»Suomi suosta, leipää pöytään?» Työajan pidentämisestä, viennistä ja kapitalismista

Transkriptio

1 »Suomi suosta, leipää pöytään?» Työajan pidentämisestä, viennistä ja kapitalismista Saska Heino 1. Saatteeksi Vuoden 2015 keväällä ja kesällä käyty kamppailu työajan pituudesta jäänee suomalaisten mieliin. Se muistuttaa monia varmasti vuonna 1991 käydystä kamppailusta, jossa suuret työnantajajärjestöt, kuten PTK ja TKL koettivat saada SAK:n suostumaan 4,5 %:n palkanalennuksiin. 1 Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) aloittamasta työajan pidennykseen tähtäävästä politiikasta on tätä kirjoitettaessa vasta jonkinlaista ennakkotuntumaa 2, eikä siitä käytävän kamppailun lopputuloksesta ole vähäisintäkään tietoa, mutta siitä huolimatta meidän on mahdollista tarkastella tarjottua politiikkavaihtoehtoa yleisen työajan pidentämistä marxilaista talousoppia vasten ja kysyä, onko siitä suomalaisen kapitalismin elvyttäjäksi. Työajan pidentäminen, olettaen, että se toteutetaan palkkojen säilyessä muuttumattomana, voi hivenen yksinkertaistettuna tarkoittaa sitä, että suomalaistyöllisten tuntia ja työpäivää kohden lasketut keskiansiot laskevat tehdyn työajan pidentyessä. Marxilaisittain todettuna taas sitä, että työllisiltä otetaan aiempaa enemmän absoluuttisesti mitattua lisätyötä ja -arvoa. Kysymykseen siitä, onko ehdotetusta saattamaan»suomi kuntoon» 3, pohditaan tarkemmin lyhyen teoreettisen pohdinnan jälkeen. Kun on selvitetty, mitä Marx on todennut työajasta ja sen pidentämisen mahdollisista vaikutuksista, esitetään kokeiluluontoisia laskelmia siitä, miten paljon työaikaa tulisi keskimäärin pidentää Suomessa vuoden 2008 aikaisen työn tuottavuuden ja yritysten kannattavuuden saavuttamiseksi nyt, seitsemää vuotta myöhemmin. 2. Työajasta Marxin mukaan»[t]yövoiman samoin kuin kaiken muun tavaran arvon määrää [sen] tuottamiseen ja siis myös uusintamiseen välttämätön työaika» 4 eli niin sanottu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Työajasta kuluu näin ollen vääjäämättä ainakin jonkinlainen osa työvoiman eli työntekijöiden työkyvyn uusintamiseksi tarvittavien tavaroiden arvoa vastaavasti. 5 Tämä aika ei kuitenkaan kapitalistisessa tuotannossa voi vastata koko työläisten puurtamaa työaikaa, sillä muutoin työläisiltä työvoimaa ostaville kapitalisteille ei jäisi palkkojen ja muiden työvoimakustannusten maksun jälkeen käteensä kuin ilmaa. Täten välttämättömän tai varsinaisen työajan lisäksi työläisten on käytettävä työvoimaansa sen ylittävällä työajalla, lisätyöajalla. Mitä pitempi osuus kokonaistyöajasta eli vaikkapa yhden työpäivän mitasta on välttämätön työläisen itsensä kannalta, sitä vähäisemmäksi jää kapitalistin saanto ja toisinpäin. Marx olettaa Pääomassa useaan otteeseen, että työläiset saavat työstään työvoimansa arvoa vastaavan korvauksen. Kun tämä otetaan lähtökohdaksi ja tarkastellaan, miten kapitalistien on mahdollista lohkaista 1 Pienteollisuuden (PTK) ja teollisuuden (TKL) keskusliitot, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK). 2 Pekka Ervasti,»Neuvottelulähde: Sipilä ajaa kahden ja puolen viikon lisäystä vuosityöaikaan». YLE Uutiset < / > [haettu ] 3 Keskustan vaalilause vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. 4 Marx 2013 [1867], Ibid., 564. Marx täsmentää tässä esitettyä määrettä toteamalla, että»työvoiman arvon» määrää»[ k]eskimääräiselle työläiselle totunnaisesti välttämättömien elinhyödykkeiden arvo». Näin ollen kyse ei olekaan vain välttämättömästä eloonjäännistä, vaan työvoiman uusintaminen on yhteiskunnallisesti määräytynyt prosessi vapaa-ajan kulutuskohteineen päivineen, joista myös kapitalistit ovat riippuvaisia palautuuhan työläisille maksettu palkka muodossa tai toisessa kapitalisteille nimenomaan kulutuksen kautta, kulutettiin sitten lomamatkoja, elintarvikkeita, asuntolainoja, kiinteistöjä tai ajoneuvoja. 1

2 osa työläistensä työajasta itselleen lisäarvon-, työn- ja tuotteen muodossa, tullaan Marxin mukaan kahtalaisiin johtopäätöksiin. Jos edellytämme, että työvoimasta maksetaan sen täysi arvo, niin meillä on silloin valittavanamme vaihtoehto: kun työn tuotantovoima ja sen voimaperäisyyden normaaliaste ovat tietyt, lisäarvon suhdelukua voidaan korottaa vain työpäivää absoluuttisesti pidentämällä; jos taas toisaalta työpäivän pituus on tietty, lisäarvon suhdelukua voidaan korottaa vain sen osien, välttämättömän työn ja lisätyön, suhteellista suuruutta muuttamalla, mikä taas puolestaan edellyttää muutosta työn tuottavuudessa tai voimaperäisyydessä, jottei palkka alenisi työvoiman arvon alapuolelle. 6 Näin ollen Marx on tullut määritelleeksi tämän kirjoitelman ja aiheen itsensä kannalta kaksi keskeistä avainkäsitettä: (i) absoluuttisen; ja (ii) suhteellisen lisäarvon. Tärkeä väline lisäarvon mittaamiseksi on Marxin mainitsema lisäarvon suhdeluku 7, saks. Mehrwertrate, joka kirjoitetaan kaavaan m '= m. Kaavassa m = lisäarvo eli -tuote ja -työ sekä v = vaihteleva pääoma, tutummin ilmaistuna työläisen tai työläisten työvoimansa vastineeksi saama korvaus, yleensä palkka. Absoluuttisen li- v säarvon käsite avautuu arkikielisemmin, kun sitä käytetään samaa tarkoittavana käsitteenä työpäivän pituudelle. Toisin sanoen, kun lisäarvoa tuotatetaan absoluuttisesti, pidennetään työpäivää yli sen ajanhetken, joka erottaa työläisen kannalta välttämättömän ajan ja määrän työtä hänen kannaltaan ylimääräisestä tai lisätyöstä. Suhteellisen lisäarvon käsitteestä voidaan puolestaan käyttää synonyymina sanaa»työtahti» toisin sanoen, mitä tiivistahtisemmaksi kapitalisti järjestää työpaikallaan tehtävän työn, sitä suurempi suhteellinen osuus tehtävästä työstä kulkeutuu hänelle lisäarvon, -työn, -työajan ja -tuotteen samaa tarkoittavassa muodossa. Mikä sitten tekee lisäarvon tuotannosta tärkeää? Se, että kapitalismi on olennaisesti pääoman eli kapitaalin tuotantoa. Koska vain elävä ihmistyö luo tuotantoprosessissa uutta, siinä käytettävien koneiden, raaka- ja apuaineiden sekä muiden valmisteiden arvon ylittävää arvoa, ovat työläiset tässä yhtälössä vaikkei sitä esimerkiksi taloustieteessä aina tunnustetakaan osatekijä, jota ei käy sivuuttaminen. Lisäarvo m on sellaisenaan myös voiton p lähde eli se toimii voiton suhdeluvun 8 yhtälön p' = m osoittajana nimittäjän ollessa pysyvän pääoman c ja vaihtelevan pääoman v eli C työläisten palkkojen ja muiden korvausten summa C. Tämä on työläisten itsensä kannalta sekä myönteinen että kielteinen asia. Myönteinen, koska se kertoo siitä, etteivät kapitalistit voi suhtautua työvoimaansa myyviin työläisiin tyystin välinpitämättömästi. 9 Kielteinen taas siksi, että työläisten työllistyminen riippuu ylipäätänsä heidän valmiudestaan ja kyvystään työskennellä yli omien tarpeidensa. Marxin mukaan [k]apitalistinen tuotanto ei ole yksinomaan tavaran tuotantoa, vaan se on olennaisesti lisäarvon tuotantoa. Työläinen ei tuota itseään, vaan pääomaa varten. Sen tähden ei enää riitä se, että hän ylipäätään tuottaa. Hänen täytyy tuottaa lisäarvoa. Ainoastaan se työläinen on tuottava, joka tuottaa lisäarvoa kapitalistille eli palvelee pääoman arvonlisäystä. 10 Hieman toisin muotoiltuna, [p]ääoman tuottavuus, vaikka tarkastellaan pelkästään työn muodollista alistamista pääomalle, sisältyy lähinnä lisätyön pakkoon, pakkoon työskennellä yli välittömän tarpeen, pakkoon, joka on kapitalistiselle tuotantotavalle yhteinen aikaisemman tuotantotavan kanssa, mutta jota kapitalistinen tuotantotapa harjoittaa, kehittää tuotannol- 6 Ibid., 458. Kursiivi lisätty. 7 Marx 1980 [1894], 58. Lisäarvon suhdelukua m' voidaan mitata murtolukuna tai prosentuaalisesti. 8 Ibid., Tämä pitää paikkansa ennemmin kokonaistasolla kuin yksittäisten työläisten kohdalla. Niin kauan kuin työvoiman tarjonta ylittää sen kysynnän kuten tilanteissa, joissa vallitsee suurtyöttömyys tai voimallinen työperäinen muuttoliike on tarve yksittäisistä työläisistä huolehtimiseen kapitalistin näkökulmasta hyvin rajallinen. 10 Marx 2013 [1867],

3 le suotuisammalla tavalla. 11 Koska pakkoa»työskennellä yli välittömän tarpeen» edistää pääoman kasautuminen ja tuotannon koneistaminen tuottavuuden nimissä 12, voidaan sivumennen todeta, että [s]ynnyttämällä pääoman kasautumista työväestö tuottaa siis yhä lisääntyvässä määrin niitä välineitä, jotka tekevät suhteellisesti yhä suuremman osan siitä liikaväestöksi. 13 Näin ollen se, miten pitkään ja miten tiivistahtisesti työläiset työskentelevät, määrää heidän ja kapitalistien keskinäisiä voimasuhteitaan nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Tämän lisäksi se määrää myös sen, kenellä ylipäätänsä on mahdollisuus astua työsuhteeseen kapitalistien kanssa. Pyrkimykset työajan lyhentämiseen palkkaa alentamatta laskevat suhteellisen lisäarvon suhdelukua. Kapitalistien ja heidän etuaan ajavien pyrinnöt työajan pidentämiseksi ja työn tuottavuuden kohottamiseksi ovat vastaavasti toimia, joilla voidaan kasvattaa sekä absoluuttista että suhteellista lisäarvon suhdelukua m'. Sanallisesti esitettyä on mahdollisuuksien mukaan syytä selventää laskuesimerkillä. Seuraava taulukko I esittää, miten lisäarvon suhdeluvun kasvattaminen absoluuttisesti eli työaikaa pidentämällä vaikuttaa paitsi lisäarvon suhdelukuun m' niin myös voiton suhdelukuun p'. Taulukko I. Absoluuttisen lisäarvon suhdeluvun vaikutus voiton suhdelukuun Vuosi c v m m' k' p' ,0% 100,0% 12,5% ,0% 100,0% 25,0% ,0% 100,0% 37,5% ,0% 100,0% 50,0% tunteja tai rahaa m' = m/v k' = c/v p' = m/c Taulukon I esimerkki on äärimmäinen yksinkertaistus. Siinä kokonaistyöaika v + m kaksinkertaistuu vuosien 1 4 välisenä aikana, eikä pysyvän ja vaihtelevan pääoman välisessä suhteessa, niin sanotussa pääoman elimelliselle kokoonpanossa 14 k '= c tapahdu muutoksia. Tällaisenaan taulukko v I onkin otettava vain esimerkkinä, joka osoittaa, mikä merkitys lisäarvon suhdeluvun absoluuttisella kasvattamisella voi olla kapitalistisen tuotannon ja talouden kannalta. Kuten tiedetään, lisäarvoa ei tuoteta vain absoluuttisesti, työaikaa pidentämällä. Näin ollen onkin katsottava toisesta esimerkistä II, miten suhteellisen lisäarvon suhdeluvun kasvu voi vaikuttaa kapitalistisen sijoittaman pääoman tuottavuuteen p'. Taulukko II. Suhteellisen lisäarvon suhdeluvun vaikutus voiton suhdelukuun Vuosi c v m m' k' p' ,0% 100,0% 12,5% ,7% 133,3% 28,6% ,0% 200,0% 50,0% ,0% 400,0% 80,0% tunteja tai rahaa m' = m/v k' = c/v p' = m/c Myös tämän taulukon esimerkki on varsin äärimmäinen. Se olettaa, että työläisten työvoiman arvo tai ainakin siitä maksettava korvaus putoaa neljässä vuodessa neljännekseen alkuperäisestä. Tämä on tehty kuitenkin, kuten taulukossa I osoitettu työajan kaksinkertaistamisen vaikutus, esimerkin it- 11 Marx 1979 [1862 3], Sanalla sanoen siis tarve työskennellä näiden koneiden hankinta-, käyttö- ja korjauskustannusten kattamiseksi! 13 Marx 2013 [1867], 567. Tällä on merkitystä myöhemmin luvussa 5. esitettävän pohdinnon kannalta. 14 Marx 1976 [1894],

4 sensä vuoksi. Todellisuudessa tapahtuvat muutokset ovat harvoin yhtä dramaattisia. Tiedetään, että voiton suhdelukuun p' vaikuttaa kolme tekijää: lisäarvo m, pysyvä pääoma c ja vaihteleva pääoma v, kun pääoman realisointiin liittyviä kysymyksiä ei huomioida. 15 Näin ollen meidän onkin selvyyden vuoksi katsottava vielä kolmatta vaihtoehtoa, taulukkoa III, jossa v:n ja m:n välinen suhde pysyy muuttumattomana, mutta c:n suhde mainittuun kahteen muuttuu. Taulukko III. Pääoman elimellisen kokoonpanon vaikutus voiton suhdelukuun Vuosi c v m m' k' p' ,0% 100,0% 12,5% ,0% 75,0% 14,3% ,0% 50,0% 16,7% ,0% 25,0% 20,0% tunteja tai rahaa m' = m/v k' = c/v p' = m/c Nähdään, että kun lisäarvon suhdeluku m' pysyy muuttumattomana, mutta pääoman elimellinen kokoonpano k' laskee, johtaa se luonnollisesti voiton suhdeluvun kasvuun. Tämä esimerkki ei tämän pienen tutkielman kannalta ole olennainen. Se kuitenkin esittelee kolmannen, vaihtoehtoisen tavan, jolla voiton suhdeluku voi kohota lisäarvon suhdeluvun muuttumatta. Luonnollisestikin tämän työn kiinnostus kiinnittyy kuitenkin kysymykseen siitä, miten voiton suhdeluku muuttuu lisäarvon suhdeluvun muuttuessa. Kun on näin selvitetty, vaikkakin vain lyhyesti, mikä on Marxin mukaan työajan merkitys kapitalistisessa tuotannossa, voidaan pohtia lähemmin sitä, miten ehdotus yleisen työajan pidentämisestä Suomessa tämän kirjoituksen tekohetkellä suhteutuu tässä esitettyyn. 3. Työaika, lisäarvo ja voitto Suomessa Tässä kappaleessa esitettävän tilastoaineiston keräys- ja laskentatapoja on käsitelty tarkemmin toisaalla. Kappaleessa esitettävät aikasarjat on myös näytetty aikaisemmin, eikä niitä näin ollen ole tarvetta käydä läpi tässä esitettyä seikkaperäisemmin. Pelkkien sarjojen esittämistä tärkeämpää onkin pohtia, miten tämän kirjoituksen alussa esitelty pyrkimys työajan pidentämiseen voisi vaikuttaa ja mitä maahan sijoitetun pääoman keskimääräisen tuoton kasvattaminen edellyttäisi. Ennen kuin voidaan kuitenkaan syventyä kysymykseen siitä, miten Suomi voitaisiin»saada kuntoon», on käytävä läpi pääpiirteittäin, miten tilanteeseen, jossa maa olisi»saatava kuntoon» on oikein ylipäätänsä päädytty. Tämä kappale alkaakin lyhyellä lähihistorian läpikäynnillä. Tiedetään, että Suomeen sijoitetun pääoman tuotto, voiton suhdeluku p', kohentui merkittävästi 1990-luvun laman jälkeisinä vuosina oltuaan tätä ennen vuosikymmeniä kestäneessä laskusuunnassa. Taulukko IV näyttää, miten suhdeluvun aritmeettinen keskiarvo vaihteli Suomessa vuosina kymmenen vuoden keskiarvoin verrattuna lisäarvon suhdelukuun ja pääoman elimelliseen kokoonpanoon. Taulukko IV. Voiton suhdeluku Suomessa Vuosi m' = m/v 37,9% 29,9% 23,3% 26,9% 26,2% 30,9% k' = c/v 423,8% 453,8% 457,0% 540,8% 634,8% 596,4% p' = m/c 7,5% 6,4% 4,7% 4,2% 4,0% 6,2% 15 Realisoinnista lisää tuonnempana. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että realisoinnissa on kyse siitä, menevätkö valmistetut tavarat kaupaksi arvostaan, myydäänkö ne yli- vai alihintaan j.n.e. Kysymykseen siitä, onko edellä nähtävä Suomen vaihtotaseen ylijäämän kasvu selitettävissä vietyjen tavaroiden realisointiin liittyvillä tai kasvaneen viennin ja tavaratuotannon kautta saatujen mittakaavaetujen kautta, ei ole näin lyhyessä mitassa mahdollista vastata. 4

5 Taulukosta nähdään hyvin sitä ennen sanallisesti esitetty voiton suhdeluvun p' kohentuma. Samansuuntaisesti voidaan katsoa käyneen myös lisäarvon suhdeluvulle m', joka kasvoi merkittävästi vuosina Pääoman elimellisen kokoonpanon k' voidaan taas nähdä kasvaneen voimallisesti aina 1990-luvun lamavuosiin, jonka jälkeen se on jonkin verran supistunut tätä päivää kohti tultaessa. Tämän osoittaa taulukko V, joka näyttää vuosikymmenittäiset, prosentuaaliset muutokset vuosina Taulukko V. Suhdeluvut Suomessa , muutokset vuosikymmenittäin m' -21,2% -21,9% 15,4% -2,5% 17,8% k' 7,1% 0,7% 18,3% 17,4% -6,1% p' -15,1% -25,3% -11,4% -5,4% 56,3% Tästä taulukosta nähdään varsin selvästi, että vuosien voiton suhdeluvun kohentumaa selittää sekä lisäarvon suhdeluvun kohoaminen että pääoman kokoonpanon supistuminen. Sellaisenaan taulukko ei kuitenkaan näytä annettujen muuttujien painoja voiton suhdeluvun selittämisessä. Tämän tekee taulukko VI, joka näyttää kolmen desimaalin tarkkuudella m':n ja k':n painot p':n selittämisessä sekä kahdessa edellisessä tapahtuneet prosentuaaliset muutokset aiemmin esitetyllä kuuden vuosikymmenen ajanjaksolla. Taulukko VI. Lisäarvon suhdeluvun ja pääoman elimellisen kokoonpanon painot m' (paino) 0,089 0,066 0,051 0,050 0,041 0,052 k' (paino) 0,911 0,934 0,949 0,950 0,959 0,948 m' ( ) -26,4% -22,4% -2,4% -17,0% 25,4% k' ( ) 2,6% 1,6% 0,1% 0,9% -1,1% hde: Tilastokeskus Nähdään, kuten odottaa saattaa, että pääoman elimellisen kokoonpanon paino on ollut yli kymmenkertainen kaikkina tässä esitettyinä vuosikymmeninä p':tä selitettäessä. Muutosta ( ) osoittavat sarakkeet näyttävät lisäarvon suhdeluvun kasvaneen Suomessa 1990-luvun laman jälkeen selvästi pääoman kokoonpanon supistumista merkittävämmin. Näin ollen vaikuttaakin siltä, että voiton suhdeluvun muutosta samaisella ajanjaksolla selittää nimenomaisesti lisäarvon suhdeluvussa m' tapahtunut samansuuntainen muutos. Herääkin kysymys, onko kyseessä ollut absoluuttisen vai suhteellisen lisäarvon suhdeluvun kasvusta. Toisin sanoen siitä, onko lisäarvon suhdelukua Suomessa kohotettu työaikaa pidentämällä vai työtahtia kiristäen. Työaikatilastojen valossa vaikuttaa selvältä, että kyse on ollut nimenomaan jälkimmäisestä eli suhteellisen lisäarvon suhdeluvun kohottamisesta. Tätä osoittaa kuvaaja I, joka näyttää kokonais-, varsinaisen ja lisätyöajan Suomessa vuosina , ajalta, jolta luotettavia työaikatilastoja on saatavilla. Tästä kuvaajasta nähdään selvästi, että varsinaisen työajan suhde lisätyöaikaan muuttui varsin jyrkästi laman jälkeisinä vuosina. Siinä missä varsinaisen työajan osuus kokonaistyöajasta oli vielä vuonna 1990 noin 80,1 % ja lisätyöajan vastaavasti 19,9 %, olivat vastaavat luvut kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2000 jo 55,5 ja 44,5 %. Varsinaisen ja lisätyöajan suhde muuttui näin ollen varsin selvästi. Kuvaaja I esittää aritmeettisella keskiarvolla lasketut työtunnit suomalaista työläistä kohden. Näin ollen se ei ota huomioon koko- ja osa-aikatyöllisten välisiä eroja. 5

6 Kuvaaja I. Kokonais-, varsinainen- ja lisätyöaika Suomessa Tuntia vuodessa (keskiarvo) Vuositunnit Varsinainen työaika Lisätyöaika Lisäarvon suhdeluvun m' kasvu luvuilla ei ole luonnollisestikaan voinut tapahtua kotimaisen kysynnän kasvun avulla, olisihan se merkinnyt suomalaistyöläisten ansioiden kasvua, joka olisi taas kumonnut suhteellisen lisäarvon kasvun. Toisin sanoen kysynnän laman jälkeen tuotetulle lisätuotteelle on täytynyt löytyä Suomen ulkopuolelta, viennin kautta. Tämä on todennettavissa kuvaajasta II, joka näyttää palkkojen ja palkkioiden suhteen kansantuotteen nettoarvonlisäykseen sekä maan vaihtotaseen vuosilta Kuvaaja II. Vaihtotaseen sekä palkkojen palkkioiden suhde arvonlisäykseen ,0% 70,0% 60,0% 50,0% 40,0% 30,0% 20,0% 10,0% 0,0% 10,0% 8,0% 6,0% 4,0% 2,0% 0,0% -2,0% -4,0% -6,0% -8,0% Vaihtotase Palkat ja palkkiot Kuvaajan musta käyrä näyttää selvästi, miten palkansaajien palkat ja palkkiot supistuivat suhteessa kansantuotteen vuotuiseen nettoarvonlisäykseen. Tästä ei tule päätellä, että palkat ja palkkiot olisivat supistuneet absoluuttisesti, mitä ei ole Suomessa lähihistoriallisesti tapahtunut kuin 1990-luvun lamassa, vaan että kansantuotteen vuotuinen arvonlisäys on kasvanut niitä nopeammin. Vaihtotasetta kuvaava katkoviivoitettu käyrä osoittaa taas selvästi, että Suomen vienti oli rahassa mitattuna 6

7 suurempaa kuin tuonti niinä samaisina vuosina, jolloin palkkojen ja palkkioiden suhde kansantuotteen nettoarvonlisäykseen on ollut pienin. Toisin sanoen synnytetty suhteellinen lisätuote ja sen arvo ovat saaneet vastineensa ulkomaisessa tai ulkomailta tulleessa valuutassa. Se, mikä Suomessa on tuotettu, on 1990-luvun puolivälistä aina 2010-luvun taitteeseen aiempaa suuremmassa määrin kulutettu toisaalla. Tapahtuneessa on ollut riskinsä se on tehnyt maasta aiempaa riippuvaisemman ulkomaisesta kysynnästä maassa valmistettujen tavaroiden arvon realisoinnissa rahana. Tämä riski kävi kouriintuntuvasti toteen vuosina , kun vienti ja sen tilaa mittaava vaihtotase supistuivat jyrkästi maailmantaloudessa levinneen paniikin seurannaisvaikutuksena. Kun maassa valmistetut, vientiin suunnatut tavarat eivät ole menneet kaupaksi arvostaan, ei niihin tiivistynyttä työaikaa ole voitu korvata täysimittaisesti. Tätä osoittaa myös kuvaaja III, jossa nähdään vaihtotaseessa ja lisäarvon suhdeluvussa tapahtuneet muutokset vuosina Kuvaaja III. Lisäarvon suhdeluku ja vaihtotase Suomessa Lisäarvon suhdeluku 50,0% 45,0% 40,0% 35,0% 30,0% 25,0% 20,0% 15,0% 10,0% 5,0% 0,0% 10,0% 8,0% 6,0% 4,0% 2,0% 0,0% -2,0% -4,0% -6,0% -8,0% Vaihtotase Vaihtotase Lisäarvon suhdeluku Tästä kuvaajasta nähdään oivallisesti, miten lisäarvon suhdeluku ja vaihtotase kasvoivat Suomessa liki yhtäläisesti aina vuoteen Tämän jälkeen on nähtävissä, että lisäarvon suhdeluku laski aavistuksenomaisesti aina vuosiin samalla, kun vaihtotase supistui suhdelukua voimallisemmin. Viimein, vuosina nähdään lisäarvon suhdeluvun m' laskeneen selvästi vuosien tasoa alemmas osoittaen Suomeen sijoitetun pääoman tuoton laskua. Nähdään, että lisäarvon suhdeluvun kasvu taittui Suomessa vuosina Samaisina vuosina myös lisätyöajan suhde varsinaiseen työaikaan ja sen osuus kokonaistyöajasta (lisä- ja varsinaistyöajasta) vakiintui melko lailla vuosiin asti. Sittemmin niin lisäarvo- kuin työaikakin ovat supistuneet kapitalistien kustannuksella, kun palkkataso on samanaikaisesti kohonnut muiden työvoimakustannusten ohella. Tämä nähdään hyvin seuraavalla sivulla esitettävästä kuvaajasta IV. Tiedetään, että mikä tahansa tavaran, josta voidaan käyttää merkkiä w, arvo koostuu tekijöistä c + v + m. Koska c eli pysyvä pääoma koostuu koneista, laitteistoista, tuotantolaitoksista, patenteista, raaka- ja apuaineista ja vastaavista tekijöistä, jotka kapitalistien on ostettava niin sanotusti talon ulkopuolelta, ei niiden maksusta ole vailla maksuhäiriömerkinnän ja luottokelpoisuuden menetystä mahdollista joustaa. Vaihteleva pääoma v, joka on työvoimakustannusten (palkat ja palkkiot + työn sivukulut, kuten TyEL-, Kela- ja SaVa-maksut) summa, on taas vuosina jatkanut kasvuaan. Näin ollen ainoa osatekijä, josta kapitalistien on ollut mahdollista ja siten myös pakko joustaa, on ollut lisäarvo m. Tämä olisi sellaisenaan fait compli ja sillä tyynni kuten sananlasku kuuluu, ellei tämä samainen m kuvaisi sitä arvo- ja rahasummaa, josta kapitalistien on vähennettävä velkansa, katettava sijoituksensa ja maksettava pääomatuloa yritystensä osakkaille sikäli, kun heitä on. Katsotaan sitten jo aiemmin mainittua kuvaajaa IV, joka näyttää v:n ja m:n kehityksen Suomessa 7

8 eli minkäänlaisena suhdelukuna, vaan absoluuttisina summina mitattuna. Kuvaaja IV. Vaihteleva pääoma ja lisäarvo Suomessa Milj. euroa v m Herääkin kysymys, miten paljon suomalaisten työläisten työajan tulisi keskimäärin pidentyä tai heidän työtahtinsa kiristyä, että vuosien kaltaiseen lisäarvon suhdelukuun olisi mahdollista palata? Tätä selvitetään tarkemmin seuraavassa luvussa. 4. Mitä on tehtävä? Ennen kuin voidaan esittää edes jossain määrin yksiselitteisiä lukuja voiton suhdeluvun p' hypoteettisesta kohottamisesta vuosien tasolle, on tehtävä muutamia vakiointeja. Seuraavassa on oletettu, ettei suomalaisten työllisten keskimääräisiin työvoimakustannuksiin kajota. On myös oletettu, ettei pääoman kokoonpano k' muutu. Täten ainoaksi keinoksi lisäarvon suhdeluvun m' kohottamiseksi nähdään työajan pidentäminen absoluuttisesti ja sitä kautta myös suhteellisesti niin, että varsinaisen ja lisätyöajan välinen suhde muuttuu vuosien tasolle, jolloin se oli melko lailla vuosien keskiarvon mukaisissa rajoissa. Lähtötasoksi otetaan vuosi 2013 ja sen lisäarvon suhdeluku (m' = 27,4 %). Tavoitteeksi on asetettu vuosien suhdeluvun keskiarvo (m' = 43,4 %). Vuosina suomalaistyölliset tekivät keskimäärin 955 tuntia varsinaista ja 732 tuntia lisätyötä. Vuonna 2013 työlliset tekivät jo 1217 tuntia varsinaista ja 459 tuntia lisätyötä, mikä on nähty kuvaajasta I. Samalla aikavälillä suomalaistyöllisten keskimääräinen vuosityöaika laski vain aavistuksen, 12 tuntia. Tämän perusteella voidaan suunnilleen sanoa, että karkea 268 tunnin vuosityöajan lisäys, mikä olisi annettujen lisätyöaikojen erotuksen mukainen, riittäisi lisäarvon suhdeluvun m' kohottamiseen tässä annetulle tavoitetasolle. 16 Mikäli suomalaistyöläiset olisivat vuonna 2013 tehneet keskimäärin 727 tuntia lisätyötä kokonaistyöajan ollessa 1949 tuntia vuodessa, olisi lisäarvon suhdeluku ollut tavoitetason mukainen (m' = 43,4 %). Kun suomalaiset tekevät nykyään keskimäärin noin 22 työpäivää kuukaudessa ja vuoden 2013 keskimääräinen kokonaistyöaika oli 1676 tuntia, tarkoittaisi edellä mainittu 268 tunnin pidennys joko keskimääräisen päivätuntimäärän pidentymistä 6,4 tunnista 7,4 tuntiin 17 tai työajan pysyessä muuttumattomana noin 43 lisätyöpäivää vuodessa. Tällöin suomalaiset tekisivät vuodessa 16 0, = 727,4 727, Tätä keskiarvoa selittää osa-aikatyöllisten vaikutus, joka laskee sitä täysipäiväisesti työskentelevien noin 7,5 tunnista yli tunnilla alemmas. Mikäli täysipäiväisten työllisten osuus suomalaistyöllisistä olisi nykyistä korkeampi, olisi myös tässä esitetyn lisäarvon suhdeluvun tavoitetason saavuttaminen (m' = 43,4 %) helpompaa. Työajan pidentämisen työvoiman kysyntää koskevia vaikutuksia on kuitenkin vaikea ennakoida. 8

9 noin 307 työpäivää nykyisten 264 päivän sijaan. Vapaapäivien luku jäisi keskimäärin 58:een nykyisten 101 päivän sijaan. Tässä esitetty ei kuitenkaan riitä vielä varsinaisen voiton suhdeluvun p' tavoitetason saavuttamiseksi. Vuosina voiton suhdeluku oli keskimäärin 6,2 %. Asetetaan näiden vuosien suhdeluku tavoitetasoksemme. Vuonna 2013 suhdeluku oli laskenut 3,7 %:een. Tavoitteellista voiton suhdelukua laskettaessa ongelmaksi muotoutuu, ettei sitä voida laskea vain kahden muuttujan yksinkertaisena erotuksena. Kolmantena tekijänä on huomioitava pysyvän pääoman c kannan kasvu vuosina Vaikeutena voiton suhdeluvun kohottamiseksi tarvittavaa työaikaa laskettaessa on, että c on kantasuure eli mittaa vuosikymmenten saatossa kasautuneen pääoman summaa. Näin ollen meidän onkin laskettava aluksi voiton suhdeluvun avulla, miten monta euroa vastaavan lisäarvosumman keskimääräinen työtunti on tuottanut Suomessa annetulla pysyvän pääoman kannalla vuosina ja Tulokset on esitelty taulukossa VII. Taulukko VII. Keskimääräisen työtunnin tuottama lisäarvo Suomessa Vuosi p' t w = p' t (c + v) w t = t/p' t ~6,2% ~1688 ~ milj. e ~24,5 e ,7% milj. e 16,7 e t = keskimääräinen vuosityöaika, tuntia per vuosi t = tunti w = arvo, mitattuna rahassa per vuosi Nähdään, että vuosia ja 2013 erottaa se, että jälkimmäisenä on keskimääräinen työtunti työtä tuottanut noin 7,8 euroa vähemmän rahassa mitattua lisäarvoa tunnissa kuin ensimmäisinä. Koska pysyvän pääoman kanta on kasvanut vuosista vuoteen 2013 noin 12,2 %:lla, on myös lisäarvon summan m kasvettava samassa suhteessa. Näin ollen, jos voiton suhdeluvun yhtälön p' = m C osoittajan halutaan kasvavan 6,2 %:iin, on m:n kasvettava kaavasta (24,5 e/16,7 e = 1,46) 1,122 = 1,642 saatavan kertoimen mukaisesti. Euromääräisesti tämä tarkoittaisi summaa 16,7 e 1,642 27,5 e tunnissa. Prosentuaalisesti tämä tarkoittaisi 64,2 %:n lisäystä eli tunneissa mitattuna sitä, että suomalaistyöläisten olisi tehtävä vuoden 2013 noin 459 lisätyötunnin sijaan 754 lisätyötuntia. Tosin sanoen, kokonaistyöajan olisi kasvettava noin 295 tunnilla vuodessa, ei 268 tunnilla, vuosien voiton suhdeluvun (p' = 6,2 %) saavuttamiseksi. 18 Tätä vasten sadan tunnin vuosityöajan lisäys tuntuu toimena jo melko vähäpätöiseltä esitykseltä. Vuosityöaika pitenisi näin ollen noin 1971 tuntiin, joka työpäivän pituuden pysyessä muuttumattomana tarkoittaisi noin 310 työpäivää ja 55:ä vapaapäivää. Mikäli nykyisen työpäivämäärän säilyessä pidennettäisiin sen sijaan työpäivien pituutta, kasvaisivat ne keskimäärin noin 7,5 tuntiin tämä jälleen muistaen, että suomalaistyöllisistä osa on ali- ja osa-aikatyöllistettyjä. 19 Työtuntien lisäyksen jakautumisesta työllisten, vajaatyöllisten ja työttömien kesken on vaikea esittää arvioita. 18 Tämä on mahdollista tarkastaa seuraavasti. Jos halutaan, että vuoden 2013 p' = 6,2 %, voidaan laskea, mikä summa tällä prosenttiluvulla saadaan, kun sillä kerrotaan vuoden 2013 voiton suhdeluvun nimittäjien summa. Havaitaan, että summaksi saadaan keskimääräisillä työtunneilla jaettuna noin 27,5 euroa tunnissa. 19 Paul Jonker-Hoffrénin mukaan nykyään noin % suomalaistyöllisistä tekee osa-aikatyötä (lähde: Jonker- Hoffrénin luento ). Tilastokeskuksen mukaan taas alityöllistetyiksi eli ansiotuloillaan itsensä elättämään kykenemättömiksi lukeutuu noin 3,3 % työikäisistä (15 64-vuotiaat). Ks. Tilastokeskus, Väestön työmarkkinaasema, piilotyöttömät ja alityölliset sukupuolen ja iän mukaan. Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat. < tym tyti/?tablelist=true> [haettu ] 9

10 5. Lopuksi Mitä esitetyn perusteella tulisi ajatella? Tämän kirjoituksen lähtökohtana on ollut esitys absoluuttisesta työajan pidentämisestä. Kirjoituksessa on katsottu, miten paljon suomalaistyöläisten keskimääräisen työajan tulisi pidentyä»suomen saamiseksi kuntoon», millä on tässä oletettu tarkoitettavan vuosien kaltaisen taloudellisen tilanteen palauttamista. Saatu työajan pidennys, 295 tuntia vuodessa, on aritmeettinen keskiarvo ja sellaisenaan sokea sille, että suomalaistyöläisten keskimääräiset työajat vaihtelevat suoranaisesta vajaatyöllisyydestä aina niin raskaaseen liikatyöhön, että se muodostuu itsessään uhkatekijäksi ihmisen itsensä työkyvylle. Yksipuolinen työajan pidennysesitys ei huomioi useita huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkään se ei huomioi jo mainittua työajan epätasaista jakautumista työikäisten kesken. Toiseksi se ei huomioi sitä, että voiton suhdeluvun eli pääoman tuottavuuden kannalta keskeistä, kasvavissa määrin keskeisempää, on pysyvän pääoman suhde vaihtelevaan eli se, miten pitkälle koneistettua työnteko Suomessa on. Tähän tekijään vaikuttaminen on olennaisesti vaikeampaa kuin teetettävien työtuntien määrään. Kuten marxilaista talousoppia lukeneet tietävät, ei pysyvä pääoma sellaisenaan tuota arvoa. Mitä enemmän sitä on, sitä pitemmän osan työläisten työajasta on mentävä kapitalisteille pysyvän pääoman kasvusta muutoin seuraavan voiton suhdeluvun laskutendenssin kumoamiseksi. Onkin tärkeää muistaa aiheesta käytävän keskustelun yhteydessä, että [v]oiton suhdeluvun laskutendenssi liittyy lisäarvon suhdeluvun kohoamistendenssiin, siis työn riistoasteen kohoamistendenssiin. Näin ollen mikään ei ole sen typerämpää, kuin selittää voiton suhdeluvussa tapahtuva lasku työpalkan kohoamisella, vaikka asianlaita saattaa poikkeuksellisesti olla tällainen. 20 Mitä pitemmälle kapitalismi toisin sanoen kehittyy ja mitä suuremmassa määrin kapitalistien pääomasta on pysyvää pääomaa, sitä vähäisemmäksi käy työvoiman myynnistä saatavien korvausten, kapitalistien kannalta työvoimakustannusten, merkitys. Samanaikaisesti merkitystään kasvattaa kuitenkin se, miten suuri osa kapitalistien työläisillä teettämästä työajasta jakautuu heidän ja heidän palkollistensa kesken. Voiton suhdeluvun laskettua vuodesta 2009 selvästi»kultaisten vuosien» tasoa alemmaksi lienee odotettavissa, että kamppailua työajasta, -ansioista ja -kustannuksista käytäneen vielä vastedeskin. Kysymyksen arvoista liene myös se, missä määrin vientivetoinen kasvupolitiikka on kapitalistisenkaan yhteiskuntajärjestyksen etujen mukaista. Mikäli maan hallitus ja työnantajajärjestöt onnistuvat taivuttamaan palkansaajapuolen joko yksipuoliseen työajan pidentämiseen tai palkkojen alentamiseen, on lopputulos sama: kysyntä lisätyöajalla tai pienemmillä tuntiansioilla valmistettaville tavaroille on löydettävä maan ulkopuolelta. Yhtä kaikki, on kyse vain väliaikaisista menetelmistä voiton suhdeluvun laskutendenssin hillitsemiseksi.»lopulliseksi ratkaisuksi» ei vientivetoisesta tuotannon järjestämisestä millekään maalle yksittäin tai yhdessä ole. 20 Marx 1976 [1894],

11 Lähteet Kirjallisuus Marx Karl, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Edistys, Moskova 1976 [1894]. Ks. myös Progress, Moskova 1980 [1894]. Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. TA-tieto, Helsinki 2013 [1867]. Lisäarvoteorioita. Liitteitä (»Pääoman» 4. osa). Teoksessa Karl Marx Friedrich Engels. Valitut teokset, 6 osaa. Osa 4. Edistys, Moskova 1979 [1862 3], Uutiset Pekka Ervasti,»Neuvottelulähde: Sipilä ajaa kahden ja puolen viikon lisäystä vuosityöaikaan». YLE Uutiset < _ja_puolen viikon_lisaysta_vuosityoaikaan/ > [haettu ] Tilastot Tilastokeskus, Väestön työmarkkina-asema, piilotyöttömät ja alityölliset sukupuolen ja iän mukaan. Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat. < pxweb/fi/statfin/statfin tym tyti/?tablelist=true> [haettu ] Historiasarjat: Kansantalouden tilinpito Tuotanto- ja tulonmuodostustilit Työllisyys ja työtunnit Bruttokanta, nettokanta, kiintäen [sic] pääoman kuluminen ja poistuma Vaihtotase < kansantalous.html#_vaihtotase> [haettu ] 11