Sisältö Johdanto...3 Pääoman ensimmäinen innovaatio suhteellisen lisäarvon tuottamiselle yhteistoiminta...4 Manufaktuuri yksinkertaisempaa työtä, monimutkaisempaa voittoa...5 Yhteiskunnallinen työnjako vs. Pääoman työnjako...6 Koneiden lyhyt oppimäärä...7 Arvontuotantoa koneilla...9 Seuraukset koneiden laajasta käyttöönotosta...9 Lopuksi...10 Lähteet...12
Johdanto Tekstissäni käsitellyissä Pääoman kappaleissa Karl Marx syventää ajatuksia koneiden yhteiskunnallisesta luonteesta ja pohjustaa myös pohdinnan syvyyttä nähdäkseni sellaisiinkin ongelmallisiin väitteisiin kuten siitä, että kone syrjäyttää ihmisen. Koneiden oletetaan monesti olevan ihmisistä riippuvaisia luomuksia. Pyrin tekstissä hieman problematisoimaan tätä rajaa. Otaksuakseni populaarikulttuuri on ainakin osaltaan onnistuneesti mystifioinut koneiden luonnetta irti niiden yhteiskunnallisista edellytyksistään. Koneiden, ja mahdollisen tekoälyn, teknistä luonnetta koskevien pohdintojen lisäksi lienee varmasti ensiarvoisen tärkeää myös kohdistaa huomio niiden historiallisesti kehittyneisiin yhteiskunnallisiin edellytyksiin. Tässä suhteessa Marx antaa koneiden kehityksestä melko tarkkojakin kuvauksia suhteessa niiden kapitalistiseen kehityshistoriaan. Tekstin lopuksi sivuan pohdintaa liittyen teknologiseen singulariteettiin, joka tavallisimmin määritellään ihmisen veroisen tekoälyn kehityspisteeksi. Sellaisena määritelmänä siihen liittyvien ennustusten kiistanalaisuutta on tuonut mm. esille Kaj Sotala. Asiantuntija-arviot yleisen tekoälyn (AGI) kehityksestä heittelevät käytännössä yhtä paljon kaduntallaajien arvioiden kanssa. Ihmisen omiin mielenliikkeisiin verrattavaa häilyvän abstraktia tekoälykeskustelua pyrin tuomaan marxilaisella näkökulmalla konkreettisemmalle tasolle. (Sotala 2015; Wikipedia Teknologinen singulariteetti) Tätä ennen on kuitenkin tarkasteltava niitä yhteiskunnallisia kehitysehtoja, mitä yleinen tekoäly mahdollisesti vaatii. Tämä kehitys alkaa taloudellisesta tarkemmin kapitalistisesti lisäarvoa tuottavasta yhteiskunnallisen työn toiminnasta, yhteistoiminnasta.
Pääoman ensimmäinen innovaatio suhteellisen lisäarvon tuottamiselle yhteistoiminta Kapitalisti teettää työtä tuottaakseen lisäarvoa sijoittamalleen pääomalle. Arvontuotannon suhteen on sinänsä samantekevää, toimivatko työläiset erikseen vai yhden pääoman käskyn alaisuudessa. Kapitalisti tuottaa kuitenkin työläisten yhteistoiminnassa useiden työläisten kokonaistyöpäivän, jossa arvonlisäys todella realisoituu ilman, että vaikutusta olisi sillä seikalla, että erot yksilöissä tasoittuvat suhteessa yhteiskuntaan. (Työläiset tekevät työtä siis edelleen keskimäärin yhtä tehokkaasti kuin ennenkin, joten kumous ei selity niinkään yksilöllisessä työssä tapahtuvista seikoista.) Ero on siis aluksi vain määrällinen. (Marx 1974, 295) Kaivakaa iso kuoppa! Eli, kuinka määrällisestä muutoksesta tehdään laadullinen. Yhteistoiminnassa yhdistetyn työpäivän tuomat edut Marx luetellen tiivistää seuraavaan: se korottaa työn mekaanista suoritusvoimaa, laajentaa sen toimintapiiriä, supistaa tuotantopaikan ratkaisevalla hetkellä liikkeelle paljon työtä vähässä ajassa, kiihottaa yksityisten kilpailuintoa ja jännittää heidän elinvoimiaan, painaa useiden samanlaisiin suorituksiin yhtenäisen jatkuvuuden ja monipuolisuuden leiman, suorittaa yhtaikaa eri toimituksia, säästää tuotantovälineitä niiden yhteisen käytön kautta tai antaa yksilölliselle työlle yhteiskunnallisen keskimääräistyön luonteen kaikissa tapauksissa yhdistetyn työpäivän erikoinen tuotantovoima on työn yhteiskunnallista tuotantovoimaa eli yhteiskunnallisen työn tuotantovoimaa. (em. 301) Kuvailtu yhteiskunnallinen tuotantovoima tarvitsee kerralla suuren pääoman työpäivänä samaan aikaan työskenteleville työntekijöille. Voisi ehkä sanoa, että nykyään meillä on myös työntekijän yhteiskunnallisen keskimääräistyön lisäksi yritysten yhteiskunnallinen keskimääräistyö, joka vaatii tietyn (yleensä suuren) määrän alkupääomaa (vrt. analogia Marxin ajatukseen vähimmäismäärästä yksilöllistä pääomaa, em. 302) ja siksi tämä on ehto yrityksiä perustettaessa.
Suurempien tuotantovälinemäärien keskittyminen yksityisten kapitalistien käsiin on siis palkkatyöläisten yhteistoiminnan aineellinen ehto. (em. 302) Tästä voisi päätellä, ettei suuret sosiaaliset voimat voisi järjestäytyä ilman, että yksi hyötyy järjestelystä kaikkien muiden kustannuksella. Olisiko historiassa egyptiläisten pyramidit, aasialaisten patsaat tai mitkään suuret saavutukset olleet mahdollisia, jos se olisi ollut vain ihmisten vapaaehtoisesta, sosiaalisesta konsensuksesta kiinni? Ovatko kapitalistit välttämättömiä suurelle yhteistyölle? Erikoista yhteistoiminnan tuotantovoimien johtoportaasta tekee kuitenkin se, ettei ylin johtaja olekaan kravattikaulainen kapitalisti vaan itse kaikkivaltias pääoma, minkä ainoa päämäärä on takoa mahdollisimman suurta lisäarvoa. Toisin kuin ehkä yleisesti ajatellaan, Marx väittää, ettei kapitalismi nojaa kapitalistien valintoihin. (Kapitalistit itse asiassa ovat yhtä lailla sidottuja noudattamaan kilpailun lainalaisuuksia s. 532) Jatkuvan tehostamisen seurauksena, kun väkeä on työssä keskittynyt paljon, kasvaa myös vastarinta, jota pääoman on hillittävä. Yhteistoiminta on kaikkea muuta kuin työntekijöiden hengen yhteyttä; työläisiä yhdistävä sidos on heidän ulkopuolellaan, kapitalistin suunnitelmana. (em. 303) Kapitalisti ja työläinen ovat verrattain tasavertaiset kauppakumppanit, mutta heillä on yksi keskeinen ero kauppa-asetelmassa: kapitalisti voi ostaa työvoimaa kerralla vaikka 100:lta, mutta työläinen voi myydä vain omansa. Kauppa on kapitalistille tuottelias. 100:sta yksittäisestä työvoimasta pitää toki maksaa, muttei koko työvoiman synergisestä yhdistelmästä. (em. 304-305) Kuinka kapitalistinen yhteistoiminta eroaa aiemmista yhteistoiminnan ilmentymistä? Ei periaatteessa mitenkään, mutta kapitalismi erottuu muista aiemmista tuotantomuodoista juuri yhteistoiminnallaan. Historiallisessa kehityksessä kapitalismi tulee antiteesinä feodaaliyhteiskunnan riippumattomien työläisten ja pikkumestarien tuotantoprosesseille. (em. 306) Manufaktuuri yksinkertaisempaa työtä, monimutkaisempaa voittoa Yhteistoiminta yksinkertaisessa perusmuodossaan kävi nopeasti suhteellisen marginaaliseksi muihin yhteistoiminnan erikoismuotoihin verrattuna. Eräs keskeinen yhteistoiminnan sovellutus on ollut työnjakoon perustuva manufaktuuri. Työläiset ovat edelleen samassa tuotantoprosessissa,
mutta suorittavat eri tehtäviä. Yhtäältä moni itsenäinen käsityöläinen on koottu osaksi suurempaa tuotantoa, tai yksittäisen käsityön prosessi on pilkottu pienempiin ja yksinkertaisempiin osatekijöihinsä. Tuloksena on modulaarinen koneisto, jonka elimiä ovat ihmiset. Jos yhteistoiminta tuo työnjaon yksilöiden välille, manufaktuuri tuo työnjaon metaforisesti yksilön sisälle. (em. 308-310) Sivulla 312 ja 313 (em.) alaviitteessä työnjaon periytyvyyden ja erikoistumisen Marx näkee analogiana luonnonvalintaan. (Elin saa erikoistuneita muotoja vain, jos se ei joudu altistumaan useiden tehtävien aiheuttamalle muutokselle, joka tasoittaa poikkeamia. Erikoistehtävää varten kehittyvä elin kehittää tehtävää varten erityiset muotonsa.) Työnjako työvälineineen kehittää ihmisestä sosiaalisia alalajeja, joista saamme työkalujen perusteella arkeologistakin kehitysnäyttöä, kuin muiden eläinlajien fossiileista. Nykyään ammatit tosin harvemmin periytyvät ja ihmisten on elämänsä aikana omaksuttava uusia kykyjä ja välineitä (vaikka kastiajattelun jäänteitä tavataan edelleenkin esim. ehdotuksessa evätä opintotukea toista ainetta opiskelevilta). Sosiaalinen lajinkehitys on muutoksineen kiihtynyt ihmisen elinkaaren sisään. Suhteellisen lisäarvon tuotannossa manufaktuuri on puhdasta yhteistoimintaakin tehokkaampi: rikastumisen ehtona on työläisen työn köyhtyminen. Kun yksinkertaisempiin osatekijöihin pilkottu työ on saatu yhtymään, työvoima keskimäärin on kapitalistille halvempaa, kun tuotantoprosessiin voidaan ottaa kouluttamatontakin, yksinkertaista, väkeä. (em. 330) Globalisaation ohessa on monesti puhuttu, että koulutus parantaisi kehitysmaidenkin asemaa. Vaikea kuitenkaan kuvitella, että kapitalistisen tuotannon sisäiset hierarkiat tästä muuttuisivat: jonkun on kuitenkin tehtävä raskaimmat työt tai jäätävä työttömäksi niiden koneellistuessa. Kilpailu siis vain kiristyy. Yhteiskunnallinen työnjako vs. Pääoman työnjako Alkuaan kauppaa kävivät yhteisöt, jotka elinpiireiltään löysivät eri resursseja. Kaupankäynnin myötä on muodostunut yhteiskunnallinen keskinäisriippuvuus. Yhteiskunnallinen työnjako on ollut edellytyksenä manufaktuurityönjaolle. Marx väittää, että nämä työnjaot eroavat toisistaan sen tähden, että manufaktuurityön osatulokset eivät päädy tavaroiksi markkinoille. (em. 321-324) (Argumentit vaikuttavat huterilta, sillä kyllähän monet mutteritkin löytävät markkinansa. Nähdäkseni pulma on kuitenkin siinä, että ensiksi osatyöläinen saattaa tehdä tavaraan osia, joilla ei ole mitään standardia markkinoilla vaan niiden tarkoitus rajautuu vain tuotantoprosessin sisälle. Toisekseen osatyöläinen, tehköön tämä universaaleja muttereita tai Applen laturien osia, ei kaiketi
milloinkaan tuota tavaraa riippumattomana tuottajana: kokonaisuuden osien riippuvuudesta syntynyt koko tuotantoprosessi on silti yhtenäisenä olemassa, oli sen osilla standardinsa tai ei.) Työnjaot eroavat kuitenkin myös niin, että manufaktuuria tarkoin säännöksin hallitsee yksi pääoma, kun taas yhteiskunnallisen työnjaon lähtöasetelmana on kaaos, johon rationaaliselta vaikuttava käyttäytyminen tulee vain tasapainottavana vastareaktiona. Luonteestaan huolimatta pääoma ei kuitenkaan kestä toimiinsa kohdistuvaa yhteiskunnallista sääntelyä. Kaupunkeja ja kyliä on yhdistänyt kansalaisineen virallisesti usein valtio, mutta vain pääoman vaatima laaja työnjako voi sitoa ennestään taloudellisesti erillisiä kaupunkejakin toisiinsa. (em. 325-327) Marxin mukaan yhteiskunnan ja pääoman sääntelyn valta ovat kääntäen verrannollisia. (em. 326 alaviite) Koska erikoistunut työvoima tulee hyödylliseksi vain myytynä, (siten pääsynä kapitalistin omistamiin yksityiskohtaisen työn vaatimiin tuotantovälineisiin,) manufaktuurissa yhteistoiminnalla saatu yhteisvoima on pääoman tuotantovoimaa. Samalla se on myös muovannut yhteiskunnallista tuotantovoimaa, ei niinkään kehittämällä yksilön työvoimaa vaan surkastuttamalla sitä. Koska manufaktuuri loi tarvittavat osat koneille ja työväkikin oli vaikeasti käsiteltävää, ajoi aika tämän tuotantomuodon ohi ja tilaa valtasi koneteollisuus. (em. 328-333) Koneiden lyhyt oppimäärä Koneen määritelmässä tulee haaste jo sen käyttötarkoituksen määrittelemisessä. Monesti korostetaan sitä, että koneet helpottavat monia asioita, mutta tämä ei ainoastaan sivuuta koneiden yhteiskunnallista luonnetta vaan myös niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä ja olosuhteita, joissa koneet syntyvät. Näin asioiden helpotus kääntyy nopeasti kysymykseksi siitä, keiden asioita ollaan helpottamassa. (Ei liene tarpeetonta muistuttaa, että yhteistoiminta ja koneet ovat oleellisesti
suhteellisen lisäarvon tuotantotapaa.) Marx lyhyesti käy läpi, mikä on kone ja sen systemaattinen koostumus (käyttökone, voimansiirtokoneisto ja työkalu- eli työkone em. 338). Koneelle ominaista on sen yksi käyttövoiman lähde useamman sijaan (em. 341). Enemmän Marx kuitenkin käy läpi, miten kone on syntynyt ja miksi. Koneellinen tuotanto tuli tuotantoprosesseja yhdistävänä vastavoimana manufaktuurin toisistaan eristetyille prosesseille. Konkreettisella yhtenäisyydellä kapitalistinen tuotantojärjestelmä täydellistyi aineellisesti (em. 345), mistä teollisen vallankumouksen voitaneen katsoa seuranneen. Koneiden edellytys on manufaktuurissa, ja sellaisena se ilmenee yhteistoiminnan jatkumossa. Kone ei kuitenkaan synny yksinkertaisista manufaktuurin osatöistä vaan työvälineistä. Työkone suorittaa samoilla työkaluilla samat tehtävät kuin työläinenkin, lisäksi kone onnistuu tässä rajoittamattomalla elinlukumäärällään (ihminen, yhteistoiminta tai muu luonnonvoima käyttövoimana). Erityisesti yhteistoiminta on lopulta koneiden tekninen välttämättömyys, siten syrjäyttäen yksinäisiä työntekijöitä puhtaampaa yhteistoimintaa systemaattisemmin (em. 341-350). Kuin manufaktuurissa työläiset, työkalut ovat koneen elimiä. Koneet voivat olla myös liikekoneiston elimiä koneiden yhteistoiminnalla. Kun samassa koneistossa on erilaatuisia koneita rinnakkain, voidaan puhua jo konejärjestelmästä tai konehirviöstä, niin kuin Marx sitä kuvailee sen moninaisuudessaan (em. 346). Konejärjestelmä on viimein pääoman konkretisoitunut henkilöitymä, kapitalistisen yhteiskuntasuhteen inkarnaatio. Suurteollisuudessa koneiden vallankumous vaati kumouksia muuallakin yhteiskunnassa, laajempia kulkuyhteyksiä ja enemmän isompia kaivoksia. Mitä korkeammalle koneiden teknologiaa kehitetään, sen syvemmälle ihmisen on kaivauduttava. Kumouksellisin laadullinen muutos koneissa on kuitenkin kapitalistisen pääomasuhteen muuttuminen sen aineelliseen olomuotoonsa.
Arvontuotantoa koneilla Koneiden arvon siirrossa tuotteeseen on suuresti auttanut sekin, ettei tiede maksa mitään. Puolestaan kone on pysyvää pääomaa, joka ei luo arvoa vaan siirtää sitä. Verrattuna aiempiin yhteistoiminnan muotoihin koneesta siirtyvä arvonosa tuotteeseen suhteessa lisääntyy, kun taas absoluuttinen arvo vähenee. Ylipäätään koneiden käyttöönottoa sen kapitalistisessa laajuudessa on kuitenkin määrittänyt se seikka, miten se korvaa ihmistyötä. (em. 350-355) Koneista saadaan lisäarvoa, kun vähennetään työvoimaa kuluineen. Työpäivää on silti pidennettävä, jotta työläisten riisto kompensoituisi ja uudet pysyvän pääoman kulut tulisivat katetuiksi. Työstä saatiin lopulta kuitenkin enemmän intensiteettiä työpäivää lyhentämällä. (em. 364-371) Seuraukset koneiden laajasta käyttöönotosta Tuotannon koneistuminen toi yhteistoimintaan lapsia, naisia tai muuten ammattitaidottomia, kun lihasvoimaa ei koneiden myötä enää paljoa tarvittu. Kokonaistyövoimaa saatiin siten myös halvennettua. (Perheenjäseniä voitiin myös myydä töihin enemmän, mutta vähentyneet kotityöt vaativat perheille lisää rahaa, joten mikään ei tulojen suhteen muuttunut.) Tämä oli mahdollista sillä, että kone tasoitti työvoiman, teki työnjaosta vain teknisen. Ammattitaitoa korvasi edellytykset sopeutua laitteistoihin. (em. 357-364, 379-380) Lapsia ja naisia oli näivettynyt ja kuollut Manufaktuurista tuttu suhde työläistä palvelevasta tehtaiden takia, mutta tämä oli lähinnätyövälineestä kääntyy koneiden suurteollisuudessa pääoman tapa purkaa miesten vastarintaa. päälaelleen pääoman toimesta. (em. 381) Helpotus toisaalla kompensoitui vaikeuksiksi muualla, kuten teollistumisen kehitys laajemminkin
on osoittanut. (Alueellinen työllistyminen jne.) Kuin kansallista armeijaa kasvatetaan, Marx vertaa työläisten kasvattamista kapitalistisen yhteiskunnan totalitaariseksi projektiksi (em. 382). Kun ihmiset työnkuvaa vastaavalla koulutuksella kasvatetaan tehtaisiin koneiden osiksi, heistä tulee kapitalistin tuotantovälineistä riippuvaisia. Koneet tekevät häilyväksi sen seikan, että lopullisen työn tekevät edelleen prosessille nyt alistetut osaset: työläiset. Lopuksi Miten voimme siis vastata siihen, että syrjäyttävätkö koneet ihmisen? Jo luddiiteille tämä oli suuri ja konkreettinenkin uhka. Sen enempää kuin koneet itse olisivat tuolloin olleet toimijoina syyllisiä tapahtuneeseen, tulisi toimijuutta koneiden osalta vastaisuudessakin tarkastella kriittisesti. Marxin vastaus koneiden kuvauksessa antaa kuitenkin sen näkökulman, että kone sinänsä ei syrjäytä ihmistä (tai oikeastaan vain työläistä) vaan jo aikaisemmin historiassa muodostunut pääomasuhde, joka asettuu työläistä vastaan tällä kertaa koneita käyttäen. Kun puhutaan teknologisesta singulariteetista ja yleisen tekoälyn kehityksestä, voisimme siis tarkastella kyseisten ilmiöiden laatua marxilaisestakin näkökulmasta ja esittää uusia kysymyksiä ja spekulaatioita. Koneidenkin yhteiskunnallista todellisuutta hahmottaessa vallan käsite lienee kokonaisvaltaisesti kätevä työkalu. Kuten Georg Lukacs artikkelissaan työ yhteiskunnallisen käytännön mallina määritteli työtä finaalisten ja kausaalisten tekijöiden yhteen nivoutumana, valtakin on nähdäkseni sekä päämäärähakuista että konkreettista (Lukacs 1976). Voidaan esimerkiksi kuvitella, että jos työ on teleologista toimintaa, valta on teleologinen vietti. Erityisesti teknologia yksinkertaisimmillaan esimerkiksi maata rajaavana aitana on valtaa konkreettisimmillaan. Vaan miten kumoukset teknologiassa vaikuttavat suhteessa valtaan? Sen sijaan, että teknologia toimii vallan välineenä, voisiko se toimia myös valtasubjektina? Kuten todettua, koneiden kehitystä Marx on analysoinut pääoman valtasuhteena ihmisten yhteistoimintaan nähden. Sittemmin on ollut aina valtaa pitäville edullista piilottaa käskevää positiotaan narujen, nappuloiden ja tietoverkkojen taakse. Nykyään talousjumalan tahto kantautuu pilvienkin yläpuolelta. (Eli sen lisäksi, että teknologia hälventää yhteiskunnallisia riippuvuussuhteita, pilvipalvelut hälventävät teknologisten edellytysten sisäisiä riippuvuussuhteita.)
Koska valtasuhteilla on otaksuttavasti taipumusta hämärtyä, monet harhaluulot tekoälystä, ja sen mahdollisesti tavoitteellisesta tietoisuudesta, saavat mahdollisuuden elää. Kysymys siis kuuluukin: Missä pisteessä teknologian valta lakkaa olemasta täysin ihmisen tahdon mukaista? Kun pidämme mielessä, että Marx väitti Pääoman pidättymisteoriaa koskevassa osiossaan rikkaimpien kapitalistienkin kilpailevan lisäarvon tuottamisen ehtojen pakottamina asemaansa säilyttääkseen (Marx 1974, 532) voimme spekuloida, että ehkä jossain määrin pääoma itsessään on jo eräänlaista ihmiskunnan luomaa tekoälyä. Tämä äly kenties vielä toistaiseksi käyttää yhteiskunnallisen koneistonsa pääasiallisina osina ihmisiä, mikä voi tapahtua eräänlaisen yhteneväisten välinearvojen teesin mukaisesti: AI ei rakasta sinua eikä vihaa sinua, mutta koostut atomeista, joita voisi käyttää muuhunkin, kuten Sotala käsitteen määritteli (Sotala, 2015). Pitkän historiallisen prosessin muodostama yhteiskunnallinen tekoäly ohjaa ihmisiä hämäristä hämärimpää valtaansa käyttäen. Samoin kuin ihmistä uskonnossa hallitsee hänen oman päänsä tuote, samoin myös kapitalistisessa tuotannossa häntä hallitsee hänen oman kätensä tuote. (Marx 1974, 557) Herää kuitenkin kysymys, että kuinka ihmisestä riippuva tuote voi kääntyä hallitsemaan tätä (em. alaviite, 557)? Tekoälystä yhteiskunnallisesti puhuttaessa ei liene kovin oleellista, kuinka toiminnoiltaan yleinen siitä voi teknisin edellytyksin kehittyä. Meillä on jo pörssikauppabottejakin (Wikipedia HFT trading); voitontavoittelun tekoälyalgoritmi ei ole enää mitään tieteisfantasiaa. Silti asiat voisivat kaiketi olla villimminkin. Pääoma ei sinänsä itseriittoisesti hallitse ihmisiä vaan on näiden suhteen kamppailuasemassa, tai toisin sanoen: molemmat ovat riippuvaisia toisistaan. Silloin kun pääoma ei sanele työn ehtoja, työläisistä voi tulla autonomisia. Marxin ja Engelsin mukaan tällainen muutos voi tapahtua vain kommunistisen vallankumouksen kautta: proletaarit ottavat porvaristolta vallan hallitsemalla itse työnsä tuotantoehtoja (Engels & Marx 1978). Kumous voi tosin teoriassa tapahtua toisinpäinkin. Jos ei työläiset vaan heidän sijaan pääoma saavuttaa autonomian, voimme ehkä viimein puhua autonomisesta tekoälystä. Koneiden avulla yksittäinen tuotantoprosessi voi jo olla riippumaton, mutta voiko teoriassa sellainen ikiliikkuja olla mahdollinen, jossa koko tuotantoketju pääoman kiertokulkuineen olisi ihmisen työstä riippumaton? Jos voi, eikö vasta (tai viimeistään) tällainen autonominen kumous itse asiassa hävitä työn riippuvuuksiin kytkeytyviä yhteiskunnallisia hallintasuhteita, toisin sanoen, luo omaehtoisesti kommunistisen vallankumouksen? Ihmisen tarpeettomuuden myötä tuotantovälineiden omistukseen pohjautuva määräysvalta katoaisi siten tuotantovälineille itselleen. Jotta yksityisomaisuus voisi kommunistisesti hävitä (em. 1978), on myös ihmistä vaativan työn siis kadottava. Se tosin ei liene enää kommunismia.
Näiden pohdintojen tiimoilta voidaan päätyä teknologisessa singulariteetissakin ehkä käyttökelpoisempaan ja yhteiskunnallisesti aavistuksen tarkempaan, taloudelliseen määritelmään: teknologinen singulariteetti on piste, jossa ihmisestä riippumattomien tuotantoprosessien tuotantoketjun ympyrä sulkeutuu. Pelkistetty malli sulkeutuneesta automatisoidusta tuotantoketjusta ja sen linkittymisestä ulkoisille markkinoille ja tuotannonaloille (A ja B). Lähteet Engels, Friedrich & Marx, Karl (1978) Valitut teokset (6 osaa), 2. osa, s. 319 371. Kustannusliike Edistys, Moskova. Verkkotallenne: https://www.marxists.org/suomi/marx/1848/kommunistisenpuolueen-manifesti/index.htm (viitattu 2.6.2015) Lukacs, Georg (1976) Työ yhteiskunnallisen käytännön mallina, teoksessa Tuomela, Raimo & Patoluoto, Ilkka. Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet osa II s. 189-208, Hämeenlinna Marx, Karl (1974) Pääoma. Suomennos: Oskari Vilho Louhivuori, Kustannusliike Edistys, Moskova. Sotala, Kaj (2015) Tekoälyn vaarat ja haasteet. Ravintelivalistus -luento, Tampere. Luennon verkkotallenne: https://www.youtube.com/watch?v=a7ccuwm369i (viitattu 31.5.2015) https://en.wikipedia.org/wiki/high-frequency_trading (viitattu 2.6.2015) http://fi.wikipedia.org/wiki/teknologinen_singulariteetti (viitattu 2.6.2015)