavoitteenani on löytää historiallisen tutkimuksen tekstistä kahdenlaisia tunteisiin vetoavia keinoja, metaforia ja värittäviä ilmaisuja. Näiden perusteella voidaan päätellä, onko teksti tunteisiin vetoavaa. Metaforat ovat vertauksia, joilla on kahdenlaisia merkityksiä. Ne värittävät tekstiä ja tekevät jonkin uuden seikan ymmärrettävämmäksi jonkin tutun avulla. Värittävä ilmaisu on usein vain yksi sana, jolla luodaan myönteinen tai kielteinen arvo- tai tunnelataus (Kakkuri-Knuuttila 2000: 258 259). Retoriikan ja sen vaikutuskeinoja on tutkittu tieteellisissä teksteissä muutamissa VAKKI-symposiumin tutkimuksissa. Esimerkiksi Merja Koskela on tutkinut juuri metaforia, sekä tieteellisissä että populaaritieteellisissä teksteissä (vrt. Koskela 1993: 102 111). Tieteellisen tekstin retorisuuteen voi vaikuttaa monikin tekijä, ei ainoastaan sen kirjoittajan henkilökohtaiset pyrkimykset. Kiinnostavaa tässä aihealueessa on se, että mitkä kaikki syyt voivat johtaa retorisen argumentoinnin käyttöön tieteellisessä tekstissä. Kirjoittajan omat henkilökohtaiset pyrkimykset ovat retoriikan käyttämisen taustalla, mutta olisiko esimerkiksi historiatieteellisen tekstin kirjoittajalla pyrkimys vaikuttaa lukijoihin jonkin muun tavoitteen vuoksi. 1.2 Tutkimusmenetelmä Käytän metaforien ja tunteisiin vetoavien värittävien ilmaisujen tutkimiseen argumentaatioanalyysiä ja retorista analyysiä. Argumentaatioanalyysiä ensin siksi, että sen keinoin pystytään löytämään tekstistä oleellisimmat argumentit. Yleensä argumentoinnin tutkimuksessa on erillään argumentaatioanalyysi ja retorinen analyysi mutta tässä tutkielmassa käytän näitä molempia. Argumentaatioanalyysillä etsin ensin argumentit, jonka jälkeen retorisella analyysillä tutkin retorisia argumentteja tarkemmin. Retorinen analyysi on kiinnostunut sekä tekstin ilmiasusta että asiasisällöstä, joten se täydentää osaltaan argumentaatioanalyysia (Kakkuri-Knuuttila 2000: 234).

7 Löydetyistä argumenteista valitsen ne, joista löytyy retorinen argumentti, eli tunteeseen vetoava argumentti (pathos). Tunteeseen vetoavista argumenteista pyrin löytämään metaforia ja värittäviä ilmaisuja, lähinnä ladattuja sanoja. Koska tutkimusaineistona on historia-alan tieteellinen tutkimusteksti, niin arvioin myös sitä, millainen retorinen tekstikokonaisuus tämä valitsemani tutkimus on. Retorisessa analyysissa yleensä arvioidaan kaikkia kolmea puheen ja tekstin vaikutuskeinoa, eli logosta, ethosta ja pathosta. Logos-tasolle kuuluu yksittäisten argumenttien, argumenttien keskinäisten suhteiden ja argumenttien hyväksyttävyyden arviointi. Ethos-tasolle kuuluu niiden keinojen tutkiminen, joilla rakennetaan suhde yleisöön ja pathos-tasolla tutkitaan tapoja, joilla vaikutetaan yleisön vastaanottokykyyn ja tunteisiin. (Kakkuri-Knuuttila 2000: 233.) Retorisessa analyysissä keskityn tähän pathos-tason kielellisiin vaikutuskeinoihin. Retorista argumentointia pathoksen osalta voidaan tutkia monenlaisilla menetelmillä, jotka kuitenkin vaativat tutkijalta paljon omaa tulkintakykyä. Varsinkin tutkijan oma kulttuuriympäristö vaikuttaa tulkintaan (Kakkuri-Knuuttila 2000: 233 238). 1.3 Tutkimusaineisto ja sen analysointi Tutkimusaineistona on Taina Ukkosen väitöskirja Turun yliopistosta. Väitöskirjan nimi on Menneisyyden tulkinta kertomalla, joka käsittelee muistelupuheen ja kokemuskertomusten merkitystä oman historian tuottamisprosessina. Väitöskirja on syntynyt 1999-2000 välisenä aikana tehdyn muistitietoprojektin eräänlaisena sivutuotteena. Taina Ukkonen osallistui turkulaisen ammattiosaston Metalli 49:n naisten historiaa tutkineeseen ryhmään, jossa hän huomasi muistitietoaineiston hankkimisen ja tallentamisen ongelmalliseksi. Tästä hänelle syntyi idea tehdä aiheesta väitöskirja. Ukkosen väitöskirjan tavoite on kertoa haastattelujen erityisongelmista ja antaa malleja ryhmähaastattelun kululle ja rakenteelle. Väitöskirjan tavoitteena on myös kuvata, miten tietty ryhmä yhdessä rakentaa yhteishaastattelun perusteella yhteistä historiaa. (Ukkonen 2000: 20.) Väitöskirja on osa suomalaisen työväenliikkeen historiaa ja samalla naishistoriaa, joita kumpaakaan ei ennen toista maailmansotaa juurikaan kirjoitettu. Etenkin naisten historia tutkimusalana on melko uusi (Knuuttila 1992: 110). Valitsin tämän tutkimuksen siksi, että etukäteen arvioin sen olevan aihepiirinsä takia retorinen. Koska kysymyksessä on osa työväenliikkeen historiaa, niin

8 uskon löytäväni sellaisia metaforia ja värittäviä ilmaisuja, joilla kerrotaan historiaa tietystä näkökulmasta. Kalela (2002: 180) toteaa, että samankin yhteiskunnan jäsenten historiakuvat poikkeavat toisistaan, ja tämä näkyy historian tulkinnoissa. Analysoinnissa olen valinnut kohteiksi metaforat ja värittävät ilmaisut. Ongelmana on se, miten päätellään värittävän ilmaisun sisältävän juuri tunnelatauksen. Kysymyksessä on kulttuurisidonnainen seikka, johon en osaa antaa vastausta. Valitsen analysoinnissa sellaisia värittäviä ilmaisuja, jotka itse omasta näkökulmastani koen sisältävän tunnelatauksen. Esimerkiksi adjektiivin ja tunnelatauksen sisältävän ilmaisun ero ei ole kovin selvä. Lisäksi tunnelatauksen sisältävä ilmaisu pitää nähdä suhteessa kontekstiin. 1.4 Teoreettinen viitekehys ja rakenne Tämä tutkimus on kielitieteellinen tutkimus, jossa kuvaan aluksi tieteellisen tekstin tyylejä ja ominaisuuksia yhdistettynä historiatieteen ominaispiirteisiin. Viitekehyksenä on argumentaatio, joka on tieteellisen tekstin tärkein piirre (Uusitalo 1991: 115). Argumentaatio voi sisältää retorisia keinoja, vaikka kysymyksessä olisi tieteellinen teksti. Tieteelliset tekstit rajoittuvat omille tieteellisille aloilleen, ja tieteiden välillä on olemassa retorisia jakoja. Eli eri tieteenalat suosivat tietynlaista retoriikkaa. (Kalela 1991: 45; Keränen 1996: 113.) Täten yhdestä tutkimuksesta voidaan saada tietoa käytetyistä retorisen argumentoinnin keinoista. Lisäksi historiallinen teksti on lähellä retoriikkaa tyylilajina (Kalela 1991: 35 40). Esimerkiksi Cicero pitää historiankirjoitusta eräänä proosan lajina ja siksi se on hänen mielestään lähimpänä retoriikkaa (Haapanen 1996: 28). Tässä mielessä historiatieteellinen teksti on aina retorista. Tieteellisen tyylin ja historian tutkimuksen erityispiirteiden käsittelyn jälkeen tutkin valitsemassani aineistossa retoriikan menetelmiä, metaforia ja värittäviä ilmaisuja. Vaikka viitekehys onkin argumentaatioanalyysi ja retorinen analyysi, niin on huomioitava, että teen tutkimusta omasta näkökulmastani ja omasta kulttuuriympäristöstäni lähtien. Toisin sanoen, en kuulu siihen ryhmään, jota valitsemani historiatieteellinen tutkimus tarkastelee.

9 2 TIETEELLINEN TEKSTI JA SEN RETORISET KEINOT Tieteellinen tutkimus on tieteenharjoittajan näkökulmasta katsottuna oppineisuuden osoittamista. Tutkija ei ehkä ajattele tehdessään omaa tieteellistä tutkimustaan, että se olisi merkki jostain korkeammasta oppineisuudesta. Opinnäyte tarkoittaa, että tutkija tai opiskelija on omaksunut tietyn oppimäärän ja se on osoitettava tieteellisellä tavalla (Hirsjärvi, Liikanen, Remes & Sajavaara 1986: 9). Eco (1995: 17) määrittelee tieteellisen tutkielman yksinkertaisesti esitykseksi, jossa tutkitaan tiettyä ongelmaa. Tieteelliselle tutkimukselle on asetettu monia kriteerejä, joiden perusteella tutkimusta voidaan pitää tieteellisenä. Seuraavassa luvussa käyn läpi näitä kriteerejä, jotta kuva tieteellisestä tekstistä tulisi selvemmäksi. 2.1 Tieteellisen tekstin kriteerejä Econ (1995: 43 46) mukaan tieteellisessä tekstissä pitää ilmetä selkeästi määritelty tutkimuskohde, joka voi olla täysin abstrakti. Matematiikassa tutkitaan esim. matemaattisia kaavoja, jotka eivät fyysisesti ole olemassa. Toiseksi, tieteellisessä tekstissä esitetään tutkittavasta kohteesta jotakin uutta tai sitä on tutkittava uudesta näkökulmasta. Kolmas kriteeri on lähinnä periaate, jonka mukaan tutkimuksesta on oltava muille jotakin hyötyä. Neljäs kriteeri sisältää tutkimuksen olennaisimman asian, perusteet esitettyihin hypoteeseihin. Perusteluilla osoitetaan omat tutkimuksessa esitetyt hypoteesit oikeiksi tai vääriksi. Tämä neljäs kriteeri sisältää tieteellisen tutkimuksen eron muusta tutkimuksesta, eli tieteellisessä tutkimuksessa perustelut argumentoidaan järkevästi (Uusitalo 1991: 115). Argumentoinnilla tarkoitetaan väitteen ja sen perustelun esittämistä, ja argumentoinnin tehtävä on vakuuttaa. Argumentti vastaa siihen kysymykseen, miksi henkilön tulisi hyväksyä väite (Kakkuri- Knuuttila 2000: 55). Kakkuri-Knuuttila (2000: 51) on selvittänyt argumentaatiota seuraavasti; Sitä osaa, jota argumentti pyrkii tekemään uskottavaksi, voimme kutsua nimellä väite. Sitä osaa, jonka nojalla meidän tulisi hyväksyä väite, kutsutaan perusteluksi eli argumentiksi. Tieteellä on muutamia selkeitä piirteitä, jotka näkyvät myös tutkijan tieteellisestä tekstistä. Tieteellisen tekstin piirteistä tärkein on se, että raportoidaan jonkin tieteellisen menetelmän avulla saatua tietoa (ks. Niiniluoto 2002: 30 37). Tärkeää on muistaa, että tieteellinen tutkimus ei ole mikään ainutlaatuinen teos, vaan se on syntynyt dialogista oman ja muiden tieteen-

10 tekijöiden tekstien välillä. Missään muussa tekstilajissa intertekstuaali-suus, eli viittaukset muiden teksteihin, ei ole niin tärkeässä asemassa kuin tieteellisessä tekstissä. (Luukka 2002: 18 19.) 2.2 Tieteellisen kirjoittamisen tyylistä Tieteellinen kieli yleensä poikkeaa tavallisesta yleiskielestä monessa suhteessa. Tieteellinen kieli on lyhyttä, selkeää, sanasto on erilaista ja tarpeettomat ilmaisut ja sanat pyritään poistamaan. (Hirsjärvi ym. 1986.) Löytty ja Kinnunen (2002: 9) luonnehtivat tieteen kieltä kovaksi ja kirkkaaksi mutta Luukan (2002: 14) mukaan tieteellisen kielen tyyli riippuu osaksi tieteenalasta. Kaikki tieteellinen teksti ei ole kuivaa (Löytty ym. 2002: 17), etenkään historiatieteellinen teksti, johon perehdyn tässä tutkielmassa. Tieteellisen tekstin ominaispiirteet siis vaihtelevat sen mukaan, miltä tieteenalalta tieteellistä tekstiä tuotetaan, eli tutkijan on hallittava oman alansa erityiskieli. (Luukka 2002: 14 15.) Muutamia yhteisiä tieteellisen kirjoittamisen tyylejä voidaan esittää. Asiatyyli on havainnollista, selkeää, tiivistä ja kieliopillisesti oikeaa. Jarva (2004) kuvailee tieteellistä tyyliä myös sanalla jäykkä. Tämä ei vielä tee tekstistä varsinaisesti tieteellistä. Tieteellinen tyyli vetoaa lukijan älyyn esittelemällä, perustelemalla ja analysoimalla tutkittavaa kohdetta (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004: 262). Tieteellisessä tekstissä ilmenee myös tutkijan objektiivisuus, eli sanavalinta tulee olla sellainen, että tutkija voidaan nähdä olevan etäällä tutkittavasta. Objektiivisuus ei tarkoita, että yksin sanavalintojen perusteella tutkija tekee itsestään ulkopuolisen tarkkailijan, vaan koko tutkimusote täytyy olla objektiivinen (Luukka 2002: 21). Tieteellisessä tekstissä tärkeänä objektiivisuuden merkkinä voidaan pitää sitä, että joku toinen tutkija voi samoista lähtökohdista toistaa tutkimuksen. Objektiivisuus on myös sitä, että tutkija tekee lähteistä huolellisia tulkintoja. (Hirsjärvi ym. 2004: 280 281.) Yleisenä merkkinä tieteellisestä tekstistä on se, että asiat on esitetty tietyssä järjestyksessä, jota suositellaan useimmissa tieteellisen tekstin kirjoittamisen oppaissa. Argumentointi ja argumentoinnin perustelut tietyn tulkinnan puolesta osoittavat tieteellisen tekstin juuri tieteelliseksi.

11 2.3 Tieteellisen tekstin argumentaatio suhteessa retorisiin keinoihin Tieteellisessä argumentaatiossa voidaan käyttää apuna retoriikkaa ja sen tehokeinoja (Kakkuri-Knuuttila 2000: 368). Aristoteles (1997: 10) määrittelee retoriikan ylimalkaisesti siten, että se on kyky havaita kunkin asian yhteydessä vakuuttava aines. Kakkuri-Knuuttilan (2002) mukaan retoriikka tarkoittaa myös tekstien retoristen keinojen tutkimista. Tämä Kakkuri-Knuuttilan tulkinta retoriikasta muodostaa lähtökohdan tutkittavan aineiston analyysille tässä tutkielmassa. Kakkuri-Knuuttila (2000: 368) toteaa, että kaikki tekstit, myös tieteelliset, vetoavat tunteisiin. Vakuuttamiseen pyrkivä tieteellisen tekstin kirjoittaja käyttää keinoja, joilla hän tukee omaa argumentaatiotaan. Retorisia keinoja voidaan määritellä siis eri tavoin. Aristoteleen tapa jakaa retoriikan tehokeinot kolmeen, ethokseen, logokseen ja pathokseen, on hyvä perusta tutkia tieteellistä tekstiä (Kakkuri-Knuuttila 2000: 368). Ethos on lukijan tai kuulijan suhde vastaanottajaan, logos argumentin asiasisältöä ja pathos lukijan tai kuulijan tunteisiin vetoamista. (Kakkuri-Knuuttila 2000: 233.) Tekstiä, kuvia ja puheita tutkittaessa kohteena on lähinnä niiden kokonaisuus (Palonen & Summa 1996: 10). Tutkimuksessani lähden siitä, että tutkimani kielelliset keinot, värittävät ilmaisut ja metaforat, kuuluvat tähän tunteisiin vetoavaan kategoriaan. Tieteellisen tekstin argumentaatio on kokonaisuus, jossa voidaan vedota retoristen keinojen avulla sekä kohdeyleisön älyyn että tunteeseen. Tunteiden synnyttäminen on usein argumentaation tavoite positiivisessa mielessä (Ylikoski 2000: 161). Tunteisiin vetoaminen argumentoinnissa voidaan jakaa hyväksyttävään ja ei-hyväksyttävään. Kaikki sellainen tunteisiin vetoava argumentointi on hyväksyttävää, joka johtaa järkiperäiseen mielipiteenmuodostukseen yleisön keskuudessa. (Ylikoski 2000: 161.) Argumentaation menetelmiin vaikuttaa tietysti se, millainen on yleisö (Perelman 1996: 20 21). Retoristen keinojen käyttö tieteellisen tekstin argumentoinnissa on arveluttavaa, koska argumentin kelvollisuus riippuu asiallisista perusteluista. Tunteisiin vetoavilla retorisilla keinoilla voidaan ainakin yrittää parantaa väitteen uskottavuutta, jos asiaperusteluja ei voida osoittaa. Ylikoski (2000: 160) toteaakin, ettei argumentaation ulkopuolelle voida sulkea tunteita, eli tunteisiin vetoamisella on sittenkin argumentaatiossa tärkeä osa. Pelkästään lukijan mielenkiinnon ylläpitäminen on yksi syy, miksi tunteisiin vetoavaa tyyliä käytetään tieteellisessä tekstissä. (Ylikoski 2000: 161 162.)

12 Tieteellisessä tekstissä argumentaatio on keskeisin seikka. Sen avulla perustellaan jotain väitettä, ja pyritään tekemään esitetty väite uskottavaksi. (Kakkuri-Knuuttila 2000: 51.) Ideana koko tieteellisessä tekstissä on se, että jos argumentti on hyvin perusteltu, niin se tulisi hyväksyä. Kielellisillä ilmaisuilla voidaan vahvistaa argumentaatiota, esim. tieteellisen tekstin ilmiasussa voidaan käyttää tyylillisesti rikastavia sanoja, kuten adjektiiveja. Samoin sellaisilla sanoilla, joilla on täsmentävä merkitys, on vaikutus argumentin ja sen perustelujen voimaan. Täsmentäviä lauseita ovat esim. usein, aina ja joskus. (Kakkuri-Knuuttila & Halonen 2000: 63 64.) Kielellisesti rikastavia sanoja, kuten värittäviä ilmaisuja ja muita tehokeinoja, kuten esim. metaforia, käytetään tieteellisessä tekstissä (Koskela 1993: 102 111). Metaforat ja värittävät ilmaisut voidaan nähdä sellaisina kielellisenä ilmaisuina, jotka vahvistavat argumenttia (Kakkuri-Knuuttila 2000: 258). Tällöin argumentaatio on retorista, ja onhan retoriikan tehokeinot ja argumentaation tavoite sama, eli luoda uskottavuutta väitteille (Kakkuri-Knuuttila 2000: 233). Tiede onkin muuttunut julkisuuden vaatimuksesta enemmän retoriseksi (Koskiaho 1990: 203). Ihmiset ovat enemmän kiinnostuneita tieteestä (Pennanen 2004), ja yleisen koulutustason nousu sekä tekninen kehitys ovat johtaneet kasvavaan kiinnostukseen tieteellisiä tekstejä kohtaan. Informaatio-yhteiskunnassa pitäisikin kertoa tieteestä enemmän sellaisella tyylillä, jota tavalliset lukijat helposti ymmärtävät. Retoristen tyylikeinojen avulla tieteen kieltä voidaan tehdä lukijalle ymmärrettävämmäksi, esim. juuri metaforat voivat toimia ymmärtämisen välineinä (Koskela 1993: 103). Retoristen keinojen käytön taustalla saattaa olla myös tutkijan tarve saada tekstinsä myydyksi yleisölle. Tieteellisen artikkelin pitää houkutella lukija lukemaan teksti (Niemelä, Lagerspetz, Lagerspetz & Näätänen 1991: 82 83), joten siksi näitä retorisia tehokeinoja käytetään. Vielä enemmän populaaritieteellisissä teksteissä on tarvetta retorisille tyylikeinoille, esim. metaforien käytölle (Koskela 1993: 103). Populaaritieteellisissä teksteissä sallitaan retorisia keinoja enemmän, koska popularisoidun tieteen tarkoitus on tuoda tiede lähemmäksi tavallista ihmistä ja valistaa ihmisiä tieteen avulla (Koskela 1991: 13). Tieteellisen tekstin runko muodostuu argumenteista, jonka ympärille retoriikan vaikutuskeinot muodostavat kehyksen. Tämä retorinen kehys tukee argumentaatiota. (Kakkuri-Knuuttila 2000: 238.) Yleinen näkemys on, että tieteelliset tekstit eivät ole kovin retorisia, vaan ne ovat asiallisen kuivia ja tavallisen ihmisen vaikeita ymmärtää. Luukka (2002: 17) luettelee sellaisia piirteitä

13 tieteelliselle tekstille kuten monimutkainen, kuiva, persoonaton, kaavamainen, abstrakti, määrittelevä ja varauksellinen. Toisaalta Luukan (2002: 20) mukaan retoriset keinot näkyvät jo viittaustavoissa, kuten referointiverbeissä. Palonen ja Summa (1996: 7) arvioivat, että retoristen keinojen käyttöä ei pidetty hyväksyttävänä, koska se toi tieteelliseen tekstiin jotain harhaanjohtavaa ja epäolennaista. Retoristen keinojen tutkimus on kuitenkin lisääntynyt tutkijoiden keskuudessa, ja se nähdään nyt omana erityisenä kielenään (Palonen & Summa 1996: 9). Retoristen keinojen käyttö tieteellisen tekstin argumentaatiossa ja tieteellisessä tekstissä on yleensä ongelma. Toisaalta vaaditaan lyhyttä asiatyyliä, ja toisaalta sallitaan tunteisiin vetoavaa retoriikkaa (Kakkuri-Knuuttila 2000: 368). Tunteiden synnyttäminen on yksi argumentaation tavoite, vaikka sitä pidetäänkin hyväksyttävän argumentaation ulkopuolella. Ylikoski (2000: 161) pitää tunteisiin vetoamista hyväksyttävänä, jos tavoitteena on omien väitteiden vahvistaminen tieteellisessä tekstissä. Tästä Ylikosken (2000: 160 161) väittämästä sekä Aristoteleen (1997) retoriikkaa käsittelevästä teoksesta "Retoriikka" voidaan vetää se johtopäätös, että hyvä argumentaatio vetoaa sekä järkeen että tunteisiin. Karvosen (2000) mukaan nämä kaksi asiaa, järkeen ja tunteeseen vetoaminen, eivät sulje toisiaan pois tieteellisessä tekstissä. Nykyään tieteelliselle tutkimukselle haetaan myös markkina-arvoa (ks. Risteli 2002: 329). Tieteellinen teksti alkaa siis toistaa ympäristönsä arvoja ja tämä näkyy käytetyissä retorisissa keinoissa. Erityisesti historiatieteellisissä tutkimuksissa saattaa lähtökohtana olla se, että tutkimus painetaan heti kirjaksi ja tämä näkyy käytetyssä tieteellisessä kielessä. Historian alan tutkimuksissa voi olla tarkoitushakuisuutta juuri siten, että lähdetään tutkimaan sellaista aihetta, mikä on nopeasti kaupallistettavissa (Kalela 1992: 55). Lisäksi tieteellisten tutkimusten tai popularisoidun tieteellisen tekstin julkaiseminen on saanut monia uusia väyliä. Onnela (2004) toteaa, että tieteellisiä tekstien määrä on kasvanut, ja osittain tähän on ollut syynä kaupalliset intressit.

14 3 HISTORIANTUTKIMUS Historiantutkimus ja historiatiede tutkivat ja kuvaavat ihmisten välistä vuorovaikutusta, jossa lähteinä käytetään erilaisia jäänteitä (Laaksovirta 1988: 66). Historiallisia jäänteitä ovat kaikki, mitä ihmiset ovat toiminnallaan tuottaneet. Nämä säilyneet jäänteet koostuvat mitä erilaisimmista ihmisen toiminnan tuloksista. Esimerkiksi luonnossa on paljon merkkejä ihmisen toiminnasta, raivattuja peltoja tai perattuja koskia, jotka myös kuuluvat ihmisen jäänteisiin. Ne kertovat omalta osaltaan ihmisen historiasta. (Ylikangas 1979: 5.) Historiantutkijoilla kuvaukset ja tulkinnat historiallisista tapahtumista perustuvat pääasiassa kirjallisiin lähteisiin. 3.1 Historiantutkimuksen taustaa Varsinaisen historiankirjoituksen aloittivat kreikkalaiset 500-400 ekr, jotka aloittivat kirjoittamaan aikalaishistoriaa ja ennen kaikkea kirjoittamaan muistiin suullista perimätietoa tapahtumista (Ylikangas 1979: 8). Historia muuttui tieteenalaksi vasta 1800-luvulla. Erityisen merkittävää 1800-luvun historiantutkimuksessa on sen yhtymäkohdat kansallisuusaatteisiin. Kansallisuusaatetta ja kuvaa yhtenäisestä kansakunnasta ei voi olla, jos kansalta puuttuu yhteinen sitova historia. Euroopassa 1800-luvun historiantutkijoiden piirissä heräsi ajatus kirjoittaa kansakunnalle ylevää yhteistä historiaa, jonka päämäärä oli kansan vaiheiden ymmärtäminen (Heikkinen 1980: 13). Tähän kansallisuusaatteeseen perustuvaan historiankirjoittamiseen liittyy historiallisen tekstin värittäminen erilaisilla keinoilla. Ajatus kansalle yhteisestä menneisyydestä vaatii yhteisen hengen luomista, ja historiankirjoituksessa retorisilla keinoilla on merkittävä rooli tuon hengen rakentamisessa. Historiankirjoituksella on Suomessa tärkeä merkitys koko kulttuurin kannalta. Suomessa historiankirjoitus on ollut Immosen (1988: 9) mukaan kansallisen itseymmärryksen väline. Edelleen suomalaiset määrittelevät itsensä kansakuntana suhteessa muihin historiansa kautta (Immonen 1988: 9), josta me kaikki olemme saaneet oman näkemyksemme paikasta maailmassa. 3.2 Historiantutkimuksen päämäärät, menetelmät ja erikoispiirteet Historian tutkimusta on pidetty vaikeana, koska siinä yritetään rakentaa uudelleen eli konstruoida todellisuutta, joka on joskus tapahtunut. Varmuudella

15 kukaan ei voi sanoa, mitä todella on tapahtunut tiettynä aikana. (Laaksovirta 1988: 66.) Tästä johtuen kenen tahansa näkemys historiallisesta tapahtumasta on pätevä, jos se vain perustuu hyvään argumentointiin ja historiallisiin lähteisiin. Historian uudelleenrakentamisen taustaideana on pyrkimys menneiden tapahtumien ymmärtämiseen ja selittämiseen (Heikkinen 1980: 7). Historiantutkimuksen menetelmä on lähteiden tulkinta, jonka avulla menneisyyttä yritetään rakentaa uudelleen. Historiantutkimuksessa kirjallisten lähteiden tulkinta on ongelmallista. Historian tutkijat voivat olla samasta lähdetekstistä täysin eri mieltä. Tämä ei johdu siitä, milloin historiallista tulkintaa tehdään. Tulkintojahan tehdään sitoutuneena siihen hetkeen, jossa eletään, eikä sitoutuneena siihen hetkeen, josta kirjoitetaan. (Laaksovirta 1988: 66.) Tulkintaerot historiantutkijoiden välillä johtuvat vanhasta koulukunta jaottelusta. Historian tutkijat jakautuvat eri koulukuntiin sen mukaan, mitä selitysmalleja he kannattavat (Ylikangas 1979: 18). Suomessa tämä jako eri koulukuntiin on ollut erityisen tarkkaa vielä 60-luvulla (Ylikangas 1979: 125), jolloin tutkija kuului joko idealistiseen tai materialistiseen koulukuntaan. Suomessa idealistinen koulukunta oli kansallisideologinen, ja monet sen tutkijat ovat olleet merkittäviä henkilöitä itsenäisen Suomen kehityksen kannalta. Historiantutkijat eivät siis ole mikään yhtenäinen ryhmä, joka tekee samanhenkistä tutkimusta. Suomalaisessa historiantutkimuksessa on edelleen koulukuntia, vaikka tutkijat eivät varmaankaan myönnä kuuluvansa tiettyyn koulukuntaan. Se, kuuluuko tutkimuksen kirjoittaja materialistiseen tai idealistiseen koulukuntaan, on loppujen lopuksi vaikea selvittää käytettyjen retoristen keinojen ja sanavalinnan perusteella. 3.3 Historiantutkimuksen argumentointi Historiantutkimuksessa menneisyyden tulkinta lähteiden perusteella on työlästä, koska pyrkimys on aina saada käsiin alkuperäinen eli primäärilähde, joka yleensä on arkistojen kätköissä ja vaatii erityisluvan. (Laaksovirta 1988: 73.) Lähteistä pyritään muodostamaan kuva siitä, mitä on joskus tapahtunut. Erikieliset lähteet kertovat usein samasta historiallisesta tapahtumasta eri tavalla. Tutkijalle tämä on tietysti ongelma, koska pyrkimys on löytää totuus. Yksiselitteistä totuutta ei ole olemassa, on vain näkemys, joka on lähimpänä totuutta (Ylikangas 1979: 130). Historian tutkija pyrkii olemaan mahdollisimman objektiivinen ja löytämään lähteistä tosiasiat. Lähteiden tulkinta taas on erilaista eri tutkijoilla, joka johtaa

16 kiistoihin tutkijoiden kesken. Historian tutkimuksen kohteet ovat kiistanalaisia, johon vielä liittyy yhteiskunnallisia odotuksia. Yleensä odotetaan, että tutkimuksen tulos vahvistaa ennakko-odotuksia (Koskiaho 1990: 200). Kuitenkin historiallisten tapahtumien selittäminen vaatii historian tutkijalta myös heuristiikkaa, eli keksimistä. Historiallista tutkimusta voidaan tarkastella argumentaation näkökulmasta. Historian tutkimuksessa korostuu argumentaation rooli, koska päinvastoin kuin luonnontieteissä, historiatieteessä ei voida tehdä kokeita ja toistaa niitä. Historiallisessa tutkimuksessa argumentaation tehtävänä on osoittaa, että tutkijan tekemä historiallisen tapahtuman uudelleen rakentaminen on oikean suuntainen, vaikka täydelliseen totuuteen ei ikinä päästä. Argumentaation ja historiallisen tapahtuman uudelleenrakentamisen yhteensovittaminen on kaksisuuntainen prosessi. Tutkija rakentaa historiallisen tapahtuman uudelleen voidakseen argumentoida, ja samalla hän voi säädellä argumentoinnilla historiallisen tapahtuman uudelleenrakentamista. (Kalela 1993a: 27 29.) Historiallinen tieteellinen teksti on vahvasti argumentointiin perustuva, koska muuta keinoa asioiden todeksi esittämiseen ei ole. Historian tutkimuksen selitysmallit tapahtumille vaativat vahvaa argumentaatiota, koska näyttöä syiden ja seurausten suorasta suhteesta ei ole. Tätä syiden ja seurausten välistä suoraa suhdetta kutsutaan tieteessä kausaliteetiksi (Uusitalo 1991: 99). Perusongelma ihmistieteissä on, että ihmisten käyttäytymistä ei voida kausaalisesti selittää. Siksi tilalle on otettava intentionaalinen selittäminen, jossa esitetään käyttäytymiselle motiivi, aihe, perustelu tai tiedostettu syy. Intentionaalista selitystä voidaan soveltaa ihmisryhmien tutkimiseen, ja sitä kautta tämä selitysmalli sopii historiantutkimukseen. (Uusitalo 1991: 105.) Tässä intentionaalisessa selittämisessä on oltava vahvat tausta-argumentit, etenkin historian-tutkimuksessa. Intentionaaliseen selittämiseen liittyy myös retorinen argumentointi, koska mielestäni historiallisissa tutkimuksissa motiivien selittäminen vaatii tunteisiin vetoavaa kerrontaa. 3.4 Historiankirjoituksen tyyli ja retoriset keinot Historiankirjoituksen tyylistä, etenkin sen retorisista keinoista, kirjoitetaan melkein aina, kun tieteen tekijä arvostelee toisen tutkijan tieteellistä tekstiä. Tämä johtuu siitä, että historiankirjoittaja saa käyttää erilaisia tyylilajeja kirjoittaessaan historiallista tutkimusta (Kalela 1991: 35). Historiantutkijan kirjoituksen tyylistä voidaan esimerkiksi nähdä, kuuluuko hän johonkin tiettyyn koulukuntaan, vaikka nykyisessä historiantutkimuksessa ei koulukunnista juuri

17 puhuta. Ylikankaan (1979: 128) mukaan koulukunnan tunnistaa siitä, mikä on historiantutkijan näkemys siitä, mitkä tekijät ovat olleet muutosten taustalla. Historiallisen tutkimustekstin tyylin tulisi olla objektiivista (Heikkinen 1980: 37). Mielenkiintoista historian tutkimuksessa on se, että objektiivisuuden vaatimus on historiassa hankala kriteeri, josta on kiistelty paljon (Heikkinen 1980: 38). Tutkija tekee tutkimustaan oman koulukuntansa, oman sosioekonomisen ryhmänsä tai kulttuurinsa näkökulmasta, joten joku toinen tutkija ei voi toistaa tutkimusta samoista lähtökohdista. Samoin lähteiden erilainen tulkitseminen muuttaa objektiivisuuden vaatimusta. (Heikkinen 1980: 37 40.) Niinkuin edellä on jo todettu, historiantutkija käyttää erilaisia retorisia keinoja esityksessään. Yksi näistä on metafora (Kalela 1993b: 77). Metaforan merkitys historiatieteellisessä tekstissä on muodostaa syvempi rakenteellinen sisältö, jolla luodaan mielikuvaa historiasta. Esimerkiksi Marx käytti metaforaa ja muita retorisia keinoja luodakseen historiallisille tapahtumille traagisuutta. (Kalela 1993b: 77 78.) Kalela (1991: 35) toteaa, että kielikuvia jopa edellytetään historialliselta kerronnalta, ja tutkijalle katsotaan lisäansioksi, jos hän tekee tekstistään lukuelämyksen. Hyvänä esimerkkinä Kalela (1991: 35) käyttää siteerausta Eino Jutikkalan poliittisen historian tutkimustekstistä seuraavasti. Suomi ei kulkeutunut (jatko)sotaan kuten ajopuu sen virtojen kuohuvissa koskissa, mitä ilmaisua Saksan Helsingin-lähettiläs von Blücher myöhemmin käytti; jos näin olisi käynyt, sen poliittiset johtajat olisivat olleet nollia. Suomi oli pikemminkin koskivene, paltamo, joka murskaantumatta voi ohittaa putouksen syöverit vain jos sitä tarmokkaasti ja taitavasti soudetaan. Maan poliittinen johto ohjasi sen sotaan mihinkään sitoutumatta ja odottaen ensimmäisiä pommeja vastapuolelta. Tästä ylläolevasta sitaatista näkee, kuinka joidenkin historiantutkijoiden teksti on retorista. Olen alleviivannut värittävät ilmaisut ja metaforat niiden osoittamiseksi. Yksittäiset sanat ja ilmaisut vaikuttavat vakuuttavuuteen (Kalela 1991: 44), ja vetoavat tunteeseen, niinkuin edellä oleva sitaatti osoittaa. Tunnelatauksia sisältävät sanat kertovat kirjoittajasta itsestään, mutta myös kirjoittajan halusta ohjailla lukijan mielipiteitä ja käsityksiä menneistä tapahtumista.

18 4 ARGUMENTAATIOANALYYSI JA RETORINEN ANALYYSI TIETEELLISESSÄ TEKSTISSÄ Retoriikan keinoista tunteisiin vetoaminen on lukijan vakuuttamisen kannalta historiatieteellisessä tekstissä yhtä olennaista kuin muut retorisen argumentoinnin keinot. (Kalela 1993c: 220 221.) Tekstin argumentaation tutkiminen lähtee argumentaatioanalyysistä. Argumentaationalyysissä on kolme päävaihetta, väitteen etsiminen, perustelujen hakeminen ja argumentin kelvollisuuden arviointi. Argumentin ja pelkän kuvauksen erottaminen toisistaan ei yleensä ole helppoa (Kakkuri-Knuuttila & Halonen 2000: 60 61). Tieteellisessä tekstissä väitteillä täytyy olla perustelut mutta tutkimassani aineistossa pelkkä kuvaileminenkin on tärkeää. Historiatieteellinen teksti on hyvin pitkälle tapahtumien kuvailemista, eli kerrotaan mitä tapahtui, mutta ei anneta tapahtumille selityksiä. Historiatieteellisessä tutkimuksessa tavoitteena ei ole tarkka kuvaus, vaan tutkimustulosten tuleminen perustelluiksi ja päättelyiden moitteettomuus. (Kalela 1991: 36; Kalela 2002: 184.) 4.1 Argumentin etsiminen ja sen analyysi Argumentin löytämistä helpottaa argumentissa oleva kielellinen tunnistuskeino, eli indikaattori, joka osoittaa selityksen. Indikaattori on argumentin osoitin, joka osoittaa väitteen ja perustelun paikan argumentissa. Seuraavassa taulukossa numero 1 ovat yleisimmät indikaattorit, jotka perustuvat Kakkuri- Knuuttilan ja Halosen (2000: 66) esittämään jakoon. Taulukko 1. Tavanomaisimmat indikaattorit argumenteissa Argumentin väitettä tai selittävää asiaa ilmaisevat seuraavat Perustelua tai selitystä ilmaisevat seuraavat indikaattorit indikaattorit joten koska siksi sillä siten siksi että niinpä sen nojalla että mistä/tästä seuraa että siitä syystä että mikä osoittaa että sen vuoksi että mistä voi päätellä että siitä johtuen että

19 Argumentin indikaattorin löytyminen ei ole tae siitä, että kyseessä on argumentti. Argumentteja voi olla myös ilman indikaattoreita, esim. kirjoittaja voi aloittaa lauseen Perustelen väitettäni seuraavasti, ja jatkaa siitä. Jos ei tiedetä, onko kysymyksessä argumentti, niin lauseeseen voidaan sijoittaa indikaattori ja syntynyttä kokonaisuutta voidaan tarkastella. Tätä kutsutaan indikaattorikokeeksi. Argumentin löytämisen jälkeen argumentti yksinkertaistetaan kielellisesti, jotta varsinainen asiasisältö saataisiin esille tiiviissä muodossa. (Kakkuri- Knuuttila & Halonen 2000: 64 65.) Esimerkkinä seuraava virke aikaisemmin kerrotusta sitaatista. Suomi ei kulkeutunut (jatko)sotaan kuten ajopuu sen virtojen kuohuvissa koskissa, mitä ilmaisua Saksan Helsingin-lähettiläs von Blücher myöhemmin käytti; jos näin olisi käynyt, sen poliittiset johtajat olisivat olleet nollia... Kun metaforat ja värittävät ilmaisut poistetaan ja muutetaan ymmärrettävimmiksi ja selkokielisemmiksi ilmaisuiksi, saadaan seuraava väite ja sen perustelu. Väite: Suomi ei kulkeutunut jatkosotaan ilman suunnitelmallisuutta Perustelu: Muutoin poliittiset johtajat olisivat olleet huonoja Tästä väitteen ja perustelun yksinkertaistamisesta nähdään, että historiatieteellinen teksti vaatii tulkitsijalta kykyä muodostaa tiiviitä ja yksiselitteisiä argumenttikokonaisuuksia. Tämä on erityisen hankalaa, jos argumentissa on metaforia ja värittäviä ilmaisuja. Tässä esimerkissä voidaan käyttää indikaattoria sillä, jolloin voidaan todeta, että kysymyksessä on argumentti ja sen perustelu. Indikaattorin käytöstä muodostuu lause: Suomi ei kulkeutunut (jatko)sotaan kuten ajopuu sen virtojen kuohuvissa koskissa, mitä ilmaisua Saksan Helsingin-lähettiläs von Blücher myöhemmin käytti; sillä jos näin olisi käynyt, sen poliittiset johtajat olisivat olleet nollia... Tämän esimerkin valossa argumenttianalyysi vaikuttaa helpolta mutta sitä se ei ole. Varsinkin, jos tekstissä on paljon muita sanoja ja ilmaisuja, tai kun väite ja sen perustelu ovat kaukana toisistaan. Seuraavassa luvussa kerron lyhyesti retorisesta analyysistä, joka on kiinnostunut tunnelatauksista argumenteissa.

20 4.2 Retorinen analyysi Argumenttien retorisen analyysin kautta löytyy tekstistä tietynlaisia erilaisia painotuksia, toistoa ja muita kielellisiä keinoja, joista syntyy kokonaisuus. (Kakkuri-Knuuttila 2000: 233 238.) Otan tämän retorisen kokonaisuuden myös huomioon, kun tutkin valitsemaani historiatieteellistä tekstiä. Nimittäin ei voida sanoa, että yksi retorinen keino, tässä tutkimuksessani tunteisiin vetoava retoriikka, olisi merkittävämpi kokonaisuuden kannalta kuin muut retoriset keinot. Vaikka käytänkin retorista analyysiä, niin on syytä todeta, että Palosen ja Summan (1996: 7) mukaan retoriikka ei ole mikään yhtenäinen tieteellisen tutkimuksen suuntaus tai metodi. Retorinen analyysi on mielestäni erilaista riippuen siitä, mitkä ovat tutkijan omat lähtökohdat, arvostukset, kulttuuri tai sukupuoli. Monet tekijät siis vaikuttavat taustalla tulkintaan. Retoristen tehokeinojen perustana on tavoite lisätä esitetyn väitteen uskottavuutta. Perinteisesti retoriset tehokeinot jaetaan kolmeen ryhmään, ethokseen, logokseen ja pathokseen. Pathos, eli tunteisiin vetoava retoriikka sisältää psykologisen näkökulman argumenteista. Se, miten teksti koetaan, näkyy jo tässäkin tutkimuksessa. Omista lähtökohdistani koen tietyt värittävät ilmaisut toisin kuin joku muu. Retorisessa analyysissä on eduksi, jos sen tekijä tuntee sen alan, jota tutkii (Kakkuri-Knuuttila 2000: 234). Erityisesti tutkittavan alan kieli ja sen argumentointitapojen tuntemus on tärkeää retorisessa analyysissä. Eri tieteenalat sisältävät erilaisia retorisia tapoja (Kalela 1991: 45). Valitsemani historiatiede sisältää ehkä enemmän retoriikkaa, koska kyseessä on ihmisten menneisyydestä ja toiminnasta aivan yleisellä tasolla kertova tieteenala. Alla olevassa listassa on tiivistettynä Kakkuri-Knuuttilan (2000: 240) esittämät retorisen analyysin tasot. Retorisessa analyysissä voidaan tutkia seuraavia tasoja: - Logos -tason arviointi: Argumenttien kriittinen analyysi ja arviointi - Psykologisen tason arviointi: Ethos- ja pathos-keinot puhujan ja yleisön välillä - Sosiaalisen tason arviointi: Puhetilanteen tekijät, puhuja, yleisö ja foorumi - Tekstin kielellisen tason arviointi: Metaforat, dualismit, värittävät ilmaisut jne - Kokonaisuuden tason näkökulma: Tekstin kokonaisuuden luoma vaikutus