Kätketty ja kiistelty kuolema suomalaisen nykykulttuurin kentässä

1 Kätketty ja kiistelty kuolema suomalaisen nykykulttuurin kentässä Asklepios-loppuessee Kevät 2014 Marja Tuohimaa/72966 Sisällys Aluksi Kuolema kulisseissa Pelottava kuolema Kiistelty kuolema Lopuksi

2 Aluksi Tämä on viimeinen loppututkinto tämä on koettelemusten alku. Kuolema tekee viimeisen tentin, ja kaikki läpäisevät. 1 Memento mori, muista kuolevaisuutesi 2, on useissa kulttuurisissa yhteyksissä esitetty latinankielinen kehotus meille valossa vielä vaeltaville. Vaikka kuoleman ajatus väistämättömänä ja kaikkia elollisia koskevana on alati jollakin tasolla läsnä tietoisuudessamme, niin kuolema ja kuoleminen on vaiettu asia kulttuurissamme. Suomen ainoa tanatologi 3, kuolemantutkija Gustaf Molander toteaa Suomen Kuvalehden artikkelissa, että tiede vaikeni kuolemasta pitkään lääketieteen löytäessä keinoja viivyttää kuolemaa ja taistella sitä vastaan, eikä ihmisen katoavaisuus saanut näkyä yhteiskunnassa. Yhdysvaltalaisen psykologi Herman Feifelin vuonna 1959 julkaisema artikkelikokoelma The Meaning of Death rikkoi hiljaisuuden, ja jälkimainingeissa syntyi kuolemantutkimus, tanatologia 4. Useissa länsimaissa on jo erityisiä kuolemantutkimuksen laitoksia, mutta Molanderin mukaan ala on maassamme vielä lapsenkengissä. 1800-luvulla papit olivat kuoleman asiantuntijoita, ja 1900- luvulla rinnalle tulivat lääkärit. Nyt eletään 2000-lukua, mutta mihin tiedekuntaan tulisi kuulua tutkimus, joka on kaikkien asia ja samalla jokaisen oma asia? (SK 16 17/2014) Kuolema on elämässämme ainoa asia, jonka tiedämme varmasti tapahtuvaksi. Historiallisena ja ihmisen ilmaisuun liittyvänä toimintana kuoleman diskurssi on kulttuurinen ilmiö, mutta onko sen tiedostamisen merkitystä ihmisten jokapäiväiseen elämään ja samalla hyvinvointiin riittävästi tunnistettu? Miksi kuolema on vaiettu ja tutkimuksellisesti syrjitty asia kulttuurissamme? Olohuoneessamme istuu norsu josta ei puhuta, vaikka kaikki sen näkevät. Kuolema kulisseissa Kuolemasta vaikenemisen ja piilottelun kulttuurilla on Suomessa pitkät perinteet. Uskontotieteilijä Juha Pentikäisen mukaan kulttuurimme kadotti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen otteensa 1 Runon kirjoittaja on lääkäri John Stone. Lähde: Juha Hänninen 2012, 140. 2 Lähde: CD- Fakta. Elektroninen tietosanakirja. Porvoo 1998. 3 Dosentuuri perustettiin Kuopion yliopistoon vuonna 2006. Viisi vuotta sitten Molander yritti vakiinnuttaa opetusta suunnittelemalla kuolemaa koskevan opintokokonaisuuden. Suunnitelma ei toteutunut, koska rahaa ei ollut. Lähde: SK 16 17/2014. 4 Termin juuret ovat kreikkalaisessa tarustossa, Thanatos oli kuoleman jumala. Lähde: SK 17.4.2014, 42.

3 kuolemaan muuttuen jopa kuoleman kieltäväksi taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen arvojen murroksessa. Sota-aikana kuolema oli jokapäiväistä todellisuutta, mutta josta sen jälkeen vaiettiin useiksi vuosikymmeniksi. (Pentikäinen 1990, 7). Maamme sankarikuolemia tutkinut Ilona Kemppainen vahvistaa, että kuolemankuva Suomessa muuttui sotien jälkeen etäiseksi. Korostettiin surun sanattomuutta ja tunteiden peittämisen tärkeyttä. Suhde lääketieteeseen tuli sairaalakuolemien kautta läheisemmäksi, mutta samalla kuolema kuitenkin teknistyi. (Kemppainen 2006, 13, 256, 257) Muutos kuolemankulttuurissa on ollut merkittävä, sillä kuoleva yhteisön jäsenenä saattoi entisaikaan itse osallistua kuolintapahtumaan kontrolloiden jopa omaa kuolemistaan. Vaiheittain kuoleman prosessin johto ja kuolemaan liittyvistä rituaaleista huolehtiminen siirtyi yhteisöltä perheelle, joka puolestaan luovutti sen sairaalalaitokselle, teologeille ja hautaustoimistoille. Tämän spesialistien ryhmän ulkopuolella kosketus ja myös kiinnostus kuolemaan on vähentynyt. Tehokkuusyhteiskunnan sektoriajattelussa kuolema ulkoistettiin ihmisten arkipäivästä, jolloin siitä on tullut pelkoa, jopa kammoa herättävä asia. (Pentikäinen 1990, 197, 236, 237) Kuolemisen ja kuolleen käsittelyn siirtäminen läheisiltä lääkäreille ja terveydenhuollon työntekijöille on merkinnyt kuoleman medikalisoitumista. Terveyden ja sairauden tavoin myös kuolema ja kuoleminen lääketieteellistyi, kun tekniset ja taloudelliset tekijät valtasivat alaa kuolevien hoidossa, ja tätä kautta lääketiede valtasi myös ruumiit. Psykologi, kulttuurintutkija Leila Jylhänkangas viittaa filosofi Ivan Illichiin, joka on kritisoitunut voimakkaasti medikalisaatiota ilmiönä. Medikalisaatio on aiheuttanut kyvyttömyyttä hyväksyä kuolemaa ja kärsimystä merkittävänä osana elämää, ja synnyttänyt sosiaalisen kontrollin muodon, jossa kuolevan tai menetyksen kokeneen asemassa oleminen mielletään poikkeavuutena. Luonnollisen kuoleman 5 mahdollisuus estyi, eikä kuolemisen käsittelyssä otettu enää huomioon yksilöllisiä ja kulttuurisia mahdollisuuksia työstää sairautta, kärsimystä ja kuolemaa. (Jylhänkangas 2013, 18, 19) Kuolema, kuolevien hoito ja sureminen näyttävät olevan modernin ja kaupungistuneen yhteiskunnan tabuja, jotka on sysätty myös terveydenhuollon ja lääketieteen marginaaliin. (Jylhänkangas 2013, 4) Pentikäinen perustelee kuoleman marginaaliin työntämistä sillä, että kuolema ei kiinnosta tiedettä, koska sitä ei tapahtuvana tosiasiana voi muuttaa. (Pentikäinen 1990, 198) 5 Ylilääkäri Juha Hänninen kyseenalaistaa Illichin luonnollisen kuoleman käsitteen väitteellä, että miten ylipäätään voidaan määritellä luonnollinen kuolema, sillä se on sekä historiallisesti että kulttuurisesti säädelty käsite. Tiukasti ottaen ainoa luonnollinen kuolema on apoptoosi solukuolema, hetki jolloin solut ovat tulleet aikajanansa päähän. Lähde: Hänninen 2012, 29, 32.

4 Nykyelämän hektisessä ajan riennossa ihmisten henkilökohtaiset menetykset eivät saa arjen pyörää pysähtymään. Nyt puhutaan jopa kuoleman kieltäjien sukupolvesta, sillä erityisesti vahva usko modernin lääketieteen voimaan on aikaansaanut sen, että kuoleman ajatus on voitu ikään kuin mitätöidä ja unohtaa. Oma vaikutuksensa kuolemaan liittyvien käsitysten ja käyttäytymismallien muutoksessa on ollut perinteisten yhteisömuotojen hajoamisella ja uskonnon merkityksen vähenemisellä. Tämä on merkinnyt sitä, että nykykulttuurissa ei löydy enää sellaista yhtenäistä symbolijärjestelmää, joka kokoaisi kuoleman ja kuolemisen kehässä piiriinsä niin ihmiset, toiminnat kuin kokemuksetkin Kun kaupungistuneessa ja yksityisyyttä korostaneessa yhteiskunnassa perheillä ei ole ollut enää mahdollisuuksia eikä tarvetta kuoleman kohtaamiseen samalla tavoin kuin ennen kotikylissä, kuolema on yksinkertaisesti siirretty arkiajattelussa sivuun. Näin nykyihminen on torjunut itsessään tietoisuuteen luonnostaan kuuluvan varmuuden kuolemasta. (Pentikäinen 1990, 197, 198) Kuoleman ajatuksen torjuminen on vaikuttanut myös siihen, että kuolema nähdään lääketieteessä vihollisena, jota vastaan pitää kulisseissa taistella viimeiseen asti kaikin käytettävissä olevin keinoin. Kun taistelu on hävitty, niin kuollut ei kuulu enää sairaalan normaaleiden käytänteiden ja ajattelutavan piiriin, ja järkevä tieteellinen toiminta lakkaa, ainakin osaksi. Siitä, mitä ruumiille tapahtuu fyysisen kuolintapahtuman jälkeen, ja miten tarkoin säädellyin toimin ja monien käsien kautta vainajat erotetaan asteittain elävien yhteydestä ja maailmasta, ei paljoakaan julkisuudessa tiedetä saati puhuta. Oleellista on, että kuollutta ruumista käsitellään toisin kuin tunti aikaisemmin, jolloin sydän vielä sykki. Sairaalan osastolla kuollut 6 peitellään lakanoihin, ikään kuin väliaikaiseen hautaan, ja kuljetetaan mahdollisimman huomaamattomasti maanalaisia käytäviä pitkin kellarikerroksessa sijaitsevaan ruumishuoneeseen. Kuollut ihminen on muuttunut siirreltäväksi esineeksi, johon ei liity enää aiempia merkityksiä. (Hänninen 2012, 54, Molander 2009, 16, 17) Kuoleminen viittaa aikaperspektiivin mukaiseen ajatteluun, mikä tekee omalta osaltaan kuolemasta ilmiönä vaikeasti lähestyttävän. Kuolema-sanalla voidaan tarkoittaa kuolemaa prosessina, kuolemaa tapahtumana, kuolemanjälkeistä olotilaa, tai kaikkia näitä yhdessä. Käsitteiden määrittelemättömyys on vaikeuttanut kuoleman tutkimusta, ja johtanut ristiriitaisiin ja vaikeasti tulkittaviin tutkimustuloksiin. Kuolema-sanaa käytetään yleensä arkikielessä silloin, kun halutaan korostaa ja vahvistaa tapahtuman tunnelaatua, ja sanan käytöstä pidättäydytään, jos halutaan välttää siihen liittyvää tunnelatausta. Hiljattain kuollut henkilö häilyy ihmisen ja ei-ihmisen rajalla omaten erikoisen käsitteellisen kaksoisolemuksen. Hän on vielä henkilö, jonka identiteetti on selvästi tunnistettavissa ja 6 Noin 70% suomalaisten kuolemista tapahtuu nykypäivänä sairaalassa tai muussa terveydenhuollon toimintayksikös- sä. Lähde: Jylhänkangas 2013, 20.

5 jonka ulkonäkö tuntuu kertovan jotakin hänen persoonastaan. Samalla kuollut on kuitenkin myös se, ruumis, jonka elämää ylläpitävät prosessit ovat lakanneet. (Molander 1999, 4, 5, Molander 2009, 17,18) Eräs tapa torjua ja verhota kuolemaa liittyykin juuri käsitteiden käyttöön. Sanan lausumista kaihdetaan, ja sille keksitään erilaisia kiertoilmauksia. Pentikäinen viittaa tutkimukseen 7, jossa esiteltiin kuoleman kanssa kosketuksissa olevien eri ammattiryhmien kehittämää jargonia kuolemistapahtuman yhteydessä. Lääkäreille kuolema oli yleensä latinankielestä johdettu exitus, muita käytettyjä ilmaisuja olivat mm. potkaista tyhjää ja vaihtaa olomuotoa. Kuolleesta käytettiin erilaisia nimityksiä kuten Kylmä Kalle, vahanukke, ja nahkapussi. Ruumiinavaus oli lääkäreiden kielellä paitsi obduktio myös kellarihomma, fileeraus ja sisäsilmäys. Sairaalan apuhenkilökunta, jolle kuolemasta vieraantunut yhteiskunta on delegoinut kuolleen ihmisruumiin käsittelyn, puhui delauksesta, koipien oikaisusta, veivinheitosta, ja kuollut oli heille useimmiten exi tai kroppa. Hautaustoimistojen väen sanonnat poikkeavat ratkaisevasti edellä mainittujen ryhmien kielenkäytöstä. Vaikka asiasta ei sielläkään puhuta suoraan vaan kaarrellen, niin puhetapa on hienotunteinen ja kuolemaa kunnioittava. (Pentikäinen 1990, 216, 217) Sama ilmiö kiertoilmausten käytöstä on tunnistettavissa myös arkikielessä, jossa käsittelemme kuolemaa yleensä metaforien avulla; puhumme ikiunesta, poisnukkumisesta, tuonpuoleisesta, lähdön hetkestä, tuonelan virrasta ja taistelukentillä kaatuneista. Käsitteiden käytössä vaikuttaa olevan ratkaisevaa se, missä suhteessa niiden käyttäjät ovat kuolleeseen ja kuolleen omaisiin, ja missä tilanteissa niitä käytetään. Sairaalatyöntekijöiden karski kielenkäyttö toimii ilmeisesti ammatillisena suojamuurina kuoleman kohtaamisessa, ja on omiaan etäännyttämään henkilökuntaa raskaaksi koetuista toistuvista tapahtumista. Pentikäisen viittaus hautaustoimistoissa käytettävään kieleen ei tarkentanut, koskiko hienotunteinen puhetapa asiakaspalvelussa olevia vai myös taustatyöntekijöitä, joiden toimia kuolleen käsittelyssä surevat omaiset eivät ole seuraamassa eivätkä kuulemassa. Vainajan käsittelyyn liittyvistä käytännöistä syntyy vahva mielikuva, että hävityn taistelun todiste ei saa herättää huomiota, ja kaiken eteen on vedetty katseilta suojaava verho. Matkalla sairaalan kylmiöstä viimeiseen sijoituspaikkaansa vainaja on lähinnä kuolematyöntekijöiden 8 ammattikunnan 7 Käsitteet ovat peräisin Helsingin yliopiston 1980- luvulla tekemästä kyselytutkimuksesta kuolemaa ammattinaan pitävien keskuudessa. Lähde: Pentikäinen 1990, 217. 8 Gustaf Molander käyttää sairaalalaitoksissa kuolleiden käsittelystä vastaavista ja hautaustyöntekijöistä nimitystä kuolematyöntekijä. Lähde: Molander 2009, 22. Näistä sairaalalaitokseen kuuluvista ammattiryhmistä patologit, lääkin- tävahtimestarit, laitosmiehet ja obduktioapulaiset tunsivat ryhminä kaikkein vähiten kuolemanpelkoa. Lähde: Penti- käinen 1990, 216, 217.

6 käsissä. Julkiset kuolemasta kertovat tunnusmerkit, kuten hautajaissaattueet ja suruharsoiset naiset ovat nykyään poissa katukuvasta. Haudattu tai siunattu hiljaisuudessa on oman tarkasteluni mukaan tänä päivänä yleisin viesti kuolinilmoituksissa. Kuolema on kapseloitu ja eristetty yhteisöllisyydestä vain kaikkein lähimpien kokemukseksi. Pelottava kuolema Ajan loppuminen ja elämän rajallisuus ovat aina olleet ihmiskunnalle suuria mysteereitä. Ajallisuuden ja oman kuolevaisuuden tiedostaminen on ihmiskunnan peruskysymys, joka läpäisee inhimillistä olemassaoloa. Ihmismieli on synnyttänyt kautta historian erilaisia kulttuurisia keinoja, joiden avulla on pyritty ylittämään oman kuolevaisuuden synnyttämää kauhua ja pelkoa ja saavuttamaan kuolemattomuus. (Ylijoki 2014, 51) Mieli ei ole ilmiönä universaali eikä muuttumaton, sillä käsitykset mielestä, ja mieli-sanan käyttö ovat kulttuurisidonnaisia kaikkine erilaisine variaatioineen. (Honkasalo luentoaineisto 7.10.2013) Näin ollen eivät myöskään kuolemaan suhtautuminen ja kuolemanpelko ole universaaleja ilmiöitä, koska niitä käsitellään aivojen keskuksena toimivassa mielessä. Jylhänkankaan mukaan kuolemakäsityksiä tarkastelemalla voidaan päästä käsiksi eri kulttuureiden ihmis- ja elämäkäsityksiin. Kuolema kuuluu raja-alueelle, ja juuri siksi kuolemaan suhtautumisen tavoissa voi nähdä jotakin keskeistä arvoista, joita kulttuurissa pidetään perustavanlaatuisina. (Jylhänkangas 2013, 2, 4) Kuoleman irrottaminen inhimillisestä elämästä saattaa olla jopa vahingollista, sillä kulttuuri, joka on kadottanut kuoleman ja kuolevan, on tyhjä kulttuuri. (Hänninen 2012, 41) Länsimaisen nykyihmisen kosketus todellisuuteen ei näytä kattavan kuolemaa eikä kärsimystä, vaan ne eliminoidaan pois menestyvän ihmisen elämänmallista. (Pentikäinen 1990, 198) Näyttääkin olevan niin, että modernit länsimaiset ihmiset eivät pelkää niinkään kuolemaa vaan kuolemista, tapaa jolla kuollaan. Kuolemaan liittyvät pelot ovatkin siirtyneet aiemmin ihmisiä piinanneista kuoleman jälkeisistä kauhukuvista kuten viimeisestä tuomiosta, kiirastulesta ja helvetin lieskoista selvemmin juuri kuolemisprosessiin kiinnittyvien monenlaisten ahdistusten ulottuvuuksiin. Tietoisuus kuolemasta ja elämästä luopumisen väistämättömyydestä synnyttää ahdistavia mielikuvia sairaalaympäristössä tapahtuvista, kuolemaa edeltävistä tuskista fyysisine ja emotionaalisine kipuineen. Oman elämänhallinnan menettäminen ja avuttomuuden tunne kärsimysten edessä on pelottava ajatus. (Jylhänkangas 2013, 3, 4) Kuolema rakentuu yhteiskunnassa moniarvoisesti, jolloin se saa myös erilaisia merkityksiä. Eräs tapa on tarkastella kuoleman rajapintaa yhteiskunnallisen toimijuuden näkökulmasta. Kuolemaan

7 liittyy fyysisen poismenon lisäksi sosiaalinen ulottuvuus, eivätkä näiden rajakohdat osu yksiin. (Jylhänkangas 2013, 146, 222) Länsimaisessa yhteiskunnassa kuolema määritellään yleensä fysiologisin perustein elintoimintojen päättymiseksi. 9 Ihminen ei ole kuitenkaan pelkästään biologinen vaan kulttuurinsa määrittämänä myös sosiaalinen olento, jonka kuolema vaikuttaa tavalla tai toisella ympäröivään yhteisöön. (Koski 2014, 107) Monissa ihmisissä aiheuttaa pelkoa ajatus tämänpuoleisessa tapahtuvasta sosiaalisesta kuolemasta, kuolemasta ennen kuolemista, joka kohdistuu individualisoituneessa yhteiskunnassamme ensisijaisesti iäkkääseen väestöön. Siteet ympäröivään yhteiskuntaan ovat katkenneet ja identiteetti, käsitys omasta itsestä on hajonnut. Kuolema aiheuttaa ympäristöön eriasteisten tunteiden kaaoksen, mutta iäkkäiden ihmisten kuolema ei järkytä yhteisöä samalla lailla kuin nuorempien. Ei varsinkaan silloin, jos iäkäs on jo kokenut yhteiskunnallisen toimijuuden päättymisestä aiheutuneen sosiaalisen kuoleman. Kuolemista pidetään pelottavana ja merkityksellisenä silloin kun se koskettaa henkilöä, jolla katsotaan olevan vielä tulevaisuus edessään. (Molander 1999, 5, Molander 2009, 232, 233) Sosiaalinen kuolema on saanut edellä esitetyn perusteella nyky-yhteiskunnassamme uuden ulottuvuuden. Heikki Lehikoinen kirjoittaa ihmisten kuolleen aikanaan tavallaan kahdesti, sillä fyysistä kuolemaa seurasi sosiaalinen tai symbolinen kuolema, ja sukupolvien saatossa viimein lopullinen unohdus. (Lehikoinen 2011, 11) Nykypäivän yhteisöllisyyden kadottaneessa yhteiskunnassa kuolema voi joidenkin kohdalla olla kolmivaiheinen, sillä sosiaalinen kuolema voi tapahtua kahdesti, ennen ja jälkeen fyysisen kuolintapahtuman. Kiistelty kuolema Nykyihmiset eivät enää pelkää yksinomaan kuolemaa vaan myös kuolemista, tapaa, jolla kuollaan, ja siihen liittyviä pitkittyneitä kärsimyksiä. Asenteen muutos on voimistanut keskustelua eutanasiasta 10, ja ehkä myös sosiaalisen, ennen fyysistä kuolemaa tapahtuvan kuolemisen pelko pitää eu- 9 Ihminen on Suomen lainsäädännön mukaan kuollut, kun hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet. Kuoleman toteaminen sydämen vielä sykkiessä edellyttää aivotoiminnan päättymisen lääketieteellistä tutkimusta. Lähde: Hänni- nen 2012, 29. Toisaalta kuoleman määrittely on monimutkaistunut ollen ongelmallinen jopa biologeille, sillä biolääke- tieteelliset teknologiat, joita käytetään apuna esim. elinsiirroissa, ovat tuoneet kuoleman määrittelyyn uusia ulottu- vuuksia, jotka ovat sekä biologisia että kulttuurisia. Lähde: Jylhänkangas 2013, 11. 10 Eutanasia- sana tulee kreikankielestä, eu thanatos, ja merkitsee hyvää kuolemaa. Eutanasiakäsitykset ovat vaihdel- leet eri aikoina. Niiden historialliset taustat liittyvät erilaisten kuoleman jouduttamista koskevien käytänteiden ja käsit- teiden kulttuurisidonnaiseen käyttöön. Nykypäivän lääketieteessä eutanasialla tarkoitetaan toisen ihmisen elämän päättämistä tämän omasta pyynnöstä, ja teknisessä mielessä lääkärin osallisuutta siinä tilanteessa, joka aiheuttaa potilaan kuoleman. Lähde: Jylhänkangas 2013, 23, 28. Eutanasia on kielletty Suomen rikoslaissa. Se on sallittua tietyin ehdoin Hollannissa, Belgiassa ja Luxemburgissa. Lähde: Pöyhiä, Tasmuth, Reinikainen (toim.) 2014, 14.

8 tanasiakeskustelua yllä (Jylhänkangas 2013, 3, 4) Nykyihmisestä on tullut oman elämänsä ja kuolemansa auktoriteetti (minä itse), joka haluaa päättää, millainen elämän loppu on itsemääräämisoikeuteen vedoten. Tämä on luonut uudenlaisen keskusteluympäristön eutanasiapuheille, ja myös halu saada aiemmin kavahdettua saattohoitoa on kasvanut. Kuoleman eteen halutaan laskea terapeuttinen esirippu, ja tehdä siitä rauhallinen ja seesteinen. Kuolema voidaan nähdä viimeisenä tai äärimmäisenä kipulääkkeenä ongelmaan, joka on ihmisen kärsimys. (Hänninen 2012, 19, 20) Saattohoitokoti Terhon johtajana toimivasta Juha Hännisestä tuli eutanasiaa pitkään vastustaneesta lääkäristä sen vankkumaton puolestapuhuja 11. Vuosikymmenet kestänyt käytännön työ kuolevien parissa oli osoittanut, ettei lääketieteellä ollut kaikissa tapauksissa keinoja ylivoimaisten kärsimysten lieventämiseen, vaikka näin väitetään, Paradoksaalista kyllä, kuoleman pitkittyminen johtuu usein juuri lääketieteen edistyneistä keksinnöistä ja käytännöistä. Hänninen toteaa, että olivatko lääketieteen opinnot muokanneet ajatteluani siten, että tuotti suurta riemua löytää agromegaliadiagnoosi mutta kipu ja kuolema ei synnyttänyt samanlaista intoa tehdä jotain. Omaksutuista humaaneista arvoista huolimatta käsitys siitä, että voi auttaa kaikkia kuolevia potilaita käytettävissä olevilla keinoilla, perustui hybrikseen. (Hänninen 2012, 5, 13, 19) Tästä suhtautumistavan muutosprosessista perusteluineen syntyi teos Eutanasia. Hyvä kuolema, joka on syvästi inhimillinen puheenvuoro lääketieteellisen avun ulottumattomissa olevien ihmisten kärsimysten lieventämiseksi, ja siitä, miten kasvotusten kohdattu kärsimys muutti kirjoittajan suhtautumista kuolemaan ja kuolinapuun. Eräänlaisena vastapuheenvuorona ilmestyi tänä vuonna teos Lääkäri saattajana. Pohdintoja kärsimyksestä, kuolemasta ja eutanasiasta, jossa kaksikymmentä lääkäriä esittää lyhyiden esseetyyppisten, potilasesimerkkejä sisältävien artikkeleiden muodossa kielteisen kantansa eutanasiaan. Perustelut kirjoituksissa ovat hyvin samantapaisia. Lääkärin tehtävänä korostetaan olevan elämän suojelemisen ja kunnioittamisen kaikissa olosuhteissa, ja eutanasiaan liitetään murhan, surman ja tappamisen käsitteet. Eutanasian laillistamiseen suhtautuminen on kautta linjan kielteistä. Ratkaisu potilaan auttamiseksi ja kärsimysten lieventämiseksi on palliatiivinen hoito 12 johon kuuluu tehokas kivunlievitys, äärimmäisenä keinona sedaatio, jossa potilas vaivutetaan lääkkeillä uneen. Teos edus- 11 Taloustutkimuksen kyselyssä v. 2004 suomalaisista 75% suhtautui eutanasiaan myönteisesti, 17% kielteisesti. Lää- käreistä vain 8% ilmoitti hyväksyvänsä eutanasian parantumatonta syöpää sairastaville potilaille. Uskonto on useissa tutkimuksissa ollut tekijä, joka selkeimmin kytkeytyy kielteiseen eutanasiakantaan. Lähde: Hänninen 2012, 21, 147. 12 Palliatiivinen hoito tarkoittaa WHO:n määritelmän mukaan parantumattomasti sairaiden ja kuolevien potilaiden aktiivista, elämänlaatua tukevaa kokonaishoitoa, jossa kivun ja muiden oireiden lievitys sekä psyykkisten, sosiaalisten ja hengellisten ongelmien käsittely on oleellista. Lähde: Pöyhiä, Tasmuth, Reinikainen (toim.) 2014, 9.

9 taa näkemystä, että palliatiivinen hoito, jonka viimeinen vaihe on saattohoito, on nykypäivänä kaikkien tarvitsevien saatavilla. (Pöyhiä, Tasmuth, Reinikainen (toim.) 2014) Useat teoksen kirjoittajista ovat palliatiiviseen hoitoon erikoistuneita lääkäreitä. Mielenkiintoinen kysymys on, ovatko he valinneet alan oman vakaumuksensa perusteella, vai puolustavatko kannanotoillaan omaa ammatillista reviiriään. Eutanasia jakaa näiden esimerkkien perusteella vahvasti mielipiteitä lääkärikunnan keskuudessa. Sekä puolestapuhujan että vastustajien perusteluista käy selväksi, että kumpikin taho haluaa omista ammatillisista positioistaan ja arvoasetelmistaan käsin toimia potilaan parhaaksi. Asia kulminoituukin mielestäni kysymyksiin, millä taholla on oikeus määritellä potilaan paras, mikä on armeliasta toimintaa kyseisessä tilanteessa, ja menevätkö periaatteet aina Hippokrateen valan vannomisen ajoista lähtien kuolevan potilaan kestämättömien kärsimysten edelle. Käytännössä raja eutanasian ja sedaation välillä on ilmeisesti hiuksenhieno, mutta arvoristiriidat ovat rakentaneet unen syvyydestä ylittämättömän esteen. Miten pitkään este tule kestämään murtumatta kuolinapua kannattavien kansalaisten suuren joukon edessä? Ihmisellä on historiallisena ja tiedostavana olentona erityinen suhde aikaan. Kuolema on ihmisen olemassaoloon ja tiedostavaan itseen liittyvä käsite, ihminen tietää kuolevansa. (Jylhänkangas 2013, 11) Ajanlaskumme alussa vaikuttanut kirkkoisä Augustinus päätyi ajan sielullisuutta pohtiessaan siihen käsitykseen, että ei ole mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa, vaan meitä ympäröi pelkkä nykyisyys. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys on odotus. (Salmi 2001, 137.) Minkälaista on tulevan nykyisyyden odotus kuoleman esihuoneessa vuoroaan vartoavilla, kun aikaperspektiiviä ei enää ole, ja elämän parhaaksi käyttövoimaksi sanottu tulevaisuudenusko on hiipunut olemattomiin? Lopuksi Kun ihminen on, kuolemaa ei ole. Kun kuolema on, ihmistä ei ole. 13 13 Ajatelman kirjoittaja on Arthur Schopenhauer. Lähde: Hänninen 2012, 144.

10 Mistä me ylipäätään puhumme, kun puhumme kuolemasta? Asiasta, joka on kaikkien asia ja kuitenkin jokaisen oma asia. Puhuessamme kuolemasta puhumme jostakin, jota emme itse ole kokeneet, sillä kukaan ei voi kokea omaa kuolemaansa siten, että olisi siitä itse kertomassa. Kuoleminen, kuolema prosessina on sen sijaan kokemusmaailmamme ulottuvilla, ja nykypäivänä ihmisellä on ilmeinen tarve hallita kuolemistaan, tehdä siitä kokemuksena siedettävä ja oman arvomaailmansa mukainen. Palataanko tässä jossakin mielessä takaisin aikasykliin, johon Pentikäinen viittasi kirjoittaessaan, että kuoleva yhteisön jäsenenä saattoi entisaikaan itse osallistua kuolintapahtumaansa kontrolloiden jopa omaa kuolemistaan? Kuolemankulttuurimme ytimessä on sotien jälkeen syntynyt vaikenemisen varjo, mutta kuolemaan ja kuolemiseen liittyvät käsitykset ovat nykypäivänä murroksessa. Elämän ja kuoleman raja on ollut aina häilyvä, ja nykyinen teknologiavetoinen yhteiskuntamme on määrittämässä rajaa uudelleen. Ihminen on hämillään ristiriitojen ja eriävien käsitysten edessä, joita kuolemaan tieteen ja erilaisten eettisten ja sosiaalisten ulottuvuuksien taholta liitetään. Tilannetta ei helpota se, että kuolema on kätketty ja annettu ammattilaisten käsiin. Miten voi saada käsitystä jostakin sellaisesta, joka ei paljasta kasvojaan? Kuolemassa luonto tunkeutuu yhteiskunnan suojamuurien läpi. (Molander 2009, 230) Ehkä kuolemantutkimuksen pitäisi samalla tavoin läpäistä eri tiedekuntien raja-aidat, ja monitieteisenä, kaikille kuuluvana asiana olla selvittämässä kuoleman ajatuksen ja siihen suhtautumisen merkitystä ja painoa repussa, jota ihmiset kantavat mukanaan koko elämänsä ajan. Repun painoa voisi keventää kutsumalla kuolema kulisseista esiin ja luopumalla turhista peloista. Kuoleman ajatuksen hyväksyminen saattaa osoittautua elähdyttäväksi ja vahvaksi elämää antavaksi voimaksi, sillä pelkoon ja taisteluun näkymätöntä vihollista vastaan käytetty energia on mahdollista suunnata elämän ja oman hyvinvointinsa rakennusaineeksi. Lähteet Aikakausilehdet Pelkäätkö kuolemaa, Gustaf Molander? SK 16 17/2014

11 Kirjallisuus Honkasalo Marja-Liisa: Luentoaineisto 7.10.2013. Hänninen Juha: Eutanasia. Hyvä kuolema. Porvoo 2012. Jylhänkangas Leila: Kiistoja kuolemisesta. Tutkimus suomalaisesta eutanasiakeskustelusta. Helsinki 2013. Kemppainen Ilona: Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Helsinki 2006. Koski Kaarina: Sosiaalinen kuolema. Teoksessa Kuoleman kulttuurit Suomessa. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.). Tallinna 2014. Lehikoinen Heikki: Katkera manalan kannu. Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa. Juva 2011. Molander Gustaf: Askel lyhenee, maa kutsuu yli 80-vuotiaiden kuolema eletyn elämän valossa. Turku 1999. Molander Gustaf: Matka mullan alle kuolematyöntekijöiden arki. Keuruu 2009. Pentikäinen Juha: Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisen kuolemankulttuurista. Pieksämäki 1990. Pöyhiä Reino, Tasmuth Tiina, Reinikainen Pekka (toim.): Lääkäri saattajana. Pohdintoja kärsimyksestä, kuolemasta ja eutanasiasta. Helsinki 2014. Salmi Hannu: Menneisyyskokemuksista hyödykkeisiin historiakulttuurin muodot. Teoksessa Jokapäiväinen historia. Jorma Kalela ja Ilari Lindroos (toim.). Helsinki 2001. Ylijoki Oili-Helena: Toiminnan aika. Teoksessa Hyvän elämän sosiaalipsykologia. Toimijuus, tunteet ja hyvinvointi. Pekka Kuusela & Mikko Saastamoinen (toim.). Painettu EU:ssa 2014.