Henkilöiden olemassaolo ja samuus

Henkilöiden olemassaolo ja samuus Metafysiikka 2 Teemu Siipola (014 272 374) 7. huhtikuuta 2016

Sisältö 1 Johdanto 3 2 Olemassaolo 4 3 Samuus ja sumeus 12 4 Pysyvyys 17 5 Henkilöt 23 5.1 Samuuskriteerit ja epämääräisyys......................... 23 5.2 Henkilön samuus kriteereistä erillisenä tosiseikkana............... 27 5.3 Animalismi ja konstituutio............................. 34 6 Keskustelua 39 2

1 Johdanto Chisholm (1976) väittää, että jos tiedän, että tulevana hetkenä t tietyllä henkilöllä h on tietyt ominaisuudet, ja kysyn tulenko olemaan sama kuin h, tämä kysymys koskee tiettyä tosiseikkaa ja sen todeksi tekevää asiantilaa, joka joko vallitsee tai ei: joko olen tai en ole h hetkellä t. Pyrin tässä esseessä arvioimaan Chisholmin väitettä peilaamalla sitä erilaisiin kantoihin ja lähestymistapoihin koskien olemassaolon, samuuden ja henkilöiden luonnetta. Chisholmin kuvaama samuuskysymys lienee katsottavissa seuraavan skeeman mukaiseksi: Kysymysskeema 1: Oletettakoon yksilöolio x, jolle tulevana ajanhetkenä t pätevät P, Q, R, jne. Onko x sama kuin minä? Kysymysskeeman 1 pohjalta voi muodostaa kysymyksiä ja tarkempia skeemoja määrittämällä x:lle predikoitavia predikaatteja, joista tämän esseen aiheen kannalta eräs keskeinen on mm. on henkilö. Chisholmin väitteen kannalta on olennaista mm. se, onko skeemalla 1 sellaisia kysymysinstansseja, jotka ovat merkitykseltään ja/tai totuusarvoltaan määräytyneitä. Monet katsoisivat myös olennaiseksi kysyä, voiko joihinkin tällaisiin kysymysinstansseihin löytää vastausta, ja onko joillain näistä vastauksista väliä meille henkilöinä. Lähestyn aihetta tarkastelemalla joitakin analyyttisen metafysiikan kirjallisuudessa esiintyviä vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Onko henkilöitä olemassa? Ovatko henkilöt ontologisesti perustavia vai johdannaisia? Voiko samuus olla sumeaa tai suhteellista? Mikä on ajallisen pysymisen ja muutoksen oikea ontologinen analyysi, erityisesti henkilöiden tapauksessa? Pohdin lopuksi, voisiko henkilön pysyvyysehtojen tapauksessa olla mielekästä käsitellä samuusehtoja ja olemassaoloehtoja erikseen, ja pyrin hahmottelemaan miltä tällaisen oletuksen sisältävä kanta koskien henkilön olemassaoloa ja samuutta voisi näyttää. Analyyttisen metafysiikan terminologian suomenkielisistä vastineista löytyy osin niukasti valmiita esimerkkejä. Lista ratkaisuistani näitä koskien löytyy esseen lopusta välittömästi ennen lähdeluetteloa. 3

2 Olemassaolo Quinen periaate, joka kieltää entiteetit vailla samuutta (samuusehtoja), vaikuttaa asettavan samuuden välttämättömäksi ehdoksi olemassaololle. Quine suhtautuukin varsin nuivasti esim. sellaiseen olioon kuin mahdollinen (mutta ei aktuaalinen) kalju mies oviaukossa, koska on hankala päättää onko kyseessä sama vai eri mies kuin mahdollinen lihava mies oviaukossa (Quine 1948). Jos hyväksymme Quinen periaatteen, vaikuttaisi kuitenkin epäilyttävän kehämäiseltä pitää puolestaan olemassaoloa samuuden välttämättömänä ehtona. Tällöinhän yhtäältä hyväksyisimme ontologiaamme olemassa oleviksi vain sellaiset entiteetit, joita kykenemme pitämään samoina itsensä kanssa ja erinä muista, ja toisaalta pitäisimme puhetta itsesamuudesta ja muu-erillisyydestä mielekkäänä vain aktuaalisten eli olemassa olevien entiteettien tapauksessa. Ainakaan lähtökohtaisesti samuus ja olemassaolo eivät vaikuta toistensa synonyymeiltä. Chisholm viittaa Meinongilaista ontologiaa esitellessään mm. siihen intuitioon, että voimme mielekkäästi sanoa kaikkien muslimien palvovan samaa Jumalaa, tai sanoa jostain henkilöstä, että tämä ajattelee tasan kolmea eri satuolentoa, vaikkemme sattuisikaan uskomaan satuolentojen tai muslimien palvonnan kohteen olevan olemassa (Chisholm 1973). Onko minkään tiettyjen entiteettien olemassaololla siis mitään merkitystä sen kysymyksen kannalta, olenko sama kuin tulevana hetkenä t henkilö h? Ehkä kysymyksen voi ymmärtää sellaisessa muodossa, että siihen voi oikeutetusti vastata myöntävästi, vaikka henkilö h ja minä emme kumpikaan ole olemassa hetkellä t. Ehkä jonain kuolemani jälkeisenä ajanhetkenä t voi olla totta väittää, että jossain kirjassa esim. elämänkerrassani esiintyvä henkilö h on sama kuin minä. Mutta kai kysymys edellä esitetyssä muodossa sentään implikoi, että minä eli kysyjä olen olemassa nyt, olin sitten henkilö tai en? Russell saattaisi pitää tällaista väitettä: olen olemassa hölynpölynä. Hänen mukaansa olioista maailmassa ei voi sanoa mitään joka millään tavalla vastaisi olemassaolon käsitettä: Kieli vie harhaan, koska on täysin oikein sanoa kaikki maailman oliot ovat olemassa ja tästä on helppo siirtyä sanomaan tämä on olemassa, koska se on olio maailmassa. Predikaatilla, jonka ei voi edes kuvitella olevan epätosi, ei kuitenkaan ole mitään virkaa. Russell myöntää, että voin merkityksellisesti väittää, että Homeros oli olemassa, mutta näin on hänen mukaansa siksi, että Homeros ei oikeasti ole varsinainen nimi, vaan tietyn kuvauksen (homeeristen runojen kirjoittaja jne.) lyhennys 1. Väitteeni tarkoittaa siis vain sitä, että yksi henkilö kirjoitti kyseiset runot. Mutta jos kohtaisin kyseisen henkilön, ja sanoisin hänestä että hän on olemassa, 1 Kripke kritisoi tätä kantaa nimestä piilevänä kuvauksena. Hänen mukaansa saatamme tosin joskus kiinnittää termin Cicero viittauskohteen käyttämällä jotain kuvailevaa ilmaisua kuten näiden teosten kirjoittaja, mutta kun tämä kiinnitys on tehty, käytämme nimeä Cicero kiinteästi nimeämään kyseisen miehen. Emme käytä sitä nimeämään ketä tahansa joka olisi voinut kirjoittaa kyseiset teokset Ciceron sijasta. Cassius olisi voinut kirjoittaa ne, mutta emme kuvailisi tätä mahdollisuutta sanomalla, että Cassius olisi voinut olla Cicero. Nimeä ja sen viittauskohteen kiinnittävää kuvausta ei siis tule pitää toistensa synonyymeinä. (Kripke 1971.) 4

puhuisin hölynpölyä aivan samoin, kuin jos sanoisin että hän ei ole olemassa. (Russell 1918.) Russellin lähtökohdista siis tämä ja tuo -tapaisten aitojen nimien ym. suorien viittausten kohteista on mieletöntä esittää olemassaoloväitteitä. Jos minä on tällainen suora viittaus, eikä millään tavoin kuvaus, sama pätisi myös sen suhteen. Entä henkilöiden olemassaolo ylipäänsä? Ottamatta vielä kantaa siihen, mitä henkilöt ovat, vaikuttaa lähtökohtaisesti uskottavalta, että olen henkilö korkeintaan siinä tapauksessa, että henkilöitä on olemassa (ts. jos henkilöitä ei ole olemassa, en ole henkilö), ja olen nyt sama henkilö kuin henkilö h tulevana hetkenä t korkeintaan siinä tapauksessa, että olen nyt henkilö. Jos nämä väitteet pitävät paikkansa, niin henkilöiden olemassaolo vaikuttaa varsin relevantilta seikalta kysymysskeema 1 noudattavien kysymysten kannalta. Ehkä väitteeni olemassaolostani on Russellinkin näkökulmasta mielekäs, jos viittaan itseeni juuri tietynlaisena oliona esim. ajallisesti pysyvänä henkilönä, jolla on tietyt essentiaaliset ominaisuudet. Tällainen väitehän saattaa olla epätosi: saattaa olla, ettei maailman inventaarioon sisälly kyseisen kuvauksen täyttävää oliota. Vai saattaako sittenkään? Mitä jos mitään merkitsee väite, että jonkinlaisia olioita kuten esim. henkilöitä on olemassa tai että niitä ei ole olemassa? Russell vastaa tähän rajaamalla olemassaolon propositiofunktion ominaisuudeksi. Propositiofunktio on hänen mukaansa mikä tahansa ilmaus kuten x on mies, joka sisältää yhden tai useamman määrittelemättömän konstituentin, ja josta tulee propositio heti, kun nämä konstituentit määritellään. Propositiofunktiosta voi sanoa, että se on aina, joskus tai ei koskaan tosi, ja sitä voi vastaavasti kutsua välttämättömäksi, mahdolliseksi tai mahdottomaksi. Russellin mukaan yleiset propositiot kuten Kaikki kreikkalaiset ovat ihmisiä väittävät, että kaikki tietyn propositiofunktion arvot ovat tosia. Hän liittää olemassaolon perusmerkityksen käsitteisiin joskus ja mahdollinen: Olemassaolo on propositionaalifunktion mahdollisuus. On olemassa henkilöitä tarkoittaa siis, että propositiofunktio x on henkilö on mahdollinen, eli toteutuu yhdellä tai useammalla x:n arvolla. Väite ei siis suoranaisesti viittaa yhteenkään henkilöön, kuten ei myöskään väite yksisarvisia ei ole olemassa sano mitään koskien yhtäkään yksisarvista. (Russell 1918.) Tällaisella analyysillä Meinongilaisuudesta luopunut Russell siis pyrkii säilyttämään olemassaoloväitteen mielekkäänä oli se sitten tosi tai epätosi. Kuinka sitten ratkaista onko väite tosi vai ei toteutuuko x on henkilö joillakin x:n arvoilla? Kuten Quine (1948) huomauttaa, periaatteesta oleminen on muuttujan arvona olemista ei ole tässä juuri hyötyä: se testaa vain jonkin annetun opin tai huomautuksen yhteensopivuutta aiemman ontologisen standardin kanssa. Quinen mukaan pidämmekin ontologisia väitteitä joko triviaalisti tosina tai triviaalisti epätosina, sillä ontologiamme on koko sen käsiteskeeman perusta, jolla tulkitsemme kokemuksiamme, ja voimme arvioida väitteitä vain tämän käsiteskeeman puitteissa. Kvantikaation muuttujat jokin, ei mikään, kaikki ulottuvat koko ontologiamme yli. Jonkin olettaminen entiteetiksi on sen pitämistä muuttujan arvona. Niinpä esittäessämme väitteitä sitoudumme tiettyyn ontologiseen oletukseen, joss. tämän oletuksen kohteen täytyy katsoa kuuluvan niihin entiteetteihin, joiden yli muuttujamme ulottuvat, jotta väitteemme olisi tosi. (Quine 1948.) Jos siis sitoudumme henkilöiden olemassaoloon muodostamalla niitä koskevia väitteitä, sitoudummeko myös johonkin henkilöyteen joka on kaikille henkilöille yhteistä? Quine kieltää näin käyvän. Väite jotkin koirat ovat valkoisia on hänen 5

mukaansa tosi, jos sidottu muuttuja jokin ulottuu joidenkin valkoisten koirien yli: koiruutta tai valkoisuutta ei tarvita. Sitoudumme ontologisesti yleiseen punaisuuteen vain jos erikseen sanomme, että on olemassa jotain, mikä on yhteistä punaisille taloille ja auringonlaskuille. (Quine 1948.) Edellä sanottu käynee eräänlaiseksi vastaukseksi siihen, miten saamme selville olemmeko ontologisesti sitoutuneita henkilöihin eli vastaamaan myöntävästi kysymykseen siitä, onko henkilöitä olemassa. Mutta oikeastaan kai halusimme tietää, että mihin kaikkeen meidän olisi syytä tai olisi järkevää sitoutua ontologisesti, ja ovatko yksisarviset tai henkilöt tai henkilöys mukana tässä porukassa. Quinen (1948) mukaan hyväksymme ontologian periaatteessa samoin kuin tieteellisen teorian: jos olemme järkeviä, omaksumme yksinkertaisimman käsiteskeeman, johon raaka kokemusdata on mahdollista sovittaa. Quine kuitenkin myöntää, ettei yksinkertaisuus ole ohjaavana periaatteena yksiselitteinen. Sekä yksittäisistä subjektiivisista aistimuksista puhuvalla fenomenalistisella käsiteskeemalla että ulkoisista olioista puhuvalla fysikalistisella käsiteskeemalla on oma erityinen yksinkertaisuutensa. Fenomenalistisesta näkökulmasta fysikaalisten olioiden käsiteskeema on käyttökelpoinen myytti, joka on kirjaimellista totuutta yksinkertaisempi: Fysikaaliset oliot ovat postulaatteja, jotka yksinkertaistavat kokemusvirtamme käsitteellistämistä. Sama koskee puolestaan fyysisten olioiden attribuuttien tai luokkien ontologiaa fysikaalisesta näkökulmasta. Kysymys siitä, mikä ontologia tulee omaksua on Quinen mukaan avoin, ja suvaitsevaisuus ja kokeileva asenne ovat paikallaan. (Quine 1948.) Jos jotenkin onnistuisimme Quinen kuvaamien suuntaviivojen mukaisesti löytämään tyydyttävän vastauksen kysymykseen siitä, mihin meidän on syytä tai järkevää sitoutua ontologisesti, voimmeko vielä mielekkäästi esittää jatkokysymyksen koskien tuloksena olevan ontologian paikkansapitävyyttä eli yhteneväisyyttä todellisuuden kanssa? Quinen edellä esitetyt huomiot vaikuttavat viittaavan fenomenalistiseen näkökulmaan ensisijaisena, ja asettavan sen eri asemaan kuin siitä johdetut käyttökelpoiset myytit. Voimmeko ehkä pitää fenomenologista näkökulmaa jotenkin läheisemmin todellisuutta vastaavana? Pari vuotta myöhemmässä artikkelissaan Quine (1950) ilmaisee kantansa varsin kategorisesti: Emme voi irrottautua käsiteskeemastamme ja verrata sitä objektiivisesti ei-käsitteelliseen todellisuuteen. Niinpä on merkityksetöntä kysyä, peilaako käsiteskeemamme korrektisti todellisuutta. Standardimme skeemamuutosten arviointiin ei Quinen mukaan ole korrespondenssi vaan käytäntö. Käsitteet ovat kieltä, ja kielen tarkoitus on kommunikaation tehokkuus. Tämän tarkoituksen edistämiseksi voimme vähitellen muokata käsiteskeemaamme, siihen samalla pakostakin samalla nojaten. (Quine 1950.) Tässä siis Quine asettaa kommunikaation tehokkuuden aiemmassa artikkelissaan mainitseman yksinkertaisuuden periaatteen rinnalle. Nämä varmaankin käyvätkin usein käsi kädessä, jos eivät välttämättä aina. Myös Carnap(1950) esittää ontologisten kysymysten ratkaisua koskien näkemyksen, joka korostaa suvaitsevaisuutta koskien ontologisia sitoumuksia sekä käytännöllisiä perusteita näiden standardina. Hänen mukaansa halutessamme puhua uudenlaisista entiteeteistä meidän on otettava käyttöön uusia sääntöjä noudattava uusi puhetapa: rakennettava kielellinen viitekehys. Aluksi on esiteltävä uusi yleistermi eli korkeamman tason predikaatti uudentyyppisille entiteeteille. Se sallii meidän sanoa jonkin entiteetin kuuluvan kyseiseen lajiin (esim. punai- 6

nen on ominaisuus, viisi on numero). Sitten esitellään uudentyyppiset muuttujat, joiden arvoja uudet entiteetit ovat, ja joiden avulla näitä koskevia yleisiä lauseita voidaan muotoilla. Uuden viitekehyksen puitteissa esitetyt kysymykset koskien joidenkin entiteettien olemassaoloa ovat Carnapin katsannossa sisäisiä kysymyksiä, jotka muotoillaan uuden viitekehyksen ilmaisumuotojen avulla. Esimerkiksi aika-avaruudellisia olioita ja tapahtuvia koskevan kielen ja viitekehyksen puitteissa voimme kysyä näitä olioita koskevia kysymyksiä, joihin vastataan empiirisellä tutkimuksella tiettyjen todistusaineiston arviointia koskevien sääntöjen mukaisesti. Tässä viitekehyksessä jokin tunnistetaan todelliseksi olioksi tai tapahtumaksi siten, että se sisällytetään onnistuneesti olioiden järjestelmään: sovitetaan muiden olioiden joukkoon tiettyyn aika-avaruussijaintiin viitekehyksen sääntöjen mukaisesti. Numeroiden järjestelmän viitekehyksessä sisäiset kysymykset puolestaan ratkaistaan loogisella analyysillä, ja vastaus sisäiseen kysymykseen koskien numeroiden olemassaoloa seuraa triviaalisti esim. analyyttisestä lauseesta viisi on numero. (Carnap 1950.) Entä kysymys siitä, onko numeroita tai aika-avaruudellisia olioita ylipäänsä olemassa? Carnapin mukaan kysymykset koskien koko kyseisten entiteettien järjestelmän olemassaoloa kokonaisuudessaan ovat ulkoisia. Vain losot kysyvät tällaisia. Mutta tällaiset kysymykset, kuten kiista realistien ja idealistien välillä, on Carnapin mielestä ratkeamaton, sillä reaalisuus tieteellisessä merkityksessä on vain järjestelmän eräänä elementtinä olemista, eikä tätä käsitettä voi merkityksellisesti soveltaa järjestelmään itseensä. Samoin yhden väittäessä ja toisen kieltäessä, että numerot ovat reaalisia entiteettejä, Carnap ei näe mitään mahdollista todistusaineistoa, jota molemmat kiistakumppanit pitäisivät relevanttina, ja joka löytyessään edes tekisi toisesta vaihtoehdosta todennäköisemmän. Carnap epäileekin, että vaikka kysymys esitetään teoreettisen kysymyksen muodossa, se onkin käytännöllinen kysymys koskien sitä, hyväksymmekö edelleen käyttöömme kyseisen viitekehyksen ilmaisumuotoineen. Olioviitekehyksen hyväksyjä ei siis ole hyväksynyt mitään uskomusta koskien oliomaailman todellisuutta, koska sellaista mahdollista uskomusta ei Carnapin mukaan ole: teesiä koskien oliomaailman reaalisuutta ei voi muodostaa oliokielessä eikä ilmeisesti missään muussakaan teoreettisessa kielessä. Hyväksymisen kohteena on vain tietty kieli eli tietyt säännöt väitelauseiden muodostamiselle, testaamiselle ja hyväksymiselle. Olennaisia tekijöitä oliokielen hyväksymiselle ovat mm. kielen käytön tehokkuus, hedelmällisyys ja yksinkertaisuus, jotka määräytyvät niistä tarkoituksista, johon kieltä aiotaan käyttää. Se kuinka hedelmällinen jne. tietty viitekehys on tiettyihin tarkoituksiin on tosin teoreettinen kysymys, mutta siihen ei ole kyllä- tai ei -vastausta. (Carnap 1950.) Carnapin lähtökohdista näyttäisi siis siltä, että lososesti asennoitunut kysymys koskien sitä onko henkilöitä (oikeasti, todella, jne.) olemassa, on teoreettisena kysymyksenä pseudokysymys vailla kognitiivista sisältöä. Tämä vastaus vaikuttaa olevan samoilla linjoilla, kuin se, minkä Quine antoi kysymykseen koskien käsiteskeemamme ja todellisuuden vastaavuutta. Miten sitten Carnapin valossa käy kysymyksellemme koskien henkilön samuutta? Ilmeisestikin jos olemme katsoneet käytännöllisesti perustelluksi ottaa käyttöön henkilöistä puhuvan viitekehyksen, niin esimerkiksi kysymys onko yksikään henkilö h tulevana hetkenä t sama kuin minä (joka voi viitekehyksen sääntöjen mukaan olla parafraasi kysymyksestä olenko minä olemassa hetkenä t), on tämän viitekehyksen sisäinen kysymys. Vastaus siihen on ehkä 7

triviaali, tai ainakin tapa vastauksen löytämiseksi tiedossa, olettaen että viitekehys sisältää riittävät säännöt vastauksen muodostamiseksi ja testaamiseksi. Ontologiset kriteerit henkilön samuudelle siis palautuvat kielellisen viitekehyksen määrittelemiksi empiirisiksi ja/tai analyyttisiksi kriteereiksi. Vastaus viitekehyksen sisäiseen kysymykseen siitä, onko henkilöitä olemassa, lienee triviaalisti myöntävä 2. Sama kysymys viitekehyksen ulkoisena on puolestaan joko pseudokysymys tai sitten käytännöllinen kysymys koskien viitekehyksen omaksumista tai viimeksimainittuun liittyvä teoreettinen kysymys koskien viitekehyksen käyttökelpoisuutta eri tarkoituksiin. Kuinka uskottavia tällaiset ontologiset lähestymistavat ovat henkilöiden olemassaolon kysymykseen sovellettuna? Sekä Quinen että Carnapin lähestymistapa vaikuttaa lähtökohdiltaan empiristis-kielelliseltä sikäli, että lähtökohtana on fenomenaalinen kokemusvirtamme, jota käsitteellistämme parhaaksi katsomillamme tavoilla. Mutta entä kun kyse ei ole mistä tahansa ulkomaailmaan postuloimistamme olioista vaan meistä itsestämme: subjektista eli näiden fenomeenien kokijasta? Voimmeko tässäkin tapauksessa pitää vastausta kysymykseen olemassaolostamme, yksilöitymisestämme, samuudestamme ja pysyvyydestämme pelkästään kielellisten viitekehyksiemme tai käsiteskeemojemme stipulomana ja tämän vuoksi enemmän tai vähemmän triviaalina, konventionaalisesti ratkeavana? Ovatko sellaiset kysymykset, jotka pyrkivät kohdistumaan johonkin syvällisempään metafyysiseen ei-konventionaaliseen tosiseikkaan koskien esim. tulevaa olemassaoloani todellakin vailla kognitiivista sisältöä olevia pseudokysymyksiä? Monilla on ilmeisesti voimakkaita intuitiota sen puolesta, että tällaiset kysymykset ovat mielekkäitä. Ehkä tällaiset intuitiot ovat osaltaan alussa esitetyn Chisholmin väitteen taustalla. Joka tapauksessa Carnapin esittämä viitekehys-malli, vaikka vaikuttikin perusasenteeltaan läheiseltä Quinen ajattelulle, joutui tämän hyökkäyksen kohteeksi. Yablo (1998) kuvaa Quinen kolmipiippuista vastinetta seuraavasti. Ensiksikin Quine näkee Carnapin jaottelun sisäisten ja ulkoisten kysymysten välillä liittyvän analyyttisten ja synteettisten lauseiden väliseen jakoon, minkä Quine hylkää. Yablo tosin huomauttaa, ettei analyyttisillä olemassaoloväitteillä ole erityistä taipumusta olla ulkoisia Carnapin merkityksessä, eivätkä kaikki ulkoiset olemassaoloväitteet (esim. on olemassa aineellisia olioita) ole analyyttisiä. Quinen kritiikki kuitenkin pätee Yablon mukaan siksi, että analyyttisen ja synteettisen erottelu näyttelee olennaista osaa viitekehyksen käsitteessä itsessään. Viitekehyksen säännöt väitelauseiden muodostamiselle ovat Carnapin mallissa analyyttisten lauseiden asemassa: ne eivät voi olla väärässä. Mutta Quinen mukaan mikä tahansa havainto voi opillisesta ja metodologisesta kontekstista riippuen vahvistaa tai horjuttaa mitä tahansa lausetta, joten pelkästään merkityksen perusteella välttämättä oikeille väitteidenmuodostussäännöille ei jää sijaa. Quinen toinen kritiikki kohdistuu siihen, että päätös omaksua viitekehys on samalla päätös omaksua sääntö, jonka mukaan tiettyjen entiteettien olemassaoloa koskeva väite on esitettävissä tietyissä havainto-olosuhteissa. Jos näiden olosuhteiden tiedetään vallitsevan, kyseessä on samalla päätös väittää näiden entiteettien olevan olemassa. Viitekehyksen omaksuminen on siis sittenkin käytännössä kyseisten 2 Yablo (1998) väittää, että X-viitekehyksen sisäisenä vastaus kysymykseen onko X-tyyppisiä entiteettejä olemassa, on kaikissa mielenkiintoisissa tapauksissa myöntävä, sillä miksi hyväksyä X-viitekehys jos sitten ei olisi X:iä joista puhua. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa koskien esim. Parsonsin(1979) määrittelemää olemassa olemattomia olioita koskevaa viitekehystä. 8

olemassaolouskomusten hyväksymistä 3. Kolmannessa kritiikissään Quine vetoaa siihen, että yksinkertaisuuden, soveltuvuuden ja hedelmällisyyden kaltaiset piirteet ovat juuri niitä, joihin tieteessä viitataan perusteina suosia tiettyä teoriaa ja tiettyä maailmankuvaa: ne eivät ole pelkästään käytännöllisiä näkökohtia. Quine siis päätyy siihen, että Carnapin postuloimat puhtaasti käytännöllinen ulkoinen asennoitumistapa ja puhtaasti kielellisiä sääntöjä noudattava sisäinen asennoitumistapa ovat molemmat mielikuvituksen tuotteita. Väitteissä koskien tietyntyyppisiä entiteettejä on kyse erottamattomasta sekoituksesta merkityksiä ja tosiasioita. (Yablo 1998.) Yablon mukaan tavallinen käsitys on se, että Quine onnistui ratkaisevasti kumoamaan Carnapin mallin, ja näin avasi tien metafysiikan paluulle Quinen oman projektin 4 puitteissa. Tässä projektissa ontologiseen totuuteen pyritään työstämällä yleistä teoriaa maailmasta tieteen ja losoan tarjoamin työkaluin, ja sitoutumalla ontologisesti niihin olioihin, jotka tämän parhaan teorian totuus edellyttää. Mutta Yablo näkee perusajatuksen Carnapin viitekehyksen käsitteessä ja jaottelussa sisäisten ja ulkoisten kysymysten välillä olleen tarjota sellainen konteksti, jossa muodostetaan tiettyjä väitteitä tietyissä tilanteissa välittämättä lainkaan näiden väitteiden totuudesta missään viitekehyksistä riippumattomassa merkityksessä. Yablo huomauttaa, että meillä ei ole syytä sitoutua parhaan teoriamme elementteihin, jos ne sisältyvät kyseiseen teoriaan vain sen vuoksi, että on jotain hyötyä teeskennellä niiden olevan olemassa. Mutta Yablon mukaan teorioihimme sisältyy juuri tällaisia metaforisia elementtejä mm. siksi, ettei niille ole kirjaimellisia vaihtoehtoja tai että niillä on kognitiivisesti edullisia esityksellisiä ominaisuuksia. On hänen mukaansa myös sellaisia tapauksia, joissa tietyn ilmauksen metaforinen totuudellisuus on huomattavissa, ennen kuin osaamme sanoa, mitä tiettyjä totuuksia se ilmaisee. Quinen projekti joutuu Yablon mukaan laskemaan sen perusteettoman oletuksen varaan, että nämä syyt metaforisten ilmausten mukaan ottamiselle ovat lyhytikäisiä, ja että kaikki teoreettisesti tärkeä sisältö saa lopulta kirjaimellisen ilmaisun. Kirjaimellisen ja metaforisen raja on niin pahamaineisen häilyvä, että Yablo pitää kaikkia pyrkimyksiä erotella metaforinen sisältö sen poistamista tai erityiskäsittelyä varten tuhoon tuomittuina, kuten on tätä myöten myös Quinen projekti. Se taas oli Yablon mukaan ainoa menetelmä, jolla oli mitään toivoa liittää uskottavia totuusarvoja metafyysisiin olemassaoloväitteisiin, joten näillä väitteillä ei ole kuin olekaan mitään virkaa. (Yablo 1998.) Vaikuttaa kuitenkin uskomattomalta, etteikö teorioihimme sisältyisi lainkaan ilmaisuja, jotka voimme riittävin perustein luokitella selkeästi metaforisiksi tai selkeästi kirjaimellisiksi. Se että on olemassa paljon rajatapauksia, ei vaikuta Quinen projektin kannalta kohtalokkaalta. Ei ehkä ole mielekästä sisällyttää näitä rajatapauksia ontologiaamme jonkinlaisiksi sumeiksi olioiksi, mutta voimme sen sijaan pitäytyä selkeästi kirjaimellisissa tapauksissa, ja rajata muut ontologisten sitoumustemme ulkopuolelle: Ei kai meidän muutenkaan ole Quinen lähtökohdista järkeä haaveilla kattavuudesta ontologiamme ja todellisuuden välisessä korrespondenssissa. 3 Carnapin mallissa vaikuttaa myös oudolta se, miten eri viitekehyksiä voi vertailla: miten esim. niiden tehokkuudesta ja hedelmällisyydestä voidaan keskustella. Ilmeisesti on jonkinlainen viitekehys-viitekehys. Mutta vaikuttaisi siltä, että viitekehyksen hedelmällisyyden ym. arvioinnissa on tärkeää tietää millaiseen ontologiaan ja millaisiin väitteisiin kyseisen viitekehyksen omaksuminen meidät sitouttaa. Näin ollen viitekehysviitekehyksessä pitäisi voida keskustella eri viitekehysten entiteeteistä, jolloin alkaa näyttää epäselvältä, miksi emme voisi vain käyttää tätä viitekehys-viitekehystä ja unohtaa erilliset yksittäiset viitekehykset. 4 Yablo tosin tähdentää, että kyse on Quinesta sellaisena kuin häntä yleensä luetaan. 9

Lisäksi on mahdollista epäillä Yablon arviota siitä, ettei Quinen menetelmän lisäksi ole mitään muuta uskottavaa tapaa arvioida ontologisten eksistenssiväitteiden totuutta. Ei ainakaan ole lähtökohtaisesti ilmeistä, että Chisholmin tapa viitata tässä tarkoituksessa Moorelaisiin faktoihin on vailla mitään uskottavuutta. Jos kuitenkin kävisikin siten, että kysymys koskien henkilöiden olemassaoloa osoittautuu syvänä metafyysisenä kysymyksenä merkityksettömäksi, saattaa silti löytyä muita mielekkäitä metafyysisiä kysymyksiä koskien henkilöiden olemisen tapaa. Eräs tällainen voi olla seuraava: Ovatko henkilöt olemassa perustavasti tai ovatko henkilöt perustavia olioita? Ehkä tämä olikin se, mitä oikeasti halusimme kysyä. Tällaisiin perustavuutta koskeviin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Schaerin (2009) edustama uus-aristotelinen metafysiikka. Sen mukaan metafysiikan tehtävänä ei ole Quinelaisittain toimittaa rakenteetonta listaa maailman entiteeteistä, vaan muodostaa hierarkia: sanoa mikä perustaa mitä. Schaerin mukaan olevan muodostavat perustat, perustamissuhteet ja perustetut entiteetit. Viimeksimainituissa on kyse ontologisesti ilmaisesta lounaasta, joten Occamin partaveitsi ei enää kiellä meitä postuloimasta niitä runsain määrin, kunhan ne perustuvat harvoille perustoille. Schaerin ontologista sallivuutta kuvastaakin se, että hän valittaa nykyisten olemassaoloa koskevien debaattien olevan triviaaleja: kyseessä olevat entiteetithän ilmiselvästi ovat olemassa! Hän esittää numeroiden olemassaololle seuraavan todistuksen: On olemassa alkulukuja, joten on olemassa numeroita. Se että on olemassa alkulukuja, on Schaerin mukaan Moorelaisesta varmuudesta osallinen matemaattinen truismi. Hän todistaa samaan tapaan myös ominaisuuksien, aitojen osien ja jopa Sherlock Holmesin olemassaolon. Viimeksimainittu on tosin ktiivinen hahmo, mutta on olemassa ihan tavanomaisessa merkityksessä, joskaan ei tietenkään perustavana, vaan mielestä riippuvaisena. (Schaer 2009.) Schaerinkaan mukaan ihan kaikkea ei kuitenkaan ole olemassa, joten herää epäilys siitä, etteikö Quinelainen eksistenssikysymys kuitenkin olisi ensisijainen. Eikö kysymystä perustavuussuhteista kannata esittää vasta kun tiedämme mitä ylipäänsä on olemassa? Schaer pyrkiikin osoittamaan nämä kysymykset väistämättä toisiinsa kietoutuneiksi. Hän tunnistaa Quinen metodissa viisi vaihetta, ja argumentoi jokaisen niistä edellyttävän vastauksia perustavuutta koskeviin kysymyksiin (Schaer 2009). Mitä perustavuus sitten oikein tarkoittaa? Schaer katsoo, ettei se ole analysoitavissa, vaan tarpeellinen primitiivinen käsite johon myös fysikalisti nojautuu väittäessään perustavien ominaisuuksien ja seikkojen olevan fysikaalisia. Entiteetti X on perustava joss. mikään ei perusta X:ää. Muuten X on johdannainen. X on olemassaoleva (existent) joss. X on perustava tai johdannainen. X on yhtenäinen kokonaisuus joss. X perustaa kaikki aidot osansa. X on pelkkä aggregaatti joss. jokainen X:n aito osa perustaa X:n. X ja Y ovat keskenään riippuvaisia (interdependent) joss. on olemassa yhtenäinen kokonaisuus, jonka aitoja osia X ja Y ovat. Perustamissuhde on loogiselta rakenteeltaan kaksipaikkainen predikaatti, jota Schaer merkitsee symbolilla \. X\Y tarkoittaa että X perustaa Y:n. Kyseinen perustamiskäsite on suhteellinen ja osittainen: x\y ja y\z ovat keskenään yhteensopivia väitteitä, kuten myös x\y ja z\y, x:n ollessa eri kuin z. (Schaer 2009.) Edellä sanotun perusteella lienee ilmeistä, että kysyessämme Schaerilta onko henkilöitä olemassa, hän sanoisi vastauksen olevan triviaalisti myöntävä. Vastaus kysymykseen henkilöiden 10

(ja luultavasti minkä tahansa mihin saatamme viitata itseemme viitatessamme) perustavuudesta sen sijaan olisi kieltävä ainakin Schaerin omassa uus-aristotelismin versiossa. Eikö siinä, olenko olemassa nyt tai olenko olemassa tulevana hetkenä t, siis ole kyse mistään sen perustavammasta seikasta kuin ontologisesta ilmaisesta lounaasta? Voimme jälleen viitata tässä yhteydessä niihin intuitioihin, joiden mukaan kyseessä on oltava jokin syvällinen metafyysisesti tosiseikka, eikä konventionaalinen päätös, tai jotain ontologisesti niin kevyttä, ettei edes Ockhamin partaveitsi vaivaudu leikkuupuuhiin. Schaerin tapa tarkastella eksistenssiväitteitä triviaaleina, tuo myös epäilyttävästi mieleen Carnapin viitekekehys-sisäiset kysymykset. Voisiko uus-aristotelista metafysiikkaa ehkä tarkastellakin vain eräänä viitekehyksenä tarkasti määriteltyine sääntöineen perustavuussuhteista ja johdannaisista elementeistä puhumiselle tai ainakin sen diskurssia sisäisenä Yablon esittämässä löyhemmässä sisäisyyden merkityksessä? Schaer pyrkii vastaamaan epäilyyn siitä, että hänen päättelyssään alkulukujen olemassaolosta numeroiden olemassaoloon olla-verbin merkityksenä olisi alkulukujen tapauksessa jokin numeroviitekehyksen sisäinen olemassaolo, ja numeroiden tapauksessa puolestaan ulkoinen. Hänen mukaansa mistään monitulkintaisuudesta ei ole kielellistä todistusaineistoa. (Schaer 2009.) Mutta ehkäpä merkitys onkin molemmissa tapauksissa viitekehyksen sisäinen: nimittäin johdannaisista elementeistä puhuvan viitekehyksen. Onko perustavuutta ja johdannaisuutta olemassa? Uus-Aristotelistille vastaus olisi oletettavasti triviaalin myöntävä. Mutta jos tästä kiisteltäisiin teoreettisena kysymyksenä, vaikuttaa vaikealta kuvitella mikä olisi sellainen todistusaineisto, jota kiistan molemmat osapuolet pitäisivät relevanttina. Kysymys alkaa siis vaikuttaa Carnapilaisittain ulkoiselta, ja Schaerin perustavuus-puhe puolestaan viitekehyksen sisäiseltä. Jos siis tulkitsisimme kysymyksen henkilöiden olemassaolosta syväksi metafyysiseksi kysymykseksi koskien omaa olemassaoloamme, minkä kysymyksen suhteen konventionaaliset ratkaisut ovat täysin epäolennaisia, tyydyttäisikö meitä Uus-Aristotelistinen vastaus tähän kysymykseen? Jos otamme Schaerin olemassaolotodistukset malliksi, vaikuttaa siltä että voisimme todistaa henkilöiden olemassaolon triviaalisti jotenkin seuraavaan tyyliin: Minulla on henkilöllisyystodistus, niinpä henkilöitä on olemassa. Tällaisen vastauksen jälkeen kysymys siitä, ovatko henkilöt varteenotettavia ontologisia entiteettejä, joille on löydettävissä määräytyneet samuusehdot, vaikuttaa olevan yhtä avoinna kuin aiemminkin. Siirrymme seuraavaksi tarkastelemaan kysymystä tällaisista samuusehdoista, ja samuuden määräytyneisyydestä ylipäänsä. 11

3 Samuus ja sumeus Lewisin (1986) mukaan samuuden kanssa ei ole koskaan ongelmia: mikään ei voi epäonnistua olemasta sama itsensä kanssa, eivätkä mitkään kaksi oliota voi onnistua olemaan samat keskenään (Lewis 1986). Onko kysymyksemme samuudesta tulevan henkilön h kanssa siis triviaali? Ainakin samuusväitteiden luonne on askarruttanut losofeja, eivätkä kaikki ole ihan vakuuttuneita tilanteen selkeydestä olioiden itsensäkään tasolla. Chisholmin mukaan käytämme ilmaisua A on sama kuin B löyhässä merkityksessä silloin, kun voimme konsistentisti sanoa, että A:ta koskien pitää paikkansa jokin, mikä ei pidä paikkansa B:tä koskien. Tässä löyhässä merkityksessä kutsumme usein osaa kokonaisuudeksi, esim. tienpätkää tieksi tai junan osaa junaksi. Samoin sanomme joskus on sama kuin, kun tarkoitamme on samantyyppinen kuin. (Chisholm 1976) Samoin jos väitän olevani vähän mutten paljon sama kuin tulevana hetkenä t henkilö h, niin en varmaankaan puhu numeerisesta samuudesta, vaan jostain löyhemmästä samankaltaisuudesta. Mutta voisinko oikeutetusti väittää, että on sumeaa, olenko (numeerisesti) sama kuin h hetkellä t? Evansin (1978) mukaan joskus todella väitetään maailman olevan itsessään sumea: että on sumeasti rajautuneita olioita, ja väitetään myös, että kaikilla samuusväitteillä ei tämän vuoksi ole määrättyä totuusarvoa (Evans 1978). Jos näin on, ja jos itse kuulun tällaisten sumeasti rajautuneiden olioiden joukkoon, voi myös väite samuudestani h:n kanssa kuulua näiden totuusarvoltaan määräytymättömien väitteiden joukkoon. Evans kuitenkin vaikuttaa esittävän argumentin, jonka mukaan oletus että on epämääräytynyttä, onko a sama kuin b, johtaa ristiriitaan. Voimme päätellä oletuksen perusteella, että b:lle pätee, että on epämääräytynyttä onko se sama kuin a. Ei kuitenkaan ole epämääräytynyttä onko a sama kuin a, josta voimme päätellä, että a:lle ei päde, että on epämääräytynyttä, että se on sama kuin a. Leibnizin lakiin nojaten voimme siis päätellä, että a ei ole sama kuin b, mikä on ristiriidassa oletuksen kanssa. Premissiksi voi myös ottaa, että on määräytynyttä että on epämääräytynyttä että a on sama kuin b, jolloin johtopäätöksenä on, että on määräytynyttä, että ei ole siten, että a on sama kuin b. (Evans 1978.) Lewisin (1988) mukaan Evansin lyhyessä artikkelissa on koira haudattuna. On selvästikin olemassa sumeita samuusväitteitä, joiden sumeus perustuu niissä esiintyvien termien monitulkintaisuuteen. Jos sumeus ymmärretään semanttiseksi epämääräytyneisyydeksi, Evansin argumentissa käsitellään virheellisesti keskenään ekvivalentteina väitteitä tyyppiä on sumeaa onko a... ja a on sellainen, että on sumeaa onko se... Väitteille jotka ovat sumeita semanttisen epämääräytyneisyyden merkityksessä, on useita vaihtoehtoisia selviä (ei-sumeita) tulkintoja, ja tällaisiin väitteisiin kohdistuvana ilmaisu on sumeaa, onko... koskee asiantilaa, joka vallitsee joidenkin muttei kaikkien näiden tulkintojen mukaan. Tällainen ilmaisu ei 12

ole ekvivalentti ilmaisun tyyppiä a on sellainen, että on sumeaa onko se... kanssa. Lewisin mukaan Evans itsekin pitää argumenttiaan ilmeisen virheellisenä: sen johtopäätöshän kieltäisi paitsi sumeat oliot, myös mielekkäät sumeat samuusväitteet, joita tiedämme esiintyvän. Mutta sumeiden olioiden kannattajalta puuttuu edellä esitetty analyysi siitä, miksi argumentti on virheellinen: tämä analyysihän perustuu käsitykseen sumeudesta semanttisena epämääräisyytenä. Evansin tarkoituksena onkin Lewisin mukaan viitata juuri tähän seikkaan: ilmeisesti sumeiden olioiden kannattajilta puuttuu tapa torjua argumentin ilmeisen epätosi johtopäätös. (Lewis 1988.) Lewisin (ja ilmeisesti Evansin, jos Lewisin analyysi pitää paikkansa) kritiikki sumeisiin olioihin uskovia kohtaan ei kuitenkaan vakuuta. Viimeksimainituilta puuttuu nimittäin Lewisin esittämä tapa analysoida argumentin virheellisyyttä vain, jos he uskovat pelkästään sumeisiin olioihin, eivätkä myös semanttiseen sumeuteen. Jos joku uskoisi sekä joidenkin olioiden olevan sumeita että joidenkin sanojen olevan semanttisesti epämääräytyneitä (ja miksipä sumeisiin olioihin uskova ei uskoisi myös sanojen monitulkintaisuuteen), hän katsoisi Evansin argumentin virheelliseksi aivan samoin perustein kuin Lewiskin: oletuksesta on epämääräytynyttä onko a sama kuin b ei edelleenkään voisi oikeutetusti päätellä, että b:lle pätee, että on epämääräytynyttä onko se sama kuin a. Vaikka sumeita olioita ei olisikaan, voi väite olen sama henkilö kuin hetkellä t henkilö h olla sumea semanttisen epämääräytyneisyyden merkityksessä. Näin on esimerkiksi, jos henkilö on monitulkintainen termi. Vaikuttaakin lähtökohtaisesti uskottavalta, että voin puhua itsestäni henkilönä useissa eri merkityksissä: agenttina eli rationaalisena toimijana, tietoisena subjektina, biologisena organismina jne. Tällöin väitteellä olisi useita vaihtoehtoisia semanttisia tulkintoja, joissa jokaisessa termi henkilö ilmaisussa sama henkilö olisi tulkittu eri tavalla. Merkitykseltään sumean väitteen totuusarvo voi silti olla määräytynyt. Ts. voisi olla niin, että väite olisi tosi kaikilla mahdollisilla tavoilla tulkittuna, tai että väite olisi epätosi kaikilla mahdollisilla tavoilla tulkittuna. Joidenkin mukaan samuusväitteiden muotoa a on sama F kuin b totuusarvo ei riipu F:n tulkinnasta, olettaen että a on F ja b on F. Näin ajattelevat absoluuttisen samuuskäsityksen kannattajat. Vaikka he olisivat oikeassa, väite että olen sama henkilö kuin hetkellä t henkilö h, on silti semanttisesti epämääräytynyt, jos väite olen henkilö on semanttisesti epämääräytynyt tai h on henkilö on semanttisesti epämääräytynyt. Tässä tapauksessa vaikuttaisi, että samuusväite on määräytyneesti tosi vain, jos minä ja h olemme sama, ja olemme henkilö kaikkien termin henkilö tulkintojen mukaisesti. Väite on määräytyneesti epätosi, jos olemme eri, tai emme ole henkilö minkään tulkinnan mukaisesti. Väitteen totuusarvo on epämääräytynyt, jos olemme sama, mutta olemme henkilö vain joidenkin tulkintojen mukaisesti. Geach uskoo, etteivät ainakaan samuuden muodolliset ominaisuudet estäisi minua olemasta esim. sama agentti mutta eri organismi kuin hetkellä t henkilö h. Hän ei usko absoluuttiseen samuuteen, joten hän ei hyväksyisi yllä olevia muotoiluitani olemme sama ja olemme eri. Hänen mukaansa x on sama kuin y on puutteellinen ilmaisu tai lyhennelmä jostain ilmaisusta x on sama F kuin y, missä oletettu F selviää kontekstista. (Perry 1970.) Sen sijaan muotoiluni 13

vaikuttavat pitävän yhtä sen Perryn (1970) käsityksen kanssa, että ilmaisussa sama F kuin yleistermin roolina ei ole tunnistaa se samuussuhde, josta on kyse, vaan ne osapuolet (tai se osapuoli), joiden välillä suhde vallitsee. Perry puolustaa Fregen näkemyksestä esittämänsä tulkinnan mukaista käsitystä samuussuhteesta. Tämän käsityksen mukaan suhde jota ilmaisee on sama F kuin on yleinen samuussuhde rajoitettuna tietyntyyppisiin olioihin. Se jakaa näin ollen samuussuhteen transitiivisuuden, symmetrisyyden ja substitutiivisuuden, ja näiden lisäksi reeksiivisyyden heikossa muodossa: kaikki oliot, jotka ovat sama F, kuin jokin olio, ovat sama F kuin itsensä. Perryn mukaan missä tahansa Geachiläisessä vastaesimerkissä toinen konjunkti sanoo että x ja y ovat eri G, ja ensimmäisen konjuktin (ilmeisesti: x ja y ovat sama F) oikeuttaman substituution tulos x ja x ovat eri G veisi relaatiolta heikonkin reeksiivisyyden. Substituution kieltämällä kiellämme tietenkin puolestaan substitutiivisuuden. (Perry 1970.) Tämä toki osoittaa, että Geachin suhteellinen samuus eroaa ominaisuuksiltaan absoluuttisesta samuudesta. Toisaalta kielto koskien rajatonta substitutiivisuutta vaikuttaa varsin odotetulta seuraukselta Geachin lähestymistavasta. Perryn mukaan Geach kieltäytyy puhumasta esim. sanainstansseista ja sanatyypeistä, vaan puhuu sen sijaan vain kahdesta eri tavasta laskea samoja olioita, ja kahdesta samuussuhteesta: sama sana kuin, ja sama sanatyyppi kuin (Perry 1970). Entiteettilajien määrän suhteen tämä vaikuttaa edustavan sinänsä kunnioitettavaa pyrkimystä ontologiseen keveyteen, joskin toki tapahtuu samuussuhteiden moneuden kustannuksella. Perryn mielestä on kuitenkin selvää, että väitettäessä A on sama sanatyyppi kuin B väite ei koske A:n ja B:n samuutta, jos nämä ovat yksittäisiä sanoja, vaan pelkästään niiden kuulumista samaan sanatyyppiin. Jos taas väite koskee samuutta, niin silloin A ja B eivät ole yksittäisiä sanoja, vaan sanatyyppejä. (Perry 1970.) Kyse ei siis olisi väitteestä muotoa x on sama F mutta eri G kuin y, jossa x on G ja y on G. Perryn mukaan Geach kuitenkin kieltää tällaisen analyysin. Selvittääkseen Geachin ajattelun taustaa, Perry kiinnittää huomion kuvitteellisiin tapauksiin, joissa tiedämme suuresta määrästä kielen lauseita niiden totuusehdot, mutta emme ole varmoja lauseiden osien oikeasta tulkinnasta. Jos esim. Pa on tosi joss. tietty sana on instassi (token) usein väärin kirjoitetusta sanatyypistä, emme tämän perusteella tiedä tarkoittaako a tyyppiä vaiko sanaa, ja tarkoittaako P vastaavasti tulemista usein väärinkirjoitetuksi vaiko olemista instanssi usein väärinkirjoitetuksi tulevasta tyypistä. Jos meille kerrotaan että Pb on tosi joss. tietty sanainstanssi kuuluu tähän samaan väärinkirjoitettuun sanatyyppiin, niin tiedämme sen olevan ekvivalentti ilmaisun Pa kanssa. Mutta emme vielä tiedä onko a sama kuin b. Jos P tarkoittaa tulee usein väärinkirjoitetuksi, niin a ja b viittaavat samaan sanatyyppiin. Muussa tapauksessa ne viittaavat instansseihin, ja mahdollisesti eri instansseihin 1. Jos meillä on jokin relaatio R siten, että R(a,b) on tosi joss. nämä kaksi instanssia ovat saman tyypin instansseja, niin R(a,b):llä vaikuttaa siis olevan kaksi mahdollista tulkintaa: samuus (jos a ja b ovat tyyppejä) ja samanmuotoisuus (jos a ja b ovat instansseja). Jos kielessä L olisi jokin predikaatti S siten, että Sa ja Sb antavat eri totuusarvon, voisimme päätellä että a ja b ovat eri instansseja eivätkä sama tyyppi, ja joutuisimme valitsemaan jälkimmäisen R:n tulkinnan. Vaikka mitään 1 Oikaisen tässä hieman Perryn esitystavan vuoksi: hänen esimerkissään toinen sanainstanssi on laatikossa ja toinen ympyrässä, joten tiedämme instanssien olevan keskenään erit. 14

tällaista predikaattia ei olisi, ja vaikka ilmaisulla R kielessä L olisi kaikki samuuden ilmaisemisen edellyttämät formaalit ominaisuudet, tämä voisi olla vain sattumaa, eikä osoittaisi R:n olevan samuus samanmuotoisuuden sijasta. (Perry 1970.) Geachin argumentti Perryn tulkinnan mukaan sanoo, että on aina mahdollista, että päätämme tulevaisuudessa lisätä kieleemme jonkin predikaatin, joka tekee eron a:n ja b:n välillä, joten vaikka tällaista predikaattia ei nyt löytyisi, meidän ei tule sulkea tätä optiotamme ja rajoittaa ideologiaamme tulkitsemalla suhde R samuudeksi. Ei ole mitään kuviteltavissa olevaa tilannetta, jossa olisimme pakotettuja valitsemaan tämän tulkinnan, ja lisäksi tällainen valinta roskaisi ontologiaamme lisäämällä tarpeettomasti entiteettejä, jotka sallimme viittauskohteeksi. Ei siis ole koskaan syytä tulkita mitään kielen L predikaattia samuutta ilmaisevaksi, eikä viittauksia kielessä L kohdistuviksi instantioituviin olioihin instanssien sijasta. Perry pitää tätä argumenttia sekaannuksena. Hänen mukaansa mikään ei estä meitä lisäämästä kieleen L joitain sanainstansseja erottelevaa predikaattia kuten on selvemmin kirjoitettu, vaikka tulkitsisimme R:n samuudeksi ja L:n määrittelyjoukon jäseniksi sanatyypit. Käyttääksemme tätä predikaattia tarvitsemme vain joitain nimiä sanainstansseille. (Perry 1970.) Perry pyrkii tällä vastineellaan siis osoittamaan, että predikaatin tulkinta ei rajoita ideologiaamme. Jäljelle jää vielä Geachin väite siitä, että näin tekemällä roskaamme ontologiaamme. Eräs tausta Geachin suhteelliselle samuudelle vaikuttaa olevan Quinen (1950) esittämä erottamattomien samaistamisen maksiimi. Sen mukaan oliot, joita ei voi erottaa toisistaan tietyn diskurssin termeillä, tulee samaistaa tätä diskurssia varten. Ts. viittaukset alkuperäisiin olioihin pitää rekonstruoida kyseisen diskurssin tarpeita varten viittaamaan pienempään määrään toisia olioita siten, että erottamattomat alkuperäiset oliot väistyvät yhden ja saman uuden olion tieltä. Quinen esimerkin mukaan sellaisessa henkilövaiheita koskevassa keskustelussa, jossa mikä tahansa jostakin henkilövaiheesta sanottu soveltuu yhtälailla kaikkiin yhtä paljon rahaa tienaaviin henkilövaiheisiin, keskustelu yksinkertaistuu vaihtamalla kohde henkilövaiheista tuloryhmiin. Quine huomauttaa maksiimin olevan sumea sikäli kuin diskurssien väliset rajat ovat sumeat. (Quine 1950.) Quinen ehdotuksessa on siis kyseessä diskurssispesinen erottamattomien samuuden periaate. Quine vaikuttaa ehdottavan olioiden yksilöitymisen palauttamista diskurssikohtaiseen samuus-erotteluun. Tällaisen pohjalta vaikuttaa luontevalta ajatella: jos x ja y ovat samoja kaikissa tähän astisissa diskursseissamme, ehkä ne kuitenkin eroavatkin toisistaan jossain myöhemmässä diskurssissamme. Ja jos tällainen mahdollisuus on aina olemassa, alkaa puhe olioiden yksilöitymisestä ja samuudesta jossain absoluuttisessa diskurssiriippumattomassa merkityksessä vaikuttaa perusteettomalta. Perry siteeraa Geachin kritiikkiä Quinea kohtaan, jossa Geach huomauttaa, että on olemassa joukko predikaabeleita, jotka ovat tosia koskien ihmisiä, mutta eivät tee eroa sellaisten ihmisten välillä, joilla on sama sukunimi. Jos teorian T ideologia rajoitettaisiin näihin predikaabeleihin, T:n ontologia sisältäisi Geachin mukaan eräänlaisia androideja: sukuihmisiä (surmen), jotka eroaisivat ihmisistä vain siten, ettei kahdella niistä voi olla samaa sukunimeä. Geach katsoo, ettei mikään tällöin estäisi meitä tulkitsemasta suhdetta saman sukunimen omaava samuussuhteeksi. Perry ei kuitenkaan näe, miksi Geach ajattelee tämän tulkinnan edellyttä- 15

vän androideja: muistuttavathan sellaiset entiteetit, joiden jäseninä tai osina on kaikki tietyn sukunimen omaavat henkilöt, pikemminkin jotain perheen tapaista. Perrystä näyttää, että Geachin kanta edellyttää sellaisen äärinominalismin, jossa vain instansseja on olemassa, eikä tyyppeihin kohdistuvia viittauksia edes tarvitse eliminoida, koska näitä viittauksia ei esiinny alunperinkään. (Perry 1970.) Jos keskustelun taustalla tosiaan on Quinen edellä mainittu periaate, herää epäilys, että sekä Perry että Geach tulkitsevat sukuihminen -esimerkin tilannetta hieman väärin. Geachin mukaan sukuihmiset muistuttavat yksittäisiä ihmisiä: niillä on aivot pääkopassaan ja sydän rinnassaan. Mutta jos ontologiamme yksilöi sukuihmiset yksilöimättä ihmisiä, vaikuttaisi sukuihmisillä olevan pikemminkin useita päitä ja sydämiä: niin monta kuinka monesta ihmisestä meidän ontologiamme näkökulmasta olisi kyse. Mutta Geach vaikuttaa olevan oikeassa siinä, että kyse olisi kuitenkin yksilöstä, eikä tyypistä: eihän kyseiseen ontologiaan sisältyisi mitään instansseja, jotka kuuluisivat sukuihminen - tyyppiin. Perryn äärinominalismi -kritiikki vaikuttaa siis ohittavan maalinsa, ja Geachin argumentti ontologian roskaamista koskien jäävän voimaan. On kuitenkin kyseenalaista riittääkö pelkästään tämä argumentti oikeuttamaan tai motivoimaan samuuden relativisoinnin ja absoluuttisen samuuden käsitteen soveltamisesta luopumisen. Perry vaikuttaa onnistuvan näyttämään, että tällainen askel olisi radikaali sikäli, että luopuisimme keskeisistä samuuteen liitetyistä ominaisuuksista. Hänen analyysinsä jälkeen ei näytä myöskään jäävän jäljelle selkeitä tapauksia, joissa olisimme pakotettuja soveltamaan suhteellisen samuuden käsitettä Geachin merkityksessä. Ilman Geachin kantaa puoltavia lisäargumentteja, vaikuttaa perustellulta hyväksyä Perryn oma analyysi ilmaisusta on sama F kuin absoluuttisena samuussuhteena tietyntyyppisiin olioihin rajoitettuna. 16

4 Pysyvyys Lewisin mukaan on mielekästä kysyä onko joki jotain sellaista, jossa voi kylpeä kahdesti, tai onko ravintola jokin sellainen joka voi jatkaa olemassaoloaan omistajiensa, sijaintinsa ja nimensä vaihtuessa. Mutta kysymys ei koske samuutta. (Lewis 1986.) Mitä se sitten koskee? Ilmeisesti hänen lähtökohdistaan joen ja ravintolan kaltaisten neliulotteisten olioiden rajautumista ja yksilöitymistä. Se että joki on sama itsensä kanssa on triviaali väite, mutta kysymys koskee sitä, missä sen rajat kulkevat, ja miten ne määräytyvät. Tästä näkökulmasta kysymys onko tulevana hetkenä t henkilö h sama kuin minä, saattaisi tarkoittaa kysymystä siitä, sijaitseeko se kohde johon viittaan, kun viittaan nyt itseeni, ja se kohde, johon viittaan, kun viittaan henkilöön h hetkellä t, yhden ja saman neliulotteisen henkilöolion rajojen sisäpuolella. Vastaus edellyttää jotain tapaa tunnistaa olion avaruudelliset ja ajalliset rajat. Lewisin mukaan Hume kulkee (runs) vuodesta 1711 vuoteen 1776: hän on osittain jokaisena näiden välisenä ajankohtana. Mutta he jotka kannattavat säilymisteoriaa pysyvyydestä, olisivat tiukasti eri mieltä. Heidän mukaansa Hume säilyy: on täysin läsnä jokaisena ajankohtana, jona on olemassa. Lewis katsoo tästä seuraavan, että kyseiset ajankohdat sijaitsevat Humen kohdalla toistensa päällä, koska Hume muodostaa niiden keskenään jakaman osan. Hän ei itseellisesti ole kumarassa tai pystyssä, vaan kumara-muoto-suhteessa yhteen ajankohtaan ja pysty-muoto-suhteessa toiseen. Lewisin mielestä kyseessä on reductio ad absurdum. Hänen mielestään vielä hullumpi kanta on nykyisismi, jonka mukaan muut ajankohdat kuin nykyinen ovat kuin satutarinoita: nykyisen hetken materiaaleista koottuja abstrakteja kuvauksia asiantiloista. Tämä kanta torjuu säilymisen vain torjumalla pysyvyyden ylipäänsä. Lewis itse siis kannattaa ajallisen ulottumisen teoriaa pysyvyydestä, ja tämä teoria selittää hänen mukaan parhaiten myös muutoksen ongelman: sen miten voimme olla eri aikoina yksi ja sama olio, vaikka itseelliset ominaisuutemme vaihtelevat. Selitys on se, että eri itseelliset ominaisuudet kuuluvat eri olioille: niille ajallisille osille joista koostumme.(lewis 1986.) Tämä tietenkin herättää kysymyksen siitä, että miten nämä ominaisuudet voivat olla meidän ominaisuuksiamme, jos ne kuuluvat ajallisille osille. Ja onko kyse aidosta muutoksesta, jos eri ajalliset osat ovat eri olioita, eikä yksi ja sama muuttuva olio? Nämä eivät luonnollisesti ole Lewisille vaikeita kysymyksiä vastattavaksi hänen omasta näkökulmastaan. Jos ajalliset osat ovat osiamme siinä missä avaruudellisetkin osamme, niin miksipä niiden ominaisuudet eivät lukeutuisi ominaisuuksiksemme. Ja lienee uskottavaa, että kutsumme ajallisten osien keskinäistä erilaisuutta muutokseksi, jos mikään muullainen muutos ei ole mahdollista. Säilymisteorian kannalla itseemme sovellettaessa vaikuttaa kuitenkin olevan intuitio siitä, että olemme täysin läsnä tässä ja nyt. Voisiko tämä viitata siihen, että näin ajatellessamme äänessä onkin eräs ajallinen osa, johon itseviittaus tiukasti ottaen kohdistuu? Galen Strawsonin mukaan itset ovatkin kokemussubjekteja, jotka ovat olemassa vain jos se kokemus jonka 17

subjekteja ne ovat, on olemassa. Hänen mukaansa itsestä puhuessamme ja itseämme ajatellessamme itseviittaus ulottuu joskus kokonaiseen ihmisolentoon ja joskus vain itseen tiukassa lyhytkestoisen kokemussubjektin merkityksessä. Jälkimmäistä hän pitää varsinaisena ja oikein miellettynä itsenä, ja näin ollen minä-termin sisäisen käyttötavan viittauskohteena. Näin siitä huolimatta, että tästä seuraa, ettei juuri mikään mitä sanomme itseämme koskien pidä paikkaansa. (Strawson 2009, 332 333.) Jos Strawson on oikeassa siinä, että itseviittauksemme saattaa kohdistua eri kohteisiin, tällä on merkitystä skeemaa 1 noudattavien kysymysten kannalta. Jos kysymyksessä esiintyvä termi minä voi viitata laajuudeltaan erilaisiin kohteisiin, ja vastaus on myöntävä joidenkin ja vain joidenkin vaihtoehtoisten kohteiden tapauksessa, on kysymys epämääräinen ennen kuin tarkoitettu viittauskohde täsmennetään. Quine (1950) pyrkiikin tarkastelemaan ajallisesti ulottuvien olioiden samuuden kysymystä viittausten eli ostension valossa. Hänen mukaansa Herakleitoksen perinteinen ongelma ratkeaa sillä, että on tosin mahdollista kylpeä kahdesti samassa joessa, muttei samassa jokivaiheessa. Kylpeminen samassa joessa kahdesti konstituoituu kylpemisestä kahdessa saman joen vaiheessa. Joki on ajallinen prosessi ja jokivaiheet sen hetkellisiä osia 1. Quinen mukaan jos nimitämme tiettyä vesimolekyylien moneutta vedeksi, niin voimme kylpeä samassa vedessä kahdesti kylpemättä samassa joessa kahdesti ja päinvastoin. Tietyn joen vaiheet ovat keskenään joki-sukulaisuussuhteessa ja tietyn jokivaiheen vesi ja samojen vesimolekyylien moneus jonakin toisena hetkenä ovat keskenään vesi-sukulaisuussuhteessa. Jokien pitäminen yksittäisinä entiteetteinä on vain joki-sukulaisuuden tulkitsemista samuudeksi. (Quine 1950.) Tällainen lähestymistapa kuvastanee hyvin Quinen empirismiä: lähtökohtana ovat yksittäiset havainnot, ja on periaatteessa oman tulkintamme varassa, miten jaottelemme niitä olioiksi. Quine korostaa, että samaksi väittäminen on olennaista osoittamisen viittauskohteen kiinnittämisessä: Jos osoitamme kahta eri vaihetta ja sanomme osoittavamme samaa kohdetta, annamme ymmärtää tarkoittavamme vaiheiden sijasta jotain ajallisesti ulottuvaa. Osoittamalla useampiin jokivaiheisiin yläjuoksulla ja alajuoksulla suljemme pois yhä enemmän mahdollisia vaihtoehtoja, kunnes kuulijamme induktiivinen päättely ja tendenssi suosia luonnollisia olioryhmitelmiä 2 saa hänet ymmärtämään joen idean. Ainoastaan samuusväitteeseen yhdistettynä useat ostensiot viittaavat yhteen aika-avaruudellisesti laajaan olioon ja antavat kuulijallemme induktiivisen perustan arvata sen tarkoitetut rajat. Quinen mukaan tällaiset samuusväitteet ovat käytännöllisesti perusteltuja ja motivoituneita. Niin kauan kuin se mitä haluamme sanoa joesta ei edellytä erottelua hetkellisten vaiheiden välillä, aiheemme käsittely yhtenä ja samana oliona on muodollisesti yksinkertaisempaa. Mutta tässä Occamin partaveitsen periaatetta sovelletaan vain paikallisesti tai suhteellisesti. Yleisestä tai absoluuttisesta näkökulmasta toimitaan kyseistä periaatetta vastaan, sillä jokivaiheet eivät ole hävinneet maailmasta: joki vain on lisätty. On nimittäin edelleen yhteyksiä, joissa joudumme tekemään eron eri vaiheiden välillä. Samat huomiot pätevät avaruudellisiin osiin ja kokonaisuuksiin, sekä käsitteelliseen integraatioon. (Quine 1950.) 1 Jos jokivaiheet ovat hetkellisiä osia, ja kylpeminen samassa joessa n kertaa konstituoituu kylpemisestä n:ssä saman joen vaiheessa, niin Quinen analyysi johtaa epäintuitiivisiin seurauksiin. Jos hetkiä on jokaisessa ajanjaksossa rajattomasti, ja kylpemisemme kestää välttämättä jonkin ajanjakson verran, emme koskaan voisi kylpeä joessa kylpemättä siinä äärettömän monta kertaa. 2 Ilmeisesti joki-sukulaisuussuhde liittää Quinen mielestä yhteen tällaisen luonnollisen olioryhmitelmän. 18

Vaikuttaa siltä, että Quine tulee lähelle kantaa, jonka mukaan yksittäiset hetkittäiset vaiheet ja yksittäiset avaruudelliset sijainnit ovat ensisijaisia, tai ainakin jäisivät Occamin partaveistä yleisestä näkökulmasta soveltaessamme luultavammin jäljelle ontologiaamme, kuin ajallisesti ja avaruudellisesti ulottuvat oliot. Chisholm (1976) torjuu selkeämmin sellaisten aineellisten esineiden ontologisen perustavuuden, joiden tavallisesti ajattelemme kestävän muutosta. Hänellä ei ole perusteena Occamin partaveitsi vaan Leibnizin laki, eikä torjunta kohdistu varsinaisesti ajalliseen jatkuvuuteen, vaan muutoksen mahdollisuuteen. Hän esittää muunnellun Theseuksen laiva -esimerkin, jossa täysin puisesta laivasta korvataan puulankut alumiinilla yksi kerrallaan, kunnes laiva on kokonaan alumiininen. Samuus on transitiivinen, joten jos jokaisen lankunvaihdon yhteydessä laiva säilyi samana, lopullinen laiva on sama kuin alkuperäinen. Mutta toisaalta vaikuttaa selvältä, että jos vanhat lankut koottaisiin yhteen samassa järjestyksessä, tämä olisi alkuperäinen laiva: sehän koostuisi samoista lankuista samoissa suhteissa toisiinsa. Chisholm viittaa Butleriin, jonka mukaan tällaiset paradoxit osoittavat, että voimme puhua esineiden ja kasvien pysyvyydestä vain löyhässä merkityksessä kontrastina sille tiukalle lososelle merkitykselle, jossa voimme puhua henkilöiden pysyvyydestä. (Chisholm 1976.) Theseuksen laivaan ja muihin ajassa pysyviin kappaleisiin soveltuu Chisholmin mukaan Humen kuvaava samuuden löyhä merkitys. Hume tunnetusti väitti, että teeskentelemme mukavuussyistä samuutta ajatellessamme pysyviksi sellaisia olioita, jotka koostuvat vain toisiaan seuraavista osista, joita yhdistävät samankaltaisuus, läheisyys ja kausaatio. Tämä oli yksi niistä harvoista asioista, joissa myös Reid oli Humen linjoilla. Reidin mukaan kaikki kappaleet muuttuvat jatkuvasti substanssiltaan, ja kun nämä muutokset tapahtuvat vähitellen, kielellämme ei ole varaa antaa eri nimeä kappaleen jokaiselle eri vaiheelle, vaan tarkastelemme niitä samana oliona. (Chisholm 1976.) Näiden analyysien hengenheimolaisuus edellä esitetyn Quinen lähestymistavan kanssa on ilmeinen, ja Quine viittaakin Humeen omassa samuuden ostensioanalyysissään. Chisholm tulkitsee Reidin väittävän ensinnäkin että aina osan tai osien vaihtuessa vanha olio lakkaa olemasta ja uusi syntyy (osat ovat oliolle essentiaalisia), ja toiseksi että meille on usein helpompi kohdella näitä vaihtuvia olioita ikään kuin ne olisivat sama olio. Chisholm katsoo löytävänsä tästä myös tulkinnan edellä mainituille piispa Butlerin kahdelle teesille: Se että puhumme esineiden, kasvien ym. pysyvyydestä vain löysässä merkityksessä tarkoittaa, että kyseiset oliot ovat ktioita ja loogisia konstrukteja. Mutta puhumme henkilöiden pysyvyydestä tiukassa lososessa merkityksessä, sillä henkilöt eivät ole tällaisia ktioita. Chisholm hyväksyy Butlerin teesit näin tulkittuina, ja pyrkii ekplikoimaan niistä ensimmäistä tarkastelemalla erästä pöytää, joka syntyi maanantaina olion A yhdistyessä olioon B. Tiistaina A irrotettiin ja sen tilalle B:hen yhdistettiin C. Keskiviikkona B irrotettiin ja sen tilalle C:hen yhdistettiin D. Prosessi tapahtui siten, että kyseessä oli koko ajan pöytä. Chisholmin mukaan tapahtumasarjassa esiintyy ainakin kolme eri oliota: AB, BC ja CD. Ne konstituoivat kaikki saman pöydän: AB konstituoi sen maanantaina, BC tiistaina ja CD keskiviikkona. Nämä kolme eri oliota edustavat samaa pöytää tai toimittavat sen virkaa: pöytä oli maanantaina 19

punainen ja painoi 10 paunaa vain jos AB oli punainen ja painoi 10 paunaa 3. Pöytä on siis Chisholmin mukaan ens successivum, joka voidaan katsoa loogiseksi konstruktioksi niistä eri olioista jotka toimittavat sen virkaa eri aikoina. Se ja muut peräkkäiset oliot ovat myös entia per alio eli ontologisia parasiittejä, jotka eivät ole mitään itsessään, vaan lainaavat kaikki ominaisuutensa niiltä olioilta, jotka toimittavat niiden virkaa. Chisholm myöntää, että tällainen lähestymistapa edellyttää erottelua ilmaisujen kuten tässä on neljä pöytää tiukan lososen merkityksen ja löysän populaarimerkityksen välillä. Löysässä populaarimerkityksessä On olemassa n pöytää hetkellä t tarkoittaa että on olemassa n oliota, joista jokainen konstituoi keskenään eri pöydän hetkellä t. (Chisholm 1976.) Chisholm siis puhuu konstituoitumisesta sellaisena suhteena, että konstituoitua ei tiukassa lososessa mielessä ole olemassa. Kyseessä siis vaikuttaa olevan varsin samanlainen ontologinen ilmainen lounas, kuin Schaerilaisen uus-aristotelismin johdannaiset oliot tietenkin sillä erolla, että Schaerin mukaan johdannaiset oliot ovat olemassa samassa merkityksessä, kuin perustavatkin oliot. Chisholmin valossa herää epäilys siitä, josko Schaer joutuu vaikeuksiin johdannaisten olioidensa samuuskriteerien määrittelyn kanssa esim. Theseuksen laivan tapaisten paradoksien kanssa. Toki Schaerin kannassa on terveen järjen näkökulmasta se merkittävä etu, että hän voi myöntää pöytien olevan oikeasti olemassa. Ehkä meidän onkin oikeutettua nähdä hienoinen jännite siinä, että Chisholm yhtäältä vetoaa Moorelaisiin totuuksiin losoansa eräänä lähtökohtana, ja toisaalta kieltää samana pysyvien arkiolioiden olemassaolon. Jotkut olisivat epäilemättä valmiita laskemaan myös pöytien pysyvyyden Moorelaisten itsestäänselvyyksien joukkoon. Näin varmaan tekisi ainakin Thomson(1983), joka viittaa itsestäänselvyytenä siihen seikkaan, että hänen kirjoituskoneensa on sama, jonka hän osti, vaikka hän onkin korvannut yhden sen kirjasimista. Thomson tarkastelemassa skenaariossa puulelutalo hyllyllä hetkellä t1 vaikuttaa olevan sama asia kuin hyllyllä oleva puuaines hetkellä t1, mutta kun yksi talon puupalkeista on korvattu uudella, vaikuttaa hetkellä t2 hyllyllä olevan sama talo kuin hetkellä t1, mutta eri puuaines kuin hetkellä t1. Thomson analysoi ajallisten osien ratkaisua pulmaan, ja kehittää sille täsmällisen kuvaustavan. Hänen mukaansa muutoksen analysoinnista ajallisten osien avulla seuraa kuitenkin kummallisuuksia, kuten että ne puiset jalat, istuin ja selkänoja, joista eräs tuoli on koostettu, eivät ole kyseisen tuolin osia, vaan on sanottava että niillä on ajallisia osia, jotka ovat tuolin ajallisia osia. Hän myöntää, ettei ajallisten osien teoriaa vaikuta olevan mahdol- 3 Chisholm pyrkii myös osoittamaan, että voimme ilmaista kaiken pöytää koskevan informaation viitaten pelkästään niihin yksilöolioihin, jotka edustavat sitä. Hän määrittelee ilmaisun x on hetkellä t y:n hetkellä t' välitön pöytäseuraaja tarkoittamaan: t ei ala ennen kuin t', ja x on pöytä hetkellä t, ja y on pöytä hetkellä t', ja on olemassa z, joka on x:n osa hetkellä t ja y:n osa hetkellä t', ja z on pöytä hetkinä t ja t' ja koko ajan näiden hetkien välillä. Näin ollen z on pöytä, joka on pöydän aito osa. BC oli AB:n välitön pöytäseuraaja. CD on puolestaan AB:n pöytäjälkeläinen: viimeksimainitun suhteen Chisholm määrittelee odotetulla tavalla välitön pöytäseuraaja -suhteisiin viitaten. Oliot jotka ovat keskenään pöytäjälkeläisyyssuhteessa konstituoivat saman peräkkäisen pöydän. Jotkin näennäisesti peräkkäistä pöytää koskevat propositiot voidaan suoraviivaisesti redusoida propositioiksi koskien sitä konstituoivia olioita. Se että paikassa P on tasan yksi pöytä hetkenä t tarkoittaa, että paikassa P on tasan yksi olio joka hetkenä t konstituoi peräkkäisen pöydän. Joillakin ominaisuuksilla kuten leskeydellä tai tulevalla presidenttiydellä on juurensa toisissa hetkissä. Peräkkäinen pöytä lainaa hetkellä t siltä oliolta joka konstituoi sen hetkellä t kaikki ominaisuutensa paitsi sellaiset, joilla voi olla juurensa toisissa hetkissä ja sellaiset, jotka ovat peräkkäiselle pöydälle essentiaalisia. Myös nämä loput peräkkäistä pöytää koskevat totuudet voidaan kuitenkin hieman epäsuoremmin redusoida totuuksiin koskien sen konstituentteja eri hetkinä. (Chisholm 1976) 20