Kieli, kulttuuri ja etninen yhteenkuuluvuus maahanmuuttajan kotoutumisen tukena Satu Noukka ja Jouni Vainio Helsingin yliopisto Sosiaalitieteiden laitos
Tiivistelmä Maahanmuutto on Suomessa jatkuvassa kasvussa, minkä seurauksena maahanmuuttajien kotoutumisen edistäminen on noussut myös yleisessä keskustelussa esille. Tässä työssä käsitellään oman etnisen identiteetin, kielen ja kulttuurin ylläpitämisen merkitystä maahanmuuttajien kotoutumiselle. Työ on toteutettu sosiaalipsykologian oppiaineen Ryhmäprosessit-nimisen seminaarin lopputyönä. Akkulturaatio on käsite, jota käytetään kuvaamaan eri kulttuureja edustavien ryhmien välittömästä ja jatkuvasta kontaktista seuraavia kulttuurisia muutoksia. Akkulturaatiotutkimus hyödyntää usein John Berryn (1974) tunnettua nelikenttää, joka esittelee erilaisia tapoja, joilla maahanmuuttaja voi suhtautua toisaalta omaan kulttuuriinsa ja toisaalta valtakulttuuriin. Näistä eri vaihtoehdoista yksilön hyvinvoinnin ja sopeutumisen kannalta parhaana pidetään integraatiota, jossa yksilö haluaa sekä ylläpitää omaa kulttuuriaan että sopeutua valtakulttuuriin. Maahanmuuttajat muodostavat uudelleen suhteensa omaan etnisyyteensä, kulttuuriinsa ja identiteettiinsä uuteen kulttuuriin asettuessaan. Etniseen identiteettiin sisältyy useampia asioita, kuten tunne ryhmään kuulumisesta ja samastumisesta sekä tunne yhteisesti jaetuista arvoista ja asenteista. Myös kieli on tärkeä osa etnistä identiteettiä. Etnisen identiteetin ylläpitämisestä on havaittu maahanmuuttajille olevan monenlaisia hyötyjä, niin henkisen hyvinvoinnin kuin sosioekonomisen aseman kannalta. Yksilön omien pyrkimysten lisäksi sekä valtaväestön asenteilla että yhteiskunnassa vallitsevalla ideologialla ja politiikalla on merkittävä vaikutus siihen, missä määrin maahanmuuttajat ja kulttuurivähemmistöt pystyvät ylläpitämään omaa etnistä identiteettiään. Yhteiskunnallisessa toiminnassa tulisi säilyttää avoimuus vähemmistökulttuureja kohtaan, sillä esimerkiksi monikulttuurisuutta tukevien koulutusohjelmien ja monikulttuuristen verkostojen on todettu synnyttävän positiivisempia asenteita eri kulttuuriryhmiä kohtaan ja edistävän maahanmuuttajien kotoutumista. Suomalaisessa yhteiskunnassa on pyritty tukemaan maahanmuuttajan oikeutta ylläpitää ja harjoittaa kulttuuriaan, kuitenkin painottaen myös tarvetta sopeutua valtakulttuuriin. Valtion tulisi kuitenkin tuen tarjoamisen lisäksi vielä enemmän kannustaa vähemmistön osallistumista omaan kulttuuriseen toimintaansa, jotta aidosti monikulttuurinen yhteiskunta olisi mahdollinen. Koululla ja työelämällä on tärkeä tehtävä näiden asioiden toteutumisessa, mutta järjestöillä on aivan erityinen mahdollisuus auttaa tässä prosessissa. Järjestöt suunnittelevat ja toteuttavat toimintaa, jossa eri kulttuurien edustajat voivat kohdata toisiaan. Toiminnan suunnitteluun olisi hyvä osallistaa myös vähemmistökulttuurien edustajia, jotta kohderyhmän tarpeet ja toiveet toteutuisivat parhaiten.
Sisällysluettelo 1 Johdanto... 1 2 Akkulturaatio... 2 3 Etnisen identiteetin merkitys... 5 4 Etnisen identiteetin rooli kotoutumisessa... 8 4.1 Etninen identiteetti psykologisena tukena... 8 4.2 Etnisen identiteetin ylläpitämisen sosioekonomiset vaikutukset... 10 4.3 Kaksikielisyyden- ja kulttuurisuuden hyödyt... 11 5 Valtaväestön rooli maahanmuuttajien kotouttamisessa... 13 5.1 Kaksisuuntainen akkulturaatio ja kulttuurinen yhteensopimattomuus... 13 5.2 Yhteiskunnallisten toimijoiden rooli... 15 6 Maahanmuuttajien osallistuminen kotouttamistoimintaan... 17 7 Pohdinta... 19 Lähteet... 23
1 Johdanto Suomeen ulkomailta suuntautuva muutto on ollut viime vuosina huomattavassa kasvussa. Ulkomaalaistaustaisten osuus Suomen väestöstä on kasvanut 0,8 prosentista 5,9 prosenttiin vuosien 1990-2014 aikana (Tilastokeskus, 2014), mikä tarkoittaa sitä, että myös kulttuurinen monimuotoisuus ja monikielisyys maassa on lisääntynyt. Suomen suurimmat vieraskieliset ryhmät vuoden 2013 lopussa olivat venäjänkieliset (66 379), vironkieliset (42 936) ja somalinkieliset (15 789) (Tilastokeskus, 2014). Maahanmuuttajien toive tuoda esille omaa kieli- ja kulttuuriperintöään herättää valtaväestössä helposti voimakkaita tunteita, erityisesti maassa jatkuvasti kiristyvässä poliittisessa ilmapiirissä. Euroopan pakolaiskriisin myötä maahanmuutto ja sen vaikutukset ovat jälleen nousseet otsikoihin ja yleisen keskustelun keskiöön. Monet ovat huolissaan erilaisten kulttuurien kohtaamisesta ja siitä, miten muualta tulevat sopeutuvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Tällaisessa tilanteessa on hyvin tärkeää pohtia, millaiset tekijät edistävät maahanmuuttajien kotoutumista ja miten he voivat parhaalla mahdollisella tavalla sopeutua uuteen yhteiskuntaan. Suomessa valtion kotouttamisohjelmassa kotoutuminen määritellään maahanmuuttajan yksilölliseksi kehitykseksi tavoitteena osallistua työelämään ja yhteiskunnan toimintaan samalla omaa kieltään ja kulttuuriaan säilyttäen. (Valtion kotouttamisohjelma, 2012-2015, 83). Kotoutumisen kannalta tärkeänä pidetään siis sekä kontaktia valtaväestöön ja -kulttuuriin että oman kielen ja kulttuurin ylläpitämistä. Kuitenkin helposti maahanmuuttajien kotoutuminen nähdään vain valtakulttuurin piirteiden omaksumisena. Vaikka kontaktit ja osallistuminen valtakulttuuriin ovat kotoutumisen kannalta olennaisia, on myös tärkeää ottaa huomioon maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuurin merkitys. Tässä työssä keskitymme nimenomaan maahanmuuttajan etnisen kulttuurin ja kielen ylläpitämiseen ja sen rooliin kotoutumisessa. Työn tarkoituksena on avata aihepiirin käsitteistöä ja esitellä sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusta, joka on relevanttia niin järjestötoimijoille kuin muillekin aiheesta kiinnostuneille. Esittelemme yleisiä teorioita ja tutkimusesimerkkejä, joita maahanmuuttajien kanssa työskentelevät voivat hyödyntää toimintansa suunnittelun tukena ja joiden avulla he voivat mahdollisesti myös kehittää toimintaansa. Sosiaalipsykologiassa kotoutumista lähestytään akkulturaatio-käsiteen avulla. Työn alussa esittelemme tutkimuksessa paljon käytetyn John Berryn akkulturaationelikentän ja 1
perehdymme sen avulla erilaisiin akkulturaatiostrategioihin. Siitä siirrymme käsittelemään etnisen identiteetin käsitettä ja avaamme sen ylläpitämiseen liittyviä hyötyjä akkulturaatioprosessissa. Tämän jälkeen laajennamme näkökulmaamme ja tuomme esiin yhteiskunnan merkityksen maahanmuuttajien kotouttamisessa. Tarkastelemme erilaisia ideologioita, valtaväestön asenteiden vaikutusta ja eri yhteiskunnallisten toimijoiden roolia akkulturaatioprosessissa. Lopuksi pohdimme, miten maahanmuuttajat voitaisiin saada itse osallistumaan omaan kotoutumistoimintaansa ja millaisia positiivisia vaikutuksia heidän osallistumisellaan voi olla. 2 Akkulturaatio Akkulturaatiolla tarkoitetaan eri kulttuureja edustavien ryhmien jatkuvasta ja välittömästä kontaktista johtuvia ilmiöitä sekä tästä kontaktista seuraavia, toisen tai molempien ryhmien kulttuureissa tapahtuvia muutoksia (Redfield ym., 1936, 149; ref. Liebkind, 2000, 13). Kulttuurien kohdatessa syntyy muutosprosessi, johon liittyvät niin vähemmistöryhmien sopeutuminen enemmistökulttuuriin kuin enemmistön jäsenten suhtautuminen vähemmistökulttuureihin. Myös oman kulttuurin rikastuttaminen on osa tätä muutosta. Kun akkulturaatio ymmärretään prosessiksi, se merkitsee ajan kuluessa tapahtuvia muutoksia toisen kulttuurin kanssa kosketuksissa olevien ihmisten asenteissa, tunteissa, arvoissa, käyttäytymisessä ja samastumisessa. Akkulturaatio voidaan ymmärtää myös tilaksi, jolloin sen astetta tai määrää voidaan mitata tiettynä ajankohtana selvittämällä akkulturoituneen yksilön käyttäytymistä, asenteita ja tunteita. Usein akkulturaatio ymmärretään yksilön mukautumiseksi ja sopeutumiseksi uuteen kulttuuriin, ja akkulturaatiotutkimus keskittyykin tavallisesti kulttuurivähemmistöissä tapahtuviin muutoksiin. Onnistuneen akkulturaation merkkeinä on pidetty muun muassa hyvää henkistä ja fyysistä terveyttä, yleistä tyytyväisyyttä, hyvää itsetuntoa sekä hyvää työ- ja opiskelumenestystä. (Liebkind, 2000, 13-14; 17.) Ajatus akkulturaatioprosessin yksiulotteisuudesta on ollut hallitseva vuosikymmeniä. Tämä tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajien oma kulttuuri ja valtaväestön kulttuuri nähdään kilpailevina ja toisensa poissulkevina vaihtoehtoina. Gordon (1964) esitti, että maahanmuuttajien läpikäymät kulttuuriset muutokset voidaan asettaa jatkumolle, jonka toisessa päässä on oman kulttuurin ylläpitäminen ja toisessa valtakulttuurin omaksuminen. Keskellä tätä jatkumoa on kaksikulttuurisuus, jossa maahanmuuttajat säilyttävät joitain piirteitä omasta kulttuuristaan ja samalla omaksuvat uuden maan valtakulttuurin keskeisiä ominaispiirteitä. Täydellinen mukautuminen valtakulttuuriin tapahtuisi kuitenkin oman 2
kulttuurin hylkäämisen kustannuksella. Myöhemmin John Berry (1974; ref. Bourhis ym., 1997, 376) esitti, että vähemmistö- ja valtakulttuuri-identiteetit voisi nähdä omina ulottuvuuksinaan sen sijaan, että niiden ajateltaisiin olevan saman jatkumon ääripäitä. Kumpikin identiteetti rakentuisi siis omanlaistensa prosessien kautta. Berryn mukaan maahanmuuttajien täytyy ratkaista kaksi perusasiaa asettuessaan uuteen kulttuuriin: ensinnäkin heidän on päätettävä, onko oman kulttuuriperinnön säilyttämisellä heille arvoa ja toiseksi, onko suhteiden luomisella valtaväestöön heille arvoa. Erilaisten vastausyhdistelmien pohjalta Berry loi nelikentän, joka esittelee neljä erilaista akkulturaatiostrategiaa: integraation, assimilaation, separaation ja marginalisaation. Jos yksilö vastaa myönteisesti molempiin kysymyksiin, hän valitsee integraatiostrategian, joka sallii oman kulttuurin säilyttämisen samalla, kun hän pyrkii osallistumaan uuteen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Jos yksilö ei aseta arvoa oman kulttuurinsa säilyttämiselle mutta pitää kontaktia uuteen kulttuuriin tärkeänä, hän valitsee assimilaatiostrategian, jolloin hän suuntautuu valtakulttuuriin ja hylkää alkuperäisen kulttuurinsa. Jos taas yksilö arvostaa omaa kulttuuriaan mutta ei halua tai pysty olla osa uutta yhteiskuntaa, hän valitsee separaatiostrategian, jolloin hän ei hae aktiivisesti kontaktia enemmistöryhmän jäseniin vaan pitäytyy oman kulttuurinsa piirissä. Marginalisaatio taas seuraa siitä, kun vastaukset molempiin kysymyksiin ovat kielteiset, jolloin yksilö ei halua tai pysty säilyttämään alkuperäistä kulttuuriaan, muttei myöskään osallistu yhteiskuntaelämään. (Kuvio 1; Berry, 1997, 9.) Kuvio 1. Berryn akkulturaatiomalli (Bourhis ym., 1997, 377) Integraatiota pidetään yleisesti parhaana vaihtoehtona yksilön hyvinvoinnin ja sopeutumisen kannalta. Maahanmuuttajat, jotka ovat omaksuneet integraatiostrategian, osoittavat eniten 3
positiivista psykologista ja sosiokulttuurista sopeutumista. Yhteyden integraation ja sopeutumisen välillä katsotaan selittyvän esimerkiksi sillä, että integroituminen osoittaa positiivista suhtautumista molempia kulttuureita kohtaan ja näin ollen vähentää ennakkoluuloisuutta ja syrjintää. Integraation valitsevat tulevat osaksi kahta kulttuurista yhteisöä, jolloin he saavat myös sosiaalista tukea molemmilta yhteisöiltä. (Berry, 1997, 24.) Useimmissa tapauksissa vähemmistöillä on valtaväestöä alhaisempi status yhteiskunnassa, jolloin integraatio voi toimia vähemmistöjen jäsenille hyödyllisenä strategiana, sillä se mahdollistaa korkeamman sosiaalisen statuksen saavuttamisen. (Liu, 2007, 764.) Integraatio on yleisesti myös suosituin akkulturaatiostrategia, eli maahanmuuttajat pyrkivät sitä kohti. Integraation kannatuksen suosio tosin johtuu osittain siitä, että se on noussut yleisessä keskustelussa normatiiviseen asemaan, jolloin ihmisten myös odotetaan suosivan sitä (Jasinskaja-Lahti ym., 2003, 80). Integraation kannattaminen ei siis välttämättä johda käytännön pyrkimyksiin sitä kohti. Joissain tapauksissa kuitenkin myös separaatio tai assimilaatio voi olla yksilölle hyödyllinen strategia ja toimia pohjana myönteisen identiteetin rakentamiselle. Esimerkiksi Vedder ym. (2007) tutkivat turkkilaisia maahanmuuttajia Norjassa, Suomessa, Saksassa, Ranskassa ja Hollannissa, ja heidän tutkimustuloksensa osoittivat, että Saksassa turkkilaiset pyrkivät verrattain harvemmin kohti kaksikulttuurisuutta ja sen sijaan suosivat separaatiota. Saksaan muutti 1960- ja 1970-luvuilla paljon turkkilaisia niin kutsutuiksi vierastyöläisiksi, joiden suunnitelmana oli työskennellä Saksassa jonkin aikaa ja palata sitten takaisin kotimaahansa vaikka lopulta näin kävi vain harvoin. Vierastyöläisille oli hyödyllistä ylläpitää voimakasta etnistä identiteettiä, kielitaitoa ja separaatioasennetta (Vedder ym., 2007, 134), mikä näkyy vielä nykyäänkin turkkilaisten maahanmuuttajien akkulturaatioasenteissa. Assimiloitumisen myönteiset vaikutukset ovat todenneet esimerkiksi van Oudenhoven ja Eisses (1998) tutkittuaan marokkolaisten maahanmuuttajien akkulturaatiota Israelissa ja Hollannissa. Heidän tutkimuksensa osoitti, että assimiloituneet maahanmuuttajat kokivat vähemmän ennakkoluuloisuutta ja enemmän sympatiaa valtaväestöltä kuin integraatio-orientoituneet. Hollannissa assimiloituneet maahanmuuttajat tunsivat myös tulevansa kohdelluksi kunnioittavammin kuin integroituneet maahanmuuttajat. Integraatio voidaan myös käsittää useammalla eri tavalla. Snauwaert ym. (2003) ovat huomauttaneet, että esimerkiksi Berryn kaksiulotteinen akkulturaatiomalli mittaa maahanmuuttajien asenteita oman kulttuurinsa ylläpitämistä ja valtaväestöön kohdistuvaa kontaktia kohtaan. Bourhisin vuorovaikutuksellinen akkulturaatiomalli taas korvaa Berryn käyttämän kontaktin käsitteen sopeutumisen käsitteellä - eli miten hyvin maahanmuuttajat sopeutuvat uuteen yhteiskuntaan. Snauwaert ym. vertailivat Berryn ja Bourhisin 4
akkulturaatiomalleja sekä kolmatta, Hutnikin mallia (1986), tutkiessaan marokkolaisia ja turkkilaisia maahanmuuttajia Belgiassa. Hutnikin mallissa yksilön etninen identiteetti ja sopeutuminen nähdään toisistaan riippumattomina rakenteina: se erottaa koetun etnisen identiteetin ja sosiaalisen käyttäytymisen toisistaan (Hutnik, 1986, 164). Tutkimus osoitti, että 82 % osallistujista kannatti integraatiota, kun sillä tarkoitettiin kontaktin ylläpitämistä valtaväestöön. Kun integraatio käsitteellistettiin valtakulttuuriin sopeutumiseksi, 37 % vastaajista kannatti sitä. Lopulta vain 10 % kannatti integraatiota, kun se tarkoitti identifioitumista valtaväestöön. Näistä tuloksista voi päätellä toisaalta, että etninen identiteetti säilyy yleisesti vahvana maahanmuuttajilla, ja toisaalta, että voimakas etninen identiteetti ei ole este integraatioon pyrkimiselle kontaktin ylläpitämisen näkökulmasta (Liebkind, 2006, 83). Koska integraatiolla voidaan tarkoittaa useampaa asiaa - ainakin kontaktia, sopeutumista ja samastumista - vähemmistöt eivät välttämättä pyri siihen kokonaisvaltaisesti. Akkulturaatio voi siten olla eriasteista eri elämänalueilla, ja yksilö voi samanaikaisesti pyrkiä esimerkiksi assimilaatioon työelämässä, kielelliseen integraatioon eli kaksikielisyyteen ja separaatioon avioliittokäytännöissä, jolloin naimisiinmeno sallitaan ainoastaan oman etnisen ryhmän sisällä (Berry 1990a, 217; ref. Liebkind, 2000, 20). Kuten yllä on mainittu, maahanmuuttajilla on usein vahva kiinnostus oman etnisen identiteetin, kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen. Seuraavaksi kuvaamme tarkemmin etnisen identiteetin käsitettä ja kielen merkitystä etniselle identiteetille. 3 Etnisen identiteetin merkitys Maahanmuuttajat kohtaavat monenlaisia haasteita asettuessaan uuteen kulttuuriin, sillä heidän on ratkaistava, miten suhtautua sekä heidän omaan alkuperäiseen kulttuuriinsa että uuden maan kulttuuriin. Osana tätä ristiriitaista kokemusta he kehittävät etniseen ryhmäjäsenyyteen perustuvan identiteetin laajemman yhteiskunnan sisällä. (Phinney ym., 2001b, 135.) Laajasti ymmärrettynä etninen identiteetti viittaa yksilön minäkäsitykseen suhteessa tietyn etnisen ryhmän jäsenyyteen. Siihen sisältyy useampia ulottuvuuksia, kuten ryhmään samastuminen ja sitoutuminen sekä tunne ryhmässä yhteisesti jaetuista arvoista ja asenteista. (Phinney ym., 2001a, 496.) Phinney ym. (2001b) ovat jakaneet etnisen identiteetin kahteen ydintekijään: etniseen yhteenkuuluvuuteen (ethnic affirmation) ja etnisen identiteetin etsintään (ethnic identity exploration). Ensimmäinen tekijä pohjautuu Henri Tajfelin ja John Turnerin (1986) kehittämään 5
sosiaalisen identiteetin teoriaan. Sosiaalisen identiteetin teorian mukaan yksilöt määrittelevät minäkuvansa ryhmäjäsenyyksiensä perusteella. Koska ihmiset pyrkivät saavuttamaan tai ylläpitämään myönteistä minäkuvaa, he haluavat määritellä myönteisesti myös ne ryhmät, joihin he kuuluvat. Tämä tapahtuu usein vertailemalla omaa ryhmää muihin ryhmiin sellaisista näkökulmista, joista katsottuna omaa sisäryhmää voidaan pitää jollain tavalla ulkoryhmiä parempana. Sosiaalisen identiteetin teorian näkökulmasta etninen identiteetti käsitetään siis yksilön henkilökohtaisena tunteena ryhmäkuuluvuudesta. Koska ihmiset yleisesti arvostavat ryhmiä, joihin he kuuluvat, tunne etniseen ryhmään kuulumisesta voi parantaa yksilön itsetuntoa ja henkistä hyvinvointia. (Phinney ym., 2001b, 136.) Toinen etnisen identiteetin ydintekijä liittyy yksilön tekemään etnisen identiteetin tutkiskeluun. Osana laajempaa identiteetin muodostamisprosessia useimmat vähemmistöryhmiin kuuluvat pohtivat myös etniseen ryhmään kuulumisen merkitystä heille itselleen. Tähän prosessiin voi kuulua esimerkiksi etnisen ryhmän historiaan ja perinteisiin perehtymistä sekä ennakkoluulojen ja syrjinnän käsittelyä. Ideaalitapauksessa tällainen tutkiskelu johtaa etnisen identiteetin muodostumiseen ja varmuuteen omasta etnisestä ryhmäjäsenyydestä. Varmuus omasta etnisestä identiteetistä toimii henkilökohtaisen voiman ja myönteisen itsearvioinnin lähteenä. (Phinney ym., 2001b, 136-137.) Etnisen identiteetin molemmilla ydintekijöillä voidaan siis nähdä olevan positiivisia vaikutuksia yksilön psyykkiselle hyvinvoinnille. Kieli on hyvin keskeinen osa yksilön etnistä identiteettiä, sillä se välittää ryhmäkuuluvuuden tunnetta ja toimii välineenä kulttuuriperinnön jakamiselle (Giles ym., 1977, 307). Esimerkiksi Phinney ym. (2001b) tutkivat vietnamilaisten, meksikolaisten ja armenialaisten maahanmuuttajien etnistä identiteettiä Yhdysvalloissa, ja heidän tutkimustuloksissaan selvisi, että oman äidinkielen taito ja käyttö vahvisti etnistä identiteettiä. Yhteisen kielen avulla ryhmän jäsenet pystyvät kommunikoimaan keskenään ja jakamaan kokemuksiaan, mikä vahvistaa ryhmään samastumisen tunnetta. Etninen samastuminen taas tarjoaa erilaisia henkilökohtaisia ja sosiaalisia voimavaroja, jotka auttavat maahanmuuttajia selviytymään uuden kulttuurin aiheuttamista paineista ja vaatimuksista (Liebkind ym., 2000, 140). Vaikka kieli on usein tärkeä osa kulttuurista identiteettiä, on kuitenkin myös tilanteita ja ryhmiä, joissa kielen käytön rooli ei ole merkityksellinen ryhmäidentiteetin muodostamisen kannalta. Kielellä voidaankin ajatella olevan kaksi roolia: kommunikatiivinen ja symbolinen (Edwards, 1977, 262; 265). Kommunikatiivinen rooli liittyy kielen jokapäiväiseen, vuorovaikutukselliseen käyttöön. Tällöin kielellä voi olla myös eri etnisiä ryhmiä yhdistävä rooli. Esimerkiksi entisen Neuvostoliiton alueella eli monia toisistaan erilaisia etnisiä ryhmiä, joilla oli kuitenkin yhteinen kieli, venäjä. Heille venäjän kieli voi toimia yhteisen ryhmäidentiteetin rakentajana ja yhdistää 6
eri etnisistä taustoista tulevia ihmisiä. Kielen symbolinen rooli viittaa puolestaan kielen kulttuurisen ja historiallisen arvon tunnustamiseen, vaikkei kieltä käytettäisikään arkielämässä. Tällöin kulttuurin muiden puolien, kuten tapojen, erilaisten juhlallisuuksien ja ruokakulttuurin ylläpitäminen voi toimia kieltä tärkeämpänä etnisen identiteetin määrittelijänä. (Edwards, 1977, 262; 265.) Etninen identiteetti voi siis olla vahva, vaikka kielellä ei olisikaan kommunikatiivista merkitystä ryhmälle. Suomessa esimerkiksi romanit edustavat etnistä ryhmää, joka käyttää suomen kieltä mutta erottautuu valtaväestöstä muun muassa omien kulttuuristen tapojen ja pukeutumistyylin avulla. Etnisen identiteetin kysymys on erityisen keskeinen nuorille, joiden vanhemmat ovat maahanmuuttajia. Vanhemmat ovat lapsia kasvattaessaan ja sosiaalistaessaan käyttäneet omaa kieltään ja opettaneet oman kulttuurinsa tapoja ja arvostuksia, ja he usein ylläpitävät näitä piirteitä koko elämänsä ajan. Toisaalta nuoret on sosiaalistettu myös valtakulttuuriin etenkin koulun kautta, joka saattaa korostaa perheen kulttuurista poikkeavia tapoja ja arvostuksia. Kahden tai useamman kulttuurin väliset erot tarjoavat maahanmuuttajataustaisille nuorille monia valinnanmahdollisuuksia esimerkiksi kulttuuristen tapojen, kielen käytön ja ystävyyksien osalta. (Phinney ym., 2001b, 136.) Maahanmuuttajanuoret kehittävätkin aikuisia nopeammin kaksikulttuurisen ja -kielisen identiteetin. He identifioituvat sekä etnisen kulttuurinsa että uuden maan valtakulttuurin jäseniksi ja usein puhuvat kahta kieltä sujuvasti. Vaikka nämä molemmat ryhmäjäsenyydet voivat olla yhtä yksilön sosiaaliselle identiteetille yhtä tärkeät, ne eivät kuitenkaan ole samanaikaisesti yhtä keskeisiä (Giles & Johnson, 1987, 71). Ryhmäjäsenyydet tulevatkin eri tilanteissa keskeisiksi ja usein palvelevat eri funktioita yksilölle. Esimerkiksi oman etnisen ryhmän kieli toimii tyypillisesti siteenä perheeseen ja lähtömaahan, kun taas valtakulttuurin kielen funktiot liittyvät sosiaaliseen elämään. Tyypillisesti maahanmuuton seurauksena oman äidinkielen tai lähtömään kielen taito ja käyttö vähenee merkittävästi kolmanteen ja neljänteen sukupolveen mennessä (Phinney ym, 2001b, 149), mikä tarkoittaa, että valtakielestä poikkeavan kielen ylläpitäminen on maahanmuuttajille haastavaa. Kuitenkin kieli muodostaa keskeisen osan maahanmuuttajien ja kielivähemmistöihin kuuluvien ihmisten identiteettiä, jolloin sen ylläpitämisellä voi olla merkitystä myös sille, miten he kotoutuvat. Seuraavaksi tarkastelemme, millaisia positiivisia vaikutuksia etnisen identiteetin ja kielen ylläpitämisellä on yksilölle. 7
4 Etnisen identiteetin rooli kotoutumisessa Akkulturaatioprosessin vaikutuksia voidaan tarkastella psykologisista ja sosiaalisista näkökulmista. Yksilön tasolla korostuu psykologisten tekijöiden vaikutus ja ryhmien tasolla sosiaalinen vaikutus. Yksilö kohtaa haasteita kielen ja kulttuurin oppimisessa ja saattaa joutua mukauttamaan omia arvojaan ja asenteitaan valtakulttuurin mukaisiksi (Kosic, 2006,112-113). Raskaiden oppimisprosessien lisäksi yksilö voi kokea syrjintää, joka voi johtaa useiden erilaisten psyykkisten oireiden, kuten ahdistuksen ja masennuksen tunteiden ilmenemiseen (Jasinskaja-Lahti, 2006, 293-294). Ryhmien tasolla prosessi sisältää muutoksia sosiaalisten rakenteiden, instituutioiden ja kulttuurin harjoittamisen suhteen. Esimerkiksi maahanmuuttajilla voi olla hyvin erilainen käsitys koulutuksen hyödyistä ja sen sisällöistä verrattuna valtaväestöön. Etnisen identiteetin ylläpitämisestä on monenlaisia hyötyjä akkulturaatioprosessissa. Kuten aiemmin on mainittu, ryhmäkuuluvuuden tunne parantaa yksilön itsetuntoa ja henkistä hyvinvointia. Se voi myös toimia myönteisen itsearvioinnin lähteenä, sillä etnistä ryhmäjäsenyyttä ja kieltä voidaan käyttää välineenä positiiviseen erottautumiseen muista ryhmistä. Lisäksi etninen verkosto ja läheiset suhteet etniseen yhteisöön tarjoavat yksilölle sosiaalista tukea stressaavassa tilanteessa. Etnisen identiteetin ylläpitäminen voi olla myös työllistymisen kannalta hyödyllistä. Seuraavaksi perehdymme tarkemmin näihin hyötyihin, joita etnisen identiteetin säilyttäminen voi maahanmuuttajille tarjota. Lisäksi tarkastelemme kaksikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta yksilölle seuraavia hyötyjä. 4.1 Etninen identiteetti psykologisena tukena Edellä mainitun Tajfelin ja Turnerin (1986) sosiaalisen identiteetin teorian mukaan ihminen muodostaa mielikuvia omasta sisäryhmästä ja ulkoryhmistä. Akkulturaatioprosessissa oleva ihminen joutuu kohtaamaan huomattavasti enemmän uusia ulkoryhmiä, minkä vuoksi yksilö joutuu jatkuvasti kohdakkain oman itsensä määrittelemisen kanssa. Yhteiseloon sopeutuminen voi tarkoittaa etnisen identiteetin - omien arvojen ja asenteiden - muokkaamista ympäristön paineiden vuoksi. Myös päätös säilyttää omat arvot tai asenteet niitä jatkuvasti kyseenalaistavassa yhteiskunnassa voi olla tietoinen ja raskas päätös. Jatkuva itsetutkiskelu, erityisesti vian etsimisen ja korjaamisen merkeissä, voi kliinisten psykologisten tutkimusten mukaan johtaa alhaiseen itsetuntoon ja jopa masennukseen. (Kosic, 2006,112-113). Tutkimusten mukaan etnisen identiteetin ja vahvan itsetunnon välillä on kuitenkin löydetty 8
yhteyksiä. Vahva etninen identiteetti kertoo yksilön käsityksestä omasta ryhmään kuuluvuudesta sekä siitä, että oma sisäryhmä nähdään ulkoryhmiin verrattuna positiivisessa valossa. Positiivinen minäkäsitys taas lisää ihmisen positiivisia käsityksiä ulkoryhmän jäsenistä, joka mahdollistaa avoimemman ja vuorovaikutuksellisemman suhteen ulkoryhmän jäsenten kanssa. Etninen identiteetti on erityisen tärkeä kulttuurivähemmistöille, jotka kamppailevat integraation parissa (Verkuyten, 2003, 268-269). Esimerkiksi työttömyys ja sosiaalisen statuksen lasku voivat ohjata yksilöä identifioitumaan enemmän omaan etniseen ryhmäänsä, jolloin se toimii henkilökohtaisena voimavarana ja tuottaa itsearvostuksen tunnetta. (Verkuyten, 2003, 274.) Tällöin etninen ryhmäjäsenyys koetaan myönteiseksi asiaksi, jonka avulla voidaan erottautua muista ryhmistä. Kieli toimii usein välineenä tällaiselle positiiviselle erottautumiselle tilanteissa, joissa yksilö haluaa korostaa etnistä ryhmäjäsenyyttään erottautuakseen valtaväestöstä ja muista ulkoryhmistä (Giles & Johnson, 1987, 71). Vaikka akkulturaatiosta johtuvia stressioireita on tutkittu runsaasti, vähemmälle tarkastelulle on jäänyt, kuinka yksilö voi vaikuttaa näihin negatiivisiin tuntemuksiin (Jasinskaja-Lahti ym., 2006, 293-294). Jasinskaja-Lahden ym. (2006) tutkimus viittaa vahvasti siihen, että sosiaalisilla verkostoilla ja tuella on voimakas myönteinen vaikutus maahanmuuttajien psyykkisen sopeutumisen kannalta. Jasinskaja-Lahti ym. tutkivat Suomessa asuvia venäläisiä, venäjänsuomalaisia paluumuuttajia sekä virolaisia. Tutkittaville lähetettiin kahteen kertaan kysely, jossa selvitettiin heidän hyvinvointiaan, syrjinnän kokemuksia ja yhteyksiä erilaisiin etnisiin ryhmiin. Vastauksista selvisi, että sosiaalisella tuella on monia stressiä lievittäviä vaikutuksia maahanmuuttajille. Erityisen tärkeää tukea antavat valtakulttuurin tukiverkostot: mitä useammin maahanmuuttajat olivat tekemisissä suomalaisten kanssa, sitä harvemmin he kokivat erilaisia stressioireita. Lisäksi yhteydenpito alkuperämaan sosiaalisiin verkostoihin, kuten perheeseen ja ystäviin helpotti huomattavasti niitä, jotka kokivat vastaanottavassa kulttuurissa syrjintää ja rasismia. Joissain tapauksissa tilanne oli kuitenkin päinvastoin. Erityisesti Venäjältä tulleiden maahanmuuttajien kokemukset stressistä korreloivat vahvasti siihen, kuinka usein he pitivät yhteyttä venäläisiin tukiverkostoihinsa. Tähän etniseen ryhmään kuitenkin suhtauduttiin kaikista epäluuloisimmin Suomessa, millä epäillään olevan kahdenlaisia seurauksia: ensiksikin syrjintä saattaa maahanmuuttajan osalta johtaa valtakulttuurin jäsenten aktiiviseen välttelyyn, jolloin myös vastaanottavan kulttuurin tuki vähenee. Lisäksi aktiiviset yhteydenotot omaan kotimaahan voivat viestiä myös tuoreemmista syrjinnän kokemuksista, etenkin, kun muita tukiverkostoja käytetään vähemmän. (Jasinskaja- 9
Lahti ym., 2006, 307-308.) Tutkimus antaa viitteitä sille, että Suomessa olevia maahanmuuttajien yhteisöjä tulisi vahvistaa, sillä ainakin maahanmuuton alkuvaiheessa sosiaalisen tuen tarve on suuri. Uudessa kotimaassa olevat etniset yhteisöt voivat toimia tuen tarjoajina ja samastumisen lähteenä, kun kontaktit valtaväestöön ovat vielä rajalliset. 4.2 Etnisen identiteetin ylläpitämisen sosioekonomiset vaikutukset Etnisten verkostojen avulla luotavien sosiaalisten kontaktien kehittyminen, olemassaolo ja niiden ylläpitäminen voi olla myös sosioekonomisista syistä hyödyllistä vähemmistöön kuuluvalle ihmiselle. Maahanmuuttajat kohtaavat työn saamisessa monia esteitä, jotka johtuvat esimerkiksi rakenteellisista syistä, työnantajien ennakkoluuloista, puutteellisesta kielitaidosta tai vaaditun koulutuksen tai ammattitaidon puutteesta. Valtakulttuurin edustajat voivat käyttää hyväkseen itse muodostamiaan laajempia verkostoja etsiessään työpaikkaa, mutta maahanmuuttajille näitä suhteita ei välttämättä ole ehtinyt muodostua. (Alitolppa- Niitamo ym., 2005, 40.) Etninen ryhmä voi tällöin pyrkiä tietoisesti ylläpitämään omaa kulttuurista erilaisuuttaan ja hyödyntämään sitä työelämässä. Etniset ryhmät edustavat itse sosiaalisia verkostoja, joiden avulla maahanmuuttajat voivat hyötyä toisistaan ja tarjota toisilleen tukea. Tämä vuorovaikutuksellinen tuki ei rajoitu ainoastaan stressiä lieventävään vertaistukeen, vaan etninen ryhmä voi tarjota myös materiaalista tai rahallista tukea sekä esimerkiksi jakaa tietoa yrityksen perustamista varten. (Kempen & Ozuekren, 1998, 1635; Joronen ym., 2000, 48-49.) Maahanmuuttajien voi olla valtaväestöä vaikeampi saada lainaa pankilta, mutta usein sukulaisilta saatu tuki ja lainat mahdollistavat esimerkiksi yrityksen perustamisen (Forsander, 2013, 230). Maahanmuuttajien voikin olla helpompi työllistää itseään esimerkiksi oman yrityksen perustamisen kautta, jolloin myös kulttuurikohtainen osaaminen voidaan kääntää taloudelliseksi eduksi. Etnisen yrittäjyyden puolelta löytyy tutkimusta siitä, kuinka etniset ryhmät ylläpitävät verkostoja, joilla voidaan tavoitella kilpailuasemaa markkinoilla. Monet maahanmuuttajat esimerkiksi perustavat etnisiä ravintoloita, koska omaa ruokakulttuuria ja siihen liittyvää osaamista pidetään toimivana markkinarakona. (Joronen ym., 2000, 48-49.) Ravintolayrittäjien on kannattavaa palkata työntekijöitä samasta etnisestä yhteisöstä, sillä he tuntevat paremmin ravintolan tuotteet ja voivat hyödyntää kielitaitoaan sekä etnisen verkostonsa kontakteja esimerkiksi tukkukaupassa ja tavaranvälitystoiminnassa. Tällaista kulttuurin ja kielen tuntemusta ja etnisen ryhmän jäsenyyden hyödyntämistä voidaan kutsua etnospesifiksi osaamiseksi (Forsander, 2013, 222-223). Yhteisen etnisen ryhmäjäsenyyden 10
takia yksilöiden on helpompi tuntea kuuluvansa osaksi yritystä sekä työyhteisöä, ja siksi he ovat valmiita myös tekemään joustavammin työtunteja (Joronen ym., 2000, 48). Etnospesifiä osaamista kaivataan muuallakin kuin vain maahanmuuttajien perustamissa yrityksissä. Etnospesifit ammatit eivät usein vaadi korkeaa koulutusta ja ne kehittyvät usein maahanmuuttopalveluiden rinnalle tukemaan maahanmuuton prosesseissa. Näitä tehtäviä voivat olla esimerkiksi koulunkäyntiavustajan ja asioimistulkin tehtävät. Työpaikoille saatetaan myös haluta etnospesifistä osaamista palvelun laadun parantamiseksi. Esimerkiksi kulttuureihin perehtyneillä terveydenhoitojärjestelmillä on mahdollisuus vaikuttaa terveydenhoidon tasoon. Terveyskeskuksille olisi erittäin otollista, että niiden työntekijät edustaisivat kulttuurin tuntemukseltaan paikallista väestöä. Paremmalla kulttuurin ja kielen tuntemuksella voidaan välttää vääriä diagnooseja, lisätä asiakkaan ymmärrystä omasta terveydestään, nopeuttaa asiakkaan paranemista ja valaa myös uskoa terveydenhoitojärjestelmiin. (Anderson ym., 2003, 69-70.) Etnospesifit ammatit voivat kuitenkin olla epävakaita, vaikka niistä kehittyykin usein pitkäaikaista työllistymistä (Forsander, 2013, 222). Etnisten ryhmien epätasaista jakautumista työmarkkinoilla on pidetty yhtenä separaatiota ylläpitävistä tekijöistä, mutta toisaalta se estää myös marginalisaatiota. Omassa ryhmässä maahanmuuttajat kokevat hyväksyntää ja turvaa ja voivat kasvattaa ammatillista ja yrittäjyydellistä osaamistaan. (Kempen & Ozuekren, 1998, 1636.) 4.3 Kaksikielisyyden- ja kulttuurisuuden hyödyt Tähän asti katsauksemme on pureutunut maahanmuuttajien oman kielen ja kulttuurin säilyttämisen merkitykseen. Tämä näkökulma on kuitenkin rajoittunut, jos jätetään huomioimatta, että usein erityisesti toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajat ja kulttuurivähemmistöt kokevat olevansa kaksi- tai monikielisiä. Kaksikulttuurisuus on taito, joka kehittyy yksilölle ajan kanssa uudessa maassa ja kulttuurissa. Kaksikulttuuriseen elämään sopeutumiseen vaikuttavat yksilön kyky käsitellä ulkopuolisuuden tunnetta ja motivaatio integroitumiseen. LaFromboise ym. (1993) korostavat kaksikulttuurisuustaidon lisäksi myös yksilön kommunikointikykyä kotoutumisprosessissa. Heidän mukaansa kielitaito on yksi tärkeimmistä osasista kaksikulttuurisessa pätevyydessä. (LaFromboise ym., 1993, 405.) Valtakulttuurin kielen oppimista pidetään olennaisena yksilön sopeutumista edistävänä tekijänä, joten kaksikielisten on lähtökohtaisesti helpompi integroitua ympäröivään yhteiskuntaan kuin valtakieltä osaamattomien. Lisäksi kaksikielisyys on etu tietyissä työtehtävissä, kuten kääntäjän ja tulkin ammateissa. 11
Kaksikielisyyden ja -kulttuurisuuden hyötyjä on tutkittu paljon etenkin nuorten maahanmuuttajien kohdalla, sillä heille kaksikulttuurisen identiteetin muodostaminen on vanhempia maahanmuuttajia luontevampaa. Monet tutkimukset on toteutettu koulukontekstissa, sillä koulu ja siellä luotavat ystävyyssuhteet toimivat maahanmuuttajanuorten ensisijaisina valtakulttuuriin sosiaalistajina. Esimerkiksi Verkuyten ja Pouliasi (2000) ovat tutkineet Hollannissa asuvien kreikkalaisnuorten kreikkalaistaustan aktivoinnin vaikutuksia. Nämä kaksikulttuuriset nuoret osallistuivat hollanninkielisen opetuksen lisäksi kreikankieliseen opetukseen, johon sisältyi myös kreikkalaisen kulttuurin tuntemuksen opetusta. Tutkimustulokset osoittivat, että kaksikulttuurista ja -kielistä koulutusohjelmaa läpikäyvät nuoret suhtautuivat positiivisemmin muihin etnisiin ryhmiin ja arvioivat perhe- ja kaverisuhteitaan positiivisemmin kuin yksikielisissä koulutusohjelmissa olevat kreikkalais- ja hollantilaisnuoret. Myös Ramirezin ym. (2009) tutkimus Yhdysvalloissa osoitti, että monikulttuurisuutta ja kaksikielisyyttä edistävissä koulutusohjelmissa opiskelevat latinalaisamerikkalaiset nuoret suhtautuivat yksikulttuurisia nuoria myönteisemmin muihin etnisiin ryhmiin. Lisäksi näihin ohjelmiin osallistuminen ehkäisi syrjäytymistä ja paransi opintomenestystä pitkällä aikavälillä: latinalaisamerikkalaisten nuorten keskuudessa koulumaailmasta irrottautuminen on valtaväestöön verrattaessa huomattavasti yleisempää, mutta ohjelmaan osallistuneet nuoret valmistuivat huomattavasti keskiarvoa useammin. LaFromboise ym. (1993) taas mainitsevat tapaustutkimuksista, joissa kaksikulttuurinen opetus on vaikuttanut positiivisesti oppilaiden koulumyönteisyyteen. Kaksikielisyys toimii myös resurssina, jota voidaan käyttää tilannekohtaisesti (Dufva & Pietikäinen, 2009, 11). Joissain tilanteissa valtakulttuurin identiteetin korostaminen on tärkeää ja yksilö voi toivoa jopa, ettei hänen etninen identiteettinsä paljastu. Toisissa tilanteissa yksilö voi taas nimenomaan haluta korostaa etnistä ryhmäjäsenyyttään erottautuakseen valtaväestöstä. Tällöin yksilö voi kielen vaihtamisen avulla strategisesti säädellä omaa identiteettiään ja asemaansa eri yhteyksissä. (Giles & Johnson, 1987, 71.) Vaikka kulttuurien kohtaamiseen ja oman etnisen identiteetin ylläpitämiseen liittyykin yksilön kannalta stressitekijöitä, LaFromboisen ym. (1993, 402) mukaan kaksikulttuurisuus voi tarjota kokemuksia monipuolisemmasta elämäntyylistä kuin yksikulttuurisuudessa eläminen. 12
5 Valtaväestön rooli maahanmuuttajien kotouttamisessa Kuten työn alussa esitettiin, integraatiota pidetään yleisesti parhaana akkulturaatiostrategiana yksilön hyvinvoinnin kannalta. Lisäksi integraatio on myös eri vaihtoehdoista suosituin, eli useimmat maahanmuuttajat tavoittelevat sitä. Yksilö ei kuitenkaan toimi tyhjiössä, vaan ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta vaikuttavat hänen toimintaansa ja mahdollisuuksiinsa. Maahanmuuttaja ei siis aina ole täysin vapaa valitsemaan tai toteuttamaan haluamaansa kotoutumismallia, sillä myös enemmistön suhtautuminen vaikuttaa siihen. Phinney ym. (2006b) tutkivat maahanmuuttajanuoria ja heidän akkulturaatiotaan 13 eri maassa (mm. Suomessa). Tutkimustulokset osoittivat esimerkiksi, että kauemmin uudessa kulttuurissa eläneet maahanmuuttajat olivat todennäköisemmin integroituneita kuin vasta vähän aikaa uudessa kulttuurissa eläneet. Koettu syrjintä vaikutti akkulturaatiokokemukseen siten, että syrjintää kokeneet etäännyttivät itsensä ympäröivästä yhteiskunnasta. Berry (1989; ref. Berry, 2006, 36) on todennut, että maahanmuuttajat, joiden ulkonäkö poikkeaa paljon valtaväestöstä, joutuvat herkästi ennakkoluulojen ja syrjinnän kohteeksi, jolloin he voivat olla vastahakoisia pyrkimään kohti kulttuurista assimilaatiota valtaväestön torjunnan pelossa. Myös asuinalueella oli merkitystä akkulturaation kannalta. Homogeenisillä, maahanmuuttajien asuttamilla alueilla nuorilla oli vähemmän kontakteja valtaväestöön, mikä taas oli yhteydessä valtakulttuurista separoitumiseen. Näistä tutkimustuloksista ilmenee, että monenlaiset asiat vaikuttavat maahanmuuttajien akkulturaatioon, eivätkä he itse pysty kontrolloimaan kaikkia siihen vaikuttavia tekijöitä. Seuraavaksi esiteltävä vuorovaikutuksellinen akkulturaatiomalli (Bourhis ym., 1997) esittääkin, että myös valtaväestön asenteilla on suuri vaikutus maahanmuuttajien kotoutumiseen. 5.1 Kaksisuuntainen akkulturaatio ja kulttuurinen yhteensopimattomuus Työn alussa esitelty Berryn (1974) akkulturaatiomalli mittaa maahanmuuttajien suhtautumista heidän omaan kulttuuriinsa sekä valtakulttuuriin ja näin ollen painottaa ainoastaan maahanmuuttajien roolia akkulturaatioprosessissa. Richard Bourhis on myöhemmin kehittänyt Berryn mallia täydentävän, vuorovaikutuksellisen akkulturaatiomallin (Interactional Acculturation Model; 1997), joka huomioi myös valtakulttuurin edustajien asenteet ja niiden vaikutukset maahanmuuttajien sopeutumiseen. Myös valtaväestöltä voidaan kysyä, onko hyväksyttävää, että maahanmuuttajat säilyttävät oman kulttuurinsa ja toisaalta onko hyväksyttävää, että maahanmuuttajat omaksuvat valtakulttuurin identiteetin. Akkulturaatio 13
nähdään tällöin kaksisuuntaisena prosessina, jossa sekä maahanmuuttajien että valtakulttuurin edustajien omaksumat akkulturaatio-orientaatiot vaikuttavat maahanmuuttajien sopeutumiseen. Berryn mallin mukaan integraatio on useimmissa tapauksissa maahanmuuttajille hyödyllisin akkulturaatiostrategia, mutta vuorovaikutuksellinen akkulturaatiomalli esittää, että ideaali lopputulos maahanmuuttajien ja valtakulttuurin edustajien välisille suhteille saadaan, kun molemmat ryhmät jakavat joko integraatio-, assimilaatio- tai individualismiorientaation. Näissä kolmessa tapauksessa etnisten ryhmien väliset asenteet voivat muuttua positiivisemmiksi ja ryhmien välinen jännite, akkulturaation liittyvä stressi sekä syrjintä voivat vähentyä. (Bourhis ym., 1997, 379; 383.) Valtaväestön ja maahanmuuttajien omaksumien akkulturaatio-orientaatioiden keskinäinen yhteensopimattomuus taas johtaa ongelmallisiin ryhmäsuhteisiin vuorovaikutuksellisen akkulturaatiomallin mukaan. Esimerkiksi tilanne, jossa maahanmuuttajaryhmä pyrkii kohti integraatiota, mutta valtaväestö vaatii sen kulttuurista sulautumista tai tilanne, jossa valtaväestö toivoo integraatiota, mutta maahanmuuttajaryhmä valitsee separaation, voi vahvistaa negatiivisia stereotypioita, johtaa syrjivään käyttäytymiseen etenkin vähemmistöryhmää kohtaan ja synnyttää akkulturaatioon liittyvää stressiä. (Bourhis ym., 1997, 383.) Maahanmuuttajat ja valtaväestö voivat erota myös siinä, miten paljon he toivovat maahanmuuttajien etnisen identiteetin säilyvän tai heikentyvän (Jasinskaja-Lahti ym., 2003). Kulttuuriseksi yhteensopimattomuudeksi (cultural discordance) kutsutaan tilannetta, jossa enemmistö- ja vähemmistökulttuurin edustajat ovat tai ainakin kuvittelevat olevansa keskenään eri mieltä siitä, miten paljon vähemmistöjen tulisi saada ylläpitää omaa kulttuuriaan (Mähönen ym. 2011). Kuviteltu kulttuurinen yhteensopimattomuus voi helposti johtaa ryhmien välisten suhteiden huonontumiseen, kuten Rohmann ym. (2006) totesivat tutkittuaan saksalaisten akkulturaatioasenteita turkkilaisia ja italialaisia maahanmuuttajia kohtaan sekä näiden kahden maahanmuuttajaryhmän omia akkulturaatio-orientaatioita. Tutkimusryhmä sai selville, että sekä saksalaisen valtaväestön että tutkittujen maahanmuuttajaryhmien kuvittelema kulttuurinen yhteensopimattomuus sai molemmat osapuolet tuntemaan oman ryhmänsä hyvinvoinnin ja arvomaailman säilymisen olevan uhattuna. Kun saksalaiset uskoivat maahanmuuttajaryhmien haluavan ylläpitää omaa kulttuuriaan enemmän kuin he olivat valmiit sitä tukemaan, he tunsivat itsensä uhatuiksi. Maahanmuuttajille taas kulttuurinen yhteensopimattomuus merkitsi sitä, että kun he halusivat ylläpitää omaa kulttuuriaan enemmän kuin he uskoivat valtaväestön hyväksyvän, he tunsivat asemansa uhatuksi. 14
Erot vähemmistöjen ja valtaväestön akkulturaatio-orientaatioissa ja kulttuurinen yhteensopimattomuus johtavat siis helposti näiden ryhmien välisten suhteiden huonontumiseen. Maahanmuuttajat voivat turhautua pyrkiessään integraatioon, jos valtaväestö ei hyväksy, että he säilyttävät etnisen kulttuurinsa, kun taas valtaväestölle etnisen kielen ja kulttuurin ylläpitäminen voi näyttäytyä merkkinä separaatiosta ja haluttomuudesta osallistua yhteiskuntaan (Phinney ym., 2006a, 220). Yhteiskunnallisilla toimijoilla onkin olennainen rooli maahanmuuttajien sopeuttamisessa tavalla, joka sallii heidän alkuperäisen kielensä ja kulttuuriperintönsä säilyttämisen. Yhteiskunnan ideologia, lait ja politiikka vaikuttavat suoraan ja välillisesti maahanmuuttajien mahdollisuuksiin ylläpitää etnistä identiteettiään, sillä ne heijastuvat esimerkiksi koulujen ja järjestöjen toimintaan sekä valtaväestön asenteisiin ja yleiseen ilmapiiriin. 5.2 Yhteiskunnallisten toimijoiden rooli Valtion omaksuma maahanmuutto- ja integraatiopolitiikka vaikuttaa osaltaan valtaväestön asennoitumiseen maahanmuuttajia kohtaan. Bourhis ym. (1997) ovat tehneet luokittelun erilaisista ideologioista, jotka toimivat taustana valtioiden integraatiopolitiikalle. Kyseessä on jatkumo, jonka toisessa päässä on monikulttuurisuutta tukeva pluralistinen ideologia ja toisessa päässä etnistinen ideologia, joka ei välttämättä edes hyväksy maahanmuuttajia yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Tälle välille asettuvat kansalaisideologia, jossa valtio ei rahoita vähemmistökulttuureja ylläpitävää toimintaa, ja assimilaatioideologia, jossa maahanmuuttajien odotetaan sulautuvan valtakulttuuriin ja samalla hylkäävän oman kulttuurinsa. (Bourhis ym., 1997, 373-374.) Suomessa vallitsee Bourhisin ym. jaottelun mukaan pluralistinen ideologia, jonka periaatteena on, että maahanmuuttajan tulisi omaksua maan viralliset arvot ja normit, kuten lainsäädäntö, mutta että valtiolla ei ole oikeutta puuttua kansalaisten yksityisiin arvoihin. Lisäksi valtiovalta suostuu tukemaan vähemmistökulttuurien ja kielten säilyttämiseen liittyvää toimintaa taloudellisesti ja sosiaalisesti. (Bourhis ym., 1997, 373.) Suomalainen monikulttuurisuuspolitiikka on toistaiseksi tunnustanut vähemmistöryhmien kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen identiteetin merkityksen sekä niiden roolin kotoutumista edistävinä tekijöinä ja tukenut vähemmistöjen pyrkimyksiä ylläpitää omaa etnistä identiteettiään. Tämä on tarkoittanut julkisia avustuksia, hankeyhteistyötä sekä tilojen ja muiden resurssien tarjoamista. (Pyykkönen & Martikainen, 2013, 284.) 15
Jotta maahanmuuttajat voivat pyrkiä kohti integraatiota, on valtion tuettava sitä: valtion on sallittava, ja jopa rohkaistava, maahanmuuttajia ylläpitämään kulttuuriperintöään ja toisaalta tuettava heidän osallistumistaan valtakulttuuriin. Maahanmuuttajia vastaanottavan maan hallitus voi harjoittamallaan politiikalla vaikuttaa maahanmuuttajien sopeutumiseen tavalla, joka tukee heidän etnisen identiteettinsä säilymistä. Hallitus voi ensinnäkin tarjota tukea maahanmuuttajien yhdistyksille ja järjestöille, joiden toiminta perustuu maahanmuuttajien oman kulttuurin ja etnisen identiteetin ylläpitämiseen. Lisäksi hallitus voi kehittää toimintatapoja ja ohjelmia, jotka rohkaisevat valtaväestöä hyväksymään monikulttuurisuuden ja maahanmuuttajien osallistumisen yhteiskuntaan. (Berry ym., 2006, 327-328.) Jos yhteiskunnan ilmapiiri ei ole avoin monikulttuurisuudelle eikä erilaisia kulttuureja arvosteta, ennakkoluulot ja maahanmuuttajien syrjiminen helposti lisääntyvät. Tällainen uhka etniselle identiteetille voi johtaa toisaalta siihen, että maahanmuuttajat pyrkivät jättämään tai piilottamaan etnisen ryhmäjäsenyytensä sulautuakseen paremmin valtakulttuuriin, tai toisaalta siihen, että he hakevat etnisestä ryhmästään turvaa ja separoituvat valtakulttuurista (Liebkind, 2006, 91). Siinä missä työelämä on väylä valtakulttuurin ja -kielen omaksumiseen, koulutussektori pyrkii vahvistamaan ja auttamaan maahanmuuttajia myös ylläpitämään omaa etnistä identiteettiään ja äidinkieltään. Koulu on merkittävässä asemassa maahanmuuttajien etnisen identiteetin vaalimisessa, sillä se tarjoaa heille äidinkielen opetusta, jonka katsotaan olevan tärkeää etnisen identiteetin kannalta. Kuten aiemmin on jo todettu, kielen ylläpitäminen vahvistaa useissa tapauksissa etnistä identiteettiä ja ryhmäkuuluvuuden tunnetta (Giles ym., 1977, 307). Kielen opetusta on kuitenkin vain kaksi oppituntia viikossa, mikä ei ole kaikille riittävästi. Kieliopetuksen lisäksi koulussa opitaan arvoja, ja maahanmuuttajien kannalta onkin tärkeää, ettei koulussa hyväksytä syrjintää ja että erilaisia kulttuureita arvostetaan (Berry ym., 2006, 328). Täten koululla on olennainen rooli valtaväestön oppilaiden asenteiden ja yleisen ilmapiirin ylläpitämisessä suvaitsevaisena. Yhteiskunnallisten resurssien ollessa niukat koulut eivät kuitenkaan pysty kattavasti vastaamaan kulttuurivähemmistöjen tarpeisiin, ja siksi yhä suurempi vastuu vähemmistökulttuurien ylläpitämisestä on siirtynyt muille toimijoille, kuten järjestöpuolelle. Järjestöt ovat erilaisten vähemmistöjen tärkein kanava tuoda julki, edistää ja määritellä omaa kulttuurista, poliittista ja uskonnollista perinnettään. Ne käyvät julkista keskustelua vähemmistöjen asemasta ja oikeuksista yhteiskunnassa sekä luovat tilaa etniselle ja kulttuuriselle monimuotoisuudelle. Järjestöt tuovat ihmisiä yhteen, mikä auttaa heitä verkostoitumaan keskenään ja tarjoaa yhteisöllisyyden kokemuksia. Tällaiset kokemukset edistävät yksilöiden hyvinvointia. Tutkijat ovat myös katsoneet, että järjestötoiminta kasvattaa 16
vähemmistöä edustavien ryhmien ja yksilöiden sosiaalista pääomaa yhteiskunnassa ja tarjoaa heille monitasoisia vaikutusmahdollisuuksia. (Pyykkönen & Martikainen, 2013, 283-284.) Maahanmuuttajat perustavat järjestöjä myös itse, ja Suomessa suurin osa näistä järjestöistä on pakolaisten perustamia. Pakolaiset poikkeavat usein kulttuuriltaan ja ulkonäöltään kantasuomalaisista, jolloin toiseuden tunne on voimakkaampi kuin maahanmuuttajilla, jotka ulkoisesti sulautuvat helpommin valtaväestöön. Myös sosiaalisten verkostojen solmiminen valtaväestöön on näille maahanmuuttajille hankalampaa, joten he turvautuvat etnisperäiseen yhteisöön sosiaalisten suhteiden luomiseksi. (Pyykkönen & Martikainen, 2013, 286.) Näin järjestöt toimivat tukena ja turvana tilanteissa, joissa sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan on vaikeaa. Sosiaalisen tuen lisäksi maahanmuuttajien perustamat yhdistykset pyrkivät tarjoamaan mahdollisuuksia yhteiskunnassa vaikuttamiseen. Suomessa maahanmuuttajien perustamiin yhdistyksiin on suhtauduttu myötämielisesti, minkä vuoksi niille on tarjoutunut erilaisia vaikutusmahdollisuuksia. Näistä esimerkkeinä toimivat Etnisten suhteiden neuvottelukunta (ETNO) sekä Suomen Islamilainen Neuvosto (SINE), jotka ovat päässeet edustamaan maahanmuuttajien ja muslimien näkökulmia viranomais- ja vapaaehtoistoiminnan verkostoissa. Tämä toiminta edistää vähemmistöryhmien kuulemista yhteiskuntapolitiikan eri sektoreilla. (Pyykkönen & Martikainen, 2013, 284.) Järjestötoiminnan lisäksi maahanmuuttajat voivat myös muunlaisella toiminnalla edistää kotoutumistaan. Seuraavaksi pohdimmekin sitä, miksi maahanmuuttajien aktiivisuus on tärkeää heidän kotoutumisprosessissaan. 6 Maahanmuuttajien osallistuminen kotouttamistoimintaan Maahanmuuttajien osallistuminen heille järjestettyyn toimintaan on tärkeää useista syistä. Harrastukset tuottavat yksilön elämään sisältöä ja työttömyyden kanssa painiville ne voivat helpottaa vuorokausirytmissä pysymistä (Alitolppa-Niitamo ym., 2005, 59). Ne tarjoavat mahdollisuuksia myös sisä- ja ulkoryhmien välisille vuorovaikutukselle. Ryhmien välinen kanssakäyminen sekä erityisesti luonnollisesti muodostuvat ja läheiset ihmissuhteet muodostavat myönteisiä mielikuvia toisesta ryhmästä, helpottaen sopeutumiseen liittyvää stressiä (Mähönen & Jasinskaja-Lahti, 2013, 250). Maahanmuuttajille itselleen koulunkäynti ja työnteko näyttäytyy usein harrastustoimintaan osallistumista hyödyllisempänä ja tärkeämpänä, erityisesti perheellisille maahanmuuttajille. Silti useat maahanmuuttajat harrastivat esimerkiksi liikuntaa vähintään kerran viikossa. (Alitolppa-Niitamo ym., 2005, 57.) Väestöliiton kokoamien tutkimusten mukaan maahanmuuttajat osallistuvat monenlaiseen 17
vapaa-ajan toimintaan. Suosituiksi vapaa-ajan matalan kynnyksen kohtaamispaikat, kesäisin järjestettävät leirit ja retket ovat erityisen suosittuja, ja keskustelutilaisuudet auttavat maahanmuuttajia kohtaamaan oman etnisen ryhmänsä jäseniä. (Alitolppa-Niitamo, Söderling ja Fågel, 2005, 61-62.) Tutkimusten mukaan etninen vähemmistö osallistuu valtaväestöä niukemmin vapaa-ajan viettoon myös mahdollisen rasismin ja syrjäytymisen seurauksena (Aizlewood ym., 2006, 4). Ping Yu on tutkinut juuri maahan saapuneiden kiinalaisten nuorten vapaa-ajan viettotapoja Yhdysvalloissa. Tutkimuksen alussa useiden tutkittavien akkulturaation taso oli alhainen, mutta itsetunto kohtuullisen korkea. Mitä useammin tutkittavat osallistuivat tutkimuksen keston aikana erilaisiin vapaa-ajan aktiviteetteihin, sitä itsevarmemmaksi yksilöt kokivat itsensä ja sitä paremmin heidän akkulturaationsa taso koheni. Vastaavasti vähäisempi osallistuminen korreloi alhaisemman itsetunnon ja heikomman akkulturaatiotason kanssa. (Yu & Berryman, 1996, 268-269.) Samanlaisia tuloksia on saatu myös Hollannissa ja Kanadassa tehdyissä tutkimuksissa (Aizlewood ym, 2006, 22) Vapaa-ajan harrastuksia voidaan siis hyödyntää nuorten tehokkaampaan kotouttamiseen. Tutkimuksen tuloksissa huomattavaa oli myös, että osallistumisen tärkeyden lisäksi vapaa-ajan harrastuksissa korostui yksilöiden etninen kulttuuri ja sen vaikutus yksilön itsetuntoon. Eri kulttuurista tulevilla yksilöillä on kuitenkin kielija kulttuurimuureja, joiden vuoksi vapaa-ajan harrastuksiin voi olla vaikea osallistua, vaikka harrastusten mahdollisuutta tarjottaisiinkin (Yu & Berryman, 1996, 267). Näiden muurien purkamiseen auttaa selkeä ja aidosti vuorovaikutteinen kommunikaatio osapuolten välillä. Toimintaa suunniteltaessa olisikin tärkeää selvittää maahanmuuttajien omia tarpeita. Maahanmuuttajien kuunteleminen myös luo positiivista kuvaa yhteistyöhalukkuudesta ja vastaanottavaisuudesta. Maahanmuuttajien on huomattu kykenevän helpottamaan omaa sijoittumistaan osaksi yhteiskuntaa, kunhan heille tarjotaan apua, rohkaisua ja tukiresursseja tässä prosessissa. Esimerkiksi maahanmuuttaja- ja pakolaislapset pärjäävät paremmin koulussa, kun heille tarjotaan tuutorointia, mentorointia, kunnioitusta ja huolenpitoa perheensä ulkopuolisilta aikuisilta. Kyseisen tuen saaminen voi helpottaa niitä ikäviä vaikutuksia, joita syrjintä tai kuulumattomuuden tunne aiheuttavat. (Schwartz ym., 2010, 248.) Maahanmuuttajat haluavat myös itse vaikuttaa ja olla kertomassa, kuinka heidän olisi helpompaa toimia erilaisten instituutioiden maailmassa. Esimerkiksi Tiia Helpin (2000) Pro gradu -tutkielmassa kuvaillaan maahanmuuttajavanhempien halua vaikuttaa oman lapsensa kasvatukseen päiväkotiympäristössä. Toiveet ja tarpeet kasvatuksen suhteen kumpuavat erityisesti heidän etnisestä identiteetistään, mutta taustalla on myös halu antaa lapselle mahdollisuus ammentaa suomalaisesta kulttuurista positiivisia piirteitä (Helpi, 2000 15-16). Koska 18