Tulonjako ja kasvu onko yhteyttä? Saska Heino

Tulonjako ja kasvu onko yhteyttä? Saska Heino i. Saatteeksi Syksyllä 2008 maailman rahoitusmarkkinoilla puhjenneen ja sittemmin maailmantalouden lamana jatkuneen kriisin aikana on yleistynyt näkemys, jonka mukaan vallitsevan tilanteen taustalla vaikuttaa ennen kaikkea yksi tekijä: epätasainen tulonjako. 1 Tämän näkemyksen mukaan maailman kansantulossa 1980-luvulta lähtien tapahtunut käänne työvoimatuloista pääoman hyväksi laski työläisten ostovoimaa, joka puolestaan loi kysyntää lyhyt- ja pitkäkestoisille luotoille, joilla työläiset korvasivat muutoin heikentynyttä kulutuskykyään. Ostovoiman heikentyminen yhdistettynä työläisten kasvaneeseen velkaan puolestaan epävakautti maailmantaloutta, joka ei syyskuuhun 2008 tultaessa tarvinnut kuin pienen tuuppauksen kaatuakseen. Samaisen ajatuksen mukaan syksyn 2008 paniikki ja siitä seurannut maailmanlama olisivat olleet vältettävissä, mikäli maailman johtavien talouksien kansantulot olisivat jakautuneet tasaisemmin työvoiman ja pääoman välillä. Epätasaisen tulonjaon nähdään tässä katsannossa johtaneen myös kapitalistien teollisuustuotantoon ja muuhun ns. reaalitalouteen tehtävien sijoitusten vähentymiseen suhteessa kansantuotteisiin. Tällä nähdään olleen puolestaan kielteinen vaikutus niin työllisyyteen kuin työläisten ostovoimaankin. Vallitseva maailmanlama on tämän katsannon mukaan johdettavissa ennen kaikkea kokonaiskysynnän epätasapainosta suhteessa -tarjontaan. Esitetyn katsannon taloustieteellinen perusta on palautettavissa ennen kaikkea keynesiläisen koulukunnan oppeihin. Erään keskeisen keynesiläisen, varsin yksinkertaistetun opinkappaleen mukaan työläiset ovat vastuussa kysynnästä ja kapitalistit tarjonnasta. 2 Näin ollen koko kansantalouden tasolla talous saavuttaa tasapainopisteen ε, kun kokonaiskysyntä ja -tarjonta ovat yhtä suuret eli työläiset kuluttavat kaiken saamansa tulon ja kapitalistit sijoittavat vastaavasti oman tulonsa kokonaisuudessaan. Täten ε AD = Y w,p = AS = I i,e (1) eli kokonaiskysyntä AD on yhtä tulot Y, jotka ovat yhtä kuin työläisten w tulot p ja yhtä suuret kuin kokonaistarjonta AS, joka on taas suuruudeltaan samanlainen tuotannollisten sijoitusten I kanssa, josta kapitalistit e ovat vastuussa tekemillään sijoituksilla i. Vaikka kaavassa (1) esitetty malli tunnustetaankin laajalti yksinkertaistukseksi, pohjautuu suuri osa keynesiläisestä tai sitä tunnustuksetta lähellä olevasta talousajattelusta juuri näkemykseen työläisten varassa olevasta kokonaiskysynnästä ja sen ensisijaisuudesta työvoiman tarjontaan tai muihin taloudellisiin tekijöihin nähden. Tässä yhteydessä puhutaankin usein ns. kysyntäpuolen taloustieteestä verrattuna voimavarojen, kuten työvoiman tarjontaa korostaviin taloustieteen alalajeihin. Marxilaisen talousopin mukaan kysymykset kokonaiskysynnästä ja -tarjonnasta ovat toissijaisia. 3 Teoreettinen ja empiirinenkin paino on sen sijaan suunnattu Pääomassa esitettyjen lainalaisuuksien, kuten arvolain, tutkimiseen. Ensinnäkin marxilaista talousajattelua harjoittavat tapaavat kiistää jo lähtökohtaisesti minkäänlaisen paikallaan pysyvän tai staattisen 1 Tämän kaltaiset näkemykset vaikuttavat levinneen myös verrattain korkealle tasolle asti (ks. Anna Yukhananov, Income inequality leads to slower economic growth IMF economists. Reuters 26.2.2014 <http://uk.reuters.com/article/2014/02/26/uk-imf-inequality-idukbrea1p1ph20140226> [haettu 13.7.2014] 2 Tämä teoria tunnetaan paremmin luojansa, unkarilaisen taloustieteilijä Nicolas Kaldorin (1908 1986) mukaan nimettynä teoreemana. 3 Tässä kohtaa on kuitenkin esitettävä liiallista yleistämistä ehkäisevä varaus. Muun muassa Rosa Luxemburg, Paul Sweezy ja Richard D. Wolff pitävät juuri tulonjakoa keskeisenä kapitalistista suhdannekiertoa selittävänä tekijänä. Heistä ja heidän linjastaan käytetään toisinaan ilmaisua alikulutusteoria (eng. underconsumptionism). 1

markkinatasapainon synnyn mahdollisuutta. Marxilaisessa katsannossa talouden kiertokulku on sen sijaan jatkuvassa liikkeessä, se tapahtuu ajassa muuttuvissa kantimissa. Kuten jo mainittiinkin, on arvolaki marxilaisessa talousopissa sen kaikkein keskeisin opinkappale. Marxilaiset taloustieteilijät jakavat arvon kahteen osaan, käyttöarvoon ja vaihtoarvoon. Näistä ensimmäinen viittaa hyödykkeen käytettävyyteen, joka vaihtelee yksilöittäin. Jälkimmäinen viittaa hyödykkeen vaihdettavuuteen, jota mitataan kaikkien hyödykkeiden yleisvastikkeen, rahan, avulla. Arvolla viitataan marxilaisessa talousopissa nimenomaisesti käyttöarvoon, josta Marx itse käyttää yksinkertaista ilmaisua arvo. 4 Rahassa ilmaistu hinta mittaa puolestaan hyödykkeen valmistamiseen tarvittua yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa, joka muodostuu tuotantovoimien tason ja kapitalistien keskinäisen kilpailun ristipaineessa. Mitä enemmän aikaa jonkin hyödykkeen valmistamiseen tarvitaan, sitä arvokkaampi se on. Marxin arvolaki perustuu ajatukselle, jonka mukaan vain elävällä ihmistyövoimalla eli työvoimalla, jota työläiset kuluttavat tuotannossa, on kyky luoda uutta arvoa eli suorittaa tuotannossa työstettävien tuotannontekijöiden arvonlisäys. Elävästä ihmistyövoimasta marxilaiset taloustieteilijät käyttävät nimitystä vaihteleva pääoma ja merkitsevät sitä kirjaimella v. Se on pääomaa, jonka arvo vaihtelee sen ostojen välillä. Työvoiman ostoilla viitataan siitä maksettaviin palkkoihin ja palkkioihin sekä muihin mahdollisiin luontaisetuihin. Työvoiman arvolla tarkoitetaan puolestaan sen uusintamiseen eli ylläpitämiseen tarvittujen tarpeiden tyydyttämisen arvoa. Koska kapitalistisessa taloudessa tarpeet tyydytetään pitkälti hyödykkeitä kuluttamalla, liikkuu työvoiman arvo pitkälti sen uusintamiseen tarvittujen hyödykkeiden arvon mukana. Työvoimalla ei marxilaisten taloustieteilijöiden mukaan ole itsessään arvoa. Sen arvo perustuukin ennen kaikkea muiden tekijöiden arvoon. Työvoimalla on kuitenkin kyky luoda uutta arvoa lisäarvoa. Tätä merkitään kirjaimella s. Työläiset kykenevät luomaan työvoimallaan lisäarvoa, koska heidän työvoimansa arvo v voi olla alempi kuin työvoimalla synnytetyn tuotteen arvo w. 5 Lisäarvon suhdetta työvoiman arvoon mitataan lisäarvon suhdeluvulla, joka kirjoitetaan kaavaan s'= s v. (2) Tässä kaavassa muuttujat ovat samat kuin edellä. Lisäarvon suhdeluku voidaan mitata joko arvon eli työajan, työaikana tuotettujen hyödykkeiden määrän tai hinnan avulla. Jos työpäivä on kahdeksan tunnin mittainen ja lisäarvon suhdeluku on 100 prosenttia, on välttämätön työaika neljä ja lisätyöaika neljä tuntia. Välttämättömyydellä viitataan tässä yhteydessä työvoiman uusintamiseen tarvittuun työaikaan, jonka työläisten on tehtävä oman olemassaolonsa aineellisen perustan ruokansa, asuntonsa, vaatetuksensa, lämmityksensä, perheensä, virkistyksensä jne. uusintamiseksi. Jos työläinen tuottaa tunnissa 200 hyödykettä, aineellistuu hänen varsinainen työmääränsä 800 ja lisätyömääränsä samoin 800 hyödykkeeseen. Mikäli hänen tuntipalkkansa on kymmenen euroa, on hänen välttämätön työaikansa 40 euron ja lisätyöaikansa 40 euron arvoinen. Lisäarvon suhdeluku ei sellaisenaan vielä mittaa tämän pienoistutkielman tutkimusaihetta, tulonjakoa. Lisäarvon suhdeluku ei myöskään mittaa Marxin omassa taloudellisessa ajattelussa keskeisimmän tekijän, voiton suhdeluvun, tasoa. Voiton suhdeluku mittaa lisäarvon suhdetta tuotantoon sijoitettuun kokonaispääomaan c + v, jossa ensimmäinen muuttuja on siihen sijoitettu kiinteä pääoma ja jälkimmäinen sama kuin aiemminkin. Yhteen kirjoitettuna Marx käyttää kokonaispääomasta merkkiä C. Voiton suhdeluku kirjoitetaan kaavaan 4 Ks. Marx 2013, 56 77. 5 Juuri tähän perustuu pitkälti alikulutusteorian kannattajien näkemys työväenluokan luoman kokonaiskysynnän tärkeydestä kapitalistisen tuotanto- ja kiertokulkuprosessin ylläpidossa. Tämän teorian kannattajat unohtavat kuitenkin usein, että myös kapitalistiluokka muodostaa osan kansantalouden kokonaiskysynnästä mm. investointihyödykkeitä kuluttamalla. 2

p' = s C, (3) jossa muuttujat ovat samat kuin aiemminkin. Tätäkin suhdelukua voidaan mitata niin arvossa (työajassa), hyödykkeiden määrässä kuin hinnassakin. Marxin mukaan kapitalistisen tuotannon kiertokulku, joka tapahtuu tässä esitetyn arvolain puitteissa, kulkee seuraavasti: R T < tv v r t... P...T ' R' < r R.... (4) Tässä kiertokulussa R tarkoittaa rahaa, T tavaraa, v vaihtelevaa pääomaa, tv tuotantovälineitä, P tuotantoprosessia ja R' kasvanutta R:ää, tuotantoon alunperin sijoitettua rahapääomaa R, joka on kasvanut R':ksi. Tästä erotetaan r, jolla viitataan voittoon. Esitetty malli kuvaa ns. yksinkertaista uusintamista, jossa alussa sijoitettu rahapääoma R sijoitetaan tuotantoon uudestaan, kun siitä on vähennetty voittoihin menevä summa r. Mikäli tuotantoon uudelleen sijoitettava R olisi suurempi kuin alkuperäinen R, kirjoitettaisiin se R':llä. Tässä kiertokulussa otetaan annettuna, että tuotantoprosessin tuote, T' myydään hinnasta R' eli sen vaihtoarvo vaihdetaan kokonaisuudessaan rahaksi. Tässä mallissa sillä, mitä tuotetaan ja kuka ostaa tuotetun tavaran, ei ole merkitystä, marxilaiset taloustieteilijät eivät usein tee erotusta kysyjien välillä; sillä, vastaako jonkin hyödykkeen kysynnästä työläinen vai kapitalisti, ei kapitalistisen hyödyketuotannon kohdalla ole järin suurta merkitystä. Tarjonnan katsotaan sopeutuvan ajan oloon kysyntään. Esitetyn ajatuskulun yhteyteen liittyy usein näkemys, jonka mukaan kapitalistit tekevät sijoituspäätöksensä ennen kaikkea kysyntäodotustensa varassa. Marxin mukaan sijoituspäätösten ensisijaisena ohjaavana tekijänä on sijoitetun pääoman odotettu tuotto. Tuotto, tai voiton suhdeluku, puolestaan määrittää sijoitetun pääoman kasvu- eli kasautumisnopeuden. Taulukko 1. näyttää esimerkin siitä, miten työvoiman ja pääoman välinen tuotoksen arvon jakautuminen vaikuttaa pääoman kasautumisnopeuteen viiden vuoden jaksolla. Taulukko 1. Kannattavuus ja pääoman kasautuminen c v s w s' p' I 100 75 25 200 33% 14% II 100 25 75 200 300% 60% c + v + s s' = s/v p' = s/c I: 175 1,14 5 = 377 II: 125 1,60 5 = 1311 Taulukosta nähdään, että jos kokonaistuotteen I arvo w jakautuu siten, että lisäarvon suhdeluvuksi s' muodostuu 33 prosenttia ja voiton suhdeluvuksi p' 14 prosenttia, kasvaa sijoitettu pääoma viidessä vuodessa 377 yksikköön. Jos lisäarvon suhdeluku, kuten pääoman II tapauksessa, tuottaa lisäarvon suhdeluvun 300 prosenttia epätavanomaista, muttei mahdotonta ja voiton suhdeluvun 60 prosenttia, kasvaa sijoitettu pääoma 125 yksikköä viidessä vuodessa 1311 yksiköksi. 6 Koska talouskasvussa on määritteellisesti kyse kansantuotteen eli kansantaloudessa tuotettujen hyödykkeiden arvosumman kasvusta verrattuna edeltävään vuoteen, on selvää, että taulukon 1. mukaisessa tilanteessa II:n vaikutus kansantuotteen kasvuun on merkittävästi suurempi kuin I:n. 7 Taulukon 1. mallissa II:n palkkaamat työläiset saavat vain 12,5 prosenttia kokonaistuotteen w arvosta. Koska II:n voiton suhdelukua p' laskettaessa yhtälön nimittäjä on 6 Taulukon 1. mallissa kapitalistien I ja II lopputuote w on samanarvoinen eli = 200. Tuotantopääomien c + v suuruudet ovat kuitenkin 175 ja 125 yksikköä. 7 Kansantuotteen kasvulla viitataan ennen kaikkea kansantalouden vuotuisen kokonaistuotteen arvonlisäykseen verrattuna edeltävään vuoteen. Taulukosta 1. nähdään, että II:n kokonaistuote w kasvaa paljon nopeammin kuin I:llä, jolloin kahden kapitalistin mallissa II:n osuus kansantuotteen, so. I:n ja II:n yhteenlasketun tuotteen w 1,2 arvonlisäyksestä on viiden vuoden jaksolla noin 77,7 prosenttia. 3

pienen v:n ansiosta pienempi kuin I:llä, on p':kin korkeampi. Työläisten matala osuus II:n kokonaistuotteen w arvosta tekee II:sta selkeästi I:tä kannattavamman tuottajan. I saa voittona (p') w:stä 14 prosenttia eli 28 yksikköä ja II saa 60 prosenttia, so. 120 yksikköä. Täten tuotannossa syntyvä epätasainen tulonjako työvoiman v ja pääoman välillä on II:n suhteellisesti paremman kannattavuuden tae. Taulukko 2. osoittaa, että edeltävän taulukon kaltaisessa tilanteessa epätasainen tulonjako paitsi työvoiman ja pääoman myös I:n ja II:n välillä ei sellaisenaan välttämättä johda vielä kokonaiskysynnän vajeeseen. Taulukko 2. Hinnat ja ostovoima c v s w I 10,0 7,5 2,5 20,0 II 10,0 2,5 7,5 20,0 1 = 10 w c + v + s Yllä oletetaan, että 10 yksikköä arvoa w (saks. Wert) vastaa euron arvoista rahasummaa. Taulukko 2. osoittaa, että kapitalistin I työläiset ostavat tulollaan 7,5 euroa kapitalistin II lisätuotteen (s = 7,5 ) ja kapitalistin II työläiset I:n lisätuotteen (s = 2,5 ). Täten sekä I:n että II:n kokonaistuotteet w tulevat vaihdetuiksi riippumatta tuotannossa syntyvästä tulonjaosta ja I:n ja II:n voiton suhdeluvuista p'. Lienee selvää, että taulukoissa 1. ja 2. esitetty kahden kapitalistin malli on yksinkertaistus, mutta se osoittaa ne perusperiaatteet, jonka varassa marxilainen, myös Marxin itsensä esittämä, talousteoreettinen argumentaatio yleensä etenee. Summa summarum tulonjako ei teoriassa selitä kansantuotteen kasvua, vaan siihen vaikuttavia tekijöitä on haettava toisaalta. Ennen talouskasvua tulonjakoa paremmin selittävien tekijöiden etsintää katsotaan kuitenkin, miten tässä esitetty teoria, jonka mukaan tulonjako ei selitä talouskasvua, näkyy suomalaisessa tilastoaineistossa. ii. Tuloksia Aiemmin on esitetty, ettei marxilainen talousoppi näe kausaatiosuhdetta tulonjaon ja talouskasvun välillä. Hieman muodollisemmin ilmaistuna, suhdetta X Y, jossa X = tulonjako ja Y = kansantuotteen vuosimuutos (so. talouskasvu), ei ole olemassa, vaan Y:n muutos selittyy muiden, tässä vielä käymättömien tekijöiden avulla. Kuvaajassa 1. X:llä eli keskimääräisen tulokymmenyksen kansantulo-osuudella 8 on selitetty Y:tä eli kansantuotteen prosentuaalista vuosimuutosta. 8 Keskimääräisen tulokymmenyksen kansantulo-osuus on mitattu keskiluvun eli mediaanin avulla. Käytetty tulokymmenyksittäinen aineisto ulottuu vuodesta 1966 vuoteen 2012, kuitenkin siten, että ennen vuotta 1978 aineistoa on tulonjaon osalta saatu vain vuosilta 1966, 1971 ja 1976. Myös vuoden 1985 tunnusluvut puuttuvat. 4

Kansantuotteen vuosimuutos Kuvaaja 1. Kansantuotteen kasvu ja tulonjako 0,200 0,150 0,100 0,050 0,000-0,050 Lineaarinen regressio -0,100 0,085 0,090 0,095 0,100 0,105 Tulonjako f(x) = 0,366-4,715x R 2 = 0,074 n = 84 Kuvaajasta 1. nähdään, ettei tulonjaon (X) avulla kyetä käytännössä selittämään kansantuotteen kasvua (Y). Tämä on havaittavissa silmämääräisesti otoksen jakaumasta suhteessa 45 asteen kulmassa kulkevaan täydellistä riippuvuutta osoittavaan käyrään sekä loivemmassa kulmassa kulkevaan trendiviivaan. Kuvaajassa 1. ennuste on suurimmillaan 0,366 - (4,715 0,090) = -0,058. Virhetermi on puolestaan suurimmillaan 0,087 - (-0,058) = 0,145. Jos X = tulonjako ja Y = kansantuotteen vuosimuutos, ja X Y, niin X:n muutos selittää hyvin heikosti Y:n muutoksen (R 2 = 0,074). Arkikielisemmin ilmaistuna, talouskasvun ja tulonjaon välinen yhdysside vaikuttaa varsin hataralta, eikä pienentyvä tulonjaon keskiluku, mediaani, näytä juurikaan vaikuttavan kansantuotteen vuosimuutokseen, sen kasvunopeuteen. Ennen kuin tarkastellaan lähemmin tulonjaossa tapahtunutta muutosta 1990-luvun alkupuolelta lähtien, tulee tarkastella tulonjakoa itsessään Suomessa vuosina 1966 2012. Taulukko 3. osoittaa, miten tulonjako on kehittynyt tulokymmenyksittäin Suomessa edellä mainittuina vuosina. Pelkkien tulo-osuuksien sijaan taulukko näyttää, miten jokaisen tulokymmenyksen sisäinen hajonta, keskihajonta, on suhteutunut kaikkien kymmenysten keskihajontojen keskihajontaan. Taulukko 3. Tulokymmenysten tulojen keskihajonnat ja keskihajonnan keskihajonta sekä keskiarvo 1966 2012 I II III IV V 0,008 0,008 0,006 0,005 0,003 VI VII VIII IX X 0,004 0,005 0,007 0,008 0,024 Keskihajonta: 0,008 Keskiarvo: 0,048 Taulukosta 3. huomataan, että vain suurituloisimman eli kymmenennen tulokymmenyksen vuosiansiot ovat muuttuneet tilastollisesti merkitsevästi eli yli keskihajontojen keskihajonnan (so. 0,008 < 0,024). Kaikkien muiden kymmenysten tulot ovat liikkuneet keskihajontojen keskihajonnan rajoissa. Esitetyn kaltainen tulonjaon muutoksen maltillisuus näkyy myös taulukossa 4., jossa näytetään keskimääräisen tulokymmenyksen kansantulo-osuuden keskiluvun eli mediaanin kehitys 5

samaisella jaksolla 1966 2012. Taulukko 4. Tulokymmenyksen osuus kansantulosta (keskiluku) 1966 1975 1976 1985 1986 1995 1996 2005 2006 2012 8,9% 9,4% 9,5% 9,0% 8,9% Taulukosta 4. nähdään, että tulokymmenyksen keskimääräinen osuus kansantulosta on keskiluvulla eli mediaanilla mitattuna vaihdellut vuosina 1966 2012 noin 0,6 prosenttiyksikköä suuntaansa. Tasaisimmillaan tulonjako oli jaksolla 1986 1995, jolloin tulokymmenykset tienasivat keskiluvulla mitattuna keskimäärin noin 9,5 prosenttia kansantulosta. Vuosien 1996 2012 välisenä aikana vaikutetaan taas palatun ajanjakson alkupään tulonjakaumaan. Herääkin kysymys siitä, miksi tulonjako aluksi Suomessa tasaantui 1960-luvun puolivälistä 9 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja miksi se tämän jälkeen palasi jälleen kuin askeleen taaksepäin. Tämän selvittäminen edellyttää ensisijaisesti tuotannossa syntyvän tulonjaon kehityksen selvittämistä. Tätä mitataan marxilaisten talousoppien mukaan lisäarvon suhdeluvulla s', joka esiteltiin kaavassa (2). Kuvaaja 2. esittää lisäarvon suhdeluvun kehityksen Suomessa vuosina 1948 2013. Kuvaaja 2. Lisäarvon suhdeluku Suomessa 1948 2013 180% 160% s' = s/v 140% 120% 100% Kuvaajasta 2. nähdään, että lisäarvon suhdeluku laski noin vuodesta 1961 lähtien verrattain tasaisesti aina 1990-luvun lamaan, jonka jälkeen se kohosi vuosikymmenen lopulle tultaessa takaisin noin kolmea vuosikymmentä aiemmalle tasolle. Vuodesta 2008 lähtien suhdeluku on jälleen ollut laskusuunnassa. Kuvaajan 2. pystyakseli lähtee arvosta 100 %. Tällä arvolla tuotannossa syntynyt tulonjako työvoiman v ja pääoman välillä (s) olisi ollut täysin tasainen. Kuvaajasta huomataan lisäarvon suhdeluvun laskeneen aina vuoteen 1991 asti. Täten vuosina 1961 1991 aiempaa suurempi osa Suomeen sijoitetun pääoman avulla tuotetusta arvosta w kului v:n kattamiseen ja pienempi osuus oli käytettävissä kiinteän pääoman c korvaamiseen, uusiin sijoituksiin kokonaispääoma C:hen tai pääomatuloihin, joiden lähteenä on aina viimekätisesti teollisuuskapitalistien synnyttämä lisäarvo s. 10 Vuosina 1991 2008 tuloerot kasvoivat Suomessa taulukon 4. avulla mitattuna vuosien 1966 1975 tasolle. Näinä 17 vuotena lisäarvon suhdeluku kasvoi aina noin 117,2 prosentista vuonna 1991 vuoden 2000 noin 151,9 prosenttiin. Ei lienekään ihme, että myös tuloerot kasvoivat tällä jaksolla. Eniten tulojaan kasvatti suurituloisin 9 Tulonjakotilastojen puutteellisuus edellyttäisi pitemmässä tutkielmassa veronalaisten ansio- ja pääomatulojen sekä verotettavan omaisuuden suuruuden selvittämisen veroluokittain. Tätä kirjoitettaessa ei tekijän tiedossa ole täsmällistä tietoa tulonjaon, saati varallisuusjaon, kehityksestä vuotta 1966 edeltävältä ajanjaksolta. 10 Marx 2014, 56 59.: Teollisuuspääoma on pääoman ainoa olomuoto, jossa ei lisäarvon tai -tuotteen pelkkä anastus, vaan myös sen synnyttäminen on pääoman toiminto. - - Teollisuuspääoma tekee - - tuotannon kapitalistiseksi. 6

tulokymmenys, jonka tuloista suuri osa, vuosina 1966 2012 keskimäärin noin 43,8 prosenttia 11, koostui omaisuus- eli suurelta osin pääomatuloista. Juuri lisäarvon suhdeluvussa s' tapahtuneiden muutosten seurauksena suurituloisimman kymmenyksen tulojen keskihajonta on poikennut, kuten taulukko 3. osoittaa, tulokymmenysten tulojen keskihajonnan keskihajonnasta tilastollisesti merkittävällä tavalla. Lisäarvon suhdeluvun 1990-luvun laman jälkeisenä lakivuotena 2000 myös suurituloisimman kymmenyksen osuus omaisuustuloista, 51,6 prosenttia, lähenteli koko ajanjakson huippuaan (vuonna 2007 suurituloisin kymmenys sai 54,4 prosenttia pääomatuloista). Lisäarvon suhdeluvun vuosina 1991 2000 tapahtuneen kasvun syitä ei tässä yhteydessä käsitellä laajemmalti. 12 Tuloeroissa tapahtuneiden muutosten selvittämiseksi riittää selvittää, mikä tekijä selittänyt niitä parhaiten. Lisäarvon suhdelukukaan ei kuitenkaan ole vielä lopullinen osoitin siitä, miten suuri osa kapitalistisessa tuotannossa syntyneestä lisäarvosta päätyy kapitalisteille pääoma- ja omaisuustuloina. Suuri osa lisäarvosta s sijoitetaan takaisin tuotantoon, joko korvaamaan tuotannossa kulunutta kiinteää pääomaa c tai tuotannon laajentamiseen, jolloin joko c:hen tai c:hen ja v:hen tehtävät sijoitukset vaativat osansa aiemmin synnytetystä lisäarvosta. Täten kaavan (3) mukainen voiton suhdeluku p' antaa vielä s':kin paremman kuvan tulonjaon kehitykseen vaikuttaneista syistä. Kuvaaja 4. näyttää voiton suhdeluvun Suomessa vuosina 1949 2013. 13 Kuvaaja 3. Voiton suhdeluku Suomessa 1949 2013 p' = s/c 60% 50% 40% 30% 20% 10% Tästä kuvaajasta nähdään, että p' on kehittynyt jokseenkin samansuuntaisesti kuin s':kin, vaikkei niiden välinen selityssuhde olekaan täydellisen lineaarinen. 14 Kummallekin kuvaajalle on yhteistä niiden esittämien suhdelukujen 1990-luvun laman jälkeinen kasvukausi. Siinä missä vuonna 1992 voiton suhdeluku oli Suomessa 16,4 prosenttia, oli se kahdeksaa vuotta myöhemmin noussut 24,3 prosenttiin kauas vuoden 1951 piikistä, noin 49,8 prosentista, mutta kuitenkin selkeästi 1980- luvun lopun ja 1990-luvun alun tasoa korkeammaksi. 15 Näin ollen tuleekin katsoa sitä, miten hyvin voiton suhdeluvun avulla on mahdollista selittää tulonjaossa tapahtuneita muutoksia. 11 Tilastokeskus, Tulokymmenysten tulo-osuudet (%), keskiarvot, mediaanit ja maksimit 1966 2012. <http://193.166.171.75/database/statfin/tul/tjt/tjt_fi.asp> [haettu 21.7.2014] 12 Eräs syy lisäarvon suhdeluvun kasvuun lienee pääoma-, työvoima- ja hyödykemarkkinoiden sääntelyn purku 1980- ja 1990-luvuilla, joka on halventanut tavaratuontia, mikä taas on osaltaan mahdollistanut työvoiman eli vaihtelevan pääoman v uusintamiskustannusten edullistamisen. 13 Koska voiton suhdeluku lasketaan edeltävänä vuonna sijoitetulle kiinteälle pääomalle c, ei vuoden 1948 lukua ole voitu laskea (kiinteän pääoman kantojen tietosarjat ulottuvat vuoteen 1948). Kuvaajan 3. käyrä näyttää voiton suhdeluvun ennen yhteisöveroa. 14 R 2 = 0,643. 15 Voiton suhdelukuun vaikuttaa keskeisesti myös niin sanottu pääoman elimellinen koostumus k', joka mittaa kiinteän ja vaihtelevan pääoman suhdetta kokonaispääomasta C. Tämä suhdeluku kirjoitetaan kaavaan k '= c v. 7

Kuvaaja 2. Voiton suhdeluku ja kansantuotteen vuosimuutos Lineaarinen regressio Kansantuotteen vuosimuutos 0,300 0,250 0,200 0,150 0,100 0,050 0,000-0,050-0,100 0,150 0,200 0,250 0,300 0,350 Voiton suhdeluku f(x) = 0,166-1,068x R 2 = 0,393 n = 94 Tässä kuvaajassa ennuste on suurimmillaan 0,166 - (1,068 0,199) = 0,213. Virhetermi suurimmillaan on puolestaan suurimmillaan 0,244-0,213 = 0,031. Jos X = voiton suhdeluku, Y = kansantuotteen vuosimuutos ja X Y, niin R 2 = 0,393 eli em. muuttujien välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää korrelaatiota. Voiton suhdeluku selittää kuitenkin paremmin kansantuotteen vuosimuutoksen kuin tulonjako, jossa tapahtuneilla muutoksilla ei havaittu kuvaajan 1. pohjalta olevan merkitsevää suhdetta kansantuotteen kasvulle. Kansantuotteen kasvun ja supistumisen vuotuiset erot voivat olla merkittäviäkin. Täten sen vuosimuutoksen selittäminen huomattavasti tasaisemmin muuttuneen voiton suhdeluvun avulla tekee niiden välisestä korrelaatiosta jo itsessään heikon (R 2 = 0,393). Voiton suhdeluku ei ole Suomessa vuosina 1949 2013 ollut kertaakaan negatiivinen, kun taas kansantuote on toisinaan supistunut voimakkaastikin. Voiton suhdeluku ei koskaan sellaisenaan määrää sitä, minkälaisia sijoituspäätöksiä Suomessa liiketoimintaa harjoittavat kapitalistit tekevät. Suhdeluku on aina vain suhteellinen osuus vuotuisesta kansantuotteen arvonlisäyksestä. Se ei sellaisenaan määritä millään tavalla tämän arvonlisäyksen suuruutta. Täten p':n ja bkt:n vuosimuutoksen suhteen selvittämiseen toimii paremmin niiden historiallisen muutoksen tarkastelu aikasarjassa. Tämä tehdään kuvaajassa Kuvaaja 3. Voiton suhdeluku ja kansantuotteen vuosimuutos p' = s/c 60% 50% 40% 30% 20% 10% 0% -10% 1949 2012 60% 50% 40% 30% 20% 10% 0% -10% bkt p' BKT 8

3., josta nähdään, kuten edellä todettiin, että kansantuotteen kasvupyrähdykset ( bkt) ovat olleet toisinaan erittäin voimakkaita, kuten vuosina 1949 1953 ja 1971 1975. Vastaavasti sen supistuksetkin ovat olleet vaikutuksiltaan merkittäviä, kuten vuosina 1992 1993 ja 2008. Hieman paremman kuvan p':n ja bkt:n välisestä suhteesta saakin tarkastelemalla niitä rinnakkain niiden vuosikymmenittäisten keskiarvojen pohjalta. Tämä näkyy taulukosta 5. Taulukko 5. Bruttokansantuotteen vuosimuutos ja voiton suhdeluku, vuosikymmenittäiset keskiarvot Vuosi 1949 1958 1959 1968 1969 1978 1979 1988 1989 1998 1999 2008 2009 2012 bkt 12,9% 9,1% 13,7% 11,4% 4,7% 4,9% 0,6% p' 38,7% 31,7% 30,8% 26,7% 21,7% 20,2% 22,5% Tämänkin taulukon pohjalta havaitaan, ettei p':n ja bkt:n välillä ole tilastollisesti merkittävää suhdetta, vaikka ensimmäisen avulla onkin mahdollista selittää jälkimmäisen muutosta tulonjakoa paremmin. Voiton suhdeluku on kuitenkin kansantuotteen kasvua viimekätisesti rajoittava tekijä, joka määrää sen kasvun suunnan sikäli, kun kansantuotteen vuotuinen arvonlisäys koostuu voittoa tavoittelevien kapitalistien tuotannossa syntyneestä lisäarvosta s. Suomen kotimarkkinoihin nähden ulkoisten tekijöiden, kuten vientihyödykkeiden kysynnän muutokset voivat, kuten vuonna 2008, johtaa kansantuotteen voimakkaaseenkin supistumiseen, jolloin suomalaiset vientialalla toimineet kapitalistit epäonnistuivat tuottamiensa hyödykkeiden myynnissä, niiden vaihtoarvon muuttamisessa rahaksi. iii. Johtopäätöksiä Esitetyn perusteella on mahdollista tehdä kolme johtopäätöstä ensinnäkin se, ettei tulonjako selitä kansantuotteen vuosimuutosta, talouskasvua, ja toiseksi se, että vaikka voiton suhdeluku p' selittääkin kansantuotteen vuosimuutoksen suunnan tulonjakoa paremmin, ei senkään selitysvoima ole kummoinen. Kolmanneksi voidaan todeta, että Suomeen sijoitetun pääoman tuottavuus, jota p' mittaa, on käänteisessä suhteessa tulonjakoon. Hivenen yksinkertaisemmin sanottuna, mitä kannattavampaa Suomessa sijoittaminen on ollut, sitä epätasaisempi tulonjako maassa on vallinnut. Tässä esitetyn kaltaista esitystä vaikeuttaa tulonjakoaineiston vaillinaisuus. Jo yksin tässä esitetty tulonjakoaineisto on ennen vuotta 1987 hyvin puutteellista. Tästä huolimatta tämän pienoistutkielman keskeisin kysymys, tulonjaon ja talouskasvun välisen selittävyyssuhteen selvittäminen, on osoittanut, ettei kansantuotteen vuotuisen arvonlisäyksen ja tulonjaon välillä vaikuta olevan tilastollisesti merkitsevää selityssuhdetta. Taulukossa 3. esitetyn perusteella voidaan sanoa, että vain suurituloisimman, eniten omaisuus- eli pääomatuloja nauttivan tulokymmenyksen vuosiansiot ovat muuttuneet tilastollista keskihajontaa merkittävämmin. Tämä selittyy pitkälti sen avulla, että tämän tulokymmenyksen tuloista suuri osa, vuosina 1966 2012 keskimäärin 43,8 prosenttia, muodostui suoraan juuri omaisuus- ja pääomatuloista. Koska merkittävä osa suurituloisimman kymmenyksen tulonsaajista on töissä myös ainakin osin tulospalkatuissa johtotehtävissä, lienee vielä tätäkin suurempi osa sen tuloista riippuvaisia Suomeen sijoitetun pääoman vuosituotosta, jota s' ja p' mittaavat ensimmäinen sitä, kuinka paljon lisäarvoa suomalaiset työläiset luovat työvoimallaan suhteessa omaan, työvoimansa myynnistä saamaansa rahavastineeseen ja jälkimmäinen sitä, miten tämä lisäarvo on suhteutunut sijoitettuun kokonaispääomaan c + v. Tulonjaon muutoksen loivuutta vuosina 1966 2012 selittänee pitkälti se, ettei voiton suhdeluku noussut 1990-luvun laman jälkeen yhtä voimallisesti kuin lisäarvon suhdeluku s'. Tähän oli syynä aiemmin mainitun pääoman elimellisen koostumuksen (k') kasvu vuosina 1949 2013, joka näkyy kuvaajasta 4. rinnastettuna s':n muutokseen samalla ajanjaksolla. 9

Kuvaaja 4. Lisäarvon suhdeluku ja pääoman elimellinen koostumus Suomessa 1949 2013 700% 300% k' = c/v 600% 500% 400% 300% 200% 250% 200% 150% s' = s/v 100% 100% s' k' Pääoman elimellisen koostumuksen k' muutoksen syitä ei tässä yhteydessä käsitellä laajemmin. 16 Mikäli se olisi 1990-luvun laman jälkeen laskenut lamaa edeltävää tasoa alemmas samalla, kun lisäarvon suhdeluku nousi aina 1960-luvun puolivälin tasonsa tietämille, olisivat tuloerot Suomessa todennäköisesti kasvaneet voimakkaammin kuin ne tosiasiallisesti tekivät. Yhtä kaikki, Marxin aikoinaan muotoilema näkemys kapitalismista tulo- ja varallisuuseroja kärjistävänä järjestelmänä näyttää pitävän paikkansa ainakin tiettyyn mittaan asti ainakin hetkinä, jolloin sijoitetun pääoman tuottavuus on parantunut verrattuna edeltävään ajanjaksoon, kuten tapahtui 1990-luvulla verrattuna 1960-, 1970- ja 1980-lukuihin. 16 Yksityiskohtaisemman selityksen voi lukea huhtikuun 2014 Taloussaippuakuplan julkaisusta Voiton suhdeluvun laskutendenssi Suomessa 1949 2012. <http://taloussaippuakupla.wordpress.com/2014/04/29/voiton-suhdeluvunlaskutendenssi-suomessa-1949 2012/> [haettu 28.7.2014] 10

Lähteet Kirjallisuus Marx Karl, Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. TA-Tieto, Vaasa 2013. Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. 2. osa. Pääoman kiertokulkuprosessi. TA-Tieto, Vaasa 2014. Internet Anna Yukhananov, Income inequality leads to slower economic growth IMF economists. Reuters 26.2.2014 <http://uk.reuters.com/article/2014/02/26/uk-imf-inequality idukbrea1p1ph20140226> [haettu 13.7.2014] Tilastokeskus, Tulokymmenysten tulo-osuudet (%), keskiarvot, mediaanit ja maksimit 1966 2012. <http://193.166.171.75/database/statfin/tul/tjt/tjt_fi.asp> [haettu 21.7.2014] Tilastokeskus, Kansantalouden tilinpito. Bruttokanta, nettokanta, kiintäen [sic] pääoman kuluminen ja poistuma 1975 2013.<http://193.166.171.75/database/StatFin/kan/vtp/vtp_fi.asp> [haettu 31.7.2014] Tilastokeskus, Kansantalouden tilinpito. Tuotanto- ja tulonmuodostustilit 1975 2013. <http://193.166.171.75/database/statfin/kan/vtp/vtp_fi.asp> [haettu 31.7.2014] 11