MUNKAN FILOSOFIAN ENSIMMÄISEN KURSSIN OHEISMATERIAALI 1 Tämä monistenippu on tarkoitettu etupäässä Munkkiniemen yhteiskoulun lukion filosofian ensimmäisen kurssin opiskelijoiden avuksi kurssikokeeseen. Tämän materiaalin lisäksi kurssikoetta varten on tärkeä opiskella myös tunneilla käsitellyt asiat sekä pitää mieli avoimena ja luovana. Muistakaa kurssin motto: OMAN FILOSOFISEN APPARAATTINI KEHITTÄMINEN JA HUOLTAMINEN. Monisteiden teksti perustuu osin FM Otto Lapin teksteihin ja osin FM Ari Anteroisen teksteihin. Historian suuria filosofeja Sokrates? Sokrateen dialektinen filosofia Platon? Platonin teokset? Platonin ideaoppi? Klassinen tiedon määritelmä? Anamnesis-teoria Aristoteles? Aristoteleen teokset? Aristoteleen metafysiikka? Aristoteleen etiikka? Aristoteleen logiikka Descartes? Descartesin elämä ja teokset? Descartesin epäilyn metodi? Kartesiolainen dualismi Locke? Locken teokset? Tabula rasa Sanaselityksinä tekstin lopussa: -argumentti -empirismi -metafysiikka -rationalismi S o k r a t e s? Ateenalainen filosofi antiikin Kreikassa; n.469ekr. - 399eKr.? Platonin opettaja. Aloitti "sokraattisen" perinteen, jota voidaan pitää nykyisenkaltaisen länsimaisen filosofian lähtökohtana. Sokrates eli koko elämänsä Ateenassa keskustellen vastaantulijoiden kanssa pyytäen näitä selittämään, mitä he käyttämillään eri käsitteillä tarkoittivat. Hän vaati myös tarkastelemaan kriittisesti erilaisia määritelmiä ja niiden loogisia seurauksia.? Ei tutkinut luontoa kuten Aristoteles, eikä matkustellut välimerellä tutustuen vieraisiin kulttuureihin ja vieraiden kaupunkien filosofisiin koulukuntiin kuten Platon.
2? Esisokraattisista luonnonfilosofeista poiketen Sokrates ei pyrkinyt luomaan filosofista teoriaa maailmanjärjestyksestä, kosmoksesta, yrittämällä selvittää mistä "alkuaineista" maailmankaikkeus koostuu, tai millaisia muutoksen lakeja se noudattaa.? Kohdisti sen sijaan huomionsa kieleen ja sanojen merkityksiin: pyrki löytämään sellaisten (arkipäiväisempien) asioiden kuten "tieto", "urheus" tai "viisaus" määritelmät, joiden avulla voitaisiin selittää mitä nämä asiat oikeasti ovat. Tarkasteli filosofisesti sitä miten sanoja käytetään, ja miten asioista ajatellaan. Sokrateen elämä Sanotaan, että Sokrates oli kaikista filosofeista viisain - ei sen tähden miten paljon hän tiesi, vaan sen takia että hän ymmärsi miten vähän hän oikeastaan tiesi. Historiallisesta Sokrtateesta tiedetään melko vähän; pääosin tiedot Sokrateen elämästä ja ajatuksista ovat peräisin hänen oppilaansa Platonin filosofista dialogeista, joissa Sokrates esiintyy henkilöhahmoa. Tällöin on kuitenkin välillä vaikea tietää milloin Platon kuvaa Sokrateen omia ajatuksia ja milloin hän vain käyttää Sokrateen hahmoa omien teorioidensa esittämiseen. Lisäksi "marttyyri" -kuoleman kohdanneesta Sokrateesta dialogeissa piirretty kuva on melko varmasti Platonin propagandasyiden ja homoeroottisidealistisen näkökulman värittämä. Sokrates eli Ateenassa 400-luvulle ekr. keskustellen filosofiasta aikansa oppineiden, kannattajiensa tai kenen tahansa vastaantulijan kanssa. Hän ei opettanut filosofiaa maksusta, ja arvosteli aikansa sofisteja siitä, että nämä mieluummin ottivat maksua siitä että opettivat ihmiset voittamaan väittelyitä ja vakuuttamaan kuulijakuntansa kulloinkin puolustamansa kannan paikkansa pitävyydestä. Sen sijaan Sokrates korosti, että filosofiassa oli pyyteettömästi tavoiteltava totuutta ja henkistä kasvua, vaikka se olisikin ollut omien etujen kannalta epäedullista. (Sokrateen/Platonin näkemysten perua onkin, että sanalla "sofismi" on vielä nykyäänkin vähättelevä sivumerkitys, ja sitä pidetään "filosofian" - viisauden rakastamisen - vastakohtana). Sokrates tuomittiin 399 ekr. kuolemaan "nuorison turmelemisesta" sekä outojen vieraiden jumalten suosimisesta ja kaupungin omien jumalien väheksymisestä. (Taustalla olivat myös kyseisen ajan poliittiset taistelut: Vastavallankumoukselliset demokraatit pitivät Sokratesta demokratian vastustajana, koska hän oli ollut demokraattien vihaamien Kritiaan ja Alkibiadeen ystävä ja opettaja.) Sokrateen puolustuspuhe Ateenan kansalaisille (tai ainakin jonkinlainen versio siitä) esitetään Platonin Apologiadialogissa; hänelle vaadittiin kuolemanrangaistusta, mutta Sokrates sanoi ettei tyrannia ja uhkailu voisi mitenkään saada häntä lopettamaan filosofointia ja hyvän olemuksen tavoittelua. Sen sijaan Sokrates korosti olevansa niin suuri hyväntekijä, että myrkkymaljan sijaan hänelle tulisi tarjota suuri juhla-ateria. Faidonissa kuvataan Sokrateen viimeisiä päiviä vankeudessa ja hänen kuolemansa. Kritonissa kerrotaan miten Sokrateen ystävät laativat hänelle pakosuunnitelman, mutta Sokrates kieltäytyi pakenemasta oikeuden langettamaa rangaistusta. Ratkaisuaan hän perusteli seuraavasti: Kuka tahansa on vapaa muuttamaan pois Ateenasta, jos katsoo sen yhteiskuntajärjestyksen olevan epähyväksyttävä, mutta se joka päättää asua Ateenassa ja nauttia sen tarjoamista eduista ja mahdollisuuksista asettaa itsensä myös Ateenan tuomiovallan alle, eikä hänellä ole mitään asiaa käydä tuota valtaa kyseenalaistamaan vain silloin kun se hänelle sattuu sopimaan. (Tällä Sokrates tarkoitti tuomion olevan demokraattinen silloinkin, kun perustuu syyttäjän vääristelemään kuvaan ja tuomitsijoiden sivistymättömyyteen.) Kun tuomioon täytäntöönpanon päivä tuli, Sokrates joi tyhjäksi hänelle valmistetun myrkkymaljan ja kuoli. Sokrateen filosofia Ennen Sokratesta ja Platonia kreikkalaiset (esisokraatikot) olivat filosofiassaan pohtineet sellaisia kysymyksiä, kuten mistä maailmankaikkeus koostuu, millaista tietoa meillä siitä on ja miten tämä tieto tulisi loogisesti järjestellä. Sokrates ja erityisesti Platon käänsivät filosofisen tarkastelun polttopisteen luonnosta ja sitä koskevasta tiedosta kohti "ylemmän tarkastelutason" kysymyksiä luontoa tarkastelevasta järjestä ja itse tiedon käsitteestä (kuten: mitä ylipäätään on tieto, miten sitä voidaan saavuttaa, ja millaiset tiedonhankintakeinot ovat järkiperäisiä). Sokrates oli lisäksi erityisen kiinnostunut etiikasta ja hyvettä koskevasta tiedosta: siitä millainen on hyvä elämä, mikä on oikein ja miten voidaan saada selville se millainen elämä on ihmiselle parasta. Sokrates piti itseään "ajatusten kätilönä". Hän ei opettanut mitään yhtä oppijärjestelmää tai yrittänyt voittaa kannattajia filosofialleen yksityiskohtaisia ja pikkutarkkoja teorioita esittelemällä, vaan kyselemällä keskustelukumppaniltaan tarkkoja ja johdattelevia kysymyksiä niin, että usein keskustelukumppani itse tulee
rakentaneeksi sen teorian tai määritelmäehdotuksen, jota keskustelussa tavoitellaan. Mutta yhtä usein mitään lopullista vastausta tutkimusongelmaan ei onnistuta löytämään, ja Sokrateen kyseleminen ja määritelmien ja tarkennusten perääminen johtaa vain siihen, että vastustaja joutuu huomaamaan, ettei hänen aikaisemmin kannattama näkökantansa ollutkaan kestävä, vaan sisältää pahoja puutteellisuuksia tai johtaa väistämättä mielettömiin seurauksiin. Sokrates piti tätä syvään juurtuneiden väärien käsitysten kitkemistä tärkeänä toimenpiteenä ajattelevan mielen muokkaamisessa ja jalostamisessa. Tosin ymmärrettävästikään kaikki Sokrateen käsitteellisiin pihteihin joutuneet eivät osanneet olla yhtä kiitollisia kuin Sokrates omien käsityskykyjensä rajojen löytämisestä. Lopputuloksena saattoikin yllättäen olla keskustelukumppanin vihastuminen ja fanaattinen pitäytyminen omiin - jo vääriksi osoittautuneisiin mielipiteisiin. Tätä Sokrateen vuorovaikutteisen kyselemisen ja yhteistyönä tapahtuvaa totuuden hakemista, "sokraattista menetelmää" kutsutaan joskus dialektiikaksi. Dialektiikka ja "ajatusten taimien" istuttaminen oli Sokrateen mukaan todellista filosofiaa ei niinkään teorioiden laatiminen tai filosofisten teosten kirjoittaminen. Sokrateen mielestä kirjalliset tuotokset voivat olla hyödyllistä ajankulua ja muistin apuvälineitä, mutta ne eivät voi puhutella kutakin kuulijaa tämän kiinnostuksen ja käsityskyvyn mukaan, vaan toistavat aina samat sanat kaikille, eivätkä voi puolustaa sanomaansa vastaväitteitä tai virhetulkintoja vastaan: 3 "SOKRATES: [S]e joka jotakin kirjoitettuaan luulee jättäneensä jälkeensä jotakin taidokasta, samaten kuin se joka sitä lukiessaan luulee lukevansa jotakin mikä on selvää ja ehdotonta, ovat sinisilmäisiä. [ ] Kirjoitetussa tekstissä on nimittäin suuri virhe, samantapainen muuten kuin maalauksessa. Senkin luomukset ovat ikään kuin eläviä; mutta jos niille esittää kysymyksen, on vastauksena juhlallinen hiljaisuus. Sama koskee kirjoituksia: ne puhuvat ikään kuin olisivat järjellisiä olentoja, mutta jos niiltä kysyy mitä ne sanoillaan tarkoittavat, ne vain toistavat yhtä ja samaa. Kun puhe on kerran kirjoitettu, se kiertää kaikkialle ja tavoittaa sekä sellaisia jotka sen ymmärtävät että sellaisia jjoille sitä ei ole tarkoitettu, eikä se itse ymmärrä kenelle sen pitäisi kohdistaa sanansa ja kenelle ei." (Platon: Faidros 275c-e. Suom. Pentti Saarikoski) "[L]uulisin että tämä harrastus tuottaa vielä paremman tuloksen, silloin kun puhuja dialektisella taidolla istuttaa ja sopivaan sieluun kylvää tietoon perustuvia opetuksia jotka pystyvät auttamaan sekä itseään että istuttajaa, jotka eivät ole hedelmättömiä vaan sisältävät siemenen josta taas vuorostaan nousee uusia ajatuksia taimelle muissa sieluissa. Näin opetuksen siemen pysyy ikuisesti elossa ja tekee kylväjästä niin onnellisen kuin ihminen vain voi olla." (Platon: Faidros 276e-277a. Suom. Pentti Saarikoski) Tarinan mukaan Delfoin oraakkeli oli aikanaan sanonut Sokrateelle, nuorelle ja lupaavalle filosofinalulle, tämän olevan kaikista miehistä viisain. Vaatimattomuuttaan Sokrates ei voinut tätä uskoa ja päätti todistaa itselleen oraakkelin olleen väärässä hakeutumalla aikansa viisaiden ja oppineiden pariin, mutta joutui huomaamaan että nämä viisaat ja oppineet kuvittelivat usein tietävänsä paljon sellaisia asioita joiden uskomiseen heillä ei ollut mitään kunnollisia perusteita. Sokrates sai monesti huomata, miten heidän ajatusrakennelmansa murenivat korttitalon lailla Sokrateen visaisten kysymysten alla. Loppujen lopuksi Sokrates joutui toteamaan oraakkelin olleen oikeassa: Sokrates todella oli kaikista viisaista viisain, mutta ei sen takia miten paljon hän tiesi, vaan sen takia miten vähän hän ymmärsi tietävänsä. Sokrateen filosofia ei käsitellyt todellisuuden rakenneosasia (kuten atomeja tai alkuaineita), eikä luonnonjärjestyksen eri järjestymisperiaatteiden tai eri luonnonilmiöiden luokittelua. Hänen käsitteelliset tutkimuksensa ja pohdintansa eivät tähdänneet kosmologisiin teorioihin, vaan sielunelämän jalostamiseen. Sokrateelle filosofia oli ennen kaikkea vuoropuhelua, ja tämän vuoropuhelun käyminen tähtäsi ennen kaikkea filosofisten taitojen omaksumiseen. Näiden taitojen avulla oli sitten helpompi päätyä oikean tiedon ja totuuden saavuttamiseen. Teoriat ja filosofiset kirjoitukset olivat vain apuväline tämän korkeamman, inhimillisen (tai jopa jumalallisen) pyrkimyksen toteuttamiseen, Sokrates ei itse kirjoittanutkaan mitään, vaan hänen ajatuksensa ovat välittyneet jälkipolville hänen seuraajiensa muistiinpanoista.
Sokrateen dialektinen menetelmä 4 Platonin dialogeissa esiintyvät "dialektiset" eli keskusteluopilliset menetelmät voidaan karkeasti jakaa kolmeen tyyppiin: kyselyt, argumentit ja myytit. Kyselyssä (kreikaksi elenkhos, kumoaminen) Sokrates pyytää keskustelukumppaniaan määrittelemään tai lyhyesti luonnehtimaan puheena olevan käsitteen - esimerkiksi mitä hänen mielestään esimerkiksi on "tieto", "urheus" tai "rakkaus"? Tämän jälkeen Sokrates jatkaa joko kysymällä tarkentavia jatkokysymyksiä tai "viattomasti" tiedustelemalla, minkälaisia johtopäätöksiä annetusta määritelmästä keskustelukumppanin mukaan seuraa. Näin Sokrates pyrkii osoittamaan, miten annettu määritelmä itse asiassa saattaakin kuvata jotain muuta kuin mistä oli puhe, tai se on ristiriidassa yleisesti hyväksyttyjen tosiasioiden tai vastustajan hyväksymien taustaoletusten kanssa. Tämän jälkeen Sokrates saattaa esittää oman määritelmäehdotelmansa, tai argumentin jonkin vaihtoehtoisen näkökulman puolesta. Muussa tapauksessa keskustelu päättyy epätietoisuuden tilaan (aporia). Argumentissa pyritään Sokrateen/Platonin omiin filosofisiin ja metafyysisiin perusolettamuksiin nojaten osoittamaan oikeaksi jokin teoria tai johtopäätös osoittamalla että puolustettu näkökanta seuraa loogisesti premisseiksi hyväksytyistä lähtöoletuksista. Huomaa, että dialogisen päättelyn ei aina tarvitse olla deduktiivisesti sitovaa. Deduktiivinen päättely on päättelyä, jossa jokin väite joka halutaan todistaa (johtopäätös) päätellään loogisesti sitovien päättelyaskelten kautta tietyistä lähtöoletuksista (premisseistä). Premissit voivat olla joko yleisesti hyväksyttyjä/itsestään selviä tai vain hypoteettisesti totena pidettyjä. Oleellista loogisessa sitovuudessa (deduktiivisessa pätevyydessä) on, että jos sitoudutaan premissien totuuteen, niin on pakko hyväksyä myös johtopäätöksen olevan tosi, koska sikäli mikäli päätelmä on deduktiivisesti pätevä, ei voi olla niin että premissit olisivat tosia mutta johtopäätös epätosi. Tämän takia deduktiivista päättelyä sanotaan "totuuden säilyttäväksi". Siis deduktiivisen päättelyn avulla voidaan tosista premisseistä johtaa pelkästään tosia johtopäätöksiä. Myytit ovat kuviteltuja kertomuksia tai metaforia esim. maailman synnystä tai sielunvaelluksesta, joita tuskin kaikkia on tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi. Tarkoituksena on "valaista" filosofisia näkemyksiä silloin kun pelkkä kuvailu ei riitä tai kun käsitellään sellaisia kysymyksiä joissa täsmällinen määrittely ja niistä johdetut loogiset perustelut ovat tyylikeinona sopimaton. Määritelmä Määritelmän tarkoitus on selittää tai täsmällisesti esittää jonkin käsitteen tai idean (sen mitä määrittellään) merkitys. Klassisen määritelmien teorian mukaan, määritelmän on annettava välttämättömät ja riittävät ehdot sille, että jokin olio kuuluu määriteltävän käsitteen alaan eli ekstensioon. Toisin sanoen määritelmän on ilmaistava ehdot, jotka ovat siinä erityisessä mielessä välttämättömät, että mikään olio joka ei niitä täytä ei myöskään voi kuulua määriteltävän käsitteen sovellusalaan eli ekstensioon. Lisäksi määritelmän ehdot on oltava siinä mielessä riittävät, että jokainen olio, joka ehdot toteuttaa, kuuluu suoraan tämän perusteella käsitteen alaan eli ekstensioon. Esimerkiksi Aristoteles määritteli "ihmisen" siten, että ihminen = df rationaalinen eläin. Ihmisen määrittelevät piirteet Aristoteleen teoriassa olivat siis rationaalisuus ja eläimellisyys. Mikään rationaalinen olio, joka ei ole eläin, ei ole ihminen (esim. robotti tai enkeli). - Siis olla eläin on välttämätön ehto ihmisyydelle. Kuitenkaan kaikki eläimet eivät ole ihmisiä, sillä kaikki eläimet eivät ole rationaalisia. Olla eläin ei siis ole itsessään riittävä ehto ihmisyydelle, eläimen on oltava rationaalinen. Rationaalisuus ja eläimellisyys ovat siis molemmat välttämättömiä, mutta eivät erikseen riittäviä. Siksi kumpikaan ominaisuus yksinään ei riitä määrittelemään ihmistä. Yhdessä ne kuitenkin Aristoteleen mukaan riittävät määrittelemään "ihmisen" SIIS: jos jokin olento täyttää yhtä aikaa molemmat ihmisyyden välttämättömistä ehdoista, on tämä itsessään riittävä peruste luokitella olento ihmiseksi. Aristoteleen määritelmästä tosin seuraa, että jos jokin muissa suhteissa hyvin vähän ihmistä muistuttava ja ihmiselle hyvin kaukaista sukua oleva eläin olisi rationaalinen, olisi myös se "ihminen" siinä mielessä kuin Aristoteles käsitteen määrittelee. Kyseessä ei siis selvästikään ole evoluutioteorian mukainen ihmislajin määritelmä, mikä onkin luonnollista, koska Darwin kehitti evoluutioteoriansa vasta yli 2000 vuotta Aristoteleen kuoleman jälkeen. Samalle
sanalle voidaan kuitenkin tarpeen mukaan ja eri teorioissa antaa erilaisia määritelmiä - esimerkiksi Aristoteleen määritelmä voidaan kuitenkin ajatella sovellettavan jossain moraalifilosofisessa (ei biologisessa) teoriassa, joka tällöin vaatisi meidät antamaan olioille samat "ihmisarvot", ja soveltamaan niihin samoja moraalilakeja kuin itseemme, jos ne olisivat rationaalisia eläimiä - riippumatta siitä ovatko ne biologisesti ihmisiä vai eivät. Ei siis voida suoraan sanoa, että Aristoteleen ihmisen määritelmä olisi epätosi - se on vain epäyhteensopiva ihmisen biologisen lajimääritelmän kanssa. 5 P l a t o n? Ateenalainen filosofi antiikin Kreikassa; n.428ekr. - 347eKr.? Sokrateen oppilas, Aristoteleen opettaja. Näiden kolmen ajattelijan voidaan katsoa "perustaneen" länsimaisen filosofian siinä muodossa kuin sen nykyään tunnemme.? Pääosin dialogimuotoon laadituissa kirjoituksissa tarkastellaan laaja-alaisesti filosofian peruskysymyksistä, mm. tieto-oppia, etiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa.? Tunnetaan erityisesti ideaopistaan jonka mukaan todellisuus koostuu ensisijaisesti "ideoista", asioiden yleisistä hahmoista tai muodoista, ei yksittäisistä aistimaailman aineellisista olioista. Platonin filosofia Platon oli Sokrateen merkittävin oppilas ja jatkoi ja kehitti eteenpäin Sokrateen tapaa tehdä filosofiaa, sekä tämän filosofisia ajatuskulkuja. Hän oli syntyisin varakkaasta ja vaikutusvaltaisesta aristokraattiperheestä, mutta opiskeltuaan Sokrateen ja tämän seuraajien parissa filosofiaa, ja nähtyään miten demokraattisen kaupunkivaltion päätöksentekojärjestelmä tuomitsi kuolemaan "nuorison turmelemisesta, uusien jumalien palvonnasta ja ateismista" yhden aikansa merkittävimmistä filosofeista, hän luopui poliittisesta urasta ja päätti omistaa elämänsä filosofialle. Sokrateen kuolemaan tuomion jälkeen Platon lähti Ateenasta ja matkusteli ympäri Välimerta viettäen aikaa mm. Sisilian Syrakusassa, jossa hän sai filosofisia vaikutteita Pythagoralaisesta matematiikasta ja filosofiasta. Platon perusti Ateenan Akatemian (filosofien kokoontumis-, tutkimus- ja luennointipaikan joka nimettiin sijaintipaikkansa - Akademeia nimisen lehdon - mukaan). Platonin Akatemiasta tuli yksi läntisen maailman keskeisimpiä tieteellisen tutkimuksen ja koulutuksen keskuksia, kunnes se Rooman valtakunnan luhistumisen aikoihin suljettiin (529 jkr.). Sokrates esiintyy henkilöhahmona monissa Platonin dialogeissa, Platonin kirjoitukset ovatkin merkittävin jäljellä oleva tietolähde Sokrateen elämästä ja ajatuksista. On kuitenkin muistettava että Platonin dialogien tarkoitus ei ole toimia tarkkana historiallisena dokumenttina Sokrateesta sellaisena kuin Platon oli hänet tuntenut, vaan ne ovat draaman muotoon puettuja filosofisia tutkielmia. Niissä Sokrates esiintyy usein sankarimaisena henkilöhahmona, joka häikäisee vastustajat tarkkanäköisyydellään, tahdonvoimallaan ja moraalisella suoraselkäisyydellään. Platonin filosofiset kirjoitukset ovat vaikuttaneet filosofian historiaan ehkä enemmän kuin kenenkään muun filosofin tuotanto. Jopa niin että englantilainen filosofi Alfred North Whitehead sanoi koko länsimaisen filosofian historian olevan vain lisähuomautuksia, tarkennuksia ja vastaväitteitä Platonin dialogeissa esitettyihin näkemyksiin. Platonin dialogien filosofia perustuu pikemmin Sokrateen kyselevään ja asioiden määritelmiä etsivään analyyttiseen menetelmään kuin luonnontutkimukseen tai erilaisten luonnonilmiöiden tarkkailun pohjalta laadittuun "kosmologiaan". Näin Platonin sokraattinen filosofia poikkeaa tuolle ajalle tyypillisestä luonnonfilosofiasta, jonka lähtökohdat ja tutkimuskohde ovat lähempänä sitä, mitä nykyään kutsuttaisiin luonnontieteeksi. Siirtämällä huomion sanojen merkityksiin ja määritelmiin, sekä itse tiedon käsitteeseen ja sen tarkasteluun (mistä ja miten ylipäätään tietoa voidaan saada) Sokrateen/Platonin "dialektinen" filosofia suuntasi filosofian kehitystä kohti abstraktimpaa, analyyttisempää menetelmää. Toisaalta Platonin tekstit itsessään ovat kaikkea muuta kuin kuivan analyyttisiä, ja Platonin tapa kirjoittaa filosofisista kysymyksistä dramatisoidun vuoropuhelun muotoon tarkoittaa että teokset sisältävät täsmällisten käsitteenmäärittelyjen, argumentaation ja analyysin lisäksi myös ironisia ja leikillisiä, joskus jopa uskonnollismystisiä piirteitä.
6 Platon kirjoitti etiikasta ja moraalista, siitä millainen elämä on hyvä elämä ja millä perusteella tekojen voi sanoa olevan toisaalta hyviä tai toisaalta moraalisesti väärin. Hän kirjoitti myös estetiikan piiriin kuuluvia tutkielmia taiteesta ja kauneudesta. Lisäksi Platonin yhteiskuntafilosofiaa käsittelevät teoksensa ideaalisen valtion kansalaisten kasvatuksesta ja oikeudenmukaisesta valtiomuodosta ovat maailmankuuluja klassikkoja. Platonin tieto-opilliset eli epistemologiset kysymykset esimerkiksi kielen ja maailman välisestä merkityssuhteesta sekä järjen ja logiikan tärkeydestä oikean tiedon etsimisessä ovat olleet perustana koko länsimaisen tieteen ja filosofian kehittymisessä. Platonin kehitti filosofisia näkemyksiä tiedosta - siitä mitä tieto on ja miten se oikeastaan eroaa pelkästään totena pidetyistä uskomuksista ja luuloista - sekä havainnoista ja aistien luotettavuudesta tiedon perustana. Hänen tietoopilliset näkemyksensä ovat ajankohtaisia vielä nykyäänkin. Platonin metafyysiset kirjoitukset todellisuuden perimmäisestä rakenteesta ja sielun kuolemattomuudesta tulevat esille hänen kuuluisassa luolavertauksessaan ja ideaopissaan. Platon on myös antiikin kreikkalaisista filosofeista ainoa, jonka koko tuotanto on säilynyt meidän päiviimme asti. Platonin teoksista Platon kirjoitti filosofiansa pääosin dialogimuotoon taiteellisesti ja taitavasti dramatisoiduiksi vuoropuheluiksi jonkun päähenkilön - usein Sokrateen - ja yhden tai useamman väittelykumppanin välillä. Platon itse ei koskaan esiinny dialogeissaan henkilöhahmona. Dialogimuoto tekee Platonin filosofiasta elävää ja helposti lähestyttävää. Dialogit etenevät notkeasti ja näennäisen kepeästi aiheesta toiseen, toisin kuin esimerkiksi Aristoteleen "sanakirjamaiset" luentomuistiinpanot, joissa ensin eritellään huolellisesti jostain kiistakysymyksestä esitettyjä näkemyksiä ja esitellään sitten vaihe vaiheelta edeten ja monimutkaista erikoissanastoa käyttäen paranneltu näkemysehdotus. Platonin dialogit alkavat usein siitä, että joukko viisaita miehiä - tavallisesti Sokrates ja joitain hänen tovereitaan - sattuvat tapaamaan toisensa jossain Ateenan kaduilla. He alkavat keskustella jostakin merkittävästä asiasta esittäen erilaisia näkemyksiä sekä perusteluja puolesta ja vastaan. Platonin käyttämä dialoginen tyyli tekee hänen teksteistään helppolukuista ja kohtuullisen ymmärrettävää sellaisellekin lukijalle, jolla itsellään ei ole perinpohjaisia tietoja käsitysten taustalla olevista filosofisista probleemoista. Toisaalta tekstin vapaamuotoisuus, ja täsmällisten loogisten argumenttien ja käsitteenmäärittelyjen rinnalla esiintyvät sanaleikit, verbaaliset silmänkääntötemput, myytit ja vertauskuvat tekevät Platonin tekstien tulkinnasta (Platonin esittämien perusteluiden täsmällisestä loogisesta analysoinnista) vaikeaa. - Aina ei ole edes mahdollista löytää yhtä täsmällistä tulkintaa siitä mitä Platon jostakin filosofisesta probleemasta "todella ajatteli". Platonin dialogit eivät muodosta yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Platonin dialogeissa ei useinkaan päästä mihinkään teoreettiseen lopputulokseen, vaan kirjoituksen loppuvaiheessa saavutetaan "aporian" eli epätietoisen ihmettelyn tila. Siinä kukaan (Sokrates mukaan luettuna) ei enää oikein tiedä, mitä asiasta pitäisi sanoa tai mikä on oikea totuus. Varsinkin Platonin varhaisvaiheen kirjoitukset käsittelevät erityisesti hyveeseen, moraaliin, oikeaan elämään ja sielun jalouteen liittyviä teemoja - jotka olivat Sokrateen filosofiassa keskeisiä. Sokrates valittelee "tietämättömyyttään" ja ihmettelee, miten muut voivat pitää häntä mitenkään viisaana, kun hän ei edes tiedä mitä "hyve" tai "urheus" ovat. Keskustelukumppanit käyvät valistamaan Sokratesta, mutta Sokrateen terävät päättelyt osoittavat, miten hänen tovereidensa arkikäsityksiin perustuvat teoriat ja määritelmät johtavat ristiriitoihin ja mielettömiin johtopäätöksiin - mikäli ne otetaan kirjaimellisesti ja niiden seurauksia ruvetaan tarkastelemaan loogisella täsmällisyydellä. Lopulta ystävät joutuvat myöntämään että eivät hekään näemmä oikeasti tienneet mitä nämä asiat todella ovat, he vain luulivat tietävänsä, koska eivät olleet koskaan tulleet asiaa tarkasti harkinneeksi. Sokrateen/Platonin "todellisen teorian" löytäminen ei ehkä ole edes niin oleellista, sillä Platonin ja Sokrateen "dialektisen" filosofian ihanteena ei ollut yhden suuren oppi-isän tuottama lopullinen ja täydellinen filosofinen teoria tai käsitejärjestelmä, vaan "elävä" filosofia, joka syntyy uudelleen jokaisen filosofiaan tutustuvan omassa mielessä. Sokrateen mukaan filosofin tehtävä ei ole kertoa muille, mikä on oikea totuus, tai kirjata sitä ylös jälkipolvien opeteltavaksi. Sokrateshan ei itse edes kirjoittanut yhtään filosofista tutkimusta. Sokrateelle ja hänen oppilaalleen Platonille filosofia oli taitoa toimia "ajatusten kätilönä". Kyselemällä ja kyseenalaistamalla he auttoivat keskustelukumppaneitaan löytämään itse totuus. Näin jokainen keskustelukumppani kykeni oivaltamaan itsessään samanlaisen filosofisen koneiston ja oppi itse etsimään aitoa tietoa ja arugumentteja eli perusteluita. Platonin tuotanto jaetaan tavallisesti: 1) Varhaisvaiheen eli sokraattisiin dialogeihin, joiden keskushahmona on väittelevä ja kyselevä Sokrates. Nämä dialogit todennäköisesti kuvaavat totuudenmukaisimmin Platonin oppi-isän todellista ajattelua. 2) Keskikauden dialogeihin, joissa Sokrateen suulla mm. esitellään "ideaoppi" ja monet Platonin omintakeisemmista metafyysistä spekulaatioista, sekä 3) myöhäiskauden töihin, joissa Sokrateen vaikutus ja vaikuttavuus vähenevät. Näistä myöhäisimmät muistuttavat pikemmin luentoa tai tutkielmaa kuin keskustelua eri näkökantoja edustavien väittelijöiden välillä.
.Myöhäiskauden dialogeihin kuuluvassa Theaitetoksessa esitetään kuuluisa "klassinen tiedon määritelmä", jonka mukaan tietoa ovat todet uskomukset joihin pystytään liittämään hyvä perustelu tai selitys. Tätä määritelmää ei tosin esitetä lopullisena ongelman ratkaisuna, vaan Sokrates ja Theaitetos ovat yhtä mieltä siitä, että se, mitä ilmaisu "hyvät perustelut" tässä yhteydessä tarkoittaa, on vähintäänkin epäselvää. Tämä klassisen tiedon määritelmä itsessään on kuitenkin keskeinen osa tietoteoriaa vielä nykyäänkin. 7 Platonin Klassinen tiedon määritelmä Theaitetos dialogi alkaa varsinaisesti siitä kun Sokrates kysyy nuorelta Theaitetokselta: mitä on tieto? Theaitetos vastaa, että tieto on sitä mitä voi koulussa oppia itseään viisaammilta ja taitavammilta: Suutarilla on tietoa kenkien valmistamisesta, puusepällä puuesineiden valmistuksesta, filosofilla geometriasta, aritmetiikasta, tähtitieteestä ja musiikin teoriasta ja niin edelleen. (Tuolloin "filosofian" opinnot olivat luonteeltaan melkoisen yleissivistäviä.) Sokrates toruu lempeästi nuorta keskustelukumppaniaan sanomalla, ettei tämä ollenkaan vastannut kysymykseen, vaan kertoi vain minkälaisia erilaisia tietämyksen ja taidon osa-alueita on olemassa kertomatta lainkaan, mitä on se "tieto", jota sekä puusepällä että suutarilla on. Toki tiedon kohteet ovat heillä erilaiset. Jos hän (Sokrates) olisi kysynyt, mitä savi on - Sokrates jatkaa - eihän hän toki hyväksyisi vastaukseksi että savi on sellaista mistä ruukunvalaja tekee ruukkuja, kuvanveistäjä patsaita ja muurari tiiltä. Tämähän vain sanoo ketkä savea käyttävät ja mihin tarkoitukseen, ei mitä savi itsessään on. Toisin sanoen sellainen, joka ei jo tietäisi mitä savi on, ei tästä vastauksesta kostuisi mitään. Jos saven sen sijaan määrittelisi sanomalla että savi on muovailtavaa ja hienojakoista vedensekaista maata, niin tästä jo sellainenkin, joka ei olisi koskaan savea nähnyt eikä jo ennalta käsittäisi mitä se on, voisi oppia ymmärtämään mitä savi on (esimerkiksi erottamaan saviruukut ja puuruukut toisistaan). Theaitetos myöntää ja he alkavat innokkaasti pohtia, josko "tiedon" käsitteelle voitaisiin löytää samanlainen selitys, joka sanoisi mitä tieto on, ilman että viitattaisiin pelkästään siihen mitä tieto koskee. Monien pohdiskelujen ja argumenttien jälkeen - joissa mm. hylätään se näkökanta että tietoa olisi se, että jokin asia suoraan havaitaan olevan niin tai näin (koska tällöin ei ole mitään mahdollisuutta vertailla kahden henkilön muodostamaa käsitystä sen suhteen kumpi on oikeassa, sillä kummallakin on oman kaltaisensa havainto. Kuitenkaan tietäminen ole samaa kuin erehtyminen. Jos siis havainto on tietoa, kumpikaan ei voi olla erehtynyt, vaikka he ovat eri näkökannalla keskenään. Oikeastaan - jos havainto on tietoa - niin kukaan ei voi erehtyä, havaitsivat he asiat millä tavalla tahansa!) Sokrates ja Theaitetos tulevat siihen lopputulokseen, että tieto ilmeisesti on oikeaan osunut käsitys, joka jollakin ihmisellä on jostakin asiaintilasta. Mutta ollakseen tietoa, ei riitä että käsitys on oikeaan osunut. Voihan olla että henkilö on tullut vakuuttuneeksi asiasta jollain epäluotettavalla tavalla, esimerkiksi uskomalla jonkun epäluotettavan henkilön väitteitä, jonka tarkoitus ei ole ollenkaan ollut olla totuudenmukainen mutta joka on sattumalta osunut oikeaan. (Tai jos joku muodostaa käsityksen jostain asiasta, josta hänellä ei ole kokemusta, puhtaasti arvaamalla, ei hänellä ole tietoa vaikka hän olisi sattunut arvaamaan oikein). Uskomuksen tai luulon tekemiseen tiedoksi siis tarvitaan vielä jotain muuta. Tässä vaiheessa Theaitetos muistaa "jonkun joskus sanoneen" että käsitys on tietoa silloin kun sen puolesta pystyy esittämään jonkin oikeutuksen, selityksen, hyvän perustelun, tai määritelmän (logos). Näin ollen tiedon klassisen määritelmän mukaan tieto on perusteltu, tosi uskomus, joka jollakin on asioiden tilasta. Platonin ideaoppi Platonin tärkeimpiä keskikauden töitä ovat Pidot, Faidon, ja Valtio. Niissä kehitellään mm. Platonin kuuluisinta teoriaa: oppia ikuisista, muuttumattomista ideoista eli muodoista teoreettisen tiedon kohteena ja todellisuuden perimmäisenä olemuksena. Tämä Platonin ideaoppi hahmottelee hänen näkemyksiään metafysiikasta luolavertaus metaforan (vertaus) avulla. Luolavertaus löytyy Valtio-dialogista.
Ideat ovat Platonin mukaan sitä, mitä yleiskäsitteet kuten "kauneus", "urheus", "suoruus" tai "pyöreys" nimeävät; ne toimivat myös jonkinlaisena "standardina" tai ideaalisena mallina, johon jotain aineellista esinettä tai ilmiötä verrataan, kun sanotaan sen kuuluvan johonkin tällaiseen luokkaan. Esimerkiksi rantahiekkaan piirretyt ympyrät ovat pyöreitä sen mukaan miten täydellisesti ne muistuttavat pyöreyden ideaa eli pyöreyden abstraktia hahmoa. Mikään maahan piirretty, aistein havaittava ympyrä ei koskaan ole täydellisen pyöreä, johtuen piirustusalustan epätasaisuudesta, piirtoviivan karkeudesta jne. Jos tarkastelisimme sitä hyvin läheltä, huomaisimme, että se ei koostu yksinomaan tasossa olevista pisteistä, jotka ovat täsmälleen yhtä kaukana keskipisteestä, kuten ympyrän geometrinen määritelmä edellyttää. Epätäydelliset, rantahiekkaan piirretyt aineelliset ympyrät ovat kuitenkin "pyöreitä" siinä mielessä, että ne ovat - kuten Platon sanoo - "osallisina" ympyrän ideaalisesta muodosta; ne "heijastavat" sitä enemmän tai vähemmän epätäydellisesti. Aistimaailman eli ilmiöiden taso "jäljittelee" täydellisten ideoiden todellisuutta enemmän tai vähemmän epätäydellisesti. Ideamaailmassa ideat ja niiden väliset suhteet ovat ikuisia ja muuttumattomia. Aistimaailmassa mikään aineellinen puolestaan ei voi olla ikuinen, sillä kestävimmätkin luonnon rakenteet ja ihmisen luomat monumentit rapautuvat ajan kuluessa. Siis vaikka jonkin aineellisen, piirretyn ympyrän havaittaisiin taipuvan ja lakkaavan olemasta pyöreä, ei itse pyöreys muutu aistimaailman kuvio vain lakkaa muistuttamasta täydellistä pyöreyttä. Vastaavasti puiden lehdet muuttuvat vihreästä keltaisiksi ja sitten ruskeiksi, mutta itse vihreys ei koskaan muutu keltaisuudeksi tai päinvastoin. Aistimaailmaa eli materiasta koostuvaa kosmosta luonnehtii jatkuva muutos, mutta ideoiden todellisuus on ikuisessa ja muuttumattomassa täydellisyyden tilassa. 8 Platonin mukaan aito tieto voi kohdistua vain ideoihin, jotka ovat muuttumattomia ja joiden suhteet voidaan käsittää järjen avulla. Aistien avulla saadaan vain käsityksiä aistimaailman ilmiöistä, mutta nämä eivät koskaan ole täysin varmoja ja luotettavia. Ne eivät nimittäin perustu käsitteiden määritelmiin ja määrittelevien piirteiden suhteisiin (esimerkiksi, mitä tarkoittavat käsitteet oikeudenmukaisuus, kauneus, hyvyys, ihmisyys, totuus ). Näiden käsitteiden määritelmiä ei voi löytää pelkästään aistien avulla aistimaailmasta, vaan ne voidaan löytää vain järjen avulla määrittelemällä. Ei ole mahdollista osoittaa tai löytää pelkkiin aisteihin nojautumalla hyvyyttä tai kauneutta. Aistien avulla aistimaailmasta voidaan vain löytää erilaisia esimerkkejä kauneudesta, totuudesta, hyvyydestä jne. Itse käsitteet eli abstraktiot löytyvät käsitteiden eli ideoiden maailmasta rationaalisen eli järkeen perustuvan ajattelun avulla. Ideaopissaan Platon siis hylkää aistihavainnot (empirismin) ikuisen ja muuttumattoman tiedon lähteenä. Platonin mukaan ihminen pääsee pois luolamaailmasta (aistimaailmasta) ideamaailmaan oppimalla käsitteellisen eli abstraktin ajattelun. Platon siis kehitteli filosofiaan käsitteen käsitteen. Näin ollen länsimaisessa filosofiassa operoidaan paljon käsitteillä! Aistimaailma & Ideamaailma Muuttuva Pysyvä Oleva Varma Mahdollistaa tiedon Järjen hahmottama Selvä Yksi Sielu Näennäinen Epävarma Mahdollistaa luulot Aistien hahmottama Hämärä Yksilöt Ruumis
Anamnesis- oppi oppimisesta mieleen palauttamisena Menon-dialogissa Platon esittää Anamnesis-teoriana tunnetun teorian siitä, miten ihminen oppii järjen totuuksia (toisin sanoen, miten hän kykenee järjellä tavoittamaan ideamaailman ikuisia ja muuttumattomia totuuksia). 9 Platonin mukaan kaikki tieto ideamaailman totuuksista on jo olemassa ihmisen sielussa, koska ihmisen sielu on ikuisena ja kuolemattomana aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan. Ei ole mitään sellaista, mitä sielu ei olisi ideoista jo kertaalleen oppinut, mutta syntyessään ruumiiseen sielu on vain "unohtanut" nämä asiat. Niinpä ideoiden eli ikuisten järjen totuuksien "oppiminen" on vain oikeastaan sellaisen mieleen palauttamista, joka on jo ennestään tiedetty. Oleellista tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole Platonin sielunvaellusteorian uskottavuus (että sielu on jo "aiemmassa elämässään" tutustunut ideoihin), vaan Sokrateen demonstraatio eli se tapa jolla hän puolustaa väitettään pyrkimällä osoittamaan, että tietämättömällä orjapojalla on jo tietoa geometrisista totuuksista - kuten pythagoraan lauseesta - ja että hänen ei tarvitse enää oppia niitä (siinä mielessä että joku hänelle kertoisi mikä pythagoraan lause on, tai että se on tosi geometrinen teoreema). Sokrates pyrkii osoittamaan tämän dialektisten "kätilöntaitojensa" avulla - hän ainoastaan kyselee orjapojalta johdattelevia kysymyksiä, kertomatta orjapojalle missään vaiheessa mikä on "oikea" vastaus tai mitä mieltä hän itse asiasta on. Näin mikään tieto, jota orjapoika saavuttaa ei voi olla lähtöisin Sokrateelta, vaan pojasta itsestään. Sokrateen ja orjapojan vuoropuhelu Sokrates sanoo Menon-dialogissa: "Koska kerran kaikki, mitä on olemassa, on samaa alkuperää, ja koska sielu on saanut tietää kaiken, ei mikään estä ihmistä saamasta selville kaikkea, jos hän yhdenkin asian pystyy palauttamaan mieleensä (tätä mieleen palauttamista on tapana nimittää oppimiseksi), kunhan vain on rohkea eikä väsy tutkimaan" (Menon 81c-d). HUOM. TÄMÄ OSUUS JAETAAN TUNNILLA ERIKSEEN MONISTEENA. Sokrateen ja orjapojan vuoropuhelu ei sinällään tule kokeeseen. Se on vain esimerkki siitä, MITEN Sokrates pystyy todistamaan anamnesis-teoriansa oikeaksi. (Tästä teoriasta on hyötyä Pleasantville-elokuvaa analysoitaessa. Keskustelu kannattaa kuitenkin vain vilkaista läpi. Riittää, kunhan tajuaa Sokrateen perusidean.) A r i s t o t e l e s (384-322 ekr.)? Platonin oppilas.? Empiristi ja luonnonfilosofi, hylkäsi ideaopin; Aristoteleen filosofia käsitteli aistein havaittavaa todellisuutta ja perustui havaintojen tekemiseen ja luonnontutkimukseen.? Muodollisen eli formaalin logiikan kehittäjä.? Läpi keskiajan kristillisen filosofian tärkein auktoriteetti Raamatun ohella olivat Aristoteleen kirjoitusten latinankieliset käännökset. Yleistä Toisin kuin Sokrates ja Platon, Aristoteles ei ollut syntyjään ateenalainen, vaan kotoisin Stageirasta, Kreikan niemimaan pohjoisosasta; hänen isänsä oli Makedonian silloisen kuninkaan henkilääkäri (ja myöhemmin Aristoteles itse toimi nuoren Aleksanteri Suuren yksityisopettajana). 17-vuotiaana Aristoteles matkusti Ateenaan opiskelemaan Platonin akatemiassa, ja hänestä tulikin Platonin oppilaista lahjakkain ja kuuluisin. Koska Aristoteleen filosofiset näkemykset erosivat melkoisesti platonistisesta perinteestä, ei Aristoteleesta Platonin kuoltua (347 ekr.) tehty Akatemian johtajaa, vaan paikka annettiin Platonin veljenpojalle Speusippukselle. Myöhemmin Aristoteles perusti oman filosofikoulunsa Lykeionin. Aristoteles kirjoitti metafysiikasta, etiikasta ja psykologiasta, mutta myös meteorologiasta ja tähtitieteestä, näytelmäkirjallisuudesta, politiikasta, eläin- ja kasvitieteestä, ja fysiikasta. On sanottu, että tuskin koskaan ennen tai jälkeen Aristoteleen on kukaan yksittäinen ihminen ollut niin perusteellisesti perehtynyt koko oman aikansa tieteellisen tiedon kirjoon, ja kyennyt vieläpä luomaan useimmissa niistä omaperäisiä ja hedelmällisiä teorioita. Aristoteleen teoksiin tutustumista hankaloittaa mutkikkaita lauserakenteita ja teknistä oppisanastoa viljelevä tyyli, sekä se että Aristoteleen filosofia muodostaa melko hankalan teoreettisen systeemin, joka perustuu muutamien
10 täsmällisesti määriteltyjen peruskäsitteiden (aksioomien) varaan. Ilmeisesti meille säilyneet Aristoteleen teokset ovat luentomuistiinpanojen kokoelmia, joita ei koskaan ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Monet myöhempien aikojen filosofit puhuvat muistakin Aristoteleen kirjoituksista ja ylistävät näiden selväsanaisuutta ja tyylikkyyttä. Nämä teokset ovat kuitenkin tiettävästi kaikki tuhoutuneet Aristoteles oli enemmän suuntautunut luonnontieteisiin (kuten astronomiaan, lääketieteeseen ja fysiologiaan), kuin geometriaan ja arkikäsitysten loogiseen analysointiin kiintyneet Platon ja Sokrates. Aristoteles oli empiristi, sillä hänen filosofiassaan tärkein maailmaa koskevan tiedon lähde ei ole ideamaailman ideoita tai sanojen oikeita määritelmiä koskevat oivallukset, vaan luonnonilmiöistä tehdyt havainnot ja järjestelmällinen tiedonkeruu. Toisaalta Platonin tavoin Aristoteles ajatteli aidon tieteellisen tiedon kohdistuvan ensi sijassa yleisiin säännönmukaisuuksiin ja olioille yhteisiin universaaleihin piirteisiin, mutta toisin kuin Platon, Aristoteles ei pitänyt näitä korkeamman tason ilmiöitä, "muotoja" (ideoita), itsenäisinä olioina. Platonin metafysiikassahan ikuiset ja itsessään objektiivisesti olemassa olevat ideat ovat jossain mielessä "todellisempia" tai aidommin olemassa kuin ne yksittäisolennot tai esiintymät, joissa ne aistimaailmaan heijastuvat - Aristoteleelle muoto voi olla olemassa vain jonkin yksilön, substanssin, yhteydessä. Aristoteleelle yksittäiset aistimaailman substanssit (kuten kivet, puut tai ihmisyksilöt) olivat ensisijaisesti "se mitä on olemassa". Näin Aristoteles hylkäsi platonilaisen ideamaailman ja keskittyi aistimaailmaan. Aristoteleen etiikka Aristoteles jaotteli tieteet teoreettisiin ja käytännöllisiin. Teoreettiset tieteet kuten filosofia (metafysiikka), matematiikka ja fysiikka (luonnontieteet) tutkivat luonnonjärjestystä eli kosmosta, ja todellisuuden välttämättömiä rakennepiirteitä, kuten lukusuhteita. Käytännölliset tieteet kuten etiikka ja valtio-oppi sen sijaan eivät tavoittele tietoa luonnosta ja todellisuudesta, vaan soveltavat tätä tietoa käyttäytymissääntöjen, lakien ja moraaliarvostelmien luomisessa. Niiden päämäärä on ihmisten luonteen kasvattaminen ja sitä kautta käyttäytymisen suuntaaminen oikealle tielle. Aristoteleen tärkein moraaliopillinen teos Nikomakhoksen etiikka ei hänen omien sanojensa mukaan ole tarkoitettu kertomaan mitä hyve on, vaan tekemään ihmisistä hyviä opettamalla heitä tekemään elämässään oikeita valintoja. Teoksen tavoitteena on ihmisten kasvattaminen hyveeseen. Hyveellinen ihminen, ihminen joka osaa elää oikeanlaista elämää, on se joka tekee oikeat valinnat vapaasti ja omasta halustaan. "Tahdoltaan heikko" - ihminen tietää järjellään mikä on oikein mutta tekee silti väärin, kun taas "lujatahtoinen" - ihminen tekee sen minkä tietää oikeaksi, vaikka haluaisikin tehdä väärin. Vastaavasti hyveellinen ihminen, joka on tarkoituksellisesti jalostanut luonnettaan, jo luonnostaan haluaa sitä mikä on hyvää, ja minkä hän järjellään tietää oikeaksi. Aristoteleen mukaan kaikki taidot, tutkimukset, toiminta ja valinta tähtäävät johonkin päämäärään. Monet päämäärät ovat toisille päämäärille alisteisia eli niitä tavoitellaan näiden korkeampien päämäärien saavuttamiseksi, mutta jos kaikki päämäärät eivät ole tällä tavoin jollekin muulle päämäärälle alisteisia ja on olemassa jokin korkein päämäärä jonka tavoittelemiselle kaikki muut päämäärät alistetaan, niin tämä päämäärä on kaikkein korkein hyvä, jota tulee tavoitella vain sen itsensä takia. Mikä sitten on hyvää? Mikä on hyveellisen ihmisen toiminnan ja valintojen päämäärä? Aristoteleen mukaan tämä päämäärä on - lyhyesti sanoen onnellisuus (eudaimonia). Onnellisuus valitaan aina sen itsensä vuoksi. Mutta mikä sitten tekee ihmisestä onnellisen? Aistinautinnot? Arvonanto vertaisten silmissä? Terveys ja hyvä ruumiinkunto? Suuri omaisuus? Mahdollisuus toteuttaa mielitekonsa? Onko mitään yhtä yleistä hyvää joka olisi yhteinen, kaikille ihmisille onnellisuutta tuottava asia? Aistinautinnot selvästi ovat jotain kaikille ihmisille yhteistä, mutta ovatko ne itsessään hyviä asioita? Liiallinen ruumiin nautintojen tavoitteleminen johtaa aistien tylsistymiseen ja yhä suurempien nautintojen tavoitteluun eli hillittömyyteen. Aristoteles ei filosofiassaan suinkaan tuomitse nautintoa ja korostaa, että täydellinen nautinnosta pidättäytyminen on yhtä tuomittavaa kuin hillittömyyskin. Hyve on aina keskitie ääripäiden välillä. Liika tai liian vähäinen ruoka turmelee ihmisen terveyden. Ja "joka aina pakenee ja pelkää kaikkea tulee edellä mainitun mukaisesti pelkuriksi, kun taas sellainen joka vaaroista välittämättä kulkee aina pystyssä päin tulee uhkarohkeaksi, kun hyve on urheus." (Nikomakhoksen Etiikka 1004a). Vastaavasti "kaikkiin nautintoihin antautuvasta ja mistään kieltäytymättömästä tulee hillitön", kun taas se, joka kieltäytyy kaikista nautinnoista on epäaistillinen, kun hyve olisi kohtuus. Nautinto on parhaimmillaan silloin kun sitä halutaan kohtuudella sen mukaan, mikä on onnellisuuden kannalta välttämätöntä ja ihmisen ruumiin ja sielun hyvinvoinnille sopivaa. Mutta tällöin nautinto itsessään ei voi olla
korkein hyvä - eihän hyveestä itsestään voi tulla pahe, kun siihen lisätään itseään niin kuin nautinto voi muuttua paheeksi kun siihen lisätään lisää nautintoa! "Toiset sanovat hyvän olevan nautinto, toiset taas päinvastoin sanovat nautinnon olevan täysin pahaa - jotkut ehkä asiasta vakuuttuneina, jotkut ehkä siksi, että heidän mielestään on elämän kannalta parempi väittää nautintoa joksikin pahaksi, vaikka se ei olisikaan sitä, sillä jos useimmat tavoittelevat nautintoa ja tulevat sen orjiksi, heitä olisi näin ohjattava toiseen suuntaan, että he siten päätyisivät keskiväliin. Mutta tämä näkemys ei ole oikea. Tunteiden ja toiminnan yhteydessä sanat ovat vähemmän vakuuttavia kuin teot, ja jos sanat ovat ristiriidassa havaintojen kanssa niitä halveksitaan ja ne estävät näkemästä totuutta." (Nikomakhoksen Etiikka1172a27-1172b1) Jos sellainen joka sanoo kaiken nautinnon olevan pahasta (muka paremmin ohjatakseen ihmisiä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin he muutenkin suuntautuisivat) kuitenkin itse hakee nautintoa - vaikka vain kohtuullisessa määrin - hän käyttäytyy omaa todistustaan vastaan. Jos hän taas sanojaan vahvistaakseen pitäytyy kaikesta nautinnosta hän syyllistyy itse paheeseen, koska ei noudata "kultaisen keskitien" oppia. 11 Mikä sitten on korkein hyvä? Nautinto ei voi olla korkein hyvä jo senkään takia, että Aristoteleen, Sokrateen ja Platonin mukaan on väärin katsoa ihmisen elämän olevan ylevämpää ja enemmän tavoittelemisen arvoista, jos siihen nautinnon lisäksi sisältyy järjen käyttö. Toisin sanoen hyvä itsessään ei voi tulla paremmaksi jos siihen lisätään jotakin muuta. Aristoteleen mukaan korkein päämäärä onkin järjen käyttö ja mietiskelevä elämä. Tämä perustuu Aristoteleen metafysiikkaan, jonka mukaan jokaisen olennon luonnollinen päämäärä on toteuttaa itselleen suotuja lajityypillisiä mahdollisuuksia niin täydellisesti kuin mahdollista. Aristoteleen kategoriaopin mukaan ihminen on luonnoltaan rationaalinen eläin. Eläimenä ihminen tavoittelee nautintoa kuten muutkin eläimet, mutta sen lisäksi ihmisellä on vain hänelle lajityypillinen piirre: järjenkäyttö ja totuuden tavoittelu. (Eikä nautinnon tässä yhteydessä tarvitse tarkoittaa aistinautintoja, vaan kuten Aristoteles huomauttaa, myös "filosofia näyttää tarjoavan yllättäviä nautintoja".) Ihmisen lajityypilliseen hyvään - järjenkäytön täydellistymiseen ja sille omistautumiseen - ei välttämättä liity mitään nautintoa. Koska ihminen on kuitenkin luonnoltaan myös eläin kuuluu kohtuullinen nautinto ihmiselle tyypilliseen hyvään elämään. Nautinnon täyttämää elämää voi kuitenkin elää myös eläin tai pieni lapsi. Sen sijaan aikuisessa ihmisessä on kuitenkin mahdollisuus johonkin eläintä korkeampaan, jumalalliseen ja ikuiseen. Aristoteles sanoo, että "järki ennen muuta tekee ihmisen ihmiseksi", ja siksi ihmiselle suurin hyvä on tämän meidän omimman itsemme mukainen paras: Juuri järki tekee meistä sen mitä me olemme, jolloin meidän olemuksemme mukainen täydellistyminen on filosofinen kontemplaatio (mietiskely). Aristoteleen logiikka Aristotelesta pidetään modernin formaalin eli symbolisen logiikan isänä. Hänen Ensimmäinen Analytiikka - teoksensa sisältää syllogistiikkana tunnetun päättelysysteemin, joka mahdollistaa yksinkertaisten deduktiivisten päättelyiden laatimisen ja niiden pätevyyden tarkistamisen ilman, että on vedottava päättelyssä premisseinä tai johtopäätöksinä esiintyvien väittämien merkityksiin. Platonin akatemiassa Aristoteles opiskeli filosofisen väittelyn taitoa eli dialektiikkaa. Erotuksena sofistien opettamasta retoriikasta eli puhe- tai väittelytaidosta Platonin akatemian opiskelijat painottivat dialektisen menetelmän etsivää luonnetta. Tällöin oli tärkeämpää totuuden ja aitojen loogisten seuraussuhteiden selvittäminen ei vain sofistien retoriikalle tyypillinen jo omaksuttujen näkökulmien puolustaminen. Retoriikkaa opiskelee se, jonka tarkoitus on oppia esittämään omia näkemyksiä mahdollisimman vakuuttavasti ja voittamaan kuuntelijat puolelleen totuudesta välittämättä. Dialektiikan filosofisen menetelmän päämääränä ei ollut jo omaksutun kannan pönkittäminen vakuuttavan kuuloisilla perusteluilla, vaan oman ja keskustelukumppanin totuutta koskevan ymmärryksen kasvattaminen. Dialektiikan piiriin kuului luonnollisesti erilaisten argumenttien ja argumenttimuotojen tutkiminen. Jokin tietty argumentein perusteltu johtopäätös voidaan ottaa kriittisen tarkastelun alle kysymällä: (1) ovatko sen tueksi esitetyt perustelut tosia, ja (2) onko johtopäätös päätelty näistä perusteluista tavalla joka takaa totuuden säilymisen. Toisin sanoen onko argumentti deduktiivisesti pätevä, niin että jos premissit ovat on väistämättä tosia niin että myös johtopäätös on tosi.
12 Esimerkiksi siitä, että Miuku on pöydällä, ja että Miuku on kissa, seuraa väistämättä se aivan ilmeinen johtopäätös, että pöydällä on kissa. Tässä tapauksessa ei ole mitenkään mahdollista että molemmat väitteet olisivat tosia, mutta johtopäätös epätosi (eli pöydällä ei olisi kissaa). Tämän päättelyn kohdalla on helppo nähdä että päätelmä on pätevä. Aristoteleen oivallus oli erottaa päättelyn pätevyys siitä, mitä premisseissä ja johtopäätöksessä väitetään, ja tarkastella päättelyn pätevyyttä yksinomaan sen loogisen muodon, ei merkityksen, perusteella. Jos premissinä on, että Sokrates on ihminen ja että kaikki ihmiset ovat luonnostaan kuolevaisia, seuraa pakostakin, että myös Sokrates on kuolevainen. Päättely on siten ehdottoman sitova, eli loogisesti pätevä. Premissi 1: Sokrates on ihminen. Premissi 2: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. Johtopäätös: Siis: Sokrates on kuolevainen. Mutta mistä tiedämme päättelyn olevan pätevä? Siitäkö, että tiedämme kuka Sokrates oli ja että kaikki ihmiset, jotka ovat koskaan eläneet tai tulevat koskaan elämään olivat kuolevaisia? Ei suinkaan, tätä meidän ei tarvitse tietää. Pelkästään päättelyn muotoa tutkimalla voimme vakuuttua siitä, että jos premissit pitävät paikkansa on myös johtopäätöksen pakko pitää paikkansa. Lisäksi tämä pätee myös kaikkiin muihin ihmisiin, ei vain Sokrateehen, ja vieläpä mihin tahansa olioluokkaan, ei vain ihmisiin. Voimme itse asiassa korvata nimen "Sokrates" ja määreet "ihminen" ja "kuolevainen" kirjainsymboleilla A, B, ja C, ja todeta päätelmän sitovuuden silti säilyvän, täysin riippumatta siitä mitä ehkä käsitämme A:n B:n ja C:n merkitsevän. Premissi 1: A on B. Premissi 2: Kaikki B:t ovat C. Johtopäätös: Siis: A on C. Esimerkiksi siitä, että Miuku on kissa ja kaikki kissat ovat karvaisia voidaan päätellä, että Miuku on karvainen, tai siitä, että elektroni on alkeishiukkanen ja kaikilla alkeishiukkasilla on aaltoluonne, voidaan päätellä että elektronilla on aaltoluonne. Kaikki nämä päätelmät toteuttavat saman yleisen päättelymuodon kuin Sokratesta koskeva esimerkkipäättelymme. Siis tätä päättelymuotoa voidaan soveltaa yksittäistapauksiin kaikilla "tiedon aloilla", ja käytetyn päättelyn pätevyys on arvioitavissa puhtaasti sen muodollisten ominaisuuksien tarkastelulla, ilman että tarvitsee lainkaan ottaa huomioon premissien ja johtopäätösten merkitystä (tai totuutta). Aristoteles laati kokoelman muodollisesti pätevistä päätelmistä, joita hän kutsui syllogismeiksi. Näiden syllogismien tuntemista ja soveltamista väittelyissä Aristoteles piti suositeltavana ja luotettavana dialektisenä menetelmänä totuuteen pyrkimisessä. Mutta Aristoteleen syllogistiikalla oli myös kunnianhimoisempi päämäärä: Aristoteleen ihanteena oli koko inhimillisen tiedon looginen järjestäminen Eukleideen geometrian tapaan aksiomaattiseksi järjestelmäksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että kaikki tieteellinen tieto voitaisiin esittää - ja todistaa- muutaman itsestään selvän ja välttämättömän peruspremissin (perusväittämän) vääjäämättöminä seurauksina. Näin Aristoteles yritti rakentaa järjestelmän, jossa olisi mahdollista (a) laatia täsmällinen säännöstö joka luettelee kaikki sallitut päättelyaskeleet l. antaa muodolliset ja ei-tulkinnanvaraiset ohjeet siitä milloin yhden väittämän saa loogisesti päätellä jostakin toisesta väittämästä ja milloin ei (syllogismit), ja (b) löytää metafysiikan ("ensimmäisen filosofian", kuten Aristoteles sitä nimitti) avulla ne vaistonvaraisesti selvät ja yksinkertaiset tieteen perusväittämät, joista koko muu tieteellinen tieto olisi loogisesti dedusoitavissa. On kuitenkin syytä huomata, että nykytiede ei ainakaan toistaiseksi ole kyennyt täyttämään kohdan (b) vaatimuksia. Tästä hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi David Humen 1700-luvulla osoittama induktioperiaatteen käytön ongelmat tieteessä.
R e n é D e s c a r t e s (1596-1650)? Ranskalainen filosofi 1600-luvun alussa. Tutki myös luonnontieteitä ja erityisesti matematiikkaa.? Rationalisti jonka tavoitteena oli perustaa filosofia absoluuttisen varman, järjen avulla tavoitettavan tiedon varaan. Skeptismin eli "epäilyn metodin avulla pyrki löytämään modernille luonnontieteelle tietoopillisen ja metafyysisen perustan, joka olisi yhtä varma ja epäilyksetön kuin matematiikan totuudet.? Galilein ja Newtonin lailla esitti että luonnontieteiden tulisi kuvata luontoa arkikieltä täsmällisemmin, matematiikan avulla. Descartesin deterministisen ja mekanistisen luonnonfilosofian mukaan kaikki luonnonilmiöt (tietoisuutta lukuun ottamatta) on kuvattavissa puhtaasti matemaattisia suureita käyttämällä (viime kädessä kuvaamalla niiden ainehiukkasten liikkeitä ja vuorovaikutuksia joista kaikki aineelliset oliot koostuvat).? Descartesin dualistisen ontologian mukaan tietoisuus (ts. "ajatteluilmiöt", joihin Descartes luki kuuluvaksi myös aistimukset ja tunteet - kaikki mihin liittyy mielen tiloja, joilla on jokin sisältö) ei kuitenkaan voida kuvata taikka selittää mekanistisesti, vaan ne tapahtuvat aineettomassa sielussa jolla ei ole fysikaalisia ominaisuuksia.? Locken ohella modernin luonnontieteellisen maailmankuvan ja uuden ajan (Aristotelis-skolastisen tradition hylkäävän) filosofian pääarkkitehteja. 13 Descartesin elämä ja teokset Descartes sai matemaattisen ja luonnonfilosofisen koulutuksensa jesuiittakoulussa Anjoussa. Jo kouluaikoinaan häneen teki vaikutuksen se, miten vähän varmaa tietoa maailmasta ja luonnosta ihmisillä tosiasiassa onkaan. Koulussa opetettu Aristoteleen luonnonfilosofisiin kirjoituksiin ja hänen Organon kokoelmassa esitettyyn metodiin perustuva luonnonfilosofia oli Descartesin mielestä epäpätevä varman tieteellisen tiedon saavuttamiseksi. Sen avulla korkeintaan voitiin esittää enemmän tai vähemmän perusteltuja yleistyksiä ja ajatuskulkuja. Matematiikassa sen sijaan väittämiä voitiin todistaa johtamalla ne täsmällisesti ja tiukan deduktiivisesti matemaattisten perusolioiden määritelmistä ja itsestään selvistä perusperiaatteista. Descartes otti tavoitteekseen asettaa luonnontutkimuksen yhtä varmalle ja pysyvälle perustalle kuin matematiikan. Tavoite ei ollut sen vähäisempi kuin kokonaan uusi filosofia ja luonnontiede. Metafysiikka perustuisi epäilyksettömistä järjen perustotuuksista täsmällisen loogisesti johdetuille luonnon perustotuuksille, ja luonnontutkimus taas muodostaisi yhden suuren tieteellisen tiedon kokonaisuuden, joka rakentuisi toisaalta metafysiikan antamalle varmalle ja vankkumattomalle epistemologiselle perustalle ja toisaalta luonnonilmiöiden täsmälliseen (pohjimmiltaan fysikaaliseen) määrittelyyn ja luonnonilmiöiden "takana" olevien luonnonlakien matemaattiseen kuvailuun. Valmistumisensa jälkeen hän vietti joitakin vuosia Pariisissa, jossa hän opiskeli myös lakimieheksi. 1619 hän pestautui Baijerin armeijaan, ja kahdeksan vuoden ajan matkusti armeijan mukana ympäri Keski-Eurooppaa, ja kehitteli samalla matemaattisia ja filosofisia teorioitaan. Vuonna 1628 hän asettui asumaan Hollantiin ja ryhtyi valmistelemaan filosofiansa julkaisemista kirjallisessa muodossa. Hän ehtikin saada miltei valmiiksi suuren luonnonfilosofiaa käsittelevän Le Monde ("Maailma") teoksen, kun sai kuulla Galilein joutuneen katolisen kirkon epäsuosioon ja loppuelämäkseen kotiarestiin. Descartes päätti jättää kirjan julkaisematta peläten, että kirkollista valtaa pitävät päättäisivät sen luonnontieteellinen asenteen edustavan "harhaoppeja". Muutamaa vuotta myöhemmin Descartes sai valmiiksi uuden kirjan Discourse de la méthod pour bien conduire sa raison et chercher la vérité dans les sciences ("Esitys oikeasta järjen käytön menetelmästä tieteellisen totuuden löytämiseksi"). Tämä kirjoitus sisältää liitteenä teoksen La geométrie, joka on yksi matematiikan historian suurteoksia. 1641 ilmestyi Meditationes de prima philosophia ("Mietteitä metafysiikasta"), ja kolme vuotta myöhemmin Principia Philosophiae ("Filosofisen tutkimuksen perusperiaatteet"), josta Descartes toivoi uutta filosofian oppikirjaa kouluihin ja yliopistoihin Aristoteleen filosofian ja skolastisen kirjallisuuden korvaajaksi. Näissä teoksissaan Descartes esittelee filosofis-metafyysisen menetelmänsä ja mekanistisen luonnonfilosofiansa perusperiaatteet, sekä keskeisiä argumentteja sille, miten henki ja aine ovat toisensa poissulkevia määreitä. Toisin sanoen miten mikään, mikä on ajattelua ei voi olla ainetta, ja päinvastoin. Lisäksi Descartes halusi todistaa, miten ihmisen sielu ja ruumis ovat kaksi erillistä mutta toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevaa substanssia, jotka yhdessä muodostavat kokonaisen ihmisen (ts. teorian psykofyysisestä dualismista).
Passions de l'âme ("Mielenliikutukset") kehitti edelleen Descartesin psykologista teoriaa aivotoimintojen ja mielentilojen välisistä suhteista. Ihminen ei ole pelkästään ajatteleva olio tai pelkästään fyysinen ruumis, vaan näiden yhteenliittymä (tai kuten nykyään sanottaisiin: "psykofyysinen kokonaisuus"). 14 Mielenliikutuksien julkaisemista seuraavana vuonna, 1649, Descartes otti vastaan Ruotsin kuningatar Kristiinan kutsun saapua Tukholmaan opettamaan tälle filosofiaa. Kuningattarella ei tuntunut kuitenkaan olevan juuri aikaa filosofointiin, ja Descartes, joka oli tottunut lämpimämpään ilmanalaan ja jolla lapsesta asti oli ollut tapana loikoilla aamuisin sängyssä lähes puoleenpäivään asti, ei sopeutunut kylmään skandinaaviseen talveen ja palatsin tiukkaan päiväjärjestykseen (herätys joka aamu klo 05.00). Helmikuussa 1650 René Descartes kuoli keuhkokuumeeseen. Descartesin epäilyn metodi Descartesin mukaan koko inhimillisen (ja sitä kautta myös tieteellisen) tiedon kokonaisuus on kuin puu: Sen juuret ovat metafysiikassa, tietoteoriassa ja ontologiassa. Niiden tehtävä on kuvailla millaisista olioista ja ilmiöistä koko todellisuus - ihminen, kosmos, mieli ja fysikaalinen materia - koostuu, miten meidän on mahdollista saada tietoa tästä todellisuudesta, ja milloin tietomme on varmalla perustalla ja milloin vain luuloa, arvailuja ja kuvitelmia. Metafysiikka kuvaa olevan kaikkein yleisimpiä muotoja, sitä mitä "oleva" on ja mitä on "olla olemassa". Puun runko on fysiikka (käytännössä Newtonin mekaniikka), joka antaa kuvailun periaatteessa kaikille luonnonilmiöille: Aurinko ja planeetat, Kuu, tähdet, meteoriitit, kivet, puut, kasvit, eläimet ja ihmisruumiitkin koostuvat kaikki periaatteessa samanlaisista atomaarisista hiukkasista, jotka kaikki noudattavat samoja fysiikan kuvaamia luonnonlakeja. Periaatteessa minkä tahansa aineellisen ilmiön täydellinen kuvailu, ja sen käyttäytymisen ennustaminen pienintä piirtoa myöten, olisi mahdollista, jos vain tunnettaisiin tarkalleen sen fysikaalinen rakenne (kunkin sen sisältämän ainehiukkasen sisäiset ominaisuudet, samoin kuin niiden sijainnit ja liiketilat, ja niiden välillä esiintyvät voimat), sekä ainehiukkasten käyttäytymistä säätelevät fysiikan lait. Fysikaalisessa luonnossa ei periaatteessa ilmene mitään, mille ei voitaisi antaa mekanistista selitystä. Puun oksia ovat erityistieteet, kuten lääketiede, meteorologia, eläinoppi ja valtiotiede, jotka kuvailevat tosin periaatteessa samoja ilmiöitä kuin fysiikka, mutta yleisemmällä ja karkeammalla tasolla. Esimerkiksi lääketieteen ja fysiologian (eliöiden ja elinten mekanismeja eli toimintaperiaatteita kuvaava biologian osa-alue) tutkimuskohde, ihmisruumis, on tosin fysikaalinen kappale ja sellaisena fysikaalisten luonnonlakien alainen, mutta rakenteeltaan niin verrattoman monimutkainen että käytännössä emme pysty kuvailemaan sen aineellista koostumusta riittävän tarkasti, jotta pystyisimme soveltamaan siihen fysiikan kuvausmenetelmiä. Luonnollisesti fysikaaliset kuvaukset voivat olla avuksi ja niitä tuleekin mahdollisuuksien rajoissa käyttää, koska ne sallivat meidän kuvata havaintojamme ja niiden välisiä yhteyksiä tavanomaista täsmällisemmin ja objektiivisemmin. Tämä tiedon puu on kuitenkin vain niin tukeva kuin sen juuret ovat. Jos juuret ovat pinnalliset tai heikkoon maaperään kiinnittyneet, on koko puu vaarassa kaatua. Filosofian opinnoissaan Descartes oli tullut siihen tulokseen, että filosofia ja luonnontiede siten kuin sitä hänen aikanaan opetettiin, ei ollut juuriltaan perusteellisesti kiinnitetty, vaan kaikkein syvimmät ja perustavanlaatuisimmatkin metafyysiset pohdiskelut olivat aina avoimia epäilyksille, vastaväitteille tai erehtymisen mahdollisuudelle. Mutta niin kauan kuin tieteen puun runko ja juuret eivät ole tukevasti kiinnitetty johonkin vahvaan perustaan, jonka pitävyyttä ei ole syytä tai edes mahdollisuutta epäillä, olisi kaikki tuon perustan päälle rakennettu tieto (filosofian ja luonnontieteen metafyysisten perusperiaatteiden nojalla perusteltu ja niistä päätelty) yhtä epävarmalla pohjalla kuin heikkojuurinen, huonosti kasvanut puu. Descartesin "metodisen epäilyn" tavoite on asettaa filosofia ja luonnontiede varmalle pohjalle, asettamalla kyseenalaiseksi kaikki mikä vain kyseenalaistettavissa on, kunnes jossain vaiheessa saavutetaan epäilyksettömät perusperiaatteet ja tietämyksen pohjimmaiset lähtökohdat, joiden oikeellisuutta ja varmuutta eivät villeimmätkään skeptiset argumentit tai ankarinkaan epäilevä asenne voi kyseenalaistaa. Tämä, ja vain tämä, voidaan turvallisesti ottaa koko muun metafysiikan lähtökohdaksi, juuriksi jonka varaan tiedon puu voidaan rakentaa. Vaikka arkijärkemme ja kokemuksemme ympärillä olevasta maailmasta tuntuu meistä usein selvältä, emmekä sitä normaalisti epäile, ei se tarkoita, että arkijärjen meille tarjoama kuva todellisuudesta olisi epäilyksetön, ja etteikö sitä voisi asettaa kyseenalaiseksi joutumatta ajatukselliseen ristiriitaan. Ja jos tavoitteena on etsiä varmoja ja epäilyksettömiä, ehdottoman kyseenalaistamattomia perustotuuksia, on meidän myönnettävä etteivät arkikäsityksemme siitä millaisia olioita maailmassa ympärillämme on ole epäilyksetöntä tässä sanan ankarassa merkityksessä. Saavuttaakseen totuuden, Descartes sanoo, on jokaisen vähintään kerran elämässään hylättävä kaikki aikaisemmin opittu ja aloitettava uudestaan aivan perusteista lähtien.
Kun ajatuksenkulku metodisesti omistetaan pysyvän ja varman totuuden etsimiseen, on hylättävä epävarmana kaikki sellainenkin, mitä yleensä on pitänyt itsestään selvänä. On hyväksyä todeksi vain sellainen, jonka ei edes pysty kuvittelemaan olevan erehdystä tai kaiken kyseenalaistamisen tuolla puolen. Olemme lapsesta asti tottuneet ajattelemaan asioita tietyllä tavalla, ja meille on opetettu erilaisia asioita todellisuudesta. Useimmiten ihmiset ovat vain kertoneet meille miten asiat ovat ja eivät ole. Mutta tämä on vain varhaisten kokemusten ja ajatustottumusten tuomaa painolastia, josta ei ole hyötyä enää siinä vaiheessa, kun ainoaksi valonlähteeksi tiellä totuuteen jää oman järjen kiihkeä mutta kurinalainen käyttö... ja joka siis on hylättävä pohjimmiltaan kyseenalaisena. Ne perustuvat "totuuksiin" joihin meidät on kasvatettu sokeasti uskomaan aikana, jolloin oma järkemme ei vielä ollut riittävän kypsä kriittisesti arvioimaan esitettyjen väittämien perusteellisuutta ja paikkansa pitävyyttä. Omat aistini kertovat minulle paljon asioita maailmasta, ne sanovat että minulla on tälläkin hetkellä ympärilläni paljon eri kokoisia, muotoisia ja värisiä esineitä, että istun nyt tuolilla ja että huoneessa ympärilläni on toisia ihmisiä. Mutta aistit ovat joskus pettäneet minua - pimeässä metsässä olen luullut kuollutta puunkarahkaa eläimeksi, jos katson hetken aikaa punaista hehkulamppua ja siirrän sitten katseeni viereiselle seinälle, näen seinällä vihreän jälkikuvan. Kuitenkin tiedän että huolimatta siitä, mitä aistini minulle kertovat on seinä kokonaisuudessaan valkoinen, ja vihreä jälkikuva on olemassa vain minun omassa mielessäni. Mutta jos aistit voivat minua näin joskus petkuttaa, niin mistä tiedän varmasti milloin ne minua pettävät ja milloin niihin voi luottaa. Mistä voi olla varma etteivät ne petä minua useinkin? Mistä tiedän, etteivät ne petä minua juuri nyt? Mistä voin olla varma, etteivät ne petä minua koko ajan? Kun näen unta, aistimukseni voivat sanoa minulle että ympärilläni on värikkäitä esineitä, ihmisiä, että minä itse liikun ympäriinsä ja puhun heidän kanssaan. Niin kauan kuin uni kestää, voin olla vakuuttunut siitä, että olen hereillä, ja kaikki mitä koen on totta - vasta kun herään, ja vertaan unesta jääneiden muistikuvien häilyvyyttä ja sumeutta valvetodellisuuteen, pystyn erottamaan että "se olikin vain unta". Mutta entä jos en enää pystyisikään heräämään? Tai entä jos en olisikaan koskaan herännyt, vaan elänyt syntymästäni asti mieleni itse rakentamassa unimaailmassa - miten voisin erottaa pelkästään kokemuksieni nojalla todellisen maailman unimaailmasta? Mistä voin tietää, etten juuri nyt näe unta? Tämä uniargumentti pakostakin johtaa minut metodin tässä vaiheessa epäilemään kaikkea aistieni todistusta siitä, millainen maailma on, tai millainen olio olen tässä maailmassa. Mutta, Descartes huomauttaa, unessakin tiedän joitakin asioita yhtä varmasti kuin valveilla, kuten sen että 2+3=5. Tämän puhtaaseen järkeen perustuvan väittämän totuus ei näytä riippuvan siitä, olenko todella elänyt nämä vuodet todellisessa, aistien minulle välittämässä maailmassa vaiko vain oman mieleni luomassa kuvitelmassa. Mutta kyse on kuitenkin viime kädessä matemaattisesta laskutoimituksesta. Se näyttää toki niin yksinkertaiselta ja selvältä, että mielessäni olen täysin vakuuttunut siitä, että osaan suorittaa näin yksinkertaisen operaation oikein joka kerta. Mutta toisaalta on paljon laskutoimituksia joita suorittaessa olen joskus erehtynyt kovasti; olen luullut laskeneeni oikein, ja ollut melko vakuuttunutkin siitä, että vastaus on se, minkä järkeni on minulle sanonut sen olevan - ja silti olen ollut väärässä! Mieleni ei siis ole täysin erehtymätön matematiikankaan suhteen yleensä. Mutta jos matemaattinen järkeni on minua joskus pettänyt, on minun hylättävä sen todistus sen metodisen epäilyn periaatteen nojalla, että kaikki mikä joskus on osoittautunut epäluotettavaksi tiedon lähteenä, on hylättävä epävarmana: Jos aistini tai matemaattinen intuitioni on minua joskus johtanut harhaan, mistä tiedän ettei se johda minua aina harhaan, tai että se ei nyt ole minua harhaan johtamassa? Voidaanhan kuvitella ilman mitään periaatteellista mahdottomuutta, että vakuuttuneisuuteni yksinkertaisten matemaattisten totuuksien paikkansapitävyydestä ei perustukaan oman järkeni voimaan, vaan että jokin kaikkivoipa pahansuopa demoni johtaa minua harhaan, istuttamalla mieleeni tämän käsityksen että 2+3=5, sekä siihen liittyvän vakuuttuneisuuden tunteen? Se että tällainen deus deceptor, joka johtaa minua systemaattisesti harhaan, on ainakin periaatteessa mahdollinen, on äärimmäisen vahva skeptinen argumentti, joka saa meidät ainakin periaatteessa epäilemään jo lähes kaikkea mitä milloinkaan olemme totena pitäneet; sitä että maailmassa on puita, lintuja, taivas, että minä olen maailmassa oleva fyysinen olio, jolla on tietty ruumis ja tietty sijainti maailmankaikkeudessa... Jotta voisimme perustellusti kyseenalaistaa deus deceptorin olemassaolon, pitäisi meillä olla jotain varmemmin perusteltua - jotain jonka suhteen edes kaikkivoipa mielentilojani halunsa mukaan ohjaileva demoni. Emme voi perustella ilkeän demonin mahdottomuutta vetoamalla arkijärkeemme tai aistien maailmasta antamaan kokemusperäiseen tietoon, koska tämän tiedon paikkansapitävyys edellyttää jo sitä, että mitään deus deceptoria ei itse asiassa ole olemassa. Jos yritämme perustella Hänen olemattomuutensa tähän "tietoon" perustuen, syyllistymme kehäpäätelmään - tämä "tietohan" on luotettavaa jos jo oletamme (tai pystymme jotenkin riippumattomasti perustelemaan) että mitään ilkeää demonia ei ole. 15
16 Onko jäljellä enää mitään? Voiko mistään olla niin varma, ettei edes ilkeä Demoni voisi meitä sen suhteen harhaan johtaa? Descartesin mukaan kyllä on. Nimittäin vaikka demoni miten pahasti johtaisi minua harhaan, ja vaikka mitään niitä asioita joita kuvittelin olemassa oleviksi ei olisikaan, ei demoni kuitenkaan pelkästään virheellisiä uskomuksia minulle syöttämällä voi tehdä minua olemattomaksi. Tai täsmällisemmin ottaen: vaikka demoni kuinka johtaisi ajatuksiani harhaan, ajatukseni kuitenkin ovat ne mitä ovat, ja niiden sisältö on se mikä se on - vaikka havaintoni ja ajatukseni eivät koskisikaan sellaisia ilmiöitä joita luulin niiden koskevan, tai vaikka miten suuri osa niistä olisi epätosia, ne ovat kuitenkin olemassa, ja niin kauan kuin ajatukseni ovat olemassa, olen minäkin olemassa. Ruumiini olemassaoloa voin epäillä, se voi ainakin periaatteessa olla vain unta tai harhaa, mutta se että ajatukseni ovat olemassa, (ja että niillä on se sisältö minkä koen niillä olevan) on niin selvästi ja kirkkaasti totta, että tätä käsitystä eivät kaikkein yltiöpäisimmätkään uni- tai demoniargumentit pysty järkyttämään. Tästä Descartes päättelee, että ajatukseni ovat sanan varsinaisessa merkityksessä "minä". Niin kauan kuin nämä tietoiset tajunnantilat ovat olemassa, olen minä olemassa. Tämä on täysin varmaa, riippumatta siitä mikä nämä ajatukset on aiheuttanut (ovatko ne todellakin luotettavan aistihavainnon tuotetta, vaiko demonin aikaansaannosta). Se, että demoni harhauttaa ajatuksiani, ei tee ajatuksiani olemattomiksi - päinvastoin, se edellyttää että ajatukseni ovat olemassa. Vaikka ruumiini lakkaisi tänä päivänä olemasta, mutta ajatussisältöni eivät kuolisi sen mukana, jatkaisin minä olemassaoloani aineettomana sieluna - tietoisuutena tai tajuntana ilman ruumista. Jos taas ruumiini elintoiminnot jatkuisivat normaalisti, mutta tietoisuuteni lakkaisi olemasta, ei "minua" sanan varsinaisessa merkityksessä enää olisi - jäljelle jäisi vain ruumiini. Koska ajattelu, tajunta, on sekä välttämätöntä että riittävää (kun taas ruumiin olemassaolo ei kumpaakaan), määrittelevät tajunnantilani Descartesin mukaan sen kuka minä olen ja mikä minä olen. Minä olen viime kädessä ajatukseni, siis, ajatteluolio. Ja niin kauan kuin ajattelen, nämä ajatukseni mitä minulla nyt on ovat olemassa, niin minäkin olen olemassa - cogito ergo sum; minä ajattelen, olen siis olemassa - ja tässä asiassa ei kaikkein taitavinkaan demonin silmänkääntötemppu onnistu minua huijaamaan. Descartes katsoo todistaneensa itsensä olemassaolon ajattelevana oliona. Entä mieleni ulkopuolisen maailman olemassaolo? Onko demoniargumentti millään keinoin kumottavissa? Tässä vaiheessa Descartes vetoaa Jumalan käsitteeseen. Descartes sanoo, että yhtä selvästi ja kirkkaasti kuin oman olemassaolonsa pelkästään ajatustensa olemassaolon nojalla, hän tajuaa jonkin täydellisen olion olemassaolon. Sekä tämän idean varmuus että hänen oma epätäydellisyytensä riittävät vakuuttamaan, että idean synty perustuu johonkin todella täydelliseen, ei häneen itseensä. Sillä ihminen on epätäydellinen, koska hän epäilee. Hän ei siis varmuudella tiedä, onko maailma ja ympäröivä todellisuus juuri sellainen kuin se hänelle ilmenee. Näin ollen ihminen on Descartesin mukaan epätäydellinen, sillä täydellinen ei epäilisi se tietäisi totuuden. Nyt Descartesin mukaan epätäydellinen ei voi tietää, mitä on täydellisyys, eikä äärellinen voi tietää, mitä on äärettömyys. Se on loogisesti mahdotonta: Epätäydellisestä ei voi päätellä täydelliseen eikä äärellisyydestä äärettömyyteen. Kuitenkin mielessäni on täydellisyyden idea. Miten se on voinut mieleeni tulla? Enhän voi aistien avulla löytää maailmasta täydellisyyttä tai äärettömyyttä! Koska kumpikaan ominaisuus ei ole aistein havaittavissa, ne voidaan ymmärtää vain järjen avulla. Tässä yhteydessä Descartes kehittelee ns. synnynnäiset ideat. Ne ovat ideoita, joita aistit eivät voi tuoda mieleeni, vaan ne ovat siellä jo synnynnäisesti valmiina. Tällä Descartes ei kuitenkaan suoranaisesti tarkoita sitä, että synnynnäiset ideat olisi jo annettu syntymästä saakka, vaan ainoastaan sitä, että järjellä on kyky selittää ne. Ja kun synnynnäiset ideat ovat kehittyneet, järki tajuaa ne ehdottomasti todeksi. Toisin sanoen ne tajutaan vasta, kun kieli ja ymmärrys oppimisen ja kyseenalaistamisen tuloksena kehittyy. Vastasyntyneellä on siis vain järjen antama kyky myöhemmässä kehityksessään ymmärtää käsitteet täydellisyys ja äärettömyys. Mainittakoon myös, että nykymatematiikalla on yhä suuria vaikeuksia määritellä, mitä on täydellisyys. Descartes oli tieto-opilliselta käsityksiltään rationalisti. Miten täydellisyyden tai äärettömyyden synnynnäiset ideat ovat sitten mieleeni tulleet? Descartes vastaa tähän, että mielessäni olevan täydellisyyden käsitteen syynä on jotakin täydellistä. Koska itse olen epäilyni vuoksi epätäydellinen, on tuo täydellinen jotain itseni yläpuolella olevaa. Tämän olennon Descartes nimeää jumalaksi. Jumala on täydellisyys ja äärettömyys. Jumalan olemassaolon Descartes puolestaan todistaa yksinkertaisesti toteamalla, että mikäli on olemassa täydellisyyttä, sen on oltava myös olemassa. Mikään täydellinen, joka ei olisi olemassa, ei voisi olla täydellinen, koska silloin siltä puuttuisi olemassaolo! Tähän saakka Descartesin logiikka on pistämättömän terävää ja pätevää, mikäli hänen premissinsä hyväksytään. Descartes kuitenkin ehdottomasti halusi todistaa, että minua ympäröivä todellisuus on todella sellainen kuin sen aistin. Ympäröivä maailma on todella sellainen kuin se on, koska maailmaani säätelevä ylempi täydellinen henkiolento on sen takeena. Koska olen epätäydellisenä epäilevänä olentona täysin jumalan varassa, mikäli haluan väittää ympäröivän maailman olevan juuri sellainen kuin sen koen, jumala ei voi minua tässä tärkeässä asiassa hyvyytensä vuoksi huijata. Täydellisyydessä ei voi olla mitään väärää tai moraalisesti tuomittavaa. Tämän perusteella, Descartes jatkaa päättelyään, voidaan vakuuttua siitä, että mikään pahansuopa demoni ei voi minua harhaan johtaa, koska täydellinen, kaikkivoipa ja hyvä, Jumala ei tällaista soisi tapahtuvan. Sen perusteella voimme
17 luottaa järkeemme ja aistihavaintoomme, ja rakentaa muun metafysiikan ja luonnonfilosofian näiden perustavien intuitioiden varaan. Tässä Descartesin terävä logiikka lyö kuitenkin pahan kerran kiveen. Täydellisyyteenhän kuuluu myös kaikki paha! Näin ollen Descartesin epäilyn metodin tuottama skeptismi jää voimaan. Yksikään hänen jälkeensä seurannut filosofi tai tiedemies ei ole pystynyt kumoamaan Descartesin kuuluisaa uniargumenttia. Kartesiolainen dualismi Metodisen epäilyn kautta Descartes päätyi siihen tulokseen, että hänen filosofiansa ensimmäiseksi periaatteeksi tuli ottaa "cogito oivallus": "Ajattelen, siis olen olemassa!" (Latinaksi, Cogito ergo sum.). Tästä hän katsoi voivansa päätellä, että hän, Descartes, oli ensisijaisesti tuo joukko ajatuksia, "hänen" ajatuksensa. Että pohjimmiltaan se, mitä hän itse oli, oli joukko tietoisuuedn tiloja, ajatteluolio (res cogitans). Hänen perustelunsa oli se, että hän pystyi kuvittelemaan ettei mitään ulkomaailmaa, mitään aineellisia kappaleita (mukaanlukien hänen ruumiinsa), olisikaan ollut olemassa, vaan että kaikki se mitä hän näköjään aisti, mistä hän muodosti havaintoja ja mielipiteitä, olisikin vain jonkin ilkeän demonin hänen mieleensä istuttamaa harhakuvitelmaa. Toisaalta hän pystyi kuvittelemaan ilman mitään sisäistä ristiriitaa, että maailma sellaisena kuin hän sen havaitsi, kaikki siinä esiintyvät luonnonilmiöt, mukaan lukien hänen ruumiinsa ja sen elinten eri toiminnot, voisivat jatkaa olemassaoloaan juuri sellaisina kuin tähänkin asti, mutta hänen ajatuksensa lakkaisivat olemasta, ei häntä, Descartesia enää olisi olemassa. Tästä hän päätteli, että se mitä hän pohjimmiltaan oli, oli hänen ajattelunsa. Descartesin mukaan hänen ruumiinsa ja mielensä olivat kaksi erillistä (joskin "intiimissä yhteydessä olevaa") substanssia. "Substanssi" Descartesin käyttämässä merkityksessä tarkoittaa mitä tahansa sellaista oliota, joka voi olla olemassa riippumatta siitä, millaisia muita olioita on olemassa, tai millaisessa suhteessa se näihin muihin olioihin on. Substanssi on siis perimmäinen aines : Aines, jota ei ole tehty mistään muusta, vaan kaikki muu perustuu sille. Substanssin määrittelevät sen "essentiaalliset (olennaiset) ominaisuudet". Descartesin mukaan vertailemalla ruumiin ja sielun essentiaalisia ominaisuuksia voidaan yhä vahvemmin vakuuttua siitä, että kyse todella on kahdesta erillisistä substansseista: sielusta ja ruumiista (nykykielellä hengestä ja aineesta). Ihmisen ruumis on fysikaalinen kappale. Sen essentia Descartesin mukaan on tällöin ulotteisuus, mikä tarkoittaa sitä että ruumilla on tietty muoto, koko ja sijainti. Tämä on välttämätöntä ja riittävää sille, että jokin olio on ihmisruumis. Sielu - mieli, tajunta, tietoisuus - sen sijaan on ajattelua (Descartes luki "ajatteluun" kuuluvan myös erilaiset aistinkokemukset ja tunteet), mikä tarkoittaa, että sillä on tietty sisältö. Tämä on riittävää ja välttämätöntä sille, että jokin on mieli, eli tajunnan subjekti. Sisällön ideaan ei kuitenkaan sisälly mitään ajatusta ulotteisuudesta. Sisältöön ei kuulu sijaintia tai kokoa. Vastaavasti fysikaalisiin suureisiin ei kuulu mitään ajatusta sisällöstä. Descartesin mukaan siis maailma koostuu kahdesta erillisestä substanssista. hengestä ja aineesta. Nykyajan tiede kiistelee yhä tästä ontologisesta kysymyksestä: Onko maailmakaikkeus pelkästään materiaalista vai onko olemassa myös henkinen substanssi. Ovatko esimerkiksi ajatukset ja omatunto vain sähköimpulsseja ja kemiallisia reaktioita, vai onko olemassa jokin henkinen ulottuvuus ja sielu. Fyysikko Kari Enqvist on todennut kirjassaan Olemisen porteilla 1996, että kaikki on periaatteessa pelkkää materiaa, myös ajatukset ja ns. sielu. Hänen mukaansa kaikki on laskettavissa siis myös ihmisen ajatukset, luonne, omatunto eli koko maailmankaikkeus ja sen tulevaisuus on esitettävissä laskutoimitusten ja kaavojen avulla. Tosin hän samalla toteaa, että tällaisen laskutoimituksen suorittamiseen ei riitä edes koko universumin aika... Kari Enqvist edustaa siis ontologiselta maailmankatsomukseltaan materialismia. Materialismin vastakohtana on ontologinen idealismi, jonka mukaan todellisuus on luonteeltaan ei-aineellista, esimerkiksi unta. Välittävänä kantana on siis kartesiolainen (Descartesin oppien mukainen) dualismi, jonka mukaan ei-aineellista todellisuutta ei ainakaan kokonaan voi palauttaa aineelliseen todellisuuteen. Mitä mieltä itse olet, oletko materialisti, idealisti vai dualisti? Millä perusteella, kysyisi Sokrates J o h n L o c k e (1632-1704)? Englantilainen filosofi 1600-luvun loppupuolella. Tuon ajan merkittävimpien luonnontieteilijöiden kuten Isaac Newtonin ja Robert Boylen henkilökohtainen tuttava. Työskenteli myös lääkärinä, ja hallituksen virkamiehenä.? Descartesin ohella varhaisen uuden ajan merkittävimpiä filosofeja; Descartesin ja Locken kirjoitukset edustavat siirtymää keskiajan skolastisesta perinteestä nykyaikaiseen tieteelliseen perinteeseen; nämä
18 filosofit muotoilivat modernin luonnotieteellisen maailmankuvan tärkeimmät ominaispiirteet ja peruskysymykset.? Brittiläisen empirismin perustavia hahmoja. Siinä missä Descartes rationalistina pyrki kehittämään luonnontieteelle metafyysisen taustateorian matematiikan ja "järjen totuuksien" pohjalle, korosti Locke luonnosta tehtyjä havaintoja kaiken (luonnontieteellisen) tiedon lähteenä.? Yksi valistusaatteen alullepanijoita, jonka yhteiskuntapoliittiset kirjoitukset vaikuttivat mm. Yhdysvaltain perustuslain ihmiskuvaan, ja siinä esiintyvään ihmisen luonnollisten perusoikeuksien ajatukseen. Locken elämä Locke sai tieteellisen koulutuksensa Oxfordin Yliopistossa. Tuolloin lukujärjestys oli vielä puhtaasti keskiaikaisen skolastisen tradition mukainen. Oppiaineina olivat perinteiset latinan kirjallisuus ja kielioppi, puheenpitämis- ja väittelytaito (retoriikka), teologia, geometria ja astronomia jne. Opetustapa perustui latinankielisten tekstien tulkitsemiseen ja Aristoteleen luonnonfilosofisiin kirjoituksiin. Lockea eivät pelkät kirjoihin jo kerran pistetyt teoriat ja tosiasiat kiinnostaneet. Sen sijaan häntä kiinosti kokonaan uuden tiedon löytäminen; luonnon itsensä tutkiminen sellaisten tosiasioiden selvittämiseksi, joita kukaan ei ollut vielä koskaan ennen saanut selville. Hän sivistikin itseään ahkerasti myös lukujärjestykseen kuulumattomilla opinnoilla, kuten lääketieteellisillä ja luonnontieteellisillä opinnoilla. Häneen tekivät vaikutuksen René Descartesin luonnonfilosofiset kirjoitukset. Lisäksi hän oli myös aikansa johtavien luonnontutkijoiden kuten Robert Boylen ja Thomas Sydenhamin henkilökohtainen ystävä ja juuri perustetun Royal Societyn jäsen. Locken teokset Locken ehkä keskeisin teos on An Essay Concerning Human Understanding ("Kirjoitus inhimillisestä ymmärryksestä"). Se on tieto-opillinen eli epistemologinen tutkielma "inhimillisen tietokyvyn" (toisin sanoen modernin luonnontieteen ja empiristisen luonnonfilosofian) mahdollisuuksista saavuttaa tietoa tosiasioista. Tavoitteena on selvittää, minkälainen on ihmismielen kyky hankkia tietoa sitä ympäröivästä todellisuudesta, ja minkälaisten kysymysten selvittämiseen se on riittämätön tai muutoin epäsopiva. Locke puolustaa puhtaasti empirististä näkemystä tiedon hankinnasta. Empirismin mukaan kaikki tieto maailmasta on viime kädessä peräisin maailmasta tehdyistä aistihavainnoista, eikä mitään rationalismin puolustamaa synnynnäistä tietoa tai edes synnynnäisiä ideoita ole olemassa. Sen sijaan Locken empirismin mukaan syntymässään ihmismieli on "tyhjä taulu", Tabula rasa, johon havainto tuottaa sisällön. Sisältö perustuu havaintokokemuksiin (näkö-, kuulo-, haju- tunto- ja makuaistimuksiin. Näiden aistihavaintojen pohjalta ihmismieli luonnostaan muodostaa erilaisia käsityksiä ja uskomuksia maailmassa vallitsevista asiantiloista. Tietoa näistä käsityksistä ja uskomuksista tulee silloin, kun ihmiselle luontainen järki yhdistelee, järjestää ja kriittisesti arvioi aisteissa annettua tietoaineistoa. Locken pääteos on yksi filosofian historian merkkiteoksia, koska siinä Locke "perustaa" modernin empirismin, ja modernin luonnontieteen empiristisen tieto- ja todellisuuskäsityksen. Locken yhteiskuntafilosofisella teoksella Two treatises of government ("Kaksi tutkielmaa hallintovallasta") oli myös tavattoman suuri merkitys omana aikanaan. Locke esitti demokraattisissa kirjoituksissaan, että jokaisella ihmisellä on luonnostaan, ihmisluontoon kuuluvana, tietyt moraaliset ja yhteiskunnalliset oikeudet, joita vastaan valtiovalta ei saa rikkoa. Tällaisia oikeuksia olivat mm. mielipiteen ilmaisunvapaus sekä vapaus harjoittaa omaa uskontoaan. Hallitsijan valta kansalaisten yli perustui Locken mukaan vain hallitsijan ja kansalaisten väliseen sopimukseen. Tämä yhteiskuntasopimus ei ollut mikään konkreettinen, paperille laadittu tai kansalaisten allekirjoittama sopimus, vaan enemmänkin "julkilausumaton yhteisymmärrys". Muodostaessaan valtion kansalaiset vapaaehtoisesti luopuvat joistakin itsemääräämisoikeuksistaan hallitsijan hyväksi. He siis luovuttavat yhdelle keskuudestaan - monarkille - oikeuden asettaa jokaista kansalaista koskevia lakeja, tehdä oikeudellisia päätöksiä riitakysymyksissä ja langettaa tuomioita lakien rikkomisesta. Tämä hallitsijan eli monarkin ja hallittavien eli kansalaisten välinen sopimus oli kuitenkin voimassa vain niin kauan kuin molemmat osapuolet olivat siihen tyytyväisiä. Ennen kaikkea: jos hallitsija väärinkäytti asemaansa, alamaisilla oli periaatteessa oikeus nousta kapinaan ja syöstä hänet vallasta. Tämä oli tuohon aikaan hyvin radikaalia uutta ajattelua, koska läpi keskiajan ja 1600-luvun oli totuttu ajattelemaan, että hallitsijan valta on hänelle Jumalan antama ja ehdoton. Alamaisilla ei ollut missään tapauksessa oikeutta vastustaa Jumalan kansan johtoon asettamaa monarkkia.
19 Brittiläisen John Locken filosofia aloitti ns. valistusfilosofian kauden. Vähitellen 1700-luvun aikana valistusfilosofian painopiste siirtyi kanaalin yli itsevaltaisesti hallittuun Ranskaan. Kuuluisia ranskalaisia valistusfilosofeja olivat mm. Montesquieu, Voltaire, Diderot ja Rousseau. Heidän filosofiansa vei pohjan Jumalan asettamalta itsevaltiudelta. Lopuksi valistusfilosofia johti yhteiskunnalliseen kuohuntaan kuten Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen 1776 ja Ranskan suureen vallankumoukseen 1789. Tällöin laajojen kansanjoukkojen mieliin iskostui ensimmäisen kerran käsitykset kaikkien yksilöiden vapaudesta ja tasa-arvosta Vapaus, veljeys, tasaarvo. Tabula rasa "Mistä tulee kaikki se aines, jota päättelyssä ja tiedonhankinnassa käytetään?", Locke kysyy. Kun ihminen kasvaa kohdussa ja syntyy, hänen mielessään ei vielä ole käsitystä lumesta tai valkoisuudesta, eikä vastasyntynyt voi mitenkään tietää että lumi on valkoista. Minkä prosessin kautta ne mieleen syntyvät? Miten nämä ideat tulevat mieleen, jossa niitä ei alunperin ollut? "Tähän minä vastaan yhdellä sanalla: kokemuksesta". Locken empiristisen tietoteorian mukaan kaikki ideat, joita ihminen voi ajattelussaan käyttää syntyvät alunperin aistikokemuksesta - mitään synnynnäisiä ideoita, jotka mielemme voisi käsittää ilman että se koskaan olisi muodostanut mitään niihin liittyvää aistihavaintoa, ei Locken mukaan ole olemassa. Synnynnäisesti ihmismieli on tabula rasa, kuin tyhjä taulu tai valkea paperi johon kokemus "piirtää jäljen". Synnynnäisesti mielellä on vain kyky muodostaa erilaisia ideasisältöjä ja yhdistellä ja vertailla niitä toisiinsa, muttei yhtään "valmista" sisällöllistä ideaa. Kaikki ideat syntyvät ja saavat merkityksensä niistä aistivaikutelmista, joihin ihminen elämänsä alkutaipaleella altistuu. Syntymässä ihmisellä ei ole vielä mielessään yhtään ideaa, joka koskisi sitä millainen paikka maailma on tai millaisia olioita sieltä löytyy. Havainto määrää, millaisia ideoita ihmisen mieleen syntyy, ja havainto on kaiken maailmaa koskevan tietämyksen perimmäinen lähde. Tämä asettaa Locken mukaan empiristisen tietoteorian vankalle pohjalle. Siis kaikki, mitä oman pääni sisällä on esimerkiksi ajatukset ovat ensin olleet aisteissani. Mieleni on ollut syntyessäni tyhjä taulu, jonne eri viisi aistiani siirtävät aistimateriaalia. Tästä materiaalista järki yhdistelee ajatuksia. Mikäli aivoilla ei olisi ollut yhtään aistia käytettävissä, niissä ei myöskään olisi yhtään ajatusta. Ne olisivat tyhjät. Ensi kuulemalta tämä empiristinen tietoteoria kuulostaa nykyihmisen mielestä usein houkuttelevalta, suorastaan itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin, kuljettaessa tätä empirismin polkua pidemmälle, tulee vastaan pahoja ongelmia Tämä rationalismin ja empirismin välinen vastakkainasettelu on ollut filosofian yksiä polttavimpia kysymyksiä. Vasta Immanuel Kant keksi siihen kuuluisan ratkaisun. Mitä mieltä itse olet? Mitä ajatukset ovat, miten ne syntyvät ja mikä on todellisuus? Oletko rationalisti vai empiristi vai vähän kumpaakin? Mikäli tällaiset ongelmat kiinnostavat, tervetuloa filosofian jatkokurssille (FI2). Kurssin ensimmäisellä osiolla yritetään löytää vastausta ongelmaan onko maailma sittenkin unta vai onko kokemukseni todellisuudesta sittenkin totta. Jälkimmäisellä osiolla perehdytään filosofiaan elämänasenteena pohtimalla, mikä on minun totuuteni. Minkälainen on oma henkilökohtainen näkemykseni maailmasta. Miten koen maailman ja oman elämäni osana maailmankaikkeutta. Argumentti 1. Jonkin teorian tai näkemyksen puolustamiseksi esitetty päättelyketju, jossa pyritään käsitteiden täsmällisen määrittelyn ja loogisen päättelyn avulla vakuuttamaan vastustaja oman näkemyksen t. teorian paikkansa pitävyydestä, joko (a) osoittamalla sen seuraavan loogisesti vastustajan tosiksi myöntämistä väittämistä, tai (b) osoittamalla teorian paikkansapitävyyden kiistämisen johtavan siihen että jotkut vastustajan epätosina pitämät väittämät olisikin hyväksyttävä tosiksi. 2. Joukko väittämiä, joiden on tarkoitus todistaa argumentin johtopäätös osoittamalla sen seuraavan loogisesti argumentin premisseistä. Hyvässä argumentissa premissien olisi oltava etukäteen todeksi todistettuja tai muutoin uskottavia. Premissit eivät myöskään saisi olla epämääräisiä tai käytetyt termit kovin tulkinnanvaraisia. Missään nimessä premissit eivät saa olla keskenään ristiriidassa. 3. Väittely, jossa jonkin väittämän (teesin t. hypoteesin) tueksi esitetään perusteluja (näitä perusteluja kutsutaan myös argumenteiksi väittämän puolesta), sekä myös vasta-argumentteja sitä vastaan. Hyvän argumentaation ehtona on, että väitteen puolustaja ei pelkästään keskity omien perustelujensa esittämiseen ja niiden toistamiseen, vaan ottaa huomioon hänen väitteitänsä vastaan esitetyt vasta-argumentit ja pyrkii osoittamaan, että vasta argumentit
20 a) ovat epäpäteviä, b) eivät kumoa hänen kantaansa vaikka ne olisivatkin päteviä, tai mahdollisesti c) perustuvat taustaoletuksiin, joita väittämän vastustaja ei ole perustellut ja jota vastaan voidaan esittää vasta-vasta-argumentteja. Se, että jokin haluttu väite saadaan "kuulostamaan uskottavalta" ei tee perusteluista argumenttia - perustelun pitää olla loogisesti pitävä. Argumentin ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla deduktiivinen (ts. sellainen jossa johtopäätös seuraa deduktiivisella vääjäämättömyydellä premisseistä). - Induktiivisessa argumentissa premissien totuus tekee johtopäätöksestä todennäköisesti toden. Todistamisen taakka Hyvän argumentaation periaate, jonka mukaan on väitteen esittäjän velvollisuus esittää väitteelleen niin hyviä perusteluja, että se voidaan ottaa vakavasti tai jopa todistaa,. Ei ole hyvän väittelytaidon mukaista pelkästään esittää erilaisia väittämiä ja haastaa vastustaja joko hyväksymään ne tai esittämään todisteita niitä vastaan. Siksi sanotaan, että todistamisen tai todisteiden esittämisen "taakka" on väitteen esittäjällä, ei sen vastustajalla. (Kun väitteen esittäjä on esittänyt kunnollisia todisteita väitteensä puolesta, siirtyy "taakka" vastaväittäjälle, jonka tehtävänä on sen jälkeen joko pyrkiä kumoamaan esitettyjen todisteiden todistusvoima, tai etsimään vastatodisteita jonkin kilpailevan väittämän puolesta). Determinismi Katso tunnilla erikseen jaettu moniste. Empirismi Filosofinen teoria, jonka mukaan kaikki tietomme maailmasta perustuu viime kädessä siitä tehtyihin empiirisiin havaintoihin, tai näkö- kuulo- haju- tunto- ja makuaistimuksiin, joita maailmassa ulkopuolellamme olevat muut oliot meissä synnyttävät. (Vastakohtana rationalismi, jonka mukaan ainakin osa ihmisen tiedosta on myötäsyntyistä - ei havaintoon perustuvaa - tai puhtaaseen järkeen - ei aistimuksiin tai aistimuskykyyn - perustuva). Antiikin filosofeista Aristotelesta, joka kritisoi Platonin ideaoppia (jonka mukaan todellinen tieto kohdistuu aistien havaintokyvyn ulottumattomissa olevaan oliomaailmaan, josta voidaan saavuttaa tietoa vain puhtaalla järjellä, ei empiirisellä havainnolla) voidaan pitää varhaisena empiristinä. Hänen luonnonfilosofiansa peruslähtökohta oli oppia tuntemaan luonto ja sen lainalaisuudet laajojen ja tarkkojen havaintojen pohjalta. Hellenistisellä ajalla stoalaiset ja epikurolaiset kannattivat Aristotelestakin selkeämmin empirististä teoriaa tiedosta ja havainnoista. Varsinaisesti nykyisenlaiseksi rationalismi/empirismi -kiista muotoutui uuden ajan alussa 1600-luvulla. Brittiläiset empiristit (erityisesti John Locke, ja hänen seuraajansa David Hume ja George Berkeley) loivat filosofisen oppijärjestelmän, jonka oli tarkoitus toimia uuden luonnontieteen metafyysisenä perustana - rationalistit (merkittävimpinä edustajina René Descartes ja Gottfried Leibniz) pyrkivät samaan päämäärään, mutta siinä missä empiristi-filosofit painottivat havaintojen, aistitiedon ja luonnontieteellisen, empiirisen, koeteltavuuden merkitystä, pyrkivät rationalistit etsimään tiedolle ja tieteelle varmaa perustaa puhtaan järjen synnynnäisistä ja varmoista totuuksista ja loogisesti pitävästä deduktiosta. (esim. cogito,ergo,sum). Metafysiikka Kaikkein laajimmassa merkityksessään "metafysiikka" tarkoittaa teoriaa todellisuudesta (kun sana "todellisuus" ymmärretään kaikkein laajimmassa merkityksessään). Tässä mielessä metafysiikka pitää sisällään ontologian (teorian siitä, millaisista olioista ja ilmiöistä maailma koostuu, "mitä on olemassa") ja epistemologian (teorian siitä, miten ihminen voi - järkensä ja havaintojensa kautta - saada tietoa maailmasta). Metafyysiset teoriat käsittelevät olevaa ja olemassaoloa yleensä - sitä mitä tarkoittaa että jotain "on olemassa". (Onko Mikki Hiiri olemassa? Onko se olemassa "samalla tavalla" kuin Bill Clintonin kissa Socks on olemassa? Jos kaksi olentoa on olemassa, miten ne voivat olla olemassa "eri tavalla"? Jos Mikki Hiiri ei ole olemassa, niin mikä tekee todeksi/epätodeksi sellaiset väitteet kuten "Mikki Hiiri käyttää aina hanskoja" tai "Aku Ankan auton rekisterinumero on 313"?). Metafyysiset teoriat ovat sovellusalaltaan laajempia kuin (luonnon)tieteelliset teoriat, jopa kosmologia, koska nämä tutkivat vain aineellisen luonnon koostumusta ja erilaisia järjestymistapoja (se oletus, että kaikki mitä on olemassa on luonnontieteellisesti tutkittavissa on itsessään metafyysinen hypoteesi - näkemystä kutsutaan naturalismiksi - samoin kuin oletus, että kaikki mitä on olemassa koostuu aineesta - tätä kutsutaan materialismiksi). Metafyysiset teoriat ovat myös jossain mielessä luonnontieteellisiä teorioita "syvemmällä", tai niiden "taustalla". Metafysiikassa näet kyseenalaistetaan ja arvioidaan kriittisesti sellaisia ongelmia ja oletuksia, joita luonnontieteessä on pidettävä "jo ratkaistuina" tai "itsestään selvinä", annettuina.