NUORTEN AIKUISTEN RAVITSEMUSTOTTUMUKSET SYDÄN- JA VERISUONISAIRAUKSIEN EHKÄISYSSÄ

NUORTEN AIKUISTEN RAVITSEMUSTOTTUMUKSET SYDÄN- JA VERISUONISAIRAUKSIEN EHKÄISYSSÄ Eila Kuisma Päättötyö Syksy 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Alppikadun yksikkö

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ (ABSTRACT) DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ALPPIKADUN YKSIKKÖ Eila Kuisma Nuorten aikuisten ravitsemustottumukset sydän- ja verisuonisairauksien ehkäisyssä Helsingin Alppikadun yksikkö. Syksy 2000 70 sivua ja 3 liitettä Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää minkälaisia ovat nuorten aikuisten ravitsemustottumukset sekä heidän yleinen ravitsemustietoisuutensa, miten kiinnostuneita omasta ravitsemuksestaan haasteltavat ovat sekä ovatko he valmiita muuttamaan tai parantamaan ravitsemustottumuksiansa, vaikka mitään sairauden oireita ei vielä olisikaan. Aineisto on kerätty teemahaastattelun avulla 25-30 -vuotiailta terveiltä miehiltä ja naisilta, jotka ovat työelämässä eivätkä asu enää vanhempiensa luona. Tutkimukseen on haastateltu sekä yksin että kumppaninsa kanssa asuvia henkilöitä. Aineisto on analysoitu laadullisella sisällön analyysillä. Haastateltavien ravitsemustottumukset erosivat varsin paljon toisistaan. Osa haastateltavista oli motivoitunut syömään terveellisesti ja he olivat aktiivisesti itse hakeneet tietoa. Toiset haastateltavat taas eivät olleet kiinnostuneita terveellisestä ruokavaliosta. He söivät melihalujensa mukaan, eivätkä sen kummemmin pohtineet ruoan ravintosisältöä. Osa vastaajista valitteli tiedon puutetta. Erityisen heikoiksi osoittautuivat poikamiesten ravitsemustottumukset, joissa oli paljon puutteita. Poikamiesten heikot ravitsemustottumukset antavat aiheen pohtia, kuinka heidän ruokavaliotietämystään ja motivaatiotaan voitaisiin parantaa. Myös terveellisesti ja epäterveellisesti syövien henkilöiden välissä olevaa syvää kuilua pitäisi pystyä tasoittamaan. Pohtimisen aihetta antaa myös se, kuinka tuoda tietoa terveellisestä ruokavaliosta niille, jotka valittavat tiedon puutetta. Asiasanat: Sydän- ja verisuonisairaudet, ravitsemustottumukset, nuoret aikuiset, ennaltahkäisy. Säilytyspaikka: DIAK Helsingin Alppikadun yksikön kirjasto

ABSTRACT Diaconia Polytechnic, Alppikatu Training Unit Author: Kuisma, Eila Title: Nuorten aikuisten ravitsemustottumukset sydänja verisuonisairauksien ehkäisyssä The Nutritional Habits of Young Finish Adults: preventing potential vascular and cardiovascular disease September 2000 Pages: 70 Appendices: 3 The purpose of this study is to find out about the nutritional habits of 25-30 year old Finnish adults and their general knowledge of nutritional facts. The study brings out the participants' level of interest in nutrition. It also answers the question whether people are willing to change their habits for the better, even in those cases where no symptoms of vascular and cardiovascular disease are yet evident. The material was gathered through face-to-face thematic interviews with the abovementioned group of people (8), which consist of those no longer living with their parents and that have regular employment. People in that age-bracket and under those circumstances have created their own way of living and are probably no longer under their parents' direct influence. The study indicated that the nutritional habits differed much in relation to each participant. Some of them were very motivated to eat healthily and had been actively searching for relevant information. Others were not so interested in obtaining a healthy diet, following their desires to eat whatever they wanted. Neither did they think of the nutritional content of the food. A few of the people complained about the lack of information available. The diets of single men in the group was shown to be extremely poor. These results should provide the impetus for the discussion of improving knowledge and motivation about the matter. A balance should be found concerning the deep gap that exists between those who eat healthily and those who do not. Also, careful consideration should be given to information dissemination to those people who are in lack of pertinent information about diet and nutrition. Keywords: cardiovascular diseases, nutritional habits, young adults, prevention Filed and stored at the Diaconia Polytechnic Library, Alppikatu Training Unit

SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1 2. TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT 3 2.1 Sydän- ja verisuonisairaudet 3 2.1.1 Verenpainetauti 4 2.1.2 Sepelvaltimotauti 5 2.2 Ravitsemustottumukset 5 2.3 Suomalaiset ravitsemussuositukset 6 2.3.1 Hiilihydraatit 7 2.3.2 Ravintorasvat 8 2.3.3 Ruokasuola 10 2.4 Terveyden edistäminen 11 2.4.1 Ennaltaehkäisy 12 2.4.2 Terveyskasvatus 15 2.4.3 Omaehtoinen terveyden edistäminen 17 3. AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET 18 3.1 Pohjois-Karjala-projektiin liittyvät tutkimukset 19 3.2 Lasten ja nuorten ravitsemustottumuksia kartoittaneet tutkimukset 23 3.3 Aikuisten ravitsemustottumuksia kartoittaneet tutkimukset 26 3.4 Yhteenveto tutkimusten tuloksista 29 4. TUTKIMUKSEN TARKOITUS 30 5. TUTKIMUSTEHTÄVÄT 31 6. EMPIIRISEN TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 31 6.1 Tiedonantajien valinta ja aineiston keruu 33 6.2 Haastatteluiden kulku 35 7. AINEISTON ANALYYSI 38 8. TUTKIMUSTULOKSET 40 8.1 Haastateltavien ravitsemustottumukset 40 8.1.1 Terveelliset ravitsemustottumukset 40 8.1.2 Ei juuri huomiota ruoan terveellisyyteen ja laatuun 41 8.1.3 Epäterveelliset ravitsemustottumukset 42 8.2 Ruoan valintaan vaikuttavat seikat 44 8.3 Miten muuttaisi ravitsemustottumuksiansa 45 8.4 Riski rairastua sydän- ja verisuonisairauksiin 47 8.5 Käsitykset ja tiedot terveellisestä ruokavaliosta 48 8.5.1 Hyvät tiedot terveellisestä ruokavaliosta 48 8.5.2 Perustiedot terveellisestä ruokavaliosta 49 8.5.3 Puutteelliset tiedot terveellisestä ruokavaliosta 50 8.6 Yhteenveto tutkimustuloksista 52 9. POHDINTA 54 9.1 Luotettavuuden arviointia 55 9.2 Eettiset kysymykset 58 9.3 Tutkimustulosten tarkastelua 60 9.4 Johtopäätökset 62 9.5 Kehittämisehdotuksia 64 LÄHTEET 66 Liite 1 Liite 2

Liite 3

1 1. JOHDANTO Sydän- ja verisuonitaudit ovat suomalaisten yleisimpiä sairauksia, ns. kansansairauksia. Yleisesti tiedetään, että kyse on elintapasairaudesta, eli että sairastumiseen ja siitä toipumiseen vaikuttavat ihmisten omat elintavat. Merkittävimpänä syynä, perimän ohella, on pidetty suomalaisten runsasrasvaista ja suolaista ruokavaliota, joka useimmiten sisältää myös niukasti kuitua. Vuosikymmenten saatossa ravitsemustottumukset ovat kuitenkin muuttuneet terveempään suuntaan ja kuolleisuus sydän- ja verisuonisairauksiin on laskenut 1960 luvulta jopa 60 prosenttia (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 10). Silti paljon on vielä tekemistä suomalaisten sydän- ja verisuoniterveyden parantamiseksi. Olen jo useamman vuoden ajan kiinnittänyt huomiota siihen, että sairauksien ennaltaehkäisyyn ei kiinnitetä riittävästi huomiota, vaan suuri osa resursseista suunnataan varsinaiseen, jo puhjenneen sairauden hoitoon. On toki ymmärrettävää, että kun terveydenhuollolla on niukasti määrärahoja, niin valtaosa voimavaroista on suunnattava sinne, missä apua jo todella tarvitaan. Toisaalta sairauksien ennaltaehkäisy tulisi kuitenkin sekä yhteiskunnalle että yksilöille huomattavasti edullisemmaksi, sillä ihmisten valistaminen, informointi ja oman terveyden hoitamiseen motivoiminen on paljon taloudellisempaa, kuin kalliit sairauden vaatimat hoidot ja lääkkeet. (Kansanterveyslaitos 1998, 83; Uudenmaan lääninhallitus 1993, 10.) Edellä mainittujen seikkojen innostamana olen päättänyt tehdä päättötyöni juuri sydän- ja verisuonisairauksien ennaltaehkäisystä. Tässä päättötyössä keskitytään juuri ruokavalion osuuteen sydän- ja verisuonitauteihin vaikuttavana tekijänä. Toisaalta ei ole mahdollista sivuuttaa tupakoinnin ja alkoholin haittavaikutuksia, eikä liikunnan tarjoamia hyötyjä, mutta niitä ei käsitellä tässä päättötyössä. Päättötyö on kvalitatiivinen eli laadullinen ja aineiston keruu on tapahtunut teemahaastattelun avulla. Aineisto on kerätty 25-30 -vuotiailta henkilöiltä, joille on jo muotoutunut omia ravitsemustottumuksia ja -tapoja.

2 Tässä päättötyössä on pyritty selvittämään, minkälaisia ovat haastateltavien ravitsemustottumukset eli mistä heidän ruokavalionsa koostuu. Erityisesti rajaudutaan juuri sydän- ja verisuonisairauksille altistaviin ruoka-aineisiin, kuten ruoan sisältämään rasvaan ja sen laatuun, suolan ja kuidun määrään sekä myös haastateltavien yleiseen ravitsemustietoisuuteen. Useimmiten ihmisten valistaminen terveellisimpiin elintapoihin aloitetaan vasta sitten, kun heillä on jo sairauden oireita tai kun sairaus on jo diagnosoitu. Tällöin moni ihminen kokee elintapojen ja erityisesti ravitsemustottumusten muuttamisen kovin vaikeana, onhan hän ennättänyt vuosikymmenten aikana tottua tiukasti omiin ruokailutapoihinsa. Muutos ei tässä vaiheessa ole koskaan helppo (Haavisto 1992). Jos ruokailutottumukset muokkautuisivat jo nuorella iällä sydän- ja verisuonisairauksia ehkäiseviksi, olisi yksilön riski sairastua myöhemmällä iällä huomattavasti pienempi, tällöinhän lähes ainoastaan perimällä olisi vaikutusta sairastumisriskiin. Päättötyön tarkoitus on siis selvittää, onko 25-30 -vuotiaiden ravitsemustottumuksissa sydän- ja verisuonisairauksille altistavia tekijöitä. Tiedon avulla voisi olla mahdollista ulottaa ennaltaehkäisyn ja terveellisestä ravitsemuksesta tiedottamisen voimakkaammin jo pienten lasten tasolle saakka. Näin olisi helpompi vaikuttaa jo varhaislapsuudesta alkaen terveellisten ravitsemustottumusten muotoutumiseen. Terveydenhoitajan työssä korostuu ihmisten valistamisen ja terveellisiin elämäntapoihin ohjaamisen tärkeys. Hän kohtaa työssään ihmisiä vauvasta vaariin asti, joten mahdollisuudet eri ikäisten ihmisten ohjaamiseen ovat ainoastaan ajan sekä resurssien rajaamat. Tulevaisuudessa sijoitetaan toivottavasti nykyistä enemmän terveydenhoitajien tärkeään työhön.

3 2. TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT Koska tutkimus käsittelee sydän- ja verisuonitauteja sekä niiden ennaltaehkäisyä ja toisaalta nuorten aikuisten ravitsemustottumuksia, painottuvat keskeiset käsitteet juuri näihin seikkoihin. Tarvittavan pohjatiedon varsin kattava esittäminen sydän- ja verisuonisairauksien sekä ravitsemuksen kohdalla, on kuitenkin tarpeellista, jotta varsinainen tutkimusaiheen käsittely ei jäisi oleellisilta perustiedoiltaan irralliseksi. 2.1 Sydän- ja verisuonisairaudet Sydän- ja verisuonisairaudet on eräs Suomen yleisin ja keskeisin kansantautimme. Pelkästään sepelvaltimotauti on syynä noin joka kolmanteen kuolemaan. Sydäntautiliiton mukaan yli 600 000 suomalaisella on jokin sydän- ja verisuonisairaus. Joka vuosi noin 20 000 suomalaista sairastaa sydäninfarktin ja noin 11 000 aivohalvauksen. (Kauhanen, Myllykangas, Nissinen & Salonen 1998, 196.) Huomion arvoinen on myös se tieto että imeväisyyskuolleisuus on Suomessa maailman pienimpiä, kun taas työikäisten kuolleisuus on teollisuusmaiden korkeimpia. (Koskenvuo 1994, 14.) Sydän- ja verisuonisairaudet aiheuttavat huomattavan paljon ennenaikaista sairastavuutta ja työkyvyttömyyttä. Sairaaloiden hoitopäivistä käytetään runsas viidennes verenkiertoelinten sairauksien hoitoon. Erityiskorvattaviin lääkkeisiin on oikeutettu noin 45 000 suomalaista kohonneen verenpaineen ja 160 000 sepelvaltimotaudin takia. Sydän- ja verisuoniterveyden parantuminen merkitsisi siis suurelle väestönosalle parempaa elämänlaatua sekä yhteiskunnalle melkoisia säästöjä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 12.) Sydän- ja verisuonisairaudet muodostuvat sepelvaltimotaudista, sydämen vajaatoiminnasta, rasva aineenvaihdunnan häiriöistä ja korkeasta kolesterolista, aivoverenkierron häiriöistä sekä kohonneesta verenpaineesta. Näiden syntyyn, sairauden kehittymiseen ja sairastuneiden ennusteeseen vaikuttavat elintapatekijät, jotka ovat ravitsemus, tupakointi, alkoholin käyttö ja liikunta. (Kansanterveyslaitos & sosiaali- ja terveysministeriö 1997, 87.) Tässä työssä sydän- ja

4 verisuonisaurauksilla tarkoitetaan kaikkia näitä sairauden osa-alueita. Erityisesti painotetaan sydän- ja verisuonisairauksia elintapasairautena, joihin voidaan ravinnolla vaikuttaa. Kuvio 1. Sydän- ja verisuonisairauksien jakaantuminen. (Koskenvuo 1994, 26.) 2.1.1 Verenpainetauti Normaalin verenpaineen suositusarvona pidetään arvoja alle 140/90 mmhg. Lievästi kohonneeksi luokitellaan arvot 140-190/90-95 mmhg ja korkeiksi 160/95 mmhg ylittävät arvot. Kehittyneissä maissa verenpaine yleensä kohoaa iän myötä, niinpä suomalaistenkin verenpainetaso on kansainvälisesi tarkasteltuna korkea kaikissa ikäluokissa. Verenpainetta kohottavat elämäntapatekijät ovat epäterveellinen ravinto, etenkin liika suolan saanti, liiallinen tyydyttyneiden rasvojen eli eläinrasvojen syönti ja toisaalta kala- ja kasvisrasvojen vähäisyys ravinnossa. Muita syitä ovat runsas alkoholinkäyttö, liikapaino, liikunnan vähäisyys ja erilaiset psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, mm. stressi. Myös perimä vaikuttaa verenpaineen tasoon. (Koskenvuo & Vertio 1998, 55; Nissinen, Kauhanen & Myllykangas 1994, 227-228.) Verenpainetauti lisää tutkitusti riskiä sairastua sepelvaltimotautiin, aivohalvaukseen, aivoverenvuotoon, sydämen vajaatoimintaan sekä munuaisten vajaatoimintaan. Korkea verenpaine rasittaa valtimoiden seinämiä, jonka seurauksena valtimoiden ahtautuminen eli ateroskleroosi nopeutuu. Siitä voi seurata mm. sepelvaltimotauti tai aivohalvaus. Korkea verenpaine lisää myös aivoverenvuodon riskiä, lisäksi se

5 kuormittaa sydämen vasenta kammiota ja voi johtaa sydämen vajaatoimintaan. (Koskenvuo 1994, 26-27; Nissinen ym. 1994, 228.) 2.1.2 Sepelvaltimotauti Kansanterveyden kannalta sydänsairauksista ehdottomasti tärkein ongelma on sepelvaltimotauti. Tautia aiheuttaa sydämen valtimoiden ahtautuminen, eli ateroskleroosi, joka kehittyy hitaasti vuosikymmenien kuluessa. Tauti tulee oireiseksi vasta keski-iällä, mutta jo 40 prosentilla 20 30 vuotiaista terveistä miehistä löydetään lieviä muutoksia sepelvaltimoissa. Sydän- ja verisuonisairauksien osuus kaikista kuolemansyistä on noin puolet ja pelkästään sepelvaltimotaudin osuus on 28 %. Työikäisen väestön sepelvaltimotautikuolleisuus on kuitenkin pienentynyt noin 4 % vuodessa. (Koskenvuo & Vertio 1998, 41, 47; Kauhanen ym. 1998, 196; Koskenvuo 1994, 30.) Sepelvaltimotaudin tärkeimmät riskitekijät ovat suuri seerumin kolesterolipitoisuus, kohonnut verenpaine ja tupakointi. Muita syitä ovat lihavuus, elämäntavat, vähäinen liikunta, runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, kolesterolia ja energiaa sisältävä ruokavalio sekä runsas alkoholin käyttö. Etenkin ns. "haitallinen kolesteroli" LDL (low density lipoprotein) on riskitekijä, sillä suurin osa verenkierron kolesterolista on LDLhiukkasissa. Toisaalta "hyvä kolesteroli" HDL (high density lipoprotein) toimii suojaavana tekijänä. Korkeana veren kolesterolipitoisuutena pidetään 6.5 mmol/l ja tavoitearvona 5.0 mmol/l, tai alle sen. (Koskenvuo & Vertio 1998, 47; Nissinen ym. 1994, 25; Järvisalo & Rönnemaa 1992, 54, 56; Suomen akatemia & Lääkintöhallitus 1990, 3, 15.) 2.2 Ravitsemustottumukset Ravitsemustottumukset ovat yksilön tai ryhmän omaksumia tapoja valita, kuluttaa ja käyttää hyväkseen vain tiettyjä ruoka-aineita kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista (Kojo 1987). Tässä työssä ravitsemustottumuksilla tarkoitetaan pääpiirteittäin samaa, kuin ruokavaliolla yleensä, eli sellaista ruokaa, jota yksilö on tottunut yleensä

6 syömään, mistä hänen päivittäinen ruokansa koostuu. Ravitsemustottumuksiin kuuluu myös kaikki välipalat ja pikkusyötävät, jotka eivät varsinaisesti kuulukaan jokapäiväiseen ruokaohjelmaan. Ne kuitenkin vaikuttavat yksilön energiansaantiin sekä lopulta terveydentilaan, ja kertovat paljon hänen ruokavaliostaan ja ravitsemuksestaan. Ruokavaliolla on suuri merkitys sekä sydän- ja verisuonisairauksien ennaltaehkäisyssä että jo todetun sairauden hoidossa. Sydän- ja verisuoniterveyttä edistävä ravinto on ravitsemussuositukset täyttävä ruokavalio. Sen tavoitteena on muuttaa rasvan laatu kovasta tyydyttyneestä, pehmeämmäksi tyydyttymättömäksi rasvaksi sekä vähentää rasvan ja suolan määrää ravinnossa sekä lisätä ravintokuidun määrää. Ylipainon ehkäisemiseksi energian saannin tulee olla suhteessa sen kulutukseen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 15.) 2.3 Suomalaiset ravitsemussuositukset Suomalaiset ravitsemussuositukset uudistuivat vuonna 1998 korvaten yli kymmenen vuotta vanhat edelliset suositukset. Suomalaisen ravitsemuspolitiikan tavoite on väestön hyvä terveys, joten suositukset on laadittu ravinnon ja keskeisimpien kansansairauksien väliset yhteydet huomioiden. Suositusten tavoitteena on tasapainoinen ravintoaineiden saanti, energian saannin ja kulutuksen tasapainottaminen, hiilihydraattien suhteellisen osuuden lisääminen, kovan rasvan käytön vähentäminen, natriumin saannin vähentäminen ja alkoholin kulutuksen pitäminen kohtuullisena. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 8-9.) Sanallisia ravitsemussuosituksia täydentämään ja havainnollistamaan on käytetty erilaisia ruokavaliomalleja, kuten ruokaympyrää, ruokakolmiota ja lautasmallia. Niiden avulla tähdätään monipuoliseen, vaihtelevaan ja kohtuulliseen ruokavalioon, jossa saadaan riittävästi kaikkia suojaravintoaineita. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 10.) Päivittäin tulisi syödä täysjyväviljaisia tuotteita, kuten leipiä, piirakoita, puuroja, myslejä, riisiä ja pastoja. Vähäsuolaisia tuotteita suositaan. Jokapäiväiseen

7 ruokavalioon kuuluu myös vähärasvaiset tai rasvattomat maitovalmisteet, joiden avulla varmistetaan riittävä kalsiumin saanti. Kovan rasvan ja suolan saannin rajoittamiseksi on suositeltavaa nauttia maitovalmiste nestemäisenä, kuin pelkästään juustojen syöminen. Perunaa saa syödä reilusti. Aterialla neljännes lautasesta varataan perunalle. Se kypsennetään rasvaa lisäämättä ja valitaan vähärasvaisia vaihtoehtoja. Myös kasviksia, marjoja ja hedelmiä suositellaan syötäväksi runsaasti päivittäin. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 14.) Vähärasvaista lihaa ja leikkeleitä suositaan. Leikkeleistä valitaan myös vähän suolaa sisältävä vaihtoehto. Kalan kulutusta lisätään ja kala-ateria suositellaan nautittavaksi vähintään kaksi kertaa viikossa. Lihan ja kalan kypsennys tulisi tehdä mielellään rasvaa lisäämättä ja ruoanlaitossa yleensäkin suositaan öljyjä. Samoin öljypohjaisten salaatinkastikkeiden käyttö on suositeltavaa. Leivän päälle sipaistaan kasvimargariinia. Sokerin käyttöä rajoitetaan. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 15.) Suomalaisten ravitsemussuositusten tulisi siis auttaa ihmisiä koostamaan ruokavalionsa monipuoliseksi, niin että se olisi sekä terveyttä edistävää että sairauksia ehkäisevää. Suositusten kantava ajatus on se, että ollakseen terveellistä ruoan ei tarvitse olla mautonta ja kuivaa, vaan se voidaan valmistaa maukkaaksi ja herkulliseksi ja silti se on terveellistä. 2.3.1 Hiilihydraatit Runsaasti hiilihydraatteja sisältävä ruokavalio vaikuttaa suotuisasti elimistön sokerija rasva-aineenvaihduntaan mm. sen takia, että hiilihydraatit korvaavat rasvaa energian lähteenä sekä ravintokuidun vaikutusten vuoksi. Sulamaton kuitu ylläpitää suoliston terveyttä. Liukenematon kuitu taas säätelee glukoosi- ja rasvaaineenvaihduntaa. Kuitu hidastaa mahalaukun tyhjenemistä ja samalla tasapainottaa verensokerin vaihteluita. Rasva-aineenvaihduntaan kuitu vaikuttaa sitomalla sappihappoja, jolloin kolesterolin poistuminen sappihappoina kiihtyy. Liukenevat kuidut voivat lisätä sappihappojen ja kolesterolin poistumista myös ulosteen mukana. Elintarvikkeiden kuitukoostumuksen vaihtelun vuoksi on hyvä syödä erilaisia

8 hiilihydraattien lähteitä; viljoja, vihanneksia, juureksia, marjoja ja hedelmiä. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 34-35.) Kasvisten ja hedelmien käytön lisääntyminen 1990-luvulla on kasvattanut hiilihydraattien osuutta kokonaisenergiasta miehillä 49 prosenttiin ja naisilla 52 prosenttiin. Hiilihydraattien osuus on kuitenkin yhä suositeltua (55-60 %) pienempi. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 35). Sekä miesten että naisten olisi lisättävä kuidun saantia. Kuituja on runsaasti viljassa, kasviksissa, hedelmissä ja marjoissa, eli samoissa tuotteissa, joissa on korkea ravitsemusarvo; runsaasti hivenaineita ja vitamiineja sekä toisaalta vain vähän rasvaa. Kuidun saannin lisääminen onnistuu lisäämällä ruokavalioon täysjyväviljaa, vihanneksia ja marjoja. Etenkin leivän kulutusta olisi syytä lisätä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 15.) Tutkimusten mukaan ravintokuitu suojaa sepelvaltimotaudilta (Järvisalo & Rönnemaa 1992, 47). Viime vuosina markkinoille on tullut paljon runsaskuituisia tuotteita, kuten täysjyväriisiä, -muroja. pastaa ja leipää. Onpa kaupan pakastealtaasta löytynyt jopa runsaskuituista jäätelöäkin. Ilmeisesti ihmisten kiinnostus kuitupitoisempiin tuotteisiin on herännyt, kun niitä on tuotu markkinoille näinkin laajasti. Toisaalta runsaskuituisia tuotteita myös mainostetaan paljon, erityisesti niiden vatsaa hellivien ominaisuuksiensa ansiosta. Näiden perusteella voisi ainakin olettaa, että ihmisten kuidun saanti olisi kasvusuunnassa. 2.3.2 Ravintorasvat Eräs suomalaisten sydän- ja verisuoniterveyden tärkeä ongelma on liian runsas tyydyttyneen rasvan saanti, sillä tyydyttynyt rasva kohottaa seerumin LDLkolesterolipitoisuutta. Tästä syystä suositellaan kovan rasvan (tyydyttyneet ja transrasvahapot) osuuden vähentämistä 10 prosenttiin energian saannista. Mikäli suositus kovan rasvan energiaosuudesta toteutuu, myös ravinnon sisältämän kolesterolin määrä pysyy kohtuullisena. Rasvan kokonaissaantia suositellaan rajoitettavaksi noin 30 prosenttiin kokonaisenergiasta, sillä liikapainon estämisen

9 lisäksi rasvan saannin rajoittaminen on tärkeää ruoan ravitsemuksellisen laadun parantamiseksi. (Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 14; Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 36.) Ruokavalion rasvan määrää ei ole kuitenkaan syytä rajoittaa liiaksi, sillä välttämättömien rasvahappojen ja rasvaliukoisten vitamiinien saanti on turvattava. WHO:n asiantuntijoiden mukaan rasvan saanti tulisi olla vähintään 15-20 % kokonaisenergiasta. Rasvan energiaosuuden rajoittamisesta alle 20-25 % kokonaisenergiasta ei ole hyötyä sydän- ja verisuonisairauden vaaran kannalta. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 36.) Tyydyttynyttä rasvaa on etenkin maitorasvapohjaisissa tuotteissa, kuten voissa, juustoissa, suklaassa ja jäätelössä. Sitä on myös lihassa sekä palmu- ja kookosöljyssä. Maidolla ja maitovalmisteilla sekä ravintorasvoilla on Suomessa keskeinen rooli koko ruokavalion rasvahappokoostumuksen kannalta, sillä näistä tuotteista saadaan yhteensä noin 2/3 ruokavalion koko rasvamäärästä. Tyydyttymättömiä rasvahappoja on puolestaan juoksevissa ruokaöljyissä, ja niissä valmistetuissa elintarvikkeissa, kuten esim. rasiamargariineissa ja kasvirasvajäätelössä. (Helenius 1995, 17; Järvisalo & Rönnemaa 1992, 129.) Tyydyttyneet rasvahapot lisäävät veren kolesterolipitoisuutta, mikä on yksi ateroskleroosin eli verisuonten ahtautumisen tärkeä aiheuttaja (Nissinen ym. 1994, 209). Tutkimuksissa on myös todistettu, että kun tyydyttynyttä rasvaa sisältävä ruokavalio on vaihdettu tyydyttymätöntä rasvaa suosivaan ruokavalioon, ovat sepelvaltimotauti ja sydäntautikuolleisuus vähentyneet selvästi (Helenius 1995, 83). Markkinoille on viime aikoina tullut runsaasti erilaisia vähärasvaisia tuotteita, kuten juustoja, makkaroita, valmiseineksiä ja rasvavalmisteita. Erityisen suosituksi ovat tulleet erilaiset kasvirasvapohjaiset ruoanvalmistuskermat, joita on markkinoilla ainakin kolmelta eri valmistajalta. Välillä tuntuu, että valmistajat suorastaan kilpailevat siitä, kuka ennättää ensimmäisenä tuoda markkinoille jonkun uuden kevyt-tuotteen. Tässä vaiheessa kyse on enää siitä, että haluaako kuluttaja ostaa uusia vähärasvaisempia tuotteita, vai haluaako hän mieluummin pysyttäytyä tutuissa

10 vanhoissa rasvaisemmissa tuotteissa. Toki myös hinta vaikuttaa, sillä valtaosa uusista vähärasvaisemmista tuotteista on kalliimpia kuin ne rasvaisemmat vaihtoehdot. 2.3.3 Ruokasuola Ihmisen natriumin tarve vuorokaudessa on 1-2 grammaa. Suomalaiset saavat kuitenkin ravinnostaan noin 10 grammaa natriumia vuorokaudessa. Kohonneen verenpaineen yleisyyden ja väestön keskimääräisellä natriumin saannin välillä on yhteys siten, että 6 gramman ero suolan, natriumkloridin, keskimääräisessä päivittäisessä saannissa vastaa 10 mmhg:n eroa systolisen verenpaineen ja 5 mmhg:n eroa diastolisen verenpaineen väestökeskiarvoissa. Ravitsemussuositukset rajaavat suolan saantisuosituksen 3-5 grammaan päivässä. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 52.) Suurin osa suomalaisten saamasta natriumista tulee natriumkloridina ruokasuolasta. Suomalaiset ovat vähentäneet suolan käyttöä viimeisten kymmenen vuoden aikana. Suuren osan suolasta suomalaiset saavat liha- ja leipomovalmisteista. Myös kotitalouksissa käytettävä suola on merkittävä, vaikka sen osuus onkin laskenut. Suolaa on runsaasti myös teollisesti valmistetuissa elintarvikkeissa sekä kodin ulkopuolella tarjottavissa ruoissa. Runsaasti suolaa on mm. leivissä, leikkeleissä, makkaroissa, juustoissa, aamiaismuroissa ja valmismarinoidussa lihassa. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 1998, 53; Sosiaali- ja terveysministeriö 1998, 24-25.) Erityisen paljon suolaa on esim. perunalastuissa, suolatuissa ranskanperunoissa, maustekurkuissa, suolasillissä ja muissa suolaisissa pikkupurtavissa (Heslet 1992, 40-41). Joidenkin arvioiden mukaan päivittäisen suolankäytön alentaminen kolmella grammalla vähentäisi aivohalvauksia ja sydäninfarkteja noin viidenneksellä. Yhtä suurta kuolleisuuden laskua ei saavuteta, vaikka kaikki korkeaa verenpainetta sairastavat hoidettaisiin lääkkein. Samoin tämä kolmen suolagramman vähentäminen poistaisi noin 3600 ennenaikaista sydän- ja aivoinfarktikuolemaa vuosittain. (Kauhanen ym. 1998, 185.) Ihmiset suhtautuvat kuitenkin vielä varsin

11 nihkeästi suolan käytön vähentämiseen, sillä niukkasuolaista ruokaa pidetään mauttomana (Nissinen ym. 1994, 212). Viime aikoina on tiedotusvälineissä keskusteltu siitä, että suomalaisten tiukat suolansaantirajoitukset olisikin asetettu sen oletuksen mukaan, että koko väestö kärsiin korkeasta verenpaineesta. Suolan saantisuositukset ovat luonnollisestikin tiukemmat silloin, jos yksilöllä on korkea verenpaine, mutta jos verenpaineessa ei ole mitään vikaa, on tiukkoihin suolarajoituksiin mukautuminen ollut ehkä hieman turhaa. Onpa tiedotusvälineissä tuotu esille sellainenkin väite, että suolalla ei olisikaan mitään vaikutusta verenpaineeseen, mutta asia vaatinee lisätutkimuksia, ennen kuin siihen voi uskoa. 2.4 Terveyden edistäminen Terveyden edistäminen on toimintaa, jonka tarkoituksena on parantaa ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan ja ympäristönsä terveyteen ja se kuuluu jokaiselle ihmiselle. Toiminnan perustana on laaja terveyskäsitys. Ottawan asiakirjan (1996) mukaan terveyden edistäminen on toimintaa, joka lisää ihmisten mahdollisuuksia hallita ja parantaa terveyttään. Täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi yksilöiden on kyettävä tunnistamaan ja toteuttamaan toiveensa, tyydyttämään tarpeensa ja muuttamaan ympäristöä tai opittava tulemaan toimeen sen kanssa. (Vertio 1992, 3, 21; Parviainen & Pelkonen 1998, 105.) Lahtisen (1996, 38) määritelmän mukaan terveyden edistäminen on yksilö- ja yhteisötason toimintaa, joka tähtää joko sairauksien ehkäisyyn tai terveysvarannon lisäämiseen. Terveyden edistäminen pitää sisällään sairauksien ehkäisyn, hoidon ja kuntoutuksen sekä terveyskasvatuksen. Nämä kaikki ovat osia terveyttä edistävässä toiminnassa, eivätkä vastakkaisia tai keskenään kilpailevia työmuotoja. Terveyden edistäminen edellyttää kuitenkin myös sektoreiden välistä toimintaa sosiaalisten, yhteisöllisten ja yhteiskunnallisten muutosten tavoittelemiseksi. (Parviainen & Pelkonen 1998, 109.) Terveyden edistämisessä on alettu yhä enemmän korostaa terveyden liittymistä elämän muihin tekijöihin. Näin terveyden edistämisen keskeiseksi haasteeksi onkin

12 tunnistettu ihmisten lähiyhteisöt. (Parviainen & Pelkonen 1998, 109.) Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos yksilön toivotaan omaksuvan terveellisiä ravitsemustottumuksia, tulisi ravitsemusneuvonnan ja itsehoitoon kannustamisen tapahtua koko perheelle, jolloin siitä tulisi heidän yhteinen asiansa. Jos esimerkiksi yksilö saa terveydenhoitajalta innostavia neuvoja ja vinkkejä ruokavalionsa muuttamiseksi terveellisempään suuntaan, mutta kotiväki ei ole valmis muutokseen, niin todennäköisesti mitään muutosta ei voi tapahtuakaan. Jos taas ravitsemusneuvonta ja motivointi ulotetaan koko perheeseen, voisi ravitsemustottumusten muuttaminen olla helpompaa, kun siitä tulisi koko perheen yhteinen projekti. 2.4.1 Ennaltaehkäisy Ennaltaehkäisyn perusteena on se, että sairautta aiheuttava tai terveyttä horjuttava vaaratekijä tunnetaan hyvin ja on pystytty todistamaan syy yhteys sairauden kehitykseen. Toinen ennaltaehkäisyn edellytys on se, että tunnistetun vaaratekijän merkitystä voidaan vähentää tehokkain keinoin, joista ei koidu kohdejoukolle olennaisesti haittaa. (Järvisalo & Rönnemaa 1992, 158.) Ennalta ehkäisevää ja terveyttä edistävää hoitotyötä kuvaavat käsitteet ovat monimerkityksellisiä. Käsitteitä ehkäisy, terveyskasvatus ja terveyden edistäminen on käytetty tarkemmin määrittelemättä, ikään kuin synonyymeinä. Esimerkiksi terveyden edistämistä on kuvattu tiettyjen terveysongelmien ja sairauksien ennaltaehkäisynä. (Parviainen & Pelkonen 1998, 103.) Ennaltaehkäisyllä tarkoitetaan elintapojen ja ravitsemustottumusten tietoista muuttamista terveelliseen suuntaan, tavoitteena estää sairastuminen myöhemmällä iällä sekä sairastumiseen altistavien muutosten tapahtuminen jo nuoremmalla iällä. Eri tahojen tarjoama terveyskasvatus toimii ennaltaehkäisyn periaatteen mukaan. (Suomen Sydäntautiliitto 1986.) Ennaltaehkäisyllä tarkoitetaan tässä työssä juuri sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyä. Se ajoittuu aikaan, jolloin yksilöllä ei ole vielä ilmennyt mitään sairauden oireita. Sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyllä pyritään jo nuorella iällä estämään yksilön sairastuminen myöhemmin.

13 Sydän- ja verisuonisairaudet kehittyvät hitaasti, kymmenien vuosien kuluessa, joten kansanterveyden kannalta merkityksellinen torjunta voi perustua vain ehkäisyyn. Ehkäisyn lähtökohtana on se, että sydän- ja verisuonisairaudet sekä niiden esiasteet koskevat hyvin laajaa osaa väestöstä. Näin ollen myös ehkäisyn tulee ulottua koko väestöön. Yksilön alttius sairastua lisääntyy jo suhteellisen matalalta vaaratekijän tasolta alkaen, joten sairastumisen mahdollisuus koskee erittäin suurta osaa väestöstä. Suurin osa tautitapauksista tulee siitä melko laajasta väestöryhmästä, jolla useat vaaratekijät ovat jonkin verran koholla. (Suomen Sydäntautiliitto 1986, 55-56.) Suomen Akatemian & Lääkintöhallituksen (1990, 156) mukaan sydän- ja verisuonisairauksien ehkäisy voidaan jakaa kolmeen osaan. Nämä eri strategiat eivät ole keskenään kilpailevia, vaan toisiaan täydentäviä 1. Koko väestöön kohdistuva strategia. Sepelvaltimotaudin vaaraa aiheuttavien elintapa- ja ympäristötekijöiden sekä niihin vaikuttavien sosiaalisen ja taloudellisten tekijöiden muuttaminen. 2. Korkean vaaratekijätason omaaviin yksilöihin kohdistuva strategia. Tällaisten yksilöiden löytäminen ja vaaraa vähentävien toimenpiteiden kohdistaminen heihin. 3. Sekundaaripreventio. Jo oireisen sepelvaltimotaudin pahenemisen ehkäisy ja taudin aiheuttamien vakavien komplikaatioiden torjunta. Eniten sovellettu koko väestöön kohdistuvan strategian toimintamuoto on luonnollisesti terveyskasvatus. Muita toimintamuotoja ovat lainsäädännölliset muutokset, joilla voidaan vaikuttaa esimerkiksi tupakoinnin vähentämiseen sekä terveellisten, vähän rasvaa ja suolaa sisältävien tuotteiden kehittämisen edistäminen ja yleiseen hintapolitiikkaan vaikuttaminen siten, että terveellisten tuotteiden hintoja laskettaisiin ja vastaavasti terveydelle haitallisten tuotteiden hintoja nostettaisiin. (Jousilahti 1997, 35-36.) Sydän- ja verisuonisairauksien ennaltaehkäisyn suuntaamista jo lapsiin ja nuoriin puoltaa se, että vaaratekijöiden kohoaminen ja verisuonten rasvoittuminen saattavat alkaa jo varsin nuorena. Lapsuudessa muovautuvat myös ne elintavat, jotka

14 aikuisiällä voivat johtaa sairastumiseen. (Suomen akatemia & Lääkintöhallitus 1990, 7). Sydän- ja verisuonisairauksien vaaratekijöiden vähentäminen koko väestössä edellyttää ihmisten elintapoihin ja niiden taustatekijöihin vaikuttamista. Terveydenhuollon toiminta on perinteisesti pohjautunut ajatukseen, että terveyteen vaikuttavien elintapojen tunnistaminen ja niistä tiedottaminen johtaisivat helposti tarvittavaan muutokseen. Näin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. Pelkkä tiedon lisääminen johtaa harvoin käyttäytymisen muutokseen, sillä yksilö on monimutkaisella tavalla sidoksissa sosiaaliseen ympäristöönsä. Käyttäytymistieteiden avulla pystytään paremmin hahmottamaan ne periaatteet, joilla elintapojen ja vaaratekijöiden muuttamiseen voidaan pyrkiä. (Suomen Sydäntautiliitto 1986, 57.) Ehkäisevän työn onnistumiselle on eduksi, jos väestön enemmistö on kiinnostunut terveistä elintavoista ja terveytensä edistämisestä. Ongelmallista on, että näitä elintapoja on käytännössä vaikea ylläpitää. Ehkäisyn tavoitteena on myönteisten vaihtoehtojen osoittaminen sekä käytännön olosuhteiden edistäminen siten, että terveelliset elintavat ovat yhteiskunnassa mahdollisimman luonnollisia omaksua. Kieltoihin ja rajoituksiin olisi hyvä turvautua mahdollisimman vähän. (Suomen Sydäntautiliitto 1986, 61.) Tärkeää on huomioida, että ravintokäyttäytymiseen vaikuttaa elintarvikkeiden hinnat. Yhä edelleen ne terveellisimmät ja kevyimmät tuotteet myös maksavat enemmän. Näin ollen terveellisempään ruokavalioon siirtymisen hidasteena tai jopa esteenä voi olla niiden muita tuotteita korkeampi hinta. (Järvisalo & Rönnemaa 1992, 178.) Väestöön kohdistuva sydän- ja verisuonisairauksien ennaltaehkäisy perustuu suurelta osin elämäntapojen muutokseen. Monilla ihmisillä voi olla sairauden esiaste, ilman että he tuntisivat itseään sairaiksi. Tällainen voi olla esim. korkea veren rasvapitoisuus tai kohonnut verenpaine. Yksi ennaltaehkäisyn ongelmista onkin se, että motivaatio elämäntapamuutokseen voi olla heikko silloin, kun yksilöllä ei ole sairauden oireita ja hän tuntee itsensä terveeksi. (FinOHTA-Terveydenhuollon menetelmien arviointiyksikkö & Stakes 1998, 2.)

15 Väestön elintapojen ja tottumusten muuttaminen vie vuosia, joskus jopa sukupolvia. Kehityksen ohjaaminen oikeaan suuntaan vaatii pitkäjännitteisyyttä ja määrätietoisuutta. Terveydenhuoltojärjestelmä ja erityisesti ennaltaehkäisevä terveydenhuolto muodostaa ehkäisevän työn selkärangan ja terveysasemat antavat sille hallinnolliset puitteet. Avainasemassa ovat väestöä lähellä olevat peruspalvelut, missä korostuu lääkärien ja terveydenhoitajien ennaltaehkäisevä työ. (Suomen Sydäntautiliito 1986, 60; Parviainen & Pelkonen 1998, 103.) Terveydenhoitajien koulutuksessa lukuisilla käytännön työharjoitteluilla on tärkeä merkitys ennaltaehkäisevän työn sisäistämisessä ja omaksumisessa. Koulussa tapahtuvat luennot ja opiskelutehtävät antavat toki tarpeellista pohjatietoa, mutta vasta käytännön työn kautta opiskelija voi ymmärtää ennaltaehkäisevän työn tärkeyden ja sen, miten koko ennaltaehkäisevää terveydenhuoltotyötä voi asiakaslähtöisesti toteuttaa. Kyse on usein herkästä vuorovaikutustilanteesta, jonka tulisi tapahtua asiakkaan lähtökohdista ja elämäntilanteesta käsin. Keskustelun tulee tapahtua sillä tasolla, että asiakas voi sen ymmärtää ja omaksua siitä tärkeitä asioita omaan elämäänsä. 2.4.2 Terveyskasvatus Kirjallisuudessa esiintyy erilaisia käsityksiä terveyden edistämisen ja terveyskasvatuksen keskinäisestä suhteesta. Käsitteet ovat monin tavoin päällekkäiset ja toisiaan sivuavat. Terveyskasvatusta on käytetty terveyden edistämisen synonyymina ja terveyden edistämistä sekä terveyskasvatusta on myös pidetty rinnakkaisina alueina. (Lahtinen 1996, 43.) Terveyskasvatus kuuluu terveyden edistämisen toimintamuotoihin ja kasvatuksellisiin keinoihin, jonka tarkoituksenmukainen toteuttaminen edellyttää yhteisökeskeistä ja moniammatillista otetta. Terveyden edistäminen on yläkäsite, joka kattaa sekä kasvatukselliset että yhteiskunnalliset toimenpiteet. (Etzell, Korpivaara, Lukkarinen, Nikula, Pekkarinen, Peni & Värmälä 1998, 68.) Vertion (1992, 126) mukaan terveyskasvatus kytkeytyy sairauksien ehkäisyyn terveyskäyttäytymisen muuttamisen välineenä, esimerkiksi pyrkimyksenä

16 muuttamaan tiettyjen sairauksien riskitekijöitä. Kyseessä on kasvatuksellinen toiminta, johon sisältyy viestintä tiedon lisäämiseksi ja terveyttä koskevan ymmärryksen sekä tiedon parantamiseksi. Terveyden edistämisessä terveyskasvatusta voidaan käyttää ryhmien, organisaatioiden ja koko yhteisöjen toimintoihin vaikuttamisessa, esimerkiksi tietoisuuden lisäämisenä ympäristöstä, terveyden ja sairauksien taloudellisista ja sosiaalisista syistä. Terveyskasvatuksen perinteinen rooli laajenee muutoksen välineeksi myös yhteisöissä. Terveyskasvatus ja terveyden edistämien kytkeytyvät näin toisiinsa. Terveyskasvatuksella pyritään siihen, että ihmisillä olisi terveyteen liittyvissä yhteyksissä mahdollisimman hyvät tiedot elämäänsä vaikuttavista yksilötason ja yhteiskunnallisista tekijöistä ja että heillä olisi riittävät kyvyt ja tiedot tehdä omia tietoisia valintojaan. (Lahtinen 1996, 43.) Terveyskasvatuksella pyritään saamaan ihminen tietoisesti ottamaan vastuuta omasta ja muiden terveydestä sekä terveyden myönteisestä kehittämisestä. Yleensä ihmiset kuitenkin haluavat toimia terveytensä hyväksi. Terveyskasvatus rakennetaan ihmisten elämäntilanteiden, tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan, ottaen huomioon mahdolliset esteet ja rajoitukset. Parhaimmillaan terveyskasvatus on neuvottelua, jota käydään yksilön, perheen ja yhteisön omien voimavarojen mukaan. (Etzell ym. 1998, 135). Koskenvuon ja Vertion (1998, 19) mukaan terveyskasvatuksesta tulisikin käyttää termiä terveysneuvonta silloin, kun kyseessä on vuorovaikutustilanne. Terveysneuvonta pyrkii jakamaan tietoa ja siten muuttamaan ihmisten terveyskäyttäytymistä optimaalisemmaksi, mutta ihmisten omilla ehdoilla. 2.4.3 Omaehtoinen terveyden edistäminen Kuten edellä on mainittu, eivät tutkimuksen kohderyhmän ikäluokan ihmiset kuulu kovin kattavan terveyskasvatuksen piiriin. Ainoa taho opiskeluajan terveydenhuollon jälkeen, joka nuoria aikuisia tavoittaa on työterveyshuolto, mutta senkin resurssit usein riittävät vain varsinaisten riskitapausten huomioimiseen (Koskenvuo & Vertio 1998, 618). Niinpä useimpien nuorten aikuisten kohdalla omaehtoinen terveyden edistäminen ja ns. itsehoito korostuu. Vastuu omasta terveydentilasta on heillä itsellään.

17 Tärkeimmät tekijät omaehtoisen terveyden edistämisen alkuunpanijana ovat motivaatio, halu ja tarve. Se millaiseen toimintaan ihminen suuntaa voimavaransa riippuu suureksi osaksi hänen motivaatiostansa. Halu taas on motivoiva voima, joka on ihmisen jonkin aikomuksen takana. Sillä on jokin sellainen kohde, joka tuottaa ihmiselle mielihyvää, esim. terveys. Tarve taas kuvastaa syytä terveyden edistämisen toimintaan. (Raatikainen 1986, 54.) Omaehtoinen terveyden edistäminen nivoutuu elämänmyönteisyyteen, eli siihen miten yksilö arvostaa omaa ihmisyyttään, terveyttään ja elämäänsä. Hänen on ymmärrettävä itsehoidon tärkeys siten, että hän käsittää olevansa arvokas yksilö, jonka terveys ja elämä ovat merkittäviä hänen itsensä ja muiden kannalta. (Raatikainen 1986, 104.) Ihminen joutuu ammentamaan voimavaroja terveyden edistämiseen suurelta osin omasta itsestään. Se edellyttää tietoa terveyttä edistävistä ja vaarantavista tekijöistä sekä kykyä asettaa itselleen tavoitteita. Oman elämän hallinta- ja sääntelykyky ovatkin olennaisia ominaispiirteitä terveyden edistämiseen pyrkivälle yksilölle. On myös todettu, että väestön itsehoitokykyisyys kasvaa, kun sen tietoisuus lisääntyy. Eli kun yksilön tiedot terveellisistä ravitsemustottumuksista kasvavat, niin todennäköisesti hän myös motivoituu huolehtimaan itsestään ja terveydestään entistä paremmin. Terveyden edistäminen myös kohottaa yksilön itsetuntoa. (Raatikainen 1986, 104, 268, 274.) Ihmisen oikeus ja velvollisuus huolehtia itse terveydestään sekä yhteiskunnan velvollisuus huolehtia kansalaisten terveyspalveluista nivoutuvat yhteen. Ihmisellä on oikeus saada terveyttä koskevaa tietoa ja hakea terveyspalveluja. Täyttämällä velvollisuutensa terveydenhuolto voi lisätä ennalta ehkäisevällä toiminnalla ihmisten kykyä kantaa vastuuta omasta terveydestään. Omaehtoista terveyden edistämistä vahvistavan terveyskasvatuksen on oltava terveyskeskeistä ja sen on kannustettava kokonaisvaltaiseen hyvinvoinnin edistämiseen. (Raatikainen 1986, 170, 267.) Kaiken kaikkiaan itsehoito on tärkeä asia, johon tulisi panostaa paljon nykyistä enemmän. Se olisi keino pitää väestö entistä toimintakykyisempänä ja terveempänä

18 nuoruusiästä aivan vanhuusikään asti. Ihmisille tulisi antaa vastuu omasta hyvinvoinnin ylläpitämisestä ja edistämisestä. Erityisen huomion kohteeksi tulisi ottaa ne ihmiset, jotka eivät itse ole valmiita panostamaan esim. omilla elämäntavoillaan omaan terveyteensä. 3. AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET Ihmisten ravitsemustottumuksista on tehty varsin paljon tutkimuksia. Karkeasti jakaen tutkimuksia on kahdenlaisia; valtakunnallisia laajoja tutkimuksia koko väestön tai suuren väestönosan ravitsemustottumuksista (esim. Pohjois-Karjalaprojekti) sekä pienempiä pro gradu tyyppisiä tutkimuksia (esim. Manni 1988) joissa on keskitytty huomattavasti suppeamman ihmisjoukon ravitsemustottumusten selvittämiseen. Tosin aivan viime vuosina ei aikuisten ihmisten ravitsemustottumuksista ole tehty juurikaan pro gradu -tutkimuksia, sen sijaan paljon on tutkittu erilaisia liikunta- ja urheilumuotoja harrastavien nuorten ja aikuisten ravitsemustottumuksia. Näitä tutkimusten voimakkaan liikuntapainotteisuuden vuoksi niitä ei ole tässä tutkimuksessa huomioitu. Joitakin vanhempia pro gradu - tutkimuksia on huomioitu siksi, että niiden avulla on saatu kartoitettua ajassa taaksepäin tämän ikäluokan ravitsemustottumuksia nuoremmalta iältä. Toisaalta valtakunnallisten, laajojen tutkimusten esittäminen on rajattu vain niihin, jotka todella tähtäävät sydän- ja verisuonisairauksien ennaltaehkäisyyn. Varsinaisia väitöstai lisensiaattitöitä tästä aiheesta ei löytynyt ollenkaan. Pääasiassa esitettävät pro gradu -tutkimukset ovat Helsingin yliopiston ravitsemustieteen laitoksen ja kasvatustieteiden laitoksen kotitalousopettajien koulutuslinjan opiskelijoiden tekemiä tutkintotöitä. 3.1 Pohjois-Karjala-projektiin liittyvät tutkimukset Aikaisemmista tutkimuksista on aivan erikseen mainittava Pohjois-Karjala-projekti, joka oli Suomessa ensimmäinen kattava sydän- ja verisuonisairauksien ennalta ehkäisyyn painottuva ohjelma. Kyseessä oli laaja, tietyn väestönosan elintapojen

19 muokkaamiseen ja parantamiseen pyrkivä projekti, joka sai suurta huomiota sekä kotimaassa, että ulkomailla. Pohjois-Karjala -projektissa aloitettiin vuonna 1972 tehostettu ja suunnitelmallinen ohjelma Pohjois-Karjalan aikuisväestön korkean kolesterolitason sekä sydäntautikuolleisuuden alentamiseksi. Projekti sai alkunsa läänin väestön vetoomuksesta, sillä juuri 1970-luvun alussa havahduttiin maassamme sydäntautiongelman laajuuteen. Tämän projektin tarkoituksena oli laajan kokeilu- ja tutkimusohjelman avulla selvittää, voidaanko määrätietoisella ja monipuolisella työllä koko yhteisössä vähentää sydän- ja verisuonisairauksien tunnettuja riskitekijöitä ja johtaako tämä sairastuvuuden ja kuolleisuuden vähenemiseen sekä väestön terveydentilan kohenemiseen. Keinoina käytettiin monipuolista yhteisön omien kanavien kautta tapahtuvaa interventiota väestön ruokatottumusten muuttamiseksi. Vaikutuksia on arvioitu viiden vuoden välein suoritettujen edustaviin poikkileikkausotoksiin perustuvien väestötutkimusten avulla. ( Suomen Akatemia & Lääkintöhallitus 1990, 131; Suomen Sydäntautiliitto 1986, 61.) Tutkimus on kvantitatiivinen ja sen on analysoitu tilastollisin menetelmin. Ohjelman tavoitteena oli sydän- ja verisuonisairauksien tunnettujen riskitekijöiden tason alentaminen alueen väestössä (primääripreventio) ja sydän- ja verisuonisairauksia sairastavien taudin varhainen toteaminen, tehokas hoito ja kuntoutus. Näiden välitavoitteiden avulla pyrittiin pääsemään päätavoitteeseen joka oli kuolleisuuden ja sairastuvuuden vähentäminen koko Pohjois-Karjalan läänin väestössä erityisesti koskien sydän- ja verisuonisairauksia. Kansalliseksi ja kansainväliseksi tavoitteeksi asetettiin selvittää tällaisen tehostetun sydän- ja verisuonisairauksien yhteisötason torjuntaohjelman toteutettavuus, vaikutukset, kustannukset sekä eräät muut seurannaisvaikutukset ja näin kehittää menetelmiä ja toimintamalleja valtakunnallisen kansanterveystyön käyttöön sydän- ja verisuonisairauksien ja muiden vastaavien terveysongelmien torjumiseksi. (Puska, Tuomilehto, Salonen, Nissinen, Koskela, Mustaniemi, Neittaanmäki, Takalo, Björkqvist, Virtamo, Sipilä & Varvikko 1983, 17.) Kokonaisvaltainen ohjelma sisälsi sekä ennalta ehkäisyn, hoidon että kuntoutuksen, mutta terveysongelman kroonisesta luonteesta johtuen pääpaino asetettiin ennalta ehkäisyyn. (Puska ym. 1983, 17.)

20 Pohjois-Karjala-projektin intervention kohteena vuosina 1972-1977 oli ensisijaisesti Pohjois-Karjalan läänin keski-ikäinen väestö. Ennen intervention käynnistämistä suoritettiin läänissä keväällä 1972 väestön riskitekijöiden tason ym. lähtökohtien arvioiminen sekä Pohjois-Karjalan läänissä että vertailualueeksi valitussa Kuopion läänissä. Tämä peruskartoitus sisälsi toisaalta etukäteen strukturoidun haastattelulomakkeen täyttämisen kotona, terveystietokyselylomakkeen täyttämisen työpaikalla sekä siellä suoritetut kliiniset mittaukset. Peruskartoituksena oli sekä Pohjois-Karjalan läänissä että Kuopion läänissä tutkimushetkellä pysyvästi läänissä asuneet 25-59 vuotiaat henkilöt. (Puska ym. 1983, 162-163.) Pohjois-Karjalan läänin intervention päätyttyä suoritettiin keväällä 1977 peruskartoitusta vastaava viisivuotiskauden lopputilanteen arvioiminen eli loppukartoitus. (Puska ym. 1983, 165-166.) Projektin kokemukset osoittavat, että Pohjois-Karjalan väestön vaaratekijöiden taso laski huomattavasti ja yleensä selvästi enemmän kuin vertailualueilla. Samaan aikaan myös sydäntautikuolleisuus kääntyi laskuun ja väestön terveydentila koheni monin tavoin. Kymmenen vuoden kuluessa keski-ikäisen väestön sydäntautikuolleisuus vähentyi Pohjois-Karjalassa yli 30 % eli selvästi enemmän kuin muualla maassa. Ohjelmalla oli toivottu vaikutus väestön terveyskäyttäytymisen muuttamisessa ja sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöiden tason alentamisessa koko alueen väestössä. Ravintokäyttäytymisessä havaitut muutokset vahvistavat sitä ajatusta, että kolesteroli- ja verenpainearvojen laskeminen johtui suurelta osin ravintomuutoksista. Projektin kokemukset osoittavat, että laaja-alaisella ja määrätietoisella ohjelmalla voidaan pysyvästi vaikuttaa väestön elintapoihin ja sepelvaltimotaudin vaaratekijöihin, ja että tällainen kehitys johtaa sydän- ja verisuonisairauksien esiintyvyyden vähenemiseen sekä väestön terveydentilan parantumiseen. (Suomen Sydäntautiliitto 1986, 61-62; Puska ym. 1983, 229, 240; Koskenvuo & Vertio 1998, 698.) Projektin aikana suotuisia muutoksia ravitsemustottumuksissa olivat mm. rasvattoman ja kevyen maidon myynnin lisääntyminen 34 %:ista 69 %:iin. Myös kasvisten ja vihannesten myynti sekä viljely kasvoivat läänin alueella. Erityisiä kevyt makkaroita tuotiin markkinoille, korvaamaan tavallisesti runsaasti tyydyttynyttä

21 rasvaa sisältävät ruokamakkarat. Väestöä kannustettiin valitsemaan leipärasvaksi voin sijasta margariinia ja meijerien kanssa tehtiin yhteistyötä, jotta markkinoille saatiin kevyempiä maitotuotteita, kuten juustoja ja viilejä. Ruokavaliossa rasvan laadun ja määrän muutokset olivat lopulta erittäin suuret, sillä esim. vuonna 1972 yli 80 % väestöstä käytti leivän päällä enimmäkseen voita, vuonna 1992 enää selvästi alle 20 %. Näiden muutosten seurauksena Pohjois-Karjalan väestön korkea seerumin kolesterolitaso laski erittäin merkittävästi. Myös verenpainetaso laski olennaisesti. (Puska ym.1983, 108-110; Koskenvuo & Vertio 1998, 698.) Projektin ensimmäisen viisivuotiskauden jälkeen on ohjelmaan liitetty myös joitakin uusia painotteita ja osatutkimusohjelmia. Tärkeimpinä uusina painotuksina ovat riskitekijöiden ennalta ehkäiseminen nuorilla sekä kohonneen verenpaineen ennalta ehkäiseminen ja verenpainetaudin ei-farmakologisen hoidon tehostaminen lähinnä suolan käytön vähentämisen avulla. Erityisen tärkeä osa Pohjois-Karjala-projektin jatko-ohjelmaa oli jatkoseurannan turvaaminen. Vasta jatkoseurannan perusteella on voitu muodostaa lopullinen kokonaiskuva tutkimusohjelman merkityksestä. (Puska ym. 1983, 238.) Pohjois-Karjala-projektiin liittyy myös Kansanterveyslaitoksen vuonna 1995 julkaisema Itä-Suomen nuorisoprojekti niminen tutkimus, jossa on kartoitettu itäsuomalaisten 9.-luokkalaisten nuorten sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijät ja terveyskäyttäytyminen. Tutkimusta on toteutettu vuosina 1984, 1987, 1988 ja 1995 ja se on kohdistunut Pohjois-Karjalan ja Kuopion läänien alueilla yhdeksäsluokkalaisiin nuoriin. Aikaisempien vuosien kartoitusten tarkoituksena on ollut arvioida terveyskasvatusohjelman toteutettavuutta ja vaikutuksia. Viimeisessä kartoituksessa tarkoituksena on ollut seurata nuorten riskitekijöiden, terveyskäyttäytymisen ja ruokavalion muuttumista 10 vuoden aikana sekä verrata näitä tekijöitä Itä-Karjalassa Venäjällä asuvien nuorten vastaaviin tekijöihin. (Vartiainen, Forsman, Tossavainen, Paavola & Puska 1995.) Vuonna 1995 tutkimukseen valittiin 16 koulua Pohjois-Karjalasta ja 8 vertailukoulua Kuopion läänistä. Kaikki 9.-luokkalaiset täyttivät kyselylomakkeen keväällä 1995. Joka koulusta valittiin myös ns. alaotos, 16 tyttöä ja 16 poikaa, jotka täyttivät lisäkyselylomakkeen terveyskäyttäytymisen taustatietojen selvittämiseksi. Heille

22 tehtiin myös sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijämittaus. Lisäksi suoritettiin 8 koulussa Pohjois-Karjalassa ja 8 vertailukoulussa Kuopion läänissä 24 tunnin ravintohaastattelu niille samoille oppilaille, jotka oli valittu sattumanvaraisesti sydänja verisuonisairauksien riskitekijämittaukseen. Yhteensä noin 450 nuorta osallistui tähän tutkimukseen. Tutkimus on kvantitatiivinen ja se on analysoitu tilastollisin menetelmin. (Vartiainen ym. 1995.) Vartiaisen ym. (1995) tutkimuksessa selvisi, että nuorten ravitsemustottumukset ovat muuttuneet selvästi terveellisempään suuntaan. Rasvaisten maitovalmisteiden käyttö on vähentynyt, voin käyttö on vaihtunut öljyyn ruoanlaitossa ja margariiniin leivän päälle. Hedelmien, kasvisten ja marjojen käyttö on lisääntynyt, mutta toisaalta myös juustojen käyttö on lisääntynyt. Vuodesta 1978 vuoteen 1998 on Pohjois-Karjalassa seurattu aikuisväestön terveyskäyttäytymistä vuosittaisilla postikyselyillä. Tutkimus on osa Kansanterveyslaitoksen toteuttamaa valtakunnallista aikuisväestön terveyskäyttäytymistutkimusta ja siinä on selvitelty pohjoiskarjalalaisten 15-64 vuotiaiden itseraportoitua terveyteen vaikuttavien tekijöiden esiintymistä ja muuttumista. Otos Pohjois-Karjalassa on ollut 1200 henkilöä. Tutkimus on ollut kvantitatiivinen ja se on analysoitu tilastollisin menetelmin. (Korpelainen, Nummela, Helakorpi, Kuosmanen, Uutela & Puska 1999, 19.) Pohjoiskarjalaisten ravitsemustottumukset ovat kehittyneet myönteiseen suuntaan. Leivän päällä enimmäkseen kevytlevitettä tai margariinia käyttävien osuus vuonna 1998 oli 62 %. Kasviöljyn käyttö kotona ruoanvalmistuksessa on tasaisesti lisääntynyt 1990-luvulla; vuonna 1998 kolmannes vastaajista ilmoitti käyttävänsä pääasiassa kasviöljyjä ruoanvalmistuksessa. Maitoa juomattomien osuus on lisääntynyt kahden viime vuosikymmenen aikana. Yleisimmin käytetty maito on kevytmaito; 39 %. Myös rasvatonta tai ykkösmaitoa käyttävien osuus on lisääntynyt 1990-luvun alun 19 %:sta 29 %:iin vuonna 1998. (Korpelainen ym. 1999, 25.) Kasvirasvajuuston käyttö on lisääntynyt. Vuonna 1998 miehistä 3 % ja naisista 8 % ilmoitti käyttävänsä tavallisesti kasvirasvajuustoa. Miehet käyttivät naisia enemmän rasvaisia juustoja ja harvemmin vähärasvaisia juustoja. Vihannesten päivittäinen