Aivotutkimus (2005) Keskustelijat Heikki Mäntylä Kullervo Rainio Jyrki Tyrkkö Kullervo Rainio. Hyvät luonnonfilosofit,

Transkriptio

1 1 Aivotutkimus (2005) Keskustelijat Heikki Mäntylä Kullervo Rainio Jyrki Tyrkkö Kullervo Rainio Hyvät luonnonfilosofit, käytettyäni puheenvuoron esitelmätilaisuudessa minulla on usein ollut tapana muotoilla ja täydentää sitä sähköpostissa jälkeenpäin (ja nopeasti, että ehtisi ennen Heikki Mäntylää ja Veikko Salovaaraa). Tässä menettelyssä on se hyvä puoli, että voi varsin vapaasti käyttää ns. "jälkiviisautta", sikäli kuin se on viisautta. Arvata saattaa, että Leo Näreaho esitelmällään "Selittääkö aivotutkimus Jumala- kokemukset?" suorastaan "kutkutti esiin" tällaisen repliikin tarpeen. Kokonaisuudessaanhan esitys oli mielenkiintoinen selostus niistä materialistisesti orientoutuneiden aivotutkijoiden kaavailuista, joissa verrataan rekisteröimällä aivokuvantamisen tuloksia - joko luonnollisia tai manipuloimalla saatuja - koehenkilöitten kertomiin kokemuksiin (Persinger, d Aquili ja Newberg). Näreahon kunniaksi mainittakoon, että hän oli näihin päättelyihin ja tuloksiin nähden varsin kriittinen. En erehtyne, jos tulkitsen esityksen niin, että hänen kantansa esitettyyn kysymykseen nähden oli kielteinen, joskin hän myönsi, että jotakin mielenkiintoista valaisua "mystisiksi" luonnehdittuihin kokemuksiin nähden kokeet ovat tuoneet. Jo Penfield klassisissa aivotutkimuksissaan ärsytti leikkauksessa paljastettuja aivoja sähköisesti, jolloin potilaat kertoivat kokevansa outoja aistimuksia, hallusinaatioita, musiikkia, jota eivät koskaan ennen olleet kuulleet jne. Tyypillistä oli sellainen tuntemus, että aistimusvoimaiset kokemukset eivät olleet "minän tuottamia" vaan jonkin muun aikaansaamaa, vieraasta lähteestä tullutta. Ei kukaan tuolloin ryhtynyt tulkitsemaan tuloksia - ja niissä esiintyvää "vierauden tunnetta" niin, että kysymyksessä olisi ollut uskonnollinen kokemus. Itsetarkkailu osoitti, aivan oikein, että häiriö tuli varsinaisen, hallitun ja järjestyneen tietoisuuden ulkopuolelta, ts. että se oli nimenomaan tietoisuuden häiriö. Samaa voidaan sanoa Persingerin kokeista. Puheenvuorossani jo tiivistin tulokset: "Aivojen häiritseminen on selityksenä aivojen häiriöille." Näreahon valitsemassa aiheessa oli filosofisesti erinomaista se, että siinä tuotiin

2 2 tavanomaisen Jumala- käsitteen analyysin tilalle ihmisen Jumala- kokemuksen tarkastelu (tosin niin, ettei koereferaateissa kuitenkaan siitä ollut kysymys). Mielestäni juuri näin on meneteltävä, jos pyritään ontologiseen, "Jumalan olemassaolon", selvittelyyn. Selitän kantaani: Elämyksellinen ja käsitteellinen ovat eri tavalla olemassa. Elämyksellisesti koettua - tai koettavissa olevaa - siis sitä todellisuutta, jolla on elämyksellisiä ominaisuuksia, kvalioita, pidän reaalitodellisuutena. Käsitteellinen sensijaan on luonteeltaan potentiaalista todellisuutta, se ei esiinny meille sellaisenaan, tässä ja nyt, vaikka kylläkin vaikuttaa siihen, millaisena rakenteeltaan reaalitodellisuutemme koemme ja millaisen tulkinnan sille annamme (sikäli kuin käytämme tulkinnassa käsitteellistä kieltä, siis apuna käsitetodellisuutta). Esimerkiksi "kolmio" on meille reaalitodellisuutena olemassa vain, jos kuvittelemme tai näemme tietyn, yksittäisen kolmion. Käsitteenä se on olemassa mahdollisuutena luokitella havaintoja kolmioiksi ja tuottaa kolmio- mielikuvia tässä ja nyt. Se on invarianssi, jolla kolmiot tunnistetaan. Se voidaan "ottaa käyttöön", sitä voidaan "hyödyntää" - siinä mielessä se on potentiaalisesti olemassa. Kaikki filosofit eivät ehkä hyväksy terminologiaani, mutta seuraava perustuu siihen: Väitän, että ihmisyksilö ei voi hyväksyä Jumalan olemassaoloa, ellei hänen reaalimaailmassaan, kvaliatodellisuudessa, ole mitään, minkä hän voisi kokea Jumalaksi (ehkä paremminkin "jumalalliseksi", Jumala- kvaliaksi). On turhaa yrittää määritellä käsitteellisesti Jumalaa siinä toivossa, että kuulija uskoisi tällaisen, näillä analysoiduilla ominaisuuksilla varustetun entiteetin, olemassaoloon, ellei hän pysty tuottamaan yksittäismielikuvaa (tai tulkitsemaan havaintoa) siten, että Jumala tuon yksittäiskokemuksen kautta on hänen (reaali)-todellisuudessaan läsnä. Tässä on syytä unohtaa mystiset kokemukset ja tarkastella, miten tavallinen ihminen Jumalan kokee, ts. miten tuollainen kokemus näyttäytyy hänen ilmaisuissaan ja käyttäytymisessään - jos näyttäytyy. (Vielä on ainakin kirjallisuudessa esimerkkejä tuon kokemuksen näyttäytymisestä, niin että on syytä uskoa, että Jumala- kokemus on ainakin mahdollinen - on ainakin ollut.) Tavallinen ihminen käyttää ilmaisuja: "Jumalan myrsky", "kaunis Herran päivä", "Jumalan lapsi", "Jumalan vilja - sitä ei sovi haaskata" jne. Väitän, että on - tai on ainakin ollut - ihmisiä, joilla on maailman hahmotuksessaan tämä piirre läpikäyvänä ominaisuutena, vaikka se ei sanallisesti aivan jokaisen ilmaisun yhteydessä tulisikaan eksplisiittisesti esille. Kiirehdin huomauttamaan, että ns. "uskovaiset" voivat olla tällaisia, mutta eivät suinkaan välttämättä. - Voi olla myös niitä, jotka eivät koskaan käytä tällaisia ilmauksia - usein rationaalisuuden asettamien estojen vuoksi - mutta suhtautuvat todellisuuteen niin, että heille sen esiintymissä on jumalallisuuden kvalia läsnä. Mielenkiintoinen tältä kannalta on Zachris Topeliuksen persoona. Hänen monissa runoissaan Jumala- kokemus saa varsin selkeän ilmaisun ("Kesäpäivä Kangasalla": "Oi, kuink on Sun maasi kaunis, kuink ihana taivahas..."). Mutta samalla romaanien sisällöstä ja tyylistä heijastuu sellainen suhtautuminen todellisuuteen, että siinä on koko ajan koettavissa Jumalan läsnäolo Topeliukselle.

3 3 Pointtini on siis seuraava: Me koemme elämyksinä suunnattoman joukon erilaisia kvalioita, joista useille on viittauksena jokin käsitteellinen nimi, mutta ei kaikille. Pelkkä nimi ei tuota elämystä. Se syntyy vasta, kun nostan viittauksen kohteen tajuntaani (sininen, kun kuvittelen sinisen esineen tai pinnan, puu, kun kuvittelen erityisen puun - vaikka lajiltaan vieraankin -, rakkaus, kun kuvittelen erityisen tunnetilan sisältäneen erityisen tilanteen, jossa erityisella tavalla... "olin rakastunut" jne.). Ihmiselle, jolle määritellään tarkasti, mitä empatia on, ei empatiaa ole olemassa, ellei pysty sitä kokemaan - edes kuvittelemaan - itsessään tai edes muissa. Jumala- käsite ja - kokemus ovat vastaavanlaisessa suhteessa toisiinsa. Jumala- käsitteestä (tarkasta teologian tuntemuksesta) voi olla apua ihmisen oman kokemuksen tulkitsemisessa ja tunnistamisessa (jälkikäteen!), mutta ei sen synnyssä, todellisuutta koskevan elämyksen kehkeytymisessä. Miten sitten Jumala- kokemus (todellisuuden välitön hahmotus niin, että siihen sisältyy Jumalaksi ilmaistava kvalia kaikenkattavana, kaikenläpäievänä) olisi tunnistettavissa ("ettemme harhaan kääntyis...")? Pikaisesti voi sanoa vain sen - "aidosti uskovien", mystikko- klassikkojen ym. ilmaisuista päätellen - että eräät todellisuuden kvaliat näyttävät korreloivan sen kanssa: kauneus, hyvyys, totuudellisuus jne. Mutta ei tietenkään voi kuvitella, että näitä jollakin tavalla "yhdistelemällä" syntyisi Jumalan läsnäolo - kokemus. Voi olla sellainen tunne, ettei tässä ole päästy puusta pitkään. Tuskin kukaan tällä tulee autuaaksi. Mutta ehkä on asetettu tienviitat: "SUOLLE" ja "KALLIOLLE". Kiitos Näreaholle inspiroivasta esitelmästä! Helmiterveisin Kullervo Rainio P.S. Puheenvuorossani mainitsin myös hyvästä ystävästäni Kalervo Laurikaisesta. Kirjassaan "Luonto puhuu Luojastaan" hän kertoo vahvasta Jumalan olemassaolo - kokemuksestaan. Sen yhteydessä hän tajusi, että ankarasti rationaalinen fyysikon maailmankuva oli luonut vahvan esteen tuolle hahmottamistavalle. Nyt seurasi se, mitä aito ja vahva persoona tällaisessa tilanteessa tekee: Hän yritti kaikin tavoin vapauttaa samalla tavalla ylirationaalisen maailmankuvan vankeina olleet estoistaan. Näkemisen lahja oli jaettava eteenpäin. Kalervo Laurikainen ponnisteli kvanttifysiikan eräitten seikkojen avulla "todistaakseen Jumalan olemassaolon" - kuten hänen pyrkimyksensä tulkittiin (ja sitä lievästi sanoen vierottiin fyysikkopiireissä). Paljon mielenkiintoisia näkökulmia Kalervo L. avasi. Me Luonnonfilosofian Seuran varhaiset jäsenet sen tiedämme. Mitä hänen elämäntyönsä lopulta merkitsi, stiä me emme vielä tiedä.

4 Jyrki Tyrkkö Hyvät Luonnonfilosofit Ihmisen halu hallita ja tutkia toisen ihmisen ajatuksia ilmenee aivotutkimuksen tasolla pyrkimyksissä, jollaisista saimme esimerkkejä Leo Näreahon LFS:ssa pitämässä esitelmässä Selittääkö aivotutkimus Jumala- kokemukset? Esitelmöitsijää itseään ei esityksen perusteella kuitenkaan pidä epäillä moisista pyrkimyksistä; vielä vähemmän nykyisin jo useinkin esitetystä väitteestä, että tällaiset kokemukset johtuvat aivotoiminnasta tai peräti aivotoiminnan häiriöistä. Näreaho sitä paitsi sanoikin puhuvansa paremminkin mystisten kokemusten yhteydestä aivoihin eräiden esittämiensä esimerkkien valossa. Esitellyt tutkimukset esitettiin ikään kuin tieteellisinä tutkimuksina. Ja niistä saattoi saada käsityksen, että tutkimuksia tehneet tiedemiehet olisivat vetäneet perustellusti johtopäätöksiä mystisten ( Jumala- ) kokemusten pohjautumisesta joidenkin tiettyjen aivorakenteiden toiminnassa nähtyihin muutoksiin. Tällaiseen tulkintaan ei sentään esitelmöitsijä itse sortunut vaan suhtautui melko kriittisestikin. Kuitenkin jäin hiukan kaipaamaan joitakin seikkoja. Ensinnäkin koeasetelmien kritiikki. Olivatko valitut kokeet tieteelliset kriteerit täyttäviä? Kuinka pätevästi korrelaatiot oli laskettu? Miksi juuri nämä esimerkit oli valittu; eikö muita ollut ja eikö missään vastaavissa kokeissa ole saatu toisenlaisia tuloksia? Sitten ovat vielä erikseen filosofiset seikat. Olisin odottanut filosofilta ehkä hiukan enemmän filosofointia esitelmässä mainittujen tutkijoiden filosofisista perusteista tutkimuksilleen, jotka näyttivät edustavan mieli- aivot- probleeman ( eng. mind- body problem ) ns identiteettiteoriaa ( s.o. aivotila = mielentila, vrt filosofi Herbert Feigl ). Tämähän on vain eräs lähestymistapa monista. Esim. fenomenologinen lähestymistapa asettaa mielen ensisijaiseksi tutkimuskohteekseen ja pyrkii sitten siitä johtamaan edelleen ns kovat faktat ( vrt. Ernst Mach, Husserl, Heidegger ym ). On tietysti valintakysymys, mainitseeko tällaisessa yhteydessä Descartes in, mutta minusta se olisi kyllä kuulunut asiaan kuten eräät muutkin sielun ja ruumiin suhdetta pohtineet filosofit. En nyt puutu siihen, missä määrin ihmisten ns mystiset kokemukset ovat ylipäänsä rinnastettavissa toisiinsa. Vielä hankalampi on kysymys siitä, mitä Jumala kenellekin merkitsee tai mitä kukin tällä sanalla tarkoittaa. Se on luullakseni todellakin mysteeri, jota aivosoluissa tapahtuvien muutosten kuvantaminen ei selvitä edes sen vertaa, kuin tietokoneesta mitatut elektroniset ominaisuudet kertovat tietokoneohjelmoijan pyrkimyksistä ( vrt. Heikki Mäntylän esittämä rinnastus ). Samaa on sanottava aivoja sorkkimalla saatujen mystisten elämysten oletetuista yhteyksistä ihmissielun syvähenkisimpiin kokemuksiin. Näiden kokemusten mahdollisuuksista ja laaduista viittaan tässä vain Kullervo Rainion mainioon puheenvuoroon s- postissa Huomautuksistani huolimatta minäkin haluan vielä kiittää Leo Näreahoa tarttumisesta arkaluontoiseen ja vaativaan aiheeseen - josta toivon keskusteluun vielä muitakin puheenvuoroja. Terveisin Jyrki Tyrkkö

5 Heikki Mäntylä Hyvät luonnonfilosofit, Kuten Kullervo Rainio ja Jyrki Tyrkkö jo kommenteissaan totesivat, aihe on vaikea. Muistaakseni luennoitsija itsekin jo heti alussa luonnehti sitä jopa "provosoivaksi" - varmaan tarkoituksellisesti. Sellainenhan otsikko kieltämättä on. Tieteiden talolle kävellessäni tuli mieleeni, että illan tilaisuus voisi olla varsin lyhyt, koska tiesin, että esitelmöitsijä on tietorikas ja ajatteleva ihminen. Niinpä kuvittelin sieluni silmillä, että hän astuu kuulijoiden eteen. Rykäisee, ja sanoo painokkaasti: "Ei selitä!", ja julistaa keskustelun vapaaksi. Näinhän ei käynyt, joten kuulija jäi odottamaan pitempää, perusteltua vastausta. Sitä ei kuitenkaan mielestäni saatu. Yksittäiset esimerkit ja kokeiden kuvailut eivät myöskään tuoneet kovin selkeää lisävalaistusta. Vaikka oivalsinkin kohtuullisen nopeasti, että esitelmöitsijä yritti pitää erossa Jumalan olemassaolon ja Jumala- kokemusten olemassaolon (johon Rainio kiinnitti huomiota), ei se tietenkään ihan onnistunut. Mehän puhumme aina tunteistamme, tiedoistamme/uskomuksistamme, kokemuksistamme ja elämyksistämme - emme itse todellisuudesta koska emme tiedä millainen se "oikeasti" on. Siis puhuminen Jumalasta viittaa itse asiassa Jumala- kokemukseemme. Mutta (HUOM.) myös kääntäen: puhumalla Jumala- kokemuksesta viittaamme itse asiassa Jumalaan sellaisena kuin Hänet itse "oikeasti" koemme. Emme koe kuvailevamme vain kokemustamme vaan itse kohdetta sellaisena kuin se mielestämme "oikeasti" on. Kuten jo monesti aikaisemmin on todettu näissä sähköpostikeskusteluissamme, rajatapauksena emme voi sanoa todellisuudesta tai Jumalasta muuta kuin: Se on. Heti kun annamme sille kuvauksen se on aivojemme tuottama representaatio. Aivan äärimmilleen vietynä on tietysti jo toteamus: "Se on", myös aivojemme tekemä johtopäätös ja ilmaus. Eli siis...no, jääköön. Tästä voisi vetää yksinkertaisen johtopäätöksen, että aivotutkimuksella pitäisi siis voida selittää Jumala- kokemukset koska ne ovat aivojemme tuotteita. Tähän päättelyyn sisältyy virhe. Se, että Jumala- kokemustemme kuvailu on aivojemme tuotetta, ei tarkoita sitä, että kyseisten kokemusten synty olisi ilman muuta aivosähköinen tai aivokemiallinen prosessi. Tämä väitteeni viittaa tietysti (ikuiseen) ristiriitaan materialistiseen reduktionismiin uskovien ja henkisempiin asioihin uskovien välillä. Kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan pysty riidattomalla päättelyllä kumoamaan toista tai osoittamaan omaa näkemystään oikeaksi. Uskomukset ja "tosiasiat" ovat niin erilaisia. Mielestäni aivot ovat eräänlainen tietokone (anteeksi vaan aivot), joka pystyy vastaanottamaan impulsseja ja tuottamaan erilaisia kuvauksia. Kuten jo esitelmäiltana totesin, tietokoneen ohjelmista, puhumattakaan ohjelmoijan tai käyttäjän aikeista ja ominaisuuksista, eivät itse koneeseen kohdistuvat, impulsseja paikantavat ja reaktioita havaitsevat sähköiset mittaukset kerro mitään. Eräs tietokoneen ja aivojen merkittävä toiminnallinen ero on siinä, ettei tietokone pohdi omaa toimintaansa ja sen mielekkyyttä. Se ei spekuloi luojansa eikä edes käyttäjänsä tarkoituksilla koska sillä ei ole tarkoituksia eikä se anna asioille merkityksiä. Sen tekee Minä. Tämä itsestään ja olemassaolostaan kiinnostunut Minä voi tarkkailla ympäristönsä ja kanssaihmisten toimintaa periaatteessa kahdella eri tavalla. Suoraviivainen tapa on vallitseviin tieteellisiin teorioihin ja mittalaitteisiin tukeutuva mittaus, havainnointi ja johtopäätösten teko. Hankalammalle alueelle joudutaan

6 6 psykologiassa ja muissa ihmisen tutkimiseen omistautuneissa tieteissä, kun koetetaan tehdä johtopäätöksiä tutkittavan kohteen tunteista, tarkoituksista, uskomuksista ja jopa kokemuksista. Tällöin joudutaan tukeutumaan kohteen antamiin kuvauksiin, jotka sisältävät kaikki edellä mainitut komponentit. Kun nämä tulkitaan tutkijan instrumentilla, johon liittyy vielä tutkija- Minän toisenlainen maailmannäkemys, toiset tunteet, tarkoitukset, uskomukset ja kokemukset, ainekset melkoisen epäluotettavaan sekamelskaan ovat olemassa. Aivot ovat siis vain käyttäjänsä, eli Minän instrumentti, ei Minä. Tätä minää voidaan kutsua erilaisilla nimikkeellä: Homunculus, Itse, Sielu, Tietoisuus... Ohjaileeko tätä minää vielä jokin korkeampi minä, jota kutsumme Jumalaksi, on kertaluokkaa vaikeampi kysymys. Siinä olemme varmaan hiukan samantapaisen ongelman edessä kuin yrittäessämme pohtia fysikaalisen maailmamme useampia ulottuvuuksia. Yhä enemmän näyttävät todelliset havainnot ja mittaukset viittaavan siihen, että selitysmalleihin tarvitaan useampia ulottuvuuksia. Emme tajua konkreettisesti kuin kolme geometrista ulottuvuutta, mutta "aihetodisteet" (lakitermiä käyttääkseni) viittaavat useamman olemassaoloon. Monen mielestä luonnosta ja tieteellisistä teorioistakin näyttää löytyvän melkoinen määrä "aihetodisteita" Jumalan olemassaololle. Olemassaolon jako elämykselliseen ja käsitteelliseen olemassaoloon Rainion tavoin, on erinomaisen selkeä. Oivallukseen, että Jumala- kvalian puuttuminen varmasti estää ko käsitteeseen uskomisen tai ainakin se jää täysin teoreettiseksi, on helppo yhtyä. Tilanne on samantapainen kuin mitä Paul Talvio totesi konkreettisessa esimerkissään limonadista. Sellaiselle, joka ei ole koskaan limonadia tai sen tapaista juomaa maistanut, ei kukaan pysty kuvaamaan miltä limonadi maistuu. Tai tietysti pystyy kuvaamaan, mutta vastaanottajan tulkinnat ja mielikuvat eivät varmasti vastaa kuvaajan omia. Tähän ongelmaan viittaa Jyrki Tyrkkökin, kun hän kyseenalaistaa ihmisten mystisten kokemusten rinnastettavuuden. Onkohan meistä tulossa tai jo tullut liian yksimielinen "uskovien" joukko? Luennoitsijalle kiitokset stimuloivasta esitelmästä Heikki Mäntylä