Venutilaisten strategioiden toimeenpano. Reaalioiden kotouttaminen ja vieraannuttaminen Rosa Liksomin novellikokoelman käännöksessä

Venutilaisten strategioiden toimeenpano Reaalioiden kotouttaminen ja vieraannuttaminen Rosa Liksomin novellikokoelman käännöksessä Jenni Laaksonen Tampereen yliopisto Kieli ja käännöstieteiden laitos Käännöstiede (englanti) Pro gradu tutkielma Joulukuu 2010

Tampereen yliopisto Käännöstiede (englanti) Kieli ja käännöstieteiden laitos LAAKSONEN, JENNI: Venutilaisten strategioiden toimeenpano. Reaalioiden kotouttaminen ja vieraannuttaminen Rosa Liksomin novellikokoelman käännöksessä Pro gradu tutkielma, 103 sivua + englanninkielinen tiivistelmä, 9 sivua Joulukuu 2010 Tutkielma käsittelee reaalioiden kääntämistä ja siinä käytettyjen paikallisstrategioiden suhdetta Lawrence Venutin teorioiden mukaiseen kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen. Tutkimusaineistona on Rosa Liksomin novellikokoelma Tyhjän tien paratiisit (1989) ja sen englanninkielinen käännös Dark Paradise (2007), jonka on kääntänyt David McDuff ja julkaissut yhdysvaltalainen kustantamo Dalkey Archive Press. Lisäksi tutkimuksessa tehdään joitakin havaintoja kokoelman norjannoksen (Paradis på en øde vei, 1991) ja ruotsinnoksen (Paradis ultra light, 1992) pohjalta. Liksomin kokoelmassa esiintyy runsaasti kulttuurisidonnaisia elementtejä, minkä vuoksi kääntäjä joutuu lähes jatkuvasti tekemään päätöksiä eri strategioiden soveltuvuudesta näiden elementtien käsittelyyn. Tutkielmassa tavoitteeni on luoda reaalioiden käännösten venutilaiseen tarkasteluun soveltuva metodi yhdistämällä Venutin teoriat Ritva Leppihalmeen laatimaan luokitteluun reaalioiden käännösstrategioista. Soveltamalla tätä metodia aineistooni pyrin selvittämään, millasia vaikutuksia reaalioiden käännöksillä on käännetyn kokoelman kokonaisstrategiaan. Tarkastelen ensin kulttuurin ja kääntämisen välistä yhteyttä sekä kulttuurisidonnaisten elementtien huomioimista käännöksissä. Reaalioita havainnollistan Birgit Nedergaard Larsenin laatimalla luokittelulla, jonka mukaan olen jakanut myös oman aineistoni reaaliat neljään pääkategoriaan. Kolmannessa luvussa esittelen venutilaisen teoriataustani, jota pyrin viemään vähitellen kohti konkreettisia käännösstrategioita. Neljännessä eli metodiluvussa kuvailen käyttämäni strategialuokittelun. Varsinainen analyysini perustuu harvoin käytettyyn venutilaiseen näkökulmaan, jossa keskiössä ei ole niinkään kohdekielisen lukijan huomioiminen vaan lähdekulttuurin ja samalla myös käännöksen näkyvyys. Uskon, että reaalioiden käännöksillä voidaan osaltaan vaikuttaa siihen, miten huomaamattomaksi tai näkyväksi lukija käännöksen kokee. Samasta syystä tarkastelen myös hahmonnimien käsittelyä käännöksessä ja teen havaintoja alkuperäisteoksen sisältämien arvojen välittymisestä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Venutin teorioita leimaavan suhteellisuuden takia jaottelu kotouttaviin ja vieraannuttaviin paikallisstrategioihin ei ole aukoton. Analyysin näkökulman vaihtaminen venutilaiseksi tuottaa kuitenkin kiinnostavia havaintoja, joissa reaalioiden käännösten vaikutus kokonaisstrategiaan on nähtävissä. Lisäksi analyysi osoittaa, että lähtökohdiltaan Venutin kritiikistä poikkeava käännös voi poiketa myös Venutin esittämistä kotouttamiskonventioista joskaan kulttuurieroja korostava näkökulma ei kanna yhtenäisenä koko käännösteoksen läpi. Asiasanat: reaaliat, Venuti, kotouttaminen, vieraannuttaminen, käännösstrategiat

Sisällys 1 JOHDANTO...1 1.1 Työn tausta ja tarkoitus...1 1.2 Metodi...4 1.3 Rakenne...5 2 KULTTUURISIDONNAISUUS KÄÄNTÄMISESSÄ...7 2.1 Kulttuuri ja kääntäminen...7 2.2 Kulttuurisidonnaiset elementit...10 2.2.1 Kielenulkoiset elementit eli reaaliat...11 2.2.2 Kielensisäiset elementit...14 2.3 Kotouttaminen ja vieraannuttaminen...15 3 VENUTI, KULTTUURIT JA KÄÄNTÄMINEN...19 3.1 Englannin kielen ja angloamerikkalaisen kulttuurin ylivalta...20 3.2 Sujuvuuskritiikki...21 3.3 Venutilainen kotouttaminen ja vieraannuttaminen...23 3.3.1 Yleinen taso...23 3.3.2 Kohti konkretiaa?...25 4 TUTKIMUSMETODI REAALIOIDEN KÄÄNNÖSSTRATEGIAT VENUTILAISITTAIN...32 4.1 Kotouttavat strategiat...34 4.2 Vieraannuttavat strategiat...40 4.3 Tapauskohtaiset strategiat...43 5 TUTKIMUSAINEISTO...46 5.1 Rosa Liksom ja Tyhjän tien paratiisit...46 5.2 Tyhjän tien paratiisien käännökset...48 5.2.1 Dark Paradise...48 5.2.2 Paradis på en øde vei ja Paradis ultra light...49 6 ANALYYSI...51 6.1 Reaalioiden jakautuminen teemoittain...53 6.2 Reaalioiden strategiakohtainen analyysi...58 6.2.1 Kotouttavat strategiat...59 6.2.2 Vieraannuttavat strategiat...70 6.2.3 Tapauskohtaiset strategiat...76 6.3 Muut teemoittaiset havainnot...79 6.3.1 Hahmonnimet...79 6.3.2 Arvot...80 6.4 Analyysin yhteenveto...84 7 PÄÄTELMIÄ...90 8 LOPUKSI...95 LÄHTEET...99 ENGLISH ABSTRACT

1 Johdanto Tarkastelen tutkimuksessani kulttuurisidonnaisten kielenulkoisten elementtien eli reaalioiden kääntämistä Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit novellikokoelman englanninnoksessa Dark Paradise. Olen valinnut tarkasteluni näkökulmaksi tunnetun käännösteoreetikko Lawrence Venutin esittämät ajatukset kulttuurien käsittelemisestä käännöskirjallisuudessa. Tutkimuskysymykseni on sikäli moniosainen, että pyrin ensin selvittämään, millaisia konkreettisia strategioita Venuti pitää kotouttavina ja millaisia vieraannuttavia strategioita hän tarjoaa kotouttamisen välttämiseksi. Sen jälkeen tutkin, miten venutilaista kotouttamista ja vieraannuttamista on käytetty Liksomin novellikokoelmassa esiintyvien reaalioiden käännöksissä. Toivon tutkimukseni tuovan uuden, aiempaa konkreettisemman näkökulman Venutin teorioiden tulkintaan. 1.1 Työn tausta ja tarkoitus Kulttuurin ja kääntämisen suhdetta on käännöstieteessä käsitelty etenkin viime vuosikymmeninä. Samoin kulttuurisidonnaisuuteen ja kulttuurisidonnaisten elementtien kääntämiseen liittyvää tutkimusta on tehty jo melko mittavasti. 1 Toisaalta esimerkiksi Lena Segler Heikkilä (2009: 45, 47) esittää että vanhemmissa tutkimuksissa kulttuuri on ollut sivuroolissa ja tuoreemmissakin painopiste on ollut lähinnä lastenkirjallisuudessa. Lisäksi kulttuurisesti painottunut käännöstutkimus vaikuttaa keskittyvän ensisijaisesti käännösten toimivuuteen kohdekulttuurissa (Leppihalme 2007), mikä on vaikuttanut myös käsitykseen kotouttavien ja vieraannuttavien strategioiden käytöstä. Kotouttavalla strategialla tarkoitetaan yleensä käännöksen muovaamista kohdekulttuuriin sopivammaksi, kun taas vieraannuttava strategia tuo lähdekulttuurin vierautta esiin. Kotouttavien strategioiden käyttö perustellaan yleensä käännöksen ymmärrettävyydellä ja toimivuudella (ks. Leppihalme 1997: ix). 1 Ks. esim. Bassnett & Lefevere 1990 ja 1998, Leppihalme 1997 ja 2001, Nedergaard Larsen 1993, Kujamäki 1998, Aaltonen 1996. 1

Tunnettu yhdysvaltalainen käännösteoreetikko Lawrence Venuti tuo kulttuurisidonnaisiin kysymyksiin uusia vivahteita, koska hänen päämääränsä poikkeavat useista muista käännöstieteen tutkijoista. Venuti (1995, 1998) kohdistaa kritiikkiä erityisesti englannin kielen maailmanlaajuiselle valta asemalle ja sen tukemille vahvasti kotouttaville käännöksille, joita hänen mukaansa englanninkielisissä maissa tyypillisesti tuotetaan. Yleisesti ottaen voidaan kenties sanoa, että kulttuurisidonnaisten elementtien merkityksien, mahdollisuuksien mukaan myös konnotaatioiden, välittämistä pidetään kulttuurisessa käännöstutkimuksessa tärkeänä. Monet tutkijat kuitenkin tuomitsevat perusteettoman kotouttamisen tai ehdottavat, että kääntämisestä tulisi jopa turhaa, ellei se toimisi kulttuurisen tiedon välittäjänä toisaalta kotouttamisen perusteltavuus tai perusteettomuus syntyy useissa näkökulmissa juuri siitä, miten merkitys saadaan siirrettyä kohdetekstiin. Venuti puolestaan uskoo, että käännösten vaikutusten ei tulisi olla kohdekulttuurissa samanlaisia kuin lähdekulttuurissa, vaan kääntämisen kulttuurinen ongelma syntyy nimenomaan siitä, kun kotoutettu käännös koetaan kohdekulttuurissa yhtä luontevaksi ja autenttiseksi kuin alkuteos lähdekulttuurissa. Täten käännösten vaikutusten tulisi olla nimenomaan vierautta ja eroavaisuuksia korostavia, mikä alkaa jo tekstin valinnasta ja jatkuu aina valmiin käännöksen julkaisuun ja vastaanottoon. Tältä kannalta aineistona käyttämäni Liksomin kokoelman tutkiminen onkin erityisen mielenkiintoista: miten vahvasti kulttuurisidonnaiselle tekstille voitaisiin löytää vastaavan merkityksen kohdekieleen siirtävä aines niin, että käännöstä voidaan edelleen pitää Liksomin teoksena? Koska Liksom sijoittaa useat tekstinsä näkyvästi Suomeen ja käyttää runsaasti selkeitä ajan ja paikankuvauksia, kulttuurisidonnaisuus on hänen tuotantonsa kääntämisessä merkittävä tekijä. Jos ratkaisut perustuvat käännettävien elementtien oletettuun olennaisuuteen kohdekulttuurisen lukijan kannalta, onko Liksomin tapauksessa relevanssin arvioinnissa kyse jo tekstin valitsemisesta käännettäväksi? Ingo (1990: 298) esittää, että on tarpeen pohtia teoksen kääntämisen kannattavuutta ylipäätään, mikäli voidaan olettaa, että käännöksen vastaanotto on kohdekulttuurissa kielteinen esimerkiksi ideologisista syistä. Liksomin esiin tuomat marginaaliset arvot herättävät kielteisiä 2

reaktioita jo lähdekulttuurisessa yleisössäkin (ks. Eskola 1996), minkä vuoksi jo tekstin valinta käännettäväksi lienee Liksomin tapauksessa keskeinen kysymys. Kokoelman englanninkielinen käännös Dark Paradise (2007) puolestaan on venutilaisista lähtökohdista tehtävään tutkimukseen erityisen hedelmällistä aineistoa, koska sen kustantamon Dalkey Archive Pressin toiminta on voittoa tavoittelematonta ja tähtää kustantamon oman ilmoituksen mukaan kulttuurienvälisen ymmärtämisen lisäämiseen sekä Yhdysvaltalaisessa kontekstissa epätyypillisten tekstien kääntämiseen. Venutin esittämän kritiikin perusteella voitaisiin olettaa, että Yhdysvalloissa tehty käännös olisi pääosin kotouttava. Toisaalta Dalkey Archive Press pyrkii esiin tuomansa agendan perusteella ainakin teoriassa poikkeamaan juuri niistä käytännöistä, joita Venuti moittii esimerkiksi kulttuurisen ylivallan ilmentymiksi. Pidän itse tätä tutkimusasetelmaa mielenkiintoisena ja tarpeellisena useastakin eri syystä. Ensinnäkin pyrin työssäni yhdistämään Venutin melko teoreettisella tasolla esittämät ajatukset konkreettisiin tutkimusvälineisiin, minkä toivon tuovan uuden tavan näiden teorioiden hahmottamiseen. Tämä yhdistäminen antaa lisäksi mahdollisuuden tutkia kulttuurisidonnaisten elementtien kääntämistä jokseenkin epätyypillisestä, venutilaista vieraannuttamista etsivästä näkökulmasta. Oma näkökulmani poikkeaa useista muista tutkimuksista siinä, ettei se ensisijaisesti tavoittele tekstin toimivuutta ja helppolukuisuutta kohdekielisen lukijan kannalta, vaan kommentoi myös käännöksen vaikutusta lähde ja kohdekulttuurien väliseen suhteeseen sekä käännöksen ja sen alkuperän näkyvyyteen. Esimerkiksi Susan Bassnett (1998: 138) on esittänyt, että käännöstieteessä olisi hyödyllistä tutkia myös Venutin käsittelemää kääntämisen etnosentristä väkivaltaa. Analyysini asettaa vastakkain kääntäjän vastuun lukijaa kohtaan (ks. Leppihalme 1997: ix) ja Venutin esiin tuoman vastuun kulttuurierojen rekisteröintiä ja käännöstä kohtaan. Pyrin tutkimuksessani selvittämään, miten venutilaiset strategiat voivat tuoda juuri lähdekulttuurin esiin. 3

1.2 Metodi Tutkimusmetodini perustuu aineistossani esiintyvien reaalioiden käännösten analysointiin. Reaalialla tarkoitan lähdekulttuurista kumpuavaa, kohdekulttuurissa oletettavasti vierasta elementtiä, joka viittaa kielenulkoiseen maailmaan. Määritelmäni pohjautuu Leppihalmeen, Nedergaard Larsenin ja Franco Aixelán esittämiin kielenulkoisten elementtien kuvauksiin. Olen luokitellut reaalioiden käännökset strategioittain ja lisäksi jakanut strategiat kotouttaviin, vieraannuttaviin ja tapauskohtaisesti tulkittaviin. Tässä tarkastelussa käyttämäni metodin olen luonut yhdistämällä Ritva Leppihalmeen (2001) strategialuokittelun Lawrence Venutin (1995, 1998) esittämiin ajatuksiin kotouttavasta ja vieraannuttavasta kääntämisestä. Olen lisännyt omaan metodiini yhden Leppihalmeen seitsenkohtaisen luokittelun ulkopuolisen strategian, jonka hahmottelussa olen hyödyntänyt Franco Aixelán (1996) esitystä kulttuurisidonnaisten elementtien kääntämisestä. Jaon eri kokonaisstrategioita palveleviin paikallisstrategiaryhmiin olen tehnyt Venutin teorioiden ja esimerkkien näkökulmasta. Vaikka tällainen jaottelu ei olekaan aukoton, koen sen toimivan perusteltuna lähtökohtana Venutin strategioiden aiempaa konkreettisemmalle hahmottamiselle. Olen rajannut tutkimukseni reaalioihin, koska koen niiden eduiksi mahdollisuuden melko systemaattiseen tarkasteluun sekä lähes suoran vaikutuksen Venutin toivomiin vierauden aiheuttamiin pysäytyksiin, jotka vähentävät käännöksen läpinäkyvyyttä. Reaalioiden lisäksi teen joitakin havaintoja Liksomin hahmonnimien ja tekstin välittämien arvojen esiintymisestä englanninkielisessä käännöksessä, koska niiden käsittely on venutilaisesta näkökulmasta keskeistä. Osa tutkimusmetodiani on myös Dark Paradisen strategioiden ajoittainen vertailu muihin samassa kontekstissa käytettyihin ratkaisuihin, mihin tarkoitukseen käytän kokoelman norjankielistä käännöstä Paradis på en øde vei (1991). Muutamissa tapauksissa olen hyödyntänyt myös ruotsinnosta Paradis ultra light (1992). 4

1.3 Rakenne Tarkastelen ensimmäiseksi kulttuurin ja kulttuurisidonnaisuuden huomioimista kääntämisessä. Selvitän myös, millaisia kulttuurisidonnaisia elementtejä käännettävissä teksteissä esiintyy, ja keskityn erityisesti kielenulkoisten elementtien eli reaalioiden havainnollistamiseen. Toisen luvun lopuksi annan yleiskuvan kaunokirjallisessa kääntämisessä paljon puhutuista kokonaisstrategioista, kotouttamisesta ja vieraannuttamisesta, ja käyn läpi niiden vaikutuksia sekä yksittäisen käännöstekstin tasolla että laajemmalla, yhteiskunnallisia vaikutuksia käsittävällä tasolla. Kolmannessa luvussa esittelen tärkeän teoriataustani Lawrence Venutin, jonka ajatuksiin tutkimukseni näkökulma perustuu. Esittelen työni venutilaisen taustan käymällä läpi Venutin kotouttamista kohtaan esittämän kritiikin lähtökohtia ja perusteita. Tuon esiin venutilaiset ajatukset kotouttamisesta ja vieraannuttamisesta, minkä jälkeen pyrin viemään niitä konkreettisemmalle tasolle etsimällä Venutin teoksista menettelytapoja, joilla kääntäjä voi tunnistaa kotouttavat strategiat ja poiketa niistä eli vieraannuttaa käännöstään. Luku neljä esittelee venutilaiseen reaalioiden käännösstrategioiden tutkimiseen rakentamani menetelmän. Annan ensin yleiskuvan metodin muodostumisesta ja rakenteesta, minkä jälkeen kuvailen luokitteluni kahdeksan eri kategoriaa yksityiskohtaisesti. Viidennessä luvussa esittelen aineistoni ja kokoelman kirjoittajan Rosa Liksomin. Perehdyn myös englanninkielisen käännöksen julkaisseen Dalkey Archive Pressin taustoihin, mikä on venutilaisen viitekehyksen kannalta olennaista, koska kustantamo ilmoittaa haluavansa poiketa juuri niistä arvoista, joille Venutin mukaan tyypillinen yhdysvaltalainen käännöstoiminta perustuu. Esittelen lyhyesti myös norjan ja ruotsinkieliset käännökset. Kuudes luku sisältää varsinaisen analyysin, jossa ensin taustoitan aineistoani kuvailemalla lyhyesti reaalioiden jakautumista eri aihepiireihin, minkä jälkeen havainnoin reaalioiden 5

käännöksiä strategioittain. Teemoittaisissa havainnoissa kommentoin myös hahmonnimien ja lähdetekstin välittämien arvojen käsittelyä käännöksessä. Analyysiluvussa tarkasteluni kohdistuu Tyhjän tien paratiisien englanninnokseen, mutta nostan tarvittaessa esiin joitakin huomioita norjannoksesta ja ruotsinnoksesta. Analyysin yhteenvedossa pyrin esittämään havaintojeni yhteyden venutilaisesta näkökulmasta määriteltyihin kotouttavaan ja vieraannuttavaan kokonaisstrategiaan. Lopuksi teen päätelmiä analyysini tuloksista ja käsittelen analyysin aineistosta luomaa kokonaiskuvaa. Päätelmissä nostan esiin joitakin keskeisinä pitämiäni havaintoja ja niiden suhdetta kulttuurisidonnaisuuden sekä Venutin teorioiden luomaan viitekehykseen. Lisäksi arvioin valitsemani tutkimusmetodin toimivuutta ja niitä näkökulmia, joista analyysini vaikuttaa ensisijaisesti antavan tietoa. 6

2 Kulttuurisidonnaisuus kääntämisessä 2.1 Kulttuuri ja kääntäminen Kääntäminen ei ole siirtymistä ainoastaan kielestä toiseen, vaan myös kulttuurien välisiä rajoja ylitetään. Kun kääntäjä saa toimeksiannokseen tekstin vieraan ympäristön tuotteen, joka sisältää myös viittauksia vieraan kulttuurin ilmiöihin on kääntäjän tehtävä luoda kohdekielinen teksti luettavaksi kohdekulttuurissa. Kulttuurin vaikutus on merkittävä, sillä se sekä asettaa käännöksille vaatimuksia että kohdistaa eri tekstien käännöksille erilaisia tehtäviä (Bassnett & Lefevere 1990: 7 8). Kääntäjän on siis huomioitava lähdetekstin vieraat elementit ja valittava niiden kääntämiseen sopiva menetelmä, josta muun muassa Leppihalmetta (2001) mukaillen käytän tässä työssä nimitystä strategia. Ristiriitaisen käännöstilanteesta tekee se, että vahvasti vieraaseen kulttuuriin viittaavat asiat voivat käännöksessä tuntua toiseen kulttuuriin kuuluvasta lukijasta oudoilta. Se, miten paljon implisiittistä tietoa lukijalta odotetaan, onkin kääntäjän ratkaisujen varassa. (Leppihalme 2000: 89, Ruokonen 2006: 76 77.) On myös esitetty, että kääntäjän on välttämätöntä tehdä tekstiin muutoksia silloin, kun lähde ja kohdekulttuurien välillä on eroavaisuuksia (Pekkanen 2006: 91). Näiden muutosten tekeminen ja muutosta vaativien kohtien tunnistaminen edellyttävät kääntäjältä vahvaa kulttuurituntemusta. Muun muassa Susan Bassnett ja André Lefevere (1990: 11) ovat esittäneet, että ihannetilanteessa kääntäjä ei ole vain kaksikielinen vaan kaksikulttuurinen. Kulttuurien välisten erojen takia lukijan voi olla hankala ymmärtää vieraassa kulttuurissa tuotettua kirjallisuutta. Leppihalme (2000: 90) toteaa kuitenkin, että merkittävimpien kulttuurisidonnaisten aineksien poistaminen tai korvaaminen käännöksessä tekisi koko kääntämisen turhaksi. Vieraista kulttuureista tulevien tekstien tuominen toisiin 7

kulttuureihin olisi merkityksetöntä, ellei lukija näkisi elementtejä niistä ympäristöistä, joissa tekstit on alun perin luotu. Käännöskirjallisuudesta puhuttaessa on kääntäjä tässä suhteessa avainasemassa. Leppihalmeen (2000: 98 99) mukaan kääntäjä joutuu ratkaisemaan, kuinka paljon lukija jostakin tekstistä ymmärtää, ja valitsemaan ratkaisunsa perusteella tarkoituksenmukaisen käännösstrategian. Sen lisäksi, että kulttuuri vaikuttaa kääntäjän strategioihin, vaikuttaa myös kääntäminen sen koskettamiin kulttuureihin. Käännöstieteellinen tarkastelu onkin laajentunut itse kielen tutkimisesta myös kääntämisen yhteiskunnallisiin ja sitä kautta kulttuurisiin vaikutuksiin (ks. esim. Bassnett & Lefevere 1990, 1998). On esitetty, että käännöstiede tarjoaa keinon tutkia kulttuurista vuorovaikutusta ainutlaatuisella tavalla, sillä käännöksen ja alkuperäisteoksen vertailu voi antaa käsityksen kulttuurien ominaisuuksista esimerkiksi tiettyinä ajanjaksoina kääntäjän strategiathan peilaavat myös ajalle tyypillisiä konventioita. Lisäksi kääntäminen konstruoi kulttuureita luomalla strategioita, joiden avulla lähdekulttuurin tekstien on mahdollista päästä sisään kohdekulttuuriin ja toimia siinä. Eri käännöksiä vertaamalla voidaan esimerkiksi tutkia, miten kulttuurien maantieteellinen välimatka vaikuttaa strategioihin ja miten erilaiset strategiat vastaanotetaan eri kulttuureissa. (Bassnett & Lefevere 1998: 6 7, Leppihalme 2007: 365.) Kääntäjän tulisi strategiavalinnoissaan huomioida myös käännöksen vaikutus siihen, millainen käsitys lukijalle syntyy lähdekulttuurista (Lefevere 1990: 27). Toisaalta tällaisessa tutkimuksessa on otettava huomioon kääntäjän tietoisuus strategioistaan. Leppihalmeen (2007: 366) mukaan käännöstieteellisessä tutkimuksessa ei olla yksimielisiä siitä, ovatko kaikki kääntäjän ratkaisut hänen valitsemiaan strategioita vai voidaanko sanaa strategia käyttää vain silloin, kun kääntäjä tekee ratkaisunsa tietoisesti. Uskoisin, että käytettyjen strategioiden tutkiminen antaa joka tapauksessa relevanttia tietoa tiedostamatta tehtyihin ratkaisuihin todennäköisesti vaikuttavat konventiot, jotka kääntäjä huomaamattaan poimii tekstiympäristöstään tai jotka hän on oppinut kääntäjäkoulutuksensa yhteydessä. 8

Leppihalme (2000: 101) toivookin, että silloin kun lähde ja kohdekulttuurin väliset erot ovat suuria, käännettyihin teoksiin sisällytettäisiin kääntäjän esipuhe tai jälkisanat, jossa kääntäjällä olisi mahdollisuus kertoa lukijoille käännösratkaisuistaan ja strategioistaan. Sellaiselle lukijalle, jolla ei ole asiantuntemusta käännöstieteessä, kääntämisen ongelmallisuus saattaa tulla yllätyksenä maallikon uskomus kielitaidon ja sanaston tuntemuksen riittävyydestä perustuu oletukseen kielten ja niiden ilmaisujen vastaavuudesta (Leppihalme 2007: 366). Kääntäjän mahdollisuus kertoa työprosessistaan ja ratkaisujensa perusteista auttaisi lukijaa sekä arvioimaan käännöstä että ymmärtämään kääntäjän työn moniulotteisuutta. Lisäksi se muistuttaisi lukijaa siitä, ettei hänen luettavanaan ole alkuperäinen teos vaan käännös. Tekstin sisällä tapahtuvien ratkaisujen lisäksi kulttuuri vaikuttaa myös siihen, mitä tekstejä valitaan käännettäviksi. Bassnett ja Lefevere (1998: 8 9) esittävät, että kun eri näkemykset käännösstrategioiden valinnoista asetetaan vastakkain, syntyy perustavanlaatuisia kysymyksiä kulttuurien välisistä valtasuhteista. Näihin kysymyksiin on otettava kantaa kaikessa kääntämisessä, erityisesti tekstien valinnassa. Yksi tapa hahmottaa, miksi tietyissä kulttuureissa esiintyy tiettyjä käännösstrategioita, on kieliympäristöjen luokittelu vahvoihin ja heikkoihin kulttuurijärjestelmiin. Clem Robyns (1994: 60 64) esittää, että vahvassa asemassa olevassa järjestelmässä käännösstrategiat usein mukauttavat vieraat elementit valtakulttuuriin estääkseen niiden korostumisen, kun taas heikoimmat järjestelmät hyväksyvät vierauden sellaisenaan. Myös käännöskirjallisuuden rooli vaihtelee eri kulttuureissa vahvassa järjestelmässä käännösten määrä on tyypillisesti vähäinen, kun taas heikossa järjestelmässä käännetään paljon. Perinteisesti vahvoja järjestelmiä on esimerkiksi Yhdysvalloissa, Isossa Britanniassa ja Ranskassa, jotka ovat kielialueiden arvohierarkiassa korkeissa asemissa (Robyns 1994), kun taas Suomessa on tämän näkökulman mukaan pienuutensa ja syrjäisen sijaintinsa takia heikko kirjallisuusjärjestelmä, jossa käännetään runsaasti mutta josta käännetään muille kielille huomattavasti vähemmän (Aaltonen 2001: 397 399). 9

2.2 Kulttuurisidonnaiset elementit Kulttuurisidonnaisiin elementteihin kuuluu sekä kielensisäisiä että kielenulkoisia ilmauksia. Kieli itsessään voi jo sisältää kulttuurisidonnaisuuksia esimerkiksi murresanoja jotka luokitellaan kielensisäisiin elementteihin. Kielenulkoisia ovat puolestaan ne elementit, jotka tulevat kieleen sitä ympäröivästä kulttuurista. Kulttuurisidonnaisista käännösongelmista puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin usein ennemmin kielenulkoisia kuin sisäisiä tekijöitä (Nedergaard Larsen 1993: 209 210), vaikka kielensisäisten elementtien rooli on monesti vähintäänkin yhtä merkittävä. On kuitenkin huomattava, että jako kielenulkoisiin ja sisäisiin elementteihin on hieman keinotekoinen, sillä on hankala erottaa kielenulkoisiin asioihin viittaavia sanoja itse kielestä (Leppihalme 2001: 139). Myös Javier Franco Aixelá (1996: 56 57) pohtii kulttuurisidonnaisia elementtejä käsittelevässä artikkelissaan, miten on mahdollista erottaa kulttuurikomponentti kielestä, kun koko kieli on syntynyt kulttuurista. Tyypillisimmin kulttuurisidonnaisuuksina käsitellään sellaiset elementit, jotka viittaavat esimerkiksi yhteiskunnallisiin instituutioihin, maantieteeseen, historiaan tai muihin helposti osoitettavissa oleviin asioihin, mutta tämä tulkinta on laajennettavissa käsittämään kaikki sellaiset elementit, joille ei ole kohdekulttuurissa vastinetta ja jotka siten syntyvät konfliktista kulttuurien välillä (Franco Aixelá 1996: 56 60). Franco Aixelá (1996: 58) päätyy määrittelemään kulttuurisidonnaiset elementit (culture specific items) seuraavasti: Those textually actualized items whose function and connotations in a source text involve a translation problem in their transference to a target text, whenever this problem is a product of the nonexistence of the referred item or of its different intertextual status in the cultural system of the readers of the target text. Tämä määritelmä jättää kulttuurisidonnaisuuden syntymisen lähde ja kohdekulttuurin välisen eron varaan, jolloin saman teoksen erikielisissä käännöksissä voidaan tulkita eri 10

asioita kulttuurisidonnaisiksi elementeiksi eri asiathan ovat eri kulttuureissa vieraita. Nähdäkseni Franco Aixelán määritelmä myös ottaa yhtä lailla huomioon kielenulkoiset ja sisäiset elementit, sillä ne molemmat sisältyvät tekstin tasolla toteutuviin asioihin. Kielenulkoisten ja sisäisten elementtien lisäksi voidaan tehdä jako paikallisiin ja kokonaistason käännösongelmiin. Paikalliset käännösongelmat tarkoittavat tiettyihin tekstin kohtiin liittyviä ongelmia, joiden ratkaisemiseen kääntäjä käyttää paikallisia strategioita (local strategies). Kokonaisstrategia (global strategy) puolestaan on se, jota kääntäjä noudattaa ajatellessaan tekstiä kokonaisuutena. Paikallisten strategioiden valinta riippuu myös kääntäjän kokonaisstrategiasta. (Leppihalme 2001: 139 140.) Käännöstieteellisen tarkastelun laajentuminen myös käännösten kulttuurisiin vaikutuksiin on johtanut tästä näkökulmasta tehtävän tutkimuksen lisääntymiseen, joten täysin kattavaa kuvaa tätä aihepiiriä koskevista teoksista olisi mahdotonta antaa. Kulttuurisidonnaisten elementtien käännösstrategioita ovat tutkineet muun muassa Ritva Leppihalme (1997, 2001), Birgit Nedergaard Larsen (1993), Lena Segler Heikkilä (2009), Javier Franco Aixelá (1996), Sirkku Aaltonen (1996) ja Pekka Kujamäki (1998). Jakaessani elementtejä kielensisäisiin ja kielenulkoisiin kulttuurisidonnaisuuksiin olen käyttänyt apuna Leppihalmeen (2001) ja Nedergaard Larsenin (1993) artikkeleita sekä Segler Heikkilän (2009) väitöskirjassaan käyttämää jaottelua. 2.2.1 Kielenulkoiset elementit eli reaaliat Kulttuurisidonnaisista kielenulkoisista ilmauksista käytetään useita eri nimityksiä. Leppihalme puhuu alluusioista (1997) ja reaalioista (2001), kun taas esimerkiksi Nedergaard Larsen (1993) käyttää termiä extralinguistic culture bound problem ja Franco Aixelá (1996) nimitystä culture specific item. Myös intertekstuaalisuus eli viittaukset toisiin lähdekulttuurin teksteihin voidaan tulkita kuuluvaksi kielenulkoisiin 11

kulttuurisidonnaisuuksiin (Asikainen 2008). Aiheesta käytetty termistö on joko kokonaan tai ainakin osittain päällekkäistä esimerkiksi Leppihalmeen (1997) tutkimat alluusiot voivat olla kielensisäisiä (sanaleikit, idiomit ym.) tai kielenulkoisia (viittaukset todellisiin tapahtumiin, henkilöihin ym.), joten alluusio on nähdäkseni reaalian kanssa päällekkäinen silloin, kun se viittaa kielenulkoisiin tekijöihin. Kulttuurisidonnaisilla kielenulkoisilla elementeillä voidaan kuitenkin katsoa tarkoitettavan asioita, jotka tulevat kieleen sitä ympäröivästä kulttuurista. Selkeyden vuoksi käytän tässä työssä tutkimistani elementeistä nimitystä reaalia, jota myös Leppihalme (2001) käyttää strategialuokittelussaan. Myös reaalioita on määritelty eri tavoin: Problems referring to the surrounding reality (as compared to intralinguistic or language related problems, that arise due to differences in language systems and usage). (Nedergaard Larsen 1993: 238.) [L]exical elements (words and phrases) which are said to refer to the real world outside language. (Leppihalme 2001: 139.) Nedergaard Larsenin (1993) mukaan reaaliat ovat siis kielenulkoisia käännösongelmia, sillä niiden esiintymät aiheuttavat aina eräänlaisen ongelman kääntäjän ratkaistavaksi. Leppihalme puolestaan määrittelee reaalian elementiksi, joka viittaa kieltä ympäröivään lähdekulttuuriin. Eri kulttuureissa kielenulkoiset maailmat voivat olla hyvinkin erilaisia, joten reaaliat usein hankaloittavat kulttuurienvälistä kommunikaatioita (Leppihalme 2001: 139). Niiden kääntämistä ei tule kuitenkaan pitää mahdottomana, sillä kääntäjällä on käytettävissään useita reaalioille soveltuvia käännösstrategioita. Leppihalme luokittelee reaaliat paikallisiin käännösongelmiin, joten niitä kohdatessaan kääntäjä tekee ratkaisuja paikallisten käännösstrategioiden suhteen (mts. 140). Aiemmin mainitsemistani kulttuurisidonnaisen kääntämisen tutkijoista kaunokirjallisuuteen keskittynyt Leppihalme (1997, 2001) ja kulttuurisidonnaisia ongelmia tekstittämisessä tutkinut Nedergaard Larsen (1993) ovat erityisesti analysoineet kielenulkoisten elementtien kääntämiseen liittyviä strategioita. 12

Erilaisilla luokittelumalleilla voidaan havainnollistaa kielenulkoisten elementtien laajuutta ja kenties auttaa kääntäjää niiden tunnistamisessa. Nedergaard Larsen (1993: 211) luokittelee reaalioita seuraavasti: Maantiede ym. maantiede meteorologia biologia kulttuurimaantiede vuoret, joet sää, ilmasto kasvisto, eläimistö alueet, kaupungit, tiet, kadut jne. Historia rakennukset monumentit, linnat jne. tapahtumat ihmiset sodat, vallankumoukset, liputuspäivät tunnetut historian henkilöt Yhteiskunta teollinen taso (talous) kauppa ja teollisuus, energiantuotanto jne. yhteiskunnalliset organisaatiot politiikka yhteiskunnalliset olosuhteet elintavat, tottumukset puolustus ja oikeusjärjestelmät poliisi, vankilat paikallis ja ylemmän tason hallinto valtionhallinto, ministeriöt vaalijärjestelmä, puolueet poliitikot, poliittiset järjestöt ryhmät, alakulttuurit elinolosuhteet, ongelmat asunnot, liikenne, ruoka, ateriat vaatetus, päivittäistavarat perhesuhteet Kulttuuri uskonto kirkot, rituaalit, moraali papit, piispat uskonnolliset juhlapyhät, pyhimykset koulutus media kulttuuri, vapaa aika koulut, opistot, korkeakoulut koulutuslinjat, kokeet TV, radio, sanomalehdet, aikakauslehdet museot, taideteokset kirjallisuus, kirjailijat teatterit, elokuvateatterit, näyttelijät muusikot, idolit ravintolat, hotellit yökerhot, kahvilat urheilulajit, urheilijat Taulukko 1: Nedergaard Larsenin (1993) luokittelu kielenulkoisista käännösongelmista (oma käännös). 13

2.2.2 Kielensisäiset elementit Kielensisäisiä kulttuurielementtejä on runsaasti ja ne ovat hyvin laaja alaisia. Jos ajatellaan kielen itsessään olevan jo kulttuurin ilmentymä (ks. Franco Aixelá 1996), ovat äärimmäisimmässä tulkinnassa kaikki kielen ominaisuudet tekstin kielensisäisiä kulttuurisidonnaisia piirteitä. Myös Nedergaard Larsenin (1993: 238) määrittelyn mukaisesti kielensisäisiä ongelmia ovat ne, jotka syntyvät kielten välisistä eroista kielijärjestelmistä ja niiden konventioista. Samalla kääntäminen kuitenkin aina edellyttää kielen muuttamista kun kaunokirjallinen teksti käännetään toiseksi kaunokirjalliseksi tekstiksi toiseen kieli ja kulttuuriympäristöön, kieli vaihdetaan toiseen eli muutetaan. Tämän kaikista laajimman tulkinnan mukainen käännösten analysointi ei kuitenkaan tuntuisi tarkoituksenmukaiselta. Kulttuurispesifisten piirteiden kääntämistä kieliparissa suomenruotsi saksa tutkinut Lena Segler Heikkilä (2009) on nähdäkseni nostanut esiin sellaisia kielensisäisiä piirteitä, jotka havainnollisesti edustavat kääntäjän kohtaamia mahdollisesti ongelmallisia elementtejä. Segler Heikkilä on jaotellut tarkastelemansa kulttuuri ilmiöt eri alaluokkiin, joista kielensisäisten ilmiöiden katson sisältyvän luokkaan kommunikation. Segler Heikkilä (2009: 69 70) käsittelee tässä luokassa esimerkiksi käskymuotoja, puhuttelutapoja, murteita ja puhekielisyyttä. Lisäksi Segler Heikkilä huomioi suomalaisen niukkasanaisuuden kulttuurisena erityispiirteenä, ja Leppihalme (2000: 94 96) nostaa esiin muun muassa voimasanojen käsittelyn käännöksissä. Kielensisäisiä elementtejä muuttavassa käännöksessä voidaan tehdä siis muutoksia esimerkiksi sanaluokkiin, lauserakenteeseen ja sanajärjestykseen (Leppihalme 2007: 369). Toisaalta tällaisten muutosten voidaan ajatella olevan välttämättömiä jo kielten rakenteellisten erojen vuoksi. Muutoksia tehdään myös Segler Heikkilän käsittelemiin ilmiöihin, jotka kenties selvemmin kumpuavat lähdekulttuurista. Esimerkiksi käskymuotojen ja eri puhuttelutapojen käyttö voi ilmentää tapakulttuuria. Kielensisäinen 14

vaihtelu murteellisuus, puhekielisyys, rekisterit voi syntyä lähdekulttuurin alueellisista tai yhteiskunnallisista eroista, ja se voidaan huomioida tai jättää huomioimatta käännöksessä eri tavoin (ks. esim. Tiittula & Nuolijärvi 2007). 2.3 Kotouttaminen ja vieraannuttaminen Kaunokirjallisen kääntämisen tutkimuksessa esitetään usein, että kääntäjällä on kulttuurisidonnaisuuden suhteen yksinkertaisesti jaoteltuna kaksi globaalia strategiavaihtoehtoa: kotouttaminen ja vieraannuttaminen. Näistä strategioista on käännöstieteessä käyty keskustelua jo kauan vieraannuttamisen juurten voidaan katsoa muodostuneen jo 1800 luvulla Schleiermacherin näkemyksissä (ks. Ruokonen 2004), mutta rajaan tässä tarkasteluni 1990 luvulta alkaen esitettyihin ajatuksiin. Käyn läpi muutamia keskeisinä pitämiäni näkemyksiä, joissa on havaittavissa yhtymäkohtia myös Lawrence Venutin (1995, 1998) teorioihin. Koska Venutin teoriat muodostavat keskeisen osan tutkimukseni näkökulmasta, käsittelen niitä kuitenkin erikseen kolmannessa luvussa. Yleisesti ajatellaan, että kotouttaminen tarkoittaa käännöksen sovittamista kohdekulttuurin konventioihin poistamalla lähdekulttuurista kumpuavia vieraita aineksia, kun taas vieraannuttaminen tuo lähdetekstin vierautta esiin käännöksessä säilyttämällä useita elementtejä, jotka lukija kokee vieraiksi tai hankaliksi ymmärtää (ks. esim. Leppihalme 2007: 372 373, Pekkanen 2006: 92, Ruokonen 2006: 63). Franco Aixelá (1996: 54) käyttää näistä strategioista nimityksiä conservation, joka tarkoittaa kulttuurierojen hyväksymistä sekä säilyttämistä, ja naturalization, joka tarkoittaa tekstin muuntamista kulttuuriseksi kopioksi kohdekulttuurista. Mikäli kääntäjä valitsee vieraannuttavan perusstrategian, hän olettaa lukijan sietävän runsaasti vieraita elementtejä. Tällöin kääntäjä ei välttämättä mukauta dialogia kohdekielen normeihin tai selitä kohdekulttuurille vieraita yksityiskohtia. Vieraannuttava strategia voi tehdä lukukokemuksesta vaivalloisen tai toisaalta houkutella vieraudesta 15

kiinnostunutta lukijaa tutustumaan teokseen. Kotouttavamman strategian valitseva kääntäjä puolestaan tekee lukukokemuksen helpommaksi vähentämällä lukijan kohtaamia vieraita aineksia. Vaikka kotouttava strategia voikin auttaa erityisesti tottumattomia lukijoita, se myös kuihduttaa lukijan elämystä lähdetekstistä ja lähdekulttuurista. (Leppihalme 2007: 372 373.) Kulttuurisidonnaisuus kirjallisuudessa ja kääntämisessä on kuitenkin niin moniulotteista, että kääntäjä harvoin voi noudattaa vain joko kotouttavaa tai vieraannuttavaa strategiaa mustavalkoisesti. Toimivimman strategian valinta on pääsääntöisesti tapauskohtaista oman analyysinsä tehtyään kääntäjä päättää, millä keinolla hän saa välitettyä haluamansa merkityksen tai vaikutuksen (Leppihalme 2000: 99). Osan kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen liittyvistä ratkaisuista kääntäjä saattaa tehdä tiedostamatta (Ruokonen 2004: 63), ja ratkaisut voivat perustua myös molempiin strategioihin, joiden erot eivät aina ole yksiselitteisiä. Leppihalmeen (2007: 367) mukaan kulttuurisesti painottunut käännöstutkimus korostaa käännösten toimivuutta ja niiden hyväksyttävyyttä kohdekulttuurissa. Tällöin kääntäjän tavoite on ollut sopeuttaa teksti kohdekulttuurin normeihin ja konventioihin, mikä edellyttää tekstin muokkaamista vierauden vähentämiseksi toisin sanoen kotouttamista. Toimivuuden korostaminen näkyy nähdäkseni myös silloin, kun kehotetaan kääntäjää arvioimaan kohdekulttuurisen lukijan taustatietoja (ks. 2.1). Muokkaamisen aste määräytyy tällöin lukijan oletetun tietämyksen perusteella, jotta tekstin ymmärrettävyys eli toimivuus kohdekulttuurissa ei kärsisi (Segler Heikkilä 2009: 65). Tätä näkökulmaa tukee myös Rune Ingo (1990), joka pitää käännöksen toimivuuden arviointia keskeisenä laatukriteerinä toisaalta samalla todeten, että toimivuuden määritelmä voi olla tapauskohtainen. Ingon (1990: 296 297) mukaan on kuitenkin syytä tehdä huomioita siitä, onko kääntäjä tarpeeksi helpottanut vieraiden elementtien kohtaamista vai jääkö merkityksen ymmärtäminen lukijan vastuulle. 16

Omien havaintojeni perusteella tämä kulttuurisen käännöstutkimuksen näkökanta on havaittavissa kulttuurisidonnaisia elementtejä tutkivissa opinnäytetöissäkin. Omassa kandidaatintutkielmassani (ks. Laaksonen 2009) analysoin kääntäjän ratkaisuja pitkälti kohdekielistä lukijaa huomioiden, ja useat Tampereen yliopistossa tehdyt pro gradu tutkielmat näyttävät pohtivan erityisesti käännöksen toimivuutta lukijan näkökulmasta (ks. esim. Asikainen 2008, Karttunen 2007, Rautiainen 2010). Tasapainoilu kotouttavien ja vieraannuttavien strategioiden välillä onkin yksi kaunokirjallisen kääntämisen kiinnostavimmista kysymyksistä. Leppihalme (2000: 98 99) esittää, että kääntäjän varassa on sekä vieraiden aineksien välittyminen lukijalle että sujuva lukukokemus, jossa kulttuurierot eivät ole häiritseviä. Tämä toteutuu valitsemalla strategia niin, että se antaa parhaat edellytykset tekstin tulkitsemiselle. Leppihalme (1997, 2000) käyttää kommunikaatiota hankaloittavista kulttuurisidonnaisista ilmaisuista nimitystä kulttuuritöyssy. Mikäli kulttuuritöyssy ei muuten ole vältettävissä, Leppihalme (2000: 101) suosittelee kotouttavan strategian käyttöä. Bassnett ja Lefevere (1998: 11) puolestaan määrittelevät toivottavan käännöstavan seuraavasti: We need to find out how to translate the cultural capital of other civilisations in a way that preserves at least part of their own nature, withour producing translations that are so low on the entertainment factor that they appeal only to those who read for professional reasons. Toisaalta Leppihalme (2000: 90 91) vastustaa täysin kotouttavaa kokonaisstrategiaa toteamalla, että koko teoksen kääntäminen olisi turhaa, mikäli käännöksestä riisuttaisiin juuri ne elementit, jotka syvimmällä tasolla kiinnittävät sen lähtökulttuuriin, tai ne korvattaisiin toisilla. Leppihalmeen mukaan pitkälle meneviä muutoksia tekevä kääntäjä ei kunnioita lähtötekstiä. Samoin Bassnett ja Lefevere (1998: 4) myös kritisoivat sellaista käännösstrategiaa (standardisation), joka runsailla kotouttavilla muutoksilla latistaa kaiken vieraan ja eksoottisen. 17

Kansainvälisten markkinoiden kasvu ja kulttuurisidonnaisuuden kääntämiselle asettamat haasteet ovat kuitenkin joissain tapauksissa vaikuttaneet jo lähdeteksteihinkin. Kirjailijakääntäjä Tim Parks (2010) esittää, että kansainvälisen suosion tavoittelu on saanut monet kirjailijat muuntamaan tyyliään kielellisesti yksinkertaisemmaksi ja kulttuurisesti yleistajuisemmaksi, jotta teosten mahdollinen kääntäminen olisi helpompaa ja nopeampaa. Myös Parks ottaa tässä kommentissaan huomioon kielten ja kirjallisuusjärjestelmien väliset valtasuhteet hän esittää, että lähdetekstien muutos on selvemmin nähtävissä Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Parksin (2010) mukaan alemmissa asemissa olevien kielijärjestelmien kirjailijat monesti tavoittelevat englanninkielisten kirjamarkkinoiden hyväksyntää, mikä puolestaan saattaa edellyttää oman kielen ja kulttuurin erityispiirteiden tukahduttamista. Vaikka käännöstieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että kotouttaminen on jossain määrin väistämätöntä eikä kääntäjä voi jäädä lähde ja kohdetekstiä verrattaessa näkymättömäksi (ks. esim. Pekkanen 2006: 83), ja ratkaisujen arvottamisessa on korostunut niiden toimivuus, ei kuitenkaan voida sanoa, että kokonaisvaltaista kotouttamista ja vierauden häivyttämistä pidettäisiin kaunokirjallisessa kääntämisessä yleisesti hyväksyttävänä. Jos tällaista strategiaa noudatetaan, on myös mahdollista, että lukijat käsittelevät käännettyjä teoksia alkuperäisinä, kohdekulttuurissa syntyneinä teksteinä useimmiten näin käy kotoutetuille teksteille, jotka ovat siinä määrin neutraaleja ja luonnollisia, että niiden käännösalkuperä unohtuu. Erityisesti tällöin käännöksillä voi olla suuri vaikutus siihen, millainen kuva lukijalle muodostuu lähdekulttuurista, koska tekstejä tulkitaan lähdekulttuurin autenttisina ilmentäjinä. (Bassnett & Lefevere 1990: 9 10; 1998: 9.) Koska käännökset siis vaikuttavat siihen, miten paljon ja ennen kaikkea millaista tietoa erikieliset lukijat saavat toistensa kulttuureista, on käännösten kulttuurisen vaikutuksen tutkiminen tarpeellista. Kotouttamista ja vieraannuttamista melko erityislaatuisesta näkökulmasta tutkineen Lawrence Venutin teorioita käsittelen seuraavassa luvussa. 18

3 Venuti, kulttuurit ja kääntäminen Lawrence Venuti on kuuluisa yhdysvaltalainen käännösteoreetikko, joka tunnetaan parhaiten hänen vieraannuttamista ja kotouttamista käsittelevistä teorioistaan. Venuti on englannin kielen professori philadelphialaisessa Temple Universityssä. Tutkimus ja opetustyön lisäksi Venuti toimii itsekin kääntäjänä. (Temple University.) Teorioissaan Venuti (1995, 1998) on kritisoinut erityisesti englanninkielisissä maissa vallalla olevia kotouttamiskonventioita ja peräänkuuluttanut vieraannuttavampaa käännöstapaa, joka lisäisi kääntäjän sekä käännöksen näkyvyyttä. Esittelen ensin Venutin ajatuksia englannin kielen asemasta käännöstieteessä ja sen aiheuttamista kulttuurisista ongelmista. Alaluvussa 3.2 käsittelen Venutin kritiikkiä englanninkielisten käännösten sujuvuutta kohtaan. Osiossa 3.3 pyrin havainnollistamaan konkreettisia strategioita, jotka venutilaisittain katsottuina ovat kotouttavia tai vieraannuttavia. Käytän lähteinäni kahta Venutin pääteosta, The Translator's Invisibility: A history of translation (1995) ja The Scandals of Translation: Towards an ethics of difference (1998). Venutin tekstit ovat herättäneet käännöstieteessä runsaasti keskustelua ja saaneet osakseen myös kritiikkiä, mutta tarkoitukseni ei tässä ole ottaa kantaa Venutin teorioiden oikeellisuuteen. Työni rajauksen vuoksi ei myöskään ole relevanttia käsitellä alalla käytyä Venuti keskustelua. Sen sijaan pyrin tuomaan esiin nimenomaan Venutin ajatukset ja venutilaiset strategiat sellaisina, kuin ne käyttämissäni The Translator's Invisibilityssä ja The Scandals of Translationissa tulkintani mukaan näyttäytyvät, ja myöhemmin suhteuttamaan näitä teorioita sekä tutkimusmetodiini että aineistooni. 19

3.1 Englannin kielen ja angloamerikkalaisen kulttuurin ylivalta Käännöskirjallisuudessa ja sen julkaisemisessa on havaittavissa maailmanlaajuinen epätasapaino, sillä englanninkielisiä teoksia käännetään huomattavasti enemmän kuin muunkielisiä englanniksi. Tämä ilmiö on näkyvä erityisesti Yhdysvalloissa, missä kääntäjiä myös koulutetaan hyvin vähän suhteessa maan korkeakoulutustarjontaan. (Venuti 1995: 15; 1998: 8, 160.) Venuti esittää, että esimerkiksi vuonna 1995 Yhdysvalloissa ja Isossa Britanniassa julkaistuista teoksista vain kahdesta neljään prosenttia oli käännöksiä, kun taas Keski Euroopassa, esimerkiksi Saksassa, käännösten osuus on ollut jopa 15 prosenttia (Venuti 1998: 88). Venutin (1995: 14 15) mukaan tällainen käännöskirjallisuuden asetelma on vahvistanut angloamerikkalaisen kulttuurin ylivaltaa ja englannin kielen dominoivaa asemaa, mikä puolestaan liittyy vahvasti englanninnosten kotouttaviin käännösstrategioihin. 2 Venutin (mts. 2 4) mukaan tämä valta asema näkyy myös englanninkielisen käännöskirjallisuuden kritiikissä, jossa tyypillisesti kommentoidaan ensisijaisesti käännöksen sujuvuutta ja luettavuutta. Käännöskirjallisuuden julkaisujen epätasapainolla on monia seurauksia. Yhdysvaltalaisten, englannista käännettävien tekstien julkaisijat edistävät amerikkalaisen ylivallan vahvistumista. Lisäksi yhdysvaltalaiset lukijat tottuvat lukemaan lähes ainoastaan englanniksi eivätkä siedä juurikaan vieraita elementtejä. (Venuti 1995: 14 15.) Englannin kielen dominanssi ilmenee siis myös käännettävän kirjallisuuden sopeuttamisena angloamerikkalaiseen kohdekulttuuriin esimerkiksi sen arvoihin ja normeihin. Venutin (1998: 1) mukaan käännöstieteen tutkimuksessa etenkin 1980 ja 1990 luvuilla paljon käytetty kirjallisuustieteellinen näkökulma voi jättää yhteiskunnalliset vaikutukset, kuten kulttuurien väliset valtasuhteet, huomioimatta. Kulttuurisen ylivallan yksi muoto on myös käännettävien tekstien valinta sellaisesta näkökulmasta, joka haluaa luoda tai ylläpitää tiettyä kuvaa lähdekulttuurista. Kotouttavat käännökset voivat vahvistaa kohdekulttuurissa vallalla olevia stereotypioita, jotka siten 2 Tämän työn rajauksen puitteissa ei käsitellä syitä, jotka ovat johtaneet vallalla oleviin käännöskonventioihin. Venuti (1995) tarjoaa tätä näkökulmaa tukevan esityksen englanninkielisen kääntämisen historiasta. 20

vaikuttavat lukijoiden odotuksiin siitä, millaista tietystä lähdekulttuurista käännettävän kirjallisuuden tulisi olla. (Venuti 1998: 71 72, 130 131.) Kaupallisista syistä käännettäviksi valitaan useimmiten sellaisia teoksia, joiden julkaiseminen ulkomailla ei ole liian työlästä tai kallista toisin sanoen töitä, jotka eivät ole liian kulttuurispesifejä (Venuti 1998: 48). Ulkomaisesta tekstistä tulee todennäköisemmin menestysteos, mikäli se ei vieraudessaan järkytä kotimaisessa kulttuurissa vallitsevaa tilaa. Siksi koko käännösprosessi useimmiten tähtää kohdetekstin soveltumiseen suurille yleisöille, ja etenkin ylemmässä asemassa oleva kohdekulttuuri vaikuttaa prosessin joka vaiheeseen aina tekstin valinnasta käännösstrategioihin, julkaisijan ratkaisuihin sekä lopulta käännöksen lukemiseen ja arvioimiseen. (Venuti 1995: 308, 1998: 155.) Mikäli kääntäjä haluaa puuttua kääntämisen etnosentrisyyteen, ei hän voi Venutin (1998: 83 84) mukaan olla uskollinen kotoperäisille kulttuurisille normeille. Venuti (1995: 305) esittää, että vallalla olevien arvojen vastustaminen vapauttaa kääntäjän niistä kotoperäisistä tekijöistä, jotka muutoin vaikuttaisivat käännökseen ja mukauttaisivat sitä kohdekulttuuriin. Tämä vastarinta syntyy, kun vältellään käännösten sujuvuutta. 3.2 Sujuvuuskritiikki Venuti (1995, 1998) kritisoi käännöskirjallisuuden sujuvuutta (fluency) pääasiassa siksi, että se luo illuusion luettavan tekstin alkuperäisyydestä. Mikäli tekstiä ei pidetä käännöksenä, siihen aletaan suhtautua kuin se olisi tuotettu kohdekulttuurissa. Tällöin peitetään sekä alkuperäisen tekstin ja käännöksen väliset kielelliset että kulttuuriset eroavaisuudet ja ylläpidetään valtakielen asemaa. Käännöksen sujuvuus tarkoittaa Venutille sitä, että tekstissä vältetään kaikkea, mikä voisi vetää lukijan huomion itse sanoihin. Toisin sanoen kaikenlaiset keskeytykset 21

lukukokemuksessa muistuttavat lukijaa siitä, että luettava teksti on käännös eikä alkuperäisteos. Sujuva, kotouttava käännös muuntaa vierauden ymmärrettäväksi, yleistajuiseksi se antaa lukijalle mahdollisuuden tunnistaa itsensä ja itselleen tutut arvot käännöksen ja siinä käytettyjen strategioiden kautta. (Venuti 1998: 18, 77.) Venuti käyttää käännöksen sujuvuudesta myös nimitystä läpinäkyvyys (transparency) (ks. esim. Venuti 1995: 5). Käytännössä läpinäkyvyys perustuu samoihin tekijöihin kuin sujuvuuskin läpinäkyvän käännöksen on oltava niin idiomaattinen ja niin huomaamaton, ettei lukija havaitse sitä. Sujuvuuden kokonaisvaltaisuus on englanninnoksissa tyypillisesti nähtävissä siinä, että lukija alkaa pitää käännöksen kieltä osana alkuperäisen kirjoittajan tyyliä. Käännöksen sujuvuus yhdistetään myös sen uskollisuuteen, sillä läpinäkyvyys piilottaa kääntäjän kotoutusprosessissa tekemän tulkinnan alkutekstistä. Lisäksi sujuva ja läpinäkyvä käännös voi estää lukijaa havaitsemasta käännöksen tekijän mahdollisesti poliittista agendaa tai kulttuurista väkivaltaa alemmassa roolissa olevaa kohtaan. (Mts. 61 64, 78.) Jotta käännöksestä tulisi sujuva ja läpinäkyvä, on käännösstrategian oltava kotouttava. Venuti (1998: 5) myöntää kuitenkin, että käännös on aina eräänlainen tulkinta, joka sisältää kohdekielen ominaisuuksia. Täten kaikki käännökset ovat väistämättä jossain määrin kotouttavia. Lisäksi Venuti esittää, ettei käännös koskaan voi olla vain kahden yhdenvertaisen tahon välinen viestintätapahtuma, sillä kääntäminen on perusluonteeltaan etnosentristä (mts. 11). Sujuvuutta ja kotouttamista on kuitenkin jossain määrin mahdollista välttää. Jotta käännöstä ei pidettäisi alkuperäisenä, tulisi sen vetää lukijan huomio itseensä siinä määrin, että hän muistaa lukevansa käännöstä. Venuti (mts. 99) toteaa, että kun etsitään vaihtoehtoja sujuville käännöksille, päädytään teorioihin ja strategioihin, jotka ovat vieraannuttavia. 22

3.3 Venutilainen kotouttaminen ja vieraannuttaminen 3.3.1 Yleinen taso Venuti ei suoraan tarjoa selkeää strategiamallia esittämänsä vieraannuttavan strategian toimeenpanoon. Yksi esimerkki Venutin epätäsmällisyydestä ja yleisellä tasolla pysyttelemisestä voidaan nähdä Scandals of Translationissa, jossa Venuti (1998: 84) toteaa eräästä esimerkkitapauksesta seuraavasti: This case indicates the need for a more nuanced concept of the translator's deviation from domestic cultural norms. Toisin sanoen Venuti itsekin tunnustaa, että kotoperäisistä normeista poikkeamiseen tarvitaan yksityiskohtaisempi strategia. Seuraavan sivun oletettu tarkennus kuuluu kuitenkin näin: [A]ny agenda of cultural resistance for translation must take specifically cultural forms, must choose foreign texts and translation methods that deviate from those that are currently canonical or dominant (mts. 85), mikä oikeastaan vain jatkaa vallalla olevista konventioista poikkeamisen korostamista muttei käytännössä kerro, miten kääntäjän tulisi toimia. Venutin teoksista on nähdäkseni kuitenkin löydettävissä myös konkreettisempia paikallisstrategioita, ja Venutin yleisen tason ajatuksia voidaan soveltaa muihin metodeihin, joita kulttuurisidonnaisessa kääntämisessä tunnetaan. Venutin mukaan kotouttavat ja vieraannuttavat kokonaisstrategiat sisältävät kaikki vaiheet käännettävän tekstin valinnasta sen tuottamiseen ja julkaisemiseen (ks. esim. Venuti 1998: 67). Rajanvetoa kotouttamisen ja vieraannuttamisen välillä ei tulisi tehdä turhan jyrkästi tai mustavalkoisesti, koska kummankin strategian vaikutus syntyy aina kohdekielen keinoin. Venuti (1995, 1998) korostaakin, että vieraus voidaan saada näkyviin vain silloin, kun se poikkeaa kohdekulttuurissa vallalla olevista normeista ja konventioista. Täten metodit on haettava kohdekielestä, ja metodin valinta riippuu aina kääntäjän tulkinnasta (Venuti 1998: 14 16). Koska kääntäjän strategiat ovat kohdekielen ominaisuuksia, ei tule ajatella, että esimerkiksi lähdekielestä käännökseen siirretyt vierasperäiset sanat olisivat helposti havaittavan sanastollisen vierautensa takia vahvinta vieraannuttamista, sillä 23