4EXSPERRIZER1EYRYRRIZER7PoXXQSWWIRMRNE.SPPEOWIRVmQIIRIRREPPMWXEQMWWIPZMX]W 1EVOOY/SWOMRIR.]VM1MOOSPE
1 Sisällysluettelo 1 Johdanto...2 4.1 Ennallistamisen tavoitteet ja 1.1 Suomen suot ja niiden niiden soveltaminen...16 ojittaminen...2 4.2 Keskeiset 1.2 Soiden ennallistaminen...2 ennallistamismenetelmät...16 1.3 Soiden 4.2.1 Ojien tukkiminen...16 ennallistamiskelpoisuuden 4.2.2 Puuston poistaminen...17 kartoittaminen Helsingissä...2 4.2.3 Tämän selvityksen 2 Aineisto ja menetelmät...4 erityispiirteet...18 2.1 Suot ja aikaisemmat selvitykset 4.3 Toimenpidesuositukset...19...4 4.3.1 Patolan neva...19 2.2 Menetelmät...5 4.3.2 Maununneva...20 3 Soiden kuvaukset kuvioittain...7 4.3.3 Slåttmossen...21 3.1 Patolan neva...7 4.3.4 Jollaksen räme...22 3.1.1 Yleistä...7 4.4 Yhteenveto ja jatkosuositukset 3.1.2 Hydrologinen tila...7...23 3.1.3 Kuvioittainen kuvaus...7 Patolan neva...23 3.2 Maununneva...8 Maununneva...24 3.2.1 Yleistä...8 Slåttmossen...24 3.2.2 Hydrologinen tila...9 Jollaksen räme...24 3.2.3 Kuvioittainen kuvaus...9 5 Lähteet...26 3.3 Slåttmossen...11 Liite 1. Kuviokartat 3.3.1 Yleiskuvaus...11 Liite 2. Valuma-aluekartat 3.3.2 Hydrologinen tila...12 Liite 3. Kuvaliite 3.3.3 Kuvioittainen kuvaus...12 Liite 4. Vedenlaadun analyysien 3.4 Jollaksen räme...13 tulokset 3.4.1 Yleistä...13 Liite 5. Putkilokasvien lajilistat 3.4.2 Hydrologinen tila...14 Liite 6. Sammallajilistat 3.4.3 Kuvioittainen kuvaus...14 Liite 7. Uudet pitkospuut 4 Soiden ennallistaminen...16
2 1 Johdanto 1.1 Suomen suot ja niiden ojittaminen Suomen alkuperäinen suopinta-ala on ollut noin 10 miljoonaa hehtaaria. Tästä alasta on yli puolet (noin 6 miljoonaa hehtaaria) ojitettu erilaisiin tarkoituksiin. Suurin osa ojituksista on tehty metsänkasvatusta ajatellen. Nykyiset metsäojitukset alkoivat 1900-luvun alkupuolella, ja ojittamistahti oli kiivaimmillaan 1960-luvulla, minkä jälkeen se vähitellen laski, kunnes 2000- luvulle tultaessa uudisojitukset oli periaatteessa kielletty yleisesti käytössä olevan PEFC-metsäsertifioinnin vaatimuksissa. (Vasander, 1998) Etelä-Suomelle ominaisia soita ovat keidassuot, joilla on sadevedestä ravinteensa saava, ympäristöään korkeammalla oleva keskiosa, kivennäismaata kohti mentäessä reunaluisu ja kivennäismaahan rajoittuva reunus, joka saa ravinteita sadeveden lisäksi kivennäismaalta valuvista vesistä. Toinen merkittävä tyyppi ovat laaksojen pohjalle muodostuneet kapeat korvet, jotka esiintyvät usein purojen yhteydessä. Varhaiset, 1800-luvulla alkaneet pelloiksi ojittamiset kohdistuivat pääasiassa rehevimpiin suotyyppeihin, jotka harvinaistuivat jo silloin. Myös metsäojitus on ollut Etelä-Suomessa intensiivistä, ja etenkin luonnontilaiset korvet ovat käyneet harvinaisiksi. (Vasander, 1998) 1.2 Soiden ennallistaminen Suoluonnon köyhtymisen ja soiden tuhoutumisen vuoksi soita on 1980-luvulta alkaen alettu ennallistaa. Ennallistamisen tavoitteena on luoda entisen suon alueelle itseään ylläpitävä turvetta tuottava, suokasvillisuuden vallitsema ekosysteemi (Heikkilä & Lindholm, 1996). Keski-Euroopassa soiden ennallistamista on harjoitettu jo pidemmän aikaa, mutta siellä ennallistamiskohteet ovat yleensä turpeennoston kohteeksi joutuneita soita, jotka ovat lähtökohdiltaan hyvin erilaisia kuin Suomessa vallalla olevat metsänkasvatusta varten ojitetut suot. Tähän mennessä soiden ennallistamista on harjoitettu enimmäkseen suojelualueilla, ja laajimmin kansallispuistoissa, koska niiden sisään on jäänyt aikoinaan ojitettuja soita. Esimerkiksi Seitsemisen, Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistoissa on paljon ennallistettuja soita, ja niitä löytyy myös Nuuksion kansallispuistosta. 1.3 Soiden ennallistamiskelpoisuuden kartoittaminen Helsingissä Nyt toteutettua projektia ehdotettiin Pirkanmaan
3 ympäristökeskuksen tutkija Tapani Sallantaukselle keväällä 2006. Sallantaus esitti, että projekti tehtäisiin oppilastyönä. Helsingin kaupungille tehtiin tarjous, jossa työtä esitettiin tekemään Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa metsäekologiaa opiskelevaa Markku Koskista ja metsäinsinöörin ja luontokartoittajan koulutuksen saanutta Jyri Mikkolaa. Hankkeen ohjausryhmän muodostivat Tapani Sallantaus ja Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteellisen tiedekunnan soiden ekologian ja suometsätieteen professori Harri Vasander. Työt aloitettiin kesäkuussa vesinäytteiden otolla, ja projektitarjouksen hyväksymisen varmistuttua heinäkuun alussa aloitettiin muut maastotyöt. Kesän kuivuuden vuoksi vesinäytteitä ei kesäkuun jälkeen saatu ennen marraskuuta, jolloin maastotyöt saatettiin loppuun. Raportti luovutettiin Helsingin ympäristökeskukselle helmikuun 16. päivänä 2007.
4 2 Aineisto ja menetelmät 2.1 Suot ja aikaisemmat selvitykset Selvityksen piiriin kuului neljä Helsingissä sijaitsevaa suota: Patolan neva, Maununneva, Slåttmossen ja Jollaksen räme. Jokainen suo on ainakin osittain ojitettu, ja Patolan nevaa lukuun ottamatta jokaisen valuma-alue on pienentynyt asuinrakentamisen ja liikenneväylien vuoksi. Suot on myös Patolan nevaa lukuun ottamatta suojeltu ainakin osittain. Soista on tehty vaihtelevasti aiempia selvityksiä. Patolan neva kuuluu Helsingin arvokkaisiin kasvisto- ja kasvillisuuskohteisiin ja siitä on tehty k.o. aineiston mukainen kartoitus. Kohdekuvauksessa on kasvistotietojen lisäksi mainintoja ojituksesta ja ehdotus kuivatusojan tukkimisesta arvon ylläpitämiseksi. (Luontotietojärjestelmä). Maununnevan kuivatustilannetta ja kasvillisuutta on selvitetty Pääkaupunkiseudun suoluonto ja sen suojelu - julkaisussa (Hosiaisluoma, 1985). Slåttmossenille on tehty käyttö- ja hoitosuunnitelma, jossa käsitellään normaalien hoitotoimiin vaikuttavien asioiden lisäksi mm. kasvillisuuden kuluneisuutta (Hosiaisluoma, 1990). Jollaksen rämeelle on tehty alustava ennallistamissuunnitelma jo 1980-luvun lopulla. Osa tästä suunnitelmasta on toteutettukin, koska suon niskaojassa on pato (Hosiaisluoma, 1989). Patolan neva sijaitsee Oulunkylän urheilupuiston lähistöllä. Sen läpi kulkee yksittäinen oja, joka on kuivattanut suon länsi- ja eteläosat turvekankaiksi. Ojan itäpuolella muuttuminen on ollut hitaampaa, ja suo on pysynyt enimmäkseen avoimena. Patolan nevan valuma-alue on rakentamaton. Patolan neva on noin 0,4- hehtaarin kokoinen. Maununneva on Maununnevan kaupunginosassa sijaitseva, harvakseltaan ojitettu suo, joka on osittain muuttunut erilaisiksi turvekankaiksi ja osittain säilynyt muuttumattomana. Sen valuma-alue on laajalti rakennettu. Maununnevan koko on noin 1,3 ha, josta suojeltuna on 1,28 ha. Slåttmossen sijaitsee suurimmaksi osaksi Vantaan puolella. Tässä työssä tutkittu osa sijaitsee Helsingin puolella, Jakomäen vieressä. Tutkittu alue on enimmäkseen ojittamatonta kohosuota, mutta Vantaan puolella tehdyt ojitukset, tutkitun alueen pohjoispuolella suon läpi kulkeva viemäritunneli sekä Jakomäen ja Jakomäentien viemäröinnit ovat vaikuttaneet sen vesitalouteen. Sen suojeltu osa on noin 7,8 hehtaarin kokoisena nyt tutkituista soista laajin. Jollaksen räme sijaitsee Laajasalon kaupunginosassa, lähellä
5 merta, johon sen vedet laskevat. Suolle on aikanaan tehty melko tiheä ojaverkosto, joka on kuitenkin jäänyt hoitamattomaksi. Jollaksen räme on suurimmalta osaltaan muuttunut erilaisiksi turvekankaiksi ja muuttumiksi. Sen virkistyskäyttö on vilkasta. Jollaksen räme on noin 3 hehtaarin kokoinen ja kokonaan suojeltu. 2.2 Menetelmät Aikaisempien julkaisujen tietojen päivittämisestä päätettiin luopua, koska niissä oli käytetty erilaisia menetelmiä ja selvitetty eri asioita. Kaikille tutkituille soille tehtiin identtiset kasvillisuuden, hydrologian ja muuttuneisuuden selvitykset, jotta niistä saataisiin helposti käsiteltävää ja vertailukelpoista tietoa. Soiden kartoitukset etenivät seuraavassa järjestyksessä: ensin soiden ojitustilanne ja ojien kunto selvitettiin karttojen ja maastokäyntien perusteella. Sitten suot kuvioitiin pintakasvillisuuden ja puuston perusteella. Kaikilta kuvioilta mitattiin puustotiedot ja määritettiin suo- tai metsätyyppi sekä mahdollinen ojituksen aiheuttama muuttuneisuus. Kasvillisuusluokituksessa käytettiin soiden osalta Jukka Laineen ja Harri Vasanderin teosta Suotyyppiopas ja kivennäismaiden osalta Jussi Kuusipalon Suomen metsätyypit -opasta. Tämän jälkeen kuvioittain selvitettiin niillä esiintyvät putkilokasvilajit kulkemalla kuviolla aina niin kauan, ettei uusia lajeja enää tullut vastaan. Lopuksi selvitettiin sammallajit samalla menetelmällä. Putkilokasvilistoihin (liite 5) merkittiin lihavoinnilla ne lajit, jotka on ilmoitettu Arto Kurton tekemässä selvityksessä eriasteisesti uhanalaisiksi Helsingissä. Soiden hydrologian selvittämiseen käytettiin sadevesiviemärikarttoja ja Helsingin maastotietokantaa, joiden perusteella määriteltiin suon alkuperäisen valuma-alueen pintaala, jota sitten verrattiin sadevesiviemärikartan perusteella saatuun nykyisen valuma-alueen pinta-alaan. Näin saatiin karkeasti arvioitua, kuinka paljon suon vesitalous on muuttunut sen valuma-alueella tapahtuneiden muutosten seurauksena. Viemärikarttojen perusteella saatiin selville, miltä osalta alkuperäistä valuma-aluetta vedet eivät enää päädy suolle. Liikenneväylien osalta tarkastettiin, mihin niiden ojat laskevat. Esimerkiksi Maununnevan ohi kulkevan tien ojat ja sadevesiviemärit laskevat Maununnevalle, joten ne eivät sinänsä vähennä sinne päätyvän veden määrää, mutta luultavasti muuttavat sen jakautumista suolla. Veden liikkeet soilla pääteltiin maastokäyntien yhteydessä kasvillisuustyyppien ja näkyvien maastonmuotojen perusteella. Soilta otettiin vesinäytteitä kaksi kertaa, ensin kesäkuussa ja sitten marraskuussa. Näytteet otettiin ojista, jotta saataisiin
6 varmasti näytteet virtaavasta vedestä. Vesinäytteistä analysoitiin happamuus, alkaliteetti, typpi- ja fosforipitoisuudet ja -fraktiot ja raudan, natriumin, kalsiumin, kaliumin ja magnesiumin pitoisuudet. Ennallistamismahdollisuuksien määrittelyssä ja toimenpideesityksissä otettiin huomioon soiden muuttuneisuus, valumaalueen tilanne, ojaverkoston kunto, suon virkistyskäyttökäyttöpaineen aiheuttamat rajoitukset ja muut erityispiirteet. Kaikille soille esitettiiin lopuksi kaksi kuviota, joille tulisi perustaa kasvillisuuden seurantakoealat. Kuviot valittiin muuttuneisuuden perusteella niin, että toinen kuvio on suon muuttuneimmissa osissa ja toinen vähiten muuttuneissa. Kuvioiden kasvillisuutta parin vuoden välein seuraamalla voidaan tarkkailla, tapahtuuko suolla kuivumista tai ennallistumista.
7 3 Soiden kuvaukset kuvioittain 3.1 Patolan neva 3.1.1 Yleistä Patolan neva on pienialainen, loivan laakson pohjalle muodostunut suo, jonka alkuperäinen pinta-ala on ollut noin 0,4 hehtaaria. Se on muodoltaan pitkulainen, kutakuinkin pohjoisesta etelään suuntautunut. Suon länsi- ja eteläosat ovat muuttuneet huomattavasti - turvekankaiksi asti - suon läpi kaivetun ojan kuivattavan vaikutuksen vuoksi. Suon itäosat ovat säilyneet enimmäkseen avoimina suotyyppeinä. Patolan neva on melko rehevä, ja luhtaisuutta on nähtävissä suon avoimen osan kasvillisuudessa. Patolan nevaan kohdistuva virkistyskäyttöpaine ei ole kovin suuri. Merkkejä virkistyskäytöstä havaitsee luonnontilaisella osalla lähinnä suon pohjoispäässä, missä sen läpi kulkee itälänsisuuntainen polku. Jonkinlainen polku on havaittavissa myös suon pituussuunnassa, mutta se ei vaikuta aktiivisesti käytetyltä. Suon muuttuneita osia on käytetty varsin pienimuotoisena yksityisenä kaatopaikkana. Sieltä löytyi pieni määrä atk- ja muuta jätettä. 3.1.2 Hydrologinen tila Veden liikesuunta Patolan nevassa on pääasiassa koillisesta lounaaseen. Patolan neva on hydrologialtaan ojan vaikutusta lukuun ottamatta varsin luonnontilainen. Sen valuma-aluetta ei ole pienennetty rakennuksin tai viemäröinnein. Suon länsi- ja pohjoispuolella on joitakin vanhoja kaivantoja, mutta niiden vaikutus suolle saapuvan veden määrään arvioitiin vähäiseksi. Veden liikkeitä muuttaa ainoastaan suon läpi kaivettu oja, joka on hyvässä kunnossa. Suon itäosa on säilynyt avoimena suon itäpuolen laajan vettä syöttävän valuma-alueen vuoksi ja koska ojan itäreunalle valliksi kasatut ojamaat estävät veden pääsyn ojaan tältä suunnalta. 3.1.3 Kuvioittainen kuvaus 1. Luhtainen ruohokorpi. Puusto mättäillä kasvavaa tervaleppää ja koivua, joiden pituus on noin 20m. Seassa siellä täällä vähän raitaa.
8 2. Luhtainen, ruohoinen saraneva. Kuvion läpi kulkee itälänsisuuntainen polku, jonka kohdalta kasvillisuus on kulunut. Polkua on yritetty parantaa pienillä puunrangoilla. 3. Mustikkaturvekangas II. Ojan varteen muodostunut, sekapuustoinen kuvio, jolla kasvaa koivua, kuusta, mäntyä ja tervaleppää, jotka ovat noin 18-metrisiä. Kasvillisuus on lähes pelkästään kangasmailla viihtyvistä lajeista koostuva. 4. Mustikkaturvekangas I - muuttuma. Puustona sekaisin koivua, mäntyä ja kuusta, pituus n. 12m. Kasvillisuudessa on vielä paikoin suokasveja. 5. Puolukkaturvekangas I. Puusto pääosin mäntyä, joka on yli 20- metristä. Seassa paikoin kuusia, kuusentaimia ja hiukan tervaleppää. 6. Mustikkaturvekangas I/Ruohoturvekangas. Puustona sekaisin kuusta ja mäntyä, molemmat yli 20-metrisiä. Seassa paikoin vähän tervaleppää. Kuusentaimia on ryhmittäin siellä täällä. 7. Luhtainen, ruohoinen saraneva. Varsin vähän muuttunut länsipuolellaan kulkevasta ojasta huolimatta. Reunoilla joitakin paju- ja hieskoivupusikkoja. 8. Luhtainen, ruohoinen saraneva-muuttuma. Puusto hyvin harvaa, alle 14-metristä koivua ja mäntyä. Koivuntaimia melko tiheässä. Muuttuneisuus johtuu siitä, että kivennäismaa tulee kuvion kohdalla varsin lähelle ojaa. 9. Luhtainen, ruohoinen saraneva. Säilynyt melko avoimena lukuun ottamatta paikoin kasvavaa koivutaimikkoa. 10. Luhtainen ruohoinen saraneva-muuttuma. Suon kapeuden vuoksi ojan muuttama entinen avosuokuvio, jolle on alkanut kasvaa tiheähkö koivu- ja kuusitaimikko. Kenttäkerroksen kasvillisuus on vielä lähes täysin suokasveista koostuva. 11. Mustikkaturvekangas II-muuttuma. Puustona harvaa, noin 15- metristä koivua, jonka seassa on kuusentaimia. Kuvio on avoimen suon ja varsinaisten turvekankaiden välissä oleva vaihettumavyöhyke, ja sen kasvillisuudessa on sekaisin suo- ja kangaskasveja. 3.2 Maununneva 3.2.1 Yleistä Maununneva on asutuksen keskellä Maununnevan kaupunginosassa sijaitseva pieni kohosuo, johon on kaivettu joitakin ojia, ilmeisesti turpeennoston tarpeisiin. Ojista huolimatta osa suosta on säilynyt avoimena nevana. Paikoin se on kuitenkin muuttunut, jopa turvekankaaksi asti. Maununnevan rehevyys vaihtelee kohosuon keskiosien karuudesta reunojen varsin rehevään tilanteeseen. Voimakkaimmin kasvillisuudeltaan muuttuneita kuvioita on suon pohjoisreunassa. Maununnevan erityispiirteisiin kuuluu huomattava pienipiirteisyys, jota lisäävät
suon itäosaan joskus kaivetut turpeenottokuopat. 9 Maununneva on ilmeisen tärkeä osa paikallista ulkoilureittiverkostoa. Tästä kertovat suolle virallisten ulkoilureittien lisäksi muodostuneet pienemmät polut. Luonteeltaan normaalia lähivirkistysaluetta luonnontilaisempana metsänä se on varmastikin luontokokemuksia kaipaavien lähitienoiden asukkaiden suosiossa. 3.2.2 Hydrologinen tila Maununnevan alunperin 7 hehtaarin kokoinen valuma-alue on pienentynyt enimmäkseen rakentamisen vuoksi 4,8- hehtaariseksi. Lisäksi suon länsipuolella kulkevan tien ali tehdyt sadevesiviemärit keskittävät suolle siltä suunnalta saapuvan veden kolmeen pisteeseen, mikä on luultavasti aiheuttanut suon tiettyjen osien vettymisen muiden osien kustannuksella. Toisaalta se on myös saanut aikaan joidenkin kuvioiden säilymisen luonnontilaisen kaltaisena ojituksista huolimatta. Veden liikesuunta suolla on sen pohjoisosassa pääasiassa lännestä itään, suon keskiosassa keskeltä reunoille, ja reunoja pitkin suon koillisnurkkaan, missä suon pääaltaan vedet poistuvat suolta. Suon eteläosan luhtaisilta osilta vesi poistuu tulva-aikoja lukuun ottamatta - luonnontilan vastaisesti etelään ojituksen vuoksi. Maununnevalle tehty ojitus ei ole ollut erityisen tehokas harvan ojaverkoston vuoksi. Ojat ovat pääosin melko umpeenkasvaneita, mikä heikentää niiden tehoa entisestään. Varsinaisesti avoimena on enää suolta vettä itään ja koilliseen päin kuljettava oja, jolla on vaikutusta lähinnä suon pohjoisosan vesitalouteen. Sen vaikutusta suon muiden osien luonnontilaisuuteen on pidettävä melko vähäisenä, koska vedet purkautuisivat luonnontilassakin suolta tätä kautta. Voimakkaimmin muuttuneen pohjoisreunan hydrologiaan on luultavasti vaikuttanut myös sen yli rakennettu ulkoilureitti ja siihen liittyvät vesitalouden järjestelyt, sekä alueen läpi vedetty kaapeli. Ulkoilureitti on luultavasti osaltaan padonnut veden liikkeitä pohjoisesta suolle, mikä on edesauttanut suon kuivumista. 3.2.3 Kuvioittainen kuvaus 1. Ruohoturvekangas/turvelehto. Tien, ulkoilureitin ja ojituksen muuttama, rehevä kuvio. Puustossa enimmäkseen haapaa, jonka seassa on siellä täällä joitakin koivuja. Puuston pituus on noin 20 m. Valtapuuston alla on melko tiheä pihlaja-koivutaimikko.
10 2. Mustikkaturvekangas II. Puusto on koivu-mänty-haapa -sekapuustoa, jonka pituus on noin 20 m. Alla pajupihlajataimikko. 3. Ruohoturvekangas. Ojan varteen muodostunut kuvio, jolla kasvaa pienehköä tuomea, pihlajaa, haapaa, raitaa ja koivua, joiden alla on pajupusikkoa ja pihlajantaimia sekä paatsamaa. 4. Mustikkaturvekangas I. Kuusi-mänty-koivu-sekapuusto, jonka pituus on noin 22 m. Alla koivu- ja pihlajataimikko. 5. Mustikkaturvekangas II. Harvahkona puustona mäntyä ja koivua, joiden pituus on noin 23 m. Alla on runsaasti pihlajantaimia ja jonkin verran koivun- ja kuusentaimia. 6. Saniaiskorpimuuttuma/mustikkaturvekangas I. Puustona mäntyä, kuusta ja koivua. Kuvion läpi kulkeva oja on muuttanut kasvillisuutta jonkin verran turvekankaan kasvillisuutta kohti, mutta pääpiirteittäin se on säilynyt ennallaan. Kuvio sijaitsee osin suojelualueen ulkopuolella yksityisellä tontilla, joka on rajattu matalalla verkkoaidalla. 7. Lehtomainen kangas. Varsinaisen suon ulkopuolella oleva kuvio, joka kuitenkin kuuluu suojelualueeseen. Puustona noin 10- metristä raitaa, koivua, mäntyä ja kuusta. Alla tiheähkö pihlajataimikko. 8. Mustikkaturvekangas II. Ojanvarsi. Puustona koivua. 9. Ruohoinen sarakorpimuuttuma. Ojanvarsi, jossa kasvaa mättäillä koivua, harmaaleppää, mäntyä ja pajuja. 10. Ruohoturvekangas. Suon länsireunan varsin muuttunut osa, jolla kasvaa järeähköä haapaa, koivua, kuusta ja vähän mäntyä. Puuston alla raita-, harmaaleppä-, haapa- ja pihlajataimikko. 11. Ruohoinen sarakorpi. Sadevesiviemäristä jonkin verran vettä saava kuvio, jonka puusto koostuu tuhkapajusta ja koivusta ja kiiltopajun muodostamasta pusikosta. Suon parhaiten säilyneitä osia. Kuvion eteläreunassa kulkee pitkospuureitti. 12. Varsinainen sararäme. Osin lähes puuton, puustona hyvin harvassa kasvavaa, kitukasvuista mäntyä ja koivua. Suon parhaiten säilyneitä osia. Kuvion läpi kulkee pitkospuureitti. 13. Korpirämemuuttuma/puolukkakorpimuuttuma. Kuvion pohjoispuolella kulkevan ojan vaikutuksesta huolimatta suokasvillisuus on pääosin säilynyt. Puustona melko tiheä männikkö, jonka seassa on hieman koivua ja kuusta. Koivun- ja kuusentaimia sekä jonkin verran pihlajantaimia kasvaa puuston lomassa. 14. Tupasvillaräme. Puustona matala, harvahko männikkö, jonka seassa on pieniä koivuja. 15. Ruohokorpi. Puustona 16-metristä koivua, mäntyä ja kuusta. Hyvin säilynyt. 16. Puolukkakorpi/korpiräme. Tiheähkö puusto koostuu männystä, kuusesta ja koivusta. Käytännössä muuttumaton. 17. Ruohokorpi. Harvan puuston muodostavat mättäillä kasvavat koivut. Hyvin säilynyt.
11 18. Lehtomainen kangas. Suon eri osien väliin jäänyt kannas, jonka järeä, 23-metrinen puusto koostuu männystä, kuusesta ja koivusta, joiden alla on pihlajataimikko. 19. Täyttömaata/joutomaata. Kuviolla on suojelualuetta esittelevä taulu, ja siltä lähtee suojelualueen pitkospuureitti. 20. Luhtainen ruohokorpi. Kuvio on enimmäkseen avosuota, koska sen pohjoispäähän laskeva sadevesiviemäri kastelee sen. Puustossa haapaa, koivua ja raitaa. 21. Täyttömaata/lehtoa. Kahden korpijuotin väliin täyttämällä rakennettu kannas, jonka läpi kulkee salaoja korvelta toiselle. Puustona raitaa, koivua ja haapaa, joiden pituus on noin 18m. 22. Luhtainen ruohokorpi. Kuvio sijaitsee suojelualueen ulkopuolella, vaikka se hydrologisesti kuuluukin suojeltuun suohon. Sen pohjoisosiin on rakennettu maanalaisia sähkölinjoja. Puustona noin 20-metristä harmaaleppää, koivua ja hieman vaahteraa. 23. Sinivuokko-käenkaalilehto. Kuvio sijaitsee suojelualueen ulkopuolella, mutta se kuuluu suon valuma-alueeseen ja on lehtona arvokas luontokohde. Suolta etelään lähtevä oja kulkee kuvion läpi. Puustona alle 20-metristä harmaaleppää, haapaa, kuustoa ja mäntyä. Valtapuuston alla on harmaaleppätaimikko. 24. Ruohoturvekangas. Puustona koivua ja pajuja, joiden alla on pihlajan- ja kuusentaimia sekä paatsamaa. 3.3 Slåttmossen 3.3.1 Yleiskuvaus Slåttmossen on Helsingin ja Vantaan rajalla sijaitseva, alunperin varsin laaja, useita keidaskeskuksia sisältänyt, loivaan rinteeseen syntynyt keidassuo. Noin 3/4 koko suon pinta-alasta on ojitettu. Ojien lisäksi sen läpi länsi-itäsuunnassa on rakennettu paineviemärilinja. Viemärilinjan pohjoispuolelle, suojelualueen ulkopuolelle, suon länsireunaan on rakennettu koirapuisto. Slåttmossenilla risteilevistä poluista ja pitkospuuverkoston paikoittaisesta kuluneisuudesta voi päätellä, että suo on hyvin merkittävä virkistysalue lähiseudun asukkaille. Kartoituksen yhteydessä suolla nähtiinkin useita koirien ulkoiluttajia. Suon laidoilta löytyi myös joitakin merkkejä nuorison virkistystoiminnasta. Slåttmossenin suojeltu osa on suon kokonaispinta-alaan verratuna melko pieni. Se käsittää lähes kokonaan yhden suon alkuperäisistä keidaskeskuksista ja siihen liittyneitä reunakorpialueita, ja on länsi- ja eteläreunojaan lukuun ottamatta melko karu.
12 3.3.2 Hydrologinen tila Vedet liikkuvat Slåttmossenilla pääasiassa luoteesta kaakkoon ja lännestä itään. Slåttmossen on enimmäkseen melko tehokkaasti ojitettu. Suojelualueella ojia ei kuitenkaan juurikaan ole, lukuun ottamatta Helsingin ja Vantaan rajalla kulkevaa ojaa ja suojellun alueen eteläosassa olevaa, melko umpeenkasvanutta ojaa. Slåttmossenin reunakorpien valuma-alue on alunperin ollut varsin laaja, mutta se on kokenut suuria muutoksia: pohjoisessa olevaan harjuun on kaivettu sorakuoppia, lännessä oleville alueille on rakennettu suuri lähiöalue ja tieverkosto, ja suon itäja pohjoisosat on ojitettu. Näiden muutosten vuoksi valuma-alue on kutistunut käytännössä olemattomiin. Suon eteläpuolella kulkevan Porvoonväylän aiheuttamat päästöt luultavasti rehevöittävät Slåttmossenia jossain määrin. Koska Slåttmossenin suojelualue on olennaisilta osiltaan ombrotrofinen, eli sateesta ravinteensa ja vetensä saava, sen reunoilla ja ulkopuolella olevien ojien vaikutus sen keskiosien luonnontilaan on melko vähäinen. 3.3.3 Kuvioittainen kuvaus 1. Mustikkaturvekangas II. Puustona 16-metristä mäntyä ja lyhyempiä koivuja. Alikasvoksena hieman kuusta ja koivutaimikko. 2. Mustikkaturvekangas II/puolukkaturvekangas I. Puustona 12- metristä mäntyä, jonka alla on kuusi-koivutaimikko. 3. Isovarpurämemuuttuma/tupasvillarämemuuttuma. Kulunut. Kasvillisuus on vielä enimmäkseen suolajeista koostuvaa. Puustona noin 9-metristä mäntyä, siellä täällä kuusentaimia. 4. Isovarpurämemuuttuma. Kasvillisuus enimmäkseen suolajeista koostuvaa, puustona 8-metristä mäntyä, jonka alla on mäntykuusi-koivutaimikko. 5. Puolukkaturvekangas I/Mustikkaturvekangas II. Puustona mäntyä, kuusta ja koivua, joiden alla on kuusi-koivutaimikko. 6. Tuore-lehtomainen kangas. Puustona noin 12-metristä koivua, raitaa ja mäntyä, joiden alla on harva kuusitaimikko. 7. Isovarpurämemuuttuma/tupasvillaräme-muuttuma. Puustona noin 10-metristä mäntyä, jonka alla on koivu-mäntytaimikko. 8. Keidasräme. Puustona mättäillä kasvavaa, noin 5-metristä mäntyä, paikoin mäntytaimikkoa. 9. Isovarpuräme. Puustona 5-metristä mäntyä. 10. Isovarpurämemuuttuma/tupasvillarämemuuttuma. Melko vähän muuttunut, puustona noin 8-metrisiä mäntyjä. 11. Ruohoturvekangas/ruohoinen sarakorpimuuttuma. Kuvio on kausikostea. Harvana puustona 11-metristä koivua, haapaa,
13 salavaa ja harmaaleppää. Näiden alla on tiheähkö koivupajualikasvos. Kuusentaimia on siellä täällä. 12. Tienvarren jättömaa. Ei merkittävää puustoa. 13. Puolukkaturvekangas II. Puustona noin 15-metristä mäntyä ja 5- metristä koivua, joiden alla kasvaa tiheähkö koivutaimikko. 14. Tupasvillarämemuuttuma. Kulunut. Puustona 9-metristä mäntyä ja koivua. 15. Isovarpuräme. Puustona 5-metristä mäntyä. 16. Tupasvillaräme. Pienikokoista mäntyä ja koivua. 17. Isovarpuräme. Pienikokoisen männyn lisäksi puustossa siellä täällä koivua. 18. Lyhytkorsineva. Siellä täällä kitukasvuista mäntyä ja koivua. 19. Tupasvillaräme-muuttuma. Paikoin varsin kulunut. Puusto pienehköä mäntyä. 20. Mustikkaturvekangas II-muuttuma. Puusto lähinnä pienikokoista koivua. 21. Mustikkaturvekangas I. Puustona kuusta ja koivua. 22. Varsinainen sarakorpi. Puusto mättäillä kasvavaa koivua. 23. Mustikkaturvekangas II/puolukkaturvekangas I. Puustossa mäntyä ja koivua. 24. Mustikkaturvekangas II. Kenttäkerros paikoin lähes kasviton koivunlehtikarikkeen runsauden vuoksi. Puustona koivua, alla niukasti paatsamaa. 3.4 Jollaksen räme 3.4.1 Yleistä Jollaksen räme on Jollaksen kaupunginosassa sijaitseva, lähes merenrantaan ulottuva, matalahkon kalliolaakson pohjalle muodostunut pieni kohosuo. Sen keskiosat ovat enimmäkseen erilaisia rämeitä, ja reunoilla on keidassuolle ominaisesti rehevämpiä suotyyppejä, lähinnä erilaisia korpia. Suo on aikanaan ojitettu, mikä on vaikuttanut sen kasvillisuuteen merkittävästi. Toisaalta ojituksen jälkeen aluetta ei ole juurikaan hoidettu, joten osalle kuvioista on alkanut muodostua vanhan metsän piirteitä, kuten maapuita ja keloja. Jollaksen rämeen kuviot ovat erilaisia muuttumia ja turvekankaita. Suolla on jonkin verran merkkejä vanhasta turpeennostosta. Näin syntyneet kuopat luovat nevamaisina säilyneitä pintoja joillekin pitkälle muuttuneille kuvioille. Suojelualueeseen kuuluu itse suon lisäksi jonkin verran kangasmaita ja kallioita. Jollaksen räme on asutuksen keskellä sijaitsevana suona merkittävä ulkoilualue lähialueiden asukkaille. Sinne on rakennettu melko kattava pitkospuuverkosto, ja suon kuivemmilla osilla kulkee epävirallinen polkuverkosto.
14 3.4.2 Hydrologinen tila Vesi liikkuu Jollaksen rämeellä luoteesta kaakkoon. Jollaksen räme sijaitsee pientaloalueen keskellä. Rakentaminen ja muu yhteiskunnan infrastruktuuri on pienentänyt sen alunperin noin 14-hehtaarista valuma-aluetta etenkin luoteessa ja koillisessa, missä se on alunperin ollut pitkulainen ja melko laaja. Suon lähellä lounaassa ja lännessä valuma-alue on ollut alunperinkin niin kapea, ettei rakentaminen ole sitä pienentänyt. Nykyisellään suon valuma-alue on noin 6-hehtaarinen. Suolle päätyvän veden laatua saattavat muuttaa omakotitalojen pihanurmikoilla käytettävät ravinteet. Jollaksen rämeen alunperin tehokas ojaverkosto on melko huonossa kunnossa. Ojat ovat alkaneet kasvaa umpeen, ja suon keskellä kulkevaan niskaojaan on rakennettu alajuoksulle pato. 3.4.3 Kuvioittainen kuvaus 1. Lehtomainen kangas. 2. Ruohoturvekangas. Puustona koivua, tervaleppää ja kuusta. 21- metrisen valtapuuston alla on pihlaja-, vaahtera- ja tuomitaimikko. 3. Vanha, rehevä turvehauta, jossa kasvaa mm. vehkaa, pullosaraa ja terttualpia. 4. Lehtokorpi-muuttuma. Runsaan suolajiston keskellä kasvaa joitakin kangasmaiden lajeja. Puustossa koivua, tervaleppää ja kuusta. Valtapuuston pituus on 22m, ja sen alla kasvaa koivu-, pihlaja-, raita- ja tervaleppätaimikko. 5. Mustikkaturvekangas II. Lähes täysin muuttuneella kuviolla yllättää kangaskasvillisuuden seassa kasvava lakka ja muun taimikon keskellä oleva yksittäinen pieni tammi. Valtapuustona on mäntyä, koivua ja kuusta. Puuston pituus on 20 m, ja sen alla kasvaa kuusi- ja koivutaimikko. 6. Vanha turvehauta, jossa kasvaa lähinnä riippasaraa, lakkaa ja tupasvillaa. 7. Lehtomainen kangas. Puustossa kuusta, mäntyä ja koivua. Puuston pituus 18 m. 8. Tuore kangas. Suhteellisen tiheässä puustossa järeitä mäntyjä ja koivuja ja kuusta. Puuston pituus vaihtelee 20 metrin molemmin puolin ja sen alla kasvaa tiheähkö pihlajataimikko. 9. Kalliomaa. Puustona yksittäisiä, pieniä mäntyjä ja jokunen kitukasvuinen koivu. 10. Kuivahko kangas. Puustossa järeähköjä, matalia (13 m) mäntyjä ja pienempiä kuusia ja koivuja. Puuston alla pihlaja- ja haapataimikko. 11. Tuore kangas. Puustossa kuusta, koivua ja mäntyä. Valtapuuston pituus on noin 20 m. Alikasvoksena 6-metrisiä pihlajia.
15 12. Puolukkaturvekangas I. Kuvion puusto koostuu 18-metrisistä männyistä, joiden alla on tiheähkö koivutaimikko ja siellä täällä joitakin kuusentaimia. 13. Puolukkakorpi-muuttuma. Puustossa kuusta, mäntyä ja koivua. Valtapuuston pituus on 20 m, ja sen alla kasvaa koivutaimikko. 14. Ruohokangaskorpi-muuttuma. Puustossa koivua, kuusta, tervaleppää ja mäntyä. Valtapuuston pituus on 20 m, ja sen alla kasvaa runsaahko kuusi-, paju- ja mäntytaimikko ja siellä täällä paatsamaa. 15. Lehtomainen kangas. Harvahkossa, noin 24-metrisessä puustossa koivua, kuusta ja tervaleppää, joiden alla on tiheähkö pihlajataimikko ja siellä täällä paatsamapusikkoa. 16. Ruohoinen sarakorpimuuttuma/varsinainen sarakorpimuuttuma. Tiheähkössä puustossa koivua ja mäntyä, joiden pituus on hieman alle 20 m. Valtapuuston alla pajupusikkoa ja kuusi-, koivu- ja mäntytaimikko. 17. Varputurvekangas/Puolukkaturvekangas II. Männystä koostuvan, eri-ikäisrakenteisen puuston seassa on siellä täällä keloja. 18-metrisen puuston alla on harva koivutaimikko. Maisemallisesti kiinnostava kuvio. 18. Vanha, pienialainen turvehauta, jossa kasvaa lähinnä pullosaraa 19. Kuivahko kangas, kallioinen. Puustona 17-metrisiä mäntyjä ja 11-metrisiä kuusia. Puuston alla on harva pihlaja- ja kuusitaimikko. 20. Kalliomaa. Yksittäisiä, matalia, mutta melko järeitä, mäntyjä kasvaa siellä täällä. 21. Tuore kangas. Kuvio on kallioinen. Valtapuustona 18-metrisiä koivuja, lisävaltapuina 14-metrisiä kuusia ja mäntyjä. Alikasvoksena pihlaja- ja koivutaimikko. Kuviolla on jonkin verran havulahopuuta. 22. Tuore kangas, kallioinen. Tiheähkössä, noin 20-metrisessä puustossa kuusta, koivua ja mäntyä, joiden alla on siellä täällä pihlajantaimia. Puuston seassa on runsaasti kuusilahopuita. 23. Kuivahko kangas. Tiheässä, noin 17-metrisessä puustossa on mäntyä, kuusta ja koivua, joiden alla on harvassa pihlajan ja kuusen taimia. Kuviolla on runsaasti kuusilahopuuta. 24. Mustikkaturvekangas II. Kasvillisuudessa aavistus suolajistoa. Puustona mäntyä, jonka seassa on vähän kuusta ja koivua. Puuston pituus 20 m. Valtapuuston alla on koivu- ja kuusitaimikko. 25. Mustikkaturvekangas I. Täysin muuttunut. Puustona kuusta ja koivua, joiden seassa on hieman mäntyä. Puuston pituus on 20 m. Puuston alla on harvahko koivu-, pihlaja- ja kuusitaimikko sekä hieman paatsamaa. 26. Lehtomainen kangas. 23-metrisenä valtapuustona kuusta, koivua ja haapaa, joiden alla kasvaa joitakin 10-metrisiä pihlajia ja pihlaja- ja haapataimikko. Kuviolla on runsaasti kuusilahopuuta.
16 27. Ruohoturvekangas. Kuvion runsaassa kasvillisuudessa on hyvin niukasti suolajeja. Puustona järeähköä, 18-metristä koivua, jonka seassa on hieman kuusta ja haapaa. Valtapuuston alla on pihlaja-, koivu- ja kuusitaimikko sekä paatsamapusikko. 28. Tuore kangas. Noin 20-metrisessä puustossa mäntyä, kuusta ja koivua, joiden alla harva pihlajataimikko. 4 Soiden ennallistaminen 4.1 Ennallistamisen tavoitteet ja niiden soveltaminen Yleensä ojitetun suon ennallistamisen tavoitteena on palauttaa sen hydrologia luonnontilaan. Tämä tarkoittaa sitä, että veden liikkeet suossa tapahtuvat kuten ne tapahtuisivat ilman ihmisen vaikutusta. Hydrologian palauttamisella luodaan edellytykset suokasvillisuuden palaamiselle. Suota ei käytännössä koskaan saada ainakaan suoraan siihen tilaan, missä se oli ennen ojitusta, mutta ennallistamisen katsotaan onnistuneen, mikäli sen seurauksena on suokasvillisuuden vallitsema ekosysteemi, joka tuottaa turvetta. Ennallistamista ja sen mielekkyyttä pohditaan yleensä luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta: koska Suomen soista yli puolet on ojitettu ja siten suokasvillisuuden vallitsemaa pintaalaa vähennetty, soiden palauttaminen luonnontilaan lisää luonnon monimuotoisuutta. Kaupunki- ja muilla taajama-alueilla toimittaessa on kuitenkin otettava huomioon monimuotoisuuden lisäksi muita näkökulmia kuten virkistys- ja maisema-arvot. Näistä syistä tässä selvityksessä osalle soista ei suositella juuri minkäänlaisia ennallistamistoimenpiteitä. Siellä missä niitä toteutetaan, on toimittava varovasti ja kevyesti. Kivennäismailta vetensä saavien, minerotrofisten soiden ennallistumisen edellytyksenä on yleensä se, että suolle tulevat vedet saadaan leviämään luonnonmukaisesti. Tämä pätee myös sadeveden varassa elävien, ombrotrofisten soiden reunoilla oleviin minerotrofisiin laiteisiin. Ombrotrofisten soiden keskustojen ennallistamisessa oleellista on hidastaa veden poistumista suolta. 4.2 Keskeiset ennallistamismenetelmät 4.2.1 Ojien tukkiminen
17 Koska ojat on tehty kuljettamaan vettä pois suolta tai estämään veden meno suolle, niiden vaikutuksen eliminoiminen on monessa tapauksessa kaikkein merkittävin tekijä suoekosysteemin palauttamisessa. Ojien tukkimiseen käytetään yleensä kahta menetelmää ja niiden välimuotoja: patoamista ja ojien täyttämistä. Patoaminen on tehokasta lähinnä silloin, kun suon valuma-alue on laaja ja suo on laakea. Yleensä padot toimivat parhaiten ojissa, joissa liikkuva vesi on menossa pois suolta. Padot eivät kuitenkaan aina yksin riitä, koska ne eivät ole erityisen tehokkaita suon reunoilla olevien, kangasmailta tulevien vesien liikkeitä ohjaavien ojien vaikutuksen postamisessa. Niitä varten suositeltava menetelmä on ojien täyttäminen turpeella tai vanhoilla ojamailla, mikä ylipäätään on patoamista tehokkaampi menetelmä. Täytössä käytettävän turpeen pitäisi olla maatumisasteeltaan samanlaista kuin ojan ympärillä oleva turve. Tällöin veden liike saadaan palautumaan luontaiseksi paitsi suon pinnalla, myös turpeessa. Liian vähän maatuneessa turpeessa vesi pääsee liikkumaan ojan suuntaisesti, koska maatumaton turve johtaa vettä varsin paljon paremmin kuin pitkälle maatunut turve. Ojien täyttämisen ongelmana on saatavilla olevan turpeen määrä, joka on usein varsin vähäinen. Yleensä käytetään kahden em. menetelmän välimuotoa, jossa ojiin tehdään useita puusta ja turpeesta koostuvia patoja, joiden sijoittelun tiheys riippuu suon kaltevuudesta. Suurin sallittava ero peräkkäisten patojen yläreunojen välillä korkeussuunnassa on usein 10 cm. Padoista tehdään niin leveitä, että ne ulottuvat ojan lisäksi ojien väliin jäävälle saralle, ja niin korkeita, että ne eivät turpeen painuessa jää suon pintaa alemmiksi. Turpeen painuminen voi olla varsin huomattavaa, ja patojen tilaa tulee seurata. (Heikkilä & Lindholm, 1999) 4.2.2 Puuston poistaminen Puuston poistaminen on ennallistamisen yhteydessä oleellista silloin, kun ojitus on saanut puuston kasvun elpymään merkittävästi. Puut voivat olla hyvin merkittävä haihdutuksen, ja sitä kautta kuivatuksen, aiheuttaja. Suon kuivattaminen on usein saanut aikaan taimikon suoranaisen ryöpsähtämisen, ja tällöin suon pinta saattaa pysyä kuivana vaikka ojat tukittaisiin. Toisaalta mikäli ojien tukkimisella saadaan aikaan riittävän tehokas vedenpinnan nousu, jo se voi tukahduttaa pienet taimet. Isompien, etenkin pajun- ja koivuntaimien tukahduttamiseen pelkkä vedenpinnan kohotus ei välttämättä kuitenkaan riitä, vaan ne on käytävä poistamassa erikseen. Alunperin avoimilta soilta voidaan joutua poistamaan myös
18 isompia puita. Sekatyypin soilta on oleellista poistaa ne puut, jotka ovat syntyneet ojituksen jälkeen. Alunperin puustoisilta soilta oleellista on poistaa ne taimet, jotka ovat selvästi syntyneet ojituksen jälkeen, ja mahdollisesti joitakin isompia puita, joiden kasvu on elpynyt merkittävästi. Toisaalta tulee muistaa, että esimerkiksi isovarpurämeellä puusto voi luonnontilassakin saavuttaa pienen tukkipuun mitat. Mikäli järeitä puita päädytään kaatamaan, niiden jatkokäsittelyyn on joitakin vaihtoehtoja. Mikäli puut ovat laadukkaita ja niillä halutaan rahoittaa ennallistamista, ne voidaan myydä. Yleensä poistettavien puiden määrä on kuitenkin sen verran pieni, että kannattaa harkita niiden jättämistä lahoamaan joko suolle, mikäli se on alunperin ollut korpi tai räme, tai läheisiin metsiin. Näin saadaan lisättyä ympäröivien, usein hoidettujen metsien, luontoarvoja. Lehtipuiden kyseessä ollessa pienpuuston poistaminen aiheuttaa usein ongelmia: vesomisen estämiseen tarvitaan varsin korkea vedenpinta tai useita peräkkäisiä käsittelyjä, muutoin tuloksena voi olla entistä tiheämpi pusikko. Tämän vuoksi ojien patoamisen ja puuston poiston välillä kannattaa odottaa joitakin vuosia, harkita käsittelyn tarpeellisuutta ja suorittaa taimikon poisto useana vuonna peräkkäin mikäli se katsotaan tarpeelliseksi. Havupuuston poisto puolestaan on melko ongelmatonta. (Heikkilä & Lindholm, 1999) 4.2.3 Tämän selvityksen erityispirteet Puuston, etenkin isojen puiden, poistaminen on maisemallisesti varsin raju toimenpide, joka asutuksen keskellä sijaitsevilla kohteilla lähes varmasti aiheuttaa kielteisen asukaspalautteen tulvan. Voimakas veden pinnan nostaminen pitkään ojitettuna olleella suolla aiheuttaisi myös todennäköisesti suurikokoisemman puuston massakuoleman, jolla olisi vähintään yhtä suuri vaikutus asukaspalautteeseen. Nyt tutkituilla soilla on varsin vähän harvinaisia suotyyppejä, jotka hyötyisivät selvästi rajuista ennallistamistoimista. Sen vuoksi emme niitä kovin moneen paikkaan suosittelekaan, vaan teemme ennallistamissuositukset virkistyskäytön huomioon ottaen. Edellä mainituista syistä toimenpidesuositukset esitetään kahdessa osassa: ensin lista niistä toimenpiteistä, jotka olisivat tarpeellisia suon täydellistä ennallistamista ajatellen, ja sitten lista niistä toimenpiteistä, jotka mielestämme ovat suositeltavia ottaen huomioon kunkin suon sijainnin ja käytön aiheuttamat erityispiirteet sekä soiden valuma-alueen nykytilan. Yleisesti ottaen toimenpiteillä pyritään Patolan nevaa lukuun ottamatta - pikemminkin kuivahtamisen pysäyttämiseen kuin erityisesti
19 ennallistamiseen. Näin esimerkiksi Maununnevan ja Jollaksen rämeen arvokkaina pidettävät korpikuviot saadaan jatkossakin säilyttämään ominaispiirteensä. 4.3 Toimenpidesuositukset Soilta otetuissa vesinäytteissä ei ilmennyt sellaisia ravinne- tai muiden aineiden pitoisuuksia, että niitä tulisi ottaa erityisesti huomioon ennallistamisen yhteydessä. Maununnevan veden fosforipitoisuus oli hieman yleensä vastaavaa suota korkeampi, ja kaikkien soiden vesien väriluvut olivat alkukesästä varsin korkeat, mutta mitään hälyttävää ei analyyseissa havaittu. 4.3.1 Patolan neva Patolan neva on tämän selvityksen soista parhaiten ennallistettavaksi soveltuva. Sen valuma-alueelle ei ole rakennettu, ja ainoan sille kaivetun ojan vaikutus on jäänyt melko vähäiseksi, osittain ojamaiden huonon sijoittelun vuoksi. Eniten ennallistamisen tarvetta on suon länsi- ja eteläosissa, jotka ovat muuttuneet turvekankaiksi. Suon itä- ja pohjoisosat ovat säilyneet lähes luonnontilaisina, ja ennallistamisen tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostuukin tämän osan muuttumisen estäminen. Suon ennallistaminen edellyttäisi,että suon läpi pituussuunnassa kulkeva oja tukitaan, mieluiten täyttämällä tai useammalla turvepadolla niin, että vesi alkaa jälleen levitä suon puolelta toiselle; vähän muuttuneilta, taimettuneilta kuvioilta (1, 7-10) on poistetaan taimikko.
20 Patolan nevan virkistyskäyttöpaine ei ole erityisen merkittävä aivan läntisimpiä ja eteläisimpiä osia lukuunottamatta. Suo sijaitsee keskellä metsää, eikä asutusta sijaitse aivan sen lähituntumassa. Tämän vuoksi ennallistamista voidaan tehdä melko rajustikin. Ainoa erityisesti varottava asia on suon eteläpuolella kulkeva ulkoilutie, jolle ojan tukkiminen ei saa muodostaa tulvavaaraa. Tältä vältytään, mikäli tukkiminen lopetetaan jonkin verran tien yläpuolella. Eteläisten, turvekankaiksi muuttuneiden kuvioiden puustoa ei ainakaan alkuvaiheessa ole välttämätöntä käsitellä, koska puut kasvavat enimmäkseen mättäillä, eikä välipinnoille ole ilmestynyt merkittävää puustoa. Valinta ojan täydellisen tukkimisen ja turvepatojen tekemisen välillä tulee tehdä sen perusteella, arvioidaanko jäljellä olevien ojamaiden riittävän tukkimiseen. Työ voidaan tarvittaessa tehdä kaivinkoneella. Suon pohjoispään kulumisen estämiseksi on tärkeää tehdä sinne muodostuneelle polulle (kuviolla 2) oikeat pitkospuut. Suon eteläpuolella kulkevalle pienehkölle virkistysreitille tulee ennallistamisen yhteydessä tehdä pitkospuut. Ojan länsipuolelle tuodut jätteet tulee kuljettaa pois. Ennallistamisen jälkeen Patolan nevasta pitäisi muodostaa suojelualue. Jotta suon hydrologinen tila ja ennallistuminen eivät vaarannu, suojelualueen tulee käsittää suon koko valuma-alue, tai ainakin valuma-alueen kaventuminen on estettävä jollain muulla kaavoituksellisella keinolla. Kasvillisuusseurantaa tulee suorittaa kuvioilla 6 (muuttunut kuvio) ja 9. 4.3.2 Maununneva Maununneva on osin hyvin pitkälle muuttunut suo. Etenkin sen pohjoisosat ovat edenneet kuivatuksessa turvekangasvaiheeseen, ja puuston kasvu on elpynyt niin, että osa puustosta on varsin järeää. Monilla kuvioilla suon pinnan kuivuminen on luonut otolliset olosuhteet taimikon kehittymiselle, vaikka kuvio olisi muuten säilynytkin suomaisena. Toisaalta suon etelälaidassa on joitakin hyvin säilyneitä korpikuvioita, joiden säilyttäminen nykyisellään on erityisen tärkeää. Myös suon keskiosien karumpien, hyvin säilyneiden suotyyppien pitäminen luonnontilaisina on tärkeää. Maununnevan palauttaminen täysin luonnontilaiseksi on mahdotonta raskainkaan, suolla tapahtuvin toimenpitein, koska sen valuma-alue on rajusti muuttunut pientaloalueen ja tieverkoston rakentamisen seurauksena. Suon ennallistaminen mahdollisimman luonnontilaiseksi edellyttäisi, että
21 pohjoisten, muuttuneiden kuvioiden (1-5; 8-10) puustoa olisi poistettava raskaalla kädellä; kuviolta 6 olisi poistettava joitakin isoimpia, parhaiten elpyneitä puita suolta vettä itäänpäin kuljettavat ojat (kuvioilla 3, 8, 9 ja 13) olisi tukittava pitkältä matkalta turpeella ja mahdollisesti erikseen padolla; kuviolta 20 etelään kuviolle 22 laskeva oja olisi tukittava taimikkoa olisi poistettava kuvioilta 6 ja 13; sadevesiviemäreiden kautta tuleva vesi olisi saatava ohjattua tasaisemmin suon eri osiin. Kuitenkin ottaen huomioon Maununnevan sijainnin, valumaalueen rakentamisen intensiivisyyden ja alueeseen kohdistuvan virkistyskäyttöpaineen, kannattaa pohjoisreunan kuvioiden ennallistamisesta luopua. Tällöin tärkeäksi muodostuu suon keskiosan kuivumisen pysäyttäminen. Tämä onnistuu parhaiten ja vähiten häiriötä aiheuttaen tukkimalla molemmat itään vievät ojat padoin, ja toteuttamalla tarpeelliset taimien poistot. Pohjoisreunan kuvioita kannattaa hoitaa mahdollisimman vähän. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kuvioilta voidaan kaataa vain suoraan kulkuväylien vierellä olevia, vaaraa aiheuttavia puita, jotka tulee kuitenkin jättää alueelle lahoamaan. Näin alueen erityisluonnetta asutuksen keskellä sijaitsevana erämaisena kohteena saadaan varjeltua ja voimistettua. Ennallistamisen toteuttamista hankaloittaa se, että vesien virtausreitillä olevan kuvion 13 itälaitaa kulkevan ojan itäpuoli ei kuulu suojelualueeseen, vaan on turvemaapohjastaan huolimatta kaavoitettu rakennustontiksi (omistaja tuntematon). Maununnevan suojelualuetta tulisi laajentaa käsittämään myös eteläkärjen kuviot. Valuma-alueen länsiosissa metsäisenä säilynyt osa tulee tavalla tai toisella saada suojeltua, jotta valuma-alue ei kavennu entisestään. Kasvillisuusseurantaa tulee suorittaa kuvioilla 4 (muuttunut kuvio) ja 12. 4.3.3 Slåttmossen Slåttmossenin suojeltu osa on keskiosiltaan luonnontilainen. Muuttuneita suotyyppejä löytyy lähinnä suon ja suojelualueen reunoilta, missä niihin on hajanaisen ojituksen ohella vaikuttanut valuma-alueen voimakas leikkautuminen lähiöiden, teiden, viemärilinjojen ym. vuoksi. Tämän takia Slåttmossenilla on vaikea tehdä erityisiä ennallistamistoimia, ja itse asiassa koko suon palauttaminen luonnontilaan on mahdotonta.
22 Toimenpiteissä tuleekin keskittyä suon luonnontilaisen osan säilyttämiseen. Ainakin teoriassa mahdollisia ovat seuraavat toimenpiteet suojelualueen itäreunan oja pitäisi padota; Vantaan puolella olevia ojia pitäisi tukkia tai padota; Vantaan puolen elpynyttä puustoa pitäisi poistaa; suojelualueen eteläosan oja pitäisi padota; pitkospuiden rakentaminen Nyt toteutettavissa olevaa ennallistamispotentiaalia löytyy lähinnä pieniltä alueilta suon länsi- ja etelälaidoilla. Länsilaidalla olevan rehevän korven kasvillisuuden säilymistä voidaan edistää parilla padolla, jotka levittävät korvessa valuvaa vettä nykyistä laajemmalle alueelle, ja eteläosan muuttumien kuivumisen eteneminen voidaan estää tukkimalla etelässä lännestä itään johtava oja. Länsiosan kuvioiden voimakkaan muuttuneisuuden ja pahan kuluneisuuden vuoksi niillä ei voida suositella suon aikaisempaan hoitosuunnitelmaan sisältyneitä puuston harvennuksia eikä pienpuuston poistoa, vaan kulumisen rajoittamiseksi polku-urien välillä, mäntyjen alla kasvavan nuoren kuusikon olisi annettava varttua tiheämmäksi. Kulumisen ehkäiseminen edellyttäisi myös uusien pitkospuiden rakentamista eräille suojelualueen läpi kulkeville poluille (kts liite). Slåttmossenin nykyisen pitkospuureitin varrelle on aikoinaan tehty luontopolku, jonka taulut ovat nyttemmin pahasti kärsineet ja osin tuhoutuneet. Luontopolku on sinänsä hyvä asia Helsingin laajimmalla säästyneellä kohosuolla, ja olisi järkevää uudistaa nykyinen polku asiantuntijoiden avustuksella. Suojelualueen itäreunan ennallistaminen edellyttäisi yhteistyötä Vantaan puolen yksityismaan omistajan kanssa. Kasvillisuusseurantaa tulee suorittaa kuvioilla 23 (muuttunut kuvio) ja 16. 4.3.4 Jollaksen räme Jollaksen räme on kokonaan eriasteisesti muuttunut suo. Muuttumisen syy löytyy paitsi alunperin tehokkaasta ojaverkostosta, myös valuma-alueen leikkautumisesta pientaloalueen ja tieverkoston vuoksi. Siihen kohdistuu merkittävä virkistyskäyttöpaine, mikä on aiheuttanut paikoin maapohjan kulumista.
23 Suon ennallistaminen mahdollisimman luonnontilaiseksi edellyttäisi, että reuna-, niska- ja sarkaojat olisi tukittava tai padottava; puustoa olisi poistettava melko rajusti kuvioilta 16-22; taimikko olisi poistettava kuvioilta 16-22; 1, 11, 13, 24 Koska Jollaksen rämeen muuttumiseen on vaikuttanut merkittävästi valuma-alueen kaventuminen, ja se on paikallisesti merkittävä ulkoilualue, jonka maisemalliset arvot voisivat kärsiä ennallistamistoimenpiteistä huomattavasti, voidaan koko alueen ennallistamisen sijaan keskittyä arvokkaimpiin, korpisiin suotyyppeihin ja niiden palauttamiseen muuttumiksi jääneille kuvioille (1, 11, 13, 24). Tämä onnistuu parhaiten tukkimalla reunoilla kulkevat ojat. Suon keskellä kulkevan niskaojan padon ylläpito voidaan varmistaa patoa parantamalla. Samassa yhteydessä suon keskiosista (kuvio 20) voidaan yrittää poistaa häiritsevä ja lisäkuivatusta aiheuttava nuori koivutaimikko. Muutaman suurimman koivun voi jättää jäljelle. Tämä edellyttänee useampaa poistokertaa. Kuvoilta 16, 17 ja 18 voidaan poistaa pieniä kuusia, jotta kuviot eivät kuusetu. Koska suon keskiosan ojaverkosto on varsin huonossa kunnossa, se saattaa ajan myötä alkaa vettyä uudelleen. Siinä tapauksessa suolla olevaa pitkospuuverkostoa tulee laajentaa niille poluille, joilla sitä toistaisesksi ei ole (kts. liite 7). Kasvillisuusseurantaa tulee suorittaa kuvioilla 25 (muuttunut kuvio) ja 4. 4.4 Yhteenveto ja jatkosuositukset Esitetyt toimenpiteet ovat enimmäkseen melko kevyitä. Rajuista vedenpinnan nostoista ja puuston vähennyksistä on pitäydytty soiden sijainnin ja virkistysarvojen vuoksi. Maisemallisesti (ja luontoarvojen kannalta) luonnontilaisen kaltainen suo olisi toki arvokas, mutta sellaisen tilan saavuttaminen kulkisi soiden sijainti huomioiden tarpeettoman epäesteettisten ja pitkäaikaisten välivaiheiden kautta. Monin paikoin täydellinen ennallistaminen olisi mahdotontakin valuma-alueen merkittävän supistumisen seurauksena. Patolan neva ojan tukkiminen mahdollisuuksien mukaan täyttäen tai turvepadoilla taimikon poistaminen suon avo-osalta veden noustua
24 ojan reunapuiden poistaminen ennen ojan tukkimista pitkospuiden rakentaminen suon pohjois- ja eteläpäähän ojan länsipuolen siivoaminen kasvillisuusseuranta kuvioilla 6 ja 9 Patolan nevan muodostaminen suojelualueeksi ennallistamisen jälkeen Maununneva Toimenpiteet riippuvat yksityismaan tontin omistajan luvan saamisesta. itään itäkoilliseen laskevien ojien tukkiminen kasvillisuusseuranta kuvioilla 4 ja 12 suojelualueen laajentaminen käsittämään suoalueen eteläkärjen länsireunan korven patoaminen Slåttmossen etelässä itään laskevan ojan patoaminen turvepadoin uusien pitkospuiden rakentaminen luontopolun uusiminen kasvillisuusseuranta kuvioilla 23 ja 16 suojelumääräysten muuttaminen marjojen poiminnan sallimiseksi niskaojan padon ylläpito Jollaksen räme reunaojien tukkiminen suon molemmilla reunoilla kuusitaimikon poistaminen erikseen nimetyiltä kuvioilta koivun poisto suon keskustan kuviolta kasvillisuusseuranta kuvioilla 25 ja 4 suojelumääräysten muuttaminen marjojen poiminnan sallimiseksi Lisäksi Maununnevalla, Slåttmossenilla ja Jollaksen rämeellä nykyisten pitkospuiden uusiminen tai korjaaminen tulee ajankohtaiseksi viimeistään viiden vuoden kuluessa. Samoilla soilla suojelualueiden rajapaalujen ja kylttien sijainti ei kaikin
25 paikoin vastaa suojelualueen todellisia rajoja, ja tulisi siksi tarkistaa. Etenkin Jollaksen rämeellä, Slåttmossenilla ja Maununnevalla ojien täyttäminen on järkevintä tehdä käsityönä, jotta vältyttäisiin turhalta häiriön aiheuttamiselta lähiseutujen asukkaille ja mahdollisilta valituksilta virkistysalueen tuhoamisesta kaivinkoneella. Ennallistamis- ja muuta talkooapua voidaan kysyä esimerkiksi luonnonsuojelujärjestöiltä, partiolaisilta, kaupunginosayhdistyksiltä ja Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan metsäekologian laitokselta. Patolan nevalla ojan täyttäminen on mahdollista tehdä varovasti kaivinkoneella. Lehtipuutaimikon poistaminen kannattaa toteuttaa useampana vuotena peräkkäin, jotta saadaan estettyä vesominen ja pusikoituminen. Jokaiselle suolle kannattaa ennen mahdollisia ennallistamistoimia, ja vaikkei ennallistamista tehtäisikään, perustaa joitakin kasvillisuuden seuranta-aloja, joiden avulla voidaan selvittää, minkälaisia muutoksia kasvillisuudessa tapahtuu. Alat tulisi sijoittaa toimenpideohjeissa ehdotetuille kuvioille, jotta saataisiin selkeä kuva muutoksen suunnasta. Seuranta-alat pitäisi käydä kartoittamassa joidenkin vuosien välein. Kasvillisuusseurantaa kannattaa harkita tehtävän yhteistyössä yliopiston kanssa. Kaikilla Helsingissä sijaitsevilla soilla voisi tehdä tätä vastaavan selvityksen niiden tilasta ja ennallistamismahdollisuuksista. Samalla voitaisiin selvittää soiden merkitystä virkistysalueiden käyttäjille kyselytutkimuksena. Lahopuiden tuottamista etenkin korpisilla kohteilla voisi tutkia eräänä vaihtoehtona luonnon monimuotoisuuden lisäämiseksi.