Havaintomotoriikka osana 6-12-vuotiaiden koripalloilijoiden motorisen taidon oppimista koripalloharjoittelussa

Transkriptio

1 Havaintomotoriikka osana 6-12-vuotiaiden koripalloilijoiden motorisen taidon oppimista koripalloharjoittelussa Stefanov, Raimo & Peippo, Petro 2016 Laurea

2 Laurea-ammattikorkeakoulu Havaintomotoriikka osana 6-12-vuotiaiden koripalloilijoiden motorisen taidon oppimista koripalloharjoittelussa Raimo Stefanov & Petro Peippo Fysioterapia Opinnäytetyö Syyskuu, 2017

3 Laurea-ammattikorkeakoulu Fysioterapeuttikoulutus Fysioterapeutti (AMK) Tiivistelmä Stefanov Raimo ja Peippo Petro Havaintomotoriikka osana 6-12-vuotiaiden koripalloilijoiden motorisen taidon oppimista koripalloharjoittelussa Vuosi 2017 Sivumäärä 47 Opinnäytetyön tavoitteena oli lisätä motoristen taitojen harjoittelun painotusta Tapiolan Hongan 6-12-vuotiaiden junioreiden koripalloharjoituksissa, lisäämällä valmentajien tietoutta taitoharjoittelusta, havaintomotoriikkaa hyödyntäen. Opinnäytetyö oli kehittämisprojekti ja osa Tapiolan Hongan juniorivalmennuksen jatkuvaa kehittämisprosessia, jonka tavoitteena on säännöllisesti kehittää kaikkien koripallojunioreiden kanssa työskentelevien valmentajien osaamista. Projektin aluksi tehtiin kirjallisuushakua aiheista havaintomotoriikka, lasten koripallo ja taitoharjoittelu. Kirjallisuushaun tavoitteena oli hankkia ajantasaista tietoa näistä aiheista ja koostaa hankittujen tietojen pohjalta projetille mahdolisimman hyvä tietoperusta. Tietoperustan hankkimisen jälkeen projektiin luotiin teoreettinen tietoperustaan pohjautuva taitoharjoittelun malli, jonka jälkeen se esiteltiin ammattikoripalllovalmentajille. Koripallovalmentajien kanssa toteutettiin osallistava piloottihanke, joka sisältsi kuusi tapaamista. Ammattivalmentajien tietojen pohjalta luotiin mallin tueksi koripallon taidot kaavio, joka ohjaa harjoitteiden suunnittelua teoreettisen harjoittelun mallin avulla. Lisäksi projektissa kehitettiin muutamia esimerkkiharjoitteita teoreettista mallia hyödyntäen. Projektin tuloksena Tapiolan Hongassa voidaan tulevaisuudessa ottaa huomioon nykyaikaisen koripallon taitovaatimukset ja hyödyntää harjoitteissa havaintomotoriikkaa osana taidon harjoittelua. Toteuttamamme kehittämisprojektin vaikutus seuran kehittämisprosessiin, tulee todellisuudessa näkymään vasta tulevaisuudessa. Seuraavaksi olisikin tärkeää tutkia, onko rasitusperäisten vammojen määrä seuran pelaajilla muuttunut? Asiasanat: Havaintomotoriikka, Lasten koripallo, Taitoharjoittelu

4 Laurea University of Applied Sciences Degree Programme in Physiotherapy Bachelor s Thesis Abstract Stefanov Raimo; Peippo Petro Perceptual-motor developement in motor skill learning in basketball training of 6-12-yearold juniors Year 2017 Pages 47 The purpose of this thesis was to enhance the training of motor skills in basketball training of 6-12-year-olds in the basketball club Tapiolan Honka. By increasing the knowledge of perceptual motor skills, the plan was to develop the knowledge of skill training in general, in basketball coaches working with children, As a part of a continuous process of developing the basketball operations in the club Tapiolan Honka, the thesis was a development project to improve the expertise of the coaches working in the childrens basketball program. At the start of the project, literature review was made using the keywords: Perceptual-motor, Junior Basketball and Skill Training, aiming to create a solid, up-to-date basis of information around the topic concerned. After the knowledge basis was formed, the skill training model was composed and then introduced to the professional basketball coaches of the Tapiolan Honka organization. The coaches participated in a pilot project which contained six meetings. In the future, the skill requirements of modern basketball and perceptual motor factors can be taken into account when planning the training of junior basketball teams or individual players. The actual impacts in the development process of the club can be seen in the future. To perceive the results, a study of the changes in the number of overuse injuries in the Tapiolan Honka junior basketball players, is the next step recommended considering the changes made in the planning of the skill training resulting from this project. Keywords: Perceptual-motor, Junior Basketball, Skill Training

5 Sisällys 1 Johdanto Opinnäytetyön tarkoitus ja tavoite Havaintomotoriikka Mitä on havaintomotoriikka? Havaintomotorinen prosessi Kognitiiviset toiminnot Havaitseminen aistitietoon pohjautuva prosessi Kehon ulkopuolelta saadut aistimukset Kehon asennoista ja liikkeestä kertovat aistimukset (pystyasennon säätely) Kehon sisäisistä tapahtumista kertovat aistimukset Tarkkaavaisuus ja visuaaliset ominaisuudet Visuaalinen tarkkaavuus Kuvion erottaminen taustasta Syvyysnäkö ja syvyyden havaitseminen Visuaalis-motorinen koordinaatio Päätös toiminnasta tietojenkäsittelyn avulla Kehotietoisuus Tilan taju Suunnan taju Ajan taju Motoriikan kehitys Taidon oppiminen Koripallo Lasten koripallo Tapiolan Hongassa Koripallon taidot Tapiolan Hongassa Toiminnallinen opinnäytetyö Teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva taitoharjoittelun malli Mallin merkitys ja luettavuus Käytännön harjoitteiden esimerkit Esimerkki 1. Kolmen pelaajan syöttöharjoite pienessä tilassa ja sen progressiot Esimerkki 2. Kahden tai useamman pelaajan syöttöharjoite ja sen progressiot Itsearviointi Pohdinta Lähteet... 40

6 Kuviot CR/Taulukot... 44

7 1 Johdanto Suomalaisen urheiluvalmennuksen vahvuutena on tunnetusti ollut fyysisten ominaisuuksien kehittäminen, mutta taitojen opettaminen ei ole Suomessa yleisesti urheilun huippumaiden luokkaa. Tästä syystä suomalaisten nuorten urheilijoiden perusmotoriset taidot eivät ole muiden maiden urheilijoiden taitoja vastaavalla tasolla. Mikäli urheilijan fyysisiä ominaisuuksia kehitetään kohti huippua, mutta motoristen taitojen taso on heikko, on urheilija suuremmassa vaarassa loukkaantua (Kalaja & Jaakkola 2015, 194). Opinnäytetyön työelämäkumppani on Suomen suurin juniorikoripalloseura Tapiolan Honka. Hongan urheilutoimenjohtaja Antti Viitanen (2016) kokee, että etenkin vuotiaissa C- junioreissa on pelaajilla viimeisten vuosien aikana ilmennyt yhä enemmän rasitusperäisiä vammoja. Tämän vuoksi seurassa on aloitettu kehittämään lasten harjoittelua rasitusperäisten vammojen vähentämiseksi. Harjoittelun määrä ja laatu on pyritty saamaan oikealle tasolle. Koripallo on taitoa, nopeutta, ponnistusvoimaa sekä ylä- ja alaraajojen samanaikaisia, koordinoituja liikkeitä vaativa joukkuepeli. Onnistuneet suoritukset vaativat pelaajilta paineen alla hyvää heitto-, pallonkäsittely- ja irtopallojenhakutekniikkaa, missä hyödynnetään silmä-käsi sekä silmä-jalka koordinaatiota, havainnoiden samalla pallon sekä vastustajien liikkeitä. (Journal of Strength and Conditioning Research 2011.) Etenkin seuran ammattivalmentajien parissa on jo hyvä tietämys harjoittelun fysiologisista vaikutuksista. Nämä asiat otetaan huomioon harjoittelun suunnittelussa ja tietoa harjoittelun erityispiirteistä ja vaatimuksista eri ikäluokissa jaetaan jatkuvasti valmentajien keskuudessa. Seura tarvitseekin nyt tietoa siitä, miten liikkumisen taitoa kannattaisi opettaa ja näinollen motorista oppimista voitaisiin edistää koripalloharjoitusten sisällä tehostetusti. Opinnäytetyö paneutuu motoristen taitojen oppimiseen ja sen opettamiseen lapsille. Motorisesti taitavien lasten alttius loukkaantumisille on kasvuiässä matalampi. Taitavat urheilijat eivät myöskään loukkaannu yhtä helposti kasvun loputtua ja heidän fyysisten ominaisuuksiensa kehittyessä paremmiksi voima- ja nopeusharjoittelun seurauksena. Kaikilta vammoilta ja vaivoilta välttyminen urheilijan uralla on hyvin epätodennäköistä. Vähemmän vääriä ja liian kuluttavia liikeratoja liikkumisessaan käyttävän, kehoaan tehokkaasti koordinoivan urheilijan on todennäköisempää saavuttaa urallaan täysi potentiaalinsa. (Kalaja & Jaakkola 2015, 194.)

8 8 2 Opinnäytetyön tarkoitus ja tavoite Opinnäytetyön tarkoituksena oli kehittää juniorikoripalloilijoiden liikkumis- ja havainnointitaitoja ja sen avulla edistää heidän terveyttään. Opinnäytetyön tavoitteena oli lisätä motoristen taitojen harjoittelun painotusta Tapiolan Hongan 6-12-vuotiaiden junioreiden koripalloharjoituksissa, lisäämällä valmentajien tietoa taitoharjoittelusta, havaintomotoriikkaa hyödyntäen. 3 Havaintomotoriikka 3.1 Mitä on havaintomotoriikka? Psykomotorista harjoittelua on tunnetusti tehty jo 1800-luvulla Ranskassa. Psykomotoriikkaa hyödynnetään usealla eri alalla kuten lääketieteessä, psykologiassa, sosiologiassa, kasvatustieteessä, erityispedagogiikassa ja liikuntatieteessä vuodesta lähtien Saksassa, Marburgin yliopistossa on opiskeltu motologiaa. Se on psykomotoriikan tieteenala (Koljonen 2000, 23.) Psykomotoriikka käsittelee psyykkisten ja motoristen tapahtumien toiminnallista yhteyttä, joihin liittyy aina havainnointi, liike ja ympäristössä toimiminen. Psykomotoriikka siis kuvaa ihmisen toiminnan ja ympäristön vaikutusten välintöntä yhteyttä toisiinsa (Koljonen 2000, 24-25; Zimmer 2011, 19). Myöhemmin psykomotoriikalle on kehitetty yhä alakäsitteitä, kuten havaintomotoriikka (Perceptual-motor), josta käytetään jossakin kirjallisuudessa myös nimeä sensomotoriikka (Sensomotor). Käsitteiden sekoittuvuutta ja yhdenkaltaisuutta sotkee entisestään se, että myös psykomotoriikan synonyyminä on jossakin kirjallisuudessa käytetty sensomotoriikkaa. (Zimmer 2011, 19.) Psykomotoriikasta ilmiönä, ja motologiasta tieteen alana on olemassa paljon tutkittua tietoa. Ne ovat erittäin laajoja käsitteitä ja ne voidaan käsittää kokonaisvaltaisena fyysismotorisena, kehollisena ja psyykkisenä prosessina (Zimmer 2011, 19). Tässä opinnäytetyössä näkökulma on rajattu havaintomotoriikkaan ja sen vaikutukseen motorisen taidon oppimisessa. Havainto (perception) on tulkinta saadusta informaatiosta. Havainnoinnin prosessissa ihminen järjestelee ja yhdistelee yhden tai useamman aistikanavan kautta saatua sekä olemassa olevaa informaatiota, joka myöhemmin johtaa muunneltuun vastareaktioon. Ayresin (2000, 333) mukaan havainto on merkitys, jonka aivot antavat aistitiedolle. Hänen mukaansa aistimukset ovat objektiivisia, kun taas hahmotus on subjektiivista eli kunkin yksilön, kunkin hahmottajan henkilökohtaisia tulkintoja samojen objektiivisten aistimusten pohjalta. Havainnointi on kognitiivinen toiminto, kognitiivisten toimintojen perusedellytyksenä toimii

9 9 henkilön tarkkaavuus. (Jehkonen, Saunamäki, Paavola & Vilkki 2015, 58-59). (Gallahue, Ozmun & Goodway 2012, 33; 273.) Motoriikka (motor) viittaa kehon liikkeisiin tai asentoon ja motorisella ohjailulla (motor control) tarkoitetaan aivojen kykyä suunnitella, jäsentää ja toteuttaa uusia liikesarjoja (Ayres 2008, 334; Shumway-Cook & Woollacott 2007, 4). Motorisella kehityksellä (motor developement) puolestaan viitataan koko jatkuvaan ikä-sidonnaiseen prosessiin, jonka aikana ihminen omaksuu liikunnallisia taitoja ja luo näin valmiuksia taitojen suorittamiselle (Kalaja & Jaakkola 2015, ). Motorinen oppiminen (motor learning) tarkoittaa sellaisia muutoksia liikkumisessa, jotka ovat verrattain pysyviä, eli henkilö kykenee toistamaan liikkeet yhtä hyvin myöhemmässä vaiheessa, muuttuvissakin olosuhteissa (Schmidt & Wrisberg 2008, 21). Esimerkiksi jos koripalloilija muuttaa tapaansa pidellä palloa heittoliikkeessä ja heittotarkkuus paranee sen seurauksena, tällöin voidaan puhua motorisesta oppimisesta motoriikan kehityksen sijaan. Kun motorisen oppimisen ja motoriikan kehityksen termejä käytetään yhdessä, puhutaan usein motorisesta käyttäytymisestä (motor behavior). Motorinen suoritus (Motor performance) on merkitykseltään samankaltainen termi kuin motorinen oppiminen ja nämä kaksi käsitettä muodostavat yhdessä motorisen taidon (Motor skill) käsitteen. Motoriseksi taidoksi voidaan siis laskea henkilön kyky organisoitua tehtäväänsä varten ja näin ollen ennustaa tehtävässä tarvittavia, taitoa vaativia liikemalleja. Toisaalta motorista taitoa kuvaa henkilön tapa suoriutua tehtävästä onnistuneesti ja samaan aikaan mahdollisimman taloudellisesti ja nopeasti. Motorinen kontrolli (Motor control) tarkoittaa motorisen toiminnan taustalla toimivia neuraalisia ja fyysisiä mekanismeja, jotka osaltaan ohjaavat ihmisen jatkuvasti muokkautuvaa liikkumista. (Haywood & Getchell 2005, 5-9; Schmidt & Wrisberg 2008, 21.) Ihminen hyödyntää havaintomotoriikkaa liikkuessaan. Aistijärjestelmien tuottamien havaintojen ja niihin perustuvien huomioiden perusteella ihminen tulee tietoiseksi omasta asemastaan ja asennostaan häntä ympäröivässä tilassa (Kauranen 2011, 156.) Havaintomotoriikasta puhuttaessa tuleekin ymmärtää kyseisen käsitteen vastavuoroisuus. Tahdonalainen liike on aina riippuvaista aistimuksellisista havainnoista. Aistiminen ja näin ollen havaintomotoriikka taas ovat hyvin riippuvaisia liikkumisesta. Sensorisen, eli aistitun palautteen ja motoristen toimintojen vastavuoroinen suhde mahdollistaa siis havaintomotoristen taitojen kehittymisen käsi kädessä motoristen kykyjen kehittymisen kanssa. (Gallahue ym. 2012, 267.) Monet aivoalueet osallistuvat havaintomotorisiin toimintoihin. Toimiakseen ja kehittyäkseen hyvin, tarvitsevat aivot jatkuvasti erilaisia aistiärsykkeitä (Ayres 2008, 74). Toiminnallisessa roolissa on otsalohko, joka vastaa vapaaehtoisista liikkeistä sekä pikkuaivot jotka tuottavat

10 10 koordinaatiota ja tasapainoa. Aistihavaintojen prosessointiin osallistuvat temporaalinen lohko (kuulo), päälakilohko (tunto) sekä takaraivolohko (näkö). (Gallahue ym. 2012, 267.) 3.2 Havaintomotorinen prosessi Havaintomotoriikka mahdollistaa liikkumisen hyödyntämisen motoristen taitojen oppimisessa. Urheilijan kehon sisällä ennen fyysistä suoritusta tapahtuvat havaitsemiseen ja ajatteluun liittyvät prosessit ovat oppimisen kannalta vähintään yhtä tärkeitä kuin niitä seuraava toiminta (Kalaja & Jaakkola 2015, 199). Siinä missä urheilullisten taitojen oppiminen on perinteisesti keskittynyt näkyvään toimintaan eli lajille ominaisten suoritusten toistamiseen ja niistä saadun palautteen käsittelyyn, on nykykäsitys tehokkaasta oppimisesta paljon laajempi, sisältäen myös havaitsemiseen ja päätöksentekoon liittyvät oppimishaasteet (Kalaja & Jaakkola 2015, 199). Toisin sanoen, liikuntataitojen oppiminen on paljon laajempi käsite kuin pelkkä fyysinen suoritus. Kuhunkin liikuntataitojen oppimisen osa-alueeseen, havaitsemiseen, päätöksentekoon ja fyysiseen toimintaan, liittyy tiettyjä kykytekijöitä, jotka aiheuttavat yksilöllisiä eroja taitojen oppimisessa. Nämä kykytekijät ovat osin perinnöllisiä eli synnynnäisiä ominaisuuksia, mutta niitä voidaan muokata elinympäristöstä tulevien ärsykkeiden avulla. Kykyjä voidaan siis oikealla harjoittelulla kehittää, mutta niiden muuttuminen on kuitenkin hitaampaa kuin vaikkapa taidon kehittyminen harjoittelun seurauksena. (Jaakkola 2000, 79.) Taitojen oppimisen kirjallisuudesta löytyy useita erilaisia kykytekijöiden luokitteluja, mutta eniten viitattu lienee jako havaintomotorisiin ja fyysisiin kykyihin. Tässä luokittelussa havaintomotoriset kyvyt viittaavat aisteilla kerättävän tiedon ja motoristen suoritusten yhteistoimintaan, kun taas fyysiset kyvyt tarkoittavat kuntotekijöihin ja tasapainoon liittyviä seikkoja. Havaintomotorisia kykyjä ovat tämän mukaan esimerkiksi raajojen yhteiskoordinaatio, tarkkuus säädellä suurten lihasten tuottamia liikkeitä, kyky tehdä nopeita ratkaisuja liikkeiden valinnoissa, reagointinopeus, nopeuden kontrollointikyky, käsien näppäryys tai vakaus sekä suuntaaminen. Fyysisiä kykyjä ovat puolestaan esimerkiksi voimaan, liikkuvuuteen, tasapainoon, kestävyyteen, ajoitustarkkuuteen tai voiman säätelyyn liittyvät ominaisuudet. (Jaakkola 2000, ) 3.3 Kognitiiviset toiminnot Kognitiolla tarkoitetaan tietoon pohjautuvaa toimintaa, jossa saatua informaatiota prosessoidaan ja sen pohjalta tehdään päätöksiä liittyen toimintaamme. Se on erittäin laaja käsite, jota on tutkittu todella paljon ja sen pohjalta on muodostunut tieteenaloja kuten kognitiotiede, kognitiivinen psykologia ja kognitiivinen neurotiede. Kognitiivisia toimintoja

11 11 ovat siten aistit, tarkkaavaisuus ja havaitseminen, muisti, toiminnanohjaus, tajunta sekä tietoisuus eli ajattelu, tunteet, puheen ymmärtäminen ja tuottaminen (Jehkonen ym. 2015, 39). Kognitiivisuus ja sen sisältämät käsitteet kattavat toisin sanottuna kaiken tietoon ja sen käsittelyyn liittyvän toiminnan ihmisen mielessä sekä kehossa. (Hämäläinen, Laine, Aaltonen & Revonsuo 2006, ) 3.4 Havaitseminen aistitietoon pohjautuva prosessi Havaitseminen on yksi kognitiivisen toiminnan keskeisistä muodoista. Suurin osa aistitietojen käsittelystä tapahtuu henkilön kiinnittämättä siihen erityisesti huomiota. Jotkut tiettyyn päämäärään suuntautuvat toiminnot ovat kuitenkin riippuvaisia henkilön omista tavoitteista, jotka ovat taas riippuvaisia henkilön tunteista ja motivaatiosta (Syväoja, Kantomaa, Laine, Jaakkola, Pyhältö & Tammelin 2012, 21). (Jehkonen ym. 2015, 39; 59.) Ayresin (2008, 74) mukaan aistimukset ovat hermoston ravintoa. Aistimukset välittävät ihmiselle tärkeää tietoa omasta kehosta ja sen ympäristöstä. Hän jakaa aistit kolmeen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat aistit, jotka kertovat, mitä kauempana tapahtuu (näkö ja kuulo), mikä kehoa koskettaa (tunto) ja mitä kehon sisälle menee (haju ja maku). Nämä (näkö, kuulo, maku, haju ja tunto) ovat siis aistimuksia, jotka kertovat ihmiselle kehon ulkopuolelta tulevista asioista. Näitä viittä aistia pidetään myös yleisesti ihmisen viitenä perusaistina. Näistä havaintomotoriikan ja sen kehittymisen kannalta tärkeimpiä ovat näkö-, kuulo- ja tuntoaisti. Toisen ryhmän muodostavat puolestaan aistit, jotka kertovat kuinka ja missä keho liikkuu, ja jotka reagoivat liikkeeseen, painovoimaan ja kehon asentoihin (vestibulaarinen ja proprioseptiivinen aisti). Nämä toisen ryhmän aistit vastaavat siten kehon asennon ylläpidosta ja korjaamisesta sekä kehon liikkeiden tiedostamisesta yhdessä näköaistin kanssa (Kim, Park & Song 2014, 2). Kolmannen ryhmän aistit kertovat mitä kehon sisällä tapahtuu (viskeraaliset reseptorit) Kehon ulkopuolelta saadut aistimukset Suuri osa kehon ulkopuolelta saadusta informaatiosta tulee näköaistin kautta. Se on ihmisen aisteista hallitsevin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ihmisen hahmottaessa ympäristöään, näköaistin tuottama tieto menee muiden aistien tuottaman informaation ohi. Tästä johtuen ihminen kerääkin tietoa ympäristöstään mielellään juuri näköaistin avulla. Samasta syystä ihmisen huomio kiinnittyy muita aistilähteitä herkemmin nimenomaan visuaalisiin ärsykkeisiin. Koripalloilijalla näköaisti on keskeisessä roolissa (Kalaja & Jaakkola 2015, 199). Näkö on ihmiselle erittäin tärkeä ympäristön hahmottamisen ja oman kehon kontrolloimisen ja hallinnan väline. Visuaalisella näkymällä on keskeinen merkitys esimerkiksi ympäristön fyysisen rakenteen ja eri kohteiden sijainnin ja liikkeen hahmottamisessa, mutta myös

12 12 erilaisissa silmä-käsi-koordinaatio- ja tasapainosuorituksissa. Näköaisti tekeekin liikkeiden harkitun ennakoinnin ja oikean ajoituksen mahdolliseksi. (Kauranen 2011, ) Fysiologisesti kuvattuna näköaistin toiminta perustuu ympäristön valoaaltoihin reagoivana reseptorina toimivaan silmän verkkokalvoon. Valon ärsyttäessä verkkokalvoa, se lähettää näköaistiärsykkeitä näköaistimuksia käsitteleviin aivorungon keskuksiin. Aivot käsittelevät impulssit ja yhdistävät ne muuhun saamaansa aistitietoon. Tämä aivorungon tasolla tapahtuva olemassaolevan aistitiedon integraatio muodostaa perustietoisuutemme ympäristöstä. Tässä vaiheessa aivorungon tumakkeet lähettävät viestit aivorungon muihin osiin ja pikkuaivoihin, jossa ne edelleen integroituvat motorisiin viesteihin, jotka menevät silmiä ja niskaa liikuttaviin lihaksiin. Jotkin impulssit jatkavat matkaa vielä isojen aivojen aivopuoliskojen eri osiin, jossa aistitieto edelleen tarkentuu. Osa aistitiedosta saapuu lopulta takaraivolohkossa sijaitsevalle aivokuoren näköalueelle, joka vastaa visuaalisen informaation käsittelystä. Aivokuoren näköalueella tapahtuu siis viimein visuaalisen aistitiedon yksityiskohtien tarkka erottelu muiden aistien lähettämän tiedon avulla. Tämä monimutkainen ja monivaiheinen fysiologinen ketju osoittaa, että aivojen on toimittava hyvin kaikilla tasoilla ja yhdistettävä näköaistitietoon monenlaista muunlaistakin aistitietoa, jotta ihminen voi nähdä ympäristönsä merkityksellisenä. (Ayres 2008, 75; Hendry, Farley & McLafferty 2012, 1.) Näköaistin ohella ihminen saa tärkeää informaatiota ympäristöstä ja omista liikkeistään myös kuuloaistin avulla. Kuulon merkitys korostuu erilaisissa paikannusta vaativissa tehtävissä tai harjoitteissa. Esimerkiksi valmentaja antaa urheilijalle suurimman osan ohjeistuksesta ja palautteesta yleensä puhumalla, mikä edellyttää toimivaa kuuloaistia niin valmentajalta kuin urheilijalta eli viestin vastaanottajalta. Urheilusuorituksen yhteydessä kuulo auttaa urheilijaa ajoittamaan motorisia suorituksia oikein ja tarjoaa tärkeää palautetta ja lisäinformaatiota toimintojen ja suoritusten onnistumisesta tai epäonnistumisesta. (Kauranen 2011, 163.) Kuulo on auditiivinen aisti, jonka aktivoituminen perustuu ilmassa kulkeviin ääniaaltoihin, jotka ärsyttävät sisäkorvan kuuloreseptoreja lähettämään impulsseja aivorungon kuulokeskuksiin. Nämä aivorungon tumakkeet käsittelevät kuuloärsykkeitä yhdessä vestibulaarisen aistijärjestelmän sekä lihasten ja ihon lähettämän aistitiedon kanssa. Aivorungon kuulokeskukset ovat itse asiassa hyvin lähellä visuaalisia aistiärsykkeitä käsitteleviä keskuksia, ja ne vaihtavat koko ajan tietoa keskenään. Osa kuuloaistitiedostosta jatkaa matkaa aivorungon muihin osiin ja pikkuaivoihin, jossa aistitieto integroituu muuhun aistitietoon ja motorisiin viesteihin. Näin kuuloaistitieto, johon on tässä vaiheessa sekoittunut tietoa muistakin järjestelmistä, jatkaa edelleen isojenaivojen aivopuoliskojen eri osiin. Kuuloaistitiedon on välttämätöntä yhdistyä muuhun aistitietoon aivojen eri tasoilla, jotta ymmärrämme kuulemaamme. Kuuloaistitietoon integroituu yleensä erityisesti vestibulaarista, mutta myös muunlaista aistitietoa. Vasta näin äänet saavat merkityksen. Jokaisella aivojen

13 13 tasolla viesti selkenee ja tarkentuu. Tähän perustuu myös tiettyjen äänteiden kehittyminen merkityksellisiksi tavuiksi ja sanoiksi. (Ayres 2008, 76.) Tunto on aistijärjestelmistä laajin. Se vaikuttaa voimakkaasti sekä ihmisen fyysiseen että psyykkiseen toimintaan. Tunto- eli taktiilisen aistijärjestelmän keskeisin aistinelin on iho. Ihmiskehossa on kuitenkin lukuisia muitakin tuntoaistielimiä, joiden tehtävä on viestittää keskushermostolle tuntemuksia ja informaatiota siitä, mitä ihmisen kehossa tapahtuu eri tilanteissa. Fysiologisesti tarkastellen tuntoaisti perustuu tuntoaistielimien moninaisiin reseptoreihin, jotka vastaanottavat aistiärsykkeitä kosketuksesta, paineesta, materiaalien koostumuksesta, lämmöstä tai kylmästä, kivusta sekä ihokarvojen liikkeestä. Kehon eri osissa sijaitsevat tuntoreseptorit lähettävät aistiärsykkeitä aivorunkoon, josta taktiilinen aistitieto leviää kaikkialle aivoihin. Monet näistä impulsseista auttavat meitä liikkumaan tehokkaasti, säätelemään vireystilaa, vaikuttamaan tunteisiin sekä antamaan merkityksiä muunlaiselle aistitiedolle, ilman että tulemme kyseisistä aistimuksista sinällään tietoisiksi. Aivorungon taktiilista tietoa sisältävät tumakkeet voivat viestittää meille, koskettaako jokin ihoa, tuottaako kosketus kipua ja onko se vaikkapa kylmä, kuuma, märkä tai karhea. Yleistettynä voidaan sanoa, että aivorungon tehtävä on hälyttää, jos aistimus on vaarallinen, vaikka se ei pystykään viestittämään kosketuksen tarkkaa kohtaa tai muotoa. Tällaista tarkempaa informaatiota sisältävä tieto käsitellään aivokuoren sensorisilla alueilla. (Ayres 2008, 77-78; Kauranen 2011, 166.) Eri puolilta kehoa tulevat sensoriset tuntoaistimukset ovat luonnollisesti tärkeitä myös ihmisen motorisen suorituskyvyn kannalta, sillä ne antavat välitöntä palautetta liikkeiden suorittamisesta ja helpottavat näin liikkeiden muodostamista ja arviointia. Sensorisen palautejärjestelmän ensisijainen tehtävä onkin kerätä informaatiota kehon alkuasennosta ennen liikkeen aloittamista, korjata virheitä ja lihasaktiviteettia liikkeiden aikana sekä arvioida liikevasteen onnistumista suorituksen jälkeen. Tuntoaisti ja sensorinen palautejärjestelmä mahdollistavat siis suorituksen analysoimisen liikkeen jälkeen ja ovat näin ollen oleellisia tekijöitä motorisessa oppimisessa. (Kauranen 2011, ) Gustatorinen aisti eli maku perustuu kieleen, joka lähettää tietoa sitä koskettavien hiukkasten kemiallisesta koostumuksesta. Perusmakuja on neljä eli makea, hapan, karvas ja suolainen. Ayresin mukaan nämä maut vaikuttavat merkittävästi siihen, pidämmekö ruoasta, ja siihen, että osaamme välttää vaarallisia aineita. (Ayres 2008, 76.) Nenä puolestaan lähettää tietoa ilmassa leijuvien ja hajua tuottavien hiukkasten kemiallisesta koostumuksesta. Haju on olkatorinen aisti ja siitä erikoinen aistimus, että se kulkee suoraan aivojen limbiseen järjestelmään, ilman että se muiden aistimusten tapaan kulkisi aivorungon reittien kautta. Tämän ominaisuuden vuoksi hajut voivat herättää tunteita ja saatamme myös

14 14 pitää tai inhota joitakin asioita pelkästään hajun perusteella. Hajut tunnetusti herättävät muistoja ja mielleyhtymiä, jotka vaikuttavat valintoihimme ja mieltymyksiimme. Esimerkiksi vauva tunnistaa äidin jo pelkän hajun perusteella. (Ayres 2008, 77.) Kehon asennoista ja liikkeestä kertovat aistimukset (pystyasennon säätely) Sana proprioseptiivinen viittaa aistitietoon, joka tarjoaa ihmiselle tietoa oman kehonsa asennoista ja liikkeistä. Tätä tietoa tuottavat mm. lihasten supistuminen ja venyminen sekä luiden välisten nivelten taipuminen, oikaisu, veto ja puristuminen. Proprioseptoreita esiintyy myös luita ympäröivässä luukalvossa. Proprioseptiikasta käytettiin aiemmin nimeä lihastunto, mutta nykyään se käsitetään joukoksi tiedostettuja liike- ja asentotunnon aistimuksia, jotka keskushermosto kerää kehon sisältä ja ääreisosista. Ihmiskeho tuottaa näitä aistimuksia erityisesti liikkuessa, mutta myös paikallaan seistessä, koska lihakset ja nivelet lähettävät jatkuvasti viestejä aivoihin tiedottaakseen kehon asennosta. Proprioseptiivinen aistijärjestelmä on tuntoaistin tapaan hyvin laaja, johtuen ihmiskehon lukuisista lihaksista ja nivelistä. (Ayres 2008, 78; Kauranen 2011, 169.) Fysiologisesti kuvaten ilmiö perustuu lihaksista ja nivelistä lähteviin proprioseptiivisiin impulsseihin, jotka kulkevat selkäydintä pitkin aivorunkoon ja pikkuaivoihin, osan niistä päätyen isoihinaivoihin. Suurin osa tästä aistitiedosta käsitellään sellaisissa aivojen osissa, jotka eivät tuota tietoisuutta. Lihaksista ja nivelistä lähtevät aistimukset jäävätkin yleensä tiedostamatta, ellei niihin kiinnitä erityistä huomiota. Tästä huolimatta proprioseptiivinen aistijärjestelmä on välttämätön ihmisen sujuvan liikkumisen kannalta, sillä ilman riittävää proprioseptiivista aistitietoa liikkeet olisivat hitaita, kömpelöitä ja huomattavaa ponnistelua vaativia. Esimerkiksi vaatteiden napittaminen, tavaroiden taskusta ottaminen, säilykepurkin kannen tai vaikkapa vesihanan avaaminen olisi erittäin hankalaa, jos käsistä lähtevät proprioseptiiviset aistimukset olisivat puutteelliset. Vastaavasti olisi vaikea esimerkiksi mennä autoon, nousta sieltä ulos, kävellä jyrkkiä rappusia, saatika selviytyä urheilusta, jos vartalosta ja jaloista ei tulisi riittävästi proprioseptiivista aistitietoa. Tällöin ihmisen täytyisi tukeutua enemmän näköaistitietoon ja katsoa koko ajan tarkasti omaa kehoa ja sen liikkeitä, selviytyäkseen näistä ja muista arkisistakin haasteista. (Ayres 2008, ) Toinen kehon asennosta ja liikkeestä viestivä aistijärjestelmä on vestibulaarinen aisti, jonka toiminta perustuu sisäkorvan simpukassa sijaitseviin kahdenlaisiin vestibulaarireseptoreihin. Näistä reseptoreista toiset, eli niin sanotut painovoimareseptorit, reagoivat painovoimaan, kun taas toiset, eli kaarikäytävien reseptorit, reagoivat pään liikkeen nopeuden ja suunnan muutoksiin. Näistä puhutaan myös asento- ja liikereseptoreina. Yhdessä näiden vestibulaaristen reseptoreiden lähettämät aistiärsykkeet tarjoavat tarkan tiedon siitä, mikä on asentomme suhteessa painovoimaan, liikummeko vai olemmeko paikallamme sekä millä

15 15 nopeudella ja mihin suuntaan liikumme. Suurin osa vestibulaarisista aistimuksista käsitellään aivorungon vestibulaaritumakkeissa ja pikkuaivoissa, josta ne jatkavat matkaansa alas selkäytimeen, ja osa aivorungosta isoihinaivoihin. Selkäytimeen menevät impulssit toimivat vuorovaikutuksessa muiden sensoristen ja motoristen impulssien kanssa ja vaikuttavat näin asennon hallintaan ja tasapainoon sekä liikkeiden muodostamiseen. Aivojen ylemmille tasoille päätyvät vestibulaariset impulssit integroituvat puolestaan taktiilisten-, proprioseptiivistensekä näkö- ja kuuloaisti-impulssien kanssa ja tuottavat näin yhdessä tilan hahmottamisen sekä suuntautumisen tietoisuuden. Tämä moninainen aistitieto on siis kehon tasapainon ja hyvän hallinnan kannalta aivan välttämätöntä. (Ayres 2008, 79-81; Kauranen 2011, 175; Kim & Heo 2015, 2.) Vaikka emme yleensä tule tietoiseksi vestibulaarisista aistiärsykkeistä sinällään, ovat ne toimintakykymme kannalta äärimmäisen tärkeitä. Vestibulaarinen aistijärjestelmä yhdistää kaikkia aisteja, sillä kaikkien muiden aistimusten käsittely tapahtuu suhteessa vestibulaariseen perusaistitietoon. Sen avulla muodostuu perussuhde painovoimaan ja ympärillä olevaan maailmaan, mikä tarjoaa ikään kuin kehyksen kokemusten muille osille. Vastaavasti onkin huomattava, että mikäli vestibulaarinen aistijärjestelmä ei toimi odotetulla tavalla ja tarkasti, myös muiden aistijärjestelmien lähettämän tiedon tulkinta on epäluotettavaa ja epätarkkaa ja hermoston toiminnalla on vaikeuksia käynnistyä. (Ayres 2008, ) Kehon sisäisistä tapahtumista kertovat aistimukset Myös sisäelimissä ja suurimmissa verisuonissa on reseptoreita, jotka lähettävät aivorungolle tietoa, jota se tarvitsee terveyden ylläpitämiseen. Tätä kehon sisäisistä tapahtumista kertovaa, hengissä säilymisen ja terveyden ylläpidon kannalta elintärkeää järjestelmää kutsutaan viskeraaliseksi aistiksi. Se auttaa kehoa säätelemään verenpainetta, ruoansulatusta, hengitystä ja muita autonomisen hermoston toimintoja. Viskeraalisten aistiärsykkeiden ohella myös muut aistijärjestelmät, erityisesti taktiilinen ja vestibulaarinen, vaikuttavat autonomiseen hermostoon. Tämän vuoksi esimerkiksi kipu voi lamaannuttaa hengityksen tai kova pyöriminen saada ruoansulatusjärjestelmän sekaisin. (Ayres 2008, ) Edellä kuvatut ihmisen moninaiset aistijärjestelmät tuottavat meille jatkuvalla syötöllä valtavasti aistitietoa. Kun aistijärjestelmän toiminta kehittyy jäsentyneemmäksi ja eri aistijärjestelmien toiminta integroituu, muuttuu hermoston toiminta yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi ja havainnot tarkentuvat. Eri aistijärjestelmien integroitunut toiminta sekä moninaisen aistitiedon jatkuva vuorovaikutus ja tulkinta onkin edellytys havaitsemisen

16 16 kehittymiselle ja tätä kautta oppimaan oppimiselle. (Ayres 2008, 82-83; Smith, Mruzek & Mozingo 2015, 247.) 3.5 Tarkkaavaisuus ja visuaaliset ominaisuudet Tarkkavaisuuden käsite kuvaa ihmisen kykyä suunnata huomionsa tietyn asian tarkasteluun. Olennainen osa tiedon prosessointia on kyky jakaa huomiota moneen eri tehtävään, sillä mieli on kykeneväinen käsittelemään vain rajallisen määrän informaatiota kerrallaan. Aivojen hermoverkko on kehittynyt tunnistamaan erityisesti ärsykemuutoksia ympäristössä ja vaimentamaan reagointia ärsykkeisiin, jotka se havaitsee toistuviksi. Ihminen kykenee siis sulkemaan pois epäolennaiset asiat ja keskittymään vain tärkeämpiin tapahtumiin, tätä kutsutaan valikoivaksi tarkkaavaisuudeksi. Silloin kun tilanne vaatiin tarkkaavaisuuden nopeaa siirtelyä asiasta toiseen, puhutaan jaetusta tarkkaavaisuudesta. (Hämäläinen, ym 2006, ; Jehkonen ym. 2015, 39; 59.) Näköhavaintojen eli visuaalisten havaintojen rooli havaintomotoriikassa on erittäin merkittävä. Näkeminen on kokonaisvaltainen, monen osatoiminnan muodostama hermoston tapahtuma. Erilaiset visuaaliset ominaisuudet ohjaavat havainnoinnin ja tarkkavaisuuden prosessia, sekä vastaavat sen laadusta ja tarkkuudesta. Lapsen näköjärjestelmä kehittyy anatomisesti ja fysiologisesti lähes valmiiseen muotoonsa toisen ikävuoden loppuun mennessä. Normaali näön kehittyminen edellyttää visuaalisia oppimiskokemuksia. Tarkkaavuuteen vaikuttavat ominaisuudet alkavat kehittyä nopeammin näköjärjestelmän ollessa siihen valmis. Visuaalisten ominaisuuksien kehittyminen tapahtuu pääosin kolmannen ja kolmannentoista ikävuoden välisenä aikana. Eri ominaisuuksilla on taipumus kehittyä hieman nopeammin lapsen ollessa tietyssä iässä. (Ahonen, Korhonen, Riita, Korkman & Lyytinen 1997, 263; Gallahue, ym. 2012, ) Visuaalinen tarkkaavuus Visuaalinen tarkkaavuus (visual acuity) tarkoittaa henkilön kykyä erotella yksityiskohtia havainnoimmistaan objekteista. Visuaalinen tarkkaavuus voidaan jakaa kahteen osaalueeseen: Staattinen- ja dynaaminen visuaalinen tarkkaavuus. Staattinen- kuvaa paikallaan olevan henkilön kykyä erottaa yksityiskohtia paikallaan olevasta objektista. (Gallahue, ym. 2012, ) Dynaaminen visuaalinen tarkkaavuus (Dynamic visual acuity) on monimutkainen tehtävä, joka kuvaa henkilön kykyä erottaa yksityiskohtia liikkuvasta esineestä (Gallahue, ym. 2012, ; Ao. ym. 2014). Dynaamisen visuaalisen tarkkaavuuden prosessissa henkilön tulee

17 17 nopeassa aikajänteessä havaita liikkuva maali, hankkia siitä tietoa silmän liikkeiden avulla ja selvittää millaisia yksityiskohtia se sisältää. (Research Quarterly for Exercise and Sport, 2011). Näiden ominaisuuksien kehittyminen nopeutuu viiden vuoden iässä. Staattinen visuaalinen tarkkaavuus saavuttaa lopullisen tasonsa hieman dynaamista aiemmin. Poikien on sanottu olevan visuaalisesti hieman tarkkaavaisempia, verrattain saman ikäisiin tyttöihin. (Gallahue, ym. 2012, ) Kuvion erottaminen taustasta Kuvion erottaminen taustasta (Figure-ground perception) on tärkeä osa visuaalisten näköhavaintojen prosessointia, sillä se mahdollistaa havaitun objektin eli kuvion erottamisen ympäristöstään eli taustastaan (Takashima, ym 2013; Gallahue, ym. 2012, 270). Hyvän dynaamisen visuaalisen tarkkaavuuden omaavalla henkilöllä, joka erottaa kuvioita taustoistaan on erinomaiset edellytykset havainnoida liikkuvien objektien ominaisuuksia ja liikeratoja (Gallahue, ym. 2012, 270). Nopean kehityksen vaihe alkaa nelivuotiaana ja nopeutuu edelleen seitsemän vuoden iässä. Vaikka lopullinen taso saavutetaan usein kolmanteentoista ikävuoteen mennessä, Gallahue, ym (2012, 270) mainitsevat tämän ominaisuuden kehittyvän muista visuaalisista ominaisuuksista poiketen jopa yhdesänteentoista ikävuoteen asti Syvyysnäkö ja syvyyden havaitseminen Syvyysnäkö, eli syvyyden havaitseminen (depth perception) on mielenkiintoinen visuaalinen ominaisuus, sillä sen avulla ihminen kykenee näkemään asioita kolmiulotteisesti. Silmän verkkokalvo toimii Kaurasen (2011, 161) mukaan kaksiulotteisesti. Yksi silmä kykenee havainnoimaan näkemänsä esineen kokoa, koostumusta, kaltevuutta, varjostusta, lähentymistä, limittäisyyttä, suhteellisuutta ja viivaperspektiiviä. Tällaisia havaintoja kutsutaan monokulaarisiksi syvyysvihjeiksi. (Gallahue, ym. 2012, 270; Faria, ym ) Binokulaariset syvyysvihjeet vaativat kahden silmän yhteistyötä. Kaksi verkkokalvoa vastaanottavat erilaisia monokulaarisia syvyysvihjeitä, koska ihmisen silmät ovat eri etäisyydellä katsotusta kohteesta. Tästä eriävyydestä johtuen näköaivokuori vertailee näkökenttien poikkeavuuksia, jonka seurauksena käsitys havaitusta kohteesta muuttuu kolmiulotteiseksi (Kauranen 2011, 161). (Gallahue, ym. 2012, 270; Faria, ym )

18 18 Syvyyden ja etäisyyksien hahmottaminen on pienille lapsille usein vaikeaa. Virheet kuitenkin vähenevät hitaasti seitsemänteen ikävuoteen asti, jonka jälkeen kehitys nopeutuu. (Gallahue, ym. 2012, ) Visuaalis-motorinen koordinaatio Visuaalis-motorisella koordinaatiolla (visual-motor coordination) tarkoitetaan liikkuvan objektin lentoradan arviointikykyä ja tämän arvion pohjalta tuotettua motorista liikevastetta (Gallahue, ym. 2012, 271). Esimerkiksi jos koripallossa pallo kimpoaa koriraudasta ohiheiton seurauksena, tulee pelaajan arvioida minne pallo on putoamassa ja liikkua oikeaan paikkaan saadakseen levypallon itselleen. Tämän ominaisuuden kehittyminen on erittäin riippuvainen muiden ominaisuuksien ja erityisesti visuaalisen dynaamisen tarkkuuden kehittyneisyydestä. Visuaalinen ominaisuus Kehityksen taso arvioitu ikä Visuaalinen tarkkaavuus nopean kehityksen vaihe 5-7 tasannevaihe 7-8 nopean kehityksen vaihe 9-10 staattisen tarkkuuden kypsyys dynaamisen tarkkuuden kypsyys Kuvion erottaminen taustasta hitaan kehityksen vaihe 3-4 nopean kehityksen vaihe 4-6 pieni kehityspyrähdys 7-8 kypsyys 8-12 Syvyyden hahmottaminen paljon arviointivirheitä 3-4 hieman arviointivirheitä 5-6

19 19 nopean kehityksen vaihe 7-11 kypsyys 12 Visuaalis-motorinen koordinaatio nopean kehityksen vaihe edistyneisyyden vaihe kypsyys Taulukko 1. Visuaalisten ominaisuuksien herkkyyskaudet (Gallahue, ym. 2012, 269.) 3.6 Päätös toiminnasta tietojenkäsittelyn avulla Ympäristön ja yksilön vuorovaikutuksen seurauksena henkilö prosessoi tietoa jatkuvasti. Kaurasen (2011, 299) esittämän kognitiivisen oppimisteorian, (joka pohjautuu Englantilaisen psykologin, Frederick Bartlettin ( ) julkaisemiin muistitutkimuksiin) mukaan ihmisen muistitoiminnot ovat pääasiassa rekonstruktiivista, eli tietojen uudellenjärjestelytoimintaa. Tällä tarkoitetaan että Ihminen rakentaa jatkuvasti uutta tietoa saamiensa uusien ärsykkeiden pohjalta vanhojen tietojensa päälle (Jehkonen ym. 2015, 39; National Research Council 2004, 23). Toiminnanohjaus eli eksekutiiviset toiminnot (executive functions) on yläkäsite kognitiivisille prosesseille, joiden avulla henkilö tekee toimintaansa liittyviä päätöksiä. Näiden kognitiivisten prosessien avulla henkilön on mahdollista ennalta suunnitella toimintaansa, säädellä käyttäytymistään ja reaktioitaan, ottaa käyttöön lyhytaikaisessa eli työmuistissa säilyttämiänsä tietoja sekä suunnata tarkkaavaisuutensa sen hetkisen tehtävän kannalta olennaisiin asioihin. Toiminnanohjauksen alakäsitteitä ovat tietoinen tarkkailu (conscious detection), inhibitio eli epäolennaisen tiedon tai tehtävän pois-sulkeminen (inhibition) sekä risiriitojen ratkaisu (conflict resolution). Toiminnanohjauksen kehittyminen alkaa jo varhaislapsuudessa ja jatkuu aikuisiälle asti. (Hämäläinen ym. 2006, ; Jehkonen ym. 2015, ) Tietoisen tarkkailun prosessissa henkilö valitsee tehtävän suunnittelun kannalta olennaisen tarkkaavaisuuden kohteen ja ylläpitää tarkkaavaisuuttaan kyseisessä kohteessa, vaikka häneen kohdistuisi muita ärsykkeitä. Tietoisen tarkkailun keskeinen osa on henkilön omien virheiden havaitseminen. Virheellisen reaktion omassa toiminnassaan havaittuaan, henkilön reagointi seuraavaan ärsykkeeseen on usein hitaampaa, eli reaktioaika pitenee. Inhibition vaikutus on olemassa havaintojen- ja käyttäytymisen valikoinnissa. Kun henkilön inhibitio

20 20 toimii tehokkaasti, kykenee hän reagoimaan vain tiettyihin, sen hetkisen tehtävän kannalta olennaisiin ärsykkeisiin, samantyyppisten ärsykkeiden sarjassa ja sen seurauksena virheellisten reaktioiden määrä vähenee. Ristiriitojen ratkaisu mahdollistaa vahvojen, mutta epäolennaisten ärsykkeiden sijasta tarkkaavaisuuden suuntaamisen vahvuudeltaan heikompaan, mutta tehtävän kannalta relevanttiin ärsykkeeseen ja näin ollen oikean toiminnon valitsemisen. (Hämäläinen ym. 2006, ) Kehotietoisuus Kehotietoisuudella (Body awareness) tarkoitetaan tarkkuutta tai kapasiteettiä, jolla lapsi tunnistaa kehonsa osat. Se kuvastaa ihmisen kokonaisvaltaista ja syvää itsensä tiedostamista, hahmottamista, hallintaa ja ymmärrystä (Herrala, Karhola & Sandström 2008, 32). Samaa ilmiötä kuvaavat käsitteet kehonkuva ja kehon skeema. Kehotietoisuus kehittyy kolmessa osassa. Ensimmäisenä kehittyy tietämys kehon osista. Tämän seurauksena lapsi osaa tarkasti erotella kehon osat omasta vartalostaan, sekä tunnistaa muiden ihmisten kehonosat. Toiseksi lapsi oppii tunnistamaan millä tavoin eri osat toimivat. Tällä viitataan lapsen kehittyvään kykyyn tunnistaa, miten keho toimii erilaisten suoritusten aikana. Kolmantena kehittyy lapsen kyky liikuttaa kehonsa osia tehokkaasti. Tämän seurauksena hän kykenee tunnistamaan aiottuun liikkeeseen tarvittavat kehonosien liikkeet ja näin ollen suorittamaan motorisia liikkeitä vaivattomasti. (Gallahue, ym. 2012, 274.; Simons, Leitchuh, Raymaekers, Vandenbussche 2011.) Tilan taju Avaruudellinen hahmotus tai tilan hahmotus (Spatial awareness) kuvaa tapaa, jolla henkilö tuntee oman tilansa, sekä kykyä ennakoida tilan tarvetta suhteessa häntä ympäröivään tilaan. Se on siten osa kognitiivista toimintaa, jonka avulla yksilö hahmottaa ja ymmärtää ympäristönsä ajallisia ja paikallisia osasia (Fragala, ym. 2014, 1; Hämäläinen, ym 2006, 189). Käsitettä self space käytetään tilasta johon henkilö ylettyy kurottamaan siirtymättä alustallaan. Tätä tilaa ympäröivää aluetta kuvataan käsitteellä general space. Pienen lapsen käsitys kehostaan suhteessa sitä ympäröiviin objekteihin on hyvin minäkeskeinen eli subjektiivinen (subjective localization). Liikkumisen ja kokemusten myötä lapsen hahmotus kehittyy ja lapsi alkaa huomioida häntä ympäröiviä esineitä yhä enemmän (objective localization). (Gallahue, ym. 2012, 274.) Ensisijaisesti ihminen muodostaa käsityksensä ympäristöstään näköjärjestelmän avulla. Avaruudellinen hahmotus kuitenkin hyödyntää myös tietoa paikallaan olevista äänilähteistä kuuloaistin kautta ja tasapainoaistin sekä somaattisen hermoston kautta saapuvien tuntoärsykkeiden kautta saadun palautteen pohjalta (Hämäläinen, ym 2006, 189.) On siis hyvä

21 21 huomioida että myös muilla aisteilla on osansa avaruudellisessa hahmottamisessa, mutta ensisijaisesti koripalloharjoittelulla kuitenkin vaikutetaan kyseisen ominaisuuden kehittymiseen näköaistin kautta Suunnan taju Suunnan tajun (directional awareness) avulla lapsi kykenee luomaan itselleen käsityksen kehonsa ulkoisessa tilassa sijaitsevien objektien mittasuhteista (Gallahue, ym. 2012, 275). Sivusuuntien taju (laterality) on suunnan tajun ala-käsite. Strictlandin (2000) mukaan se viittaa kykyyn, jonka avulla henkilö erottaa vasemman ja oikean puolen toisistaan. Ennen tämän ominaisuuden harjaantuneisuuden saavuttamista, lapsi tarvitsee ulkoisia vihjeitä tai muistutuksia, kuten rannekellon muistuttamaan kumpi on vasen ja kumpi oikea puoli. Sivusuuntien tajun kehittymisen jälkeen lapsi alkaa havainnoida ympäröivää tilaa suhteessa omaan kehoonsa ja kiinnittämään huomiotaan muihin ympärillä oleviin objekteihin (directionality). Tämä ominaisuus on erittäin riippuvainen sivusuuntien tajusta ja tärkeä esimerkiksi lukemaan oppimisen kannalta. Ennen suunnan tajun kehittymistä toisiaan muistuttavien kirjainten, kuten b ja d erottaminen toisistaan on lapselle hankalaa tai jopa mahdotonta. Tyypillisesti suunnan taju kehittyy ennen seitsemättä ikävuotta. (Gallahue, ym. 2012, 275.) Ajan taju Samaan aikaan kun kehotietoisuus sekä tilan- ja suunnan taju kehittyvät, lapsi alkaa huomioida myös aikaa ja ajoitusta liikkeissään. Ajan taju liittyy koordinaatioon, jossa sensoriset aistimukset ja erilaiset lihasjärjestelmät toimivat rinnakkain. Ajantajun muodostavat rytmi (rhythm), silmä-käsi koordinaatio (eye-hand coordination), silmä-jalka koordinaatio (eye-foot coordination), liikkeiden peräkkäisyys eli sekvenssi (sequense) sekä samanaikaisuus (synchronization). Esimerkiksi kiinniottamisen tai heittämisen onnistuminen riippuu henkilön silmä-jalka ja silmä-käsi koordinaatiosta. Ajantajun vajaavuus johtaakin usein kömpelyyteen. (Gallahue, ym. 2012, ) Silmä-käsi koordinaatio-sana kuvaa hyvin tarkkuutta vaativan liikkeen ja sensorisen informaation riippuvuutta toisistaan. Aiotun liikkeen laatu määräytyy havaintojen tarkkuuden mukaan, sillä niiden pohjalta henkilö tuottaa sarjan liikemalleja, joista haluttu kokonaisuus eli liike (movement) muodostuu. Esimerkiksi vapaaheittoa suorittava koripalloilija saa paljon sensorista palautetta, joka hänen pitää jäsennellä ja tämän pohjalta valita oikeanlaiset havaintomotoriset toiminnot suorittaakseen motorisen liikkeen eli pallon heittämisen. Jos tilanteessa tehdyt havainnot ovat olleet riittävän tarkkoja ja pelaaja kykenee sisällyttämään

22 22 saamansa informaation tarkasti muodostamaansa liikesarjaan, heitto onnistuu eli pallo lentää koriraudan läpi. (Gallahaue ym. 2012, 273.) Rytmi on tärkein yksittäinen aspekti ajantajun kehittymisen kannalta. Rytmillä tarkoitetaan kehossa tapahtuvia oikein ajoitettuja eli koordinoituja tapahtumia, joiden seurauksena liikkuja kykenee tuottamaan tunnistettavia liikemalleja. Motoriset perustaidot kuten kinkkaaminen ja laukkaaminen sisältävät rytmisiä elementtejä. (Gallahue, ym. 2012, ) 3.7 Motoriikan kehitys Monet asiat vaikuttavat ihmisen motoriseen kehittymiseen. Se on jatkuva, monimutkainen ja koko eliniän kestävä prosessi, jonka aikana ihmisen toiminnallinen kapasiteetti muuttuu. Alkeelliset asennonhallintaa ohjaavat refleksit, jotka alkavat toimia heti syntymän jälkeen, toimivat perustana motoristen perustaitojen oppimiselle myöhemmässä vaiheessa (Gallahue ym. 2012, 186). Kehittymisen nopeus vaihtelee eri ikäkausien välillä ja yksilöiden väliset erot voivat olla merkittäviä. Kehitys etenee kuitenkin aina niin että ensin opittu asia johtaa seuraavan asian oppimiseen. On olemassa tietynlaisia malleja, joita yksilöt läpikäyvät kehittyessään. Lopputulos on kuitenkin aina erilainen johtuen yksilötekijöistä. (Haywood & Getchell 2005, 5.) Motorinen oppiminen tarkoittaa sellaisia muutoksia henkilön potentiaalissa tuottaa liikkeitä, jotka ovat verrattain pysyviä, eli henkilö kykenee toistamaan liikkeet yhtä hyvin myöhemmässä vaiheessa muuttuvissakin olosuhteissa (Schmidt & Wrisberg 2008, 21). Nämä muutokset ovat seurausta harjoittelun käynnistämästä kehon sisällä tapahtuvasta monimutkaisesta tapahtumasarjasta, jota kutsutaan oppimiseksi. Oppimisprosessissa kehon sisällä tapahtuu monia asioita, jotka perustuvat neurologiaan (hermosto), kognitioihin (ajatustoiminnot) ja tunteisiin (Kalaja & Jaakkola 2015, 197). Ihmisen motorinen kehittyminen voidaan Kalajan ja Jaakkolan (2015, ) mukaan jakaa viiteen toisiaan seuraavaan vaiheeseen, jotka osuvat tietyille ikäkausille, joiden aikana taitojen oppiminen on nopeampaa kuin muulloin. Samalla he kuitenkin muistuttavat, että näistä niin sanotuista herkkyyskausista huolimatta motoristen taitojen kehittyminen kestää koko eliniän ja riittävän määrällisen ja laadukkaan harjoittelun avulla taidot voidaan oppia myös myöhemmällä iällä. Vaihe Ikä 1. Refleksitoimintojen vaihe 0-1 v

23 23 2. Alkeellisten taitojen omaksumisen vaihe 1-2 v 3. Motoristen perustaitojen oppimisen vaihe 2-7 v 4. Lajitaitojen oppimisen vaihe 7-15 v 5. Opittujen taitojen hyödyntämisen vaihe > 15 Taulukko 2. Lasten motorisen kehittymisen vaiheet (Kalaja & Jaakkola 2015, 197.) Pienten vauvojen refleksitoiminnot muodostavat motorisen kehityksen ensimmäisen vaiheen, joka ulottuu syntymästä keskimäärin ensimmäisen ikävuoden loppuun. Lapsi ei ole syntyessään vain tyhjä muotti, vaan vastasyntyneet ovat kykeneväisempiä käsittelemään informaatioita, kuin aiemmin on luultu. Eri aistikanavien (tunto-, tasapano-, näkö-, kuulo-, lihas- ja jänneaisti) kautta laukeavien synnynnäisten refleksien avulla vauva pystyy liikuttamaan itseään heti syntymästään asti. Refleksien ansiosta lapset osaavat liikkua tarkoituksenmukaisesti, vaikkakin epätarkasti. Refleksien avulla lapsi hankkii tietoa ympäristöstään. Lisäksi joidenkin refleksien, kuten sukellus-, imemis- ja hakemisrefleksien tarkoitus on turvata lapsen selviytyminen hengissä ensimmäisten elinkuukausien aikana (Haywood & Getchell 2005, 93). Vastasyntyneiden lasten alkeellisten liikkumistaitojen kehittyminen määräytyy perinnöllisyyden, kokemusten ja liikkumisen asettamien vaatimusten pohjalta. Tässä kehityksen vaiheessa tärkeimpiä kehityskohtia liikkumisessa ovat lihasten kontrollin löytäminen, painovoiman kanssa selviäminen ja liikkuminen kontrolloidusti ympäröivässä tilassa. (Gallahue ym. 2012, 138; Kalaja & Jaakkola 2015, ) Motorisen kehityksen prosessi siirtyy noin yhden vuoden iässä toiseen vaiheeseen. Tässä vaiheessa lapsen alkeelliset, edellisessä vaiheessa opitut liikkumistaidot kehitttyvät paremmiksi ja lapsi oppii tahdonalaisesti liikuttamaan kehoaan sekä kokeilemaan ja harjoittelemaan erilaisia motoristen perustaitojen alkeita, kuten juoksemista, hyppimistä ja heittämistä. Tätä keskimäärin toisen ikävuoden loppuun kestävää kehityskautta kutsutaan alkeellisten taitojen omaksumisen vaiheeksi. (Gallahue ym. 2012, 138; Kalaja & Jaakkola 2015, 196.) Motoristen perustaitojen oppiminen muodostaa lasten motorisen kehityksen niinsanotun kolmannen vaiheen, joka ajoittuu keskimäärin kolmannen ikävuoden alusta seitsemännen vuoden loppuun. Tässä vaiheessa lapsen tulisi oppia suurin osa motorisista perustaidoista, jotka puolestaan muodostavat perustan spesifisten- eli lajitaitojen kehitykselle. Lasten ja nuorten myöhempien lajitaitojen oppimisen kannalta onkin tärkeää, että suurin osa motorisista perustaidoista automatisoituu ennen kouluikää. Tällöin lajitaitojen omaksuminen on helpompaa ja nopeampaa (Gallahue ym. 2012, 54). Motoristen perustaitojen oppimisen vaiheessa koordinaatio muuttuu aiempaa sujuvammaksi ja suorituksen muuttuvat

24 24 tehokkaammiksi. Jaakkola (2010) jakaa motoriset perustaidot kolmeen eri osa-alueeseen: tasapainotaitoihin, liikkumistaitoihin ja välineen käsittelytaitoihin, ja ne on kuvattu taulukossa 2. (Kalaja & Jaakkola 2015, 196.) Motoriset perustaidot Tasapainotaidot Liikkumistaidot Välineen käsittelytaidot - kääntyminen - ojentaminen - taittaminen - pyöriminen - heiluminen - kieriminen - pysähtyminen - väistäminen - tasapainoilu - käveleminen - juokseminen - tasaponnistaminen - loikkaaminen - hyppääminen (esteen yli) - laukkaaminen - liukuminen - kinkkaaminen - rytmissä hyppääminen - kiipeäminen - heittäminen - kiinniottaminen - potkaiseminen - kauhaiseminen - iskeminen - lyöminen ilmasta - pomputteleminen - vierittäminen - potkaiseminen ilmasta Taulukko 3. Motoriset perustaidot (Kalaja & Jaakkola 2016, 196). Motorisen kehityksen neljäs vaihe on erikoistuneiden liikkeiden vaihe, jolloin lapset alkavat yleensä kiinnostua urheilulajeista ja innostuvat oppimaan erilaisia lajitaitoja. Tämä keskimäärin seitsemännen ikävuoden aikana alkava vaihe edellyttää kuitenkin motoristen perustaitojen hallitsemista eli onnistunutta suoriutumista edellisestä kehitysvaiheesta. (Gallahue ym. 2012, 54; Kalaja & Jaakkola 2015, 196.) Kehityksen viides ja viimeinen, opittujen taitojen hyödyntämisen vaihe alkaa yleensä ennen kuin lapsi täyttää viisitoista vuotta. Tässä vaiheessa nuoret liikkuvat ja osallistuvat aktiviteetteihin, joissa he viihtyvät ja voivat toteuttaa moninaisia osallistumismotiivejaan. (Kalaja & Jaakkola 2015, 196.) Motorisen kehityksen eri vaiheet läpikäyneelle lapselle ja nuorelle muodostuu näin valmiuksia uusien taitojen suorittamiselle. Edellä esitetyt motorisen kehityksen ikäkaudet ovat siis keskimääräisiä, mutta kehityksen eteneminen on aina yksilöllistä (Gallahue ym. 2012, 183). Kehittymisen nopeudessa ilmenevät erot johtuvat nimittäin paitsi biologisesta iästä, myös perimästä sekä yksilöllisistä eroista fyysisessä ja psyykkisessä kehityksessä. Näiden lisäksi myös sosiaalisesta ja fyysisestä elinympäristöstä tulevat kokemukset ja ympäristötekijät vaikuttavat lasten kehitykseen. Siksi lasta pitää aina tarkastella yksilönä ja pyrkiä tarjoamaan hänelle todellisen kehitysvaiheensa mukaista toimintaa. (Gallahue ym. 2012, 55; Kalaja & Jaakkola 2015, )

25 25 Kaikki motoriikan kehityksen vaiheet siis muodostavat liikkujan. Se, miten lapsi on liikkunut ja liikkumisen kautta omaksunut taitoja näissä vaiheissa, ohjaa henkilön fyysistä ja psyykkistä kehitystä. Monipuolisuus on kaikkein tärkein yksittäinen asia lasten liikkumisen kannalta. Eritysitaitojen eli lajitaitojen oppiminen ja opettelu saa ja tulee kuulua osaksi lapsen liikkumista. On kuitenkin epäreilua lasta kohtaan opettaa hänelle asioita yksipuolisesti. Yhden tai kahden samaa taitoa vaativan suorituksen jatkuva, yksipuolinen toistaminen liian varhaisessa vaiheessa, heikentää usein muiden taitojen kehittymistä. Erilaisten motoristen haasteiden puuttuminen lapsuudessa lisää myös liikkujan riskiä loukkaantua epätaloudellisten liikkumistapojen takia. Ihmisen motorisen kehityksen tärkein tavoite tulisi olla motorisen kontrollin ylläpitäminen elämän asettamissa motorisissa haasteissa. 4 Taidon oppiminen Taidon oppiminen on vaikeasti havaittava ilmiö. Usein oppiminen käynnistyy keskushermoston sisällä, aivojen tiedostamattomissa osissa jo kauan ennen kuin se voidaan havaita onnistuneena suorituksena. Havainnointi sekä analysointi tulevat osaksi oppimisprosessia vasta kun ratkaisu oppimisen käynnistymisestä on jo tehty (Kalaja & Jaakkola 2015, 197). Keskushermosto muokkautuu harjoittelukokemusten seurauksena vastaamaan mahdollisimman hyvin ympäristön asettamiin haasteisiin, tätä kutsutaan adaptaatioksi (Hämäläinen, ym 2006, 201). Tietoinen-, eli eksplisiittinen oppiminen tarkoittaa käsitteenä opettajan ja opetussuunnitelman mukaista. Implisiittinen-, eli tiedostamaton oppiminen taas tapahtuu niin sanotusti vahingossa, ilman että oppija tavoittelee jonkin tietyn taidon oppimista. Poiketen perinteisistä urheilun oppimiskäsityksistä nykyiset taitojen oppimisen mallit korostavat implisiittisen oppimisen tärkeyttä. Sen perustana ovat positiiviset harjoittelukokemukset ja onnistumisen tunteet. Aidoissa, konkreettisissa ja virikkeellisisssä ympäristöissä tapahtuva harjoittelu, on kaikkein otollisinta implisiittisen oppimisen mahdollistamiseksi. (Kalaja & Jaakkola 2015, 198.) Muistaminen on monimutkaista ja vaikuttaa suuresti oppimiseen. Lyhytkestoinen-, eli työmuisti kykenee vastaanottamaan ja prosessoimaan vain vähän tietoa, joten jos oppijalle annetaan liikaa ohjeita, voi se olla hyödytöntä tai jopa haitallista oppimisen kannalta. Opitut tiedot ja taidot jäävät parhaiten positiivisten, mahdollisimman aitojen ja konkreettisten kokemusten kautta pitkäkestoiseen muistiin. Mitä enemmän kokemusta ja tietoa henkilö omaa asiasta jota opettelee, sitä todennäköisemmin hän kykenee siirtämään opettelemansa asiat pitkäkestoiseen muistiin, jossa tieto säilyy tunneista jopa vuosikymmeniin. (Hämäläinen, ym. 2006, 196; Kalaja & Jaakkola 2015, )

26 26 Tarkaavaisuuden fokusoiminen ulkoiseen kohteeseen, sisäisen kohteen sijaan on kerrottu olevan tehokkaampaa oppimisen kannalta. Tällöin oppija säätelee liikkeitään nopeiden refleksinomaisten hermoreittien, eli refleksikaarien kautta. Sisäiseen kohteeseen fokusoitu tarkkavaisuus taas kohdistaa hermoviestin aivokuorelle, jolloin suorituksista tulee hitaampia ja kömpelömpiä, sillä niiden ohjelmointi kestää kauemmin. (Kalaja & Jaakkola 2015, ) Erilaisten liikkumistaitojen omaksuminen riippuu hyvin paljon siitä, kuinka kehittynyt henkilön visuaalinen havainnointikyky on. Motorisista perustaidoista erityisesti välineen käsittelytaidot vaativat paljon havainnointia. Tästä syystä valmentajan tai opettajan on keskeistä ymmärtää että lapsen visuaaliset ominaisuudet eivät todennäköisesti ole vielä kehittyneet huippuunsa. Näitä taitoja opetettaessa pienille lapsille voidaan olosuhteita helpommaksi muuttamalla edistää taidon omaksumista esimerkiksi käyttämällä kevyempää tai pienempää palloa harjoitteessa. Myös eriväristen pallojen käyttö voi helpottaa havainnointia, jos se tuottaa vaikeuksia. (Gallahue ym 2012, ) Mitä pidemmälle yksittäisen taidon oppiminen etenee, sitä toistettavammaksi kyseinen suoritus muuttuu. Kahta täysin samanlaista suoritusta on mahdotonta toteuttaa, mutta niiden vaihteluväliä voidaan pienentää toistamalla kyseistä tehtävää (Kalaja & Jaakkola 2015, 197). Kehittyneen hermoverkon rakenne on erityisen altis lähekkäisten ärsykkeiden ja niistä seuraavien tapahtumien väliselle vuorovaikutukselle, joiden välistä kytkentää kutsutaan assosiaatioksi (Hämäläinen, ym 2006, 201). Oppimisen sovellettavuudesta puhuttaessa tarkoitetaan kykyä suorittaa opittuja toimintoja myös poikkeavissa olosuhteissa ja ympäristöissä, kuin missä taito on ensiksi omaksuttu. Tämä kehittää samalla havainto- ja päätöksentekotaitoja. Kun suoritukset ovat konkreettisia virikkeellisiä ja mielekkäitä, tukee toiminta myös tiedostamatonta oppimista (Kalaja & Jaakkola 2015, ). Tällaisen harjoittelun on kerrottu olevan taidon oppimisen kannalta hedelmällistä (Kauranen 2011, ). Taitojen huipputason oppiminen kestää kauan, yleensä useita vuosia tai vuosikymmeniä, riippuen kuinka monimutkaisista taidoista on kyse. Prosessia edesauttaa motoristen perustaitojen hallitseminen. Näitä taitoja opetellessa tulisi harjoitusten olla toiminnallisia ja niiden pitäisi sisältää mahdollisimman paljon tekemistä ja eri asioiden kokeilemista, jonoissa odottelun sijaan. (Kalaja & Jaakkola 2015, ) Positiivisesta siirtovaikutuksesta puhutaan silloin, kun aiemmin opittu asia auttaa uuden taidon oppimisessa tai sen soveltamisessa, uudessa ympäristössä (Magill 2011, 290). Aikaisemmin opitun taidon seurauksena keskushermostoon on muodostunut tarvittavia hermoratoja, jotta edellistä muistuttava taito on helpompi oppia. Positiivista siirtovaikutusta

27 27 voidaan tarkastella lyhyen ja kaukaisen aikavälin siirtovaikutuksen kautta. Lyhyen aikavälin siirtovaikutus vaikuttaa tilanteesta toiseen, jolloin jo opittua toimintamallia pyritään siirtämään toiseen samankaltaiseen taitoon. Kaukaisella siirtovaikutuksella taas viitataan tehtävän ydinominaisuuksien siirtämiseen toiseen aivan erilaiseen tehtävään. Motoriset perustaitaidot ovat hyvä esimerkki positiivisesta kaukaisen aikavälin siirtovaikutuksesta. Käytännössä tämä näyttäytyy siten, että motoristen taitojen harjoittelu ja oppiminen lapsuudessa helpottaa myöhäisemmän vaiheen lajitaitojen harjoittelua. Siirtovaikutus voi olla myös neutraali, jolloin se ei edistä, mutta ei toisaalta myöskään haittaa, uuden taidon oppimista. Negatiivisessa siirtovaikutuksessa ensin opitun taidon jokin ominaisuus taas haittaa seuraavan oppimista, jos jokin liike pitää esimerkiksi opetella seuraavaksi harjoiteltavassa taidossa sulkemaan pois. (Kalaja & Jaakkola 2015, 200; Kinnunen & Rahomäki 2011: 12.) 5 Koripallo Koripallo-ottelussa kaksi joukkuetta pelaa vastakkain, molemmilla joukkueilla on kentällä samanaikaisesti viisi pelaajaa. Pelikenttä on pituudeltaan 28 metriä ja leveydeltään 15 metriä. Joukkueet yrittävät tehdä koreja vastustajan kenttäpäädyssä sijaitsevaan koriin saadakseen pisteitä. Peliajan loputtua enemmän pisteitä tehnyt joukkue voittaa. (Fiba 2014). 5.1 Lasten koripallo Tapiolan Hongassa Tapiolan Honka on Suomen suurin koripalloseura. Seuran toiminta alueena on Etelä-Espoo ja Suur-Tapiola. Seurassa pelaa ja harjoittelee vuosittain noin tuhat junioria. Seurassa työskentelee yli yhdeksänkymmentä valmentajaa kaikenikäisten pelaajien valmennuksen parissa. Ammattivalmentajia seurassa on toistakymmentä. Valmennustoimintaa pyritään kehittämään jatkuvasti ja valmentajille järjestetään täydennyskoulutusta seuran toimesta (Tapiolan Honka 2016.) Rahkosen (2016) mukaan seuran alle 12-vuotiaat koripallojuniorit harjoittelevat 1-4 kertaa viikossa, 1-2,5 tuntia kerrallaan. Tavoitteellinen harjoittelu alkaa usein jo nuorissa junioreissa ja tähtää maajoukkuetasolle- ja kansainvälisille kentille pääsyyn. 5.2 Koripallon taidot Tapiolan Hongassa Lohikosken (2006, 3) mukaan koripallon perustaidot ovat pelin vaatimia teknisiä perussuorituksia. Lohikoski jakaa lajin perustaidot kuuteen osa-alueeseen: peliasento ja liikkuminen, pallonkäsittely, heittäminen, puolustuspelaaminen, levypallopeli sekä screenpelaaminen. Tämä jako antaa konkreettisia esimerkkejä siitä, millaisia taidot ovat. Nämä

28 28 esimerkit eivät kuitenkaan ole toisiinsa verrattavissa olevia taitoja, vaan yksittäisiä koripallopelin osasia. Ammattivalmentajien kanssa käytyjen keskusteluiden jälkeen, esiin nousi hieman erilaisia lähestymistapoja lajin vaatimiin taitoihin. Heidän näkemystensä mukaan koripallon kaikki taidot perustuivat havainnointiin ja päätöksentekoon, eli jatkuvaan uudelleensijoittumiseen ja roolin valintaan pelin sisällä. Nämä taidot taas sisälsivät paljon erilaisia tekniikkaa ja taitoa vaativia osasuorituksia, jotka pelaajan tuli osata valita tilanteen mukaan ja suorittaa pelin vaativalla nopeudella. Allaolevaan taulukkoon on koostettu valmentajien näkemysten ja pilootteihankkeen tapaamiskertojen pohjalta koripallon taidot Tapiolan Hongassa. Kuvio 1. Koripallon taidot Tapiolan Hongassa, Tapiolan Hongan valmentajien mukaan 6 Toiminnallinen opinnäytetyö Toiminnallinen opinnäytetyö tavoittelee Vilkan ja Airaksisen (2003, 9) mukaan käytännön toiminnan ohjeistamista, opastamista, toiminnan järjestämistä tai järkeistämistä ammatillisessa kentässä. Tämän toiminnallisen opinnäytetyön tarkoituksena oli lisätä valmentajien tietoutta motorisen taidon oppimisen tavoista. Vilkka ja Airaksinen (2003, 51) kehottavat toiminnallisen opinnäytetyön toteutustapaa valitsevan henkilön pohtimaan, mikä tapa toteuttaa idea, jotta se palveisi parhaiten kohderyhmää. Tämän pohdinnan perusteella työtavoiksi valikoituivat toteutetut prosessit. Opinnäytetyön toteustus koostui kolmesta osasta. Aluksi koottiin teoriatietoa aihealueesta. Toiseksi luotiin teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva malli, jolla koripalloharjoitteita voidaan suunnitella havaintomotoriikka hyödyntäen. Kolmannessa vaiheessa teoreettinen malli esiteltiin ammattivalmentajille. Tämä työvaihe oli niin sanottu piloottihanke, jolla kokeiltiin tekemämme tuotoksen toimivuutta.

29 29 Kuvio 2. Opinnäytetyöprosessin eteneminen Keskustelut opinnäytetyön tekemisestä Tapiolan Hongalle alkoivat joulukuussa 2015, jolloin seurassa tehtiin paljon kehitystyötä harjoittelun yhdenmukaistamiseksi ja sen laadun parantamiseksi. Toinen opinnäytetyön tekijöistä toimii seurassa fysiikkavalmentajana ja on tästä johtuen tiiviisti mukana seuran kehittämistyössä. Opinnäytetyösopimus tehtiin heti tammikuussa 2016, samoin aiheanalyysi, jossa tavoitteeksi oli asetettu saada opinnäytetyö valmiiksi jo heinäkuussa Projekti lähti käyntiin hyvin nopeasti. Aluksi hankittiin tietoa havaintomotoriikasta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Suurin osa teoriatiedosta saatiin hankittua toukokuuhun 2016 mennessä. Tämän jälkeen projekti kuitenkin pysähtyi lähes paikalleen kesän 2016 ajaksi, johtuen logistisista haasteista. Syksyn 2016 aikana tehtiin teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva harjoittelun malli. Siihen koostettiin havaintomotoiikkaa haastavia vihjeitä valmentajille harjoittelun suunnittelemisen tueksi. Ensimmäinen tapaaminen pilottihankkeen tiimoilta järjestettiin seuran valmentajapalaverissa Palaveriin osallistui meidän lisäksemme seitsemän seuran kokopäiväistä ammattivalmentajaa, sekä seuran urheilutoimenjohtaja, sekä opinnäytetyössämme apuna toimiva fysioterapeutti. Tapaamisen tarkoituksena oli esitellä

30 30 seuran ammattivalmentajille suunnittelemamme teoreettinen malli, eli harjoitteiden suunnittelutyökalu ja keskustella heidän kanssaan nykykoripallon vaatimista taidoista. Näiden keskusteluiden pohjalta koostimme yhdessä valmentajien kanssa Kappaleessa 5.2 esitellyn koripallon taidot kaavion, joka kuvaa koripallossa vaadittavia taitokokonaisuuksia. Sovimme seuraavan tapaamisen kahden viikon päähän. Seuraavassa tapaamisessa käsittelimme koripallon taitoja ja keskustelimme siitä, mitä taitoa koskien he heluaisivat suunnitella esimerkkiharjoitteita. Päädyimme syöttämiseen. Sovimme että jatkaisimme projektia viikottain ja suunnittelisimme harjoitteita workshop tyyppisesti. Näitä tapaamisia pidimme kolmena seuraavana maanantaina. Saimme tapaamisten pohjalta paljon hyödyllisiä tietoja ja konkreettisia esimerkkejä, joita on esitelty kappaleessa Teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva taitoharjoittelun malli Teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva taitoharjoittelun malli vastaa kysymykseen: miten havaintomotoriikkaa voidaan haastaa 6-12-vuotiailla koripalloilijoilla, koripalloharjoituksissa. Teoriapohja antoi taustaa havaintomotoriikasta ja määritteli tarpeet harjoittelulle. Malliin koostettiin tapoja, joilla motorisia taitoja voidaan haastaa ja sitä kautta harjoittaa havaintomotoriikkaa hyödyntäen. Mallin ajatuksena on tarjota harjoitteita suunnittelevalle valmentajalle vihjeitä harjoittelun vaatimuksista pelaajien ollessa tietyssä ikävaiheessa. Malli ei syntynyt hetkessä, vaan sen sisällön syntyä ohjasi teoriatiedon lisääntyminen ja sen nivoutuminen yhteen. Koripallon nykyaikaiset taidot pohjautuvat merkittävästi havainnointiin ja päätösentekoon. Malli rakentuu spatiaalisen hahmotuksen ympärille, ottaen samalla huomioon ihmisen motorisen kehityksen eri vaiheita, eri visuaalisten ominaisuuksien näkökulmasta. Spatiaalinen hamotus on valittu ohjaamaan harjoittelun suunnittelua, koska koripalloa pelatessaan ihmisen tulee tehdä päätöksiä toiminnastaan havaintojensa pohjalta, pienessä tilassa, nopeasti.

31 31 Taulukko 4. Alle seitsemänvuotiaiden harjoittelun teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva malli. Taulukko vuotiaiden harjoittelun teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva malli.

32 32 Taulukko vuotiaiden harjoittelun teoreettiseen tietoperustaan pohjautuva malli Mallin merkitys ja luettavuus Monipuolisen harjoittelun kautta lasten on mahdollista omaksua motorisia perustaitoja, ja siten kehittyä taitavammiksi liikkujiksi. Taitavan liikkujan taas on helpompi omaksua lajitaitoja, joita voidaan myös kehittää motoristen perustaitojen rinnalla. Mallia hyödyntävän valmentajan onkin tärkeää tiedostaa monipuolisen harjoittelun tärkeys lapsen motorisen kehityksen kannalta. Harjoittelun mallissa esitetyt motorisen kehityksen ja visuaalisten ominaisuuksien kehityskaudet ovat suuntaa-antavia, ja jokaisen valmentajan tulee mallin antamien sääntöjen lisäksi tarkastella valmennettaviensa todellista kehitystasoa ja pyrkiä tarjoamaan heille siihen sopivaa, riittävän haastavaa ja monipuolista harjoittelua. Käytännössä mallia hyödyntävä valmentaja voi valita haluamansa harjoitettavan koripallon taidon, esimerkiksi syöttämisen. Taidon valittuaan valmentaja voi suunnitella taitoharjoitteen, joka sisältää teoreettisessa mallissa esitettyjä, havainnointia haastavia ärsykkeityä. Kappaleen 5.2, kuviossa 2. Koripallon taidot Tapiolan Hongassa on kerrottu konkreettisesti mitä koripallon taidot ovat. Kappaleessa 6.2 on ammattivalmentajien suunnittelemia harjoituesimerkkejä, jotka on suunniteltu teoreettista mallia hyödyntäen. Teoreettinen malli on luettavuudeltaan siihen tutustumattomalle henkilölle melko haasteellinen, sen sisältöjen monimutkaisuudesta johtuen. Tästä syystä sen käyttö vaatii perehdytystä aihealueeseen.

33 Käytännön harjoitteiden esimerkit Esimerkki 1. Kolmen pelaajan syöttöharjoite pienessä tilassa ja sen progressiot Kolmen sekunnin alueen kulmissa on kartiot, jotka ovat pelipaikkojen merkkeinä. Pelaajat aloittavat valitsemiltaan paikoilta. Pallollinen syöttää vaitsemalleen pelaajalle ja liikkuu tyhjään paikkaan. Syötön jälkeen palloa lähimpien kahden paikan tulee olla täytettynä. Kuvassa esitettynä pelaaja 2. Syöttää pelaajalle 3., jolloin pelaajan 2. pitää liikkua vastakkaiseen kulmaan ja tällöin pelaajan 1. tulee täyttää pelaajan 2. jättämä paikka, jotta palloa lähimmät paikat ovat täynnä. Kuvio 3. Esimerkkiharjoite 1. Harjoittetta voi vaikeutta sijoittamalla pelaajien kulkureiteille erilaisia esteitä, jotka heidän pitää kiertää siirtyessään pelipaikalta toiselle. Kuvio 4. Esimerkkiharjoite 2.

34 34 Harjoiteen pelinomaisuutta voidaan edistää lisäämällä siihen puolustajia. Se lisää pelaajien päätöksenteon ja havainnoinnoin merkitystä harjoitteessa ja tekee siitä yhä pelinomaisemman. Kuvio 5. Esimerkkiharjoite 3. Seuraavassa vaiheessa harjoitteeseen voidaan lisätä myös korin tekemisen elementti. Jos syöttänyt pelaaja on vapaana korin läheisyydessä siirtyessään seuraavalle paikalle, voidaan hänelle syöttää ja hän saa yrittää tehdä tilanteesta korin. Kuvio 6. Esimerkkiharjoite Esimerkki 2. Kahden tai useamman pelaajan syöttöharjoite ja sen progressiot Helpoimmassa vaiheessa pelaajat syöttävät palloa toisilleen erilaisia syöttötekniikoita käyttäen, seisten paikoillaan. Lisäksi harjoitteessa voidaan käyttää yhtä tai useampaa eriväristä tai kokoista palloa. Pelaajia voidaan ohjeistaa havainnoimaan kiinniottamiensa

35 35 pallojen väriä tai kokoa. Vastaavasti samanlaisella pallolla tehdyssä harjoitteessa pelaajat voivat esimerkiksi kuvailla kanssapelaajaansa erilaisin adjektiivein aina syöttäessään. Kuvio 7. Esimerkkiharjoite 5. Toisessa vaiheessa kentälle lisätään kolmas pelaaja ja yksi tyhjä paikka. Tässä tapauksessa pelaaja 1. toimii paikallaan ja pelaajat 2. ja 3. liikkuvat oman paikkansa ja tyhjän paikan välillä. Aina kun pelaaja 1. syöttää valitsemalleen pelaajalle, tulee kyseisen pelaajan syöttää pallo heti takaisin pelaajalle 1. ja käydä tyhjällä paikalla ja palata omalle paikalleen. Kuvio 8. Esimerkkiharjoite 6. Kolmannessa vaiheessa harjoitteeseen lisätään valmentaja, joka määrittelee mille kartiolle pelaajat 2. ja 3. palaavat käytyään tyhjällä paikalla. Valmentaja voi esimerkiksi näyttää sormilla numeroita, jotka kuvaavat harjoitteessa eri kartiossa olevaa numeroa. Tällöin pelaajan on mentävä oikealle kartiolle. Lisäksi syöttäminen vaikeutuu, kun siihen lisätään

36 36 syvyyden hahmottamisen elementti. Kuvassa valmentaja on nostanut kolme sormea ylös, jolloin pelaaja 2. palaa kartiolle 3. Kuvio 9. Esimerkkiharjoite 7. 7 Itsearviointi Opinnäytetyön arvioimiseksi käytettiin kehittävää arviointia, jonka tarkoituksena on tarkastella työprosessia ja sen kautta parantaa toiminnan vaikuttavuutta. Arviointi on luonteeltaa osallistavaa ja siinä painotetaan yhteisöllisyyttä, konsensushakuisuutta ja prosessin pohjalta saadun tiedon hyödyntämistä kehityksen takaamiseksi. Usein kehittävän arvioinnin hankkeista raportoidaan, mutta muodoltaan ja ulkoasultaan ne ovat usein pikemminkin raportteja tai käsikirjoja, joiden ei tarvitse täyttää tieteellisen tutkimuksen kriteerejä. (Rajavaara 2006, 54). Opinnäytetyö on ollut haastava ja pitkä projekti. Se on toteutettu tiiviissä yhteistyössä työelämäedustajan, eli Tapiolan Hongan kanssa. Aikataulut ovat muuttuneet useaan otteeseen, mutta muutoksista on kyetty neuvottelemaan sekä työelämäorganisaation, -että opinnäytetyön ohjaajien kanssa. Kehittämisprojekti on onnistunut antamaan kohdeorganisaation työntekijöille hyödyllisiä työkaluja seuran toiminnan kehittämiseen. Työelämäedustaja on kokenut prosessin tulokset hyödyllisiksi. Projektin onnistumista arvioidessa on otettava huomioon, että opinnäytetyöprosessin päätyttyä sen tulosten jalkauttaminen tulee vasta alkamaan seurassa. Opinnäytetyön prosessissa on haettu aktiivisesti ohjausta opettajilta ja työelämäedustajilta. Toiminta on opinnäytetyössä ollut itsenäistä. Tästä esimerkkinä projektin aikana