Kansalaisen ja MEDIAn kohtaamisia. Helsingin kaupungin Opetusviraston mediakeskus

Kansalaisen ja MEDIAn kohtaamisia Helsingin kaupungin Opetusviraston mediakeskus

Kansalaisen ja MEDIAn kohtaamisia Toimittajat: Olli Hakala, Aija Seppänen ja Anne Seppänen

Copyright: Helsingin kaupungin Opetusviraston mediakeskus 2008 Toimittajat: Olli Hakala, Aija Seppänen, Anne Seppänen Taitto: Aija Seppänen Painatus: Paintek Pihlajamäki Oy, Helsinki 2008

lukijalle sisällys 1. MEDIA KOULUTYÖSSÄ Mediakasvatuksen haasteet Rajaus ja näkökulma Tekniikasta pedagogiikkaan 2. MEDIAN TODELLISUUS Tiedon lujuuslaskentaa Objektiivinen journalismi Väline on viesti Autenttisuuden kaipuu Uutiskuvan todistusvoima Maailma kuvissa Verkon silmässä 3. JOURNALISMIN OPISSa Media-analyysin lähtökohtia Kuka päättää sisällöstä? Erilaisia uutiskriteereitä Ihanteet ja käytäntö Toimittajan etiikka Journalismi ja tieto Tieto ja myytit 4. YHTEISKUNTA JA MEDIA Sanoista tekoihin Sananvapaus ja valta Moniarvoinen media Vapaus ja vastuu verkossa Globaali media Media vallankahvassa 5. TEKIJÄNOIKEUDET, YKSITYISYYS JA JULKISUUS Teokset ja tekijänoikeudet Mitä saa julkaista? Yksityisyytä suojaavaa lainsäädäntöä Journalistin ohjeet 9 12 12 15 17 20 21 22 23 25 27 28 28 29 29 31 32 39 42 44 46 47 48 51 51 54 56 [5]

lukijalle Idea tämän käsikirjan tekemiseen on syntynyt Mediakeskuksen media-analyysin kursseilla, joilla havaittiin tarve yleisiä tiedonvälityksen mekanismeja valottavalle oppimateriaalille. Mediakasvatusta käsitteleviä aineistoja on kyllä ollut saatavilla, samoin kuvallisen ilmaisun oppaita, mutta usein median journalististen ja tuotannollisten prosessien tarkastelu sekä yhteiskuntakriittinen näkökulma ovat jääneet vähemmälle. Tähän on kiinnittänyt huomiota myös Mediakasvatusseura, joka vuonna 2008 myönsi ensimmäisen gradupalkintonsa aihetta käsitelleelle Minna Vigrenin opinnäytetyölle. Kansalaisen ja median kohtaamisia keskittyy nimenomaan tiedonvälityksen tarkasteluun koulujen mediaopetuksen näkökulmasta. Käsikirjassa kartoitetaan median todellisuutta ja objektiivisen journalismin mahdollisuutta. Median roolia demokratiassa lähestytään moniäänisyyden toteutumisen ja valtakysymysten kannalta. Myös tekijänoikeuksien periaatteita sekä julkisen ja yksityisen rajankäyntiä käsitellään. Journalistin ohjeet, uutiskriteerit sekä opetussuunnitelmat ovat kootusti esillä. Mediakeskuksessa on haluttu mediataitojen vahvistamisen ohella luoda pedagogiikkaa, jossa media ei ole pelkästään oppimisen kohde vaan myös elämyksellisen oppimisen väline. Olemme ottaneet ohjenuoraksemme käytännönläheisyyden, ja lähestymistavaksemme on viime vuosina vakiintunut median läpivalaisu tekemällä oppimisen kautta. Tavoitteena on perehdyttää opettajia median menetelmien, prosessien sekä välineiden hallinnaan ja siten saamaan tekijän tietoa aiheesta. Kokemuksemme mukaan vasta tuntemalla jonkin median osa-alueen prosessin ja välineen kyllin hyvin voi saavuttaa omakohtaista ymmärrystä sitä, mistä median tuottamisessa ja vastaanottamisessa on kyse. Tämän tuotannollisen prosessin pääpiirteet ovat ainakin ammattimaisessa tiedonvälityksessä varsin vakiintuneet välineestä riippumatta. Kriittisen ajattelun kehittymisen kannalta media oppimaterialina ja -välineenä tarjoaa runsauden sarven. Mediaprojekteissa voi toteuttaa kivuttomasti myös yhteisöllisen ja osallistavan oppimisen periaatteita. Tiedonvälityksen prosessien läpivalaisun ohella yksi käsikirjan tavoite on kannustaa opiskelijoita aktiiviseen kansalaisuuteen. Opiskelijalähtöisyys ei kuitenkaan vähennä ohjaavan opettajan roolia mediaopetuksessa. Opettajan vastuulla on pedagogisten päämäärien asettaminen ja niiden tavoitteiden toteutuminen. Tämä edellyttää sitä, että opettajalla on riittävät tiedot ja taidot aktiivisen ohjaajan roolin ottamiseen. Opettajien on myös kyettävä tarttumaan hetkeen ja astumaan opiskelijoidensa elämismaailmaan. Tällä käsikirjalla Mediakeskus haluaa antaa yläkoulun ja lukion opettajille kouluun vietäväksi sekä teoreettista pohjaa että käytännön vinkkejä haasteellisen mediaopetuksen tueksi. Syntyneisiin huomioihin ja ajatuksiin itse kukin voi peilata omia kokemuksiaan median maailmasta. Liisa Huovinen Johtaja Anne Seppänen Erityissuunnittelija Helsingin kaupungin Opetusviraston mediakeskus [7]

1.

Media koulutyössä mediakasvatuksen haasteet Mediakasvatus kuuluu opetussuunnitelmiin aihekokonaisuutena niin perusopetuksessa kuin lukiossa, mutta se ei muodosta omaa oppiainettaan. Läpäisyperiaatteella toimiva mediaopetus vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvältä ajatukselta. Kun jokainen opettaja lähestyy mediaa oman oppiaineensa näkökulmasta, opiskelijat saavat monipuolisen kuvan median tehtävistä ja merkityksestä. Ongelmia syntyy kuitenkin jo siitä, että median käsite on itsessään hirvittävän laaja. Se sisältää ainakin sanoma- ja aikakauslehdet, television, radion, elokuvat, internetin, mainonnan, erilaiset mobiilipalvelut ja tietokonepelitkin. Nykyään puhutaan ubiikkiyhteiskunnasta, jossa tietotekniikka ja siten myös media on läsnä kaikkialla. Nykykeskustelussa oikeastaan kaikki kommunikaatio, riippumatta viestien merkityksestä ja tehtävästä tai käytettävästä välineestä, on sovitettavissa mediakasvatuksen sateenvarjon alle. Näin laaja-alaista opetustehtävää ei kukaan opettaja voi kantaa harteillaan yksin, eikä sellaisen koordinointi koko kouluyhteisönkään tasolla ole helppoa. Pelkästään yhdenkin mediavälineen haltuunotto vaatii innostusta, kärsivällisyyttä ja ennen muuta aikaa. Moni opettaja voi kokea tällaisen rasitteeksi, kun omankin oppiaineen vaatima työmäärä tuntuu usein kaatuvan päälle. Ei olekaan ihme, että moni kokee turhautumista mediakasvatuksen haasteiden edessä. Näin monialaiseen aiheeseen kasvattaminen vaatisi monen eri alan ammattilaisia. Tilannetta ei ole helpottanut se, ettei aiheesta ole tehty varsinaisia oppikirjoja sen enempää yläkoulun kuin lukionkaan tarpeisiin. Yksittäisen opettajan näkökulmasta koulujen mediaopetus on kuitenkin eri asia kuin tällainen laaja-alainen mediakasvatus. Jokaisessa koulun oppiaineessa käytetään nykyään mediaa sekä välineenä että oppisisältönä. On mediakasvatusta, jos ruotsin tunnilla opettaja luettaa oppilailleen Hufvudstadsbladetin artikkelin, jolloin kielenopiskelun lisäksi voi nostaa esiin moninaisia mediaan liittyviä kysymyksiä. Miksi Suomessa on ruotsinkielisiä lehtiä? Eroavatko suomen- ja ruotsinkielinen lehdistö toisistaan? Kenen intressejä eri kielillä julkaistut lehdet palvelevat? Miksi yksilöllä pitäisi olla oikeus vastaanottaa itsensä kannalta oleellista informaatiota omalla äidinkielellään? Ei ruotsinopettajan tarvitse olla mikään median tai mediakasvatuksen asiantuntija, jotta tällaisista kysymyksistä voisi keskustella. Kukin kykyjensä ja tarpeidensa mukaan on kelpo ohje koulujen mediaopetukseen. Jotain pohjatietoa median lainalaisuuksista on silti hyvä hallita. [9]

Media opetussuunnitelmissa perusopetus Viestintä ja mediataito Viestintä- ja mediataito -aihekokonaisuuden päämääränä on kehittää ilmaisu- ja vuorovaikutustaitoja, edistää median aseman ja merkityksen ymmärtämistä sekä kehittää median käyttötaitoja. Viestintätaidoista painotetaan osallistuvaa, vuorovaikutuksellista ja yhteisöllistä viestintää. Mediataitoja tulee harjoitella sekä viestien vastaanottajana että tuottajana. Tavoitteet Oppilas oppii * ilmaisemaan itseään monipuolisesti ja vastuullisesti sekä tulkitsemaan muiden viestintää * kehittämään tiedonhallintataitojaan sekä vertailemaan, valikoimaan ja hyödyntämään hankkimaansa tietoa * suhtautumaan kriittisesti median välittämiin sisältöihin ja pohtimaan niihin liittyviä eettisiä ja esteettisiä arvoja viestinnässä * tuottamaan ja välittämään viestejä ja käyttämään mediaa tarkoituksenmukaisesti * käyttämään viestinnän ja median välineitä tiedonhankinnassa, -välittämisessä sekä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Keskeiset sisällöt * omien ajatusten ja tunteiden ilmaisu, erilaiset ilmaisukielet ja niiden käyttö eri tilanteissa * viestien sisällön ja tarkoituksen erittely ja tulkinta, viestintäympäristön muuttuminen ja monimediaisuus * median rooli ja vaikutukset yhteiskunnassa, median kuvaaman maailman suhde todellisuuteen * yhteistyö median kanssa * lähdekritiikki, tietoturva ja sananvapaus * viestintätekniset välineet ja niiden monipuolinen käyttö sekä verkkoetiikka. [10]

Lukio Viestintä- ja mediaosaaminen Lukio-opetuksen tulee tarjota opiskelijalle opetusta ja toimintamuotoja, joiden avulla hän syventää ymmärrystään median keskeisestä asemasta ja merkityksestä kulttuurissamme. Lukion tulee vahvistaa opiskelijan aktiivista suhdetta mediaan ja valmiutta vuorovaikutukseen sekä yhteistyötä paikallisen/ alueellisen median kanssa. Opiskelijaa ohjataan ymmärtämään mediavaikutuksia, median roolia viihdyttäjänä ja elämysten antajana, tiedon välittäjänä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana, käyttäytymismallien ja yhteisöllisyyden kokemusten tarjoajana sekä maailman- ja minäkuvan muokkaajana. Opiskelija havainnoi ja erittelee kriittisesti median kuvaaman maailman suhdetta todellisuuteen. Opiskelija oppii huolehtimaan yksityisyyden suojastaan, turvallisuudestaan ja tietoturvastaan liikkuessaan mediaympäristöissä. Tavoitteena on, että opiskelija * saa riittävät viestien tulkinta- ja vastaanottotaidot: hän oppii mediakriittisyyttä valinnoissa ja mediatekstien tulkinnoissa sekä kuluttajan tarvitsemia yhteiskunnallisia tietoja ja taitoja * osaa käsitellä eettisiä ja esteettisiä kysymyksiä: hän oppii vastuuta median sisällöntuottamisessa, käytössä ja mediakäyttäytymisessään * saa paremmat vuorovaikutus-, viestintä- ja vaikuttamistaidot * pystyy tuottamaan mediatekstejä ja monipuolistamaan ilmaisullista osaamistaan tuottaessaan itse mediatekstien sisältöjä ja välittäessään niitä * tottuu käyttämään mediaa opiskelun välineenä ja opiskeluympäristönä, harjaantuu käyttämään mediaa opiskeluun liittyvissä vuorovaikutustilanteissa sekä tiedonhankinnassa ja -välittämisessä * tuntee median toimintaan vaikuttavia taloudellisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä * saa tietoa viestintäalasta, mediatuotannosta ja tekijänoikeuksista. Mediaosaaminen on lukiossa sekä taitojen että tietojen oppimista. Media on sekä opiskelun kohde että väline. Mediakasvatus on verbaalisten, visuaalisten, auditiivisten, teknisten ja yhteiskunnallisten taitojen sekä opiskelutaitojen kehittämistä. Se edellyttää oppiaineiden välistä yhteistyötä ja yhteistyötä eri viestintävälineiden kommunikaatioon, sen tekniikkaan, sisältöihin, materiaaleihin ja sen ympärille syntyvään mediakulttuuriin. Mediaosaamisessa korostuvat monivälineisyys ja visuaalisuus. [11]

Rajaus ja näkökulma Mediakasvatuksen alueen laajuus edellyttää kykyä keskittyä ja rajata opetus joihinkin median osa-alueisiin sekä sisäistää rajaamisen merkitys. Pintaliitely median informaatiotulvassa kääntyy pahimmillaan kasvatusta itseään vastaan, eikä syvällistä ymmärrystä synny. Sen sijaan hyvällä aiheen rajauksella voidaan läpivalaista median tuottamiseen ja vastaanottamiseen liittyviä prosesseja ja päästä parhaimmillaan sellaisiin yleispäteviin huomioihin, jotka pätevät median kentässä myös laajemmin. Rajaus ja taito luoda näkökulma aiheeseen on median itsensä hyödyntämä tekniikka, jolloin rajaamisen opettelu on jo sekin mediakasvatusta. Neljä näkökulmaa mediaan ilmaisu tekniikka Perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmissa mediataitoihin sisällytetään sekä viestien tuottaminen että niiden tulkinta. Kyse on tällöin niin mediailmaisun ja siihen liittyvän tekniikan kuin media-analyysin opiskelusta. Ilmaisuun voidaan lukea omien näkemysten työstäminen julkaistavaan muotoon, median kerrontakeinojen ja sisällöllisten lainalaisuuksien ymmärtäminen sekä mediavälineiden tekninen hallinta. Kriittinen analysointi puolestaan edellyttää sekä ilmaisukeinojen että median tuotanto- ja jakeluprosessin tuntemusta. Näitä voidaan opiskella sekä erikseen että samanaikaisesti osana ohjattua mediaprojektia Jälkimmäinen tarkoittaa median tuotosten suhteuttamista siihen viitekehykseen, jossa ne syntyvät. Koulutyössä mediaopiskelu tiivistyy helposti tekniikan haltuunottoon, vaikka tietotekniikan arkipäiväistyessä myös median tuottamisen käytetyt välineet ovat käyneet tutuiksi useimmille oppilaille. Välineisiin liittyvän tekniikan opettelu ei kuitenkaan ole vielä nimenomaisesti median opiskelua. Siksi tässä käsikirjassa tekniikan osuus on rajattu pois ja pyritty sen sijaan luomaan kehys mediailmaisun sekä tarinankerronta kriittisen analyysin opetuksen tueksi. Vasta tässä viitekehyksessä tekniikka nivoutuu mediaprosessiin. analyysi Käsikirjan näkökulma on lisäksi kohdennettu tiedonvälityksen kovaan ytimeen, uutis- ja ajankohtaisjournalismiin, jonka linkittäminen koulutyöhön on varsin helppoa oppiaineesta riippumatta. Tällaisen perusjournalismin käsittely on perusteltua siksikin, että monet koko media-alaa koskevat lainalaisuudet säätelevät sitä varsin tiukasti. Näiden reunaehtojen vaikutus mediaan jää helposti näkymättömäksi valmista lopputulosta tarkasteltaessa, mutta uutis- ja ajankohtaisjournalismin syntyprosessin läpivalaisu luo perustan myös muiden mediatuotannon lajien ymmärtämiselle. Tekniikasta pedagogiikkaan Median käyttö koulutyössä voi tarjota parhaimmillaan erinomaisen tilaisuuden tutkivaan ja yhteisölli- [12]

seen oppimiseen. Samalla tuetaan opiskelijan kasvua aktiiviseksi ja kriittiseksi toimijaksi. Kuten hyvä journalismi käytännössä, myös media opetuksessa on erinomainen väline asioiden problematisointiin ja keskustelun herättämiseen. Mediaprojektit tukevat opiskeli- joiden kykyä hahmottaa erilaisia näkö- kulmia käsiteltäviin aiheisiin.? Samalla mediaprojektien tuottaminen auttaa ymmärtämään median lainalaisuuksia, mikä puolestaan kehittää media-analyysin taitoja. Rakenna miellekartta median sateenvarjosta. Analysoi median merkitystä arjessasi omakohtaisen kokemuksen perusteella. Kuinka paljon aikaa kuluu median parissa päivittäin? Millä eri tavoilla media vaikuttaa elämääsi (tunnetasolla, tiedollisesti, sosiaalisesti)? Mediaan liittyy aina kollektiivisuus niin sisällön tuottamisessa kuin sen muokkaamisessa julkaistavaan asuun. Median tuotokset ovat leimallisesti ryhmätyötä, johon mediaopetus myös valmentaa opiskelijoita. Koulujen mediaopetukseen kuitenkin ujuttauttuu turhan helposti asenne, että riittää, kunhan opiskelijat tekevät jotain mediaan liittyvää. Opiskelijoiden mediaprojekteille pitäisi kuitenkin aina asettaa selkeät pedagogiset päämäärät - mitä tässä oikein ollaan oppimassa? Toisinaan mediaprojektien ohjaus jää puutteelliseksi. Opiskelijoille annetaan välineet ja väljä ohje tuottaa jotakin. Varsinaisen ohjauksen puuttumista peitellään puhumalla ylevästi nuorten ehdoilla tekemisestä. Kuitenkin opiskelijoiden itse- ohjautuvuudellekin tulisi tarjota suunta ja pedagogisesti perustellut tavoitteet. Nykyään ei ole tavatonta, että opiskelijat hallitsevat mediaan liittyvän tekniikan opettajaa paremmin, jolloin ohjaavaan rooliin jättäytyminen lankeaa opettajalle luonnostaan. Ongelmana on se, että tätä roolia ei aina automaattisesti oteta vaan jättäydytään passiivisesti taustalle ja luovutetaan prosessin hallinta oppilaiden vastuulle. Median laajuus niin vastaanottamisen kuin tuottamisenkin näkökulmasta korostavat kuitenkin opettajan roolia prosessia ohjaavana ja pedagogisen tavoitteen määrittelevänä osapuolena. 7 askelta onnistuneeseen mediaprojektiin 1. Rajatkaa aihe ja asettakaa sen puitteissa projektille pedagoginen tavoite. 2. Aikatauluttakaa tarkasti ja tarkoituksenmukaisesti, panostakaa ennakkosuunnitteluun ja ideointiin. 3. Tehkää järkevä työnjako, joka edesauttaa pedagogisen tavoitteen toteutumista. 4. Varmistakaa projektin vaatiman teknisen välineistön ja osaamisen saatavuus ja toimivuus. 5. Panostakaa ilmapiiriin ja rentouteen, älkää suorittako! 6. Kill your darlings! älkää hirttäytykö hyviin ideoihin, jotka eivät palvele kokonaisuutta tai ovat liian vaikeita tai työläitä toteuttaa. 7. Julkaiskaa tuotos mediaa ei tehdä pöytälaatikkoon! [13]

2.

Median todellisuus Tiedon lujuuslaskentaa Nykyihminen ei enää seuraa mediaa vaan elää sen kanssa. Puhutaan arjen medioitumisesta. Perinteinen median ja todellisuuden suhdetta koskeva problematiikka on muuttunut monimutkaiseksi. Enää ei riitä, että pohditaan, heijastaako media todellisuutta vai luoko se sitä. Media on keskeinen osa todellisuutta. Silti kysymys median todellisuudesta antaman kuvan oikeellisuudesta on edelleen ajankohtainen varsinkin perinteisessä tiedonvälityksessä. Eri tiedotusvälineet kertovat jatkuvasti tarinaa siitä, millainen on maailma, jossa elämme. Yhä useammin tämä tarina on myös kuvitettu. Kriittinen asennoituminen median antamaan kuvaan maailmasta kuuluu opetussuunnitelmien tavoitteisiin. Nykymaailmassa kriittisyys mediaa kohtaan vaikuttaa jopa itsestään selvältä. Kukapa ei suhtautuisi epäilevästi varsinkin sensaatiolehdistön tarinoihin julkkisten toilailuista. Tutkimustulosten mukaan suomalaiset ovat valveutuneita median käyttäjiä, jotka eivät purematta niele kaikkea lukemaansa, näkemäänsä ja kuulemaansa. Kriittisyyden ottaminen itsestäänselvyytenä ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Kriittisyys ja luotettavuuden epäileminen eivät aina lankea yksiin. Median kohdalla tällainen skeptinen kriittisyys kohdistuu yleensä yksittäisiin juttuihin tai välineisiin, mutta mediakasvatuksesta puhuttaessa koko mediaprosessi tulisi asettaa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Millä edellytyksillä media ylipäätään voi antaa totuudellisen kuvan maailmasta? Tässä on erityisesti huomioitava se, ettei kritiikki suinkaan tarkoita, että pyritään leimaamaan kritiikin kohde epäluotettavaksi. Suomen kielessä sana kritiikki on konnotaatioltaan negatiivinen, ja siihen liittyy ajatus tarkoitushakuisesta mollaamisesta. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Kritiikki pitäisi nähdä pohjimmiltaan positiivisena käsitteenä. Kriittisyys tarkoittaa erilaisten näkökulmien huomioimista siten, että kriittisen tarkastelun jälkeen tietomme tarkasteltavasta kohteesta lepää tukevammalla perustalla. Kritiikki on tiedon lujuuslaskentaa samassa mielessä, kuin rakennusinsinööri laskee kantavien rakenteiden kestävyyden jo ennen talon rakentamista. Vasta kriittisen katseen läpivalaisemien näkemysten päälle voi ryhtyä rakentamaan kestävää käsitystä todellisuudesta. Ikävä kyllä ihmisillä näyttäisi olevan taipumus yliarvioida kriittisen katseensa tarkkuus. Tuskin kukaan myöntää esimerkiksi olevansa altis mainosten vaikutukselle, vaikka luultavasti lähes kaikki meistä ovat. Miten muuten saisimme tietää, mistä tarjousjauhelihan milloinkin ostamme? Ja miksi ihmeessä mainontaan kulutetaan tähtitieteellisiä summia, jos se ei vaikuta ihmisiin? Aivan samoin ihmiset tuntuvat luottavan vankasti omaan kykyynsä tarkastella mediaa kriittisesti, mutta tällainen tietoinen kriittisyys ei [15]

aina tarkoita sitä, etteikö ilmiö vaikuttaisi tiedostamattomalla tasolla. Mediakriittisyytemme on yleensä valikoivaa ja liittyy useimmiten sellaisin aihepiireihin, jotka sotivat omia ennakkokäsityksiämme vastaan. Median totuudenmukaisuuden epäily herää helpommin, jos olemme valmiiksi epäileväisiä. Omille ajatuksillemme myötäsukaisiin uutisiin sen sijaan suhtaudumme huomattavasti suopeammin, jolloin myös kriittinen ote saa väistyä. Esimerkiksi siteerauksille olemme yleensä varsin sokeita, varsinkin jos ne tukevat ennakkokäsityksiämme. Oletamme automaattisesti niiden olevan suoria tallenteita henkilöiden puheista, vaikka näin harvemmin on asian laita. Tämä koskee myös henkilöiden lausumia televisio- ja radio-ohjelmissa, joissa yksittäiset kommentit on useimmiten irrotettu asiayhteydestään ja leikattu tukemaan toimittajan näkökulmaa. Lausumat kenties ovat autenttisia, mutta niiden muodostama kokonaisuus ja konteksti eivät. Autenttisuuden käsite hämärtyy, kun puhe on mediasta. Kriittinen suhtautuminen mediaan on sitä vaikeampaa, mitä enemmän media valtaa tilaa elämästämme. Mistä muualtakaan saisimme tietomme? Ja mistä tarkistaisimme tietojen todenperäisyyden ellemme mediasta? Harvalla on aikaa ja tarmoa saati mahdollisuutta hakeutua alkuperäislähteiden pariin. Sama koskee mediaa itseäänkin. Sekä median kuluttajat että tuottajat elävät samassa medioituneessa maailmassa, jossa toimittajat yhä useammin haastattelevat ja siteeraavat toisia toimittajia saadakseen tolkkua todellisuudesta. merkiksi Big Brother ja muut vastaavanlaiset visailu- ja kilpailuohjelmat saavat käsittämättömän paljon palstatilaa lehdissä. Media luo itse sekä ilmiön että uutisen siitä. Tällaista median luomaa ja ylläpitämää maailmaa on joskus kutsuttu spektaakkeliyhteiskunnaksi.? Mediassa on yleistynyt tapa käyttää toimittajia asiantuntijoina, jotka selittävät maailman ilmiöitä toisille toimittajille ja median kuluttajille. Tähän törmää niin televisiouutisissa kuin lehtien palstoillakin. Samoin media usein ketjuttaa juttujaan ikään kuin jatkosarjaksi, jossa seuraavat osat viittaavat aiempiin. Ottakaa yksi mediaväline lähempään tarkasteluun, ja tutkikaa kuinka paljon se nojaa uutisoinnissaan mediaan ja toimittajiin. Pohtikaa tällaisen medioitumisen vaikutuksia. Siteerausten todistusvoimaa on helppo testata ottamalla esimerkiksi jokin lausuma, joka sijoitetaan erilaisiin asiayhteyksiin. Arvioikaa viitekehyksen vaikutusta viestin sisältöön. Samalla voi pohtia sitä, miksi siteeraaminen on niin yleinen tehokeino mediassa silloinkin, kun kommentin sisältö olisi helppo ilmaista muutenkin. Yksi nykymaailman omituisuuksista on median mediasta tekemien juttujen hurjasti kasvanut määrä. Esi- [16]

Objektiivinen journalismi Hyvältä journalismilta on totuttu vaatimaan objektiivisuutta etenkin uutisissa. Toimittajan pitää raportoida tapahtumista esittämättä itse kannanottoja. Faktat puhukoot puolestaan. Uutisten tehtävänä on tarjota vastaanottajilleen materiaalia, josta nämä voivat rakentaa oman tulkintansa maailmasta. Tällainen käsitys objektiivisesta journalismilta on ihanne, johon pyritään mutta joka ei voi koskaan toteutua. Kyse ei ole siitä, etteivätkö journalistit pyrkisi objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen, vaan ongelma on periaatteellinen tai tekninen. Jokainen tarina on aina kerrottu jostakin näkökulmasta. Jokaisen tarinan voisi kertoa myös toisin. Myös eri välineissä tarinat kerrotaan eri tavalla johtuen kullekin välineelle ominaisista piirteistä. Esimerkiksi kuva ja sana eivät ole milloinkaan täysin vertailukelpoisia. Näkökulmaan sitoutuminen on journalismin välttämätön ominaisuus paitsi välineteknisesti myös siksi, että vasta näkökulma tavallaan tekee tarinan. Media ei pelkästään kuvaa faktoja, vaan asettaa ne johonkin merkitykselliseen viitekehykseen. Jo se, että jokin asia nostetaan uutiseksi, on osa tätä merkityksellistämisen tai kehystämisen prosessia. Objektiivisena uutiskerrontana pidetty muoto on sekin vain konventio, joka on omaksuttu tietynlaista näkökulmaa varten nimittäin objektiiviseksi miellettyä näkökulmaa. Olemme tottuneet pitämään objektiivisena kerrontana sellaista, jossa kertojan näkökulma ja mielipiteet on häivytetty. Silti kertoja on aina läsnä jo aiheenvalinnasta alkaen. Toisaalta voidaan ajatella, ettei objektiivisuutta tarvitsekaan pitää yksittäisten uutisten ominaisuutena, vaan objektiivisuus syntyy koko median yhteisessä Uutiskerronnan konventiot Perinteinen uutismuoto on helppo opettaa ja oppia. Karkeasti muotoiltuna: ensin kerrotaan keskeisin asia ja sitten lisätään yksityiskohtia tärkeistä vähemmän tärkeisiin. Ikiaikaisen opin mukaan lehtiuutinen pitäisi kirjoittaa niin, että se voidaan katkaista mistä kohtaa tahansa. Jokaisen kappaleen pitäisi muodostaa oma kokonaisuutensa siten, että se voidaan poistaa uutisen ymmärrettävyyden kärsimättä. Uutiskielessä ei myöskään sovi käyttää liian pitkiä sanoja tai virkkeitä. Tällaisia muutamia nyrkkisääntöjä noudattamalla kuka tahansa pätevöityy tuota pikaa objektiivisten uutisten kirjoittajaksi. On kuitenkin selvää, etteivät pelkät kerrontakonventiot sinänsä tee uutisesta objektiivista. Pikemminkin perinteinen uutiskerronta luo objektiivisuuden illuusion pelkistämällä informaation minimiin. Esimerkiksi voisi ottaa lehtiotsikon: Auto suistui päin puuta, kuljettaja kuoli. Jokainen on tottunut vastaaviin otsikoihin, mutta moni rypistäisi kulmiaan lukiessaan aamun lehdestä: Naiskuski kuoli hurjasteltuaan metsään. Jälkimmäisessä on epäoleelliseksi miellettyä informatiota kuten kuljettajan sukupuoli ja viittaus heikkoon liikennekuriin. Ensimmäisen otsikon vähäisempi informaatiosisältö ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti objektiivisempaa. Kyse on tulkinnasta: mikä informaatio on tässä tapauksessa oleellista ja siten kai objektiiviseen kuvaukseen kuuluvaa? Esimerkiksi sukupuolen kertomatta jättäminen ei kieli objektiivisuudesta vaan tietystä nykykulttuurin piirteestä ja voiko kulttuurisidonnainen kerronta olla objektiivista? [17]

prosessissa. Hyvää journalismia voisikin verrata tieteen tekemiseen, jossa tieteellinen tieto syntyy vasta tiedeyhteisössä. Tieteen kriteereiksi mainitaan yleensä objektiivisuus, kriittisyys, autonomisuus, julkisuus ja itseään korjaavuus eli edistyvyys. Samat ominaisuudet luonnehtivat tietyin varauksin hyvää journalismia. Objektiivisuus tarkoittaa sitä, etteivät tutkimustulokset heijasta vain yhden tutkijan näkemyksiä vaan perustuvat tutkittavan kohteeseen. Kriittisyys on eri näkökulmien ja näkemysten huomioimista. Autonomisuus edellyttää sitä, etteivät tulokset määräydy ulkopuolisten tahojen esimerkiksi rahoittajien tai muiden intressiryhmien vaikutuksesta. Julkisuusperiaatteen mukaan tulokset on alistettava yhteisön kriittiselle tarkastelulle siten, että joku muu voi toistaa tutkimuksen ja saada saman tuloksen. Näiden piirteiden toteutuminen edellyttää yhteisöä, joka valvoo tutkimuksen kulkua eri vaiheissaan ja korjaa mahdolliset virheet. Näin käsitys tutkittavasta kohteesta tarkentuu jatkuvasti prosessin kuluessa. moninaiset toimitustyön reunaehdot. Journalistisen prosessin hahmottaminen auttaa myös median tuotosten analysointia. Objektiivisuus syntyy journalismin ja sen vastaanottamisen prosessissa. Tämä edellyttää molemmilta osapuolilta mediakulttuurin ymmärtämistä.? Ideoikaa päivän uutisten pohjalta kolme verkkokeskustelun aihetta. Valitkaa niistä paras ja perustakaa sille oma keskusteluryhmänne nettiin. Pohtikaa, mistä hyvä keskustelu syntyy. Vaikka tieteen ja journalismin toimintatapoja voi osaltaan pitää yhteneväisinä, niillä on myös huomattavat eronsa. Journalismin objektiivisuutta pohdittaessa tieteen kriteereihin viittaaminen on kuitenkin sikäli paikallaan, että objektiivisuus kannattaa nähdä pikemminkin prosessin kuin yksittäisen toimittajan ominaisuutena. Muuten esimerkiksi mediatuotosten analysoinnissa päädytään helposti arvostelemaan yksittäisiä juttuja tai toimittajia silloinkin, kun kyse on aidosti journalistisen prosessin ominaisuuksista. Journalistiset ratkaisut eivät useinkaan ole vain toimittajien henkilökohtaisia valintoja, vaan niissä näkyy monen henkilön kädenjälki ja niihin vaikuttavat [18]

nairelativismi Mitä voidaan tietää? Median näkökulmasidonnaisuuden korostaminen voi tuoda haasteita koulutyöhön, sillä vaarana on luisuminen käsitykseen, jossa kaikki tieto on suhteellista. Tällainen äärimmäinen relativismi, jossa mitään totuutta ei ole vaan kaikki tarinat ovat samanarvoisia, istuu huonosti koulumaailmaan. Esimerkiksi kokeet pitää joka tapauksessa korjata, ja opiskelijoille on syytä ainakin yrittää vakuuttaa, että tässä työssä käytetään edes joltisenkin objektiivisia kriteereitä. naiivi realismi Toisaalta relativismin vastapooli, naiivi realismi, ei myöskään houkuta. Naiivin realismin oletus on se, että maailma näyttäytyy meille sellaisena kuin se on. Median tapauksessa tämä näkemys voi johtaa siihen, että uskomme tiedotusvälineiden esittävän meille suoraan todellisuutta sellaisena kuin se on. Varsinkin televisioon kohdistuu usein naiivin realismin mukaisia odotuksia. Totta kai uutiset ovat totta, kun on elävää kuvaakin! naikriittinen realismi Kriittinen realismi korostaa sitä, että maailmasta on mahdollista saada tietoa ja sen voi myös esittää koko lailla totuudellisessa muodossa, kunhan tiedostamme sekä aistiemme että kuvauskeinojemme rajallisuuden. Perehtymällä omien havaintoprosessiemme ominaisuuksiin ja tiedonesitystapojen lainalaisuuksiin voimme minimoida niistä johtuvat vääristymät. Silti emme voi olla koskaan täysin varmoja tietojemme lopullisesta oikeellisuudesta, vaan asioita on punnittava ja tutkailtava yhä uudelleen. Koulumaailmassa kriittisen realismin näkökulma mediaan lienee näistä kolmesta hedelmällisin. [19]

Väline on viesti Kriittisessä media-analyysissa on tärkeää tunnistaa eri tiedotusvälineiden erityispiirteet. Iskulause Väline on viesti on peräisin kanadalaiselta kulttuurin ja viestinnän tutkijalta Marshall McLuhanilta. Hän on lanseerannut myös maailmankylän ajatuksen, jolla hän viittasi sähköisten tiedotusvälineiden yhdistämään maailmaan. Teorioitaan McLuhan alkoi kehitellä jo 60-luvulla, kauan ennen nykyisenkaltaisia tietoverkkoja, joten maailmankylän supistuminen ei suinkaaan ole vasta nettisukupolven ilmiö. McLuhanin mukaan media on ihmisen aistien, mielen ja kehon jatke. Välineen viestiluonnetta voi kuvata sähkölampun avulla. Sähkövalo on informatiivista, mutta sillä ei ole sisällöllistä viestiä. Silti sen vaikutus ympäristöönsä on valtava. Samoin esimerkiksi televisio ja sen katselu muokkaavat kulttuuria tiettyyn suuntaan riippumatta ohjelmien sisällöstä. On tavallaan yhdentekevää, liimaantuvatko ihmiset tv-ruudun ääreen uutislähetyksen vai Big Brotherin vuoksi. Sosiaalisessa mittakaavassa vaikutus on kutakuinkin sama. McLuhan korosti, että mediaa ja teknologiaa ei voi erottaa toisistaan. Tekniikka määrittää ja rajoittaa viestien sisältöä sekä vastaaottokokemusta. Olennaista on, miten väline osallistaa vastaanottajansa. Perinteisistä tiedotusvälineistä kirjoitettu sana, radio sekä elokuvat sisältävät tyypillisesti runsaasti informaatiota, jonka vastaanotossa korostuvat analyyttisyys ja lineaarisuus. Ne säilyttävät välimatkan vastaanottajaansa eivätkä vaadi osallistumista. Sen sijaan puhuttu sana, puhelin ja televisio välittävät yleensä vähemmän informaatiota mutta vetoavat use- ampiin aisteihin samanaikaisesti. Ne ovat mukaansatempaavia ja kutsuvat osallistumaan. McLuhanin näkemyksen mukaan nykyisessä mediakulttuurissa tällaiset välineet ovat keskiössä. Se, mistä me viestejä vastaanotamme, vaikuttaa siihen, miten me niihin suhtaudumme. Esimerkiksi Yleisradion TV1:n pääuutislähetys on edelleen kansan iltahartaus. Siihen luotetaan enemmän kuin muiden televisiokanavien uutisiin. Ehkä Yleisradion luotettavuuteen vaikuttaa se, että sen toimittajilla ei koeta olevan kaupallisia intressejä, vaan kyseessä on valtion virallinen uutiskanava, jolle on laissa määritelty erityistehtävä tiedonvälittäjänä. Voidaan kuitenkin kysyä, voiko kukaan toimia täysin irrallaan talouden ja politiikan vaikutuskentästä. Hämmentävää on sekin, ettei Yleisradion radiouutisia pidetä yhtä luotettavina kuin tv-uutisia, vaikka kyse on samasta yhtiöstä. Minkä takia uutisten kohdalla televisio koetaan radiota luotettavammaksi? Kummassakin uutiset kerrotaan varsin pelkistetyssä muodossa, mutta kenties television kuvamateriaalin todistusvoima nähdään suurempana. Tässä on kyse tietenkin illuusiosta, sillä vanhan sanonnan modernimpi muotoilu yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa saattaa pitää täysin paikkansa. Kysyä myös sopii, miksi televisio uutisvälineenä arvostetaan luotettavuudessaan lehdistön edelle, vaikka painetussa sanassa asioita voidaan usein analysoida ja taustoittaa laajemmin. Ehkä onkin niin, että vähäinen informaatioarvo koetaan luotettavammaksi, koska erehtymisen mahdollisuus katsotaan pienemmäksi kuin laveammassa kerronnassa. Mitä enemmän toimittaja analysoi ja tulkitsee, sitä enemmän hänen voidaan katsoa vaikuttavan uutisen sisältöön. [20]