Minne menet luomu? Katsaus luomun yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen TUIJA MONONEN Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos Luomu on laajentunut nopeasti ja alan yhteiskuntatieteellinen tutkimus on lisääntynyt. Esimerkiksi Agriculture and Human Values (2000) ja Sociologia Ruralis (2001) ovat julkaisseet luomua koskevat teemanumerot. Suomalaisessa kontekstissa ei voi puhua mistään läpimurrosta; tutkijakaarti on pysynyt pienenä. Tutkimuksen painopisteet ovat kuitenkin muuttuneet; luomuviljelijöistä, heidän ominaisuuksistaan ja motiiveistaan, on siirrytty tarkastelemaan luomun paikkaa elintarvikejärjestelmässä1, ruokapolitiikassa sekä sääntöjä ja määrittelykamppailuja. Selkeä suuntaus on myös luomutuotteiden kuluttajien motiivien tarkastelu. Motiivien tarkastelun kautta määrittyy myös se, mitä kuluttajat luomutuotannolla tarkoittavat. Tämä puolestaan johtaa yhä monimutkaisempien, ei vain luomua vaan laajemmin maatalous- ja elintarviketuotantoa sekä maaseutua koskevien kysymysten äärelle. Johdanto Tämä artikkeli on jatkoa kolmisen vuotta sitten kirjoittamalleni yhteiskuntatieteellisen luomututkimuksen katsaukselle Tehoviljeltyä luomututkimusta (Mononen 1999). Yhteiskuntatieteellisellä luomututkimuksella viittaan tässä yhteydessä ns. ihmistieteissä tehtyihin tutkimuksiin. Puhtaasti luonnontieteelliset tutkimukset olen rajannut tarkastelun ulkopuolelle. Maantieteellisesti tutkimukset sijoittuvat Länsi- ja Keski-Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, ja ne on tehty useilla eri tieteenaloilla. Katsaus jättää näin systemaattisesti ulkopuolelleen ns. kolmansissa maissa tehdyt tutkimukset. Kattavan kuvan tässä yhteydessä pois jätetyistä tutkimussuuntauksista saa esimerkiksi IFOAMin (International Federation of Organic Agriculture Movements) konferenssien abstraktikirjoista (esim. Alföldi et. al. 2000). Aluksi on hyvä mainita, että tutkimuksen ohella luomuun liittyvä käsitteistö on vakiinunut. Aiemmin luomulla viitattiin pääsääntöisesti maatalouteen ja elintarvikkeisiin. Muutama vuosi sitten käsitteen käyttö kävi holtittomaksi ja luomu on sen jälkeen yhdistetty Suomessa mitä omituisimpiin asioihin. Ei ole lainkaan tavatonta lukea luomulevystä, luomumiehistä tai luomutisseistä (Mononen 2002). Tässä yhteydessä luomulla viitataan maatalouteen ja elintarviketuotantoon. Englanninkielisessä kirjallisuudessa sekaannusta aiheuttaneet sustainable agriculture tai alternative agriculture ovat väistyneet ja nyt käytetään selkeästi organic farming tai production käsitteitä. Muissa kielissä luomu kääntyy niin, että se kuvaisi parhaiten ohjeita. Yleisimmät käännökset ovat 'ekologinen' tai 'biologinen'; poikkeuksena suomalainen 'luonnonmukainen' ja jo mainittu englanninkielinen organic. (Le Guillou & Scharpé 2000, 11.) Luomuviljelijöiden asenteita ja arvoja, motiiveja, taustoja ja tavoitteita tarkasteltiin aiemmin paljon niin laadullisilla kuin määrällisillä menetelmillä (Mononen 1999). Naisten sitoutuminen luomuun on edelleen hieman avoin kysymys. Esimerkiksi Schmitt (1994) on todennut, että ammattimaiset naisviljelijät Saksassa suosivat luomuviljelyä miehiä enemmän. Suomessa Sireni (2001) toteaa pienten perheviljelmien naisiin kohdistuneessa tutkimuksessaan, että tila on todennäköisemmin luomutila, jos tilan ensisijainen viljelijä on nainen. Norjassa tehty tutkimus (Björkhaug & Storstad 2001) niin ikään tukee myös naisten luomuorientoituneisuutta; naisviljelijät ovat sen mukaan miehiä todennäköisemmin luomuviljelijöitä. Luomututkimus suuntautuu yhä enemmän viljelijöiden ja tilojen ulkopuolelle, vaikka esimerkiksi motiiveja tarkastellaan useiden tutkimusten yhteydessä (esim. Michelsen 2001b, Padel 2001). Suuntautuneisuuteen vaikuttaa toki luomun kehitysvaihe; alkumetreillä olevia maita kuvataan varsin suurpiirteisesti sivuten kaikkea mahdollista. Yksi tutkimussuuntaus on tällä hetkellä kuitenkin muiden yläpuolella: luomutuotteiden kuluttaminen ja siihen liittyvät motiivit. Tämä ei ole yllättävää, sillä luomutuotannon tulevaisuus lepää monien mielestä kuluttajien harteilla. Vaikka osa luomutuottajista on siirtynyt alalle henkilökohtaisten motiivien (terveys, elämäntapa) vuoksi, valtaosa viime vuosien siirtymisestä on tapahtunut kuluttajien kasvaneen kysynnän seurauksena. Mikäli luomun halutaan laajenevan, kuluttajilta vaaditaan lojaaliutta ja myös uusien kuluttajien on löydettävä luomun luo.
Luomun kehityksen suuntia Luomun leviämisen tutkimus eri aluetasoilla on ollut suosittua (Mononen 1999). Innovaation diffuusion näkökulmasta Pohjois-Karjalan luomutuottajiin ovat syventyneet Salo ja Lehtinen (2000). Heidän mielestään luomun luonne innovaationa on kompleksinen. Se on varhaisille omaksujille eli pioneereille sosiaalinen innovaatio, jolloin taustalla vaikuttavat myöhäisempiä omaksujia enemmän ei-materiaaliset arvot ja elämäntapaan liittyvät tekijät. Myöhäisille omaksujille luomu on enemmän tekninen innovaatio: tilakoko on pioneereja suurempi ja taloudelliset siirtymismotiivit painavampia. Luomua esimerkkinä innovaation diffuusiosta tarkastelee myös Padel (2001). Luomuviljelyn laajenemista on vuosien varrella perusteltu monenlaisilla syillä ja motiiveilla: luomuelintarvikkeiden kysyntä on kasvanut, tuki houkuttelee viljelijöitä, luomu on ympäristöystävällistä ja ratkaisu ylituotanto ongelmaan. Yhteiset tuotantoehdot takaavat Euroopan Yhteisön luomuasetukset (2092/92 ja 1804/99) ovat myös edesauttaneet viljelijöiden siirtymishalukkuutta. Lisäksi tavanomaisen viljelyn luoma epävarmuus ja huoli toimeentulosta ovat tärkeitä motiiveja osalle viljelijöistä, kuten myös halu muuttaa nykyistä yhteiskuntaa ja usko muutoksen kannattavuuteen. Päätöksen tekoa voivat vahvistaa politiikkaan ja markkinoihin liittyviä signaalit ja mahdollisuus päästä käsiksi alaan liittyvään tietoon. Myös institutionaalisten esteiden poistuminen on edistänyt laajenemista. Luomun kehityksen esteiksi on määritelty markkinointiin ja jakeluun liittyvät ongelmat, maatalous- ja maaseutupolitiikan luomuvastaisuus, kuluttajien kysynnän alueellinen vaihtelu ja epävarmuus, joidenkin luomutuottajien vähäinen markkinaorientoituneisuus sekä tarjonnan epätasaisuus. Laajamittaisen siirtymisen esteenä on voinut olla epäsuotuisat 'ennakko-olot', koska luomulla ei kaikesta edellä mainitusta takaa varmaa taloudellisesta menestystä. (Agriculture and Human Values 2000, Mononen 1999; 2000, Sociologia Ruralis 2001.) Alan laajenemista on hidastanut luomun yhdistäminen vihreisiin liikkeisiin (Susiluoma 1993, myös Luoto et. al. 1996) ja se, että ympäristön saastumista ei ole liitetty maatalouteen (esim. Lowe et. al. 1997). Maanviljelijöille asia on ollut pulmallinen. Toisaalta, esimerkiksi Michelsen (2001a) huomauttaa, että jotkut viljelijät ovat voineet siirtyä luomutuotantoon kritiikkiä välttääkseen. Michelsenin (2001a&b) mukaan luomu on laaja näkemys uudenlaisesta maatalouden ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutussuhteen syntymisestä. Se ei välttämättä tavoittele poliittista vaikuttamista, vaikka on toki saavuttanut poliittista huomioita useissa maissa. Michelsen kuvailee luomun kehitystä taloudellisten tukijärjestelmien käyttöönotosta alan institutionalisoitumiseen, millä kirjoittaja tarkoittaa luomun taloudellisen ja poliittisen aseman muutosta yhteiskunnassa ja vertailee eri maiden luomun kehitystä. Merkittävin muutos on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana, joskin luomun kehityksen nopeus, painopisteet ja tuotantoalat vaihtelevat eri mantereilla. Esimerkiksi Australiassa, joka on yksi maailman johtavista luomuviljan tuottajista, luomuala on n. 7,6 miljoonaa hehtaaria. Vertailun vuoksi mainittakoon, että USA:n luomuala on n. 3 miljoonaa hehtaaria ja Euroopan Unionin alueella on n. 1,3 miljoonaa luomuhehtaaria (Lawrence et. al. 2002). Michelsen (mt., ks. myös Kaltoft 2001) analysoi luomutuotannon kehitystä, sitä hidastaneita ja edistäneitä tekijöitä. Tarkasteluissa on ensinnä tärkeää se, mitä luomulla tarkoitetaan ja mitkä sen tavoitteet ovat. Michelsenin mukaan on selvää, että luomun laajeneminen liittyy yleisemmin yhteiskunnan muutokseen. Se ei kehittynyt osana tavanomaista maataloutta ja luomuun sitoutuneet eivät kuuluneet maatalouden keskeisiin toimijoihin; se kehittyi ilman tiukkaa yhteyttä tavanomaiseen maatalouteen ja sen kehittäjillä ei usein ollut maatalousalan koulutusta. Luomu määrittää itsensä tavanomaisesta maataloudesta erilliseksi ja tämän eron uudelleen tuottaminen on ratkaisevaa luomutuotannon selviämiselle niin käsitteenä kuin yhteiskunnallisena liikkeenä. Normalisoitumista ja geenimuuntelua luomussa? Luomutuotannon kehitykseen liittyvistä tutkimuksista eniten keskustelua ja kritiikkiä on herättänyt Kalifornian luomua koskeva Buckin, Getzin ja Guthmanin (1997) artikkeli (Kalifornian luomusta niin ikään poliittisen taloustieteen raameissa ks. myös Guthman 1998; 2000). He väittävät tutkimuksessaan, että luomu tavanomaistuu. Pienet luomutilat marginalisoituvat, koska uudemmat ja suuremmat luomutilat toimivat tavanomaisen maatalouden tavoin. Täysin teollistunut luomusektori ei kuitenkaan ole, mutta markkinointi ja tuotteiden jakelu ovat alkaneet muistuttaa tavanomaista.
Vaikka luomuelintarvikkeita mainostetaan paikallisille markkinoille suunnattuina paikallisesti tuotettuina elintarvikkeina, on niiden maantieteellinen vaikutusalue laaja ja tuotantosuunnat erikoistuneet tavanomaisen lailla. Tuorein vastaisku Buck et. al. artikkelille tulee Kanadasta. Hall ja Mogyorody (2001) osoittavat tutkimuksellaan, että luomuun ja sen kehitykseen liittyvät yleistykset, kuten tavanomaistumiseen liittyvä väite, ovat vaarallisia. Valtioiden välillä ja niiden sisällä eri alueilla luomun asema ja kehitysvaiheet voivat olla hyvin erilaisia. Kanadan luomua ovat tutkineet myös Beaushesne ja Bryant (1999), joiden tutkimuksen mukaan kaupungin laitamat ovat vaihtoehtoiselle maataloudelle, kuten luomulle, suotuisia kasvupaikkoja. Coombes ja Campbell (1998, myös Campbell 1997, Lyons 2001) miettivät vientiorientointuneisuuden ja kansainvälistymisen merkitystä luomuliikkeen ideologialle, koska kuluttajan ja tuottajan läheinen suhde katoaa. Lisäksi tuotteiden pitkät kuljetusmatkat kuluttavat fossiilisia polttoaineita, mikä myös on luomuideologian vastaista. Luomutuotteiden tuonnissa ja viennissä on omat etunsa ja ongelmansa. Esimerkiksi Klonsky (2000) kirjoittaa, että tuontiluomu kilpailee kotimaisen luomun kanssa. Luomutuotteiden vienti johtaa puolestaan siihen, että paras laatuinen luomu viedään muiden maiden kuluttajille. Edelleen, niin vienti kuin tuonti aiheuttavat ympäristövaikutuksia; tosin ei sen enempää kuin tavanomaisten elintarvikkeidenkaan vastaista, koska luomutuotteiden imago ympäristöystävällisinä ja ekologisina elintarvikkeina kärsii (luomun pitkiin kuljetusmatkoihin ovat puuttuneet Vanzetti ja Wynen 2002). Jos luomun määrittelykamppailuissa kritisoidaan tuotteiden kuljettamista ympäri maapalloa, niin vähintäänkin yhtä kiinnostava on luomun ja bioteknologian mahdollinen kohtaaminen. Vaikka geenimuuntelu on luomussa kiellettyä, ovat Lawrence et. al. (2002) pohtineet luomun ja bioteknologian liittoa. Useilla bioteknisillä prosesseilla kuluttajien hyväksyntä. Lisäksi luomutuotannon ja kulutuksen kasvusta huolimatta kaikki eivät ole vakuuttuneita siitä, että luomu olisi kestävää. Osa australialaisista hyväksyy tutkimuksen mukaan geenimuuntelun, joka vaikuttaa ympäristön kestävyyteen ja parantaa eläinten hyvinvointia. Lajien välistä eli transgeenistä muuntelua ei hyväksytä. Jotkut uudet luomutoimijat voisivat hyväksyäkin joitain bioteknisiä toimenpiteitä, jos ne auttaisivat taloudellisissa tavoitteissa, mutta eivät olisi uhka kestävyydelle. Luomu yritysten strategiana Satu Rintanen (1999) on selvittänyt luomutuotantoa elintarvikealan yrityksen menestystekijänä. Hän tarkastelee niitä arvoja ja kilpailustrategisia pyrkimyksiä, joita luomuvalinnan taustalta löytyy. Tutkimuksen analyysi tapahtuu Porterin arvoketjumallia ja sitä täydentävää yrityksen ulkoisia suhteita esille tuovaa ympäristöverkostoa käyttämällä. Arvoketjumalli on yritysten kilpailutekijöiden analyysiväline, jonka avulla kuvataan tässä yritysten ympäristöstrategioita ja operatiivisia toimia. Tutkimuskohteena on kaksi suomalaista yritystä: Talkion Leipomo (luomutuotteisiin erikoistunut yritys) ja Valio (edustaa elintarviketeollisuutta, joka on siirtänyt osan tuotannostaan luomuun) sekä kaksi italialaista yritystä: KI Group (erikoistunut luomuelintarvikkeisiin ja Granarolo Felsinea (suuri meijerialan edustaja, jolla on suppea luomutuotantolinja). Holm ja Stauning (1999) ovat tutkineen kolmea tanskalaista leipomoyritystä, joiden kaikkien tuotantoon luomuleipä kuuluu. Yritysten täytyy vastata yhteiskunnassa ja instituutioissa lisääntyneeseen ympäristötietoisuuteen. Kirjoittajat tarkastelevat yrityksiä ekologisesti reflektiivisinä toimijoina ekologisen modernisaation teorian raameissa. He ovat kiinnostuneita niistä institutionaalisista piirteistä ja kulttuurisesta dynamiikasta, mitkä ovat johtaneet luomuruoan tuotannon kehitykseen. Ekologisen modernisaation kehityksen kannalta on tärkeää tietää kehitykseen liittyvät motiivit ja diskurssit. Tanskalaisen luomun kehityksen he jakavat neljään vaiheeseen pioneerivaiheesta luomun liittymiseen erilaisiin politiikoihin. Kuluttajien kiinnostus on pysynyt vahvana, esimerkkinä mainittakoon, että luomumunien osuus markkinoista on 13% ja luomumaidon 20%. Artikkelissa esitellään kolme erilaista firmaa esimerkkeinä modernisaatiosta. Kaikilla on jonkinlainen ympäristöstrategia toimintasuunnitelmassaan ja ne ovat kehittäneet luomutuotantolinjat. Muutos tähän on tapahtunut kuitenkin hyvin eri tavoin. Pioneerifirma on pieni yritys, jonka toiminta alkoi jo vuonna 1974. Firman on täytynyt toimia koko ajan innovatiivisesti, sillä kilpailijat ovat kopioineet tuotteita. Firmalla on läheiset suhteet tuottajiin ja laajat verkostot, jotka ovat mahdollistaneet esimerkiksi vanhoihin viljalajeihin liittyvät kokeilut. Leipomo informoi kuluttajia reseptien, artikkeleiden, esitteiden ja leivontakurssien avulla. Toimintaperiaatteeseen kuuluu luonnon monimuotoisuuden, laadun ja maun kehittäminen ja ylläpitäminen. Toinen esimerkki osoittaa luomun olevan bisnesstrategia. Kyseessä on markettiketju, jolla on reilut 70 markettia ja jokaisessa oma leipomo. Nämä siirtyivät vuonna 1998 luomuleipään, sillä ne näkivät sen helpoimpana tapana riskittömien raaka-aineiden käyttöön. Myös täysin teollisesta tuotantomallista haluttiin
pysyä erillään. Yrityksen toimintaperiaatteisiin ei kuulu ekologisen tai ympäristödiskurssin levittäminen tai luonnonsuojelu. Luomutuotteet näyttäytyvät samanlaisina kuin tavanomaiset, joten tämä tapaus selventää laajamittaista, tavanomaiseen yritysstrategiaan liittyvää luomuun siirtymistä. Tanskan suurin leipätehdas on kolmas esimerkki. Luomuun siirryttiin kuluttajien kysynnän tyydyttämiseksi. Luomuleipää tai reseptejä ei ole kehitetty muutoin kuin mitä raaka-aineen vaihto luomuun on vaatinut. Luomu tuotetaan täysin samanlaisella tuotantolinjalla kuin tavanomainen leipä. Luomuleipä lanseerattiin melko aikaisessa vaiheessa 1990-luvun alussa, mutta se ei menestynyt. 1990-luvun lopulla luomun suosion takia leipää alettiin valmistaa uudelleen. Työntekijät eivät juurikaan osallistu tuotekehitykseen. Tavoitteena on kuluttajien kysyntään vastaaminen, ei ympäristöstä tai luonnonsuojelusta huolehtiminen. Tämä tehdas joutui ottamaan luomun valikoimiinsa kuluttajien muuttuneiden toiveiden takia. Ympäristöliike luomudiskursseissa Brittiläisen luomutuotannon kehitystä diskurssianalyysin avulla on tarkastellut Allison James (1993) ja Matt Reed (2000; 2001). Perustutkimusta Britannian luomusta, sen kehityksestä ja distribuutiota ovat tarkastelleet Ilbery et. al. (1999). Tässä syvennytään kuitenkin Jamesin tutkimukseen, jossa hän tarkastelee onko luomuruuan esiintyminen erilaisissa yhteyksissä merkki siitä, että mielipiteet elintarvikkeita kohtaan ovat 'vihertyneet'? Luomuelintarvikkeiden käyttö voi olla osoitus ympäristöliikkeeseen sitoutumisesta (environmentalismi)2, mutta muitakin varsin erilaisia merkityksiä voidaan löytää. Hän tarkastelee diskurssianalyysia käyttäen, miten luonto-kulttuuri / mennyt-tuleva käsitteet esiintyvät luomukirjoittelussa. Ensimmäinen diskurssi yhdistää ruoan ympäristöön (vrt. Tovey 1997). Luomuviljelijät ovat sitoutuneet ympäristöliikkeeseen viljelymenetelmän kautta. Ruoantuotanto tähtää kasvien ja karjan väliseen tasapainoon ympäristöystävällisellä tavalla ja ihmisen ja luonnon välinen suhde tulkitaan 'kumppanuutena', ei kulttuurin hallintana luonnosta. Menneisyyden virheistä oppimalla ihmiset voivat tulevaisuudessa kunnioittaa ja arvostaa luontoa. Luomuviljelijöille on tärkeää olla kuluttajan kanssa vuorovaikutuksessa: käymällä luomutilalla kuluttaja tavallaan kannattaa environmentalismin ideaa. Luonnon ja kulttuurin välinen suhde perustuu tasa-arvoisuuteen, ei hallintaan, ja se ilmaistaan pitkälti suhteessa tulevaisuuteen, koska luomuviljelijät työskentelevät tulevaisuuden kestävyyttä ajatellen. Luonnon ja kulttuurin suhde määritellään menneiden ja nykyisten maataloustekniikoiden ja käytäntöjen esittämisen kautta. Kaupallista luomutuotantoa harjoittavat viljelijät toteavat, että vaikka luomun ideat voivat olla peräisin ns. traditionaalisesta maataloudesta, se ottaa vain parhaat vanhat ideat ja soveltaa niitä moderniin maatalouteen. Näin kulttuuri (tieteen ja modernien tekniikoiden muodossa) on se, joka huomioidaan sekä luonnon että tulevaisuuden ratkaisuna. Kaupalliset luomuviljelijät erottavat itsensä selvästi luomuun liitettävistä romanttiseen maalaiselämään mielikuvista. Tehomaatalouden näkökulmasta luomu on vaihtoehtoista ja epärealistista. Luomun vastustajat pitävät sitä naivina, koska siinä painotetaan tulevaisuutta ja yhteistyötä luonnon kanssa, ei luonnon hallintaa. Tässä piilee Jamesin mielestä myös luomukritiikin ironia: tehomaataloutta väitetään konventionaaliseksi, vaikka on peräisin sotien jälkeiseltä ajalta. Seuraava luomudiskurssi yhdistää ruoan elämäntapaan, ruoan kulttuurisiin merkityksiin ja niiden kautta muodostuviin kulutustottumuksiin ja kulttuurisen elämän näkökulmiin. Tässä diskurssissa nelikenttä luonto, kulttuuri, mennyt ja tuleva toimii kehyksenä vaihtoehtoiselle elämäntavalle. Vaikka jotkut näkökulmat menevät päällekkäin edellisen environmentalismin diskurssin kanssa, sen ensisijainen fokus, luomuruoka vaihtoehtoisen elämäntavan symbolina, ilmaistaan ulkopuolella esiintyvän muutoksen avulla ennemminkin kuin nykyisillä yhteiskunnallisilla rakenteilla. Luomu on traditionaalisempi elämäntapa ja liitetään vähemmän kulttuuriseen, mutta enemmän luonnolliseen elämäntapaan. Ympäristöystävällisesti tuotettujen elintarvikkeiden syöminen osana vaihtoehtoista elämäntapaa tähtää menneisyyden suojelemiseen nykyisyydeltä. Luomun elämäntapadiskurssi hylkää kaupallisuuteen ja kulutukseen keskittyvän elämäntavan. Koska luomuun liitetään sandaalit ym. pitkätukat, tämä näkökulma tekee tästä diskurssista vastakkaisen ympäristödiskurssille. Itse asiassa, luomumaatalouden kannattajat voivat kieltää sen voimakkaasti vetoamalla nykyisen luomutuotannon tieteelliseen kulttuuriin ja moderniuteen.
Kolmannessa diskurssissa ruoka liittyy terveyteen ja on kaupunkikeskeinen, ja sekä fyysisen että henkisen terveyden ja hyvinvoinnin takaamista. Ympäristöliike näkee luomuruuan puhtauden ja jäämättömyyden hyväksi omalle keholle: luomuruoka on terveellisempää sekä itselle että ympäristölle. Erään tutkimuksen mukaan luomutuotteita ostavista vain yksi kuudesta ostaa niitä ympäristösyistä. Puolet kuluttajista ostaa niitä, koska uskoo niiden olevan terveellisempiä ja yksi kolmesta uskoo niiden terveellisyyteen, koska ne ovat puhtaita torjunta-aineista. Tämän perusteella luomutuotteiden kulutuksen kasvu suurien markettien kautta voi olla kontekstualisoitunut Britanniassa ruokaan ja terveyteen liittyvässä diskurssissa, joka on saanut vauhtia 1970-luvulta saakka. Terveellinen syöminen nousi 1970-luvulta 1980- luvun lopulla keskeiseksi aiheeksi. Vaikka kyseinen periodi lisäsi kiinnostusta vihreitä asioita kohtaan, oli luomutuotteiden ilmestyminen kauppoihin ennemminkin seurausta ihmisten huolesta ruuan terveellisyydestä kuin ympäristöhuolesta. Britanniassa BSE -kohu laski lihan syöntiä dramaattisesti, mutta se ei siis liittynyt ympäristöhuoleen, vaan terveyshuoleen. BSE tavallaan keikautti nurin ympäristökysymykseen liittyvän diskurssin. Ihmiskehon saastumisesta tuli symbolinen ympäristön saastumiselle. Luonto uhkasi saastuttaa kulttuurin, kun kulttuuri oli aiemmin ollut uhkana luonnolle. Tässä tilanteessa luomulihasta tuli turvallinen ja terveellinen vaihtoehto. Siitä tuli terveydestä käytävässä diskurssissa ruokaa, johon voi luottaa. Ympäristökysymykset jäivät toissijaisiksi ja individualistiset terveyskysymykset nousivat etusijalle. Potentiaalista kuluttajaa ei esitetty ympäristömyönteisyyteen sitoutuneena, vaan henkilönä, joka on kiinnostunut ruuan terveellisyydestä ja henkilökohtaisesta terveydestä. Luonnollinen ja kulttuurinen maailma pysyvät näin tiukasti erillään. Luomudiskurssi ei ole Britanniassa seurausta kuluttajien sitoutumisesta ympäristömyönteisyyteen, vaan luomu on ollut keskeinen terveyteen ja elämäntapaan yhdistettävissä puheissa. Vai yhdessä diskurssissa ympäristöliike on keskeinen raami. Kuten aiemmin kävi ilmi, luomun kehitykseen liitetään normalisoituminen ja teollistuminen. Ne yhdessä kuluttajien mieltymysten kanssa vaikuttavat esimerkiksi Lockien et. al. (2002) mukaan alan kehitykseen tulevaisuudessa. Seuraavassa tarkastellaan australialaista (mt.) tutkimusta, jossa käsitellään luomun konstruointiin liittyviä diskursseja. Kirjoittajat tarkastelevat, ei niinkään luomutuotteiden kaupallista menestystä, vaan sitä, miten paljon kuluttajien elämäntavan vihertyminen reflektoi luomutuotteiden kulutuksen kanssa. He tarkastelevat australialaisten kuluttajien ruokaan liittyviä konstruointeja ja toteavat, että luomun siihen liittyvät diskurssit ovat ristiriitaisia. Ensinnäkin, ympäristö-, terveys- ja muut vastaavat väittämät eivät ole suorassa suhteessa luomutuotteiden kulutukseen. Kun kuluttajat tekevät ruokaan liittyviä valintoja, heidän täytyy selviytyä erilaista kilpailevista tarpeista ja samalla asettaa vastakkain joukko kilpailevia ja vastakkaisia luomuun liittyviä diskursseja. Luomu voi olla haluttava ja suotava valinta, mutta vanhat tavat, hinta ja saatavuus rajoittavan hankintoja: kuluttaja ostaa sitä mihin on tottunut, vaikka vaihtoehdolla olisikin myönteisiä vaikutuksia. Osa ajattelee, että ei pystyisi kuluttamaan niin paljon luomutuotteita, että siitä olisi hyötyä. Luomukuluttajat ovat Lockien et. al. (mt) mukaan yhtä kiireisiä, hintatietoisia ja riskejä välttäviä kuin tavanomaisten tuotteiden kuluttajat. Vaikka luomukuluttajat painottavat enemmän ympäristöön, eläinten hyvinvointiin ja bioteknologiaan liittyviä asioita valintoja tehdessään, eivät he kuitenkaan radikaalisti eroa muista kuluttajista. Tulot ja arvot vaikuttavat luomukulutukseen, mutta ei läheskään siinä määrin, kuin stereotypiat luomu- ja tavanomaisten kuluttajien välillä antaisivat ymmärtää. Tutkimuksessa luomukuluttajat pitivät tuotteiden terveyttä ja luonnollisuutta tärkeimpinä motiiveina. Tämä kysymys on erittäin kiinnostavaa ja liittyy läheisesti luomutuotannon konstruointiin: onko luomuraakaaineesta pitkälle jatkojalostettu tuote luomutuote vai vaatiiko tuotteen 'luomuus' mahdollisimman vähän jatkokäsittelyä? Missä menee luomujatkojalosteen ja tavanomaisen jatkojalosteen raja? Luomutuotteiden kulutukseen ja luomuun liitetään siis monenlaisia tuotteiden puhtaus, terveellisyys, luonnollisuus, ympäristöystävällisyys, jäämättömyys (esim. James 1993, Lyons 2001, Björkhaug & Storstad 2001, Trüninnger 2002, Fitzgerald et. al. 2002). Suomalaisia luomukuluttajia luomuvalinnan edessä tutkinut Kantanen (2001) toteaa, että luonnonmukaisuus merkitsi kuluttajille alkuperäisyyttä ja keinotekoisuuden vastakohtaa. Luomu voitiin hyväksyä tai torjua mielikuvien perusteella, jolloin se tuntui joko oikealta tai väärältä. Kuluttaja tuottaa itse niiden tärkeyden. Esimerkiksi eräälle haastatellulle kuluttajalle luomu merkitsi puhtautta, vaikka haastateltava ei edes tiennyt, mistä luomussa on kyse. Puhetta luomusta, ruoasta ja kehosta
Ihmisen ja luonnon suhteen tulkinta on monien tieteenalojen keskeisimpiä kysymyksiä. Maatalous puolestaan on yksi ihmisen ja luonnon suhteen konkreettisimmista muodoista. Timothy Vos (2000, ks. myös Silvasti & Mononen 2001) tarkastelee tätä kiinnostavaa teemaa artikkelissaan. Myös Allen ja Kovach (2000) toteavat, että yhteiskunnan ja luonnon suhde ei ole missään niin ilmeinen kuin elintarvikkeiden tuotannossa ja kulutuksessa. Elintarvikkeista on tullut fetissejä, (esineitä, joilla kuvitellaan olevan voimia tms. yliluonnollisia ominaisuuksia). Ruoka on kuluttajille niin itsestään selvää ja maatalous tuntematonta, että kuluttajat eivät enää välttämättä älyä mistä ruoka tulee. Ruoalla hyödykkeenä ajateltuna ei ole alkuperää ja sen tuotantoon liittyvät resurssit ovat kuluttajalle näkymättömiä (vrt. Ritzer 1996; 2001, Miele & Murdoch 1999). Luomutuotanto oli puolestaan yhteiskunnallisena liikkeenä näkyvä ja radikaali 1960-luvun lopulla ja 1970- luvun alussa. Taustalla vaikuttivat kaupungistumisen, teollistumisen ja kulutusyhteiskunnan kritiikki. Luomun kannattajat muuttivat maalle ja tavoittelivat yksinkertaisempaa elämäntapaa kaukana kaupungin korruptiosta. Monille maaseudulla elämisen todellisuus oli liian raskasta, mutta ne jotka jäivät, pistivät alulle luomun kehityksen. Tämä kehitys on alle kolmessa kymmenessä vuodessa johtanut marginaalisen toiminnan miljoonien bisnekseksi. Luomun yksi saavutus on Vosin (mt) mukaan se, että osa ihmisistä suhtautuu uudella tavalla maatalouteen ja ruokaan. Luomu on tuonut ne takaisin yleiseen tietouteen. Vos nostaa esille ympäristöliikkeen, joka ei ole huomioinut tätä luonto suhdetta. Kiinnostavaa siksi, että myös muissa yhteyksissä (Buttel 1994; 1997, Tovey 1997) ympäristöliikkeen ja luomun suhde on nähty ongelmalliseksi. Vos selaa luomun sääntöjä ja julkista keskustelua; luomukritiikissä ei ole kysymys vain tekniikasta, markkinoista tai taloudellisesta kasvusta, vaan laajemmasta maatalouteen sekä ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen liittyvästä kysymyksestä. Luomukeskustelu liittyy kehon terveyteen, mikä toimii analogia maaperän ja sen tuottaman ruoan terveyteen. Lamine (2001) selvittää väitöstutkimuksessaan luomun syömistä huolena itsestä ja ympäristöstä. Hän kohdistaa tutkimuksensa kuluttajiin, jotka vain osittain käyttävät luomua; vain luomua käyttäviä kuluttajia kun on ranskalaisittain tutkittu useissa yhteyksissä. Lamine perustelee valintaansa myös sillä, että hän uskoo valinnan olevan enemmän tilanneriippuvainen kuin sosiaalisten rakenteiden määräämää. Kuluttajien ruokapuheissa 'huoli' sai kaksi merkitystä: se oli pelkoa ja huolenpitoa. Kirjoittaja keskittyy huoleen itsestä, johon liittyy keskeisesti ruoan turvallisuus. Miten luomumerkit vaikuttavat turvallisuuden tuntemiseen eri tuotteiden yhteydessä? Yleensä kuluttajan valintaan vaikuttaa myös tuotteen ulkonäkö, ainesosat ja siitä saatu informaatio. Jokainen luottamuksen konstruktio on tilanneriippuvainen (keitä on läsnä ja missä, tuote, hetki). Rutiinikäyttäytyminen muuttuu ongelmalliseksi kun tarkastellaan kuluttajan elintarvikkeita koskevaa valintaa. Merkit voivat lisätä luottamusta (sertifioitu luottamus), mutta niiden merkitys korostuu tavallisesta marketista ostettaessa. Suoramyyntitilanteessa luotetaan enemmän henkilöön ja hänen myyntipaikalla antamiin neuvoihin. Luomutilalta tai luomukaupasta saa vain luomua, jolloin alkuperä ja sertifikaatio ovat selkeitä, suora kontakti luo siis luottamusta. Myös tässä työssä luomu yhdistetään luonto keskusteluun: luomun kautta kuluttaja pääsee 'luontoon' kolmella tavalla. Ensinnäkin tuotteet mielletään luonnollisiksi, toiseksi kuluttajat luottavat luomuun, koska ne takaavat linkin luonnolliseen (ovat multaisia) ja kolmanneksi, luomutuotteet on sertifioitu luonnollisiksi. Luomusta on tullut keskeinen osa ruoasta käytävää keskustelua ja ruokapolitiikkaa. Kuluttajat vaativat lähiruokaa, luomuruokaa, puhdasta, ympäristöystävällistä, turvallista, terveellistä, eettisesti ja ekologisesti tuotettua ruokaa, jonka tulisi mielellään olla vielä halpaa ja kaikin puolin riskitöntä (ks. esim. Silvasti & Mononen 2001). Gareth Enticott (2001) vakuuttaa muuta. Ruoan turvallisuus on kuluttajien keskeinen huolenaihe ja luon-nolliseksi määriteltävän ruoan kysyntä on kasvanut; kulutustottumuksissa on tapahtunut 'luomukäänne'. Elintarvikkeiden monimutkaistuneesta kysynnästä huolimatta suurin osa kuluttajista jatkaa teollisesti tuotettujen elintarvikkeiden käyttämistä. Kuluttajien ainakin puheissaan suosima paikallinen ruoka määritellään yleensä ympäristöystävällisemmäksi, mutta harvoin terveellisemmäksi. Paikalliseen ruokaan liittyykin Enticottin mukaan riskejä, vaikka se kuluttajien mielikuvissa ehkä assosioituukin terveelliseksi. Luomukuluttaminen ei välttämättä ole vastaus riskeihin, sillä joillekin se on muodikasta. Toisaalta luomun suosiminen eri politiikan sektoreilla tarkoittaa, että sitä pidetään järkevänä ja oikeana valinta. Enticottin mukaan kaikki kuluttajat eivät kuitenkaan muuta käyttäytymistään, vaikka jokin elintarvikkeisiin liittyvä riski olisi tieteellisesti ja virallisesti tunnistettu. Hän on tutkinut englantilaisen kylän asukkaita ja
selvittänyt, miksi nämä jatkavat pastöroimattoman maidon käyttöä, vaikka siihen liittyvät riskit tiedetään. Esimerkiksi vuosina 1992-1996 kymmenen kahdestakymmenestä maitoon tai maitotuotteisiin liitetystä myrkytystapauksesta liittyi pastöroimattoman maidon käyttöön. Esimerkkejä löytyy lisää ja riskit ovat kuluttajien tiedossa, mutta pastöroimattoman maidon käyttö jatkuu, vaikka virallisella taholla suositeltiin vain pastöroidun maidon käyttöä. Enticott kysyykin miksi ohjeita ei kuunnella ja miten kuluttajat perustelevat käyttäytymistään? Kuluttajat kertoivat tarinoita pastöroimattoman maidon terveydestä ja sen käyttöön liittyvistä tavoista: sitä on aina juotu ja juodaan vastakin. Esimerkit kertovat, että maito ei ole kyläläisille riski vaan terveellinen elintarvike. Tieteen näkökulmasta maito on terveellistä, kun siitä on poistettu kaikki bakteerit ja mikrobit. Tällaisen 'kuolleen maidon, kuolleen luonnon' sijasta kyläläiset haluavat maitoa, joka sisältää 'luontoja' sekä hyvässä että pahassa. He suhtautuivat puhtaaseen ruokaan epäilevästi, koska maidon mikrobit vahvistavat ja lisäävät vastustuskykyä. Kuluttajat eivät täysin vastusta asiantuntijoiden näkemyksiä, mutta vastustavat heidän tarjoamiaan näkemyksiä terveellisestä ja turvallisesta ruoasta. Enticott osoittaa myös, että luomutuotteiden käyttö ei ole ainoa tapa vastata riskeihin. Kulutukseen liittyy moraalista käyttäytymistä, joka kylän asukkaille on tärkeä osa 'maalaiseksi tulemista', vaikka se samalla haastaa tieteellisen ruoan turvallisuuteen liittyvän keskustelun. Kuluttajille pastöroimattoman maidon käyttö on osa maalaisidentiteettiä, mutta myös osa maalaisyhteisön jäseneksi tulemista. Maito on keskeinen toimija yhteisön luomisessa ja tämän ruokayhteisön jäsenyys takaa maalaisstatuksen. Ne kyläläiset, jotka eivät juoneet pastöroimatonta maitoa, nähtiin ulkopuolisina uustulokkaina, jotka näkevät maailmat puhdistettuna ja joita ei voi pitää maalaisina. Yhteisöllisyys menee yksilöllisen terveyden edelle, ja ruokavalintoihin ei vaikuta se mitä tapahtuu jos käyttää pastöroimatonta maitoa vaan se mitä tapahtuu jos sitä ei käytä. DuPuis (2000) pitää luomumaitoa täydellisenä esimerkkinä, kun halutaan tarkastella kuluttajan roolia luomuruokapolitiikassa. Kuten mainittu, ala ei ole kehittynyt muiden luomusektoreiden tavoin. Kirjoittaja asettaa kuluttajat elintarvikejärjestelmään aktiivisen roolin omaavina refleksiivisinä toimijoina. Refleksiivinen kuluttaja ei ole aktivisti tai tietyn poliittisen järjestelmän kannattaja, mutta hän kuuntelee ruokaan liittyviä väitteitä, arvioi niitä, ja joskus jopa uskoo luomuruoan puolestapuhujan väittämiä. Hän huomioi myös median, asiantuntijoiden, ystävien ja sukulaisten mielipiteet ja arviot. Ruoka on refleksiiviselle kuluttajalle tärkeää, sillä ruoankulutuksellaan hän päättää, mitä päästää ja ei päästä kehoonsa (not-in-my-body). DuPuis (2000) tarkastelee luomumaidon kulutukseen liittyvää nopeaa kasvua. Luomumaito on läpäissyt markkinat, mutta sen ostajat eivät välttämättä käytä muita luomutuotteita. Tämä huomattava kehitys liittyy tehomaatalouden menetelmiin: rbgh on geneettisesti muunneltu hormoni, jota käytetään lehmien maidontuotannon lisäämiseen. Luomumaidon kulutuksen kasvuun liittyy toinenkin erityinen piirre, sillä toisin kuin muiden luomuelintarvikkeiden, sen kulutus nousi ilman merkittävää yhteiskunnallista tai poliittista järjestäytymistä. Sen kehitys ei tavallaan kulkenut 'hippi-vaiheen' läpi, mikä on tyypillistä muille luomusektoreille (vrt. Holm & Stauning 1999). Luomumaidon kulutuksen kehitykseen liittyy vielä yksi muusta luomuelintarvikkeiden kehityksestä erottava tekijä. Siitä tuli merkittävää, koska suuret sijoittajat Wall Streetiä myöten satsasivat siihen. Muut luomun osaalueet ovat vielä pienempimuotoisia ja vähemmän monopolisoituja. Vuodelta 1997 peräisin olevan tiedon mukaan viiden suurimman luomumaidon tuottajan hallussa olisi n. 95% markkinoista; luomumaidon tuotanto on siis erittäin keskittynyttä. Suurinta osuutta (65%) pitää hallussaan Horizon Organic, joka ostaa osan maidosta paikallisilta luomuviljelijöiltä, mutta 75% tulee kahdelta maitotilalta. Suurin maidon jatkojalostaja omistaa toiseksi suurimman luomumaidon jatkojalostajan. Valtaosa kuluttajista todennäköisesti käyttää näiden yhtiöiden tuotteita ja sivuuttaa pienemmät, paikalliseen tuotantoon panostavat jatkojalostajat. Maidontuotannossa näkyy globalisaation tunnusmerkit: maitoa ei kuluteta siellä missä se tuotetaan, vaan se jalostetaan tehtaassa kaukana lehmästä ja kuluttajasta. Standardisaation ensimmäisessä vaiheessa maito 'puhdistetaan' eli pastöroidaan. Homogenisointi standardisaation toisena vaiheena luo laimean paikattoman tuotteen. (Enticott 2000.) Kalifornialaisen esimerkin valossa luomu näyttäytyy esimerkin valossa lähinnä post-fordistisena laajamittakaavaisena tuotantona. Kuluttajat ovat yhä enemmän tietoisia, että esimerkiksi Horizonsin luomumaidon tuotantostrategia on ristiriitainen luomuruokaan liitettävän filosofian kanssa. Kuluttajat ja tuottajat ovat kritisoineet julkisesti Horizonin toimintaa korostamalla, että luomu ei välttämättä tarkoita paikallista. Mitä tekee kuluttaja, jää nähtäväksi. Tässä esitellyt tutkimukset osoittavat, että luomusta puhutaan maatalouden ja ruoan konteksteissa. Ne myös osoittavat taas kerran, että nykymuotoinen luomu
on suurten kysymysten äärellä. Onko sama miten yhteistä asiaa viedään eteenpäin, kunhan sitä vain edistetään, vai tuleeko periaatteista pitää kiinni? Lähteet Agriculture and Human Values (2000). Journal of the Agriculture, Food, and Human Values Society. Special Issue: The Changing Bio-Politics of the Organic: Production, Regulation, Consumption. Guest Editor: Goodman, David. Volume 17, No. 3. Kluwer Academic Publishers. Allen, Patricia & Martin Kovach (2000). The Capitalist composition of organic: The Potential of markets in fulfilling the promise of organic agriculture. Agriculture and Human Values 17: 221.232. Alföldi, Thomas, William Lockeretz & Urs Niggli (2000). IFOAM2000 The World Grows Organic. Proceedings 13th International IFOAM Scientific Conference. IOS Press. Beauchesne, Audric & Christopher Bryant (2001). Agriculture and Innovation in the Urban Fringe: The Case of Organic Farming in Quebec, Canada. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie, Vol. 90, No,. 3, 320-328. Björkhaug, Hilde & Oddveig Storstadt (2001). Common attitudes towards food production among farmers and consumers. Paper presented in the XIX ERSR Congress for Rural Sociology. Dijon, France, 3-7-September 2001. Buck, Daniel, Getz, Christina & Julie Guthman (1997). From Farm to Table: The Organic Vegetable Commodity Chain of Northern California. Sociologia Ruralis, Volume 37, No. 1, 3 20. Buttel, Frederick H. (1994). Agricultural Change, Rural Society and the State in the Late Twentieth Century: Some Theoretical Observations. Teoksessa Symes, David & Anton J. Jansen (toim.) Agricultural Restucturing and Rural Change in Europe. Wageningen Studies in Sociology WSS, 37. Wageningen. Campbell, Hugh (1997). Organic Food Exporting in New Zealand: Sustainable Agriculure, Corporate Agribusiness and Globalizing Food Networks. Teoksessa Haan, Henk de, Kasimis, Babis & Michael Redclift (toim.) Sustainable Rural Development. 51 72. Ashgate, England. Clunies Ross, Tracey & Graham Cox (1994). Challenging the Productivist Paradigm: Organic Farming and the Politics of Agricultural Change. Teoksessa Lowe, Philip, Marsden, Terry & Whatmore Sarah (toim.) Regulating Agriculture. 53 74. David Fulton Publishers, London. Coombes, Brad & Hugh Campbell (1998). Dependent Reproduction of Alternative Modes of Agriculture: Organic Farming in New Zealand. Sociologia Ruralis, Volume 38, No. 2, 127 145. DuPuis, Melanie E. (2000). Not in my Body: rbgh and the Rise of Organic Milk. Agriculture and Human Values 17: 285-295. Enticott, Gareth (2001). Risking the Rural: Moral Behaviours and the Consumption of Unpasteurised Milk. Paper presented in XIV European Congress for Rural Sociology, Dijon, France 3-7 September, 2001. Fitzgerald, R., H. Campbell, C. Sly & S. Finlay (2002). The Flight to Nature? An ethnographic study of retailing and consumption of organic food. Paper presented in the XV World Congress of Sociology, Brisbane, Australia, 7-13 July, 2002. Guthman, Julie (1998). Regulating Meaning, Appropriating Nature: The Codification of California Organic Agriculture. Antipode (30) 135 154. Guthman, Julie (2000). Raising Organic: An Agro-Ecological assessment of grower practices in California. Agriculture and Human Values 17: 257-266. Hall, Alan & Veronika Mogyorody (2001). Organic Farmers in Ontario: An Examination of the Conventionalization Argument. Sociologia Ruralis Vol 41, Number 4. 399-422. Holm, Jesper & Inger Stauning (2002). Ecological Modernisation and 'Our Daily Bread'. Variations on the transition of the food sector. The Journal of Transdisciplinary Environmental Studies, ISSN 1600-2297. http://www.journal-tes.dk/. Ilbery, Brian, Lewis Holloway & Ruth Arber (1999). The Geography of Organic Farming in England and Wales in the 1990's. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie 83, no. 1, 285-295. James, Allison (1993). Eating green(s). Discourses of organic food. Teoksessa Milton, Kay (toim.1993) Environmentalism. A view from Anthropology. Routledge. 205 218. Kaltoft, Pernille (2001). Organic farming in late modernity: at the frontier of modernity or opposing modernity? Sociologia Ruralis Vol 41, number 1. 146-158. Kantanen, Teuvo (2002). Kuluttaja luomuvalinnan edessä. Tutkimus päivittäistavaroihin liitettyjen laaja-alaisten kulutusseuraamusten hyväksymisestä ja torjunnasta. Acta Wasaensia, no 97, liiketaloustiede 39, markkinointi.
Klonsky, Karen (2000). Forces Impacting the Production of organic Foods. Agriculture and Human Values 17:233-243. Lamine, Claire (2001). Food risks and the construction of trust: Choosing organic food or not. The examples of bread, wine, and meat. Paper presented in the XIX ERSR Congress for Rural Sociology. Dijon, France, 3-7-September 2001. Lawrence, Geoffrey, Janet Norton, Stewart Lockie & Kristen Lyons (2002). Organics and Biotechnology. Never the Twain shall meet? Paper presented in the XV World Congress of Sociology, Brisbane, Australia, 7-13 July, 2002. Le Guillou Gwénnëlle & Alberik Scharpé (2000). Organic Farming. Guide to Community Rules. European Communities. Lockie, Stewart, Kristen Lyons, Geoffrey Lawrence and Kerry Mummery (2002). Eating `Green': Motivations behind organic food consumption in Australia. Sociologia Ruralis Vol 42, number 1. 23 40. Lowe, Philip, Clark, Judy, Seymour, Susanne & Neil Ward (1997). Moralizing the Environment. UCL Press, London. Luoto, Ilkka, Ruuskanen, Petri & Heikki Susiluoma (1996). Risupartoja vai markkinamiehiä? Tapaustutkimus Etelä Pohjanmaan luomutuottajista. Chydenius Instituutin tutkimuksia 5/1996. Kokkola. Lyons, Kristen (2001). From Sandals to Suits: Green Consumers and the Institutionalisation of organic Agriculture. Teoksessa Lockie, S. & B. Pritchard (toim.) Consuming Foods, Sustaining Environments. Australian academic Press, Brisbane. 82-93. Michelsen, Johannes (2001a). Recent Development and Political Acceptance of Organic Farming in Europe. Sociologia Ruralis, Vol 41, number 1, 3-20. Michelsen, Johannes (2001b). Organic Farming in a Regulatory Perspective. The Danish Case. Sociologia Ruralis, Vol 41, number 1, 62-84. Mononen, Tuija (1999). Tehoviljeltyä luomututkimusta. Maaseudun Uusi Aika 1/1999. 9-16. Mononen, Tuija (2000). Marginaalista markkinoille. Tutkimus luomutuotannon kehityksestä ja yhteiskunnallisista merkityksistä. Esimerkkialueina Varsinais-Suomi ja Kainuu. Julkaisematon lisensiaatintutkielma. Joensuun yliopisto, maantieteen laitos. Mononen, Tuija (2002). Marginaalista markkinoille. Tutkimus luomutuotannon kehityksestä ja yhteiskunnallisista merkityksistä. Esimerkkialueina Varsinais-Suomi ja Kainuu. Väitöskirjan käsikirjoitus, versio 1.0. Joensuun yliopisto, maantieteen laitos. Murdoch, Jonathan & Miele, Mara (1999). Back to Nature: Changing A Worlds of Production in the Food Sector. Sociologia Ruralis 39 (4), 465-483. Pepper, David (1996). Modern Environmentalism. An Inroduction. Routledge, London. Reed, Matt (2000). The uses of Zoonoses; how animal disease has been used by the Soil Association to advance Organic Agriculture in the UK. Paper presented in X World Congress of Rural Sociology, Rio de Janeiro, Brasil, July 30 August 5, 2000. Reed, Matt (2001). Fight the Future! How the Contemporary campaigns of the UK Organic Movement have arisen from their composting of the past. Sociologia Ruralis Vol 41, Number 1, 131-145. Rintanen, Satu (1999). Luonnonmukainen elintarviketuotanto: Arvolähtöinen vai kilpailustrateginen valinta. Turun Kauppakorkeakoulun julkaisuja, sarja D-4. Ritzer, George (1996). The Mcdonaldization of society. (Uud. painos) Thousands Oaks, California, Pine Forge Press. Ritzer, George (2001). Explorations in the Socilogy of Consumption. Fast Food, Credit Cards and Casinos. Sage Publications. Schmitt, Mathilde (1994). Women Farmers and the Influence of Ecofeminism on the Greening of German Agriculture. Teoksessa Whatmore, Sarah, Marsden, Terry & Philip Lowe (toim.) Gender and Rurality. 102 116. David Fulton Publishers, London. Silvasti, Tiina & Tuija Mononen (2001). Ruoka liikkeessä. Yhteiskuntapolitiikka 1/2001, 43-51. Sireni, Maarit (2001). Martat ja Mariat. Pienten perheviljelmien naiset. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, julkaisu 3/2001. Sociologia Ruralis (2001). Special Issue. Politics, Ideology and Practice of Organic Farming. Guest Editor Michelsen, Johannes. Vol 41, Number 1. Trüninger, Monica (2002). Organic Farming in Portugal. Paper presented in the XV World Congress of Sociology, Brisbane, Australia, 7-13 July, 2002. Tovey, Hilary (1997). Food, Environmentalism and Rural Sociology: On the Organic Farming Movement in Ireland. Sociologia Ruralis, Volume 37, No. 1. 21 37.
Vanzetti, D. & E. Wynen (2002). Does it make sense to buy locally produced organic products? Teoksessa Hall, D. & J. Moffit (toim.) Economics of Pesticedes, Sustainable Food Production and Organic Food Markets. Elsevier, Amsterdam, 195-208. Whatmore, Sarah (1995). From Farming to Agribusiness: the Global Agro-food Systems. Teoksessa Johnston, R.J., (toim. 1995) Geographies of Global Change. Remapping the World in the Late Twentieth Century. Oxford,Blackwell. 36-49. 1 Suomessa puhutaan yleisesti elintarvikejärjestelmästä. Englannin kielessä on kuitenkin kaksi erilaista elintarvikejärjestelmään viittaavaa käsitettä: agri-food system ja food system. Elintarvikejärjestelmällä viitataan yleensä elintarvikeketjuista ja niiden toimijoista muodostuviin elintarvikkeiden tuottamiseen ja kuluttamiseen liittyviin yhteiskunnallisiin suhteisiin ja toimintoihin. Käsitteistä agro-food system on laajempi, sillä se kattaa myös maatalous-teknologian ja sen tuotantopanokset sekä näihin liittyvät toimijat. (ks. esim. Whatmore 1994; 1995.) 2 Environmentalismi on toinen ongelmallinen käsite. Suomeksi se voisi tarkoittaa ympäristöliikkeen kannattamista, ympäristömyönteisyyttä, vihertymistä. Environmentalismia voi olla kuitenkin monenlaista (ks. Pepper 1996). Useissa luomututkimuksissa (esim. Tovey 1997) environmentalismiin viitataan luomun yhtenä tausta-ajatuksena, mutta myös todetaan, että environmentalismin kannattajat suosivat konservationismia eli luonnonsuojelua. Maatalous tuhoaa näiden kannattajien mukaan luontoa ja ympäristöä olipa sitten luomua tai tavanomaista. Buttel (1997) pitää maatalouden ja environmentalismin suhdetta joiltakin osin ongelmallisena. Maatalous ei ole ollut keskeinen tekijä environmentalismin valtavirrassa. Etusijalla ovat globaalit ongelmat, kuten väestönkasvu ja ilmastonmuutos, sademetsien häviäminen ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen. Maatalous on nähty tässä suhteessa vähämerkityksisenä. Tässä yhteydessä environmentalismi ymmärretään eri elämän alueilla esiintyvänä, konkreettisissa jokapäiväisissä toimissa näkyvänä ympäristömyönteisyytenä, ei ympäristöliikkeen radikaalina muotona.