luonto Suomen luonnonsuojeluliiton Kymenlaakson piirin 15. vuosijulkaisu

K y m e n l a a k s o n luonto Suomen luonnonsuojeluliiton Kymenlaakson piirin 15. vuosijulkaisu 2009 Kymenlaakson suot

K y m e n l a a k s o n luonto Pääkirjoitus Sisällys Pääkirjoitus 3 Suotko surkeita? Miten Kymenlaakson suot ovat syntyneet? Soiden kasvillisuudesta Soiden lihansyöjäkasvit Rahkasammalten ekologiasta Suon marjat ja sienet Suot luonnon ja kulttuurin arkistoina Soilla on monta ulottuvuutta Kymenlaakson soiden sudenkorennot Suoluonto ja turpeen käyttö Suoluonnon alennustila jatkuu Pyhtään suot - Valkmusa 4 6 8 9 12 14 16 20 23 26 29 Suomi on soiden maa tai ainakin on ollut sellainen. Takavuosien uuttera soiden ojitus, pellonraivaus turvemaille, tulvasuojelu ja pienvesien, mm. lähteikköjen, kuivatus ovat hävittäneet suoluontoa uskomattomalla tavalla. Alkuperäisestä suoekosysteemistä on jäljellä enää rippeitä. Suoluonnosta on jäljellä vain 1/3 ja osa suotyypeistä on lähes hävinneinä. Tällainen on kehitys koko maassa, eikä Kymenlaakso tee siitä poikkeusta. Ajatus parantaa metsänkasvua kosteikkoja ojittamalla on ryöstäytynyt käsistä, ja ojitusten piiriin on otettu siihen täysin sopimattomia kohteita, kuten Pekka Borg kirjoittaa artikkelissaan suoluonnon alennustilasta. Työllisyyden nimissä on tuhottu arvokkaita suokohteita niiden arvoja edes tutkimatta. Viranomaiset ovat kiitettävästi selvittäneet soiden turvevarat, mutta suoekosysteemin monimuotoisuuteen tai muihin käyttömuotoihin ei vertailukelpoisia tutkimustuloksia juuri löydy. Siksi arvokkaidenkin soiden suojelu yhä vielä kärsii perustietojen puutteesta. menttinä, luontomme arvokkaana arkistona, omaleimaisen suoeliöstön elinpiirinä ja kokemusympäristönä jatkuvasti kaupungistuvalle maallemme on itseisarvo sinänsä. Soiden suojelun tulisi olla tasaveroinen tapahtuma käyttöönotettavien soiden jos käyttöä tulee lainkaan tehostaa - rinnalla. Tietojen karttuessa elinympäristöstä on vesistöjen kunnostus takaisin virkistyskäyttöön käynnistynyt jo vuosia sitten. Myös niiden kelpoisuutta vesieliöille on parannettu. Samanlaisen kohtelun soisi soillekin. Myös tässä maakunnassa on ojitettu tai raivattu soita, joiden merkitys luonnon monimuotoisuuden ja lajiston suojelun kannalta on suuri. Niiden ennallistaminen palauttaisi ainakin osittain entiset arvot. Tämän lehden artikkelien kautta välittyy kuva niistä ympäristöarvoista, joita soihin liittyy. Parhaiten ne näkee, haistaa ja kokee retkeilemällä soille. Soiden ennallistaminen Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin 15. vuosijulkaisu 32 Lehtemme tässä numerossa halutaan tuoda esiin soiden monipuolisuus ja niiden suuri merkitys ihmiselle. Suon käyttömuodoissa puunja turpeentuotto on vain vähäinen osa. Suo suomalaisena luonnonele- Risto Hamari Kannen, sisällysluettelon ja pääkirjoituksen kuvat: Julkaisija: Kymenlaakson luonnonsuojelupiiri ry Vastaava toimittaja: Risto Hamari Toimituskunta:, Hanna Majander, Pekka Raukko ja Venla Sainio Taitto: Anniina Rummukainen Painos: 1 500 kpl Irtonumero: 5 ISSN: 1238-5530 Kirjapaino: Solver Palvelut Oy, Kouvola Kannen kuva: 2

Miten Kymenlaakson suot ovat syntyneet? Soiden synnyn edellytyksenä on, että ilmasto on humidi, ts. vuotuinen sademäärä on suurempi kuin haihdunta. Kymenlaakson viileässä väli-ilmastossa tämä toteutuu hyvin. Vuotuinen noin 500 mm sademäärä takaa, että meillä on hyvät edellytykset soiden synnylle; ja näin on ollut viimeisen jääkauden päättymisestä lähtien. Muuten soiden synty vastaa samaa kehitystä, joka koskee koko maatamme: Suomi - suomaa! Ylimääräinen vesi kertyy maaston painanteisiin, jolloin suosammalet pääsevät valtaan ja soistuminen alkaa. Osa soista on syntynyt luontaisesti metsämaan soistuessa. Toinen merkittävä syy soiden syntyyn on pienten vesistöjen tuntumassa. Soistuminen etenee niissä joko pinnanmyötäisesti rannoilta käsin tai pohjanmyötäisesti. Myös maankohoaminen aiheuttaa soistumista. Rannikolla se ilmenee selvästi, kun merestä paljastuu hitaasti uutta maata. Alavat kosteat rantaniityt ovat alttiita soistumaan, jolloin aluksi syntyy maaduntanevoja. Myöhemmin kehitys johtaa kohosoiden kehittymiseen; Kymenlaakso kuuluu siihen vyöhykkeeseen, jossa vallitseva suotyyppi on kohosuo. Vastaavanlainen kehitys koskee myös suurien järvien rantoja. Maankohoamisen vuoksi maa kallistuu hitaasti kaakkoon ja järvien luoteisrannat soistuvat, samalla kun vesi kohoaa kaakkoisrannalla. 1=mineraalimaa 2=viljelys 3=minerotrofinen neva 4= minerotrofinen räme 5=heikosti minerotrofinen kasvillisuus 6=reunarämeet 7=allikot ja kuljut 8=kermit 10=veden virtaussuunta 11=suotyyppilyhenne kun antavat selvän kuvan suon ympärillä olevan kasvillisuuden luonteesta. Saraturpeen jälkeen kohosuon rakenteessa seuraa määrällisesti paksuin turvekerrostuma rahkaturve. Rahkasammal kasvaessaan tuottaa sitä tasaisesti niin, että lopulta suon pinta on ympäristöään korkeammalla. Suon keskustan kasvit saavat vettä ainoastaan sadevedestä, mikä ratkaisevasti vaikuttaa suon elämään. Suo ei kuitenkaan ole yksioikoisen tasaista turvemaata. Pinnalla vaihtelevat korkeammat ja kuivemmat kermikohdat ja niiden välillä matalat, vetiset kuljuosat. Myös suoranaisia pikkulampia tai suosilmäkkeitä voi olla aivan suon keskelläkin. Kaikki tämä vaikuttaa kasvien asettumiseen suolla. Siellä kasvavat vierekkäin märässä ympäristössään suoleväkkö ja raate tai vaivaiskoivu ja kanerva. Viimeksi mainitut ovat sopeutuneet kuivaan ympäristöön, edelliset hyvin vetiseen. Edellä kuvattu koskee vanhoja suuria soita. Maakunnassa on kuitenkin runsaasti pieniä suoplänttejä, jotka eivät ole kohosuovaiheessa. Niitä on saariston kalliopainanteissa, metsien notkopaikoissa, vuorten notkelmissa ja lampien rannoilla. Suoeliöiden kannalta niillä on tärkeä asema, sillä ne synnyttävät maakuntaan sen tarvittavan kosteikkoverkoston, joka ylläpitää kosteikkolajien elämää. Onpa meillä hieno erikoisuuskin: suppasuot. Salpausselillä on erityisesti Valkealassa hieno suppa-alue: Halisenromput ja Hunkerinromput. Samaan aikaan, kun rinteellä kukkii kangasvuokko, on supan pohjalla vielä lumen peitossa oleva pikkusuo, jonka suokasvit heräävät kesään vasta noin kuukautta myöhemmin. Palsa Aapa Kohosuo Räme Korpi Neva Kohosuon kehitys Hyvin usein suokairaukset paljastavat kohosuon kehityskulun. Pohjalla voi olla mutaa tai liejua, mikä osoittaa suon syntyneen vesistön umpeenkasvaessa. Korteturve ja saraturve osoittavat suon kehittyneen avoimen nevavaiheen kautta edelleen. Saraturpeen seassa voi olla myös vanhoja kantoja muistona koivuvaltaisesta vaiheesta suon elämässä. Ne ovat säilyneet hajoamattomina, sillä suon hapan, vähähappinen ympäristö säilyttää hyvin orgaanista ainesta jopa vuosituhansia. Tätä tietoa on käytetty tieteessä hyväksi laatimalla soista siitepölydiagrammeja. Eri kerrosten siitepölystöt Kuvat Kimmo Tolosen tutkimuksista Muna- (yllä) ja Kananiemensuolla (alla). Risto Hamari Kuvat: Mika Honkalinna, ja Risto Hamari 1-3 = Keidas- eli kohosuot 4-6 = Aapasuot 7 = Palsasuot Letto

Soiden kasvillisuudesta en kanssa synnyttävät rehevän vaikutelman. Tavallisempaa on, että korven valtapuuna on kuusi. Tiheässä korpikuusikossa ei monikaan muu puulaji menesty. Usein kenttäkerroskin on niukkalajinen, vaikka metsäkorte ja harmaasara vielä viihtyisivätkin varjoisassa ympäristössään. Korpikuusikon tyypillinen sammal on korven karhunsammal, mutta myös kerrossammal voi kasvaa, jos valoa suinkin riittää sen tarpeisiin. Laajan rämeen rakenneosissa ilmenee suon monimuotoisuus. Keskellä suota saattaa olla avolampia, hyvin vetisiä kuljuja, rahkaisia ja tasaisia kohtia ja kuivempia kermejä. Kullekin niistä asettuvat omatyyppiset suokasvit. Suolammissa menestyvät lumpeet ja ärviät. Kuljujen lajeja ovat tietyt rahkat, piirtoheinät ja mutasarat. Tasaisella suopinnalla kasvavat suokukat, kihokit, karpalot, pullosarat ja niittyvillat. Kermien pinnalla voi tavata variksenmarjan, karpalon, hillan tai niittyvillan. Nevat, vetisiä ja puuttomia soita lajit korvaavat rapakiven. Niinpä useimmat letot ovat juuri siellä. Joskus suoalue sellaisenaan on lettosuona, mutta tavallisempaa on, että lettosuo on vain osa laajempaa suokompleksia. Hienoja lähdelettoja syntyy Salpausselän rinteiden tyvelle, missä pohjavesi purkautuu maanpintaan. Samalla pintaan virtaa ravinteikasta ja hapekasta vettä, joka ylläpitää vaateliastakin lajistoa. Näkkimistön lähdeletolla kasvaa soikkokaksikkoa ja huopaohdaketta. Selänpään harjanteen tyvellä kämmekkälajeja on enemmänkin: herttakaksikko, maariankämmekkä ja punakämmekkä. Punakämmekkä on myös Kajasuon ja Laurinsuon lajiston hienous. Lettomaisuuden näkee usein jo kaukaa: järviruoko, suokeltto ja hirssisara. Erikoisena lettolajina voi mainita Voijärvensuon kaarlenvaltikan. Voijärvensuolla kasvaa myös runsaasti muuta mielenkiintoista lajistoa, mm. maariankämmeköitä. Risto Hamari Vaivero Soiden kasvillisuus on vahvasti sidoksissa suotyyppiin, sillä osa soista on puuttomia ja varsin avoimia kasvupaikkoja, osa taas puuvaltaisia ympäristöjä. Yhteistä soille onkin lähinnä kasvualusta, joka kaikissa tapauksissa on suoturvetta. Näennäisesti monet suot ovat vetisiä kasvupaikkoja, mutta suokasvien lähempi tarkastelu osoittaa, että niissä on runsaasti kuivakkokasveille ominaisia piirteitä. Tämä on seurausta monien suotyyppien happamista olosuhteista, jotka aiheuttavat fysikaalisen kuivuuden eli kasvien on hankala saada riittävästi vettä. Vain rehevillä lettosoilla tilanne on helpompi. Korpisoiden lajistoa Korvet ovat hyvin puita kasvavia soita, eikä niitä aina suoksi mielläkään. Maallikolle ne näyttäytyvät synkkinä kuusikoina, usein puronvarsiin sijoittuneina. Vain maaperän turvekerros varmistaa, että kyseessä on korpisuo. Rannikolla varsin yleinen puulaji korvissa on tervaleppä. Jopa niin, että se on valtapuuna, jolloin muodostuu komeita tervaleppäkorpia. Esimerkiksi Kotkan Räskissä pienen puron suistossa on hieno tervaleppäkorpi, jossa tervalepän lisäksi kasvaa paatsamaa, suomyrttiä ja pajuja. Kenttäkerroksen saniaiset, kortteet ja lillukat yhdessä heini- Mika Honkalinna Räme, yleisin suotyyppimme Mielikuva suosta liittyy usein rämesoihin. Ne ovat mäntyvaltaisia soita. Suon rakenteesta riippuen ne voivat olla varsin metsäisen oloisia isovarpuisia soita tai sitten kitumäntyisiä melko avoimia paikkoja. Varsinkin kohosuon keskustassa, missä ollaan pelkän sadeveden varassa, kehittyy tyypillisiä kitumäntyisiä rämeitä. Rämeen kasveja ovat esimerkiksi suopursu, vaivero, juolukka ja karpalo. Kanervakin kasvaa rämeillä vastaten rakenteeltaan läheisesti suopursua ja vaiveroa. Molemmat säästävät vettä kapeiden ja nahkeiden lehtiensä ansiosta. Karpalon ohella suomuurain kasvaa rämeillä. Usein ravinteiden niukkuuden vuoksi hillat jäävät pieniksi, mutta suotuisissa oloissa kasvavat hillat Etelä-Suomea myöten muhkeina. Esimerkiksi Kananiemensuolta, Laurinsuolta ja Salmensuolta voi hyvänä kesänä poimia upeat marjat. Nevalla liikkuja voi huoleti suunnata katseensa maahan, sillä puut, eivätkä pensaatkaan häiritse liikkumista. Nevojen lajistossa ehdoton valta-asema on sammalilla ja saroilla. Monet suurista soistamme ovat itse asiassa yhdistelmiä eri suotyypeistä, joten esimerkiksi Kananiemen suolla voi kohdata lyhytkortista nevaa, suursaranevaa, kalvakkanevaa ja silmäkenevaa. Maaduntarantojen suotyyppinä on usein myös neva. Salminlahden NATURA-alueen sisällä on hienosti kehittyneitä rannikkoalueen nevatyyppejä. Erikoista on, että näillä merenrannan hitaasti soistuvilla rannoilla kasvaa merisara ja piukkasara, jotka sisämaassa ovat harvinaisia. Samaisella Salminlahden tulvanevalla kasvaa runsaasti raatetta, joka kukkiessaan on upeana vastakohtana tummalle vedelle. Myös Kymijoen varrella on hienoja tulvarantojen nevoja ja tulvaisuus on juuri niiden elinehto. Rannan lähellä valtalajina on järvikorte, jonka suojassa esimerkiksi irtokellujana kasvavat rimpivesiherneet pystyvät säilymään paikallaan. Valkealassa, Pikkusompasen rantavyöhykkeessä on laajat alueet silmäkenevoina. Karpalonkerääjä liikkuu siellä kastumisen uhalla, sillä rannanmyötäisen umpeenkasvun seurauksena suopinta on pettävän upottava. Pekka Raukko Letot, soittemme aatelia Suokukka Tupasvilla Kaikkein ravinteikkaimpia soistamme ovat letot. Ne ovat myös hyvin harvinaisia, sillä aikojen saatossa niitä on kuivattu peltomaaksi. Kymenlaakson karu maaperä ei muutoinkaan lettoja suosi, joten muutamat jäljellä olevat letot tulisi ehdottomasti säilyttää luonnontilassaan. Pohjois-Kymenlaaksossa rapakivialue päättyy ja muut kivi- Rimpivesiherne

Soiden lihansyöjäkasvit S uot ovat usein niukkaravinteisia biotooppeja. Muutamat kasvit käyttävät ravinnokseen hyönteisiä ja muita pikkueläimiä saadakseen typpeä ja fosforia. Suomen soilla kasvaa kolme kihokkilajia: pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia), pitkälehtikihokki (D. anglica) ja pikkukihokki (D. intermedia). Kihokit pyydystävät selkärangattomia lehdillään. Lehtien punainen väri ja pisarat, joissa on hunajainen tuoksu, houkuttelevat otuksia. Eläin tarttuu limaan, lehden karvat taipuvat sen ylle ja koko lehtilapa kääntyy kokoon ärsytyksestä. Lehtien limassa on entsyymejä, jotka sulattavat eläimen. Pyöreälehtikihokki on yleisin laji. Pitkälehtikihokkia tavataan myös koko maassa, mutta se on hieman vaateliaampi ja harvinaisempi. Pikkukihokki on eteläinen laji. Kihokit risteytyvät keskenään. Niiden kukat ovat valkeat ja ne avautuvat vain aurinkoisella säällä. Siemenet ovat hyvin pieniä. Myös yökönlehdet ovat lihansyöjäkasveja. Yleisin laji on siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris). Laji on Etelä-Suomessa harvinainen. Yökönlehtien lehdissä on nystyjä, jotka erittävät tahmeaa limaa. Siniyökönlehden kukkia pölyttävät mehiläiset ja kimalaiset. Kukista kehittyy kotahedelmiä, joiden kärkiaukoista siemenet singahtelevat ulos. Kaksi muuta yökönlehteä maassamme ovat Kuusamon ja Lapin lajeja. Soiden lammikoissa ja rimmissä voi tavata vesiherneitä (pikku- ja rimpivesiherne). Vesiherneillä on pyyntirakkuloita, joihin esim. vesikirput joutuvat. Vesiherneet ovat irtokellujia ja niiden kukat ovat keltaiset. Talveksi ne muodostavat talvehtimissilmuja. Kaikkia esiteltyjä lihansyöjiä tavataan koko maakunnassa, mutta siniyökönlehteä vain Valkealassa. Jukka Pehkonen Mika Honkalinna Risto Hamari Rahkasammalten ekologiasta Pohjoisella havumetsävyöhykkeellä soiden ja soistuvien kangasmetsien pohjakerroksesta rahkasammalet (suku Sphagnum) muodostavat merkittävän osan. Ne ovat karujen soiden huomattavia turpeenmuodostajia ja kasvuympäristönsä kemiallisten olosuhteiden muokkaajina ja kuvaajina tärkeitä sekä ekologisesti että taloudellisesti. Suomalainen suotyyppiluokitus ja sen käyttö metsätaloudessa perustuukin suurelta osin rahkasammalten käyttökelpoisuuteen kasvualustansa ympäristötekijöiden kuvaajana. Risto Hamari uokasvillisuuden koostumukseen vaikuttaa ensisijaisesti kolme tekijää. Näitä ovat kasvupaikan kemialliset ominaisuudet, ennen kaikkea happamuus (ph) ja ravinteisuus (lähinnä happamuutta kontrolloiva kalsiumpitoisuus) sekä kosteus. Suot, joitakin lettotyyppejä (ph > 7) lukuun ottamatta, ovat happamia (ph 3-6) kasvuympäristöjä. Hapan kasvualusta sisältää vähemmän ravinteita ja ne ovat vaikeammin kasvien saatavilla. Ravinteisuudella (trofialla) tarkoitetaan suoekosysteemin fysikaalisten ja kemiallisten kasvutekijöiden summaa. Se jaetaan seuraaviin luokkiin: niukkaravinteisuus eli oligotrofia (mm. ph < 4), keskiravinteisuus eli mesotrofia (ph 4-5) ja runsasravinteisuus eli eutrofia (ph >5). Kasvupaikan kosteudella on suuri merkitys lajikoostumukseen, koska se alentamalla happamuutta lisää kasvien ravinteiden saantia. Suolla kävellessä ei voi olla huomaamatta, kuinka vaihtelevia ovat suon pienipiirteisetkin pinnanmuodot. Suoveden pinnasta yli 20 cm korkeudelle ulottuvia mätäspintoja (ml. kermit), välipintoja (5-20 cm) ja rimpipintoja (0-5 cm, allikot, kuljut, rimmet, puro-ja lähdevesijuotit, lähteet yms.) luonnehtivat kullekin tyypilliset rahkasammallajit. Ravinteisuuden erikoistapauksia soilla kuvataan käsitteillä ombrotrofia (sadevesiravinteinen) ja minerotrofia. Ombrotrofialla tarkoitetaan vain sadeveden sisältämien ja turpeesta saatavien ravinteiden varassa elämistä. Sitä luonnehtii turpeen ja suoveden alhainen ph (<4), sähkönjohtokyky (< 10 ms/m) ja kalsiumpitoisuus (< 2 mg/l). Keidassuon jyrkimmän osan eli reunaluisun ja keskustasanteen ombrotrofinen suokasvillisuus on paksuturpeisena menettänyt kosketuksensa mineraalimailta valuviin vesiin ja vesien kuljettamiin lisäravinteisiin (keskustavaikutus). Siksi näiden alueiden lajisto on niukempi kuin esim. keidassoiden minerotrofisten laiteiden, joilla ph on yli 4 ja ravinnemäärät ylittävät selvästi sadeveden vastaavat arvot ympäröivien mineraalimaiden antaman lisäravinnevaikutuksen johdosta (reunavaikutus). Keidassoiden keskustasanteiden lyhytkorsi- ja kuljunevoilla sekä rämeillä tulevat toimeen vain ombrotrofiaan sopeutuneet lajit, jotka yleensä ovat jonkin kasvupaikkatekijän, esim. ravinteisuuden, suhteen laaja-alaisia eli indifferenttejä. Tälläisiä lajeja edustavat erityisesti rämekasvillisuuden luonnehtimien mättäiden ja kermien rusko-, puna-, räme-, varvikko- ja kangasrahkasammal (Sphagnum fuscum, S. magellanicum, S. angustifolium, S. russowii, S. capillifolium), välipintojen ruso- ja hentorahkasammal (S. rubellum, S. tenellum) sekä rimpipintojen (kuljujen) vajo-, kulju-, pohjanrimpi-, silmäke- ja aaparahkasammal (S. majus, S. cuspidatum, S. jensenii, S. balticum, S. lindbergii). Ombrotrofisilta kasvupaikoilta puuttuu minerotrofiaa ilmentävä lajisto. Keskustavaikutteista kasvillisuutta edustavat soiden ombrotrofisten osien lisäksi muutkin paksuturpeiset mätäspinnat ja useimmiten aapasoiden keskiosien väli- ja rimpipinnat, mikä ilmenee rämeisyytenä, nevaisuutena tai lettoisuutena. Rämeisyyttä esim. isovarpu-, tupasvilla- ja keidasrämeillä edustavat edellä mainitut keidassoiden mätäspintalajit ja nevaisuutta esim. lyhytkorsi-, kulju- ja rimpinevoilla ilmentävät ombrotrofisten väli- ja rimpipintalajien lisäksi mm. kalvakka-, paakku-, sara-, kurjen-, kir- 9

jo- ja keräpäärahkasammal (S. papillosum, S. compactum, S. fallax, S. pulchrum, S. subnitens, S. subsecundum). Lettoisuutta ilmentävät kasvupaikat, esim. rimpiletot, lettokorvet ja lettorämeet ovat kasvien ravinteiden oton kannalta helpoimpia, mistä johtuen niillä esiintyy kaikkien muidenkin vaihtelusuuntien lajeja. Se ilmenee tyypillisesti runsasravinteisuutta vaativien aitosammalten esiintymisenä, joskin eräillä rahkasammalilla, mm. kirjo-, hete-, keräpää-, käyrälehti- ja lettorahkasammalella (S. subnitens, S. warnstorfii, S. subsecundum, S. contortum, S. teres) voi olla huomattavakin osuus lajistossa. Reunavaikutus näkyy kasvupaikan lähteisyytenä (pohjavesivaikutus), luhtaisuutena (pintavesivaikutus) ja korpisuutena ( ohutturpeisuus ). Väli- ja rimpipintojen käyrälehti- ja letto- sekä heterahkasammal (S. contortum, S. teres, S. warnstorfii) kertovat lähteisen kasvupaikan runsasravinteisuudesta. Luhtaisuudesta eli puro-, joki- ja järvivesien sekä muiden liikkuvien pintavesien lisäravinnevaikutuksesta (kertovat mm. lajien siro-, kuovin-, viita-, hapra-, lampare-, oka- ja lettorahkasammal (S. flexuosum, S. obtusum, S. fimbriatum, S. riparium, S. platyphyllum, S. squarrosum, S. teres) esiintyminen kasvupaikan (esim. mesotrofisen luhta- ja saranevan tai sarakorven ja rämeen) väli- ja rimpipinnoilla. Ohutturpeisuudesta johtuva lisäravinnevaikutus mineraalimaan läheisyydessä näkyy vaalea-, korpi-, särmäja pallopäärahka-sammalen (S. centrale, S. girgensohnii, S. quinquefarium, S. wulfianum) esiintymisenä mm. aitokorpien mätäspinnoilla. Ojituksen vaikutus kasvillisuuteen Yksittäisen suon kehityksessä pitkällä ajanjaksolla erilaiset kasviyhdyskunnat seuraavat toisiaan. Tämä näkyy Etelä-Suomen paksuturpeisten keidassoiden kerrostumissa siten, että suon pohjalta löytyvät vanhimmat ja ravinteisimmat minerotrofiset turvekerrokset ja yläosista karuimmat ja nuorimmat usein ruskorahkasammalvaltaiset (S. fuscum) kerrokset. Toisin sanoen kasvupaikaltaan runsas- tai keskiravinteisuutta vaativat lajit vähenevät ja katoavat turvekerroksen paksuuntuessa, kun niukkaravinteiseen (oligotrofia, ombrotrofia) ympäristöön sopeutuneet lajit yleistyvät ja jopa kokonaan valtaavat alueen. Samansuuntainen lajiston kehitys seuraa myös suon ojituksesta. Soiden ojituksilla lähinnä metsätalouden tarpeisiin on ollut huomattava vaikutus luonnontilaisten suotyyppien määriin ja niiden keskinäisiin osuuksiin sekä sitä kautta yksittäisten lajien esiintymiin. Metsäojituksillahan pyritään parantamaan puuston kasvua alentamalla suoveden pinnan tasoa, mikä samalla muuttaa ojitetun kohteen happi- ja ravinnetaloutta sekä mikroilmastoa ja vaikuttaa näin myös lajien väliseen kilpailuun. Erot lajien kasvupaikkavaatimuksissa veden korkeuden ja ravinteisuuden suhteen näkyvät lajien kyvyssä kestää näitä muuttuneita olosuhteita. Lähimpänä veden pintaa kasvavat rimpipintalajit ovat herkimpiä suon hydrologisille muutoksille. Niiden on todettu reagoivan muutoksiin myös mätäspintalajeja nopeammin. Joidenkin lajien kohdalla ojitusta seuraa selvä (hetkellinen) runsastuminen. Tälläisiä lajeja edustavat lähinnä mätäspintalajit, mm. puna-, rusko-, kangas- varvikko- ja rämerahkasammal (S. magellanicum, S. fuscum, S. capillifolium, S. russowii, S. angustifolium), jotka valtaavat alaa väli- ja rimpipintalajeilta. Ajan kuluessa ojitetun kohteen lajisto korvautuu metsille tyypillisillä sammalilla (mm. seinä-, kerros-, kynsi- ja karhunsammalilla) alkuperäisen suotyypin ja ojitustehokkuuden sallimissa rajoissa. Keidassuoalueen luonnontilaisilla soilla ojitus näkyy selvimmin karujen puustoisten ja mätäspintaisten soiden ja suotyyppien, mm. keidasrämeiden sekä märkien rimpinevojen suhteellisen osuuden kasvuna. Toisaalta ovat monet keski- ja runsasravinteiset suotyypit, esim. mesotrofiset kalvakkanevat, - suursaranevat ja - sararämeet sekä erilaiset lähteiköt vähentyneet, mikä ilmenee monien meso- ja eutrofisten rahkassammallajien harvinaistumisena. Tälläisiä lajeja edustavat Kymenlaaksossa vaateliaimmat lähinnä letoilla ja lähteiköillä esiintyvät käyrälehti- ja heterahkasammal (S. contortum, S. warnstorfii). Muita harvinaistuneita mesotrofiaa tai mesoeutrofiaa indikoivia lajeja ovat mm. kirjo-, kuovin-, kurjen-, letto- ja keräpäärahkasammal (S. subnitens, S. obtusum, S. pulchrum, S. teres ja S. subsecundum). Risto Hamari rahkasammal (S. contortum, S. inundatum, S. subnitens). Muita vähälukuisia lajeja ovat ranta-, lampare-, pallopää-, särmä-, hete- ja kurjenrahkasammal (S. denticulatum, S. platyphyllum, S. wulfianum, S. quinquefarium, S. warnstorfii, S. pulchrum). Alueelle uusina lajeina on vaalearahkasammalta (S. palustre) sekä S. rubiginosumia löydetty yhdeltä kasvupaikalta (Valkmusalla). Kuultorahkasammalen (S. aongströemii) tilanne on epäselvä (mitä ilmeisemmin Kymenlaaksosta kokonaan kadonnut). Laajoista metsäojituksista huolimatta löytyy halukkaille soilla kulkijoille ja rahkasammalista kiinnostuneille vielä hienoja kohteita. Kymenlaaksossa (36 lajia Suomen 43:sta) lajistollisesti edustavimpia ovat sellaiset suoalueet, joilla on runsaasti erilaisia ombro- ja minerotrofisia suotyyppejä. Valkmusan kansallispuiston keidas- ja aapasuoalueella on suurin lajikirjo (31 lajia). Muita hyviä kohteita ovat Pyhtäällä Järvensuo, Haminassa Rajasuo, Pahanlamminsuo ja Ruokosuo (Summa), Haminan ja Kouvolan Kajasuo, Kouvolassa Karhunsuo Saapaslahti, Enäsuo-Lupansuo, Hangassuo, Alajalansuo, Haukkasuo (eteläinen) ja Miehikkälässä Suurisuo. Hienoja minerotrofisia luhtaisia soita edustavat mm. Miehikkälän Jutuksenjärvi, Kouvolan Hallasenlampi Onkijärvi, Viitalanlahti, Säärystenjärvi, Saaramaanjärven rannat, Harvia ja Matala- Sarkasen itäranta. Pieniä, mutta monilajisia kohteita ovat mm. Kotkan Rajajärvensuon rimpiletto ja lettoräme, Suurisuo, Kivimäen alue sekä Jaalan Sokerimäen letto ja Ahvenistonlammen lähteikkö. Markku Suoknuuti Pekka Raukko Kymenlaakson soilla runsaimpia ja yleisimpiä rahkasammallajeja edustavat ekologialtaan laaja-alaiset, ombrotrofisiin olosuhteisiin sopeutuneet mätäs-, väli- ja rimpipintojen lajit sekä mm. minerotrofisten kasvupaikkojen vaalea-, kalvakka-, sara-, hapra- ja korpirahkasammal (S. centrale, S. papillosum, S. fallax, S. riparium, S. girgensohnii). Erityisesti kalvakkarahkasammal (S. papillosum) on merkittävä laji jopa yli prosenttia peittävyydellään erilaisilla niukka- ja keskiravinteisilla kalvakkanevoilla. Mineraalimaiden (soistuvien) kangasmetsien yleisimpiä lajeja ovat räme-, kangas-, korpi- ja varvikkorahkasammal (S. angustifolium, S. capillifolium, S. girgensohnii, S. russowii). Harvalukuisimpia lajeja Kymenlaaksossa ovat uhanalaisuusluokituksessa silmällä pidettävät käyrälehti-, luhta- ja kirjo- 10 11

Suon marjat ja sienet Marjastus ja erityisesti sienestys ovat suosittuja ja trendikkäitä harrastuksia. Hyvä ja iloinen seura, oikeaoppiset poimintavälineet ja kunnon eväät takaavat onnistuneen luontoretken. Marjojen ja sienten metsästys on jännittävää. Saalista ja sen suuruutta on usein mahdoton ennustaa. Meillä suomalaisilla on ainutlaatuiset jokamiehenoikeudet marjastaa ja sienestää milloin ja missä tahansa. Kohtelias sääntö kuitenkin on, ettei kerätä marjoja ja sieniä toisen asunnon läheisyydestä. Lakka pohjolan appelsiini Lakka (suomuurain, hilla, valokki) on pohjoinen marja, joka kasvaa koko maassa, runsaana etenkin Lapin suurilla soilla. Marja on ensin kova, vihertävänkeltainen, sitten Lakka auringon puolelta punertava ja vihdoin kypsänä keltainen ja hyvin pehmeä. Lakkaa on kutsuttu myös pohjolan appelsiiniksi johtuen sen väristä ja vitamiinipitoisuudesta. C-vitamiinia lakassa on kaksi kertaa enemmän kuin appelsiinissa. Beetakaroteenia, A-vitamiinin esiastetta, ja kuitua lakassa on erityisen runsaasti. Marja on siis varsinainen vitamiini-, kuitu-, kivennäis- ja hivenainepommi! Isokarpalo Pakastaminen ja hilloaminen ovat yleisimpiä lakan säilöntätapoja. Kotona pakastettaessa on hyvä lisätä marjojen joukkoon hiukan sokeria. Sokeri parantaa huomattavasti marjojen makua ja aromia. Sisältämänsä bentsoehapon vuoksi lakat säilyvät kylmässä paikassa survottuina kuten puolukat. Lakkoja ei koskaan pidä kerätä puolikypsinä, sillä ne eivät kypsy jälkeenpäin eikä niihin tule kypsän marjan aromia. Lakan maku on parhaimmillaan vastapoimittuna sellaisenaan, jäätelö kera tai pannukakun päällä. Kauneimmat lakat koristavat hienoimmat kakut ja jälkiruuat. Karpalo Isokarpalo kasvaa koko Suomessa niukkaravinteisilla ja valoisilla nevoilla ja rämeillä. Karpaloa voi poimia syyskuun loppupuolelta lumipeitteen tuloon asti ja keväällä. Pakkasten tultua marjat jäätyvät ja kevätauringon lämmössä sulavat uudestaan. Ylitalvinen kevätkarpalo on paremman makuista kuin syyskarpalo. Karpaloa kannattaa poimia myös syksyllä ensimmäisten pakkasten jälkeen, jolloin happamuus on jo osittain vähentynyt ja sokeripitoisuus suurentunut. Syyskarpaloista kannattaa tehdä tummanpunaista hyytelöä riista-tai liharuokien säväyttäjäksi. Syyskarpalot sisältävät eniten hyytelöitymistä edistävää pektiiniä. Karpalo sopii tuoremehuksi ja siman kaltaisten juomien valmistukseen. Kotilikööristä tulee kauniin punaista, kun pistelee marjat neulalla ennen viinapulloon upottamista. Karpalon happamuus johtuu sen sisältämästä sitruunahaposta. Karpalossa on runsaasti flavonoideja ja runsaasti kuitua. Karpalomehun virtsatietulehduksia estävä vaikutus on osoitettu potilaskokeissa Suomessa ja ulkomailla. Ennenkokemattoman elämyksen voi kokea retkeilemällä syyspäivänä hyllyvälle nevalle, jossa punaiset karpalot pilkistelevät vihreillä mättäillä.tämän kokeakseen pitää olla ilo, into, hyvä kunto ja suo. Suolla kasvaa monia sienilajeja Suolla kasvaa monia sienilajeja, mm. useita nääpikkä- ja lahokkalajeja, pieniä vahakkaita ja kynsikkäita. Mäntyä kasvavilla rämeillä kasvaa iso- ja kangashaperoita. Rouskuista voi mainita valkokarvarouskun, rutarouskun ja harvinaisen, kalkkia vaativan sinappirouskun. Suolta voi löytää myös valkolehmäntatteja ja harvinaisia renkaallisia suotatteja. Ruokasienistä mainittavin ja käyttökelpoisin on kosteikkovahvero. Kosteikkovahveron poiminta ja puhdistus Kosteikkovahveroa poimiakseen on suunnattava kulkunsa soiden reunamille, jossa niitä voi löytää kasvamassa massoittain monien neliömetrien alueelta. Levinneisyys ulottuu Kuusamoon saakka. Kosteikkovahvero on aloittelijalle vaikea laji löytää, sillä sammalikosta erottuvat vain ruskeat lakit. Kun silmä kerran tottuu sen etsimiseen ja tyypillisen kasvupaikan löytämiseen, on laji helppo ja satoisa.kosteikkovahvero on yleensä toukaton. Itiöemän sisällä voi olla roskia, joten perattaessa sienet on hyvä halkaista. Poimintaa nopeuttaa lajin tapa kasvaa jalat yhteenliittyneinä; nipusta on kätevä katkaista roskaiset tyviosat kerralla vaikkapa saksilla. Kosteikkovahveron tunnistus Lakki on päältä hienonukkainen, väri vaihtelee ruskeanpunaisesta keltaisenruskeaan. Täysikasvuisilla lakin reuna on ohut ja voimakkaasti poimuileva. Heleän keltainen tai oranssi lakin alapinta on jyrkkä vastakohta tummalle yläpinnalle. Haaroittuneet poimut ovat epäselvemmät kuin suppilovahverolla. Ontto jalka on keltainen tai punakeltainen. Jalan ja lakin välinen raja on epäselvä. Kosteikkovahvero tuoksuu miellyttävän hedelmäiseltä. Käyttö ja säilöntä Helppo karpalojäädyke 1 dl kahvijugurttia 2 dl rahkaa 2 dl kuohukermaa 2 dl sokeria 3 dl karpalososetta 1. Sekoita jugurtti ja rahka 2. Vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää sokeri 3. Yhdistä ainekset 4. Kaada seos jäädyke- tai kakkuvuokaan tai pieniin annosvuokiin ja pane pakastimeen 5. Anna jäätyä ainakin 5 tuntia 6. Kumoa jäädyke tarjoiluvadille. Jäädyke irtoaa vuoasta, kun kastat sen hetkeksi kuumaan veteen. 7. Koristele jäädyke tuoreilla marjoilla Haaparousku Pekka Raukko Kosteikkovahvero on erinomainen ruokasieni kaikin tavoin käytettynä. Kerätyt sienet säilyvät ilmavassa ja viileässä paikassa monia muita sieniä paremmin. Käyttökelpoisia säilömistapoja ovat kuivaaminen, pakastaminen ja erilaiset pikkelssit. Maukas ja miedonmakuinen sieni sopii moniin ruokiin ja antaa kaunista väriä ruualle, sillä keltainen jalka säilyttää värinsä kypsennettäessä. Virpi Ikonen KTaO, sienineuvoja Kymenlaakson Martat ry Kosteikkovahveropiirakka Pohja: 1 dl vehnäjauhoja 1 dl grahamjauhoja 1 dl perunasosejauhetta 1 tl leivinjauhetta 100 g margariinia ¾ dl vettä Täyte: 1 l tuoreita kosteikkovahveroita ½ purjosipulia 1 rkl öljyä ½ -1 tl mustapippuria 1 tl oreganoa tai mieleistä yrttiä ½-1 tl suolaa 2 munaa 2 dl kermaa 2 dl juustoraastetta 1. Sekoita keskenään jauhot, perunasosejauhe ja leivinjauhe 2. Lisää rasva ja nypi ryynimäiseksi 3. Lisää vesi ja sekoita taikinaksi 4. Pane taikina jääkaappiin ja valmista täyte 5. Halkaise ja puhdista sienet 6. Halkaise, huuhtele ja silppua purjo 7. Kuumenna rasva pannulla, kypsennä sienet ja purjo 8. Mausta ja jäähdytä 9. Voitele piirasvuoka, painele taikina pohjalle ja reunoille. 10. Pistele pohja haarukalla ja levitä täyte sille 11. Sekoita munat ja kerma ja kaada ainesten päälle 12. Levitä pinnalle juustoraaste 13. Paista 200-asteisen uunin alaosassa noin 30 minuuttia. 12 13

Suot luonnon ja kulttuurin arkistoina Muinaistutkijat puhuvat maan arkistosta, joka on säilönyt menneisyyden vuosituhannet nykytutkimuksen käyttöön. Tuo suunnattoman kansallisarkiston maallemme varsin tyypillinen kerrostuma on suoluontomme. Turvesuolle ominainen kasvukyky, jolla se on vallannut itselleen lampia, järviä ja muinaisia merenrantoja, on tehnyt siitä arvokkaan aikakapselin, jota ilman myös moni orgaaninen muinaislöytö olisi kadonnut jäljettömiin. Suo, monimuotoisin ekosysteemimme on korvaamaton luontomme kehitysvaiheitten, etenkin kasvillisuutemme ja metsiemme kehityksen mittari ja tallettaja. Soitten arkisto on alkanut kehittyä heti jääkauden päätyttyä. Soitten keskeisen merkityksen ymmärtää parhaiten siitä tosiasiasta, että soitten osuus maamme pinta-alasta on ollut ennen ihmisen luontoa muuttavaa valtakautta noin kolmannes. Maankohoamisen vuoksi monista järvistä on tullut vuosituhansien mittaan soita. Tästä johtuen soittemme syvyyksissä on suuri määrä erilaista esineistöä etenkin kivikaudelta, maamme esihistorian pisimmältä ajanjaksolta. Suohapot ja turpeen vähäinen mikroorganismi- ja happipitoisuus ovat säilyttäneet orgaanisistakin aineista kuten puusta ja luusta tehtyjä esineitä. Valitettavasti nykyisen koneellisen turpeennoston vuoksi esineistöä ei enää saada talteen toisin kuin lapiotöiden aikakaudella. Samanlainen kato on tapahtunut kivikirveiden ja -talttojen kohdalla traktorien syrjäyttäessä hevosen peltotöissä. Kivikausi on esihistorian jaksoistamme eniten sidoksissa veteen - kivikautta voisikin kutsua rantakulttuuriksi. Pääosa Kymenlaaksonkin kivikautisista asuinpaikoista on sijainnut pitkälle pohjoiseen työntyvien Litorinameren matalien muinaislahtien rannoilla. Ne on maan kohottua raivattu pelloiksi tai ne ovat soistuneet. Kotkan Laajakosken Niskasuon laaja asuinpaikka-alue sijaitsee tyypillisesti suohon viettävällä rinteellä, jonka alaraja on noin 20 metrin korkeudella nykyisestä merenpinnasta. Pääelinkeinona oli kivikaudella kalastus, rannikolla myös hylkeenpyynti, ja vesireitit vastasivat nykyisiä maanteitä. Vedenjumalille uhrattiin saalisonnen lisäämiseksi esineitä, mm. kirveitä ja talttoja, joita löytyy vesijätöistä. Parhaiten suolöydöt ovat säilyneet, jos ne ovat painuneet turvekerroksen alla olevaan hapettomaan, steriiliin saveen. Klassinen esimerkki tästä on Antrean Korpilahden verkkolöytö, joka on lajissaan maailman vanhin, radiohiiliajoituksen mukaan 10 300 vuoden ikäinen. Muinaismereen uponnut verkko löytyi suoniityltä pohjasaveen painuneena. Jopa itse pajuniinestä tehtyä verkkoa oli säilynyt kuten myös hirvenluusta tehtyjä talttoja ja joutsenen putkiluu. Savikerroksesta ovat löytyneet myös miltei yhtä vanhat Kirkkonummen luutuura ja Heinolan reenjalas. Matalissa merenlahdissa on ollut varsin paljon veden päälle ulottuvia liiste- eli sälekatiskoja, olihan kalastus kivikaudella pääelinkeino. Niiden löytyminen on kuitenkin ollut hyvin sattumanvaraista. Kymin pitäjästä löytyi aikoinaan suopellosta verkon jäännökset, mutta ne hajosivat tomuksi kuivuttuaan - löytö on voinut olla kivikautinenkin. Yli-Iin Purkajansuosta paljastuneet kampakeraamiset kala-aidat ja katiskat ovat lajissaan merkittävin löytö meillä. Yleisimmät suolöydöt edustavat erilaisia reenjalaksien ja veneiden katkelmia. Niistä tunnetuin on Rääkkylän Koiralammensuota ojitettaessa löytynyt ns. ommeltu vene. Veneen kolme limisaumaista laitalautaa on liitetty toisiinsa ja runkoon puunjuuriompelein, tekniikalla, jota kolttasaamelaiset käyttivät vielä 1930-luvulla. Kapea, lähes seitsemän metriä pitkä alus edustaa jokivenetyyppiä. Ristiretkiajalle, noin 1100-luvulle ajoittuvan veneen löytöpaikka kuuluu muinaiseen Laatokan ja Pohjanlahden perukan yhdistävään ns. Nousija Venäläisen reittiin. Soista löydettyjen reenjalasten levintä viittaa puolestaan kaakkois-luodesuuntaiseen, järviemme geologis-maantieteellisen rakenteen mukaiseen jäitse tapahtuneeseen talviliikenteeseen. Ylistarosta löydetty keskikuurnallinen, uralilaista sembramäntyä edustava jalas voi viitata hyvinkin laaja-alaiseen koiravaljakoilla tehtyyn kaupankäyntiin kivikauden aikana. Lukuisat muinaissuksilöydöt edustanevat puolestaan pronssi- ja rautakautta. kalaiset suoruumiit ovat hedelmällisyyden jumalille uhrattuja ihmisiä. Isonkyrön Leväluhdan suosilmäkkeestä on löydetty kymmenien ihmisten, miesten, naisten ja lapsien jäännöksiä. Mukana olleiden esineitten perusteella pääosin naisia edustavat vainajat ovat peräisin kansainvaellusajalta, 600-luvulta. Suo ei ole paljastanut salaisuuttaan, emme tiedä, onko kyseessä uhripaikka vai kalmisto. Suoturve on säilyttänyt monenlaisia, osin myöhemmin hävinneitä kasvifossiileja. Kivikauden ihmisen ravinnokseen käyttämiä vesipähkinöitä, joiden pohjoisraja on nykyisin Latviassa, on löydetty mm. Miehikkälästä ja Iitistä. Kasvien siitepölyt kuuluvat soiden arkistojen arvokkaimpiin aineksiin. Ne kerrostuvat kasvijätteiden mukana järvien pohjaliejuun ja soiden turvekerroksiin ja säilyvät erittäin vahvan kuorensa vuoksi jopa tuhansia vuosia. Koko viimeisimmän jääkauden jälkeisen ajan kasvistollinen kehitys on luettavissa niiden avulla. Suosta kairattujen näytepatsaitten siitepölyjä tutkimalla voidaan selvittää ihmisenkin vaikutus luontoon. Kivikauden lopulla alkaa niissä ilmetä merkkejä ihmisen toiminnasta. Asuinpaikkojen lähellä viihtyi tunkioita suosivia kasveja kuten savikat, nokkonen ja ratamot. Esihistorian suurin murros, pyyntikulttuurin vaihtuminen elintarvikkeita tuottavaksi maanviljelyksi ja karjanhoidoksi, jätti jälkeensä viljan siitepölyjä. Vehkalahden Kuorsalon Suursuosta on löydetty ohran siitepölyjä ja kaskeamiseen viittaavaa nokea pronssikaudelta 3100 vuoden takaa. Vehkalahdelta ja Valkealasta 1980-luvun puolivälissä tehdyissä siitepölytutkimuksissa on tavoitettu viljelyvaihe, joka asettuu radiohiiliajoitusten mukaan esiroomalaiselle rautakaudelle, ajanlaskun alkua edeltäville vuosisadoille. Vehkalahden Ruotsinsuosta kairatusta turvepilarista löytyi ohran pölyjä ja kaskiviljelyyn viittaavaa nokea. Valkealan Tenjärvestä tavattiin myös samanaikaisia rukiin pölyjä, mutta Ruotsinsuosta vasta viikinkiajan tasolta, aikaväliltä 800-1000 jkr. Kiinteämpi ja laaja-alaisempi viljely näyttää Kymenlaaksossa alkaneen muun kasviston perusteella vasta ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella. tyhjiötä pronssikauden ja varhaiskeskiajan välillä. Tutkitut röykkiöhaudat ja kalmistot ajoittuvat roomalaisajalle, ajanlaskun alkuvuosisadoille ja viikinkiajalle vastaten siitepölytutkimusten tuloksia. Repoveden kansallispuiston alueella sijaitsevan Katajajärven pohjasedimentistä löydettiin 2004 kivikauden lopulle, noin 2300 ekr. ajoittuva yksittäinen ohran siitepöly ja merkkejä nokkosen ja suolaheinän runsastumisesta. Jos se on todiste ohran varhaisviljelystä, löytyy sille vastine vain Varsinais-Suomesta, jossa viljely alkoi meillä jo kivikauden lopulla, Kiukaisten kulttuurin aikana. Koska Etelä-Karjalasta on tavattu ohran pölyjä yli 3000 vuoden takaa, on mahdollista, että viljely on saapunut maahamme kahta tietä, meritse lännestä ja maitse Karjalan Kannaksen kautta. Timo Miettinen Kirjallisuutta: Suomen historia I. Esihistoria. 1985. Huurre, M.: Kivikauden Suomi. 2001 Miettinen, T.: Kymenlaakson esihistoriaa. 1998. Tolonen, M.: Piirteitä Kymenlaakson luonnon kehityksestä. Kymenlaakso III. 1987. Tanskan varhaisrautakautiset suoruumiit ovat maailmankuuluja esimerkkejä siitä, kuinka hyvin suo voi säilyttää orgaaniset ainekset. Tollundin miehen pää näyttää vain muutaman vuosisadan ikäiseltä. Tans- Kymenlaakson maakuntamuseon röykkiöhautatutkimusten kaivaustulokset vahvistivat 1990-luvun alkupuolella sen, ettei rannikkoalue ole ollut, vastoin aikaisempaa käsitystä, mitään kulttuurista ja väestöllistä 14 15

Soilla on monta ulottuvuutta muuton aikainen rauhallisuus olisi kyettävä takaamaan. Tästä syystä näistä alueista tulisi pitää jatkossakin hyvää huolta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kurkien syysmuuton aikana alueilla tulisi välttää häiritsevää toimintaa erityisesti pimeän aikana. S Suot muodostavat oman erityisen ekosysteeminsä, jossa elävät tietyt tähän elinympäristöön sopeutuneet eläin- ja kasvilajit. Vaikka huomattava osa niistä onkin luonnossa liikkujille tuttuja, niin siitä huolimatta näillä alueilla on sellaista monimuotoisuutta, joka jää useimmille meistä täysin tuntemattomaksi ja näin ollen myös vaille sen ansaitsemaa huomiota. Usein on kyse pienistä ja vaatimattomista selkärangattomista eläimistä tai kasveista, joiden tunnistaminen onnistuu vain asiaan perehtyneeltä harrastajalta tai ammattilaiselta. Soilla elää myös suurempia tasalämpöisiä eläimiä, joista näkyvimpiä ovat linnut. Tämän lajiryhmän suurin ja tunnetuin edustaja on komea, pitkäjalkainen ja -kaulainen kurki. Vaikka ne ovat suuria, kuuluvia sekä varsin näkyviäkin lintuja, ei niiden elämänrytmi kaikilta osin ole kovinkaan yleisesti tiedossa. Kurkien muutonaikainen käyttäytyminen toistuu vuodesta toiseen melko samankaltaisena. Kymenlaaksolaisten soiden merkitys korostuu erityisesti syysmuuton aikana. Tämä on seikka, joka on ollut lintuharrastajien tiedossa jo useiden vuosikymmenten ajan. Jo elokuun puolivälin paikkeilla alkavat ensimmäiset kurjet saapua Anjalankosken ja Valkealan rajalla sijaitsevalle Aitomäen kylälle. Linnut kokoontuvat pelloille ja hakeutuvat mieluiten vasta puiduille viljelyaloille. Elokuun loppua kohden niiden lukumäärä kasvaa ja syyskuun alkupuolella kurkien määrät ovat usein huipussaan. Parhaimmillaan lintuja voi olla yli viisisataa yksilöä tällä alueella. Vaikka ruokailu tapahtuu päivisin pelloilla, on suurten lintujen löydettävä lähistöltä sopiva alue, joka tarjoaisi niille turvallisen paikan yön ajaksi. Siinä missä läntiset Vaasan seudulla kokoontuvat kurjet ovat löytäneet rannikolla sijaitsevat puuttomat luodot, ovat nämä itäisen reitin yksilöt joutuneet ratkaisemaan asian hieman toisin. Syysmuuton aikana kurjet yöpyvät soilla Kymenlaaksossa on kurkien syystankkauksen kannalta sopivia peltoaloja runsaasti, mutta täältä puuttuvat turvalliset ja veden ympäröimät pikku saaret. Niiden asemesta meillä on vielä jäljellä joukko luonnontilaisia, laajoja, melko avoimia ja paikoitellen melko kosteita ja upottaviakin suoaloja. Tämä siitä huolimatta vaikka suurin osa kymenlaaksolaisista soista onkin jo ojitettu ja otettu taloudellisen hyötykäytön piiriin. Paine vielä luonnontilaisten soiden ojitukseen on edelleen suurta. Kymenlaaksolaisten kurkien syysmuuton kannalta tärkeät yöpymisalueet sijaitsevat sekä pohjoisessa että etelässä. Pohjoiset alueet ovat Aitomäen tuntumassa. Näistä Alajalansuo, Haukkasuo ja Hangassuo ovat tärkeimmät. Nämä kolme suurta suota muodostavat pohjoiseteläsuuntaisen suurten soiden ketjun. Luonnontilaisina ja melko avoimina sekä pieniä lampareita ja hetteikköjä sisältävinä suoaloina ne toimivat kurkien kannalta turvallisina ja rauhallisina yöpymisalueina. Etelässä vastaava yöpymispaikka on Pyhtään Valkmusan alue. Siirtymällä öiseen aikaan näille alueille voivat kurjet viettää yönsä melko turvassa. On selvää, että suolla pimeässä seisovaa kurkiparvea on minkään maapedon vaikea tavoittaa. Tästä pitää huolen hetteinen ja upottava sammalikko joka estää minkä tahansa nelijalkaisen otuksen nopean ryntäyksen kohti kurkia ja niiden juuri lentokykynsä saavuttaneita poikasia. Näin linnulle jää tiukan paikan tullen riittävästi aikaa pakenemiseen. Suot ovat tärkeitä myös teerien soidinpaikkoina. Useilla kymenlaaksolaisilla avoimilla tai harvapuustoisilla soilla on joka kevät aktiivisia soidinalueita, joissa joskus jopa monikymmenpäiset teerikukkojen joukot mittelevät voimiaan. Kalasääsket pesivät usein matalien rämemäntyjen tuuheissa latvuksissa. Vaikka puut ovat matalia, täyttävät ne silti sääksen ehkäpä tärkeimmän pesäpaikalleen asettaman perusvaatimuksen: pesästä on oltava esteetön näkymä kaikkialle ympäristöön. Soiden merkitys tässä suhteessa korostuu, sillä metsistämme nämä suuret monisatavuotiaat lakkapäämännyt ovat pääosin hävitetty jo kymmeniä vuosia sitten. Nyt parikymmentä vuotta harjoitettu säästöpuuohjelma tulee korjaamaan tilanteen, mutta siihen kuluu vielä kymmeniä, jos ei peräti satoja vuosia. Suuret luonnontilaiset suot muistuttavat elinympäristöinä pohjoisia alueita mistä syystä täällä etelässä voi tavata mm. kapustarinnan ja pikkukuovinkin pesivänä. Myös lapinharakoita näkee näillä laajoilla kymenlaaksolaisilla suoaloilla. Viimeiset riekot on havaittu joskus 1970 1980-lukujen tienoilla Haukkasuon reunametsissä mutta nyt laji on kadonnut täältä etelästä kokonaan. Öistä toimintaa soilla on vältettävä Kurkien kannalta kymenlaaksolaisten suurten soiden olemassaolo on siis elintärkeää. Se ei pelkästään riitä, sillä myös soiden Utin lentokentän läheisyys vaikuttaa väistämättä soilla tapahtuvaan toimintaan. Helikoptereiden harjoituslentojen suunnittelussa olisi otettava huomioon suolla yöpyvät kurjet. Kriittistä aikaa on elokuun alusta syyskuun loppuun. Tuona aikana olisi vältettävä pimeälentoja ainakin Alajalansuon, Haukkasuon, Hangassuon ja Valkmusan yllä, sillä suolta lentoon lähtevä satapäinen kurkiparvi on suuri turvallisuusriski, ja pahimmassa tapauksessa voi jopa pudottaa vaarasta tietämättömän lentokoneen tai kopterin. Öiset lentoharjoitukset tulisikin suunnata ensisijaisesti turvetuotantoalojen ylle, joiden luonnontila on jo menetetty aikoja sitten, ja joita on maakunnassamme runsaasti. Myös suolla tapahtuvaa juoksu- tai suunnistusharjoittelua tulisi harrastaa elo-syyskuussa vain valoisaan aikaan ja jättää iltahämärissä tapahtuva toiminta vähemmälle. Näin voitaisiin taata näiden arvokkaiden alueiden rauhallisuus ja niiden soveltuvuus kurkien yöpymisalueina myös pitkälle tulevaisuuteen. Kymenlaaksolaisia kurkia on värirengastettu jo vuodesta 1998 lähtien. Näin ollen niiden muuttoreitit ja talvehtimisalueet alkavat vähitellen paljastua. Osa linnuista muuttaa lounaista reittiä aina Espanjaan saakka ja osa suuntaa eteläkaakkoon päätyen lopulta jopa Tunisiaan Pohjois-Afrikkaan. Muuttomatkat ovat siis pitkiä. Tästä syystä matkan varrelta tulee löytyä sopivin välein sopivia ruokailu- ja levähdyspaikkoja. Tämä ketju ja sen toimivuus on kurkien muuton onnistumisen kannalta hyvin tärkeää. Vastuu tästä jakautuu useiden eurooppalaisten valtioiden kesken. Myös Suomen on kannettava oma osuutensa näistä asioista. Maankäytöllä ja sen suunnittelulla on ratkaiseva merkitys luonnon hyvinvoinnin kannalta. Kurki on vain yksi esimerkkitapaus. Soiden suojelulla pystymme auttamaan myös monia muita tästä elinympäristöstä riippuvaisia eläin- ja kasvilajeja. 16 17

Suo on täynnä elämää Kuvat: 18 19

Kymenlaakson soiden sudenkorennot konkorento on yleinen kaikenlaisten vesien laji, mutta suoukonkorento elää jokseenkin harvinaisena vain soilla ja suoreunaisilla lammilla. Lajien erona on mm. keskiruumiin sivujen ja takaruumiin selkäpuolen erilainen kuviointi. Petri Parkko Kuutytönkorennot Maamme 55 sudenkorentolajista osa menestyy hyvin monenlaisissa vesistöissä, mutta osa on varsin tiukasti suolajeja. Tiukimmin suoympäristössä elävät lajit ovat kokeneet elinympäristöissään melkoisia mullistuksia, sillä suurin osa Kymenlaakson soista on ojitettu metsätalouskäyttöön tai turvesoiksi. Kaikenlainen suon vesitaloutta muuttava toimenpide on haitallinen suolla eläville sudenkorennoille, sillä monien lajien toukat elävät soiden allikoissa ja kuljuissa. Yhdenkin suuren veto-ojan kaivaminen saattaa vaikuttaa haitallisesti sudenkorentojen lisääntymispaikkoihin. Suon kuivuminen voi kuivana kesänä tappaa luontaisestikin paljon toukkia, mutta märkien paikkojen pysyvä kuivuminen hävittää vaateliaimmat lajit soilta. Sudenkorennot elävät suurimman osan elämästään toukkana, joten ne ovat herkkiä kaikenlaisille vesistömuutoksille. Suolampien pienet ja sirot Kesäiselle suolammelle suuntautuneella retkellä näkee varmasti pieniä sinisiä hentosudenkorentoja. Monet soiden allikoilla ja pienillä lammilla lentävistä korennoista ovat tavallisia kaikenlaisten vesien lajeja. Soillamme tavataan hyvin yleisinä sirokeijukorentoa (Lestes sponsa) ja keihästytönkorentoa (Coenagrion hastulatum), joihin voi törmätä melkein missä vain muuallakin. Suoukonkorento Petri Metsälä Tytönkorennoistamme selvimpiä suolajeja ovat Kymenlaaksossa harvinainen kuutytönkorento (Coenagrion lunulatum) ja Etelä-Suomessa taantunut taigatytönkorento (Coenagrion johanssoni). Kuutytönkorento on hyvin aikainen lentäjä, joten sitä pitää etsiä jo touko-kesäkuun vaihteessa. Lajin koirailla on takaruumiin selkäpuolella hyvin tunnusomainen kuunsirpin muotoinen kuvio, jonka edessä molemmilla puolilla on lyhyt pitkittäisviiva. Laji on havaittu toistaiseksi vain Pyhtään Munasuolta, mutta Etelä-Karjalassa havaintopaikkoja on löytynyt viime vuosina lukuisia. Uusia kuutytönkorentopaikkoja kannattaa etsiä lisää myös Kymenlaakson soilta ja suoreunaisilta lammilta. Korennoista mahtavimmat Loppukesästä lähtien soiden ilmatilaan ilmestyvät suurimmat ja komeimmat korentomme, ukonkorennot. Soilla voi tavata monia ukonkorentolajeja, mutta suolampien ja allikoiden ympärillä lentelevät lajit ovat yleensä toisiaan suuresti muistuttavia suoukonkorentoja (Aeshna subarctica) tai siniukonkorentoja (Aeshna juncea). Siniu- Petri Metsälä Kymenlaaksosta on löytynyt Pyhtään Valkmusan kansallispuistosta, Haminan Rajasuolta ja Kouvolan Enäsuolta eteläisessä Suomessa hyvin harvinaista pohjanukonkorentoa (Aeshna caerulea). Laji on harvinaistunut suuresti soiden ojitusten takia etelässä, mutta Pohjois-Suomessa se on monin paikoin yleisin sudenkorentolaji. Pohjanukonkorennolle on ominaista muista ukonkorennoista poikkeava tapa laskeutua lyhyen lennon jälkeen lepäämään varvuille tai puunrungolle. Lajin koiras näyttää jo kaukaa heleän siniseltä. Lähempää tarkasteltuna pohjanukonkorennon kylkijuovat ovat hyvin kapeat verrattuna muihin ukonkorentoihin. Pohjanukonkorento elää rimpisillä ja pienilampisilla nevoilla, joita löytyy Kymenlaaksosta enää muutamista paikoista. Kiiltävät korennot Hoikkakiiltokorento Pohjanukonkorento Soilla näkee usein metallinhohtoisia korentoja, jotka lentävät nopeasti reunarämeellä. Vaskikorento (Cordulia aenea) on maassamme yleinen laji, ja sitä pääsee katselemaan jo toukokuulta lähtien. Laji viihtyy kaikenlaisissa vesistöissä, toisin kuin vaatelias suolajimme hoikkakiiltokorento (Somatochlora arctica), joka on harvinaistunut voimakkaasti Etelä-Suomessa. Kymenlaaksossa siitä on tuoreita havaintoja vain Valkmusan kansallispuistosta ja Rajasuolta. Hoikkakiiltokorennon harvinaistumisen tärkein syy on ollut soiden ojittaminen. Jos koirasta pääsee katselemaan sen lepäillessä vaikka männyn rungolla, näkyy sen muista Somatochlora-lajeistamme erottava tuntomerkki: perälisäkkeet taipuvat kaarevan pihtimäisinä toisiaan kohti. Täpläkiiltokorento (Somatochlora flavomaculata) on suolaji, mutta se viihtyy hyvin Petri Metsälä monenlaisissa suoympäristöissä, myös erilaisilla rantasoilla. Tästä johtuen laji ei ole ainakaan mainittavasti harvinaistunut, ja sitä tapaa Kymenlaaksossa monilla soilla ja luhdilla. Erityisen hyvä kanta näyttää olevan Kouvolan Haapajärvellä, josta löytyy laajoja luhtia ja nevoja. Täpläkiiltokorennon hyvä tuntomerkki on molemmilta sukupuolilta löytyvät takaruumiin sivujen pienet keltaiset täplät, jotka erottuvat melko hyvin myös lennossa. Suolampien valkonaamat Lampikorentojen sukutuntomerkkinä on niiden valkoinen naama. Tyypillinen suolampien laji on pikkulampikorento (Leucorrhinia dubia). Laji on lähes koko maassa yleinen, mikä kertoo sen väljistä elinympäristövaatimuksista. Monella suoreunaisella lammella tapaa jo selvästi edellistä lajia harvinaisemman sirolampikorennon (Leucorrhinia albifrons), jonka koiraan takaruumis on sinihärmäinen. Sirolampikorentoa jonkin verran muistuttavaa lummelampikorentoa (Leucorrhinia caudalis) tavataan lammilla, joilla on paljon ulpukkaa ja lumpeita. Lajin koirailla on tapana vartioida reviiriään istuen lehdellä, josta ne tekevät lentopyrähdyksiä saaliiden tai reviiriä uhkaavien vieraiden koiraiden perään. Näiden kahden lajin koiraat on melko helppo erottaa toisistaan siipitäplien värin perusteella: lummelampikorennolle ne ovat valkeat ja sirolampiko- 20 21

rennolla mustat. Molempien lajien muista lampikorennoista erottavana tuntomerkkinä ovat niiden valkoiset perälisäkkeet. Sekä sirolampikorento että lummelampikorento ovat EU:n luontodirektiivin liitteen IV (a) lajeja, joten niiden lisääntymispaikkoja ei saa hävittää tai heikentää. Kymenlaakson korentosoita Jo edellä mainitut Valkmusan kansallispuisto ja Haminan Rajasuo ovat osoittautuneet sudenkorentolajistoltaan monipuolisiksi. Ne ovat riittävän laajoja, jolloin tietyn alueen muuttuminen jollekin sudenkorentolajille kelvottomaksi ei vielä tuhoa koko lajin esiintymää. Kouvolan Haukkasuon pohjoisin osa, Alajalansuo, näyttäisi olevan allikoistaan huolimatta lajistoltaan vaatimaton. Ennen turpeenoton aloittamista Haukkasuo on ollut varmasti hyvä korentosuo. Kouvolassa sijaitseva melko laaja suoalue, Enäsuo-Lupansuo, on vielä suurelta osin tutkimatta, joten sieltä saattaa löytyä pohjanukonkorennon lisäksi muutakin vaateliaampaa lajistoa. Suolla on tavattu suolajeista myös taigatytönkorentoa, suoukonkorentoa ja täpläkiiltokorentoa. Myös Kouvolan ja Haminan rajalla sijaitsevan Kajasuon sudenkorentolajisto tunnetaan puutteellisesti, joten sieltä saattaa löytyä vaateliaista suolajeista ainakin hoikkakiiltokorentoa. Suokorentojen tulevaisuus Sudenkorentojen kannalta luonnontilaisten soiden määrä Kymenlaaksossa on aivan liian pieni. Hyvät suot ovat kaukana toisistaan, jolloin yksilöiden siirtyminen suolta toiselle on vaikeutunut. Tämä saattaa hävittää kaikkein vähälukuisimmat lajit, pohjanukonkorennon ja hoikkakiiltokorennon, kokonaan Kymenlaakson sudenkorentolajistosta. Soiden ennallistaminen olisi sudenkorennoille ensiarvoisen tärkeää, ja osa soistamme onkin palautettavissa luonnontilaisen kaltaisiksi. Hyvien soiden riittävän tiheällä verkostolla turvattaisiin suolajiston säilyminen. Laajoja soita, kuten Kajasuota, ei saisi missään tapauksessa ottaa turvetuotantoon, vaan niistä tulisi perustaa luonnonsuojelualueita. Tietoa Kymenlaakson soiden lajistosta tarvitaan lisää, joten sudenkorennoista kiinnostuneilla luontoharrastajilla on nyt monta hyvää syytä suksia suolle. Petri Parkko Kirjoittaja on woikkaalainen luontokartoittaja ja sudenkorentoharrastaja Petri Parkko Suoluonto ja turpeen käyttö Turpeen tuotanto on soiden sammalten ja sarojen yksinoikeus - turvetuottaja on soiden hävittäjä Veden kiusaamaksi joutomaaksi leimattu suoluonto on kokenut lyhyessä ajassa melkoisen hävityksen. Nyt se on jo hälyttävän uhanalainen. Suomaa-Suomessa vasta koneellinen metsäojitus herätti suojelutyöhön. Valtakunnallisen metsien kolmannen inventoinnin aikaan 1950-luvun alussa suoluonto oli vielä 80-prosenttisesti luonnontilassaan. Valtioneuvoston vahvistamat soidensuojelun perusohjelmat vuosilta 1979 ja 1981 olivat ensimmäiset varsinaiset sitovat päätökset soidensuojelun hyväksi, jotka tehtiin jo paitsi metsäojitusten myös turpeenkaivuun kasvavan uhan puristuksessa. Luonnonsuojeluliiton visiossa suomalainen suoluonto on vuonna 2020 korkealle arvostettu ekosysteemipalvelujen tuottaja, jonka alkuperäistä monimuotoisuutta palautetaan aktiivisesti ennallistamalla. Suo on virkistyksen lähde ja luonnontuotteiden aitta. Suometsätaloudessa tehtyjä virheitä on ryhdytty korjaamaan, metsätaloutta harjoitetaan ekologisesti ja kansantaloudellisesti kestävillä tavoilla ja arvokkaan hiilivarannon, turpeen, energiakäyttö on lopetettu. Turpeen paikka suossa Merkittävin jäljellä olevaa suoluontoa säästävä toimi on turpeen polton lopettaminen. Välittömästi on estettävä luonnonarvonsa ja toiminnallisuutensa säilyttäneiden soiden kuivatus turpeennostoa varten. Turpeenottoa ei pidä ohjata myöskään mille tahansa metsäojin häiritylle turvemaalle. Soiden ennallistaminen ojia tukkimalla on tehokas keino parantaa suoluonnon ja koko valuma-alueen tilaa. Metsänkasvatusta varten turhaan ojitettua pinta-alaa on arvioiden mukaan yhteensä jopa kaksi miljoonaa hehtaaria. Soidensuojelu ja ennallistaminen ovat kaikkein kustannustehokkaimpia ilmastonmuutoksen torjuntakeinoja, on YK:n apulaispääsihteeri Achim Steiner todennut Balin ilmastokokouksessa joulukuussa 2007. Mauri Huhtala 22 23

Turve on fossiilinen energiaratkaisu Turpeen polton lopettaminen heti tai edes lähitulevaisuudessa pitäisi olla itsestään selvää. Polttoturve on soihin varastoitunutta hiiltä. Lämpölaitoksissa poltetaan tuhansia vuosia vanhaa raaka-ainetta. YK:n ilmastosopimus ja Kioton pöytäkirja määrittelevät suot hiilen varastoiksi, joita sopijaosapuolien, kuten Suomen, tulee suojella ja lisätä kansallisilla ohjelmilla. Toistaiseksi Suomessa on painotettu lähinnä turpeen käytön turvaamista, esimerkiksi sillä verukkeella, että uusiutuvien energiaraaka-aineiden, metsä- ja peltobiomassojen, käytön lisääminen sähkön ja lämmön tuotannossa edellyttää myös turpeen osuuden kasvattamista. Turve ei kuitenkaan ole edes tukipolttoaine vaan useimmiten pääpolttoaine. Kioton sopimus velvoittaa sellaisten käytäntöjen ja menetelmien kehittämiseen ja soveltamiseen, jotka vähentävät ihmisen toiminnan aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Lämpölaitoksissa se tarkoittaa turpeen osuuden vähentämistä. Uusia laitoksia turpeen varaan ei pitäisi enää olla mahdollista rakentaa. Turpeen käytön vaikutukset kauaskantoisia Turveteollisuus vähättelee toimintansa vaikutuksia. Turpeenkaivuussa on sen mielestä turvemaista vain noin prosentin verran, kaikkiaan 100 000 hehtaaria tällä hetkellä. Laskelmassa turvemaa on se kymmenen miljoonaa hehtaaria, joka joskus 1800-luvulla on ollut luonnontilaista. Tosiasiassa kyse ei ole mitättömästä maankäyttömuodosta. Turve on paikallinen polttoaine ja paikallisina on sen vaikutuksia valumaalueellaan tarkasteltava. Turpeenotto on myös hyvin perusteellinen suoluonnon hävittäjä. Vuosittain 20 000 hehtaaria jää noston piiristä pois. Loppuun kaluttua turvemaata harvoin ennallistetaan suoksi. Valuma-alue jää pysyvästi taas yhtä vettä pidättävää ja turvetta kartuttavaa suota köyhemmäksi. Vaikka turpeen käyttö säilyisi vain nykytasoisena, teollinen turpeenotto kasvattaa edelleen pinta-alaansa. Uusi suokerta tarvitaan 20 vuoden välein. Muun muassa parin viimeisen sateisen kesän tuomaan turvepulaan vedoten turveala vaatii nostoalan kasvattamista. Lisäksi turpeelle kehitetään uusiakin käyttömuotoja, esimerkiksi raaka-aineeksi liikennepolttonesteisiin. Turveala painostaa edelleen menestyksekkäästi hallintoa lisäämään tukea ja helpotuksia turpeen hyödyntämiseksi, vaikka vähintään velvoitteiden ilmastonmuutoksen torjumiseksi pitäisi vaikuttaa päinvastoin. Lainsäädännön heikkous kiusaa soiden suojelua Maa-aineslaki ei tunne turvetta. Turpeenottoa ja siihen liittyvää ojitusta säädellään ympäristönsuojelulailla. Yli 10 hehtaarin laajuinen nostoalue tarvitsee luvan. Lupa-asia käsitellään ympäristölupavirastossa. Ympäristönsuojelulaki on pilaamislaki. Lain 42 pykälän mukaan luvan myöntäminen edellyttää, ettei toiminnasta aiheudu erityisten luonnonolosuhteiden huonontumista. KHO tulkitsee sen tarkoittavan vain päästöjen vastaanottajaa, kuten alapuolista vesistöä tai lähiasutusta. Sen sijaan ilma ja ilmasto eivät ole päästön kohteita. Ilmastonmuutoksen torjunnan tärkeydestä huolimatta hiilidioksidipäästöjä ei säädellä luvituksella. Suon fyysinen muuttaminen ei ole myöskään luvan saannin este, ellei kuivatuksella ole kielteisiä vaikutuksia luonnonsuojelulailla suojeltuihin luontoarvoihin, luonnonsuojelualueisiin, suojeltuihin luontotyyppeihin, maisema-alueisiin, erityisesti suojeltaviin lajeihin, luontodirektiivin liitteen IV lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkoihin tai Natura 2000 -suojeluohjelman kohteisiin. Jotain apua on maankäyttö- ja rakennuslaista. Valtakunnallinen alueidenkäyttötavoite vaatii, että turpeenottoalueiksi varataan jo ojitettuja tai muuten luonnontilaltaan merkittävästi muuttuneita soita ja käytöstä poistettuja suopeltoja. Alueidenkäyttötavoitteen tarkoituksena on lisätä turpeenkaivuun ekologista kestävyyttä ja torjua ilmastonmuutosta sijainninohjauksella. Taustalla ovat turvemaiden maankäyttöä koskevat vertailevat tutkimustulokset. Ne osoittavat yksiselitteisesti muun muassa, että ojittamattoman suon kuivatus turpeenkaivuuta varten on ilmastovaikutuksiltaan selvästi kivihiilen polttoakin huonompi vaihtoehto. Maankäyttö- ja rakennuslailla on mahdollista ehkäistä haittoja ennakolta. Kompastuskivinä ovat riittävät maastotyöt ja turpeen käyttöä suosiva asenneilmapiiri. Suokohtaisiin selvityksiin maakuntaliitot eivät ole valmiita. Toistaiseksi alueidenkäyttötavoitteesta huolimatta turpeenkaivuun ohjaaminen pois ojittamattomilta soilta on onnistunut heikosti. Turvesoiden hankinta on kohdistunut nimenomaan metsäojituksilta säilyneisiin soiden märkiin keskiosiin. Ojittamaton ydinalue sisältyy turvesuovaraukseen aina, vaikka ojitettuakin suota on mukana. Metsäojitukselta välttyneille soille turveyhtiöt on suorastaan ohjattu. Turvetuottajille suot ovat myös saavutettu etu. Ne ovat teknistaloudellisesti edullisimpia. Samaiset suot ovat kuitenkin merkittävin osa soidensuojeluverkon ulkopuolista suoluontoa. Vielä säilyneelle suoluonnolle turpeenotto onkin ratkaiseva kohtalonkysymys. Paikallisesti suoluonnon tuhoa täydentää se, että polttoturpeen nosto pyritään kannattavuussyistä keskittämään käyttäjän läheisille suoalueille. Kansallinen suostrategia - soiden pelastaja vai turpeen käytön hyväksyttävyysohjelma Ristiriidat on nyt kuitenkin nostettu pöydälle. Työn alla on kansallisen suostrategian laadinta. Luonnonsuojeluliitolla on työryhmässä edustajansa, mutta niin on turvealallakin. Työryhmä käsittelee myös suometsätaloutta, joka on joillakin alueilla toki merkityksellisempi kuin turpeenkaivuu. Työryhmän toimeksianto on luoda yhteinen, ajantasainen näkemys soiden ja suoluonnon sekä turvemaiden monipuolisesta ja kestävästä käytöstä sekä sovittaa yhteen soihin ja turvemaihin kohdistuvia tavoitteita ja tarpeita. Aikaa on annettu syksyyn 2010. Pelkona on, että lopputulos on turpeen käytön hyväksyttävyysohjelma. Joka tapauksessa maakuntakaavojen ohjausta turpeenkaivuualojen sijoittumisessa halutaan tehostaa alueiden käyttötavoitteen suuntaviivojen mukaisesti. Kun turpeen käytön mitoitukseen tai lainsäädännön puutteisiin ei haluta kajota, pulmia aiheuttavat vaihtoehtoisten kohteiden löytäminen ja mahdolliset korvauskiistat. Luontoarvonsa menettäneet metsäojitusalat tai jopa suopellot ovat nekin ympäristövaikutuksiltaan huonoja vaihtoehtoja. Hiilivarasto pölläytetään ilmaan lyhyessä ajassa, alapuolinen vesistö saa kuormitusryöpyn, monimuotoisuuden lisääminen ennallistamalla estyy ja mikä pahinta, mahdollisuudet jatkaa turpeen käyttöä energiantuotannossa paranevat. Selkeät tapaukset, ainakin pääosin ojittamattomat luontoarvoiltaan merkittävät suot, saadaan pelastettua, mutta senkin varmistaminen edellyttää jotain suokohtaista suojelupainotteista kaavamerkintää niin kauan, kuin laki ei kiellä hiilivarastojen tai uhanalaisten soisten luontotyyppien tuhoamista. Laajoja, ojittamattomia suoyhdistymiä ei Etelä-Suomesta löydy. Vähintään reunaojat kiertävät soita. Siitä huolimatta suokasvillisuus ja suon kyky tuottaa turvetta ovat usein säilyneet enemmän tai vähemmän häiriintymättöminä. Ennallistamalla on myös lähes aina mahdollista parantaa suon tilaa. Keskeisistä käsitteistä, kuten luonnontilainen, ojittamaton ja luonnonarvosuo, pitää olla selkeät määritelmät ja säilymistä tukevat maankäytön pelisäännöt, jotka pitävät arvosuot pois turhauttavilta kierroksilta eri oikeusasteissa. Kamppailu suoluonnon puolesta jatkuu suo suolta toistaiseksi Lainsäädännön puutteista huolimatta soita turveenkaivuulta pitää ja voi puolustaa niin maakuntakaavoituksissa kuin lupaprosesseissakin. Varsinkin niissä hakijan intressi on esittää vain hakemusta puoltavia seikkoja. Luontoharrastajien vähäisetkin kohdetiedot päihittävät useimmiten tilausselvitykset, joista ei voi päätellä edes, onko suolla luonnonsuojelulain mukaisia esteitä luvan saantiin. Tyypillisesti suo todetaan vain tavanomaiseksi yhden monen lajin kannalta väärään aikaan suolle tehdyn piipahduksen perusteella. Soisten luontotyyppien uhanalaisuus kertoo kuitenkin, että jokainen suo on arvokas. Tällä hetkellä lupavirastot tukehtuvat turpeenoton lupahakemuksiin. Se tarkoittaa myös suoluonnon ystäville töitä suo suolta. Samojen vaatimusten ja epäkohtien esilletuonti tuottavat kuitenkin tulosta ennemmin tai myöhemmin lainsäädännön puutteiden korjaamiseksi. Avainasemassa on myös energia- ja ilmastopolittiikka. Kaavallisen ohjauksen tehostamiseksi haetaan jo ratkaisuja. Muutoksen puolesta toimii myös luonnonsuojeluliiton nettisivustolleen kokoama uhattujen soiden lista, joka ei toivon mukaan enää kauan pitene. Arvottomista joutomaista arvostetuiksi elinympäristöiksi Lakisääteinen suojelu vaatii vielä täydentämistä, mutta kaikkea ei voi eikä tarvitse luonnonsuojelulailla suojella. Se edellyttää, että soiden arvo omaleimaisena alkuperäisluontona tunnustetaan ja tehtävä ekosysteemipalvelujen tuottajana vahvistetaan niiden maankäyttömuodoksi. Suomen erityisvastuu eurooppalaisen havumetsävyöhykkeen soiden, eritoten aapasuoluonnon, suojelusta tulee ymmärtää arvokkaaksi ja mieluisaksi tehtäväksi ja luonnonsuojelun voimavaraksi. Tutustu luonnonsuojeluliiton suosivustoon www.suo.fi! Turvetuotantoalueen lupahakemuksen luontoselvitykset -opas ja muuta tietoa aiheesta löytyy ympäristöhallinnon sivustolta www.ymparisto. fi >pohjois-pohjanmaa >ympäristönsuojelu >turvetuotanto ja ympäristö Merja Ylönen aluepäällikkö Suomen luonnonsuojeluliitto Lassi Kuajla 24 25

Suoluonnon alennustila jatkuu Suomen ensimmäiset luonnon- ja kansallispuistot perustettiin 1938 ja 1956. Luonnon voimaperäinen käyttö metsätalouteen alkoi muuttaa metsiä ja soita siinä määrin, että luotu puistojärjestelmä osoittautui pian täysin riittämättömäksi turvaamaan alkuperäisen luonnon näytteiden säilymisen, monimuotoisuuden ja monikäytön. Varsinkin soiden osalta oli kiire turvata luonnonsoita metsäojitukselta, jonka huippukaudet olivat 1965 1975. Alkoivat mittavat valtakunnalliset inventoinnit, joiden avulla etsittiin kullekin luonnonmaakunnalle tyypillisiä ja edustavia luonnonalueita. Rauno Ruuhijärven ja Seppo Eurolan luoma soiden aluejako teki mahdolliseksi alueellisten soidensuojeluohjelmien laatimisen 1960-luvulla. Metsänparannus koitui soiden kohtaloksi monien soidensuojelualueiden ulkopuolella olevien soiden ekologinen tila on huono ojitusten kaukovaikutusten takia. Suolajisto on pitkälti joutunut uhanalaiseksi ja uhanalaistuminen jatkuu, parhaita marjasoita on pilattu ojituksin. Ojitus on ulotettu myös kangasmaille, joiden pienkosteikot on kuivatettu ja samalla tuhottu monille lintulajeille välttämättömät poikueympäristöt. Suot ovat tärkeitä hiilivarastoja: ojittaminen vapauttaa kasvihuonekaasuja ilmakehään. Soidensuojelu vaivalloista Soidensuojelun tie oli pitkä ja vaivalloinen, sillä sama maa- ja metsätalousministeriö oli vastuussa soiden ojittamisesta, ojitustoiminnan rahoittamisesta ja suojelusta. Metsähallitus aloitti valtion omistamien soiden suojelun järjestöjen asettaman soidensuojelutoimikunnan esitysten mukaisesti. Yksityismaalla sitä vastoin kohdattiin suuria vaikeuksia maa- ja metsätalousministeriön edellyttäessä, että suojeltavaksi suunniteltu suo piti hankkia valtiolle tietyn ajan sisällä, muutoin se voitiin ojittaa. Tämä johti ojitusautomaattiin, kun valtiolla ei ollut osoittaa ostoresursseja. Vasta ministeriön soidensuojelutyöryhmän valmistelema soidensuojelun perusohjelma 1977 loi perustan järjestelmälliselle suojelulle. Valtioneuvoston periaatepäätösten 1979 1981 ja niukkojen ostovarojen turvin on vähitellen hankittu suojeltavaksi tarkoitettuja soita valtiolle tai korvattu maanomistajalle soidensuojelualueen muodostaminen. Monia tärkeitä suoalueita sisällytettiin luonnon- ja kansallispuisto-ohjelmiin. Suojelutilannetta helpotti se, että metsänparannuslain 1987 mukaan valtion varoja ei voinut myöntää soidensuojeluohjelman soiden ojittamiseen. Sitä ennen suojelu oli hyvin vaikeaa, kun valtion varoja osoitettiin myös suojeluohjelman soiden ojittamiseen. Maanomistajat ovat omatoimisesti ojittaneet ohjelman soista peräti 40 000 ha. Soidensuojeluohjelman toteutus on vielä hiukan kesken, mikä johtuu etupäässä siitä, että todellinen rahoitusohjelma vahvistettiin vasta 1996. Perusohjelmasta on nyt toteutettu 98 % eli noin 600 000 ha. Soidensuojelualueilla tavoitteena on säilyttää alueiden vesitalous luonnonmukaisena. Puutteita on etenkin suoyhdistymien hydrologisten kokonaisuuksien sekä yhdistymien reunaosien, kuten erilaisten korpien ja lettojen suojelussa, erityisesti keidassoiden alueella. Korpisoista noin 80 % on ojitettu. Lähes kaikenlaiset suot ovat nyt uhanalaisia suojelupäätöksistä huolimatta. Soiden reunaosien metsätalous vesitalouden järjestelyineen, energiaturpeen nosto, tekoallashankkeet ja ojituksen kaukovaikutukset vähentävät jatkuvasti suoluonnon monimuotoisuutta. Soiden ojitus jatkuu eri nimillä Vaikka ojitusperusteet ovat tiukentuneet, Valtiovalta ohjasi ojitustoimintaa lainsäädännöllä ja rahoitusta osoittamalla, ojitusmyönteisyyteen kannustettiin. Ojitustoiminta oli osittain työllisyys- ja aluepoliittista toimintaa, jonka taloudellisesta kannattavuudesta ei ollut niin väliä. Myös metsänparannusorganisaatioiden oma toiminta oli osin vilpillistä ohjattaessa valtion varoja myös ojituskelvottomien suotyyppien ojitukseen. Esiintyi ojituskilometrikilpailua joidenkin metsänparannuspiirien kesken. Myös vesipiirit ojittivat valtion varoin avosoita ja perkasivat puroja. Metsäammattilaisten maine ja kunnia ryvettyivät metsäojituksissa. Turveteollisuus etsii jatkuvasti uusia suoalueita tuotantoaan varten. Tutkimuksen edistyttyä on jälkikäteen havaittu, että 5 miljoonasta ojitetusta suohehtaarista ainakin 1-1½ miljoona hehtaaria on todettu virheojituksiksi, liian karuilla suotyypeillä toteutetuiksi metsäojitusohjeitten vastaisiksi ojituksiksi, joiden taloudelliset perusteet eivät ole pitäviä. Kun noin 40 % ojitetuista soista tuottaa 90 % ojittamalla saadusta puuston lisäkasvusta, ei metsäojituksen suunnittelijoille ja toteuttajille voi kiitosta antaa. Lisäksi on huomattava, että 26 27

Pyhtään suot - Valkmusa Pyhtään sijainti Kymijoen suuhaarojen välissä tekee siitä luonnoltaan hyvin monimuotoisen. Parasta antia ovat suot, kalliot ja merenrannat. Suot ovat antaneet minulle eniten elämyksiä. Olen hyvin otettu, jos joskus tapaan ihmisen, joka tunnistettuaan minut pyhtääläiseksi sanoo: Niin, teillähän on se Valkmusa! Onneksi on. Muutettuani 1972 Pyhtäälle suksin suolle viemällä oppilaani tutustumaan rämeplänttiin koulun vieressä. Tuo opetuskohde jäi sitten koulun lisärakennuksen alle ja seuraavana opetuskohteena oli Sammalsuo Kärsäjärven takana. Sen reuna peittyi sitten omakotitalojen alle ja sulkeutui pois opetuskäytöstä. Katsoinkin sitten viisaammaksi hakea sylikaupalla näytteitä luokkaan suurelta suolta, josta sitten tulikin Valkmusan kansallispuisto. Suojelusääntöjen mukaan sieltä saa kerätä marjoja ja hyötysieniä, joten kasvinäytteitten aika on mennyttä. Olen kuitenkin tehnyt pari luontopolkua rasteineen pitkostetun rengasreitin varrelle lakia lievästi rikkoen. Nyt olen täysin lainkuuliainen eläkeläinen. Soita löytyy joka puolelta Pyhtäätä, jopa Munapirtin saarelta kuuluisan Verssonkankaan kupeelta. On Muurainsuo, Heinäsuo, Metsonsoitimensuo, Hevossuo jne. Valkianjärvensuo on turvetuotantoaluetta. Riitinginsuo (74 ha) ja Järvensuo (86 ha) rauhoitettiin v.1994. Soita syntyy lisää. Kotoa on matkaa Valkmusan nurkkaan 10 km ja puiston parkkialueelle 13 km. Niinpä piipahdan ainakin pitkospuureitillä kaikkina vuodenaikoina, keväällä ja syksyllä joka viikko. Varsinaisen Valkmusan alueen erottaa Munasuosta kapea puistoon kuulumaton hiekkakangas. Kankaalla kulkee maantie 3562, jolle pääsee E 18-tieltä Siltakylän kohdalta. Matkaa puiston parkkipaikalle on 12 km. Heinlahden kohdalta Suolinnan tietä pääsee puiston itäreunalle Kananiemenharjulle, siellä on pysäköintimahdollisuus. Maisemahaittana on Valkmusan yli kulkeva voimalinja. Valkmusan kansallispuisto on Suomen suursuoluontoa edustava suojeluarvoltaan kansainvälistä tasoa oleva suoalue. Siellä esiintyy 30 erilaista suotyyppiä. Kymenlaaksossa tavatuista 33 rahkasammallajista siellä kasvaa 30 lajia. Alueelta on runsaasti eri alojen tutkimuksia 1960-luvulta lähtien. Ja tutkimukset ja tietojen päivitykset jatkuvat. Suo elää ja kehittyy onneksi laillisesti rauhoitettuna. Kansallispuistokomitea ehdotti jo 1976 mietinnössään 2100 hehtaarin laajuisen Muna- ja Kananiemensuon kansallispuiston perustamista. Valtioneuvoston periaatepäätös oli suojella alue perustamalla Kananiemensuolle 1200 ha suuruinen kansallispuisto ja Munasuolle 630 hehtaarin kokoinen soidensuojelualue. Tavoiterajausta pienensi puolustuslaitoksen tarve rakentaa lento Kaarina Öst Voidaan perustellusti kysyä, olivatko valtion panostukset ojitustoimintaan liiallisia ja puutteellisesti valvottuja? On myös otetmetsäojitus muuttaa ja tuhoaa suomalaista luontoa jatkuvasti. Uudisojitusten tilalla ovat kunnostus- ja täydennysojitukset sekä ojitusmätästykset ja ajourat, joilla kierretään uudisojituskieltoa, mutta jotka ovat vaikutuksiltaan lähes samanlaisia. Kunnostus- ja täydennysojituksia tehdään ainakin taloudellisesti kannattavimmissa kohteissa noin 60 000 hehtaarin vuosivauhdilla. Kunnostusojitus olisi ohjeiden mukaan tehtävä 20-30 vuoden välein, jos ojitettu suometsä halutaan pitää puuntuottokunnossa. Metsätalouden vesistövaikutuksia selvittäneessä hankkeessa osoitettiin, että hakkuun jälkeen fosfaatin pitoisuus kasvaa valumisvesissä; raskas auraus ja ojitusmätästys näyttävät lisäävän sitä edelleen. Kaliumhäviö voi olla moninkertaista usean vuoden ajan. Metsäojituksen aiheuttama kiintoainepitoisuuden kasvu voi jatkua useita vuosia. Kunnostusojien kiintoaineshuuhtoumat voivat olla uudisojitusten veroisia. Ojitus ja maanmuokkaus saa liikkeelle myös alumiinia ja raskasmetalleja, esimerkiksi elohopeaa. Lisäksi on huomattava, että suon yhden osan ojitus muuttaa laajan suoalueen vesija ravinnetaloutta; yli 4 % suoalasta eli 400 000 ha on muuttunut tällaisen kaukovaikutuksen takia. Metsänkasvatuskelpoisten soiden ojittaminen oli aikanaan yhteiskunnan vaatima toimenpide metsämaan ja puuta tuottavan alan lisäämiseksi. Puuntuotannon kannalta toiminta onkin ollut kannattavaa. Mutta laajat virheojitukset, esiin tulleet puunkorjuun ongelmat ojitusalueilla sekä ojituksen aiheuttamat ympäristöhaitat muun muassa vesistöille ja pohjavesille sekä tulvimishaitat Pohjanmaalla näyttäisivät lisäävän ojitustoiminnasta aiheutuvaa taloudellista rasitusta. tava huomioon, että metsäojitustoiminta on aiheuttanut tarpeen soidensuojelualueiden perustamiseen paitsi valtionmaalle myös yksityismaalle. Jälkimmäiset alueet on pitänyt ostaa tai korvata valtion varoin. Lisäksi luonnoltaan arvokkaimmat ojitusalueet joudutaan nyt ennallistamaan valtion varoin. Soiden yksipuolisesti suunniteltu ja varomattomasti toteutettu ojittaminen on tullut kalliiksi kansantaloudelle ja turmioksi luonnon monimuotoisuudelle ja monikäytölle. Pekka Borg Käytetyt lähteet Borg, P. 2008. Monimuotoisuuden aika. Luonnonnähtävyyksistä Naturaan. Suomen Ympäristösuunnittelu Oy. Heikkilä, R. & Lindholm, T. 2008. Soidensuojelun vaikeat vuosikymmenet. Terra 120:2. 28 29

Kaarina Öst nyt 2009 näyttää lupaavalta. Joskus 1980-luvun alkupuolella olimme poikani kanssa tapamme mukaan keväällä pyöräilleet Suolinnan tien kautta Haukkavuoren maastoon. Aloitimme eväitten nauttimista suon reunalla. Hirvikö tuolla rymyää mäntyjen seassa? Kiikarit ojennukseen. Sehän on kotka, maakotka, nousee männyn latvaan voimalinjan viereen, istuskelee hyvän tovin, olemme mekin hengittämättä hiljaa. Lintuja on parasta tarkkailla nykyään joko Haukkavuorelta tai Lintutornilta käsin. Ihania aamuja! Kerran elokuussa osui kaukoputken sihtiin papukaija, olipa melkein trooppisen lämmintä! Karpaloitten keruu on lisääntynyt. Nykyisin haemme karpalot Munasuon reunalta, jää kurjillekin. Joskus ovat metsästäjät moittineet punaisen vaatetuksen puutteesta, möykkäävät, paimentavat hirviä pois puistosta ammuttaviksi puiston ulkopuolelle. Lakkoja kannattaa etsiskellä Munasuon reunoilta. Kesällä 2008 lakkasato oli olematon. Keväällä Valkmusalla käynnit tihenevät. Kapustarinnan haikea ääni on ehdottomasti kuultava. Nykyisin joutsenkin on alkanut pesiä suolla. Parkkipaikalla on melkein aina useita autoja. Tornilla oleva havaintovihko vaan tahtoo usein kärsiä asiattomuuksista. Yleensä puistossa liikkuu vain luonnonystäviä. Suon liikuttavimpia kasveja ovat karujen mättäiden tuskin metrinmittaiset satavuotiaat männyt. Tosin Valkmusalla on muutamia upeapuisia metsäsaarekkeita. Suo on kauneimmillaan, kun suopursu kukkii, tupasvilla on villavaiheessa ja kihokkikin yrittää tihrustaa ylös valkoisin kukin. Kerran partiolaiset järjestivät syksyllä suosukelluksen Valkmusan yli. Piti löytää mm. kihokki. Muutamat ryhmät ilmeisesti kyntivät koko suon lihansyöjää etsiessään, tulivat rastille pimeän koittaessa. Pilkkopimeässä rymyttiin märkinä, mutta onnellisina Kymijoen rannalta Moronvuoren juurelle päätösasemalle. Soitten kielon, vaiveron, löytää parhaiten Kymijoen rantarämeiköstä puiston koillisnurkasta. Polku taukotuval- ta Kymijoen rantaan on melkein kasvanut umpeen. Onpa siinä ollut muutaman kerran oivallista maastoa harjoitella eksymistä. Hellekesinä suo on ollut rutikuiva, on voinut loikoilla kuivilla mättäillä. Talvet eivät ole olleet pitkiä. Joskus kuitenkin lumen sulettua on ollut vettä pitkospuitten päällä yli saappaan varren. Joittenkin mielestä suot ovat apeita ja ikäviä. Minusta suot ovat upeita. Vuodenaikojen vaihtelu on mielenkiintoista ja etenkin syksyn ruska suurenmoinen, tasaisuus rauhoittaa. Aika kultaa retkimuistot. Suot ovat minun sielunmaisemaani. Kaarina Öst FM, eläkkeellä oleva biologian ja maantieteen lehtori tutka Haukkavuorelle. Alue oli yksityisten omistuksessa. Kaikki eivät rauhoitussuunnitelmaa siunanneet. Moninaisten vaiheitten jälkeen alue lunastettiin valtiolle ja Kananiemen kansallispuisto perustettiin 1.9.1996 nimellä VALKMUSAN KANSALLISPUISTO. Valkmusa-nimeä on käytetty Kananiemensuon pohjoisosasta. Hyvä nimi viittaa haukkasuohon ruotsiksi. Kenties muuttohaukkakin on joskus pesinyt alueella, nykyisin kalasääsket hallitsevat ilmatilaa. Pinta-ala oli alussa 1180 ha ja siihen kuului Kananiemensuo, Valkmusa, Lamminsuo, Mustanjärvensuo ja osia Munasuosta. V. 1999 alueeseen liitettiin vapaaehtoisin kaupoin hankittuna koko Munasuon alue 535 ha, joten pinta-ala on 1720 ha. Lehtitiedon mukaan (Kymen Sanomat 28.1.2009) puiston reunoilta on hankittu metsäaluetta rauhoitukseen 90 ha. Puiston alueellahan metsämaan osuus on ollut vain 240 ha ja loput enimmäkseen kitu- ja joutomaata(!). Nykyään Metsähallitus isännöi puistoa. Munasuo on Suomen suurin Saaristo- Suomen laakiokeidassuo. Munasuolla kermit ja kuljut muodostavat epäsäännöllisen verkoston. Reunaluisu on havaittavissa itälänsisuunnassa. Laiteella on rämeitä, nevakorpia, jopa lettoisia suotyyppejä. Tiettävästi ja toivottavasti Munasuo saa olla omassa rauhassaan. Me karpalonmetsästäjät häiritsemme rauhaa syksyisin ja kiikarilla tähtäilemme kurkilaumoja. Kotkan puoleinen kermikeidas Mustanjärvensuo on reunaosiltaan ojitettu 1960- luvulla. Sieltä on entisöintitarkoituksessa korjattu puustoa pois. Soitten välissä on Kananiemenharju. Lamminsuo sijaitsee Valkmusan läntisen keitaan eteläpuolella. Pyhtään kunnanhallitus halusi liittää v. 2002 hoito- ja käyttösuunnitelmaan: onkiminen ja pilkkiminen Lamminsuon lammilla on sallittava. En ole pilkkijöitä nähnyt, tapaamani heinäsorsaemo lienee ollut ongella. Kananiemensuo - Valkmusa on kokonaisuutena keidassuota. Alueella on läntinen keidassuo Simonsaaren tuntumassa (100 ha), keitaan reunassa ravinteinen juotti (120 ha), itäreunalla 150 ha:n kermikeidasalue ja etelässä iso aapa-alue. Haukkavuoren juurella suon reunassa on Kirkaslampi, vesi kelpaa juotavaksi. Moronvuoren kupeessa on jääkautinen rakoluola Moronreikä. Itälaidalla on korkeita rapakivikallioita. Haukkavuorelta (69 m) ja Moronvuorelta katsellen (sulkien silmät voimalinjalta, lentotutka selän takana) voi kuvitella olevansa erämaassa. Haukkavuoren alusmetsässä köllöttää valtavia kuusia lahopuuta einestävien armeijaa odottelemassa. Myös suon toiselta puolen on kaadettu kuivatuksen seurauksena syntynyttä mäntypuustoa. Suon ennallistaminen on käynnissä. Valkmusa rajoittuu Kymijokeen pohjoisessa, mutta jokirannat ja tulvasaaret eivät kuulu puistoon. Metsähallitus on rakentanut Valkmusan luoteisnurkkaan pysäköintialueen, infopisteen ja 2.5 km pituisen pitkostetun rengasreitin varrelle lintutornin penkkipöytineen. Vuonna 2007 kävijöitä oli 6200. Pitkospuissa ei ole enää yhtään ehjää jäljellä, joten uusiminen pitäisi tehdä pikaisesti. Hartaasti odotamme pitkosreitille jatkoa esim. Kymijoen rannan kautta suon toiselle laidalle, jonne on rakennettu päivätupa (vanha rakennus), kuivakäymälä, telttailumahdollisuus ja tulisija. Sopiva hiihtolenkki on paarustaa tornilta tuvalle ja takaisin. Hiihtouria ei saa tehdä, mutta umpihankihiihto onkin hauskempaa. Kevättalvella 2006 tulimme siihen tulokseen, että susi oli jolkotellut ladun yli. Teerillä oli sontaisia kieppejä ja näyttävät turnajaiset. V. 2008 suolle ei umpihankia ilmestynyt, Mika Honkalinna 30 31

Soiden ennallistaminen Suomen pinta-alasta on ollut alkujaan noin kolmannes suota. Viime vuosisadan kuluessa yli puolet soista metsäojitettiin ja koetettiin näin tehostaa puuston kasvua ja soiden taloudellista tuotosta. Osa ojituksista epäonnistui. Niitä tehtiin esimerkiksi liian karuilla suotyypeillä, minkä takia puuston kasvu ei lisääntynyt toivotulla tavalla. Osalla ojitetuista soista on maankäyttömuoto muuttunut ojituksen jälkeen metsätalouskäytöstä luonnonsuojelualueeksi. Useimmat soidemme luontotyypeistä ovat uhanalaisia (Raunio ym. 2008). Lähes kaikkien uhanalaisuuteen ensisijainen syy on ojitus. Etelä-Suomessa uhanalaisin suotyyppiryhmä on letot. Maamme uhanalaisista eliölajeista noin 8 % elää soilla (Rassi ym. 2001). Eniten on uhanalaisia putkilotai itiökasveja sekä sieniä. Letot ja korvet ovat tärkeimmät uhanalaisten lajien suoelinympäristöt. Osaa ojitetuista soista pyritään palauttamaan mahdollisimman lähelle luonnontilaa eli ennallistamaan. Työn tavoitteena on suojella soiden luontotyyppejä, eliöitä ja suomaisemaa eli suoluontoa kokonaisuudessaan. Pääosa luonnonsuojelualueiden ojitetuista soista pyritään ennallistamaan. Näiden kokonaismääräksi on arvioitu noin 50 000 ha. Ihan kaikkia ojitettuja soita suojelualueillakaan ei ennallisteta, koska esimerkiksi alueen ojat ovat voineet jäädä perkaamatta ja suo on joskus ennallistumassa itsekseen. Alueelle on voinut myös kasvaa luonnonsuojelullisesti arvokas puusto ja alueen arvo esimerkiksi turvekankaana on puuston takia suurempi kuin suona. Myös metsätalouskäytössä, yksityismailla olevia soita on mahdollista ennallistaa, mikäli maanomistaja on siihen halukas. Ennallistamisessa koetetaan suolle palauttaa luontainen vesitalous. Tämä on edellytyksenä sille, että suo alkaisi jälleen kasvaa turvetta, hiljalleen itse palautua. Palautuminen voi joskus olla hyvinkin nopeaa, mutta hitaimmillaan kestää jopa satoja vuosia. Lopputuloksena ei yleensä ole samanlainen suo kuin ennen ojitusta. Suon vesitalouden ennallistamiseksi kaivetut ojat joko tukitaan kokonaan tai padotaan. Useimmiten tukkimista suositaan varsinkin silloin, jos ojista kaivettua turvetta on täyttömaaksi vielä ojien penkoilla. Toisinaan ojat padotaan, varsinkin pienialaisilla soilla, joille kaivinkoneiden on vaikea tulla hankalan maaston takia tai kaivinkoneen tuonti paikalle maksaisi liikaa suhteessa suon pinta-alaan ja luonnonsuojelulliseen arvoon nähden. Usein tehdään myös leveitä, mutta melko matalia pintavalleja, joiden tehtävänä on levittää vanhojen ojien tuntumassa virtaavia vesiä laajemmin suolle. Yleensä ojitukset ovat onnistuneet lisäämään puuston kasvua. Ojitetulla suolla lisääntynyt puusto haihduttaa vettä ja edelleen kuivattaa suota. Monilla ennallistettavilla soilla ei riitäkään pelkkä ojien tukkiminen tai patoaminen ja pintavallit, vaan tarvitaan myös suolle ojituksen seurauksena syntyneen puuston poistoa. Joskus ennallistetulle suolle nousee myöhemmin kasvukykyinen taimikko, joka on raivattava pois. Toisinaan täytetyt ojat painuvat kasaan tai padot vuotavat, ja ennallistuminen vaatii lisä korjaustoimenpiteitä. Ennallistettu suo vaatiikin seurantaa vielä useita vuosia toimenpiteiden jälkeen. Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelmassa (METSO) rahoitetaan soiden ennallistamista. Samoin soiden ennallistamista on rahoitettu EU-varoin useassa LIFE luonto hankkeessa. Ensimmäisen MET- SO-kauden aikana vuosien 2003-2007 aikana ennallistettiin noin 7 000 ha soita luonnonsuojelualueilla Etelä-Suomessa, Pohjanmaalla ja Lounais-Lapissa. Kymenlaaksossa näistä ennallistettiin 36 ha, joista pääosa Valkmusan ja Repoveden kansallispuistoissa Myös yksityismailla ja metsätalouskäytössä olevilla mailla on soita ennallistettu, mutta pinta-alat ovat olleet hyvin vähäisiä. Kymenlaakson luonnonsuojeluun varatuilla alueilla on vielä useita ennallistamisen tarpeessa olevia suokokonaisuuksia, joita Metsähallitus lähivuosina ennallistaa toimintaan osoitettujen varojen salliessa. Tällaisia alueita sijaitsee mm. Rajasuolla Haminassa, Enäsuon ja Alajalansuon-Hangassuon-Haukkasuon-Pilkkakorvenmäen Natura 2000 alueilla Kouvolan Anjalankoskella sekä Mustalammenmetsän Natura 2000 alueella Miehikkälässä. Marja Hokkanen, MMM, erikoissuunnittelija, Metsähallitus, Etelä-Suomen Luontopalvelut Lähteet: Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.) 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.) 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus Osa I: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. 32 33

Kiitämme tukijoitamme UUSI LOGO Vihreä väri: Pantone 3425 CMYK: c100, m0, y80, k42 Teksti: Futura Std Leikkaukset: Book, Medium ja Bold Kymenlaakson Jäte Oy Ekokaari 50, 46860 Anjalankoski www.kymenlaaksonjate.fi puhelin (05) 744 3400 Jätehuolto E. Parkkinen Ky (05) 365 6303 www.jep.fi TILA-AUTOLIIKENNE POSTIVAL OY 040 557 0447 KUUSANKOSKI Kouvolan kaupunki Iitin kunta YMPÄRISTÖPALVELUT www.kouvola.fi/ymparistopalvelut Kymenlaakson J Ä T E O Y Futura Std Book Kymenlaakson J Ä T E O Y Futura Std Medium Kymenlaakson J Ä T E O Y Kymenlaakson Paikallisyhdistykset J Elimäen Ä Tluonnonystävät E O ryy Leila Kivimaa p. (05) 382 1207 Kymenlaakson Kaakkois-Kymen Luonto ry Kirsi Leiri J p. Ä040 755 T 8719 E O Y Meri-Kymen Luonto ry Annika Aalto-Partanen p. 050 350 7009 Pohjois-Kymen Luonto ry Juha Eskelinen p. 040 524 4253 Piirihallitus Risto Hamari, pj. Meri-Kymen Luonto ry p. 040 832 2121, varapj. Pohjois-Kymen Luonto ry p. 0400 156 696 Kymenlaakson Neuvoo, J Ä järjestää, T E O palvelee Y Futura Std Bold Futura Std Book Kymenlaakson luonnonsuojelupiiri 2009 Futura Std Medium Kirsi Kiviranta, sihteeri, Pohjois-Kymen Luonto ry p. 044 070 1106 Juha Eskelinen, Futura Std Bold Pohjois-Kymen Luonto ry p. 040 524 4253 Pekka Raukko Pohjois-Kymen Luonto ry p. 040 718 6461 Anne-Maj Joas, Meri-Kymen Luonto ry p. (05) 260 1337 Matti Kitunen, Pohjois-Kymen Luonto ry p. 050 438 1488 Leila Kivimaa, Elimäen luonnonystävät ry p. (05) 382 1207 Kirsi Leiri, Kaakkois-Kymen Luonto ry p. 040 755 8719 Jukka Pehkonen, Pohjois-Kymen Luonto ry p. (05) 378 1905 Tuula Typpö, Pohjois-Kymen Luonto ry p. 040 702 1646 Juhani Vaittinen, Meri-Kymen Luonto ry p. 040 557 5653 Antti van Wonterghem, Meri-Kymen Luonto ry p. 050 5447187 antti.van@kymp.net Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin Luontotoimisto ja Puoti sijaitsevat Kouvolassa. Osoite: Varuskuntakatu 8, 45100 Kouvola kymenlaakso@sll.fi www.sll.fi/kymenlaakso Luontotoimisto ja Puoti ovat avoinna ti-pe klo 10-15 Toiminnajohtajana toimii Hanna Majander 34 35

Luontokuvakilpailu Kymenlaakson luontokuva 2009 Kuukkelimetsä Kymenlaaksoon on KyLy:n ja Luonnonperintösäätiön yhteinen projekti. Luonnonperintösäätiön keräyslupa OKH&A, myönnetty 3.8.2007. Säännöt ja ohjeet www.sll.fi/kymenlaakso Kesävisa: Siirtolohkareen etsintä Lahjaksi jotakin ikuista palanen ikimetsää Kymenlaakson luonnonsuojelupiiri järjestää vuonna 2009 visan, jonka tarkoituksena on löytää laaksokunnan erikoisin siirtolohkare. Kyseessä voi olla joko suurin, paikkansa puolesta erikoinen tai mielenkiintoisen tarinan kertova lohkare. Luonnossa moniin siirtolohkareisiin liittyy kertomuksia. Ovat Pistoolikivet, joiden takana rosvot väijyivät suurella rantatiellä kulkijoita; ovat Papinkivet, joilta saarnattiin lohtua piileskeleville ihmisille. Muutama siirtolohkare on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä. Siirtolohkareet ovat jääkauden leviämisvaiheessa emokalliostaan irronneita kappaleita, jotka ovat kulkeutunet uusille paikoilleen. Niiden ikä on siis vähintään 10 000 vuotta. Jään vetäytyessä lohkareet jäivät niille paikoille, joille ne olivat kulkeutuneet. Tyypillinen siirtolohkare on pyöreähkö, kulmiltaan kulunut. Rapakivialueella osa lohkareista on rapautunut muodoltaan hyvinkin erikoisen näköisiksi. Kesävisan ohjeet: 1. Havaintojen ilmoittamisaika on maalis-syyskuu 2009 2. Löydetyt siirtolohkareet (paikat, kokoarvio, tarinat, mahdollinen nimi) ilmoitetaan Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin toimistoon Varuskuntakatu 8, 45100 Kouvola tai sähköposti kymenlaakso@sll.fi. 3. Kuvat ja kertomukset tallennetaan piirin arkistoon. Materiaalia käytetään myös piirin julkaisussa, Kymenlaakson Luonnossa. 4. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan luontoaiheisia tuotteita. Parhaaksi arvioitu kertomus palkitaan erikseen. Anna ylioppilaalle, kummilapselle, hääparille, rippilapselle, merkkipäiväsankarille lahjaksi jotakin, joka kestää ikuisesti. Tee heistä ikimetsänhaltijoita. Tai jätä oma merkkisi maailmaan sijoittamalla kohteeseen, jonka olemassaolosta iloitsevat kaikki tulevat sukupolvet. Jo yhdellä eurolla suojelet n. 1,5 m2 metsää. Kuukkelimetsä Kymenlaaksoon on Suomen Luonnonperintösäätiön ja Kymenlaakson Lintutieteellisen yhdistyksen yhteishanke, jonka tavoitteena on hankkia linnustollisesti arvokas ja edustava metsäkohde suojelukäyttöön. Käytännössä edustavuus tarkoittaa minimissään noin 10 ha:n aluetta. Tee lahjoitus Luonnonperintösäätiön keräystilille OP 549409-522493. Kirjoita viestikenttään KUUKKELIMETSÄ KYMENLAAKSOON 36 37 luonnonperintösäätiö KyLy

38 39