Riikka Isomäki. YHDISTYNEIDEN KANSAKUNTIEN TURVALLISUUSNÄKEMYS: Kenen turvallisuutta, kenen turvattomuutta?

Riikka Isomäki YHDISTYNEIDEN KANSAKUNTIEN TURVALLISUUSNÄKEMYS: Kenen turvallisuutta, kenen turvattomuutta? Tampereen yliopisto Politiikan tutkimuksen laitos Kansainvälinen politiikka Pro gradu -tutkielma Maaliskuu 2004

SISÄLTÖ SISÄLTÖ...1 1. JOHDATUS TUTKIELMAAN... 3 1.1. TUTKIELMAN ONTOLOGIA... 3 1.2. TUTKIELMAN RAKENNE... 4 1.3. TUTKIELMAN AINEISTO... 6 1.4. TUTKIMUSKYSYMYS... 9 2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS: TODELLISUUDEN RAKENTUMINEN... 10 2.1. TEORIAN ONTOLOGISET LÄHTÖKOHDAT... 10 2.2. RAKENTUMISEN AJATUS... 11 2.2.1. Sosiaalinen rakentuminen... 11 2.2.2. Käsitteen rakentuminen... 14 2.2.3. Kielellinen rakentaminen... 16 2.3. EMANSIPAATION AJATUS... 23 2.3.1 Emansipaatio ja muutos... 23 2.3.2. Feministinen emansipaatio... 26 2.3.3. Länsimaisuuden ylittävä emansipaatio... 30 3. TURVALLISUUDEN MAHDOLLISUUS... 32 3.1. TURVALLISUUDEN ONTOLOGIA... 32 3.2. TURVALLISUUDEN RAKENTUMINEN... 35 3.3. TURVALLISUUDEN JA SUVERENITEETIN DISKURSSIT... 37 3.3.1. Suvereniteettia korostavat turvallisuuden diskurssit... 37 3.3.2. Suvereniteetin kyseenalaistavat turvallisuuden diskurssit... 40 3.3.3. Suvereniteetittomat turvallisuuden diskurssit... 45 3.3.3.1 Maskuliinisen suvereniteetin turvattomuus... 45 3.3.3.2. Länsimaisen suvereniteetin riittämättömyys... 50 3.3.3.3. Ympäristö ja suvereniteetin ylittäminen... 56 4. TUTKIMUSMETODI: MAHDOLLISUUS TUOTTAA JA KUVATA TODELLISUUTTA PUHEESSA... 60 4.1. METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT... 60 4.2. INSTITUTIONAALINEN KIELELLINEN TODELLISUUS... 63 4.3. PUHEAKTI... 65 4.3.1. Searle ja puheakti... 66 4.3.2. Turvallistaminen... 68 4.4. VALTA JA MAHDOLLISUUS PUHUA... 70 4.5. HILJAISUUS JA MAHDOTTOMUUS PUHUA... 73 4.5.1 Puhe, valta ja hiljaisuus... 73 4.5.2. Sukupuoli, puhe ja valta... 75 4.5.3. Kolmas maailma, puhe ja valta... 77 5. YK:N TURVALLISUUSNÄKEMYS... 80 5.1. JOHDATUS AINEISTON TUTKIMUKSEEN... 80 5.2. YK:N TODELLISUUS JA TURVALLISUUS... 81 5.2.1. Teoreettis-metodologinen perusta... 81 5.2.2. YK:n turvallisuus peruskirjasta vuosituhatjulistukseen... 85 5.2.2.1. Peruskirjan turvallisuus... 85 1

5.2.2.2. Vuosituhatjulistuksen turvallisuus... 89 5.2.2.3. YK:n turvallisuuden institutionaaliset tosiasiat... 93 5.2.3. YK:n turvallisuus kansainvälisen politiikan turvallisuusympäristöissä... 95 5.2.3.1. YK ja suvereniteettia korostavat turvallisuuden diskurssit... 95 5.2.3.2. YK ja suvereniteetin kyseenalaistavat turvallisuuden diskurssit... 99 5.3. YK:N JÄRJESTELMÄN ULKOPUOLINEN TURVALLISUUS... 102 5.3.1. Emansipaatio ja valta... 102 5.3.2. YK:n järjestelmän valtarakenteet... 106 5.3.3. YK ja suvereniteetittomat turvallisuuden diskurssit... 109 5.3.3.1. YK ja maskuliinisen suvereniteetin turvattomuus... 109 5.3.3.2. YK ja länsimaisen suvereniteetin riittämättömyys... 112 5.3.3.3. YK, ympäristö ja suvereniteetin ylittäminen... 115 6. JOHTOPÄÄTÖKSET... 116 6.1. YK JA TURVALLISUUDEN NARRATIIVIT... 116 6.2. MUUTOKSEN MERKITYS... 117 6.3. YK:N MERKITYS JA JÄRJESTÖN TULEVAISUUS... 118 6.4. TUTKIELMAN KRITIIKKI JA MERKITYS... 120 LÄHTEET... 123 PRIMÄÄRIAINEISTO... 123 KIRJALLISUUS JA ARTIKKELIT... 123 INTERNET-LÄHTEET... 132 MUUT... 133 2

1. JOHDATUS TUTKIELMAAN 1.1. Tutkielman ontologia Tämän tutkielman lähtökohtana on tutkia todellisuuden rakentumisessa tapahtuvaa muutosta. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää muutoksen rajoja tai määrittää muutoksen suuntaa, vaan tarkastella muutoksen tapahtumista. Muutoksen tutkiminen perustuu erilaisiin todellisuutta selittäviin teorioihin. Nämä teoriat eivät tutkielmassa perustu totuuteen maailman olemuksesta, vaan teorioiden avulla on tarkoitus tuoda esiin muutoksen tapoja. Kansainvälisen politiikan kentällä muutoksen tutkiminen voi kohdistua turvallisuuden käsitteen muutokseen. Lähtökohtana on tällöin turvallisuuden ajatuksen kokema murros. Turvallisuuden muutos määrittää sitä kansainvälisen politiikan aluetta, johon tämä tutkielma sijoittuu. Tällöin tutkielman taustalla on ajatus, jonka mukaan kansainvälisen politiikan muutokset ovat näkyvissä turvallisuuden muutoksissa, ja samoin turvallisuuden muutos muuttaa kansainvälistä politiikkaa. Turvallisuuden ja muutoksen ymmärtämisen kohdalla tutkielma korostaa turvallisuuden mahdollisuutta. Ajatuksena on, että turvallisuuden tulisi tarkoittaa kaikkien mahdollisuutta kokea turvallisuutta. Tutkielma tarkastelee todellisuuden ja turvallisuuden muutoksia YK:n aineistojen kautta. YK perustettiin takaamaan kansainvälistä turvallisuutta, ja YK on tämän tutkielman mukaan ainoa maailmanlaajuinen järjestö, jonka kautta voi tutkia kansainvälisen todellisuuden ja turvallisuuden muutosta. Työssä YK:n tutkimus keskittyy järjestön tuottamien aineistojen kautta välittyvään todellisuuteen ja turvallisuuteen. Taustalla on metodologinen ajatus, jonka mukaan todellisuutta on mahdollista kuvata kielellä. Tutkielman tarkoituksena ei ole analysoida YK:ta järjestönä. YK ei ole tutkielman varsinainen tutkimuskohde, vaan mielenkiinnon kohteena on YK:n käsitys ympäröivästä todellisuudesta, tämän käsityksen muutos sekä järjestön turvallisuuden näkemys. Lisäksi YK:n turvallisuuden tutkimuksen tarkoituksena ei ole löytää käsitteelle yhtä määritystä. Pyrkimyksenä on tarkastella 3

YK:n turvallisuuden taustaa, muutosta, korostuksia ja suhdetta kansainvälisen politiikan tieteenalalla käytyihin turvallisuuden diskursseihin. 1 Tämä tutkielma perustuu ennen kaikkea hegemoniaan kohdistuvaan kritiikkiin. 2 Ajatuksena on, että hegemonia pyrkii säilyttämään vallitsevat olot ja estämään muutoksen. Hegemonian kritiikki on tutkielman läpikäyvää pyrkimystä etsiä tutkielma esittelemien todellisuuden, turvallisuuden ja YK:n muutoksen ulkopuolelle jääviä ryhmiä. Tällöin lähtökohtana on totuuden etsimisen hylkääminen ja maailman rajojen ylittäminen. Tutkielma kertoo rinnakkain kahta todellisuuden ja turvallisuuden narratiivia. Näistä ensimmäinen on tutkielman lähtökohta siihen, miten todellisuutta on mahdollista tutkia ja toinen on se todellisuus, jonka ensimmäinen jättää ulkopuolelleen. Ensimmäistä narratiivia kertovat sosiaalinen konstruktivismi ja kielellä rakentaminen, suvereniteettiin keskittyvä turvallisuuden tutkimus sekä puheaktin ja turvallistamisen metodologiset lähtökohdat. Toinen narratiivi on ensimmäisen purkavaa ja rakentuu feministisessä, länsimaisuuden sekä suvereniteetin ylittävässä kritiikissä. 1.2. Tutkielman rakenne Tämän tutkielman ensimmäisen ja käsiteltävissä olevan luvun tarkoituksena on selittää tutkimuksen tausta sekä sijoittaa tutkielma kansainvälisen politiikan tieteenalaan. Luku 1 on johdatus tutkielmaan ja tuo esiin tutkimuksen perustan. Luku esittelee myös tutkielman aineiston ja tutkimuskysymyksen. Luku 2 kuvaa tutkielman teoreettista lähtökohtaa. Luku esittää teorioita todellisuuden rakentumisesta. Teoreettinen viitekehys korostaa todellisuuden sosiaalista ja kielellä tapahtuvaa rakentumista, jotka tulevat esiin Peter Bergerin & Thomas Luckmannin sekä Jürgen Habermasin teorioissa. Todellisuuden rakentumisen lisäksi luku esittelee käsitteiden rakentumista lähtökohtanaan Cynthia Weberin näkemys käsitteiden ymmärtämisestä avoimina kysymyksinä (Weber 1995, 25-26). Todellisuuden rakentumisen periferian narratiivi tulee esiin Ken Boothin emansipaation ja oikeudenmukaisen maailman ajatuksen näkemyksissä. Todellisuuden rakentumisen 1 Kansainvälisen politiikan tieteenalalla käydyt turvallisuuden diskurssit tarkoittavat tutkielmassa kyseisen tieteenalan akateemisissa julkaisuissa esitettyjä ajatuksia turvallisuudesta ja erityisesti turvallisuuden muutoksesta. Tutkielma käsittelee lähemmin näitä diskursseja luvussa 3. 2 Tässä tutkielmassa hegemonian ajatus perustuu vallan epätasaiseen jakautumiseen maailmassa. Ajatuksena on, että valta määrittää toimijuutta ja toimijoiden rakentamaa tietoa maailmasta. Tutkielmassa hegemonia yhdistyy ennen kaikkea maskuliiniseen ja länsimaiseen toimijuuteen. 4

kohdalla emansipaatio tarkoittaa feministisen ja länsimaisuuden ylittävän emansipaation huomioimista. Emansipaatio ei luvussa tule esiin suppeasta tai välttämättä yhtenäisestä kirjoittajien joukosta, sillä luvun tarkoituksena on esittää todellisuuden rakentumisen moninaisuus. Tämä tutkielma ei pyri selittämään miten todellisuus rakentuu, vaan selittää miten todellisuuden on mahdollista rakentua. Teoreettisen viitekehyksen esittelyä seuraa tutkielman turvallisuutta käsittelevä luku. Luku 3 jatkaa teoreettisen viitekehyksen käsitteen rakentumisen ajatusta, ja lähestyy kansainvälisen politiikan turvallisuuden käsitettä siitä käytyjen diskurssien kautta. Luku liittää turvallisuuden suvereniteetin ajatukseen ja tarkastelee näiden kahden käsitteen muutosta rinnakkain. Turvallisuuden luvun tarkoituksena on sijoittaa tutkielma kansainvälisen politiikan tieteenalaan ja luoda näin vertauskohta aineistosta etsittävän turvallisuuden tutkimukseen. Luvun pyrkimyksenä on edellä esitetyn Cynthia Weberin ajatuksen mukaan tarkastella turvallisuutta avoimena kysymyksenä, mistä syystä luku esittää monia paikoin jopa päällekkäisiä turvallisuuden tulkintoja. Turvallisuuden toinen narratiivi perustuu suvereniteetin ja turvallisuuden yhdistämisen kyseenalaistamiseen. Turvallisuutta käsittelevä luku korostaa kaikkien ihmisten mahdollisuutta kokea turvattomuutta ja tuo esiin feminiinistä, länsimaisuuden ylittävää ja ympäristöturvallisuuden huomioivaa turvallisuuden kritiikkiä. Luku 4 on tutkielman metodologisen lähestymistavan esittelyä ja luvun taustalla on teoreettisen viitekehyksen näkemys kielellä rakentamisesta. Luku perustuu John R. Searlen institutionaalisen todellisuuden ja institutionaalisten tosiasioiden ajatuksiin. Tutkielman metodologisena perustana ovat Searlen puheakti ja niin kutsutun Kööpenhaminan koulukunnan (Barry Buzan, Ole Wæver, Jaap de Wilde) turvallistamisen teoria. Puheakti perustuu puheella tuotettavaan todellisuuteen ja turvallistaminen turvallisuusuhkien sekä tätä kautta turvallisuuden sisällön tuottamiseen. Metodologisen lähtökohdan toinen narratiivi liittyy vallan havaitsemiseen todellisuutta tuottavassa puheessa. Puheaktin toimijalla tulee olla valtaa puhua todellisuudesta ja turvallisuudesta, ja tämän seurauksena luku keskittyy puheaktien ulkopuolisten ryhmien mahdollisuuteen tuottaa todellisuutta puheessa. Näiden ryhmien toiminta ei ole puheaktia, vaan hiljaisuutta. Hiljaisuuden tutkimuksessa tutkielma tuo jälleen esiin feministisen ja jälkikolonialistisen kritiikin. Lähtökohtana on, että puheaktin valtaa omaava toimija puhuu todellisuudesta hiljaisten puolesta ja kertoo hiljaisten tarinaa kuten itse sen näkee. 5

Tutkielman luku 5 on YK:n todellisuuden ja turvallisuuden tutkimusta. Tarkoituksena on aiemmissa luvuissa luodun teoreettis-metodologisen kehyksen avulla vastata tutkimuskysymyksiin. Välineet aineiston tutkimukseen tulevat metodologisesta luvusta. Aineiston käsittely nostaa esiin aineistojen turvallisuuteen liittämiä institutionaalisia tosiasioita ja tutkii YK:n turvallisuutta sekä turvallisuuden muutosta. Aineistojen ajatellaan tutkielmassa olevan puheaktin ja turvallistamisen sääntöjen mukaan YK:n puhetta todellisuudesta ja turvallisuudesta järjestön perustamisesta sen nykypäivään. Luku myös yhdistää YK:n turvallisuuden kansainvälisen politiikan turvallisuutta koskeviin diskursseihin. Tämän yhdistämisen taustalla on tutkielman näkemys YK:sta kansainvälisen politiikan toimijana. Aineistoa käsittelevän luvun toinen narratiivi tapahtuu tutkielman aineistojen taustalla. Toisen narratiivin esittelyssä tarkoituksena on päästä ikään kuin aineistojen taakse ja tuoda esiin YK:n todellisuuden ulkopuolinen todellisuus. Lähtökohtana on etsiä YK:n puheaktien toimija ja todellisuuden ja turvallisuuden tuottaja sekä tuoda esiin se todellisuus, mitä YK ei edusta. 1.3. Tutkielman aineisto Tutkielman primääriaineistona ovat Yhdistyneiden Kansakuntien julkaisemat peruskirja ja vuosituhatjulistus. Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja allekirjoitettiin 26.6.1945 San Franciscossa järjestön perustamista koskeneen kansainvälisen konferenssin päätteeksi. Peruskirja tuli voimaan 24.10.1945. (Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja 1945, johdantohuomautus.) Peruskirja oli seurausta toisen maailmansodan voittajavaltioiden halusta luoda perusta kansainväliseen yhteistyöhön sekä rauhan ja turvallisuuden säilymiseen. Peruskirjan allekirjoittamista edelsivät jo ennen sodan päättymistä alkaneet suurten voittajavaltioiden väliset neuvottelut, jotka päättyivät 50 valtion hyväksyessä peruskirjan San Franciscossa. (YK 2003 [WWW-dokumentti].) YK:n perustaminen oli jatkumoa Kansainliiton aloittamaan pyrkimykseen luoda rauhaan ja yhteistyöhön perustuva maailma. Järjestön perustamisprosessi alkoi toisen maailmansodan liittoutuneiden valtioiden kesäkuussa 1941 antamalla julistuksella koskien yhteistyön ja ihmisten vapauden kunnioittamista sodan ja rauhan aikana. Lokakuussa presidentti Roosevelt ja pääministeri Churchill päättivät Atlantin julistuksessa joukosta yhteistyön, rauhan ja turvallisuuden periaatteita. Yhdistyneiden 6

Kansakuntien julistus syntyi 26 liittoutuneiden valtion edustajan toimesta tammikuussa 1942. Lokakuussa ja joulukuussa 1943 pidetyissä Moskovan ja Teheranin konferensseissä Neuvostoliiton, Yhdistyneiden Kuningaskuntien, Yhdysvaltojen ja Kiinan edustajat korostivat rauhan ja turvallisuuden takaavan järjestön nopeaa perustamista. Seuraavaksi syksyllä 1944 edellä esitetyt valtiot päättivät perustettavan järjestön päämääristä, rakenteesta ja toiminnasta. Helmikuussa 1945 pidetyn Jaltan konferenssin jälkeen presidentit Roosevelt ja Stalin sekä pääministeri Churchill ilmoittivat päätöksestä perustaa kansainvälinen rauhan ja turvallisuuden takaava järjestö. Tämän seurauksena YK:n peruskirja valmisteltiin ja hyväksyttiin kevään aikana 1945 San Franciscossa. (YK 2003 [WWW-dokumentti].) Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja allekirjoitettiin osaksi toisen maailmansodan rauhanprosessia. Yhdistyneiden Kansakuntien vuosituhatjulistus (YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 55/2) allekirjoitettiin New Yorkissa 6.-8. syyskuuta vuonna 2000 pidetyn yleiskokouksen kokoontumisen jälkeen. Vuosituhatjulistus on YK:n pyrkimys toteuttaa yhteistä maailmanlaajuista tahtoa rauhasta, yhteistyöstä ja kehityksestä. Vuosituhatjulistuksen tavoitteena on vakuuttaa uudelleen uskoa maailmanjärjestöön ja peruskirjaan, jotka YK:ssa ovat rauhallisemman, vauraamman ja oikeudenmukaisemman maailman välttämättömiä peruspilareita. (Yhdistyneiden Kansakuntien vuosituhatjulistus 2000, I luku, [WWW-dokumentti].) Vuosituhatjulistuksen allekirjoittivat kaikki yleiskokoukseen osallistuneet YK:n jäsenvaltioiden edustajat. 3 Vuosituhatjulistuksen yhteydessä päätettiin joukosta mittaamiskelpoisia tavoitteita, joiden avulla on mahdollista taistella köyhyyttä, nälkää, sairauksia, lukutaidottomuutta ja naisten kokema syrjintää vastaan. Näitä tavoitteita kutsutaan vuosituhattavoitteiksi (Millenium Development Goals, MDG). 4 Vuosituhatjulistuksen tehtävänä on viitoittaa tietä kohti vuosituhattavoitteita. Tässä tehtävässään vuosituhatjulistus korostaa ihmisoikeuksien ja demokratian merkityksiä. (UNDP 2003, Millenium Development 3 Vuosituhatjulistuksen takana on ainutkertainen yksimielisyys, sillä kaikkien YK:n jäsenmaiden lisäksi myös YK-järjestöt ja kansainväliset rahoituslaitokset ovat sitoutuneet toimimaan julistuksen puolesta (UNDP 2003, Millenium Development Goals). 4 Tavoitteiden mukaan YK:n jäsenten velvollisuutena on vuoteen 2015 mennessä puolittaa äärimmäinen köyhyys, taata peruskoulutus kaikille, edistää miesten ja naisten välistä tasa-arvoa, vähentää lapsikuolleisuutta, parantaa odottavien äitien terveydentilaa, hidastaa HIV/Aidsin, malarian ja tuberkuloosin leviämistä, taata ympäristön kestävä kehitys sekä sitoutua kehitykseen tähtäävään globaaliin kumppanuuteen (YK 2003, [WWW-dokumentti]). 7

Goals.) Peruskirjan aikaiseen maailmaan verrattuna vuosituhatjulistuksen maailma on muuttunut. Vuosituhatjulistus pyrkii etsimään uutta tietä toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan perustetulle järjestölle. Valittujen aineistojen, peruskirjan ja vuosituhatjulistuksen, välillä on melko pitkä aikaväli. Niiden valinta työn aineistoksi perustuu julistusten ajankohtien vastaavuuteen tutkielmassa esitettävän kansainvälisen politiikan turvallisuuden käsitteen muutoksen kanssa. Tutkielman korostaa jatkuvasti muuttuvaa turvallisuuden todellisuutta, ja tästä syystä myös aineistojen käsittelyssä korostuu niiden taustalla vaikuttava YK:n todellisuuden ja turvallisuuden jatkuva prosessinomainen muutos. Aineistot eivät ole yksittäisiä totuuksia omien ajanjaksojensa todellisuudesta ja turvallisuudesta, vaan useiden tapahtumien vaikutuksena syntyneitä totuuden häivähdyksiä. YK:n matka peruskirjan hyväksymisestä vuosituhatjulistuksen allekirjoittamiseen on täynnä tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet vuosituhatjulistuksen sisältöön. Jokainen uusi jäsenvaltio sekä jokainen YK:ssa tapahtunut muutos on muuttanut järjestöä. Tutkielman ja turvallisuuden muutoksen kannalta merkittävinä muutoksina voidaan mainita seuraavat: yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus vuonna 1948, YK:n ensimmäisen rauhanturvaoperaation (UNEF) perustaminen Suezille vuonna 1956 sekä tästä syntynyt rauhanturvaamisperinne, ydinaseiden leviämisen vastainen sopimus vuodelta 1968, kansainväliset rodullisen sekä uskontoon liittyvän syrjinnän kieltävät sopimukset vuosilta 1969 ja 1981, YK:n ympäristöohjelman (UNEP) perustaminen 1972, otsonikerroksen suojelua korostava Montrealin protokolla vuodelta 1987, Rio de Janeiron ympäristöä ja kehitystä käsittelevä konferenssi sekä tämän tuloksena syntynyt Agenda 21 vuodelta 1992, yleiskokouksen hyväksymä ydinkoekielto vuodelta 1996, naisiin kohdistuvan syrjinnän kieltävä kansainvälinen sopimus vuodelta 1979, yleiskokouksessa vuodesta 1978 lähtien pidetyt aseiden riisuntaa koskevat istunnot, vuodesta 1984 lähtien suunnattu erityishuomio Afrikan nälänhätää kohtaan, pääsihteerin An Agenda for Development -raportti vuodelta 1994 sekä vuoden 1995 sosiaalista kehitystä koskeva kokous. Erityisesti kahden aineiston välisen ajanjakson tapahtumista tutkielma korostaa pääsihteerin An Agenda for Peace -raportin julkaisua vuonna 1992. Raportti keskittyy YK:n toimintaan ja käsittelee ehkäisevää diplomatiaa, rauhan ylläpitämistä ja rauhanturvaamista sekä korostaa rauhan ja turvallisuuden takaamista, ihmisoikeuksien, 8

sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen ja vapauksien edistämistä, erityisen haavoittuvien ryhmien tarpeiden kohtaamista sekä joukkotuhoaseiden vastustamista. Raportti tunnistaa turvallisuuden tarpeen ja valtiollisen vastuun muuttuneet ympäristöt sekä nostaa esiin YK:n kokonaisvaltaisen muutoksen tarpeen järjestön vastatessa muuttuvaan turvattomuuteen. (An Agenda for Peace 1992, introduction, luvut I, X, [WWWdokumentti].) An Agenda for Peace -raportti on monilta osin vuosituhatjulistuksen edeltäjä. Raportti tunnistaa peruskirjan ajoista muuttuneet todellisuuden ympäristöt ja liittää nämä ympäristöt YK:n ylläpitämään rauhaan ja turvallisuuteen. Peruskirjan ja vuosituhatjulistuksen turvallisuusnäkemysten lisäksi tutkielma liittää YK:n todellisuuden kansainvälisen politiikkaan tieteenalaan. Tällöin tutkielma keskittyy kansainvälisessä politiikassa käytyjen turvallisuuden diskurssien ja YK:n turvallisuuden vertaamiseen. 5 Tarkoituksena on selvittää millä tavoin YK:n turvallisuus vastaa kansainvälisessä politiikassa käytyjä turvallisuuden diskursseja. Näin YK:n turvallisuuden ajatukset yhdistyvät kansainvälisen politiikan tieteenalaan. Tutkielman ajatuksena on, että YK edustaa kansainvälisen politiikan tieteenalan käytäntöä ja että tieteenalalla turvallisuudesta käydyt diskurssit ovat puolestaan kansainvälisen politiikan teoriaa. Molemmat käytäntö ja teoria vaikuttavat toinen toistensa sisältöihin. Tällöin tutkielman tarkoituksena onkin tuoda esiin miten kansainvälisen politiikan tieteenalan käytäntö vastaa tieteenalalla esitettyjä teoreettisia näkemyksiä. 1.4. Tutkimuskysymys Tämän tutkielman tarkoituksena on tutkia Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuuden näkemystä. Tutkimuskysymys on kaksivaiheinen, sillä sen kautta saatavan tiedon avulla tutkielma selvittää kahdenlaista tietoa YK:sta. Ensimmäinen vaihe keskittyy YK:n turvallisuuden näkemykseen ja tämän muutokseen. Tarkoituksena on tutkia peruskirjan ja vuosituhatjulistuksen turvallisuuskäsitteitä ja selvittää millainen on YK:n turvallisuuskäsitys sekä miten turvallisuus on mahdollisesti muuttunut aineistojen välillä. 5 Koska tutkielma vertaa YK:n ja kansainvälisen politiikan tieteenalan diskursseja, kuuluu myös tutkielman kansainvälisen politiikan turvallisuuden diskurssien käsittely osaksi työn aineistoa. 9

Tutkielman käsitys todellisuudesta ja turvallisuudesta on valtapoliittista, ja tutkielma pyrkii saamaan selville valtajärjestelmien vaikutukset turvallisuutta määriteltäessä. Lähtökohtana on, että kaikilla ei ole mahdollista määrittää turvallisuutta. Tutkielman toinen todellisuus tapahtuu ensimmäisen taustalla. Tähän perustuen tutkielma pyrkii saamaan selville kenen turvallisuus on YK:n turvallisuuskäsityksen ulkopuolella ja mitä tämä kertoo YK:n mahdollisuudesta määrittää ja edustaa maailmanlaajuista turvallisuutta. 2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS: TODELLISUUDEN RAKENTUMINEN 2.1. Teorian ontologiset lähtökohdat Tämän tutkielman teoreettinen lähestymistapa ei pyri löytämään totuutta vaan kunnioittamaan sitä tiedon rajallisuutta, joka maailman ontologiseen selittämiseen liittyy. Tutkielma korostaa todellisuuden rakentumista sosiaalisissa olosuhteissa, jotka määrittävät todellisuuden sisältöä. Tutkielman tarkoituksena on huomioida todellisuuden olemassaolo yhteisöissä tapahtuvina totuuden häivähdyksinä. Liitettäessä tämä todellisuuden sosiaalisen rakentumisen ajatus kansainväliseen politiikkaan voidaan tieteenalan teorioiden ajatella olevan erilaisten sosiaalisten todellisuuksien tuottamia ja sisältävän erilaisia yhteisöllisiä oletuksia totuudesta. Samoin Yhdistyneiden Kansakuntien todellisuus on sosiaalisten todellisuuksien ja yhteisöllisten totuuksien rakentamaa. Lähtökohtina tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä ovat sosiaalinen konstruktivismi sekä kommunikatiivinen todellisuuden rakentuminen. Nämä lähtökohdat eivät kuitenkaan tutkielmassa edusta koko totuutta todellisuuden rakentumisesta, vaan ne ovat tapoja tuottaa todellisuutta koskevia oletuksia. Tutkimuksen kohteena on maailmanlaajuinen järjestö, Yhdistyneet Kansakunnat. Tutkielman teoreettinen viitekehys pyrkii kuvaamaan sitä tapaa, jolla YK:n todellisuuden on mahdollista rakentua. Globaali sosiaalinen ympäristö pitää sisällään tiedon ja totuuden moninaisuuden. Työn teoreettisen perustan tarkoituksena on osoittaa koko työn läpikäyvä problematiikka: tiedon ja totuuden rajallisuus. Tutkielman huomio kiinnittyy Yhdistyneiden Kansakuntien ja kansainvälisen politiikan rajallisuuksiin selittää kansainvälistä politiikkaa koskevaa todellisuuden rakentumista. 10

Tutkielman teoreettinen viitekehys jakautuu kahteen osaan: Rakentumisen ajatus on lähtökohta tiedon ja totuuden rakentumiseen. Emansipaation ajatus kyseenalaistaa rakentumisen ajatuksen kyvyn tuottaa universaalia totuutta sekä tuo esiin rakentumisen moninaisuuden. Emansipaatio korostaa rakentumista ihmisten intressien ja toimintojen tuloksena. Emansipaatiossa huomio kiinnittyy totuuden ja tiedon rakentajien löytämiseen. Otsikoinnissa teoriat korostuvat ajatuksina, eivät totuuksina. Tutkielman pyrkimyksenä ei ole esittää yhtä selitysmallia todellisuuden rakentumisesta, vaan tutkielma on kuvaus mahdollisuudesta ymmärtää työn sosiaalista yhteisöä, Yhdistyneiden Kansakuntien todellisuutta ja turvallisuuden teoretisoinnin epiteemista yhteisöä, sekä tämän yhteisön sisältämän tiedon ja totuuden rakentumista. Työn käyttämä ajatus todellisuuden rakentumisesta ei tee mahdottomiksi muita selitysmalleja. 6 Todellisuuden rakentumisen ajatus on lähtökohta kaikkiin teoreettista viitekehystä seuraaviin tutkielman lukuihin. 2.2. Rakentumisen ajatus 2.2.1. Sosiaalinen rakentuminen Bergerin ja Luckmannin mukaan todellisuus on sosiaalisesti rakentunutta ja saa sisältönsä ihmisten kanssakäymisessä rakentuvasta tiedosta, joka kehittyy ja välittyy prosessina sosiaalisissa tilanteissa. Yhteisöllinen todellisuus saa sisältönsä omasta sosiaalisesta ympäristöstään. Todellisuus rakentuu sosiaalisissa yhteisöissä, yhteisöllisyyden konteksteissa. Berger ja Luckmann korostavat todellisuuden suhteellisuutta ja tarkastelevat sosiaalista yhteisöllistä todellisuutta ja tietoa maailmasta suhteessa sekä itseensä ajassa ja paikassa että suhteessa muihin yhteisöihin. Näin todellisuuden ja tiedon rakentumisen tutkiminen on erilaisten yhteisöllisten vaikutusten tutkimista ja huomioimista. (Berger & Luckmann 1966, 13-15.) Bergerin ja Luckmannin ajatuksia seuraten tutkielman sosiaalisen rakentumisen lähtökohtana on 6 Teoreettisen lähtökohdan tarkoituksena on aluksi selittää miten todellisuus voi rakentua. Seuraavaksi tutkielma kiinnittää huomiota tämän todellisuuden ja erityisesti todellisuutta tuottavan toimijan emansipoitumiseen. Sama rakenne toistuu myös tutkielman metodologisessa lähtökohdassa sekä turvallisuuden käsittelyn kohdalla. Tällöin tutkielma pyrkii yhtäältä selittämään miten todellisuus rakentuu ja miten tästä rakentumisesta voi puhua. Toisaalta tutkielma osoittaa rakentumisen ylittämisen tarpeen riittämättöminä maailmanlaajuisen todellisuuden selittäjinä. 11

yhteisöissä tapahtuva toiminta. Ajatus on, että maailma jakautuu yhteisöllisiin todellisuuksiin. Berger ja Luckmann huomioivat todellisuuden tulkinnan tapahtuvan ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Tulkitsemalla jokapäivästä elämäänsä ihmiset tuottavat sosiaaliseen ympäristöönsä tietoa ja ylläpitävät yhteisöllistä todellisuutta. 7 Liikkumalla erilaisissa sosiaalisissa totuuksissa ja ylittämällä erilaisia sosiaalisia rajoja ihmiset rakentavat ja muuttavat sekä omia että muiden todellisuuksia. Samalla muuttuu todellisuuden sisältämä tieto ympäröivästä maailmasta. Tässä prosessissa todellisuus rakentuu ihmisten välille intersubjektiivisesti: ihmiset tuovat oman kokemuksensa todellisuudesta mukaan kanssakäymiseen ja rakentavat ympäröivää todellisuutta yhdessä muiden kanssa. Yhteisen kanssakäymisen perustana on kommunikaatio, jolla pystytään antamaan asioille nimiä ja tekemään omia kokemuksia ymmärrettäviksi. Samoin kanssakäymistä helpottavat yhteiset käsitykset yhteisöllisistä ajoista ja paikoista, joiden määrittämissä rajoissa yhteisöt rakentuvat ja rakentavat sosiaalista todellisuutta. (Berger & Luckmann 1966, 33-40.) Todellisuuden rakentuminen on näin intersubjektiivista ja saa sisältönsä ihmisten kanssakäymisissä muodostuvista totuuden näkemyksistä. Ihmiset jakavat todellisuutensa yhdessä muiden kanssa. Berger ja Luckmann korostavat erilaisten typifikaatioiden syntymistä ihmisten välisissä kanssakäymisissä. Tällöin kysymys on toisten ihmisten, asioiden, esineiden jne. luokittelemisesta ja tyypittämisestä erilaisiin ryhmiin. Vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin suhtaudutaan eri tavoin sen mukaan, miten heidät kategorisoidaan. (Berger & Luckmann 1966, 43-47.) Samalla ihmiset osallistuvat todellisuuden rakentamiseen käyttäytymällä määrättyjen sosiaalisten roolien mukaan eri tilanteissa (emt, 91). Näin toisten ihmisten kanssa tapahtuva kanssakäyminen tuottaa ja ylläpitää sosiaalista todellisuutta. Berger ja Luckmann liittävät yhteisöllisen identiteetin rakentumisen subjektiiviseen sosialisaatioon, jossa ihmisestä tulee osa yhteisöä. Primaarinen sosialisaatio tapahtuu lapsuudessa, ja sen aikana ihminen oppii maailman rakentumisen periaatteet. Tähän 7 Berger ja Luckmann eivät korosta yhteisöllisen todellisuuden ja jokapäiväisen elämän muutosta. Tällöin jää kyseenalaiseksi arkipäivän muutoksen mahdollisuus. Tutkimuksen lähtökohtana on ajatus ihmisten jatkuvasta vaikutuksesta ympäröivään maailmaansa ja sen muutokseen. Tästä seuraa, ettei Bergerin ja Luckmannin ajatuksia voi kaikilta osin ottaa huomioon tutkielman teoreettisessa osiossa. 12

prosessiin liittyy läheisesti samaan aikaan tapahtuva kielellisen kommunikaation oppiminen. Sekundaarisessa sosialisaatiossa yksilö sosiaalistuu voimakkaammin yhteisöönsä. Tällöin ihminen oppii ymmärtämään, käyttämään ja tuottamaan yhteisön tietopohjaa. (Berger & Luckmann 1966, 149-160.) Sosialisaatiossa korostuu kommunikaation asema todellisuuden rakentajana, ylläpitäjänä ja muuttajana. Kielen avulla asiat saavat merkityksiä, ja nämä merkitykset muuttuvat kommunikaatiossa, jossa toimijat jatkuvasti rakentavat sosiaalista todellisuutta. (Emt, 172-174.) Subjektiivisessa sosialisaatiossa tapahtuva identiteetin rakentuminen on yksilön ja yhteisön välistä dialektiikkaa. Tässä prosessissa rakentuvat ja muuttuvat sekä yksilön subjektiivinen että yhteisöllinen kuva todellisuudesta. (Emt, 194-196.) Sosialisaatiossa ihminen tuottaa intersubjektiivisen todellisuuden yhteisössään ja yhteisöstään. Habermas korostaa kommunikaation merkitystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Habermasin mukaan sosialisaatio tapahtuu kielellis-kulttuurisessa yhteisössä; yhteisöjen ja kulttuurien synty tapahtuvat kielen määrittämissä rajoissa. Ihmiset tuottavat ja legitimoivat yhteisiä sääntöjä kielellisessä kanssakäymisessä, ja nämä säännöt rakentavat yhteistä kielellistä todellisuutta. Yksilöiden sosialisoitumisen taustalla on näin kommunikaation rakentama yhteisöllinen todellisuus. (Habermas 1984, 50-64.) Kielellisessä kanssakäymisessä ihmiset peilaavat näkemystä itsestään yhteisöllisen kommunikaation tuottamiin sääntöihin. Tällöin identiteetin muodostus kielellisissä yhteisöissä tapahtuu normatiivisesti säännellyn kanssakäymisen määrittämänä (Habermas 1987, 40-42, 98.) Berger ja Luckmann huomioivat objektiivisen yhteisöllisen ja subjektiivisen yksilöllisen toiminnan tapahtumisen rinnakkain. Ihminen kehittyy sosiokulttuurisessa ympäristössä ja on objektiivisen yhteisöllisen ympäristön rakentamaa. Samalla ihminen muokkaa sosiaalista ympäristöään omalla toiminnallaan ja on oman subjektiivisen toimintansa tuotos. Yhteisöllinen järjestys on jatkuvassa ihmisen toiminnan aiheuttamassa muutoksessa, ja samalla muuttuu ihminen, joka saa identiteettinsä rakennusaineet ympäröivästä yhteisöstä. (Berger & Luckmann 1966, 66-69.) Ihminen siis sekä rakentaa yhteisöllistä ympäristöään että on sen rakentamaa. Berger ja Luckmann korostavat yhteisöllisessä toiminnassa habitualisaatiota, jossa ihmiset rakentavat erilaisiin tilanteisiin valmiita toiminnan kaavoja. Habitualisoitunut toiminta on yhteisön yhteistä tietopohjaa, joka sisältää valmiita käyttäytymisen malleja. 13

Instituutiot rakentuvat tässä yhteisessä tietopohjassa, ja tämä rakentuminen tapahtuu muun yhteisöllisen rakentumisen tapaan kommunikaatiossa. Instituutiot kontrolloivat ihmisten käyttäytymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Tämän institutionaalisen järjestyksen tavoitteena on ylläpitää ja legitimoida habitualisoituneen toiminnan kaavoja, jolloin yhteisön toimintaa voidaan ennakoida ja sanktioida. Näin myös legitimaatio perustuu ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja kommunikaatioon. Yhteisöt rakentavat kommunikatiivisesti habitualisoituneesta toiminnasta legitimoituja instituutioita yhteisölliseen tietopohjaan. Tästä tietopohjasta yksilöt rakentavat identiteettinsä. Näin ollen sekä yhteisöt että yksilöt ovat sosiaalisesti rakentuneita. Ihmiset institutionalisoivat kommunikaatiossa identiteettiensä rakennusaineet. (Berger & Luckmann 1966, 72-85.) Sosiaalisessa rakentumisessa instituutiot ovat heijastumia yhteisöllisestä todellisuudesta. Samalla instituutiot rakentavat ja ylläpitävät todellisuutta. Todellisuuden rakentuminen ja ylläpito mahdollistuvat instituutioiden rakentumisissa. Instituutiot ovat todellisuuden legitimoitua totuutta. 8 2.2.2. Käsitteen rakentuminen Wendt tarkastelee kansainvälisen politiikan käsitteitä toimijoiden rakentamina instituutioina. Käsitteet ovat sosiaalisten yhteisöjen toimijoiden ja intressien rakentamia ja ylläpitävät sosiaalista ympäristöään. 9 Instituutioiden rakentumisen taustalla ovat toimijoiden erilaiset ja moninaiset intressit, jotka ohjaavat yhteisen todellisuuden rakentumista. Intressit puolestaan syntyvät toimijoiden identiteettien määrittäminä. Näin instituutiot rakentuvat moninaisuuden prosessina toimijoiden identiteettien ja intressien kautta. Ihmiset tuottavat instituutiota sosiaalisessa kanssakäymisessä. (Wendt 1995a, 132-139.) Sosiaalisen kanssakäymisen rakentama todellisuus saattaa muuttua, kun toimijat ovat tyytymättömiä vallitseviin olosuhteisiin. Instituutioiden muutoksen samoin kuin rakentumisen taustalla on toimijoiden keskinäinen kanssakäyminen, jonka on oltava riittävän tiivistä. Tällöin kollektiivinen toimijoiden identiteettien ja intressien rakentuminen ja muutos ovat mahdollisia. (Wendt 1995b, 151, 163.) Muuttuvien identiteettien ja intressien mukana muuttuvat myös instituutiot. Rakentuminen ei ole pelkkää rakentamista, vaan siihen liittyy myös muutosta ja uudelleenrakentamista. 8 Bergerin ja Luckmannin ajatus legitiimien instituutioiden muodostamasta todellisuudesta on myös tutkielman metodologisen lähtökohdan taustalla. 8 Huomion arvoista on, että Wendt tarkastelee valtioita toimijoina ja hänen esittelemänsä käsitteet viittaavat anarkian olosuhteisiin. Wendtin ajatuksia onkin tässä kohdin käytetty yleisellä tasolla, ottamatta kantaa hänen näkemyksiinsä kansainvälisen politiikan toimijoista. 14

Weberin mukaan kansainvälisen politiikan kenttä on taistelua merkityksistä. Todellisen merkityksen, totuuden ja stabilisaation etsiminen on kuitenkin turhaa, sillä ilmiöiden merkitykset ovat riippuvaisia sosiaalisesta ympäristöstään, joissa ne saavat erilaisia muotoja eri aikoina ja eri paikoissa. (Weber 1995, 21.) Maailman rakentuminen erilaisissa historiallisissa ja sosiaalisissa ympäristöissä merkitsee maailman monimuotoisuutta. Erilaiset käsitteet ilmentävät erilaisia näkemyksiä totuudesta. Wendtin tavoin myös Weberin mukaan käsitteet rakentuvat osaksi sosiaalista ympäristöään. Käsitteet pitävät sisällään yhteisöllisiä ympäristöjä sekä yhteisöllisten olosuhteiden muutoksia. Muuttuva sosiaalinen ympäristö muuttaa käsitteitä. (Weber 1995, 2-9.) Bierstekerin ja Weberin mukaan käsitteet saavat merkityksensä niitä määrittävien toimijoiden kautta, jotka käyttäytymisellään tuottavat omaa sosiaalista ympäristöään. Näin toimijat rakentavat käsitteitä yhteisöllisessä todellisuudessa. (Biersteker & Weber 1996, 18.) Weber korostaa, että käsitteiden rajojen etsimisen sijaan niiden tutkimisessa tulisi kiinnittää huomio muutokseen, ja tätä kautta kyseenalaistaa vallitseva ajatus todellisuudesta. Käsitteiden määrittely on aina yhteisöllisen ja historiallisen ympäristön määrittämää tulkitsemista. Käsitteiden todellinen ymmärtäminen vaatii käsitteiden sisältöjen tarkastelua avoimina kysymyksinä. (Weber 1995, 25-26.) 10 Tällöin pyrkimyksenä ei tule olla käsitteiden määritteleminen, vaan käsitteen rakentumisen ymmärtäminen eri yhteisöissä eri aikoina. Weber tarkastelee käsitteen ymmärtämistä sen vastakohdan kautta. Tällöin käsitteen rakentuminen ja muutos liittyvät vastakohdan olemassaoloon. Käsitteellä ei ole mitään merkitystä ilman vastakohdan merkityksen olemassaoloa ja ymmärtämistä. Käsite ei ole olemassa ilman vastakohdan olemassaoloa, ilman jotain, mihin sen merkitystä voidaan verrata. (Weber 1995, 4, 27.) Näin käsitteen rakentuminen kiinnittyy entistä tiiviimmin sosiaaliseen ympäristöön, josta myös vastakohta saa sisältönsä. Bierstekerin ja Weberin mukaan käsitteet syntyvät kommunikaatiossa ja kuvaavat yhteisöjen kommunikatiivisia järjestelmiä. Tämä tarkoittaa, että käsitteet ovat 10 Bierstekerin ja Weberin suvereniteetin tutkimus on tässä työssä laajennettu yleiseen käsitteen analysointiin. 15

yhteisönsä institutionaalisia ja normatiivisia tuotoksia ja syntyvät yhteisöjen poliittisen vallan rakenteissa. Käsitteet ovat kuvia valtaa pitävien ja marginaalien välisistä suhteista. (Biersteker & Weber 1996, 3, 12-13.) Tällöin käsitteet edustavat niitä asioita sosiaalisissa ja poliittisissa ympäristöissään, joita niiden tietyssä ajassa ja paikassa halutaan edustavan. Ne kuvaavat vallan ja kielellä rakentuneen todellisuuden suhdetta sekä ylläpitävät valtaa omaavien intressejä. 11 2.2.3. Kielellinen rakentaminen Berger ja Luckmann korostavat kielen kautta tapahtuvaa sosiaalista rakentumista ja sosialisaatiota. Kieli rakentaa maailmaa. Ihmisten välisessä kommunikaatiossa asiat saavat erilaisia merkityksiä, joihin viitataan eri merkein kielellä. Kommunikaatiolla pystytään siirtämään merkityksiä ja kokemuksia. Näin subjektiivisia kokemuksia pystytään tekemään ymmärrettäviksi ja siirtämään osaksi yhteisen objektiivisen ympäristön rakentumista. Samalla kieli rakentaa ihmisen omaa yksilöllisyyttä, kun muut ihmiset tuottavat siihen sisältöä kommunikaatiossa. Tämän kielellisen rakentumisen vaatimuksena on yhteinen kieli, joka perustuu kommunikaatiossa tuotettuun yhteiseen tietopohjaan. Kielellisen kanssakäymisen kautta tapahtuvan sosiaalisen rakentumisen perustana on näin ollen eräänlainen tiedon varasto, joka sisältää käyttäytymisen ja kommunikaation malleja. (Berger & Luckmann 1966, 49-57.) Bergerin ja Luckmannin sosiaalisen konstruktivismin ja kielellisen todellisuuden tuottamisen ajatuksissa huomio kiinnittyy subjektiivisen ja objektiivisen maailman erottamiseen. Tällöin maailman rakentuminen tapahtuu kahdella tasolla: kielen kautta välittyvä sosiaalinen todellisuus antaa rakennusaineet yksilöllisen identiteetin muodostukseen ja samalla yksilö muuttaa yhteisöllistä tietovarastoa tuottamalla siihen kommunikatiivisessa kanssakäymisessä uutta sisältöä. Habermas korostaa yhteisöjen ja yhteiskuntien tutkimisessa kommunikaatioteorioiden merkitystä. Ihmisten toiminnan tutkimisessa huomio kiinnittyy puheessa tapahtuvaan intersubjektiiviseen kanssakäymiseen. Habermas huomioi passiiviseen havainnointiin perustuvan tieteen ylittämisen ja korostaa osallistuvaa tiedettä. Habermas korostaa oman subjektiviteetin näkemistä osana intersubjektiivista maailman rakentumista. 11 Tämä tutkielma keskittyy turvallisuuden käsitteeseen. Turvallisuuden rakentumista käsittelevässä luvussa tutkielma korostaa juuri edellä esitetyn tavoin turvallisuuden monimuotoisuutta. Lähtökohtana on turvallisuuden ajatuksen jatkuva muutos. 16

Yhteisöllinen järjestys syntyy ihmisten välisessä puheessa, josta osa institutionalisoituu yhteiseksi tietopohjaksi. (Habermas 1974, 10-13, 255.) Habermasin ajatukset kommunikatiivisen yhteisön rakentumisesta mukailevat pitkälti Bergerin ja Luckmannin ajatuksia. Teorioilla on myös eroja, mutta niiden esitteleminen ei ole tutkielman kannalta tarkoituksenmukaista, sillä tutkielma korostaa todellisuuden rakentumista yhtenä maailmaa selittävänä ajatuksena, eikä etsi totuutta maailman rakentumisesta. Tällöin molempien teorioiden anti tutkielmalle on niistä valittujen korostusten käyttämistä. Lisäksi ajatuksena on, että yhden teorian valitseminen maailman rakentumisen selittäjäksi ylläpitää maailman jakoa selittäjiin ja selitettäviin. Teoria on aina yhden yhteisöllisen todellisuuden totuutta maailmasta. Tutkielma esittelee teoriat rinnakkain huomioiden niiden erot ja korostaen niiden yhtäläisyyksiä. Habermasin ottamisella mukaan työn teoreettiseen kehykseen tutkielma korostaa kielellisen rakentumisen merkitystä, mikä yhdistää tutkielman teoreettisen näkemyksen tutkielman metodologiseen lähtökohtaan. 12 Habermasin teorian lähtökohtana on ideaali kommunikatiivinen yhteisö, jossa tietäminen ja kielen ymmärtäminen perustuvat oletukseen rationaalisesta toiminnasta. Tieto ja rationaliteetti ovat tiiviissä suhteessa toisiinsa, ja tiedon uskottavuus riippuu sen sisällön rationaalisuudesta: tiedon totuusperä ja tehokkuus ovat suoraan johdettavissa sen järkiperäisyydestä. Habermas korostaa lisäksi rationalismin ajatuksen rakentumista yhteisöissä, jolloin kyseessä on kulttuureissa syntynyt rationalismi, joka syntyy erilaiseksi erilaisissa tiedon rakentumisen ympäristöissä. (Habermas 1984, 2-8, 17.) Näin ollen vaatimus järkiperäisyydestä on eräänlainen ohjenuora, jonka ansiosta ihmisten välinen puhuminen ja ymmärtäminen ovat mahdollisia yhteisöissä. Rationalismin esioletus voidaan liittää yksilöistä yhteisöjen väliseen toimintaan, jolloin rationalismi on yhteisöllisen maailman rakentaja ja intersubjektiivisuuden tuottaja. Habermas korostaa yhteisöllisen maailman jatkuvaa muutosta 13 (Habermas 1984, 44-58.) Yhteisöllisyyden rakentuminen tapahtuu tietyn rationaalisesti määrittyvän kielen rajoissa. Tätä kielellisesti rakentunutta näkemystä maailmasta Habermas kutsuu 12 Tutkielman metodi perustuu puheaktiin ja korostaa Habermasin teorian tavoin todellisuuden määrittymistä kielen kautta. 13 Habermas tuo vahvasti esiin uskonsa muutokseen ja paikoin jopa dekonstruktion mahdollisuuteen. Tässä hänen ajatuksensa poikkeavat Bergerin ja Luckmannin lähtökohdista ja vastaavat sosiaalista konstruktivismia paremmin tämän tutkimuksen perusteita 17

elämismaailmaksi. 14 Kyseessä on toimijoiden rakentama kommunikatiivinen todellisuus, joka luo intersubjektiivisen kanssakäymisen sääntöjä. Tästä seura, että yhteisöllinen todellisuus määrittää omaa rakentumistaan säädellessään toimijoidensa käyttäytymistä. (Emt, 70-72.) Elämismaailma on kulttuurissa syntynyttä perintöä, joka mahdollistaa kommunikatiivisen toiminnan ja yhteisön rakentumisen. Habermasin järkiperäisyyttä korostavan lähtökohdan heikkoutena on hänen oletuksensa järjen ja tieteen ylittämättömyydestä. Habermas liittää kaiken yhteiskunnallisen kritiikkiinsä rationaaliseen kommunikatiiviseen yhteisöön, jossa rakentuminen tapahtuu rationaalisesti toimivalla kielellä. (Bronner 1994, 284, 290-291.) Habermasin kielellisen yhteisön rakentuminen vastaa ideaalia yhteisöä, ja hänen teoriaansa tulee suhtautua huomioiden sen rajallisuus. Habermasin teoria rajoittuu järkiperäisyyden ajatukseen, jolloin hänen tarkastelunsa kohteena on rationaalisesti toimiva maailma. Tästä huolimatta Habermasin teoria sopii tutkielman teoreettiseen viitekehykseen, sillä tarkoituksena on, kuten todettua, esittää todellisuuden rakentuminen yhtenä maailmaa selittävänä ajatuksena. Habermasin teoria sopii tutkielman ontologiseen lähtökohtaan maailman sosiaalisesta kielellisestä rakentumisesta. Habermasin valitsema kommunikaation ja rationalismin yhdistäminen liittyy ajatukseen rakentaa ymmärrystä puheessa. Habermas analysoi kommunikaation onnistumista siinä valossa, kuinka sillä pystytään tuottamaan yhteisöllistä ymmärrystä. Kysymys on kommunikaation toimijan ja tämän sosiaalisen ympäristön välisestä suhteesta, jossa yhteisöllinen ymmärrys rakentuu rationaalisesti. (Habermas 1984, 75-76.) Ymmärryksen saavuttamisen taustalla on joukko pätevyyskriteerejä, joiden on toteuduttava rationaalisen kommunikaation onnistumiseksi. Tällaisia kriteerejä ovat: esitetyn asian totuudenmukaisuus, asian perustuminen normatiiviseen oikeuteen sekä toimijoiden subjektiivinen totuudenmukaisuus. (Emt, 99.) Ymmärryksen saavuttaminen kommunikaatiossa tapahtuu neuvottelemalla yhteinen näkemys asioista. Lähtökohta on, että toimijat tekevät omia intressejään ymmärrettäviksi kielen avulla. 14 Habermasin käyttämä saksan kielinen termi on Lebenswelt, joka on englanniksi käännetty sanalla lifeworld. 18

Taustalla on oletus yhteisestä tietopohjasta, totuudesta ja kulttuurista; tavoitteena on yhteisen, yhteisöllisen ymmärryksen rakentaminen. 15 (Emt, 95, 99-101.) Habermasin kommunikatiivisen teorian perustavana ajatuksena on yhteisön tarve saavuttaa yhteistä ymmärrystä. Kielelliset yhteisöt eroavat toisistaan sisällöiltään, mutta niitä yhdistää tarve kommunikaatioon. Näin kommunikaatiossa rakentuva ymmärrys on universaali yhteisöllinen pyrkimys, jonka tarkoituksena on yhteisen tietopohjan ja kulttuurin luominen. Tämän yhteisen todellisuuden rakentuminen on sisällöltään ja tätä kautta normeiltaan jossain määrin vaihtelevaa eri yhteisöllisissä ympäristöissä eri aikoina. (Habermas 1984, 274-287.) Kyseessä onkin universaali pyrkimys, joka saa erilaisia yhteisöllisiä variaatioita. Universaali pyrkimys kommunikaatiossa rakennettavaan ymmärrykseen tapahtuu yhteisön ja elämismaailman sisältämillä rakennusaineilla. Tällöin sosiaalinen todellisuus ja kulttuurinen maailma tuottavat itse omaa sisältöään kommunikaatiossa. Intersubjektiivisessa kanssakäymisessä toimijoiden kilpailevat intressit rakentavat ymmärrystä kaikkialla. Tämä yhteinen ymmärrys tuottaa yhteisöllisen elämismaailman sisällön. (Habermas 1984, 398.) Näin Habermasin kommunikatiivisen yhteisön ja yhteisöllisen todellisuuden rakentumiset muistuttavat Bergerin ja Luckmannin teoriaa sosialisaatiosta. Molemmat teoriat korostavat sosiaalisessa kanssakäymisessä rakentunutta yhteisön tietovarastoa. Yhteisöissä rakentunut ja vaikuttava kieli tuottaa yhteisön rakennusaineet. Habermas tarkastelee kieltä symbolijärjestelminä, joiden yhdistelmät saavat erilaisia merkityksiä eri aikoina ja eri paikoissa. Kielelliset symbolit ovat yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden perustana sekä jatkuvan muutoksen kohteina. (Habermas 1987, 23-25.) Ihmiset rakentavat yhteisöllistä ymmärrystä kielellä, mikä on mahdollista vain jos kielen käyttäminen tapahtuu tiettyjen sääntöjen mukaan. Kommunikaation osapuolten on esitettävä oma yksilöllinen todellisuutensa ymmärrettävästi toisille ihmisille. Tällöin 15 Habermasin kommunikatiivinen teoria perustuu oletukseen ideaalista puhetilanteesta, jossa osapuolten oletetaan olevan tasapuolisia tuottamaan sisältöä yhteisessä todellisuudessa. On tarpeen kyseenalaistaa ideaalin puheen tapahtuminen todellisessa puhetilanteissa. Tällöin voidaan kyseenalaistaa myös koko Habermasin kommunikatiivisen yhteisön teoria. Perustaessaan ajatuksensa ideaalin kielellä rakentamiseen Habermas on ottanut lähtökohdakseen ideaalisti rakentuneen yhteisön, joka ei ole verrattavissa todelliseen yhteisöjen toimintaan. (Bubner 1982, 48-49, 53.) Habermasin teorian esittelyssä tutkielma kiinnittää huomion kommunikatiivisen rakentumisen mahdollisuuteen, ei sen täydellisyyteen tai totuuteen. 19

kyseessä ovat kommunikaation luotettavuustakuut, jotka liittävät puheen totuuteen. Yhteisöllinen kommunikatiivinen todellisuus sisältää puheen luotettavuuden kriteerit, joita ihmisten on osattava käyttää oikein, jotta puhe on ymmärrettävää. Tämä merkitsee, että yksilöllinen todellisuus on kyettävä liittämään oikealla tavoin ympäröivään objektiiviseen todellisuuteen. (Emt, 27-28.) Lisäksi yhteisöllinen todellisuus sisältää malleja, jotka tarjoavat erilaisia käyttäytymisen ja toiminnan rooleja yksilöille. Nämä mallit on legitimoitu yhteisöissä. (Emt, 33.) Näin Habermasin ajatukset legitimoidusta yhteisöllisestä todellisuudesta muistuttavat jälleen Bergerin ja Luckmannin teoriaa. Tämän tutkielman kannalta merkityksellistä on Habermasin teorian rakentuminen kielen symbolien määrittämissä järjestelmissä. Kommunikatiivinen yhteisö rakentuu ja muuttuu kielellisten toimijoiden välisessä kanssakäymisessä. Kommunikaatio rakentaa ymmärrystä, luo perustan toiminnan säätelyyn, antaa pohjan yksilöiden sosialisaatioon ja toimii yhteisön kulttuurisen tiedon varastona. (Habermas 1987, 63, 139.) Kielellisen toiminnan rakentuminen ja tämän onnistuminen perustuvat puheeseen osallistuvien yksilöiden toimintaan. Kommunikaatiossa ihmiset jakavat yhdessä tilanteen, jossa heidän on kyettävä yhdistämään yhteisöissä rakentunut subjektiivinen maailmansa yhteisön normatiiviseen objektiiviseen maailmaan. Kanssakäyminen merkitsee kykyä toimia yhteisen tietopohjan sääntöjen mukaan. Kysymys on tilanteisiin sopeutumisesta ja erilaisten roolien valitsemisista. Näin kielellinen yhteisö tarjoaa erilaisia käyttäytymismalleja toimijoille, joiden valitsemista rooleista rakentuu sekä heidän oma identiteettinsä että yhteisöllinen todellisuus. (Emt, 90-100.) Habermasin kommunikatiivisen yhteisön teoriaa voidaan näin pitää yksilökeskeisenä sen korostaessa puheeseen osallistuvien toimijoiden asemaa kommunikaation mahdollistajina ja tätä kautta maailman rakentajina. Habermas jakaa kommunikatiivisen maailman objektiiviseen, sosiaaliseen ja subjektiiviseen. Näistä objektiivinen maailma rakentuu universaalin totuuden ympäristössä, sosiaalinen maailma puolestaan muodostuu tietyn yhteisön legitimoiduissa suhteissa ja subjektiivinen maailma on yhden puhujan todellisuutta. Kommunikaatiossa liikutaan näissä kaikissa maailmoissa, ja erilaiset tilanteet määrittävät missä määrin vuorovaikutusta tapahtuu eri maailmojen välillä. Tällöin toimijan oma tietovarasto antaa ohjeet toiminnalle. Habermasin kolme maailmaa rakentavat toimijoiden elämismaailman, jonka sisällä kommunikatiivinen toiminta 20

tapahtuu. Ainoastaan tässä ympäristössä puhujan ja kuulijan kommunikaatio on mahdollista. 16 (Habermas 1987, 120-126.) Näin Habermas korostaa elämismaailman rakentumista tietyssä kielellisessä yhteisössä. Kyseessä ovat kielellisissä ympäristöissä syntyneet yhteisöt, joissa toimijat saavat erilaisia rooleja. Elämismaailma tuottaa yksilöille legitiimisti säänneltyä yhteisön jäsenyyttä ja erilaisia velvoitteita. (Emt, 133-141.) Elämismaailmaa laajempaa kielellistä ympäristöä Habermas kutsuu systeemiksi, jonka alajärjestelmä elämismaailma on. Systeemi on monimutkainen järjestelmä, joka elämismaailman tavoin rakentaa kommunikatiivista yhteisöä. Systeemit ovat institutionalisoituneet elämismaailman yhteiseen tietopohjaan. Elämismaailma on osa systeemiä ja saa sisältönsä systeemistä. Näin elämismaailman todellisuus rakentuu myös sitä itseään laajemmasta ympäristöstä. (Habermas 1987, 153-163.) 17 Tällöin elämismaailman yhteinen tietopohja ja todellisuus saavat rakennusaineita paitsi sen jäseninä olevien yksilöiden kommunikaatiosta, myös sitä suurempien järjestelmien toiminnasta. Habermas liittää teoriaansa universalismin mahdollisuuden ja pyrkii identifioimaan ja tuottamaan universaalin ymmärtämisen edellytyksiä. Habermasin ajatuksena on ymmärryksen ja yhteisen tietopohjan rakentuminen universaalissa kommunikaatiossa. (Habermas 1979, 1-3.) Universaali kommunikaatio pitää sisällään ajatuksen todellisuuden jakautumisesta sisäiseen, ulkoiseen ja normatiiviseen todellisuuteen. Sisäinen todellisuus rakentuu puhujan omissa intresseissä, normatiivinen puolestaan rakentaa legitimoituja ihmisten välisiä suhteita ja ulkoinen todellisuus on universaalin yhteisön todellisuutta. (Emt, 28, 67.) Näin Habermas uskoo, että kommunikatiivinen teoria rakentaa universaalia totuutta. Universaali todellisuus on olemassa yhteisöllisen rinnalla. Habermas korostaa myös rekonstruktiota, jolla hän tarkoittaa teorioiden muutosta. Rekonstruktio liittyy sekä yksilön tasolla puheeseen että yhteisön tasolla 16 Habermasin teorian lähtökohtana näyttää olevan kaikkien kommunikaatioon osallistuvien tasapuolinen ja yhtäläinen osallistuminen yhteisen todellisuuden rakentumiseen. Tällöin hän ei kyseenalaista vallan vaikutusta puheella rakentamisessa. Habermas korostaa ainoastaan ymmärryksen saavuttamista ja olettaa, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus ja mielenkiinto tässä prosessissa. (Bronner 1994, 284, 300.) 17 Habermas ei tarkentavasti määrittele elämismaailman ja systeemien ympäristöjä. Hänen teoriansa keskittyy maailman rakentumisen tasojen ontologiseen selittämiseen, ja hän jättää vähälle huomiolle tasojen liitekohdat todellisessa maailmassa. (Bronner 1994, 304-305.) 21