Monet yhteiskuntatieteilijät tunnustautuvat

Transkriptio

1 2/2007 Sosiologia 95 YHTEISKUNTAMETAFYSIIKASTA SO- SIAALISEN ELÄMÄN TUTKIMUKSEEN LUONNOS EVOLUTIONAARIS-PRAGMATISTISEKSI TOIMIJAN NÄKÖKULMAKSI Osmo Kivinen & Tero Piiroinen Abstrakti Artikkelissa otetaan vertailevaan analyysiin realistien ja pragmatistien erilaiset tavat ymmärtää evolutionaarinen lähestymistapa yhteiskuntatieteissä. Siinä, missä realistit katsovat darwinilaisuuden tarjoavan yhteiskuntatieteille välttämättömän ontologisen perustan, toimijan näkökulmasta tutkimusta tekevät pragmatistit ymmärtävät Darwininsa metodologisesti. Realistien sui generis -luonteiset yhteiskunnan ja mielen konseptit rinnastetaan pragmatistien deweylaisperäiseen sosiaalisen toiminnan analyysiin. Jos ymmärretään, että yhteiskuntatieteet eivät eroa toisistaan kohteidensa ontologisten erojen nojalla vaan ainoastaan erilaisten kysymyksenasettelujensa vuoksi, voidaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehdä pitkälti yhdenmukaisella metodologialla. Yhteiskuntatieteelliset tutkimukset saavat omaleimaisuutensa erityisistä ongelmanasetteluistaan. Kyse on aikaan, paikkaan ja näkökulmiin sidotuista tutkimusongelmista, joita on paras ratkaista mahdollisimman tarkkarajaisten tapaustutkimusten kautta. Avainsanat: evolutionaarinen, metodologia, ontologia, operationalisoitavuus, pragmatismi, realismi Monet yhteiskuntatieteilijät tunnustautuvat tätä nykyä darwinilaisiksi ja korostavat ajattelunsa ja teorioidensa evolutionaarista luonnetta mitä kukin sillä sitten tarkoittaakin. Tässä artikkelissa avaamme pragmatistisia näkökulmia siihen, mitä hyötyä darwinilaisesta ajattelusta voi yhteiskuntatieteissä olla, kun tutkimuskohteeksi otetaan sosiaalinen elämä. Runsaan sadan vuoden aikana on jo ehditty harjoittaa monenlaista pragmatismia, joskin yhteistä kaikille variaatioille on pyrkimys ihmisläheiseen käytännöllisyyteen. Kaikki pragmatistit tähdentävät myös toimijan näkökulman erityistä roolia tiedonhankinnassa. Jotkut liittävät tiedonhankintaan lisäksi tiettyä metafysiikkaa, kun taas toiset kirjoittajat mukaan lukien haluavat luopua kaikesta ensimmäisestä filosofiasta. Koska emme voi tässä käydä läpi koko ajattelutavan historiaa, tyydymme lähinnä tuomaan esiin oman ajattelumme juuret. Lähdemme liikkeelle klassikoista. C. S. Peirceltä (1986, ) otamme sen oivalluksen, että käsitykset voi ymmärtää toiminnan tapoina, mutta jätämme syrjään esimerkiksi Peircen ajatukset representaatioista ja referensseistä, joita puolestaan realistifilosofit usein siteeraavat (vrt. esim. Haack 1998). Sandra Rosenthalin (2003, 49) lailla ymmärrämme,

2 96 Sosiologia 2/2007 että peirceläisittäin käsitykset eivät ole ajateltavissa maailman eri osia vastaavina kopioina vaan työkaluina tai avaimina erilaisiin ongelmiin. Toisen klassikkopragmatistin William Jamesin (1979, ) tavoin katsomme ymmärryksen maailmasta kausaalisuhteineen artikuloituvan aina toimijan näkökulmasta siitä mitä olemme tekemässä. Kolmas klassikkopragmatisti John Dewey (1991a, 52 57) omaksui niin ajatuksen käsitteistä työkaluina kuin toimijan näkökulman ja sisällytti ne tieteenfilosofiaansa. Sekä James (1950, 104) että Dewey (1983) ovat darwinilaisia ajattelijoita, joilla toimijan näkökulman kiertämättömyys liittyy läpeensä toiminnalliseen ihmiskäsitykseen. Sen mukaan niin ihmiset kuin muutkin eläimet toimivat ennen kaikkea kehoonsa ruumiillistuneiden toimintatapojen ja -taipumusten eli luontumusten (habits) varassa. Dewey on kehitellyt pragmatistista lähestymistapaa monilla elämänaloilla amerikkalaisesta yhteiskunnasta kansainväliseen politiikkaan. Hänen tutkimuskohteitaan ovat yhtälailla juridiikka, koulutus, toiminnanteoria, tieteen-, mielen- ja kielenfilosofia, metafilosofia, psykologia, sosiaalipsykologia, taide ja kulttuurihistoria kuin etiikkakin. Täydentämällä Deweyn ajatuksia muiden muassa Donald Davidsonin ja Ludwig Wittgensteinin ideoilla päästään tietynlaiseen antirepresentationalistiseen ajatteluun, johon yhdistyy näkemys kielen ratkaisevasta roolista tiedon ja ymmärryksen välineenä. Tämän uuspragmatistisen kehityskulun kärkinimi on Richard Rorty (1980; 1998; 1999), jonka antirepresentationalismin hyväksymme. Sen sijaan pidämme ylilyönteinä Rortyn lähinnä luvulle ajoittuneita postmoderneja tulkintoja, samoin kuin tieteen metodologian vähättelyä (ks. Rorty 1991). Yksi tämän artikkelin tarkoituksista on kehitellä käyttökelpoista metodologista välineistöä sosiologien käyttöön. Analysoimme artikkelissamme eroja tavoissa, joilla pragmatistit ja realistit ymmärtävät darwinilaiset opit. Pragmatistisesta näkökulmasta on vaikea ymmärtää, miksi käsitteet ihmismieli ja yhteiskunta tulisi realistien tapaan ymmärtää sui generis kausaalivoimaisina entiteetteinä. Emme ajattele, että yhteiskunta olisi jokin erityislaatuinen entiteetti, joka kausaalivoimallaan pitää ihmiset yhdessä. Sen sijaan lähdemme siitä, että ihmisten toiminta on se, mikä pitää yhteisöt koossa. Mitä ihmismieleen tulee, on lähtökohtanamme, että mieli on parasta ymmärtää sosiologisesti ihmisten omiin ja muiden toimiin kohdistamina rationalisointeina, ennusteina ja ylipäätään intentionaalisesta näkökulmasta tehtyinä kielellisinä kuvauksina (Dennett 1987). Vaikka tulemmekin tässä artikkelissa argumentoimaan, ettei yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tarvitse tehdä filosofis-ontologiselta teoriaperustalta, emme silti esitä, että yhteiskuntatieteissä tulisi päästä kokonaan eroon filosofiasta. Uskomme, että filosofisella analyysilla on hyödyllistä annettavaa esimerkiksi metodologisessa kehitystyössä, terävöittämässä yhteiskuntatieteilijöiden käsitetyökaluja ja tiedonhankintatapoja. Pragmatistifilosofeista erityisesti John Dewey sosiaalisen elämän analyyseineen saattaa hyvinkin avautua ennakkoluulottomille lukijoille sosiologiselta mielikuvitukseltaan jopa rikkaampana kuin sosiologiassa paljon enemmän viitattu ja sosiaalipsykologian perustajanakin pidetty G.H. Mead (vrt. Kilpinen 2000, ). Deweyn (esim. 1983; 1988b; 1988c; 1988d; 1991a) klassiseen pragmatismiin, Rortyn (1998; 1999) uuspragmatismiin sekä Donald Davidsonin (1984; 1990) antirepresentationalistisiin ja antireferentialistisiin ajatuksiin nojaten olemme jo jonkin aikaa kehitelleet relationalistista yhteiskuntatieteiden metodologiaa (ks. Kivinen & Piiroinen 2004; 2006a; 2006b; 2007). YHTEISKUNTATIETEIDEN EVOLUTIONAARINEN VIITEKEHYS Olemme samaa mieltä evolutionaarista taloustiedettä edustavan Geoffrey Hodgsoniin kanssa siitä, että parhaimmillaan darwinilainen lähestymistapa tarjoaa viitekehyksen, jonka kanssa yhteiskuntatieteilijöiden selitysten ei pidä olla ristiriidassa. Olemme sekä realismista että pragmatismista vaikutteita saaneen Hodgsonin kanssa yhtä mieltä myös siitä, miten darwinilaisuutta ei ainakaan pidä yhteiskuntatieteissä ymmärtää: sen nimissä ei ole mielekästä yrittää redusoida sosiaalista biologiseen eikä sosiaalidarwinistien tapaan

3 2/2007 Sosiologia 97 oikeuttaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta kelpoisimpien selviytymisellä. Sitä ei myöskään pidä ymmärtää kaikenselittävänä yleisteoriana, joka voisi jättää huomiotta eri tieteenalojen omat kysymyksenasettelut ja erilaiset selitystehtävät. (Ks. Hodgson 2004, xv-xvi; myös Hodgson & Knudsen 2004, ) Pragmatistinen ajattelutapa poikkeaa monista muista yhteiskuntatieteiden evolutionaarisista ajatuskuluista (vrt. Dopfer & Potts 2004; Herrmann-Pillath 2001; Hodgson 2002; Hodgson & Knudsen 2004) siinä, ettemme pidä darwinilaista evoluutiokäsitystä ontologiana, oppina todellisuuden perimmäisestä luonteesta, vaan erinomaisena viitekehyksenä kuvata ja jäsentää myös sosiaalisen elämän eri puolia. Realisteista esimerkiksi Roy Bhaskar (1986, 113) katsoo kriittisen realisminsa edustavan juuri oikeanlaista metafyysisesti darwinilaista ajattelutapaa, ja John Searle (1995, 6) tähdentää darwinilaisuuden yhdessä fysiikan atomiteorian kanssa muodostavan koko länsimaisen ajattelun ontologisen perustan. Itse pidämme darwinilaista viitekehystä vain yhtenä vaikka toki toistaiseksi korvaamattomana näkökulmana luonnon ja ihmisen ymmärtämiseen. Se tarjoaa tällä hetkellä toimivimmat käsitetyökalut myös sosiaalitieteiden periaatteellisten lähtökohtien jäsentämiseen. Realistien ontologia ja darwinilaisuus nivoutuvat miltei poikkeuksetta representationalismiin eli ajatukseen siitä, miten ihmismieli ikään kuin peilaa todellisuutta toistaessaan (re-presenting) mentaalisesti ulkomaailman objekteja. Realistien mukaan jossain vaiheessa evoluution pitkää historiaa joillekin olemassaolostaan kamppaileville eliöille kehittyi ulkoista todellisuutta representoimaan tietoinen mieli, joka sittemmin osoittautui erittäin hyödylliseksi organismien ympäristöön sopeutumisessa ja lopulta jopa sen mielensä mukaiseksi muuttamisessa. (Esim. Searle 1992, ; 2002, 27 31, 68 73, ) Realistit kuitenkin kiistävät edustavansa metafyysistä dualismia ja katsovat vain biologiseksi faktaksi sen, että tietyt mentaalitilat vaikuttavat kausaalisesti organismin ja muun luonnon välisissä interaktioissa sekä siinä, miten organismi kulloinkin käyttäytyy (Searle 2002, 84). Representationalistit tähdentävät myös mielen (tietoisuuden) ontologista erityislaatua. Siinä missä Daniel Dennettin (1987) tavoin ymmärrämme mentaalisuuden kieltä käyttävien ihmisorganismien kehittämäksi tavaksi ennustaa ja selittää omaansa ja muiden käyttäytymistä intentionaalisesta näkökulmasta, John Searle (1992, 7, 79 82) pitää tällaisia näkökulmaselityksiä tyhjinä ja sisällöttöminä. Ne eivät hänen mukaansa onnistu vangitsemaan sitä subjektiivista ja substantiaalista todellista intentionaalisuutta, joka erityislaatuisista kokemuksista ja mielenliikkeistä koostuessaan on jotakin paljon enemmän kuin vain puhetapoja ja kuvauksia toiminnasta. Searle tähdentää tietoisen mielen olevan biologinen ominaisuus. Se on hänelle kuitenkin myös sui generis omaa laatuaan koska sen ontologia on subjektiivista ensimmäisen persoonan ontologiaa siinä, missä suurimman osan maailmaa ontologia on objektiivista (ks. Searle 1992, 19 21, ). On kuitenkin vaikea nähdä, miten sui generis -tyyppisille mentaalisille akteille voisi jäädä tilaa aidosti darwinilaisessa viitekehyksessä. Näiden aktien ontologista ominaisluonnetta teoretisoidessaan representationalistit joutuvat olettamaan niille myös erityistä kausaalivoimaa, jolla saadaan aikaan asioita maailmassa. Näin ongelmaksi nousevat dualistiset mind fi rst -tyyppiset toiminnan selitykset. Vaikka Searle (1995, ) kiistää kannattavansa mind fi rst -selityksiä, kansanpsykologian puolustajana hän tähdentää, että mieltä koskevan tieteellisen ymmärryksen täytyy tehdä oikeutta ihmisten erityisellä tavalla yksityisille kokemuksille omasta mentaalisuudestaan. Näin Searle (1984, 17; 1983, ; 2002, 27, 68, 84 89) päätyy tuon tuostakin käyttämään arkielämän esimerkkejä mielen kausaalivoimasta ihmisten toiminnan käynnistäjänä. Mind fi rst -teoretisointi ilmentää passiivista ihmiskäsitystä, jonka mukaan vailla erityistä mentaalista motiivia ihmiset voisivat ikään kuin pysyä lähtökohtaisesti toimimattomina paikoillaan. Vastaavia käsityksiä löytyy esimerkiksi rationaalista valintaa pohtivien, utiliteetti- ja preferenssikalkyyleja laativien taloustieteilijöiden ajatusten taustalta. Heitä kritisoi jo satakunta vuotta sitten pragmatismista ja

4 98 Sosiologia 2/2007 Darwinilta vaikutteita saanut Thorstein Veblen (1990, 73 74) todetessaan, ettei ihminen ole mielihyvän ja tuskan kalkyloija vaan aktiivinen organismi, joka tekee mitä tekee jatkuvasti avautuvassa toiminnassa realisoitumistaan ja ilmaisuaan etsivien taipumusten ja luontumusten varassa (vrt. Kilpinen 2000, ; 2004; Gronow 2006, 99). Olennaista on aktiviteettien jatkuvuus, katkeamaton toiminnan virta. Muiden organismien lailla ihmiset toimivat suurimman osan ajastaan luontumustensa varassa, niin sanoaksemme itseohjautuvan autopilotin lailla (vrt. Dennett 1993, 180). Tärkeä ero Searlen kaltaisten realistien ja oman ajattelutapamme välillä on se, että pragmatisteina lähdemme siitä, että toimiakseen ihmiset eivät tarvitse erityisiä motiiveja: elävä organismi toimii aina. Elämä on toimintaa, jota erilaiset ärsykkeet suuntaavat yhdessä organismiin jo aiemmin luontumuksiksi ruumiillistuneiden toimintadispositioiden kanssa. (Ks. Dewey 1983.) Ohjailevat ärsykkeet vaikuttavat itse teossa, tässä ja nyt ikään kuin itsekseen sujuvassa toiminnassa. Vasta jälkikäteen ihmiset saattavat rationalisoida tekemisensä hyvinkin järkiperäisten motiivien aiheuttamiksi. Darwinilaisesti ajatellen ei ole mikään suuri yllätys, ettei luonnonvalinta ole voinut suosia organismia, jonka tarvitsisi tuon tuostakin pysähtyä tekemään päätöksiä kaikista niistä tuhansista pikku yksityiskohdista, jotka periaatteessa voisi tehdä toisinkin. Toiminta etenee koko ajan ikään kuin nenämme edessä luontumusten varassa, ja vain pulmalliset tilanteet pakottavat meidät tarkistamaan toimiamme ja myös ajattelemaan. Edellytykset ajattelemisen vaatimaan ylimääräisen ajan ostamiseen täyttyvät parhaiten silloin, kun ihmiset ovat jo omaksuneet mahdollisimman moninaiset toimintaluontumukset. Niiden varassa he saattavat ongelmatilanteessa reflektoida myös omaa toimintaansa keksiäkseen itselleen sopivat keinot voittaa eteen tulleet ongelmat. Siinä missä realistit korostavat representaatioita ja mind fi rst -päätösakteja, pragmatisteille riittävät organismeille kehittyneet luontumukset pärjätä ympäristössään. Tämä perustava ero realismin ja pragmatismin välillä koituu ongelmaksi silloin, kun esimerkiksi Hodgson (2004) yrittää sovittaa yhteen pragmatistista ja realistista darwinilaisuutta evolutionaarisessa taloustieteessä. Pragmatisteilta omaksuttu luontumuksen käsite liudentuu Hodgsonilla kriittistä realismia mukailevaan ontologisten tasojen metafysiikkaan, jossa luontumukset fysikaaliseen emergentisti palautumattomina muodostavat yhden ontologisesti toisistaan erillisistä mielen tasoista. Hodgson siis käsittää luontumukset uskomusten, käsitysten ja vaistojen lailla mielen entiteeteiksi, jotka toiminnasta ajallisesti ja ontologisesti erillisinä voivat kuitenkin vaikuttaa kausaalisesti aktuaaliseen toimintaan. Vaikka Hodgson teorioissaan seuraa esimerkiksi Veblenin pragmatismivaikutteista institutionalismia, hän ei pragmatistien lailla ole omaksunut antidualistista kantaa. Sen sijaan hän asettaa luontumukset omanlaisinaan mentaalientiteetteinä toiminnan ohjaajan paikalle. (Vrt. Hodgson 2004, ) Jäljittäessään darwinilaisen luonnonvalinnan lainalaisuuksia omista ontologisista lähtökohdistaan Hodgson (2004, 174, 423) joutuu Searlen (1992, 24, 73 74, 89 90; 2002, 67 73) ja esimerkiksi Noam Chomskyn (1984, 37 38; 2002, 76, 83 91) tapaan selittämään ajatteluun kykenevän mielen ja sitä seuranneen kielen evoluution lähinnä aivojen koon ja monimutkaisuuden kasvamisella. Tämän melko lailla suoraviivaisen kehityskertomuksen mukaan ihmisten evoluutiohistoria kulkee yksinkertaisista, ympäristöään representoimaan kykenemättömistä eliöistä hieman monimutkaisempiin eliöihin. Tämän jälkeen se etenee sitten jonkin tietyn representoimiskyvyn kynnyksen ylitettyään entistä älykkäämpiin eläimiin. Kun älykkyys on aivojen koon myötä riittävästi kasvanut, päädytään ihmiseen, jonka suuret ja monimutkaiset aivot ovat tuottaneet kielen, joka taas omalla tavallaan representoi maailmaa. Tarkasteltaessa pragmatistisesta näkökulmasta realistien kehityskertomusta ei voi olla huomaamatta, ettei siinä anneta vastausta kysymykseen, miten ja missä hermoston kehitysvaiheessa ontologisesti omanlaisensa mentaalientiteetit ottivat ohjaajanpaikan pelkiltä hermostollisilta operaatioilta (Rorty 1998, 20, ; 1999, xxiii, 64 65, 68). Mentaa-

5 2/2007 Sosiologia 99 lisen ontologiasta ja muustakin metafysiikasta vapaat pragmatistit sitä vastoin välttävät koko kysymyksen ymmärtäessään ihmiset organismeiksi, jotka jatkuvissa transaktioissaan ympäristönsä kanssa kehittävät uusia luontumuksia, uusia välineitä ja toiminnan tapoja. Monet ihmisten käyttöönsä kehittämistä työkaluista ovat verrattain monimutkaisia: kun tiikerillä on raidat, kynnet ja hampaat, ihmisillä on hiukkaskiihdyttimiä, tietokoneita, sahoja, symboleita, sateenvarjoja ja kaksiteholinssejä. Symbolijärjestelmien kehittäminen on ollut välttämätön ehto tietoisen ajattelun kehittymiselle. Yhdymme Wilfrid Sellarsiin (1997, 63) siinä, että tietoisuus on kielen asia. Realistien tavoin ymmärretyssä evoluutiossa asioiden järjestyksessä on jotakin outoa: ajatusten oletetaan itäneen organismeissa ikään kuin jonkinlaista julkilausumisen kanavaa etsien jo ennen kielen syntyä. Esimerkiksi Chomskylle (2002, 76, 86) kieli ei ole ensisijaisesti kommunikoinnin väline vaan kanava ajatusten julkitulemiseen. Jo Dewey (1988b, 134) saattoi aikanaan suhtautua ironisesti tämänkaltaisiin näkemyksiin huomauttamalla, että niissä kieli on yhtä ulkokohtainen ajatuksiin nähden kuin vettä juoksuttava putki veteen nähden. Kieli on ihmisen työkaluista hyödyllisimpiä; sen avulla ihmiset voivat kohdatessaan ongelmia ottaa ne tietoisen harkinnan kohteiksi, tarkastella asioiden eri puolia, kysyä kysymyksiä, kerätä tietoa ja tehdä entistä parempia ratkaisuja. Kehityshistoriallisesti kielen ensisijainen funktio on ollut toimia kommunikaatiovälineenä ja siten edistää ihmisten yhteistoimintaa. Taitavat kielenkäyttäjät ovat myös menestyneet selviytymiskamppailussa. Jossakin vaiheessa jotkut ihmiset huomasivat, että kielen avulla voi kommunikoida omia tekemisiään itselleen, ja he tulivat näin ottaneeksi kukin myös oman toimintansa kielellisten kuvausten ja niin sanoaksemme tietoisten tarkastelujen kohteeksi (vrt. Dennett 1993, 195). Yhdymme Terrence Deaconin (1997, 44, 102; ks. myös Rorty 2004) kantaan, että Chomsky ja muut vastaavalla tavalla ajattelevat valjastavat kärryt (aivojen evoluution) hevosen (kielen evoluution) eteen. Hedelmällisimmät selitykset kielen kehitykselle eivät löydy pään sisältä vaan ulkopuolelta. Ne ovat luonteeltaan sosiologisia ja viittaavat niihin funktioihin, joita kehittyvällä kielellä on ihmisyhteisöissä ollut. Lisäksi kun ymmärrämme tietoisuuden kielelliseksi, voimme välttää itseilmaisuun pyrkivien, sisäsyntyisten mentaalientiteettien metafysiikan ja etsiä myös tietoisuudelle sosiologisen selityksen. Ihmisellä voi olla tietoinen mieli vasta, kun hänellä on kieli, jolla kommunikoida itsekseen ja muiden kanssa. Dewey oivalsi tämän varhain. Hänen mukaansa psyyken asiat edellyttävät artikuloituakseen kielen käyttöä, eikä artikuloimattomia ajatuksia voi tietää vasta kielenkäytön kautta konkretisoituvat ajatukset voi tiedostaa. Näistä lähtökohdista, siis tietoisen mielen kielellisen käänteen kautta, avautuu kiinnostavia mahdollisuuksia myös mielen sosiologialle. (Ks. Dewey 1988b, ; Kivinen & Piiroinen 2006b; 2007; myös Coulter 1979.) Avaimia ihmismielen syntyperän salaisuuksiin jos sellaisia ylipäätään on ei voi löytää pään sisältä. Kuten G.H. Mead (1934, 133) tähdentää, mieli on läpeensä sosiaalinen. ONTOLOGISOIDA VAI SOSIOLOGISOIDA Yhteiskuntatieteiden kannalta ei ole yhdentekevää, uskovatko tutkijat pragmatistien vai realistien tavalla ymmärrettyyn darwinilaiseen kertomukseen. Realistit haluavat perustaa tutkimuskäytäntönsä ontologiselle teorialle. Esimerkiksi Searle (1999, 59) katsoo yhteiskuntatieteiden perustan laatimisen filosofien tehtäväksi. Hänen oma kunnianhimoinen tavoitteensa on selittää toisiinsa nivoutuvat mielen, kielen ja yhteiskunnan rakenteet (Searle 1998, 111). Tähänastiset yhteiskuntatieteiden filosofian suuntaukset ovat Searlesta riittämättömiä. Muun muassa artikkelissaan Social Ontology and the Philosophy of Society (2001) hän puhuu uuden, yhteiskunnan filosofiaksi nimeämänsä suuntauksen puolesta. Aiemmasta, metodologisiin kysymyksiin keskittyneestä yhteiskuntatieteiden filosofiasta poiketen searlelainen yhteiskunnan filosofia keskittyisi nimenomaan ontologisiin eli yhteiskuntatodellisuuden perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. (Searle 2001, 15 16, 37; myös 1995, 4 7; 2003, )

6 100 Sosiologia 2/2007 Monen muun ontologiaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen perustana pitävän tutkijan (esim. Archer 1995; Bhaskar 1986; Bunge 1996; Harré 1997; Lawson 1997; Schatzki 2003) tavoin Searle tähdentää, että sitä mitä tieto koskee, ei pidä sekoittaa siihen, miten tietoa saa, ja siksi ontologia ja epistemologia on syytä pitää erillään (Searle 1992, 18; 1995, ; 1997, ; 2004, 278). Realisteille ontologia eli oppi olevasta on sikäli etusijalla, että se pyrkii kertomaan perimmäisestä todellisuudesta sellaisena kuin se itsessään on todellisuudesta, joka asettaa omat ehtonsa ja vaatimuksensa sille, miten siitä voi tietoa saada. Epistemologiassa on siten kyse vain tuon ontologisesti asemoidun ja sellaisena tiedonhankinnastamme riippumattoman todellisuuden löytämisestä ja paljastamisesta. (Ks. Searle 1992, 23; 1999, 45; myös esim. Bhaskar 1997.) Siinä missä tiede on systemaattista tiedonkeruuta, filosofiassa laaditaan sille perusta (Searle 2002, 20). Itse asiassa Searlen (1993) ei niinkään vaatimaton kanta on, että hänen edustamansa realistinen ontologia muodostaa paitsi tiedekäsityksemme perustan myös koko länsimaisen rationalistisen perinteen ytimen. Searlelaisen realistin ajatukset ovat paljolti yhtäpitäviä kriittisten realistien (esim. Archer 1995; Archer, Bhaskar, Collier, Lawson & Norrie 1998; Bhaskar 1986; Cruickshank 2003; Lawson 1997; López & Potter 2001; Patomäki 2002) kanssa. Searlen tavoin myös kriittisten realistien käsitys on, että siinä missä tieteellinen tutkimus paljastaa todellisuuden kerrostumia yhä syvemmältä ja syvemmältä, filosofia muuraa tieteellisen tutkimustyön perustan. Filosofia osoittaa, kuinka intransitiivisen (toisin sanoen käsitteistämme, käsityksistämme ja toimistamme riippumattoman) maailman tulee olla, jotta (meistä riippuvainen) transitiivinen tieto on ylipäätään mahdollista (Bhaskar 1979, 5 22; 1997, 21 62; ks. Archer 1995, 136; Cruickshank 2003, 95; Lawson 1997, xvi, 25). Ehkä hieman yllättäen ontologialla on vetovoimaa myös perinteisesti tarkkaan määriteltyjä ja operationalisoitavissa olevia ongelmia tutkineiden taloustieteilijöiden joukossa. Esimerkiksi kriittiseksi realistiksi tunnustautunut Tony Lawson (1997, 3, 15; vrt. myös Mäki 2001) uskoo, että taloustiede ei ole terveellä pohjalla ilman filosofiaan nojaavaa realistista ontologiaa. Ontologisen teoretisoinnin taustalla vaikuttava filosofinen asenne on paitsi realistista myös luonteeltaan platonistista onhan sen vaikuttimena pyrkimys Perimmäisen Todellisuuden saavuttamiseen pelkän empiirisen havainnoinnin tuolle puolen ulottuvan filosofisen järkeilyn avulla. Realistien mukaan tietoväitteiden ja siis myös tieteellisten teorioiden yhteiskunnallisten mallien tulee nojata ontologiaan ja rakentua tutkimuskohteiden todellista luonnetta koskevan ymmärryksen varaan (ks. esim. Tilly 1995, 1594, 1602). Tietoisina siitä, että tieto on aina sidottu historiallisiin konteksteihin, nykyiset ontologian puolestapuhujat ovat toki ottaneet perinteisiä platonisteja lievemmän kannan luonnehtiessaan omaa filosofista näkökantaansa epistemologisen relativismin ja ontologisen realismin yhdistelmäksi (esim. Bhaskar 1986, 5 6; 1997, 21; Harré 1970, 78; 1997, ; Rescher 1997, 97; 2006; Searle 1993, 57 58; 1995, 153). Vaikka tällaisen yhdistelmän kannattajat myöntävät tiedon(tuotannon) historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa sidotuksi, heidän pyrkimyksensä on paljastaa objektit, rakenteet ja kausaalisuhteet sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, eli intransitiivisessa ulottuvuudessaan (Bhaskar 1991, 10). Tällöin heidän teoretisointinsa ovat vaarassa jäädä pelkäksi nojatuolifilosofoinniksi. Käsitteleehän ontologia, metafysiikan haarana, filosofiassa auktorisoidun määritelmänsäkin nojalla nimenomaan sellaisia todellisuutta koskevia kysymyksiä, jotka ovat tieteen metodein käsiteltävissä olevien takana tai tuolla puolen (Oxford Dictionary of Philosophy 1996, 240, ). Kuten esimerkiksi evolutionaarista taloustiedettä edustava ontologian puolestapuhuja Carsten Herrmann-Pillath itsekin toteaa, ontologia filosofian alana on luonteeltaan pitkälti dogmaattinen. Searlen ja kriittisten realistien lailla myös Herrman-Pillath (2001, 129) vannoo tiedonhankintamme ennakkoehtona sellaisen ontologian nimiin, joka avaa oven astua todellisuuteen. Läpeensä antidogmaattinen pragmatistis-darwinilainen ajattelu sitä vastoin ei rajoita tiedonhankintaa filosofisesti annetulla ontologi-

7 2/2007 Sosiologia 101 alla. Olisi ylipäätään outoa, jos syntymästään kuolemaan saakka jatkuvasti ympäristönsä kanssa transaktioissa olevan, maailmaa kulloisestakin toimijan näkökulmastaan käsitteellistävän ja ympäristönsä kanssa toimeen tulevan ihmisorganismin tarvitsisi avata jokin ovi todellisuuteen ontologian avaimilla. Sen kaltaisessa uskossa ei lopulta voi olla kyse muusta kuin ikiaikaisesta toiveesta päästä kaikkien näkökulmien tuolla puolen asemaan, josta voi kertoa, miltä maailma kaikesta tiedonhankinnasta riippumatta näyttää. Searlen ontologiassaan luettelemat perustavat tosiasiat (Basic Facts) on itse asiassa poimittu viimeaikaisista fysiikan teorioista, joiden mukaan kaikki materia on lopulta vain voimakentissä esiintyviä hiukkasia. Searle kuitenkin kiistää ontologisen ymmärryksensä yhteyden fyysikon näkökulmaan tähdentäessään, ettei hänen postulaateillaan ole yhtään mitään tekemistä fysiikan tutkimusalana kanssa. Fysiikka on akateemisen oppialan nimi. Minä en puhu nyt akateemisista oppialoista, vaan maailman tosiasiallisesta perusrakenteesta. (Searle 2004, 279.) Esimerkiksi Peter Hund (1998, 126) huomauttaa, että vain ihmiset voivat (hankkimiensa tietojen varassa) ajatella todellisuuden rakentuvan hiukkasista voimakentissä tai muusta sellaisesta. Tähän Searle vastaa tiukkaan sävyyn, ettei hänelle ole merkityksellistä, mitä ihmiset ajattelevat, sillä maailman tosiasiallinen luonne on ja pysyy (Searle 2004, 278). Esimerkiksi Margaret Archerin (1995), Carsten Herrman-Pillathin (2001), Geoffrey Hodgsonin (2002) ja Tony Lawsonin (1997) kaltaiset ontologiaan sitoutuneet yhteiskuntatieteilijät ovat tietoisesti tai tiedostamattaan omaksuneet sellaisen platonistisen ajattelutavan, jossa tutkimuksen perimmäinen tarkoitus on paljastaa todellisuuden syvin olemus. Todellisuuden syvimmän olemuksen paljastaminen ei kuitenkaan välttämättä ole tieteelliselle tutkimukselle mielekäs tavoite. Tieto, tietäminen ja tiedonhankinta ovat aina tietyn yhteisö- ja evoluutiohistoriallisen kontekstin asioita. Ihmiset ajattelevat, järkeilevät ja ymmärtävät maailmaa käyttämällä kieltä luontumustensa varassa. Myös tieteen toimintatavat nojaavat ihmisten luontumuksiin, jotka he ovat omaksuneet tiedeyhteisön jäseniksi sosiaalistuessaan ja siinä toimiessaan. Metafyysisen todellisuuden syvimmän olemuksen paljastamisen asemesta tutkimus voi löytää mielekkäitä vastauksia vain selkeästi asetettuihin tutkimusongelmiin. (Kivinen & Piiroinen 2004, ; 2006a, ; vrt. myös Fuchs 2001, 6; Veblen 1990, ) Kun filosofinen teoretisointi ymmärretään pragmatistisesti, sosiaaliseen ja historialliseen kontekstiinsa sidottuna, saadaan filosofian ja sosiologian välinen suhde käännettyä: sosiologinen tutkimus ei tällöin tarvitse ontologisia perusteita, ja myös filosofia tulee parhaiten ymmärretyksi sosiologisesti omaan historiaansa kontekstualisoituna. (Ks. Kivinen & Piiroinen 2006b.) Esimerkiksi Dewey (1988a, 93; vrt. 1988d, 11) katsoi, että filosofia tulisi sitoa yhteen niin antropologian ja alkuyhteisöjen tutkimuksen kuin uskonnon, kirjallisuuden ja sosiaalisten instituutioidenkin tutkimuksen kanssa. Hän tähdensi myöhemmän Wittgensteinin (1968) lailla tiedonhankinnan yhteisöllistä luonnetta. Itse asiassa Wittgensteinin pitäessä vielä kiinni kielen kuvateoriastaan Dewey oli jo naturalistiseen tapaan hylännyt ajatuksen yksityisestä kielestä (Quine 1969, 27). Sen kummemmin totuus kuin objektiivisuuskaan eivät ole yhteisövapaita. Kuten kaikki muutkin käsitteet ne ovat ymmärrettävissä vain jossakin yhteisössä, jossa niitä käytetään yhteisön toimintaan nivoutuvilla, keskustelijoiden jakamilla kielenkäyttötavoilla (ks. Rorty 1980, 6 9; Medina 2004). Käyttäessään kieltä ihmiset koordinoivat toimintojaan yhteisöissään ja kommunikoivat toimintansa kannalta relevantilla tavalla; irrelevantti kommunikointi on mieltä vailla. Toimissaan ihmiset ovat totta kai koko ajan maailmassa vallitsevien kausaalipaineiden alaisia. Tällöin nimenomaan sellaiset toiminta- ja puhetavat vakiintuvat, jotka osoittautuvat tarkoituksenmukaisiksi suhteessa kulloisiinkin toimintaa kehystäviin kausaalivoimiin. Toimintojaan koordinoivine kielenkäyttötapoineen ihmiset eivät voi elää kausaalipaineista riippumatta, jos kohta kausaalipaineet voidaan ymmärtää ja ottaa tietoiseen tarkasteluun vain kielellisten kuvausten kautta. (Ks. Davidson 1990, 304; Rorty 1999, 33.)

8 102 Sosiologia 2/2007 Koska kaikki kielelliset kuvaukset ovat vain ihmisten välineitä tulla toimeen maailmassa, niiden yhteys maailmaan ei voi avautua oletetuista viittaus- tai vastaavuussuhteista kielen ja siitä riippumattoman todellisuuden välillä. Sen sijaan käsitevälineiden käyttökelpoisuus punnitaan itse toiminnassa, ympäristön paineiden ja toiminnan kulun kannalta. Jotkut toimet vaativat käteviä käsiä, jotkut toiset taas käsitteiden kätevää käyttöä. Työkaluina käsitteet eivät tarvitse perustakseen mitään metafyysistä asemointia; yhteiskuntatieteellisten käsitteiden ontologiaa ei tarvita sen enempää kuin haarukoiden tai lusikoiden ontologiaa. Ennemmin tai myöhemmin elämä kuitenkin opettaa, että keiton syömiseen lusikka sopii haarukkaa paremmin; tähän ei tarvita ontologiaa, eikä myöskään metafyysistä argumentointia. (Ks. Menand 2001, 361.) PRAGMATISTIS-DARWINILAISTA YHTEISKUNTA- TIEDETTÄ TOIMIJAN NÄKÖKULMASTA Searlen (1995, 9 23) ontologiassaan tekemä ero funktioiden joiden hän myöntää olevan sidoksissa ihmisten näkökulmiin ja luonnossa esiintyvien kaikista kuvauksista riippumattomien olennaisten tosiasioiden (intrinsic facts) välille ei nähdäksemme palvele yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Searlen (1995, 33) mukaan on olemassa vuorten ja molekyylien kaltaisia luonnollisia käsitteitä, jotka tulee erottaa sosiaalisista käsitteistä, koska vuoret ja molekyylit ovat olemassa, vaikka kukaan ei olisi koskaan niitä vuoriksi ja molekyyleiksi käsitteellistänyt. Searle on siten omaksunut ontologisen jaottelun sosiaalisten ja luonnollisten ilmiöiden välille. Tämä erottelu on kuitenkin yhtä kestämätön, kuin oli 1600-luvulla tehty jaottelu primaarisiin ja sekundaarisiin piirteisiin. Aina kun ilmiöitä kuinka perustavia tai luonnollisia hyvänsä aletaan pitää faktoina, ne eivät voi olla ajattelustamme riippumattomia. (Francis 2005, 282.) Kaikki faktat muodostuvat käsitteiden käytöstä, eikä yhteisöistä riippumattomia faktoja ole, kuten eräs viimeaikainen, suurta huomiota saanut tapahtuma hyvin ilmentää. Vuosikymmenet tunnettu tähtitieteellinen perusfakta oli, että aurinkokunnassamme on yhdeksän planeettaa, kunnes Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin 24. elokuuta 2006 tekemällä äänestyspäätöksellä aurinkokunnassamme onkin enää vain kahdeksan planeettaa. Searle on tietysti oikeassa siinä, että olisi outoa ajatella, että puheemme planeetoista, vuorista ja molekyyleistä jotenkin loisi ne. Väärässä hän on kuitenkin jättäessään vaille huomiota, että joka ikinen planeettoja, vuoria tai molekyylejä koskeva tosiasia (ja siten kaikki mitä niistä tiedämme) riippuu käsitteiden käytöstä. Esimerkiksi sana vuori toimii eri tavalla erilaisissa kielipeleissä. Arkipuheessa vuoret ovat ikuisia ja muuttumattomia, sen sijaan geologien kielipeleissä niillä on aivan oma elämänsä: ne tulevat ja menevät mannerlaattojen liikkeiden ja eroosion vaikutuksesta (Kivinen & Piiroinen 2004, 241). Kuten jo William James (1979, 163) tiesi, nämä ja kaikki muutkin tarkastelut tehdään aina jostakin toimijan näkökulmasta. Kukaan ei voi astua oman toimintansa ulkopuolelle, eikä toiminta selity ihmismielen tahtotilan tuotoksena. Sen sijaan toiminnalla voi selittää sen mitä havaitsemme, tunnemme ja koemme, sillä nämä kaikki riippuvat siitä, mitä olemme tekemässä (ks. Joas & Kilpinen 2006, 324; Kilpinen 2004, 424). Tätä pragmatistista ajatusta ovat tutkielmissaan kehitelleet muiden muassa Mead (2001) sosiaalipsykologian, Dewey (1988c) yhteiskuntapolitiikan ja Veblen (1990) taloustieteen alalla. Siinä missä esimerkiksi Searle (2001, 15 16) kaipaa yhteiskuntatieteisiin lisää ontologiaa, katsomme, että yhteiskuntatieteellistä tutkimusta voi hyvin tehdä välittämättä koko filosofisesta ontologiasta ja metafysiikasta. Ontologian sijaan yhteiskuntatieteiden kentällä tarvitaan ainoastaan tutkijayhteisön riittävä yksimielisyys siitä, mistä missäkin ilmiössä on kyse, miten sitä tulee käsitellä ja miten asiaan liittyvät ongelmat voidaan operationalisoida empiiriseksi tutkimustoiminnaksi. Darwiniin nojaten pragmatistien kuvaukset ihmisten sosiaalisesta elämästä lähtevät siitä, että ihmiset ovat elollisia organismeja, jotka ovat luontumustensa varassa jatkuvasti transaktioissa ympäristönsä kanssa. Luontumus on kehoon ruumiillistunut tapa toimia oikeanlaisten olosuhteiden tullessa vastaan. Se

9 2/2007 Sosiologia 103 havaitaan, kun havaitaan yksilön osaavan tai taitavan sitä tai tätä. Kyvyt ja taidot totta kai muuttuvat ajan myötä, kun organismi transaktioissaan ympäristön kanssa oppii uusia ja muovaa vanhoja luontumuksiaan. (Ks. Kivinen & Ristelä 2002, ; 2003, ) Luontumustensa varassa ihmiset selviytyvät useimmista päivittäisistä arkitoimistaan tarvitsematta tietoisesti ajatella tekemisiään (ks. James 1950, 114). Luontumus on avainkäsite haluttaessa ymmärtää yhtälailla ihmisten osaamista kuin luonnetta. Deweyläisittäin luonne on luontumusten punos ihminen on sitä mitä tekee. (Dewey 1983, 29.) Ihmisen käyttämät käsitteet nivoutuvat yhteisöissä omaksuttuihin luontumustenvaraisiin toimintatapoihin. C.S. Peircen (1986, 265) sanoin asian merkitys on aina yksinkertaisesti se mitä luontumuksia siihen liittyy. Frank Ryan puolestaan havainnollistaa pragmatistien ajattelutapaa esimerkillä punaisen käsitteestä: Se mistä tapaamme aloittaa ei ole mikään punaisen mielikuva (image of red), vaan punaisuuden luontumus taipumus toimia, raportoida tai tunnistaa punaisuuden tosiasiallinen ominaisuus vastauksena johonkin ongelmaan, joka vaatii meitä tekemään niin. (Ryan 2004, 17; vrt. Dennett 1993, 369). Luontumukset siis aktivoituvat, kun ympäristö antaa niille oikeanlaiset vihjeet. Valtaosa luontumuksista on yleensä lepotilassa, joskin jatkuvasti valmiina aktualisoitumaan toiminnan kulussa olosuhteiden niin vaatiessa. Esiin noustessaan ne nivoutuvat toisiin luontumuksiin, jotka edelleen kytkeytyvät kanssaihmistemme toimiin ja useinkin aktivoituvat niiden sysääminä. Koska luontumustenvaraiset toimintatavat opitaan enimmäkseen sosiaalisessa elämässä, yhteisöissä, Dewey (1983, 46; 1988c, , 357) päätyi ensimmäisten joukossa suosittelemaan sosiaalipsykologiaksi nimittämäänsä tutkimusta, joka pohtisi, kuinka ihmisten yhteisöissä interaktioiden vakiintuneet tavat muodostavat, muokkaavat ja ruokkivat ihmismieltä. Toisaalta juuri luontumukset ovat lenkkejä siinä pitkässä ketjussa, jossa yhteisön tavat siirtyvät sukupolvelta toiselle (Dewey 1983, 19). Näin luontumuksen käsite on luonteva työkalu sosiologienkin käyttöön sosiaalisen elämän analyysissa. Sosiaalisina eläiminä ihmiset muodostavat yhteisöjä ja yhteenliittymiä palvelemaan erilaisia tarkoitusperiä, ja ajan myötä luontumustenvarainen inhimillinen vuorovaikutus vakiintuu yhteisön toimintatavoiksi ja institutionalisoituu kokonaisiksi kulttuureiksi. Kokoavasti voimme sanoa, että yhteiskunta yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kohteena ei ole enempää eikä vähempää kuin ihmisten luontumustenvaraista, osin tavoiksi vakiintunutta sosiaalista elämää yhteisöissä. (Ks. Kivinen & Piiroinen 2004; 2006a; Dewey 1983, 43; 1988c, ; myös Veblen 1990.) Ihmiset voivat oppia ja hankkia tietoa vain tekemällä, kuten tunnettu deweyläinen slogan learning by doing antaa ymmärtää. Toiminta on tiedonhankinnan lähtökohta sikälikin, että kohdattuaan toiminnassaan ongelmia, joista ei hallussaan olevilla luontumuksilla selviä, toimijan on ryhdyttävä enemmän tai vähemmän tietoisesti etsimään uudenlaisia, ongelmat voittavia toimintatapoja. Mikäli hän tässä onnistuu, hänen toimintansa ohjautuu uudenlaisten luontumusten varassa uusille reiteille. (Ks. Peirce 1986, 261; James 1950, 142; Dewey 1991b, 282.) Toiminnan esteiksi osoittautuvat seikat voidaan toki nostaa tutkimuksen kohteiksi kuvaamalla ne kielellisesti ja suhteuttamalla ne samalla muihin tietämisen kohteisiin relevantin kielipelin puitteissa. On kuitenkin muistettava, että kaikkien kuvausten tarkoituksenmukaisuus punnitaan toiminnassa eli viimekädessä niiden käytöstä koituneiden seurausten valossa. Kuten täytekakun operationaalinen määritelmä on resepti sen valmistamiseen, samoin mikä tahansa yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle keskeinen käsite on voitava määritellä operationaalisesti täsmentämällä askel askeleelta, minkälaisiin operaatioihin se jossakin tietyssä tutkimustapauksessa johtaa. Jokaisessa tutkimuksessa jokaiselle käsitteelle on operationalisoitava oma teoreettis-empiirinen tehtävänsä. Näin älykkyys on sitä mitä älykkyystestillä mitataan, bruttokansantuote koostuu kaikesta, mitä taloustieteilijät siihen laskevat, sosioekonomista asemaa määrittävät tulot ja varallisuus yhtä lailla kuin vakiintuneet tavat erotella ylemmät ja alemmat toi-

10 104 Sosiologia 2/2007 mihenkilöt toisistaan, muista sosiaaliryhmistä ja niin edelleen. Tieteellinen tutkimus on aina tehtävä jossakin rajatussa viitekehyksessä, eikä se viime kädessä voi olla muuta kuin vastauksia tietoisesti asetettuihin tutkimusongelmiin. Yhteiskuntatieteiden väliset erot eivät siis selity tieteenalojen tutkimuskohteiden ontologisilla eroilla vaan erilaisilla kysymyksenasetteluilla ja tutkimusongelmilla: taloustieteilijät keskittyvät talouden kysymyksiin, valtio-oppineet politiikan kentän kysymyksiin ja niin edelleen. Tutkimusongelmista juontuvat erot pois lukien eri yhteiskuntatieteissä tehtävä tutkimus nojaa pitkälti yhdenmukaisiin metodologisiin periaatteisiin. Kuviossa 1 esitämme oman mallinnuksemme tutkimusprosessin etenemisestä. Tutkimusprosessin askel askeleelta mallinnus Miksi aihe on tutkimisen arvoinen? TUTKIMUKSEN TEEMA Tutkimusta motivoiva perusajatus Mitä jo tiedetään? Aiempi tutkimus Kuinka aiempi tutkimus käsittelee asiaa? TUTKIMUSASETELMA Mitä käsilläolevat teoriat selittävät tai eivät selitä? TutkimusKYSYMYSTEN saattaminen vastattavaan muotoon Implikaatiot teorioille TEORIA 1 TEORIA 2 TEORIA 3 Tutkimusongelma Tutkimusongelman operationalisationti tutkimuskysymyksiksi Kysymys 1 Operaatio 1-1 K2 O2-1 K3 Tutkimuskysymysten operationalisatiointi tutkimustoimiksi O3-1 KÄYTÄNNÖN RELEVANSSI Datan kerääminen ja analysointi Vastaukset tutkimuskysymyksiin O1-2 O1-3 O1-4 Vastaukset tutkimuskysymyksiin O2-2 O2-3 O2-4 Vastaukset tutkimuskysymyksiin O3-2 O3-3 O3-4 O1-n O2-n O3-n Osmo Kivinen, RUSE, Turun yliopisto Kuvio 1 Tutkimusprosessin mallinnus

11 2/2007 Sosiologia 105 Tutkijan on mallinnuksen mukaan syytä edetä tutkimustaan motivoivasta perusajatuksesta aiempaan tutkimustyöhön perehtymisen kautta tutkimusasetelmaan, jonka ytimenä on tutkimusongelman mahdollisimman selkeä käsitteellinen muotoilu. Pragmatismin perinteiden mukaisesti viitekehykseen sisältyvä tutkimusasetelma on täsmennettävä spesifeiksi tutkimuskysymyksiksi ja edelleen operationalisoitava spesifeiksi tutkimustoimiksi. Tutkimuksen tulisi olla läpikotaisin ongelmavetoista, mikä voidaan Margaret Somersia (1998) seuraten pelkistää vastakohdaksi teoriavetoisuudelle siis pyrkimyksille lähteä liikkeelle ontologisista tai muista yleisluontoisista Suurista Teorioista koskien ihmisen tai yhteiskunnan perimmäistä luonnetta. Ongelmavetoinen tutkimus lähtee liikkeelle aikaan, paikkaan, näkökulmiin ja päämääriin sidotuista ongelmista, joita pyritään ratkaisemaan mahdollisimman tarkkarajaisin tapaustutkimuksin. Esittämässämme mallissa yhteiskuntatieteellinen tutkimus ymmärretään siis ongelmien muotoilemiseksi ja ratkaisemiseksi tinkimättömästi asetettujen tapaustutkimusten kautta. Malliin kirjatut teoriat eivät ole ehdoton perusta kaikelle tutkimukselle, vaan pragmatisteina ymmärrämme teoriat lähinnä tutkimusta taustoittavaksi viitekehykseksi. Ollakseen hyödyllisiä käytännön tutkimustyön tekijälle niiden tulisi olla niin sanoaksemme teorioita pienellä alkukirjaimella: työkaluja, käsitteellistämisen ja ajattelun apuvälineitä ja sellaisina myös riittävän vaatimattomia ollakseen ottamatta kohteekseen koko todellisuuden rakennetta. Nämä teoriat ovat rajattuja käsitteellisiä instrumentteja joidenkin aihealueiden ongelmien ratkaisemiseen, ja niidenkin arvo punnitaan viimekädessä sen perusteella, kuinka käyttökelpoisia ne ongelmanratkaisussa ovat. Tapaustutkimuksissa tarvittavilla teorioilla ei ole mitään tekemistä filosofisen ontologian kanssa. Darwinilais-pragmatistisesta näkökulmasta olisi ylipäätään outoa edellyttää yhteiskuntatieteilijöiden tutkimuksissaan nojaavan ontologisiin oppirakennelmiin, sillä tieteellistä tutkimusta ei ole mielekästä rakentaa sellaisten seikkojen varaan, jotka määritelmällisesti ovat tieteen metodein käsiteltävissä olevien tuolla puolen. Kirjallisuus Archer, Margaret (1995) Realist Social Theory: The Morphogenetic Approach. Cambridge University Press, Cambridge. Archer, Margaret & Bhaskar, Roy, & Collier, Andrew, & Lawson, Tony & Norrie, Alan (toim.) (1998) Critical Realism: Essential Readings. Routledge, London & New York. Bhaskar, Roy (1979) The Possibility of Naturalism: A Philosophical Critique of the Contemporary Human Sciences. Harvester Press, Brighton. Bhaskar, Roy (1986) Scientific Realism and Human Emancipation. Verso, London. Bhaskar, Roy (1991) Philosophy and the Idea of Freedom. Basil Blackwell, Oxford, Cambridge & Mass. Bhaskar, Roy (1997/1975) A Realist Theory of Science. Verso, London. Bunge, Mario (1996) Finding Philosophy in Social Science. Yale University Press, New Haven. Chomsky, Noam (1984) Modular Approaches to the Study of the Mind. San Diego State University Press, San Diego. Chomsky, Noam (2002) On Nature and Language. Cambridge University Press, Cambridge. Coulter, Jeff (1979) The Social Construction of Mind: Studies in Ethnomethodology and Linguistic Philosophy. Macmillan, London & Basingstoke. Cruickshank, Justin (2003) Realism and Sociology: Anti-Foundationalism, Ontology and Social Research. Routledge, London & New York. Davidson, Donald (1984) Reality without Reference. Teoksessa Inquiries into Truth and Interpretation. Clarendon Press, Oxford, Davidson, Donald (1990) The Structure and Content of Truth. The Journal of Philosophy 87:6, Deacon, Terrence (1997) The Symbolic Species: The Co-evolution of Language and the Human Brain. Penguin Books, London & New York. Dennett, Daniel (1987) The Intentional Stance. The MIT Press, Cambridge, Mass. & London. Dennett, Daniel (1993) Consciousness Explained. Penguin Books, London. Dewey, John (1988a/1920) Reconstruction in Philosophy and Essays. The Middle Works of John Dewey, vol. 12. Paperbound printing. Jo Ann Boydston (toim.) Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville.

12 106 Sosiologia 2/2007 Dewey, John (1983/1922) Human Nature and Conduct. The Middle Works of John Dewey, vol. 14. Jo Ann Boydston (toim.) Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville. Dewey, John (1988b/1925) Experience and Nature. The Later Works of John Dewey, vol. 1. Paperbound printing. Jo Ann Boydston (toim.) Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville. Dewey, John (1988c/ ) Essays, Reviews, Miscellany, and The Public and Its Problems. The Later Works of John Dewey, vol. 2. Paperbound printing. Jo Ann Boydston (toim.) Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville. Dewey, John (1988d/1929) The Quest for Certainty. The Later Works of John Dewey, vol. 4. Paperbound printing. Jo Ann Boydston (toim.) Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville. Dewey, John (1991a/1938) Logic: The Theory of Inquiry. The Later Works of John Dewey, vol. 12. Paperbound printing. Jo Ann Boydston (toim.) Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville. Dewey, John (1991b/ ) Essays, Typescripts, and Knowing and the Known. The Later Works of John Dewey, vol. 16. Paperbound printing. Jo Ann Boydston (toim.) Southern Illinois University Press, Carbondale & Edwardsville. Dopfer, Kurt & Potts, Jason (2004) Evolutionary Realism: A New Ontology for Economics. Journal of Economic Methodology 11:2, Francis, David (2005) Using Wittgenstein to Respecify Constructivism. Human Studies 28, Fuchs, Stephan (2001) Against Essentialism: A Theory of Culture and Society. Harvard University Press, Cambridge, Mass. & London. Gronow, Antti (2006) Instituutiot taloustieteessä ja sosiologiassa: pragmatistinen kritiikki. Sosiologia 43:2, Haack, Susan (1998). Manifesto of a Passionate Moderate: Unfashionable Essays. The University of Chicago Press, Chicago & London. Harré, Rom (1970) Principles of Scientific Thinking. Macmillan, London & Basingstoke. Harré, Rom (1997) Forward to Aristotle: The Case for a Hybrid Ontology. Journal for the Theory of Social Behaviour 27:2 3, Herrmann-Pillath, Carsten (2001) On the Ontological Foundations of Evolutionary Economics. Teoksessa Dopfer, Kurt (toim.) Evolutionary Economics: Program and Scope. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht & London, Hodgson, Geoffrey (2002) Darwinism in Economics: From Analogy to Ontology. Journal of Evolutionary Economics 12, Hodgson, Geoffrey (2004) The Evolution of Institutional Economics: Agency, Structure and Darwinism in American Institutionalism. Routledge, London & New York. Hodgson, Geoffrey & Knudsen, Thorbjørn (2004) The Firm as an Interactor: Firms as Vehicles for Habits and Routines. Journal of Evolutionary Economics 14, Hund, Peter (1998) Searle s The Construction of Social Reality. Philosophy of the Social Sciences 28, James, William (1979/1880) Great Men and Their Environment. Teoksessa The Will to Believe and Other Essays in Popular Philosophy. The Works of William James. Frederick Burkhardt (toim.) Harvard University Press, Cambridge, Mass. & London, James, William (1950/1890) The Principles of Psychology. Vol. 1. Dover Publications, New York. Joas, Hans & Kilpinen, Erkki (2006) Creativity and Society. Teoksessa Shook, John & Margolis, Joseph (toim.) A Companion to Pragmatism. Blackwell Companions to Philosophy. Blackwell, Malden, Mass. & Oxford, Kilpinen, Erkki (2000) The Enormous Fly-wheel of Society: Pragmatism s Habitual Conception of Action and Social Theory. Research Reports, No Department of Sociology, University of Helsinki, Helsinki. Kilpinen, Erkki (2004) How to Fight the Methodenstreit? Veblen and Weber on Economics, Psychology and Action. International Review of Sociology Revue Internationale de Sociologie 14, Kilpinen, Erkki & Kivinen, Osmo & Pihlström, Sami (toim.) (2007) Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä. Gaudeamus, Helsinki. Kivinen, Osmo & Piiroinen, Tero (2004) The Relevance of Ontological Commitments in Social Sciences: Realist and Pragmatist Viewpoints. Journal for the Theory of Social Behaviour 34:3,

13 2/2007 Sosiologia 107 Kivinen, Osmo & Piiroinen, Tero (2006a) On the Limits of a Realist Conception of Knowledge: A Pragmatist Critique of Archerian Realism. The Sociological Review 54:2, Kivinen, Osmo & Piiroinen, Tero (2006b) Toward Pragmatist Methodological Relationalism: From Philosophizing Sociology to Sociologizing Philosophy. Philosophy of the Social Sciences 36:3, Kivinen, Osmo & Piiroinen, Tero (2007) Sociologizing Metaphysics and Mind: A Pragmatist Point of View on the Methodology of the Social Sciences. Käsikirjoitus. Kivinen, Osmo & Ristelä, Pekka (2002) Even Higher Learning Takes Place by Doing: From Postmodern Critique to Pragmatic Action. Studies in Higher Education 27:4, Kivinen, Osmo & Ristelä, Pekka (2003) From Constructivism to a Pragmatic Conception of Learning. Oxford Review of Education 29:3, Lawson, Tony (1997) Economics and Reality. Routledge, London & New York. López, José & Potter, Garry (toim.) (2001) After Postmodernism: An Introduction to Critical Realism. The Athlone Press, London & New York. Mead, George Herbert (1934) Mind, Self and Society: From the Standpoint of a Social Behaviorist. Charles Morris (toim.) The University of Chicago Press, Chicago. Mead, George Herbert (2001) Essays in Social Psychology. Mary Jo Deegan (toim.) Transaction Publishers, New Brunswick and London. Medina, José (2004) In Defense of Pragmatic Contextualism: Wittgenstein and Dewey on Meaning and Agreement. The Philosophical Forum 35:3, Menand, Louis (2001) The Metaphysical Club. HarperCollins, London. Mäki, Uskali (toim.) (2001) The Economic World View: Studies in the Ontology of Economics. Cambridge University Press, Cambridge. Oxford Dictionary of Philosophy, Blackburn, Simon (1996) Oxford University Press, Oxford & New York. Patomäki, Heikki (2002) After International Relations: Critical Realism and the (Re)construction of World Politics. Routledge, London & New York. Peirce, Charles Sanders (1986/1878) How to Make Our Ideas Clear. Teoksessa Kloesel, Christian (toim.) Writings of Charles S. Peirce. A Chronological Edition, vol. 3. Indiana University Press, Bloomington, Quine, Willard Van Orman (1969) Ontological Relativity and Other Essays. Columbia University Press, New York & London. Rescher, Nicholas (1997) Objectivity: The Obligations of Impersonal Reason. University of Notre Dame Press, Notre Dame & London. Rescher, Nicholas (2006) Pragmatic Idealism and Metaphysical Realism. Teoksessa Shook, John & Margolis, Joseph (toim.) A Companion to Pragmatism. Blackwell Companions to Philosophy. Blackwell, Malden, Mass. & Oxford, Rorty, Richard (1980) Philosophy and the Mirror of Nature. Blackwell Publishers, Oxford. Rorty, Richard (1991) Objectivity, Relativism, and Truth. Philosophical Papers, vol. 1. Cambridge University Press, Cambridge. Rorty, Richard (1998) Truth and Progress. Philosophical Papers, vol. 3. Cambridge University Press, Cambridge. Rorty, Richard (1999) Philosophy and Social Hope. Penguin Books, Harmondsworth. Rorty, Richard (2004) The Brain as Hardware, Culture as Software. Inquiry 47, Rosenthal, Sandra (2003) The Pragmatic Reconstruction of Realism: A Pathway for the Future. Teoksessa Shook, John (toim.) Pragmatic Naturalism & Realism. Prometheus Books, Amherst, N.Y, Ryan, Frank (2004) Five Milestones of Pragmatism. Teoksessa Khalil, Elias (toim.) Dewey, Pragmatism, and Economic Methodology. Routledge, London & New York, Schatzki, Theodore (2003) A New Societist Social Ontology. Philosophy of the Social Sciences 33, Searle, John (1983) Intentionality: An Essay in the Philosophy of Mind. Cambridge University Press, Cambridge. Searle, John (1984) Minds, Brains and Science. Harvard University Press, Cambridge, Mass. Searle, John (1992) The Rediscovery of the Mind. The MIT Press, Cambridge, Mass. & London. Searle, John (1993) Rationality and Realism, What is at Stake? Daedalus 122:4, Searle, John (1995) The Construction of Social Reality. Penguin Books, London. Searle, John (1997) The Mystery of Consciousness. Granta, London. Searle, John (1998) Mind, Language and Society: Philosophy in the Real World. Basic Books, New York.