6 NAISET, PERHEVÄKIVALTA JA PERHE-ELÄMÄN RAKENNEMUUTOS

6 NAISET, PERHEVÄKIVALTA JA PERHE-ELÄMÄN RAKENNEMUUTOS Jukka Savolainen Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen raportissa Suomalaisten turvallisuus 2003 tarkasteltiin erilaisten väkivaltatilanteiden kehitystä 1980 ja 2003 välisenä aikana (Heiskanen, Sirén, Aromaa 2004). Tämän julkaisun mukaan naisten kokema perheväkivalta on vähentynyt parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Laskeva trendi on erityisen voimakas, kun tarkastellaan fyysiseen vammaan johtanutta perheväkivaltaa. Kuten kuvioista 1 voidaan todeta, vuonna 1980 tällaisten tapausten määrä oli yli kolminkertainen nykytilanteeseen (2003) verrattuna. Väestön tasolla tämä muutos merkitsee noin 20 000 naisiin kohdistuvan väkivaltatilanteen katoamista kahden vuosikymmenen kuluessa; eli tuhat tapausta vähemmän yhtä vuotta kohden. Kuvio 1 Tapausten määrä koko väestössä 30 000 25 000 20 000 15 000 10 000 5 000 1980 1988 1993 1997 2003 Fyysiseen vammaan johtaneiden uhrikokemusten määrä 15 74-vuotiaiden naisten keskuudessa vuosina 1980 2003 (Heiskanen, Sirén, Aromaa, 2004) Mistä tämä muutos johtuu? Ovatko suomalaiset miehet vähentäneet väkivaltaista käyttäytymistään parin vuosikymmenen aikana? Onko perheelämä muuttunut siten, että perheissä ei esiinny yhtä paljon ristiriitoja kuin aikaisemmin? Kumpikin näistä ovat mahdollisia selityksiä tälle myönteiselle tulokselle. Kolmas vaihtoehto on se, että miesten tai naisten käyttäy-

90 tyminen ei ole muuttunut lainkaan, vaan ihmisten arkielämän rakenne on kehittynyt siten, että tilaisuudet perheväkivallan esiintymiselle ovat vähentyneet. Perheväkivalta koostuu valtaosaltaan teoista, jotka tapahtuvat samassa kotitaloudessa asuvien perheenjäsenten kesken. Yksin asuvalla henkilöllä on siis huomattavasti pienempi todennäköisyys kokea perheväkivaltaa kuin parisuhteessa elävällä 1. Entistä suurempi osa suomalaisista asuu yksin (kuvio 2); on mahdollista, että tämä muutos selittää osaa perheväkivallan laskusta. 40 35 % 30 25 20 15 10 5 Yksinäiskotitalousten osuus kaikista kotit. Yksinhuoltajaäitien osuus lapsiperheistä Naimisissa olevien osuus 20-24 v. naisista 0 1980 1985 1990 1995 2000 Kuvio 2 Perherakenteen muutoksia, 1980 2000 Lähteet: Tilastokeskus 1982, 1988, 2002, 2003 ja 2004 Naisiin kohdistuvan perheväkivallan tekijät ovat pääsääntöisesti heidän avo- tai aviopuolisoitaan. Äidin ja lasten muodostamien perheiden osuus kaikista lapsiperheistä on sekin kasvanut merkittävästi 1980 2000 välisenä aikana (kuvio 2). Myös tällä kotitalouden rakenteeseen vaikuttuvalla muutoksella voi olla merkitystä naisten kokeman perheväkivallan yleisyyteen. Kuviosta 2 voidaan lisäksi havaita, että avioliitossa olevien naisten osuus on pudonnut kolmannekseen 20 24-vuotiaiden ikäryhmässä (25 29- vuotiailla vastaava osuus on puolittunut). Näiden tietojen valossa näyttää siis siltä, että vuosien 1980 2000 välisenä aikana suomalaisen perhe-elämän rakenne on muuttunut siten, että aiempaa suurempi osa naisista asuu kotitaloudessa, jota leimaa alhainen 1 Tämä todennäköisyys riippuu luonnollisesti siitä miten perheväkivalta on määritelty. Perheväkivalta voidaan tietenkin määritellä niin, että se käsittää yksinomaan samassa kotitaloudessa asuvien perheenjäsenten kesken tapahtuvat teot. Suomalaisten turvallisuus 2003 -raportissa perheväkivalta käsittää tämän lisäksi entisen puolison tai kumppanin tekemän väkivallan.

perheväkivallan potentiaali. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, missä määrin tällaisilla puhtaasti rakenteellisilla muutoksilla voidaan selittää naisten kokeman perheväkivallan alenemista. 2 Analyysi toteutetaan laskemalla kotitalouden rakenteen ja perheen tyypin mukaan eriteltyjä perheväkivallan tunnuslukuja kultakin vuodelta, jolloin kansallinen uhrikysely on tehty. Sikäli kun tällaiset disaggregoidut tunnusluvut eivät alene lainkaan tarkastelun kohteena olevana aikana, voidaan päätellä, että kotitalouden rakennemuutos selittää perheväkivallan laskevan trendin kokonaan. Mitä enemmän kotitalouskohtaiset trendit tasoittuvat, sitä enemmän kotitalouden rakennemuutos selittää tätä ilmiötä. Mikäli disaggregoinnilla ei ole lainkaan vaikutusta alkuperäisiin (aggregoituihin) tuloksiin, perheväkivallan jyrkkä aleneminen saattaa hyvinkin johtua perheessä tapahtuvan väkivaltaisen käyttäytymisen vähenemisestä. 91 Perheväkivallan mittari Tutkimuksen empiirisenä lähtökohtana on edellä kuviossa 1 esitetty tulos, joka koskee fyysiseen vammaan johtaneiden tapausten määrää. On syytä huomioida, että nämä luvut eivät kerro, kuinka monta naista on joutunut tällaisen väkivallan uhriksi kunakin vuonna. Tietty määrä tapauksia voi jakautua eri tavoin väestön keskuudessa. On mahdollista, että verrattain pieni osa naisista joutuu monta kertaa väkivallan uhriksi. Toinen vaihtoehto on se, että huomattavan suuri joukko naisia kokee väkivaltaa vain yhden kerran. Väkivaltaisten tilanteiden määrä väestössä on sama riippumatta siitä, kokeeko yksi nainen 10 tapausta vai 10 naista yhden tapauksen. 3 On viime kädessä filosofinen kysymys, onko yhden ihmisen suuri kärsimys suurempi ongelma kuin monen ihmisen pieni kärsimys. Tässä tutkimuksessa on omaksuttu näkemys, jonka mukaan on keskeistä tarkastella, kuinka moni nainen joutuu vakavan perheväkivallan uhriksi. Tutkimuksen kohteena on siis perheväkivallan yleisyys, eli prevalenssi. Kansallinen uhrikysely sopii paremmin tähän tarkoitukseen, koska se on laadittu siten, että 2 Esimerkiksi Dugan, Nagin ja Rosenfeld (1999) ovat soveltaneet vastaavaa selitysmallia yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin parisuhteessa tapahtuvan henkirikollisuuden alenevaa trendiä. Tämän tutkimuksen mukaan sekä miesten että naisten tekemän kuolemaan johtaneen parisuhdeväkivallan väheneminen on yhteydessä avioliittojen vähenemiseen ja avioerojen kasvuun. 3 Muuttujaa, joka ilmaisee kuinka usein tietty tapahtuma esiintyy kutsutaan nimellä insidenssi (tai frekvenssi). Termillä prevalenssi puolestaan viitataan siihen, kuinka monta henkilöä on kokenut (tai kokee) kyseisen tapahtuman vähintään kerran.

92 väkivaltaisten kokemusten luonnetta koskevat kysymykset rajoittuvat kolmeen vuoden aikana esiintyneeseen tilanteeseen. Perheväkivallan vuotuisen frekvenssin tarkka arviointi ei ole mahdollista aineistolla, jossa tapausten määrä ei voi olla tätä suurempi. Kuviossa 3 esitetään prevalenssia koskevat muutokset perheväkivallan määrän luokissa. 10 8 Per 1000 6 4 Vähintään kolme tilannetta Kaksi tilannetta Yksi tilanne 2 0 1980 1988 1993 1997 2003 Kuvio 3 Fyysiseen vammaan johtaneen perheväkivallan muutokset vuosina 1980 2003. Yksi, kaksi tai vähintään kolme tilannetta kokeneiden osuudet 15 74- vuotiailla naisilla. Vammaan johtanut perheväkivalta on laskenut merkittävästi myös tästä näkökulmasta. Tällaisen väkivallan uhriksi joutuneiden naisten osuus on vähentynyt yhdeksästä promillesta kolmeen vuosien 1980 2003 välisenä aikana. Suhteellisesti ottaen tämän väkivaltatyypin prevalenssi on siis supistunut lähestulkoon yhtä paljon kuin sen frekvenssi. Kun näitä tuloksia ryhmitellään perheväkivallan kokemusten määrän mukaan, on myönteistä havaita, että kolmen tai useamman teon kohteeksi joutuneiden naisten osuus häviää olemattomiin. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että koko väestössä ei tällaisia naisia enää olisi lainkaan, mutta kansallisen uhrikyselyn valossa tämä ryhmä on kutistunut niin pieneksi, että sen koon arvioiminen edellyttäisi huomattavasti suurempaa otosta. Prevalenssia koskevat tulokset osoittavat, että: entistä pienempi osa naisista joutuu fyysistä vammaa tuottavan perheväkivallan kohteeksi, ja naiset, jotka kokevat tällaista väkivaltaa, kokevat sitä entistä harvemmin. Toinen tärkeä väkivallan mittaamista koskeva rajaus on se, että tutkimuksessa tarkastellaan ainoastaan niitä uhrikokemuksia, jotka ovat aiheuttaneet fyysisen vamman. Oletuksena ei ole, että muunlainen väkivalta olisi moraalisesti tai yhteiskunnallisesti vähäpätöisempi ongelma. On selvää, että

ihmisille voidaan aiheuttaa suurta kärsimystä ilman minkäänlaista fyysistä kontaktia. Käsillä olevan tutkimuksen kohteena on kuitenkin ainoastaan fyysinen väkivalta, eikä esimerkiksi uhkailu tai muu verbaalinen ahdistelu. Tutkimuksessa käytetään näkyvän vamman esim. ruhjeen, mustelman tai naarmun aiheutumista fyysisen väkivallan kriteerinä siksi, että se tarjoaa verrattain yhteismitallisen määritelmän tälle hankalasti mitattavalle ilmiölle. Tätä ratkaisua voidaan pitää erityisen suositeltavana tilanteessa, jossa tutkimuksen keskeisenä tarkoituksena on vertailla eri historiallisina ajankohtina tuotettuja vastauksia. On hyvin mahdollista, että käsitykset siitä, minkälaiset tapaukset ja tilanteet mielletään väkivaltaisiksi, on muuttunut vuosien 1980 2003 aikana. Voidaan erityisesti olettaa, että lisääntynyt julkinen keskustelu perheväkivallasta on murentanut ilmiön tabu-luonnetta, minkä johdosta perheväkivaltaa kokeneiden naisten kynnys raportoida näitä tapauksia on matalampi (Piispa 2004, 51 53; Aro, Mäkelä 2004). Epäsuoraa tukea tälle näkemykselle voidaan löytää kuviosta 4, joka koskee fyysiseen vammaan johtaneen perheväkivallan suhteellista osuutta kaikesta naisten raportoimasta perheväkivallasta uhkailut mukaan lukien. Tämän esityksen perustuloksena voidaan pitää sitä, että vamman aiheuttaneen perheväkivallan osuus on vähentynyt merkittävästi vuosien 1980 ja 2003 välisenä aikana. Toinen mielenkiintoinen havainto on se, että muutos on ollut jyrkempi nuorempien ikäryhmien keskuudessa. Vuonna 1980 joka kymmenes 15 34-vuotiaiden naisten perheväkivaltakokemus johti fyysiseen vammaan; 2003 vastaava osuus oli vain 2 prosenttia. 4 93 4 Vuoden 1993 arvot kuviossa 4 on interpoloitu vuosien 1988 ja 1997 tietojen nojalla. Tähän ratkaisuun on päädytty siksi, että vuoden 1993 uhritutkimuksen tietoja ei voida pitää luotettavina vammaan johtaneen perheväkivallan osalta. Vuoden 1993 tutkimus perustuu huomattavasti pienempään otokseen kuin muiden vuosien kyselyt. Tämän johdosta se ei tavoita luonteeltaan harvinaisia tapauksia yhtä luotettavasti. Lisäksi 1993 uhrikyselystä vastanneet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että jostain syystä kyselyn tietty rotaatio ei tuottanut ainuttakaan perheväkivaltatapausta jyrkästi odotusten vastaisesti (Heiskanen 2004). Syytä tälle havainnolle ei ole tiedossa, mutta se antaa toisen syyn epäillä tämän otoksen kykyä mitata perheväkivaltaa luotettavalla tavalla.

94 10 8 Alle 35 v. 35+ v. 6 % 4 2 0 Kuvio 4 1980 1988 1993 1997 2003 Fyysiseen vammaan johtaneen perheväkivallan osuus naisten raportoimasta perheväkivallasta. 15 34- ja 35 74-vuotiaat naiset, 1980 2003 (%). Vuoden 1993 tiedot on interpoloitu 1988 ja 1997 arvojen perusteella. Yksi tulkinta tälle tulokselle on se, että lievempää väkivaltaa edustavien tapausten raportointi on lisääntynyt vuosien varrella. Mikäli tämän muutoksen taustalla on madaltunut kynnys kertoa perheväkivallasta, on loogista, että se heijastuu voimakkaammin nuoremmissa ikäryhmissä. Sukupolvet, jotka ovat varttuneet perheväkivallan kannalta avoimemmassa ja tiedostavammassa ilmapiirissä, ovat todennäköisesti herkempiä raportoimaan tällaisista kokemuksista kuin heitä iäkkäämmät naiset (Piispa 2004, 51 53). Jos tämä tulkinta pitää paikkansa, fyysisen vamman kriteeriin nojautuvaa mittaria voidaan pitää muita vaihtoehtoja luotettavampana osoittimena naisten kokeman perheväkivallan kehityksessä. Lopuksi on syytä täsmentää, että perheväkivalta on eri asia kuin parisuhdeväkivalta. Perheväkivalta koskee tilanteita, joissa väkivallan tekijä ja uhri ovat saman perheen jäseniä. Tässä tutkimuksessa perheväkivallaksi luetaan lisäksi entisen puolison tai kumppanin väkivaltaiset teot. Sen sijaan esimerkiksi (erillään asuvan) poikaystävän tekemä väkivalta ei edusta perheväkivaltaa. Vertailun vuoksi tämän kirjoituksen lopussa esitellään tuloksia, jotka koskevat naisten uhrikokemuksia heille entuudestaan tuttujen miesten käsissä.

95 Perheväkivalta ja kotitalouden rakenne Liitetaulukossa 1 eritellään vammaan johtaneen perheväkivallan uhriksi joutuneiden naisten osuus siviilisäädyn ja perherakenteen luokissa. Koska perheväkivallassa on kysymys perheenjäsenten välisestä väkivallasta, on mielekästä vertailla tämän ilmiön kehitystä erilaisten perhetyyppien kesken. Tämän analyysin tarkoituksena ei kuitenkaan ole vain kuvata perhetyyppien välisiä eroja, vaan tarkastella, missä määrin muutokset perheelämän luonteessa ja kotitalouden rakenteessa selittävät perheenjäsenten välisen väkivallan laskua kuluneen kahden vuosikymmenen aikana. Kuviossa 5 esitetään perheväkivaltaa koskevat aikasarjat kolmelle ryhmälle: 1) kaikille naisille; 2) naisille, jotka ovat naimisissa; sekä 3) naisille, jotka ovat naimisissa ja asuvat samassa kotitaloudessa vähintään yhden lapsen kanssa. Kuvion musta pylväs vastaa tutkimuksen lähtökohtana olevaa tulosta, jonka mukaan vammaan johtanut perheväkivalta on supistunut kolmannekseen 1980 2003 välisenä aikana. Onko tämä muutos yhteydessä avioliitossa tai perheenomaisessa kotitaloudessa elävien naisten osuuden vähenemiseen? 10 8 Per 1000 6 4 Kaikki Avioliitossa Aviol. & lapsia 2 0 1980 1988 1993 1997 2003 Kuvio 5 Perheväkivaltaa kokeneiden naisten osuus perhetyypin luokissa, 1980 2003. Vammaan johtaneiden tapausten prevalenssi tuhatta 15 74-vuotiasta naista kohden. Kuviosta 5 voidaan todeta, että vuonna 1980 perheväkivallan taso oli täsmälleen sama kaikissa kolmessa ryhmässä. Tämän jälkeen pylväät madaltuvat alemmalle tasolle suurin piirtein samaa tahtia. Vuoden 2003 aineiston valossa avioliitossa olevien naisten riski joutua vammaa tuottavan perheväkivallan uhriksi on aavistuksen verran keskimääräistä alhaisempi. Näiden tulosten valossa näyttää siis siltä, että perheväkivallan voimakas aleneminen ei ole lainkaan yhteydessä muutoksiin perhe-elämän rakenteessa. Mikäli alentunut (tai myöhäisempi) avioituvuus ja/tai lisääntynyt eronneisuus selittäisi perheväkivallan laskua naisten keskuudessa, tämän vai-

96 kutuksen tulisi heijastua perhetyypin mukaan eriteltyihin aikasarjoihin siten, että avioliitossa elävien naisten perheväkivaltakokemukset olisivat muuttuneet keskimääräistä hitaammin. Tosiasiassa tilanne on pikemminkin päinvastoin. Kuvion 5 puutteena on se, että siinä tarkastellaan naimisissa olevia naisia, eikä huomioida mahdollisia muutoksia avoliitossa elävien naisten suhteen. Tämä ratkaisu johtuu siitä, että avoliittoa koskevat tiedot ovat käytettävissä kansallisissa uhritutkimuksissa vasta 1988 lähtien. Kuviossa 6 esitetään kuviota 5 vastaavat tulokset vuosilta 1988 2003 kaikkien parisuhteessa elävien naisten osalta. Avoliittojen huomioiminen ei muuta tulosten suuntaa olennaisella tavalla. Kun avioliittojen asemesta tarkastellaan kaikkia parisuhteessa asuvia, voidaan todeta, että tämän ryhmän perheväkivaltakokemukset eivät ole laskeneet lainkaan keskimääräistä hitaammin. Ainoan poikkeuksen tästä havainnosta muodostavat parisuhteessa ja lasten kanssa elävät naiset: jostain syystä tämän ryhmän laskeva trendi katkeaa vuoden 1997 kyselyn kohdalla. Kysymyksessä on kuitenkin yksittäinen poikkeama hyvin vahvasta perustrendistä. Erityisen mielenkiintoisena voidaan pitää sitä, että parisuhteessa elävien naisten riski kokea perheväkivaltaa on aavistuksen verran pienempi kuin naisilla keskimäärin. Tässäkin suhteessa naisten tilanne on muuttunut radikaalisti vuoteen 1988 verrattuna. 12 10 Per 1000 8 6 4 Kaikki Parisuhteessa Paris. & lapsia 2 Kuvio 6 0 1988 1993 1997 2003 Naisten kokema perheväkivalta perhetyypin luokissa, 1988 2003. Vammaan johtaneiden tapausten prevalenssi tuhatta 15 74-vuotiasta naista kohden. Tarkempi katsaus liitetaulukossa 1 esitettyihin jakaumiin osoittaa, että vammaan johtaneen perheväkivallan prevalenssi on laskenut kaikilla naisilla, jotka elävät perheenomaisessa kotitaloudessa. Myös eronneiden naisten perheväkivaltakokemukset ovat vähentyneet huomattavasti. Tämä viittaa laskuun entisten puolisoiden väkivaltaisuudessa. Naimattomien

naisten, leskien ja muiden parisuhteen ulkopuolella elävien naisten joukossa perheväkivallan taso ei ole muuttunut olennaisesti. Tämä tulos ei ole yllättävä, koska näissä ryhmissä perheväkivallan riski on lähtökohtaisesti pienempi. Ennen kun rakenteellisia muutoksia korostava selitysmalli voidaan täysin hylätä, on syytä kiinnittää huomiota siihen, että perhettä ja kotitaloutta koskevat muutokset eivät ole koskettaneet kaikkia ikäryhmiä samalla tavalla. Taulukossa 1 esitetään tähän liittyviä aikasarjoja kolmessa ikäryhmässä. Nämä tiedot perustuvat uhritutkimusten otoksiin ja koskevat yksinomaan naisia. 97 Taulukko 1 Perheen ja kotitalouden rakenteen muutoksia suomalaisilla naisilla kansallisen uhrikyselyaineiston valossa (N=22 625) % % % % % Suhteellinen muutos 1. Naimisissa Ikä 1980 1988 1993 1997 2003 (1980/2003) 15 24 17,6 11,3 3,5 4,2 3,2 5,5 25 34 69,7 61,3 50,7 47,0 41,6 1,68 35+ 63,9 64,4 65,9 61,2 62,5 1,02 2. Parisuhteessa Ikä 1980 1988 1993 1997 2003 (1988/2003) 15 24 0 29,5 20,7 23,5 23,9 1,23 25 34 0 77,1 71,5 70,4 75,3 1,02 35+ 0 68,4 70,1 68,4 70,8 0,97 3. Asuu yksin Ikä 1980 1988 1993 1997 2003 (2003/1980) 15 24 11,1 17,5 14,6 23,1 25,4 2,29 25 34 10,7 11,8 15,7 17,4 17,8 1,66 35+ 19,6 20,1 21,6 21,1 20,6 1,05 4. Parisuhteessa & lapsia Ikä 1980 1988 1993 1997 2003 (1988/2003) 15 24 0 9,3 5,0 6,2 4,7 1,98 25 34 0 58,8 50,3 47,9 47,0 1,25 35+ 0 27,7 28,7 35,0 31,0 0,89 Taulukossa tarkastellaan muutoksia neljän perheen tai kotitalouden rakennetta kuvaavan ulottuvuuden suhteen. Jokaisen rivin viimeisellä sarakkeella esitetään kerroin, joka ilmaisee kuinka paljon kyseinen tieto on muuttunut 1980 2003 välisenä aikana (avoliittoon nojautuvat tiedot rajoittuvat välille 1988 2003). Kun näitä kertoimia vertaillaan kolmen ikäryhmän kesken, voidaan havaita, että perhetilanne on muuttunut selvästi eniten nuorimmassa ikäryhmässä. Vanhimmassa ikäryhmässä, eli 35 vuotta täyttäneillä, vastaavat muutokset ovat olleet verrattain pieniä. Erityisen merkittävänä voidaan pitää ikäryhmien välisiä eroja avioituvuutta koskevissa muutoksissa: Alle 25- vuotiaiden joukossa avioliitossa elävien osuus oli viisi ja puoli kertaa yleisempää vuonna 1980 kuin 2003. Yli 34-vuotiailla vastaava osuus ei ole muuttunut käytännöllisesti katsoen lainkaan. Yksin asuminen on enemmän kuin kaksinkertaistunut nuorimmassa ikäryhmässä, kasvanut puolitoista-

98 kertaisesti 25 34-vuotiailla ja pysynyt lähes entisellään vanhimmassa ikäryhmässä. Sikäli kun perhe-elämän rakenteellinen muutos näyttelee keskeistä osaa naisten kokeman perheväkivallan vähenemisessä, on johdonmukaista olettaa, että perheväkivallan lasku on ollut voimakkainta nuorimmissa ikäryhmissä ja vaimeinta vanhempien naisten joukossa. Tämän hypoteesin empiiristä pitävyyttä voidaan arvioida kuvion 7 avulla. 12 10 Per 1000 8 6 4 2 15-24 25-34 35-74 0 1980 1988 1993 1997 2003 Kuvio 7 Vammaan johtaneen perheväkivallan prevalenssi iän mukaan tuhatta naista kohden, 1980 2003 Kuvion 7 keskeisimpänä tuloksena voidaan pitää havaintoa, jonka mukaan nuorimman ja vanhimman ikäryhmän perheväkivaltakokemukset ovat alentuneet samaa tahtia. Tämä tulos on ristiriidassa rakenteellisia muutoksia korostavan hypoteesin kanssa. Erikoisena voidaan pitää havaintoa, jonka mukaan 25 34-vuotiaiden uhrikokemukset laskevat jokseenkin samaa tahtia muiden ikäryhmien kanssa vuoteen 1997 asti, minkä jälkeen tämän ryhmän riski joutua vammaa tuottavan perheväkivallan kohteeksi tippuu kahdeksasta yhteen tapaukseen tuhatta naista kohden. Vain yksi 25 34-vuotias nainen ilmoitti kokeneensa fyysiseen vammaan johtanutta perheväkivaltaa vuoden 2003 kyselyssä. Vuonna 1997 vastaava määrä oli 8. Koska vuoden 2003 otoksessa on yhteensä 650 naista tässä ikäryhmässä, vain kahden lisätapauksen ilmaantuminen olisi nostanut tämän ryhmän prevalenssin viiteen promilleen (pyöristettynä). Tällainen tulos olisi kaikkia ikäryhmiä koskevan yleisen trendin mukainen. Vammaan johtanut perheväkivalta (tai sen raportointi) on siis kehittynyt niin harvinaiseksi ilmiöksi, että sen tarkka mittaaminen ikäryhmätasolla edellyttäisi suurempaa otosta. On mahdollista, että suuremmassa otoksessa ikäryhmien väliset suhteet olisivat säilyneet ennallaan vuoden 2003 kyselyssä. On myös mahdollista, että 25 34-vuotiaiden perheväkivaltakokemukset todella laskivat muita ikäryhmiä nopeammin 1997 2003 välisenä aikana.

99 Kumpi on muuttunut, miehet vai perheet? Perheväkivalta on seuraus perheenomaisessa liitossa elävien ihmisten kesken tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Siksi tätä ilmiötä koskevien muutosten selityksissä on välttämätöntä ottaa huomioon mahdolliset muutokset perhe-elämän ja kotitalouden rakenteessa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, missä määrin suomalaisten naisten kokeman perheväkivallan laskeva trendi on yhteydessä avioliittojen vähenemiseen, yksinäiskotitalouksien kasvuun ja muihin perhe-elämää koskeviin rakenteellisiin muutoksiin. Edellä kuvattujen tulosten valossa on ilmeistä, että vammaan johtaneen perheväkivallan vähenemistä ei voida selittää tällaisten rakenteellisten tekijöiden avulla. Vakavaksi luokiteltavalta perheväkivalta on vähentynyt nimenomaan perheenomaisissa liitoissa elävillä naisilla. Kysymys ei siis ole siitä, että entistä harvempi nainen asuu tilanteessa, jossa perheväkivallan riski on pieni tai olematon. Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena ei ole selittää, mistä tämä rakenteellisista olosuhteista riippumaton muutos johtuu. Voidaan kuitenkin pohtia, onko kysymyksessä yksinomaan perhekontekstia koskeva muutos, vai onko perheväkivallan aleneminen seurausta miesten naisiin kohdistaman väkivallan yleisestä laskusta? Kuvio 8 koskee naisiin kohdistuvaa ja vammaan johtanutta väkivaltaa, jonka tekijänä on uhrille entuudestaan tuttu mies. ( Tuttu on tässä määritelty siten, että se käsittää kaikki sellaiset henkilöt, jotka eivät olleet uhrille täysin tuntemattomia ennen väkivallan tekoa.) Tulokset on eritelty sen mukaan, onko väkivallan tekijä perheen jäsen vai muu tuttu 5. Koska vuoden 1993 uhritutkimuksessa ei kysytty tekijän sukupuolta, tämä vuosi on jätetty pois kuvion 8 tarkastelusta. 5 Naisiin kohdistuvan perheväkivallan tekijä ei välttämättä ole mies: esimerkiksi sisko, äiti tai tytär voi olla väkivaltainen. Tämän johdosta perheen jäseneksi laskettavan tutun miehen tekemä väkivalta on käsitteellisesti rajallisempi ilmiö kuin kaikki naisten kokema perheväkivalta.

100 Kuvio 8 Per 1000 18 16 14 12 10 8 6 4 2 0 Perheen ulkopuoliset tutut Perheenjäsenet 1980 1988 1997 2003 Tuttujen miesten tekemä, naisiin kohdistunut ja fyysiseen vammaan johtanut väkivalta. Vähintään yhden tapauksen kokeneiden osuus tuhatta 15 74- vuotiasta naista kohden. Kun kuvion 8 pylväitä tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena, voidaan todeta, että naisille entuudestaan tuttujen miesten tekemä väkivalta ei ole vähentynyt lainkaan samassa suhteessa kuin perheväkivalta. Vuosien 1980 2003 välillä naisten kokema ja heille tuttujen miesten tekemä vammaan johtanut väkivalta väheni 17 uhrista 14 uhriin tuhatta naista kohden, eli noin 18 prosenttia. Samaan aikaan perheen ulkopuolisten miesten osuus tästä väkivallasta kasvoi alle puolesta lähes 80 prosenttiin; eli kun vuonna 1980 joka toinen väkivaltainen tuttu mies oli perheen jäsen, vuonna 2003 vastaava osuus oli vain joka viides. Nämä tulokset osoittavat, että miesten väkivaltainen käyttäytyminen naisia kohtaan ei ole vähentynyt erityisen merkittävästi. Perheväkivallan vähenemistä ei siis voida selittää naisiin kohdistuvan väkivallan yleisellä vähenemisellä. Tämä tulos tukee teoriaa, jonka mukaan suomalaisessa perhe-elämässä on tapahtunut laadullinen muutos, jonka myötä naiset päätyvät entistä harvemmin perheenomaisiin suhteisiin väkivaltaisesti käyttäytyvien miesten kanssa. Suomalaiset naiset törmäävät siis arkielämässään edelleen miehiin, jotka lyövät tai hakkaavat heitä. Osa naisista seurustelee ja saattaa jopa muuttaa yhteen tällaisen miehen kanssa, mutta entistä harvempi menee naimisiin tai perustaa perheen väkivaltaan taipuvan miehen kanssa; ja entistä useampi nainen hakeutuu eroon tällaisesta ihmissuhteesta.

101 Perheen mureneminen vai paraneminen? Monet suomalaiset asuvat avoliitossa ennen kun päättävät mennä naimisiin; jotkut eivät koskaan mene naimisiin. Tästä huolimatta avioerojen määrä on pysynyt verrattain korkealla tasolla 1970-luvun lopusta alkaen (Litmala 2003, 35). Suomalaiset naiset lykkäävät päätöstään hankkia lapsia aiempaa pidemmälle, minkä johdosta ensi kertaa synnyttävien äitien keskiikä on kasvanut tasaisesti viimeisten vuosikymmenien aikana (Nikander 1992; Miettinen 2002). Avioliittojen ulkopuolella syntyneiden lasten osuus on kasvanut voimakkaasti 1970-luvulta lähtien (Litmala 2003, 48). Julkisessa keskustelussa näitä tosiasioita pidetään usein osoituksena perhe-elämän murenemisesta ja individualismin kasvusta (Helsingin Sanomat 2003; Piispa 2004, 59). Kun asiaa tarkastellaan perheväkivallan näkökulmasta, näyttää kuitenkin siltä, että perhe-elämää ja parisuhteita koskevien normien suurempi joustavuus on johtanut perheiden sisällä tapahtuvan kanssakäymisen sivilisoitumiseen. Tätä voidaan pitää myönteisenä kehityspiirteenä etenkin lasten kannalta: perheissä tapahtuvan väkivallan voimakas aleneminen merkitsee sitä, että yhä harvempi lapsi kasvaa olosuhteissa, joissa hän joutuu kohtamaan psyykkisen ja sosiaalisen kehityksen kannalta traumaattisia tilanteita.

102 Lähteet Aro Katju, Mäkelä Anna (2004) Alistettuna ei voi neuvotella. Helsingin Sanomat (Vieraskynä 30.10. 2004). Dugan Laura, Nagin Daniel S, Rosenfeld Richard (1999) Explaining the decline in intimate partner homicide: the effects of changing domesticity, women s status, and domestic violence resources. Homicide Studies 3 (3), 187 214. Heiskanen Markku (2004) Sähköposti. Heiskanen Markku, Sirén Reino, Aromaa Kauko (2004) Suomalaisten turvallisuus 2003. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 58. Poliisiammattikorkeakoulun tiedotteita 29. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsingin Sanomat (2003) Kestävä avioliitto turvaa hyvän alun lapsille. Pääkirjoitus, 30.6. 2003. Litmala Marjukka (2003) Perheet, parisuhteet, lapset. Kehityssuuntia ja käsityksiä perhe-elämän oikeusoloista. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 201. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Miettinen Anneli (2002) Population data on Finland, 1900 2000. Yearbook of population research in Finland XXXVIII. Helsinki: The Family Federation of Finland (Väestöliitto). Nikander Timo (1992) Naisen elämänkulku ja perheellistyminen. Helsinki: Tilastokeskus. Piispa Minna (2004) Väkivalta ja parisuhde. Nuorten naisten kokeman parisuhdeväkivallan määrittely survey-tutkimuksessa. Tilastokeskuksen tutkimuksia 241. Helsinki: Tilastokeskus. Tilastokeskus (2002) Perheet 2001. Helsinki: Tilastokeskus. Tilastokeskus (2003) Perheet 2002. Helsinki: Tilastokeskus. Tilastokeskus (2004) Väestötilastot (Tapuli-tietokanta). Tilastokeskus (1982) Väestö- ja asuntolaskenta 1980, osa VII: Asuntokunnat ja perheet. Helsinki: Tilastokeskus. Tilastokeskus (1988) Väestölaskenta 1985. Asuntokunnat ja perheet. Helsinki: Tilastokeskus.