Homo sapiens älykäs vai älytön ihminen? luentosarja, osa III Helsingin työväenopisto 23.3.2009 FM Jussi Tuovinen
Ihmisen paikka luonnossa Domeeni: Aitotumaiset Eucarya Kunta: Eläinkunta Animalia Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata Luokka: Nisäkkäät Mammalia Lahko: Kädelliset Primates Heimo: Ihmisapinat Hominidae Suku: Ihmiset Homo Laji: sapiens Alalaji: sapiens
Ihminen älykäs eläin? Ihminen (Homo sapiens sapiens) on ihmisapinoiden heimoon kuuluva eläinlaji. Ihminen on nykyisin elävistä kädellisistä laajimmalle levinnyt, älykkäin ja runsaslukuisin laji. Ihmisellä on kaikkiin muihin eläimiin verrattuna pitkälle kehittyneet aivot, jotka pystyvät abstraktiin ajatteluun, kieleen ja itsetarkkailuun. Tämä on yhdessä pystyasennon ja esineiden käsittelyyn kykenevien yläraajojen kanssa mahdollistanut ihmiselle kyvyn käyttää työkaluja monipuolisemmin kuin mikään toinen eläinlaji.
Ihminen sosiaalinen eläin Ihmiset ovat muiden kädellisten tapaan luonnostaan yhteisöllisiä, mutta ihmiset ovat erityisen hyviä käyttämään viestintää ja kieltä itseilmaisuun ja ideoiden välittämiseen. Ihmiset muodostavat monimutkaisia yhteistyötä tekeviä ja kilpailevia sosiaalisia ryhmiä, aina kansakunnista perheisiin asti. Ihmisyhteisön perustan muodostavat kielen kautta välittyvät rituaalit, traditiot, arvot ja lait. Ihmisellä on myös taiteen, kirjallisuuden ja musiikin tapaisia kulttuuriinnovaatioita. Ihmiset tekevät ainoana lajina tulen, kypsentävät ruoan, pukeutuvat ja käyttävät lukuisia teknologioita.
Ihminen ja hänen serkkunsa Lähimmät elossa olevat sukulaiset ihmiselle ovat tavallinen simpanssi ja bonobo. Ihmisen perintöaineksen kartoituksen perusteella ihmisen ja simpanssin sukulinjojen 6,5 miljoonan vuoden erossa olo on johtanut eroon perimässä, joka on vain kymmenen kertaa suurempi kuin ero toisilleen tuntemattomien ihmisyksilöiden välillä. Simpanssien kehityslinja erkani ihmisistä noin 5 6 miljoonaa vuotta sitten ja gorillojen noin 7 8 miljoonaa vuotta sitten.
Juuret Afrikassa Nykytiedon mukaan ihmiset kehittyivät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja myöhemmin syrjäyttivät muut kädelliset muualla maapallolla. Ihmisten DNA-perimä verrattuna muihin samaan aikaan eläneisiin lajeihin viittaa myöhäisellä pleistoseenikaudella ihmispopulaation olleen erittäin pieni, maksimissaan 10 000 yksilöä, mikä johti ihmisten pieneen geenipooliin. Nykyihmiset kehittyivät Afrikan savanneilla noin 200 000 250 000 vuotta sitten syrjäyttäen Homo erectus -lajin. Ihmiset valloittivat Euraasian ja Oseanian noin 40 000 vuotta sitten ja viimeisimpänä Amerikan 20 000 vuotta sitten. Nykyihminen säilyi nykypäivään saakka muiden kuollessa sukupuuttoon.
Aivot, mieli ja tietoisuus Ihmisen aivot ovat keskushermoston tärkein osa. Ihmisen aivojen arvellaan olevan tehokkaammat kuin minkään muun nykyisen tai edesmenneen lajin. Ihmiset ovat tiettävästi myös ainoa laji, jota voidaan kutsua tieteellisesti todella älykkääksi. Ihminen on yksi seitsemästä lajista, joka läpäisee peilitestin, tosin yleensä alle 2 v. ihmislapset eivät läpäise sitä. Testattavan pitää tunnistaa oma itsensä peilistä. Muut lajit, jotka läpäisevät testin, ovat simpanssi, norsu, bonobo, oranki, delfiini ja kyyhkynen. Yleensä muiden eläinlajien edustajat reagoivat omaan peilikuvaansa samalla tavalla kuin lajikumppaniinsa.
Äly ja muut avut Evoluutiossa ihmisen keinoja selvitä muita lajeja paremmin on ollut keskeisesti älykkyys, ihmisen aivot. Muita vastaavia keinoja, osin aivoihin perustuen, ovat olleet esimerkiksi: kommunikaatiotekniikka, kieli muu teknologia tieto ja ymmärrys organisaatiotaito, joukon voima ja sen mahdollistama erikoistuminen. pitkälle kehittyneet kädet, jotka mahdollistavat työkalujen käytön
Ihminen ja kieli Kieli on järjestelmä, jossa ihminen ilmaisee ajatuksensa kielellisillä merkeillä, abstraktioilla. Näitä merkkejä nimitetään kielellisiksi ilmauksiksi. Puhutuissa kielissä kuuluvia (auditiivisia) merkkejä tuotetaan puhe-elimillä. Kirjoitetussa kielessä kielelliset ilmaukset on tehty silmin nähtäviksi eli luettaviksi. Viitotuissa kielissä kielelliset ilmaukset ovat visuaalisia, eivät auditiivisia.
Kieli ja kommunikaatio Kieli on kommunikoinnin ja abstraktin ajattelun väline. Sitä on pidetty eräänä olennaisena erona ihmisen ja muiden eläinten välillä. Useimmat eläimet tosin viestivät jollakin tavalla, mutta ihmiskieli on kehittynyt selvästi pisimmälle. Eräät kädellisten yksilöt, kuten simpanssit ja gorillat, ovat ihmisten koulutuksessa oppineet ilmaisemaan monimutkaisiakin käsitteitä viittomilla.
Kieli ja käsitteellinen ajattelu Kieli mahdollistaa abstraktina ajatteluna tulevaisuuden ja menneisyyden käsittelyn. Se laajentaa olemisen tulemiseksi ja staattisuuden dynaamiseksi. Kieli laajentaa ja tehostaa niiden vasteiden määrää, joilla yksilö voi sopeutua ympäristöönsä, erityisesti yhteisönä, yhteistyötä tekevänä yksilöiden kokonaisuutena. Kielen syntyminen on ilmeisesti ollut laukaiseva tekijä tieteen, taiteen ja teknologian syntyyn.
Luonnollinen kieli Luonnollisen kielen piirteitä ovat: Se on kehittynyt vuosituhansien aikana jossakin ihmisyhteisössä. Se on jonkun yksilön ensikieli eli äidinkieli, jonka hän on lapsena omaksunut (ei opiskellut tietoisesti). Sitä käytetään erilaisissa tilanteissa yhteydenpitovälineenä ja maailman hahmotustapana.
Kieli ja kirjoitus Kaikilla ihmisillä on puhuttu kieli, mutta kirjoitusjärjestelmiä on kehitetty ja omaksuttu vain satunnaisesti. Kirjoituksen suurin etu on tiedon säilyttäminen sen alkuperäisestä esitystapahtumasta riippumattomasti. Kirjoitustaidottomassa yhteisössä kaiken tiedon välityksen on tapahduttava ihmiseltä ihmiselle suullisesti. Kirjoitustaidon myötä on tullut mahdolliseksi välittää tietoja sekä kaukaisiin maihin että tuleville sukupolville.
Kirjoituksen kehitys Kirjoitusjärjestelmiä edelsivät esikirjoitusjärjestelmät, jotka koostuivat ideogrammeista ja muistimerkeistä. Näiden kuvien avulla pyrittiin merkitsemään asioita. Kuvat toimivat muistamisen apuvälineenä, ja niitä katsomalla saatettiin palauttaa mieleen asioita pelkkää muistelua tehokkaammin. Usein heimojen kulttiesineisiin tehtiin kuvioita, joita katsomalla asiaan vihkiytynyt saattoi muistaa niihin liittyviä tarinoita, heimon historiaa tai yliluonnollisen maailman rakennetta.
Kuvista kirjoitukseen Ongelmana kirjoitustaitoon nähden oli, ettei merkeillä ja kuvioilla ei ollut täysin vakiintuneita, muihin kuvioihin yleistettäviä merkityksiä, joten tulkinnallisuus oli suurta. Kuva oli usein pyhä, ja sen tulkintataito oli vain pienen ryhmän käsissä, ja pääsi siksi helposti unohtumaan. Varsinainen kirjoitustaito syntyi ilmeisesti kaupankäyntiin ja hallintoon liittyvistä merkinnöistä, joilla merkittiin usein lukumääriä.
Semiotiikka ja semioosi Semiotiikka (sēmeiōtikē [tekhnē'], merkitsemistaito) eli merkkioppi on tieteenala, joka tutkii merkkejä, merkityksiä ja merkkijärjestelmien toimintaa. Merkit ja merkitykset muodostuvat semioosissa. Semioosi on prosessi, joka muuttaa: biologisen, universaalin ja faktuaalisen maailman (Karl Popper: Maailma 1) mentaaliseksi, kulttuurispesifiksi ja suhteelliseksi artifaktuaaliseksi maailmaksi (Popper: Maailma 3) ja päinvastoin kunkin lajin ja yksilön lajityypillisten kykyjen ja ominaisuuksien määräämissä puitteissa ja erikseen kunkin yksilön mielessä (Popper: Maailma 2).
Merkki Semioosi koostuu merkeistä ja niiden vaikutuksista eli merkityksistä. Merkki on periaatteessa mikä tahansa, mikä edustaa, esittää tai tuo mieleen jotain muuta kuin itsensä (lat. aliquid stat pro aliquo, joku jonkin puolesta). Mikä tahansa asia tai olio voi olla merkki, mutta sen ei tarvitse olla (potentiaalisuus / aktuaalisuus). Merkkejä ovat mm. ajatukset, eleet, ilmeet, kielelliset ilmaukset, sosiaaliset viestit, kulttuurisiset artifaktit jne.
Merkit ja meemit Meemit ovat mm. Richard Dawkinsin ja Susan Blackmoren tunnetuksi tekemä ajatus kulttuurisista yksiköistä, jotka käyttäytyvät itsenäisesti ja "itsekkäästi" kuten geenit vaikuttaen "kantajiensa" käyttäytymiseen ja kopioituvat näiltä toisille. Toisin kuin merkit meemit selittävät kuitenkin vain tiettyjen kulttuuristen ilmiöiden kopioituvuuden, mutta eivät sitä miksi toiset ilmiöt kopioituvat ja toiset eivät. Meemeissä muitakin ongelmia, esim. miten ne rajataan ja määritellään ja mikä on niiden kopioitumismekanismi. Geeneillähän nämä ovat tunnettuja bio-kemiallisia prosesseja.
Charles Sanders Peirce (1839-1914) Charles Sanders Peirce oli amerikkalainen filosofi, loogikko ja tiedemies. Nykyään hän on tunnettu ennen kaikkea pragmatismin perustajana sekä monipuolisen merkkejä ja merkkien toimintaa koskevan teorian eli semiotiikankehittäjänä. Lisäksi hänet tunnetaan modernin logiikan ja tieteen metodologian keskeisenä hahmona. Peirce pyrki filosofiassaan systemaattisuuteen käyttäen perustana fenomenologista teoriaa kolmesta peruskategoriasta.
Peircen kolme kategoriaa Lähtökohtana olemisen kolme kategoriaa: ensiys (firstness), toiseus (secondeness) ja kolmannuus (thirdness). 1. Ensiys = oleminen sellaisenaan ilman suhdetta mihinkään muuhun. 2. Toiseus = kahden elementin suhde toisiinsa. 3. Kolmannuus = kahden elementin suhde toisiinsa suhteessa johonkin kolmanteen. Kategorioiden nimet kuvaavat niiden loogista järjestystä. Ensiys ei vaadi muita, mutta toiseus vaatii ensiyttä ja kolmannuus sekä ensiyttä että toiseutta.
Peircen triadinen merkkikäsitys Merkkinä oleminen eli merkkiys ei ole niinkään yksittäinen entiteetti vaan dynaaminen ja välittävä suhde kolmen position välillä. Merkki koostuu aina kolmesta osasta: Objekti eli kohde on käsite, johon merkki viittaa Merkki(väline) eli representamen on itse merkin näkyvä osuus Interpretantti eli tulkinnos tai tulkitsin on merkitys, joka merkistä syntyy
Peircen systeemin dynaamisuus Merkit eivät ole irrallaan toisistaan, vaan kytkeytyvät toisiinsa ketjuiksi ja verkoiksi. Interpretantti on aina myös potentiaalinen merkki uusille tulkinnoille, toisaalta objektikin voi toimia merkkinä toiselle merkkisuhteelle, joten tuloksena on periaatteessa päättymätön semioottinen verkko, jossa tosin jotkut merkityssuhteet ja tulkinnat saavat enemmän painoarvoa kuin toiset ja muodostavat enemmän tai vähemmän pysyviä tulkkiumia, eräänlaisia paksunnoksia verkossa. Malli liittyy Peircen pragmatistiseen tietoteoriaan ja yleisempään filosofiaan, jossa absoluuttisten totuuksien sijasta painotetaan suhteellisia, mutta mahdollisimman hyvin perusteltuja päätelmiä. Kyseessä ei siis ole relativismi.
Esimerkki Peircen merkkiketjusta Leif Åbergin (2000) mukaan
Merkkien luokkia Peircellä useita merkkien luokittelukategorioita, joista keskeisin ja tunnetuin on merkin ja sen objektin suhdetta kuvaava kolmijako ikoniin, indeksiin ja symboliin: Ikoni (kuva) muistuttaa kohdettaan, esimerkiksi maalaus muistuttaa maalattua henkilöä ja viittaa täten sisältönsä puolesta häneen. Indeksi (osoitin) on merkki, jolla on selkeä kausaalinen yhteys kohteeseensa. Esimerkiksi savu toimii tulen merkkinä, koska ihmiset käsittävät savun ainoaksi syyksi tulen. Symboli (tunnus) on konventionaalinen merkki, jonka viittaus kohteeseensa perustuu sopimukseen. Sanat, kuten tiettyyn rajaan asti myös matemaattiset symbolit, ovat pääosin sopimuksenvaraisia.
Merkkien aspektuaalisuus Merkkiluokat esiintyvät harvoin käytännössä puhtaina, vaan kaikissa merkeissä on useimmiten mukana aineksia kaikista kolmesta luokasta vaihtelevina pitoisuuksina. Sama merkki voi olla yhtä aikaa niin ikoni, indeksi kuin symbolikin. Kyse on lähinnä näkökulmasta ja siitä mikä aspekti missäkin tarkastelussa tai merkkisuhteessa painottuu. Ikonisuudessa painottuu samankaltaisuus jonkin aspektin suhteen ja korrelaatio, indeksisyydessä kausaaliset suhteet ja symbolisuudessa näistä riippumattomat konventionaaliset ja/tai arbitraariset suhteet.
Merkkihierarkia Merkkiaspektit eivät toisistaan riippumattomia tai samanarvoisia, vaan ne asettuvat Peircen kategoriamallia (ensiys, toiseus, kolmannuus) vastaavaan hierarkiaan: Vain ikonisuus voi esiintyä puhtaana riippumatta toisista. Indeksisyydessä on aina mukana myös ikonisuutta. Symbolisuudessa on aina mukana sekä ikonisuutta että indeksisyyttä. Alempi taso toimii ylemmän rakennuspalikoina.
Merkit ja ihmisen evoluutio Amerikkalainen antropologi Terrence W. Deacon on pohtinut ihmisen evoluutiota erityisesti kielen ja symbolisen ajattelun kehittymisen kautta teoksessaan The Symbolic Species The Co-evolution of Language and the Brain (1997).
Potentiaaliset ja aktuaaliset merkit Ikonisuus on siis ensimmäinen kolmesta merkkiluokasta, mutta se ei ole pelkkää ensiyttä, sillä siinä jo verrataan kahta asiaa, merkkiä ja objektia, toisiinsa (toiseus), jonkin tekijän tai näkökulman (kolmannuus) suhteen. Kaikissa toteutuneissa tai aktualisoituneissa merkkisuhteissa on jo kaikki kolme kategoriaa läsnä. Merkkisuhde voi olla myös piilevä tai potentiaalinen, jolloin potentiaalisilla kohteella ja sen merkillä voi olla samanlaisuutta (ikonisuus) tai jokin kausaalinen suhde (ikonisuus), mutta ei ketään tulkitsijaa tai tulkintakontekstia, jolloin ei ole myöskään aktualisoitunutta merkkirelaatiota.
Ikonisuus ja ero Ikonisuus on siis kahden tai useamman eri asian samanlaisuutta jonkin tekijän suhteen. Täydellinen identiteetti eli samuus ei ole tarkkaan ottaen ikonisuutta, sillä siinä ei ole kahden eri asian välistä suhdetta. Se olisi lähinnä vain ensiyttä ilman semioottista merkkisuhdetta. Kaikki samanlaisuus ei myöskään automaattisesti ole ikonisuutta, vaan ainoastaan sellainen, jolla on merkitystä jollekin tarkkailijalle tai toimijalle. Samanlaisuus voi olla potentiaalista ikonisuutta, joka aktualisoituu jonkun tarkkailijan tai toimijan tulkinnan ja/tai toiminnan kautta.
Ikonisuus ja tunnistaminen Ikonisuus havaitaan jonkin tai joidenkin aistien kautta ja arkikielellä se on keskeisesti samaa kuin tunnistaminen (re-kognitio = uudelleen tietäminen). Tunnistaminen on ratkaisevassa asemassa kaikille valintoja (= tulkintoja) tekeville eläimille. Ratkaisevia erotteluja (esimerkkejä): Syötävä ei-syötävä Vaarallinen turvallinen Saalistaja saalistettu Parittelukumppani ei-parittelukumppani Oma jälkeläinen ei-jälkeläinen
Tunnistusmarkkerit merkitsevä ero Tunnistustilanteissa tietyt ikoniset piirteet ovat merkitsevämpiä kuin toiset. Myös käänteinen ikonisuus eli samanlaisuuden puute voi jossain tilanteessa olla merkitsevää. Deaconin esimerkki puunrungolla olevasta suojavärittyneestä perhosesta, jota lintu etsii saaliikseen: Niin kauan kuin perhonen on paikoillaan, lintu ei välttämättä tunnista sitä, mutta jos se liikahtaa eli tuottaa eron itsensä ja puunrungon samanlaisuudelle, lintu voi havaita sen ja napata ruuakseen. Merkitsevä tekijä niin perhoselle kuin linnullekin.
Ikonista indeksiin Itse asiassa edellisessä esimerkissä ikonisuuden lisäksi on myös indeksisyyttä eli kahden asian kausaalisuhde varsinkin linnun näkökulmasta. Sen pitää tietää tai muistaa, että toisin kuin pala puunkuorta perhonen on syötävää ja se tyydyttää sen ruokahalua. Lintu ei toki mitä ilmeisemmin ole tietoinen ruuansulatusprosessinsa yksityiskohdista, mutta sillä on tunne ruokahalusta, joka johtaa syötävän etsimiseen ja kokemuksen kautta se oppii mitkä asiat ovat syötäviä ja mitkä eivät. Tämän se oppii yhdistämällä kaksi ikonista suhdetta toisiinsa kolmannella muodostaen näin uudentyyppisen indeksisen suhteen.
Indeksisyys ja oppiminen Deaconin mukaan indeksisyys koostuu siis kolmesta ikonisuuden muodosta: 1. Havaittavien kohteiden eli merkkien tunnistaminen toisistaan (1. asteen) ikonisten suhteiden perusteella. 2. Syötäväksi kelpaavien asioiden tunnistaminen toisistaan (2. asteen)ikonisten suhteiden perusteella. 3. Kahden em. ryhmän edustajien kytkeminen toisiinsa opittujen (3. asteen) ikonisten suhteiden perusteella. Kaikissa kolmessa tarvitaan muistia ja oppimista, mutta näin erityisesti 3. kohdassa, sillä kyseessä on eri kategorioihin kuuluvien asioiden kokemusperäinen yhdistäminen toisiinsa.
Indeksisyys ja tulkitsija Indeksisyys on siis käytännössä ennen kaikkea oppimista, erilaisten asioiden yhdistämistä toisiinsa ja syy-/seuraussuhteiden (kausaaliteetti) oivaltamista. Indeksisyys on semioottinen eli tulkintasidonnainen suhde tulkitsijan näkökulmasta. Se voi faktuaalisessa tai tieteellisessä mielessä olla joko oikea tai väärä; esim. auringon kiertäminen maan ympäri, mikä on tulkitsijan näkökulmasta aivan validi päätelmä, vaikka nyt tiedämmekin, ettei se tosiasiassa pidä paikkaansa.
Symboli ja konventionaalisuus Symboli on asia, joka edustaa jotakin toista asiaa siten, että niiden välillä on vain sopimuksenvarainen eli konventionaalinen yhteys. Esimerkiksi lippu voi edustaa tiettyä valtiota. Sana tulee kreikan kielen sanasta symbolon (sopimus, tunnus; sanaosat syn adverbi: yhteen ja ballein verbi: heittää, liittää) ja tarkoittaa merkkiä, tunnusmerkkiä, tunnuskuvaa tai vertauskuvaa. Sopimus ei tässä tarkoita välttämättä tietoista sopimista, vaan konventio voi ja usein syntyykin enemmän tai vähemmän hyviksi osoittautuneiden tapojen ja käytäntöjen kautta.
Indeksistä symboliin Deaconin mukaan vastaavasti kuten indeksisyys koostuu kolmesta ikonisuuden muodosta, niin vastaavasti symbolisuus muodostuu kolmesta indeksisyyden muodosta tai paremminkin vaiheesta: 1. Tulkitsija oppii ja painaa mieleensä erilaisia (1. asteen) indeksisiä suhteita. 2. Tulkitsija oppii yhdistämään tiettyjä indeksisuhteita toisiinsa jonkin systematiikan tai logiikan perusteella muodostaen näin uusia (2. asteen) indeksisiä suhteita. 3. Kun toisen asteen indeksien muodostama systeemi alkaa toimia riittävän luotettavasti, ei alkuperäisiä indeksisuhteita tarvitse välttämättä enää pitää mielessä, vaan ne voidaan ohittaa uusilla (3. asteen) indeksisillä suhteilla.
Symboli ja systematiikka Symbolin etu indeksiin nähden on se, että toisin kuin indeksin tapauksessa suhteen ei tarvitse olla läsnä eikä sitä tarvitse erikseen joka kerta palauttaa mieleen uudestaan, vaan symboli on tietyllä tavalla valmiina mielessä muistuttamassa ko. suhteesta. Symboli on siis ennen kaikkea muistin apu ja aivokapasiteetin säästäjä => evolutiivinen etu. Kehittynyt todennäköisesti toistuvien ja merkityksellisten (ruoka, vaara, parittelu, jälkeläisten hoivaaminen) tapahtumien merkitsijäksi eli markkeriksi, esim. tietyntyyppiset eläinten varoitushuudot ym. Kehittynyt myös tästä sopeumasta eli adaptaatiosta oheissopeuman eli preadaptaation kautta käsitteellisen ajattelun mahdollistajaksi.
Adaptaatio ja preadaptaatio Adaptaatio eli sopeuma/sopeutuminen: 1. Piirre, joka on kehittynyt luonnonvalinnan tuloksena koska se edesauttaa kantajansa elossasäilyvyyttä tai jälkeläistuottoa. 2. Prosessi, jonka kautta sopeutuminen tapahtuu. Jotta piirre olisi adaptaatio, sen on oltava johdettu piirre, joka on kehittynyt vasteena spesifeihin valintatekijöihin. Preadaptaatio eli oheissopeuma /-sopeutuminen: 1. Piirre, joka ei ole kehittynyt nykyiseen tehtäväänsä, mutta on menestyksekkäästi otettu uuteen käyttöön, esim. suun ja nielun elinten kehittyminen hengityksen ja syömisen mahdollistajista myös äänteiden ja edelleen puheen tuottamiseen. 2. Prosessi, jonka kautta oheissopeutuminen tapahtuu.
Symboli ja käsitteellinen ajattelu Symboli mahdollistaa abstraktina ajatteluna tulevaisuuden ja menneisyyden käsittelyn. Se laajentaa olemisen tulemiseksi ja staattisuuden dynaamiseksi. Symboli laajentaa ja tehostaa niiden vasteiden määrää, joilla yksilö voi sopeutua ympäristöönsä, erityisesti yhteisönä, yhteistyötä tekevänä yksilöiden kokonaisuutena. Symbolin syntyminen on ilmeisesti ollut laukaiseva tekijä tieteen, taiteen ja teknologian syntyyn.
Symboli ja kieli Kieli on erityisen leimallinen symbolisuuteen perustuva merkkijärjestelmä, mutta symbolisia järjestelmiä on monia muitakin sekä sanattomiin konventioihin perustuvia (eleet, ilmeet, sosiaaliset tavat) että eksplisiittiseen sopimukseen perustuvia (musiikkinotaatio, heraldiikka, liikennemerkit, rituaalit). Varsinkin jälkimmäiset edellyttävät yhteistä kieltä, jolla asioista voidaan sopia. Kieli tiettävästi ainoa universaali ja yleinen merkkijärjestelmä, jolla ei ole rajoja ja jolla voidaan käsitellä mitä tahansa ja luoda tarvittaessa uusia sekundaarisia merkkijärjestelmiä.
Semioottinen etäisyys Edettäessä ikonista indeksin kautta symboliin kasvaa myös semioottinen etäisyys merkin ja sen kohteen välillä: Ikonisuudessa yhdistävät tekijät ovat ilmeisiä ja havaittavia, eivätkä välttämättä vaadi (vaikka usein niihin liittyy) opettelua ja oppimista. Indeksisyydessä yhdistävät tekijät pitää oppia tai löytää joko kokemuksen, sattuman tai tietoisen oppimisen kautta. Symbolisuudessa yhdistävät tekijät pitää sopia tai omaksua jonkin sovitun järjestelmän perusteella.
Kombinaatio ja rekombinaatio Kaikissa tapauksissa merkkisuhde säilyy ja uusintuu toistojen ja uudelleenkytkentöjen kautta, mutta näissä on aste-eroja: Ikonisuudessa voidaan löytää uusia vastaavuuksia ja samanlaisuuksia, mutta kuitenkin näiden rajoissa ja puitteissa. Indeksisyydessä voidaan löytää uusia syy- ja vuorovaikutussuhteita, mutta kuitenkin näiden rajoissa ja puitteissa. Symbolisuudessa ei käytännössä ole rajaa, miten merkkejä voidaan kytkeä uusiin kohteisiin => käsitteellinen vapaus ja mielikuvitus.
Giambattista Vico (1668 1744) Vaikutti Napolissa. Retoriikan professori yliopistossa. Kuninkaan virallinen historiankirjoittaja. Kiinnostukset kohde: kulttuurin ja kansakunnan (uskomusten, tapojen, instituutioiden) kehitys. Teoria kulttuurien kehityksestä pääteoksessa La Scienza Nuova (1725 ja 1744). Kulttuuriteorian osana myös ajatus kielen (ja ajattelun) metaforisesta alkuperästä.
Vicon malli mielestä ja kielestä Vicon mukaan kieli heijastaa voimakkaasti mielen rakennetta, niinpä puhetaidon eli retoriikan käsitteitä voidaan käyttää perustellusti myös mielen rakenteen kuvaukseen. Yhteys katkesi sittemmin tieteiden eriytymisen myötä ja vasta semiotiikassa (Ferdinand de Saussure) ja kognitiivisessa lingvistiikassa (George Lakoff, Mark Turner, Mark Johnson, Gilles Fauconnier ea.) löydetty uudestaan 1900-luvulla. Vicon mukaan retoriset kielikuvat eli troopit myös ajattelua ohjaavia ja laajentavia prosesseja.
Vicon triadinen mielenmalli Vicon mukaan mieli ja ajattelu rakentuu kolmivaiheisen prosessin kautta: 1. Mielikuvitus eli imaginaatio (fantasia), jossa kohteesta muodostetaan mielikuva mieleen. 2. Muisti (memoria), johon mielikuvat varastoidaan. 3. Kekseliäisyys tai luovuus (ingegno), jolla muistissa olevia mielikuvia voidaan yhdistää joko alkuperäisiin tai uusiin kohteisiin. Mahdollistaa käsitteellisen ajattelun, luovuuden ja tiedon kumuloitumisen, ts. uusien asioiden kytkemisen olemassaolevaan tietoon.
Vicon ingegno Hankala käsite, sillä sillä on laaja merkityskenttä ja useita synonyymeja: 1. Äly, älykkyys, mieli (intelligence, mind, brains) 2. Nerokkuus, kekseliäisyys, nokkeluus (ingenuity, wits) 3. Lahja, kyky, taito (gift, talent) Vicolla kaikkea tuota eli keskeisesti lähes kaikkia aivojen ns. korkeampia toimintoja. Vicolla keskeinen ihmisiä ja eläimiä erottava tekijä, ei sielu kuten hänen arkkivastustajallaan René Descartes illa.
Yhdistämisen neljä perustrooppia Vicolla ingegnon mukainen mielikuvien ja uusien kohteiden yhdistäminen ei satunnaista, vaan perustuu neljään perusmieli- /-kielikuvaan eli trooppiin: 1. Metafora eli jonkin asian ymmärtäminen jonkin toisen asian kautta. 2. Metonymia eli jonkin abstraktin ilmaiseminen konkreettisen kautta. 3. Synekdokee eli jonkin ilmiön jokin piirre edustaa koko ilmiötä, kuten osa kokonaisuutta tai muoto sisältöä. 4. Ironia eli jonkin näkökulman kyseenalaistaminen tuomalla esiin vastakkaisen näkökulman mahdollisuus.
Antiikin kielikuvia (edellisten lisäksi) anafora, lauseen alun toisto antiteesi, vastakkainasettelu antonomasia, yleisnimen käyttö erisnimen sijasta asyndeton, normaalisti käytettävien sidesanojen pois jättäminen hyperbola, liioittelu kiasmi, tehostus sanajärjestystä kääntämällä litoteesi, vastakohdan kielto perifraasi, kiertoilmaus, ilmaisu toisin sanoin pleonasmi, tehostus käyttämällä useita samaa tarkoittavia sanoja syllepsi, sanan lisäys, joka muuttaa muiden sanojen merkityksen
Vicon trooppien hierarkia Vicon ja monen hänen seuraajiensa kuten Kenneth Burke (1897 1994) ja Hayden White (s. 1928) mukaan troopeilla on hierarkiansa metaforasta metonymian ja synekdokeen kautta ironiaan, mikä leimaa myös kulttuurien kehitystä arkaaisesta vakavan ja kehittyneen kautta hajoamiseen ja taantumiseen. Vicon syklinen historiakäsitys erotettuna mm. positivistisesta ja valistuksen käsityksen mukaisesta lineaarisesta. Jumalten (metafora), sankarien (metonymia), ihmisten (synekdokee) ja hajoamisen (ironia) aikakaudet.
Vico ja Peirce Ovatko Vicon ryhmittelyt luontevia ja miten ne istuvat Peircen systeemiin? Molemmissa hierarkia, mutta hiukan eri näkökulmia painottava. Metaforassa merkityksensiirto ei periaatteessa määritelty, mutta perustuu usein jonkinasteiseen samanlaisuuteen tai mielleyhtymään (vrt. ikonisuus). Metonymiassa myös kyse samanlaisuudesta, mutta tarkemmin määriteltynä sen abstraktioasteen mukaan (ikonisuus/indeksisyys) Synekdokee edellyttää selvemmin kausaalisuhdetta eli siis indeksisyyttä. Ironia edellyttää symbolisuutta, muttei toki ole ainoa sen mahdollistama merkityksensiirto.
Semioottinen kompetenssi Mieli ja kieli liittyvät läheisesti yhteen. Kieli ja käsitteellinen ajattelu ylipäätään edellyttävät semioottista kompetenssia sen kaikkien tasojen suhteen eli ennen kaikkea mukaan lukien myös symbolien käytön. Evoluution periaatteiden mukaan valintapaineet vaikuttavat adaptaatioiden ja preadaptaatioiden kautta niin fysiologisten piirteiden kuin funktionaalisten kykyjen ja toimintojen kehitykseen. Erityisesti Deaconin mukaan semioottiset suhteet ja ennen kaikkea kieli ovat vaikuttaneet myös aivojen fysiologiseen kehitykseen, ei pelkästään päinvastoin.
Ihminen symbolinen eläin Ihmisen ja muiden eläinten välinen keskeinen ero on symbolisuuden hallinnassa, mikä on sitten mahdollistanut kielen, käsitteellisen ajattelun ja sitä kautta kaikkinaiset kulttuurin muodot. Muillakin eläimillä on havaittu tiettyjä orastavia merkkejä symbolisuuden hallinnasta, mutta jostain vielä osin tuntemattomista syistä ne eivät ole kehittyneet samanlaisiksi kuin ihmisellä tai ainakaan tällaiseen ei ole ollut riittävän voimakasta valintapainetta. Ihminen on korostetusti symbolikynnyksen ylittänyt ja siten symbolinen eläin eli Deaconin kirjan otsikon mukaisesti symbolinen laji (Symbolic Species).
Ihminen homo semioticus Toisaalta koska symbolisuuskin vain osa semiotiikkaa ja koska siinä kulkee mukana myös niin ikonisuutta kuin indeksisyyttä, niin myös nimitys semioottinen ihminen eli homo semioticus on myös perusteltu. Symbolista kynnystä voimakkaammin se korostaa semioottisen kompetenssin merkitystä evoluutiossa ja lajinkehityksessä yleisemminkin. Välimuotoja ihmisen ja muiden eläinten väliltä ei tällä hetkellä ole tiedossa, mutta epäilemättä tulevaisuus tuo tähän lisävalaistusta mm. aivotutkimuksen ja tekoälyn kehittelyn suunnilta, mahdollisesti myös geeniteknologian, mikäli esim. neanderthalin ihmisiä aletaan joskus kloonaamaan. Asiaan liittyy toki melkoisia eettisiä ongelmia, joita varmasti olisi syytä myös pohtia hyvissä ajoin