GEOLOGINEN YLEISKARTTA

Transkriptio

1 B 2 LEHTI EOLOGINEN TOIMISTO SUOMEN GEOLOGINEN YLEISKARTTA TAMPERE VUORILAJIKARTAN SELITYS TEHNYT J. J. SEDERHOLM SUOMENTANUT B. AARNIO 51 KUVAA HELSINKI, 1913

2 GEOLOGINEN TOIMISTO SUOMEN GEOLOGINEN YLEISKARTTA LEHTI B 2 TAMPERE VUORILAJIKARTAN SELITYS TEHNYT J. J. SEDERHOLM SUOMENTANUT B. AARNIO 51 KUVAA HELSINKI, 1913 KEISARILLISEN SENAATIN KIRJAPAINOSSA

3 Sisältö : Esipuhe V Vuorirakennuksen pääpiirteet 1 Prebotnialaisia vuorilajeja (vanhempaa liusketta, gneissejä ja gneissigraniitteja y. m.) 2 Vanhempaa kiilleliusketta, Lavian gneissiä, kiillegneissiä, kalkkikiveä 2 Vanhempia graniitteja (peridotiittia, amfiboliittia ja dioriittia) 9 Tasarakeisia vanhempia graniitteja 9 Porfyyrimäistä graniittia 14 Peridotiittia, amfiboliittia ja dioriittia 16 Botnialaisia vuorilajeja (nuorempia liuskeita) 19»Fylliitti»,»leptiitti», nuorempi kiilleliuske 20»Leptiittiä» (maasälpäpsammiittiliusketta) 32 Sarvivälkeliusketta 34 Porfyriittejä ja porfyritoideja 35 Uraliittiporfyriittiä 35 Ortoklaasiporfyriittiä 36 Porfyritoidia 39 Konglomeraattiliusketta 43 Toisia konglomeraattiliuskelöytöjä 55 Harjun gneissimäinen konglomeraattiliuske Suodeniemellä 56 Liuskeiden kosketukset vanhempiin vuorilajeibin 59 Liuskevuorilajien käytäntö 73 Nuorempia graniitteja (postbotnialaisia) 74 Nuorempaa porfyyrigraniittia 74 Tasarakeisia nuorempia graniitteja 78 Nuorempien graniittien teknillinen käytäntö 85 Nuoremman graniitin rajasuhteet ja sulkeumat siinä 88 Felsiittiliusketta 89 Postbotnialaisen graniitin kosketukset porfyritioidien kanssa. Porfyritoidin ja liuskeen murtokappaleita siinä. Dioriittia ja amfiboliittia osina graniitissa 91 Suonigneissejä postbotnialaisten graniittien ja botnialaisten liuskeitten välisillä rajoilla 95 Suonigneissejä, jotka ovat syntyneet nuoremman ja vanhemman graniitin sekotuksesta 98 Nuoremman graniitin esiintyminen botnialaisten liuskeiden ja niiden alustan välisellä rajalla 100

4 - IV - Kvartsiporfyyrijuoni Saran ja Hormaluoman luona Karvialla 105 Jo tu nilaisia vuorilajeja 108 Rapakiveä ja rapakivigraniittia 108 Hiekkakiveä 112 Oliviinidiabaasia 119.

5 Esipuhe. Tutkimus sillä alueella, joka sisältyy Suomen geologisen yleiskartan lehteen B 2, alotettiin jo vuosina , jolloin geologi maist. Hj. Gyllingin johdolla kartoitettiin lounaisin osa, Kokemäenjokeen saakka NW :ssä, kun taas viimeksi mainittuna vuonna tutkittiin erinäisiä osia Tampereen S-puolisesta seudusta minun valvonnallani. Vuonna 1890 kartoitettiin lisäksi koko kaakkoisin kulma karttalehdestä minun johdollani. Nämä työt tapahtuivat vielä saman ohjelman mukaan, jota käytettiin työskennellessä vanhempaa erikoiskarttaa varten mittak. 1 : 200,000. Sittemmin tutkittiin edelleen minun johdollani, vuonna 1892 lähi seudut Tampereen NO- ja NWpuolella, sekä Kokemäenjoen ympäristö ja W-puoli, ja seuraavana vuonna karttalehden pohjoisosa, paitsi yksinäisiä osia, jotka kartoitettiin vuonna 1894, jolloin myöskin eräät seudut kartoitettiin uudelleen. Kenttätöihin ovat ottaneet osaa seuraavat herrat ylimääräisinä apulaisina : G. A. Aartovaara [Abrahamsson] (1887), J. E. Ailio [Ax] (1894), A. A. Andersson (1890, ), A. N. Arppe (1890), J. N. Arppe (1888), And. Brofeldt (1892), A. v. Christierson ( ), E. Elo (1890, ), L. R. Fonselius ( ), Benj. Frosterus ( ), F. Graeffe (1892), G. Lisitzin (1887), G. Mattsson (1894), E. Rosengren (1886), Th. Stolpe (1887), J. Uoti ( ), A. J. Warén (1888), O. Wichman (1888, 1890) ja W. W. Wilkman (1894). Näistä on osa, erittäinkin ne, jotka ovat työskennelleet vuosina , tutkineet ainoastaan pieniä osia alueesta, kun enimmät työt toimitettiin vuosina 1890 ja Näinä jälkimäisinä vuosina muodostettiin tutkimuksen menettelytapa uuden yleiskartan mukaan mittak. 1 : 400,000, jolloin ylimääräisten geologien täytyi enemmän kuin ennen työskennellä itsenäisesti ja heidän tuli saada oikea geologinen käsitys työmaansa suhteista. Tällöin ilmeni, että suuria vaikeuksia esiintyi saadakseen

6 - VI - tasaisuutta ja tarpeeksi tarkkaa valvontaa työlle laajoilla alueilla. Pitkäaikaiset revisionityöt, johtaen joskus uudistettuun tutkimukseen aika suurilla aloilla, tulivat sentakia tarpeellisiksi. Vaikka nämä revisionityöt pääasiallisesti saatiin loppuun jo vuonna 1899, ovat seudun suuresti mielenkiintoiset geologiset suhteet tehneet, että minä yhä uudelleen olen palannut sinne. Niinpä vuonna 1908 alotettiin jälleen läpeensä yksityiskohtainen tutkimus Näsijärven liuske-alueesta, joka ei vieläkään ole loppuun suoritettu, mutta joka lupaa antaa mielenkiintoisia tuloksia ja myöskin jossakin määrin muuttaa sitä kuvaa, joka aikaisemmin oli saatu suhteista siellä. Karttalehden painatus oli kuitenkin jo vuonna 1905 loppuun suoritettu, ja nyt on myöskin kertomus painettava, jottei lehden julkaisu enempää viipyisi, vaikkakin esitys varmaan voittaisi näiden uusien tutkimuksien tuloksia odottaessa. Ennen olen jo julkaissut seudun tärkeimmästä osasta petrografis-geologisen kertomuksen sekä kartan Toimiston bulletinissa N :o 6 nimellä : Ueber eine archäische Sedimentformation im südwestlichen Finnland und ihre Bedeutung für die Erklärung der Entstehungsweise des Grundgebirges, josta saadaan seikkaperäisiä tietoja vuorilajien petrografiasta, erittäinkin niiden mikroskopisista ominaisuuksista. Nyt ilmestyvän karttalehden pääasiallisin tarkotus on olla perustana sille jatkuvalle työlle, jota tässä seudussa varmaankin vuosikymmeniä eteenpäin tullaan tekemään, kun tämä, ja erittäinkin liuskemuodostumat Näsijärven ympärillä ovat geologisesti tärkeitä niin että niille saa hakea vertoja ei ainoastaan Suomessa, vaan ylipäänsä kaikilla alkuvuoren alueilla eri osissa maailmaa. Helsingissä, Maaliskuulla J. J. Sederholm.

7 Vuorirakennukset pääpiirteet. Kuten jo silmäilemällä karttaa käy selville, on alue eri osissaan suuresti erilainen geologiselta rakennukseltaan. Sen pohjoisessa ja erittäinkin koillisissa osissa vallitsevat postbotnialaiset graniitit, kuuluen siihen suureen graniittialueeseen, joka käsittää huomattavan osan keski-suomesta. Etäämpänä SW on Porin S-puolisessa seudussa alue, jonka muodostavat jotunilaiset 1) vuorilajit, oliviinidiabaasi, rapakivigraniitit ja hiekkakivi, jotka esiintyvät läheisessä yhteydessä toisiinsa. Näitä erottaa Pohjanlahdesta kapea juova gneissimäisiä vuorilajeja. Ainoastaan lähinnä Porin eteläpuolella ulottuu oliviinidiabaasi mereen asti. Näiden molempien alueiden välillä on leveä vyö prebotnialaisia gneissimäisiä vuorilajeja, osaksi vanhempia gneissimäisiä graniitteja, osaksi gneissiä ja vanhempia liuskeita, joka vyö ulottuu karttalehden kaakkoisesta osasta NW kohti ja Porin ohitse edelleen rannikkoa pitkin N kohti, erottaen suuren graniittialueen merestä. Pääasiallisesti tämän gneissialueen ja sen pohjoispuolella olevan graniittialueen rajaa pitkin on vihdoin pienempiä alueita botnialaisia liuskeita, joiden joukossa fylliitti, kiilleliuske,»leptiitti», konglomeraattiliuske ; porfyritoidi, sarvivälkeliuske y. m. esiintyvät, joilla huolimatta niiden pienestä levenemisestä on suuri geologinen merkitys. Vähemmässä määrässä esiintyy vielä muutamia toisia vuorilajeja, jotka seuraavassa selitetään niiden muodostumien yhteydessä, joihin ne lähimmin liittyvät. Näistä erilaisista muodostuksista ovat gneissialueen vanhimmat, senjälkeen seuraavat nuoremmat liuskeet ja nuoremmat graniitit, kun taas vuorilajit karttalehden lounaisessa osassa ovat siinä esiintyvistä nuorimmat. Seuraavassa selitetään ne ikäjärjestyksessään, mikäli tämä on tunnettu, alkaen vanhimmista. 1 Tätä kirjoitustapaa pidetään nyt oikeampana kuin kartalla käytettyä sanaa jotuunilainen.

8 -2- Prebotnialaisia vuorilajeja (vanhempaa liusketta, gneissejä ja gneissigraniittej a y. m.). Pääosa gneissialueen vuorilajeista on kuten nimikin osottaa laadultaan gneissimäisiä, s. o. ne ovat muodostuneet enemmän tahi vähemmin liuskeisesta viiruisesta maasälpä-, kvartsi- ja kiillemineraalien sekotuksesta. Kuitenkin voi näissä vuorilajeissa jotenkin selvästi erottaa kaksi päälajia : toinen ryhmä vuorilajeja, jotka ovat verrattain maasälpärikkaita, yleensä vaaleamman harmaita väriltään, voidaan tyypillisimmissä muodoissaan merkitä oikeiksi graniiteiksi, ja jotka myös, kun ne ovat vahvasti liuskeisia ja pinnaltaan muistuttavat todellisia gneissejä, lyötyinä kappaleiksi kohtisuoraan liuskeisuutta vastaan ovat graniitin muotoisia, sekä toinen ryhmä, jossa vuorilajit biotiittirikkautensa johdosta ovat ulkomuodoltaan jotenkin selvästi liuskemaisia. Tämä liuskeluonne esiintyy silloin yhtä hyvin niissä pinnoissa, jotka ovat yhdensuuntaiset liuskeisuuden kanssa, kuin poikkileikkauksessakin. Kiillerikkautensa takia ovat nämä jälkimäiset vuorilajit väriltään enimmäkseen tumman harmaita. Näiden liuskemaisten vuorilajien joukosta voidaan taasen erottaa kaksi päälajia : oikeat liuskeet, joiden joukossa kiilleliuske on vallitsevana, ovat yksinomaan yksitoikkoista harmaata kiillerikasta massaa, joka halkeaa tasaisiin levyihin, ja kiillegneissit, joissa näkyy vuorottain tummempia liuskemaisia viiruja ja vaaleampia graniitti- ja kvartsisuonia ja ovat enimmäkseen vahvasti kokoon poimuutuneet. Vanhempaa kiilleliusketta, Lavian gneissiä, kiillegneissiä, kalkkikiveä. Tässä vuorilajiryhmässä tavataan oikeata liusketta suuremmassa määrässä pääasiallisesti ainoastaan Nokian joen laaksossa sekä Mahnalan selän luona Hämeenkyrössä. Edellisessä paikassa on liuskevyöhykkeen leveys Pirkkalan kirkolla uloinna idässä 8-10 km, mutta kapenee länttä kohden, niin että se Kuloveden pohjoisella rannalla on ainoastaan parin km. levyinen. Täällä esiintyvä liuske on enimmin ominaisessa muodossaan hienorakeista vuorilajia, jonka tummanharmaa väri ja selvä liuskeisuus johtuu hienojen, enimmäkseen

9 - 3 - mustien kiillesuomujen runsaudesta. Salmin kaakkoispuolella näkyy siinä osaksi vähän tummempien ja vaaleampien juomujen aikaan saamaa vaihtelua, joka säännöllisyydellään suuresti muistuttaa kerroksellisuutta, sellaista kun nähdään saviliuskeissa eli Näsijärven seudun nuoremmissa liuskeissa, jotka selitetään tuonnempana. Kun kohtisuorat kerrokset eli liusketasot Salmin luona kulkevat liuskeessa suoraviivaisesti, näkyy niissä toisilla paikoilla useasti hienoa käyristymistä eli poimuisuutta. Näissä muunnoksissa esiintyy usein mustan biotiittikiilteen mukana hopeankiiltävää, valkeata kalikiillettä, joskus kokoontuneena pieniksi nystyröiksi, joilla on säteettäinen rakennus. Nokian seuduilla sisältää liuske usein rikkikiisurakeita, joka vaikuttaa sen että vuorilaji helposti rapautuu, jolloin rakeisuus tulee irtonaisemmaksi ja värivivahdus muuttuu likaisen vaalean harmaaksi. Liuskekerrosten kulku tässä seudussa seuraa yleensä sen pituussuuntaa ja on siis pääasiallisesti E-W :nen, osaksi myös ENE, NW jopa N-S :kin. Kaade on yleensä pystysuora, harvoin poiketen enemmän kuin 5 å 10 kummallekin sivulle. Tämän liuskeseudun pohjoisella rajalla vaihettuu kiilleliuske paikoittain sarvivälkeliuskeeseen. Tupurlanjärven eteläpuolella Mouhijärvellä tavataan myös sillä alueella, jossa vaaleanpunainen n. k. leptiitti esiintyy, muutamia kallioita samaa fylliittimäistä kiilleliusketta, joka selvästi muodostaa leptiitin alustan, ja myöskin leptiittialueen pohjoista reunaa pitkin esiintyy se kapeana vyöhykkeenä Tupurlanjärven itäpuolella. Sen porfyyrimäisen graniittialueen pohjoispuolella, joka esiintyy liuskevyöhykkeen pohjoispuolella Nokialla, on Mahnalan selän luona Hämeenkyrössä toinen kapeampi, E-W suunnassa kulkeva vyöhyke samanlaista kiilleliusketta : Täällä on se myös osaksi suoraliuskeista, hienorakeista ja fylliittimäistä, osaksi, erittäinkin mainitun järven rannoilla ja sen eräässä saaressa, vahvempipoimuista ja sisältäen hopeanvalkeita muskoviittikiilleviiruja ja pieniä granaattikiteitä. Se vaihettuu W-kohden vähitellen enemmän gneissimäisiin liuskeisiin. Kartalla kiillegneissiksi merkityillä alueilla löytyy myöskin monessa paikassa osia, joita voidaan merkitä kiilleliuskeiksi, vaikka ne kuitenkin enimmäkseen ovat hiukan maasälpäpitoisia ja vähän karkeampirakeisia, kuin äsken mainitut liuskeet, eikä niitä myöskään yhtä helposti voida halkoa ohuiksi levyiksi. Suuremmassa määrässä tavataan tällaista kiilleliuskemaista gneissiä gneissialueilla Lempää-

10 - 4 - Iässä useissa paikoissa, Vesilahdella, Karhijärven SE-puolella Lavialla, Mouhijärvellä, Kangasalla j. n. e. Vähemmässä määrässä esiintyy kiilleliuskemaista gneissiä kaikilla gneissialueilla vieläpä usein murtokappaleina graniittien joukossa. Useimmiten on sentään tämänkin kiilleliuskemaisen gneissin maasälpäpitoisuus hyvin runsas, joka kallion pinnoissa näkyy vaaleammanvärinsä takia, johtuen jonkunverran rapautuneitten harmaanvalkoisten maasälpärakeiden runsaammasta esiintymisestä. Tällöin on vuorilaji harvoin niin yhtäläistä (homogeenista), kuin varsinaiset liuskeet, vaan ovat toiset kerrokset maasälpärikkaampia kuin toiset, joka pinnalla näyttäytyy selvänä viirukkaisuutena eli täplikkäisyytenä. Sitäpaitse on kiillegneissi enimmäkseen paljoa vahvemmin puristunutta, kuin varsinaiset liuskeet, useasti ikäänkuin kokoonsotkettua, eivätkä kiillelevyt ole samassa määrässä yhdensuuntaisia, kuin näissä, jonka takia halkeavaisuuskin on paljoa vähemmin selvästi kehittynyt. Osa muunnoksia näyttää myös massamaiselta. Välistä on vuorilajissa porfyroidisesti siroteltuna suurehkoja mustia biotiittikiillesuomuja, kun taas toiset muunnokset ovat rikkaita hopeankiiltävästä muskoviittikiilteestä, välistä tasasesti jakaantuneena vuorilajiin, välistä kokoontuneena pieniksi mukuloiksi. Parissa paikassa on liuskemaisissa gneisseissä tavattu pienehköjä grafiittikerrostumia. Niin on esim. Prihdin NEpuolella Saukon kylässä Tyrväällä tavattu pieni linssi grafiittia. Toinen saman mineraalin esiintymispaikka on Haarakorvenmäessä Sotkan talon maalla saman pitäjän Laukulan kylässä. Irtonaisina kivinä esiintyy samaa mineraalia Paimiojärven NE-rannalla Pomarkussa. Omituinen gneissimuunnos on n. k. Lavian gneissi eli lavialiitti, jota esiintyy muutamissa paikoissa Lavian, Suodeniemen ja Mouhijärven pitäjissä, siten m. m. Lavianjärven eteläpään SW-puolella Lavialla, Heinijärven S-puolella Suodeniemellä sekä Hyynilän luona ja E- päin siitä Mouhijärvellä. Paraiten säilyneessä muodossaan, jollaisena se esiintyy kahdessa ensinmainitussa paikassa, on vuorilajilla, samalla kun se on selvästi liuskeista ja gneissimäistä, jotenkin kehittynyt porfyyrinen tai oikeammin sanoen porfyroidinen luonne, se kun tummassa hienorakeisessa kiille- eli sarvivälkerikkaassa massassa sisältää lukuisan joukon tiheässä olevia plagioklaasimaasälpäkiteitä (labradoria), jotka erittäin hyvin esiintyvät vuorilajin pinnalla, jossa ne näkyvät vaaleampina kohokkeina jotenkin säännöllisine kiderajoituksineen. Näiden kiteiden läpi on kasvanut, kuten erittäinkin mikroskooppisista näytteistä voi, huomata, lukuisa joukko hyvin

11 - 5 - pieniä vieraita kivennäisrakeita, nimittäin maasälpää, biotiittia, sarvivälkettä ja erittäinkin kvartsia. Siellä missä kvartsirakeet tiheään kokoontuvat, voivat ne usein melkein kokonaan tieltään tunkeä maasälpäkiteet. Välistä ovat tällöin näiden ulkopiirteet jossain määrin säilyneet. Tavallisempaa on kuitenkin, että kvartsijoukot ovat puristuksen takia saaneet pitkulaisen linssinmuodon, jolloin vuorilaji tulee varsin erinäköiseksi, kuin tyypillisin muunnos, siten että maasälpäkiteitten sijalla tavataan joukko kapeita valkosia viiruja, jotka joskus ovat koukistuneet vuorilajin poimuutumisen takia. Usein sulautuvat yksityiset kvartsirakeet yhteen ja linssit ovat silloin lasimaista yhtenäisesti orienteerattua kvartsia, jolloin ainoastaan näiden linssien tasainen jaoitus muistuttaa alkuperäistä porfyroidista rakennetta. Hyynilän seudulla Mouhijärvellä voi jotenkin selvästi huomata, miten tämä vuorilajimuunnos vähitellen kehittyy tuosta enemmän tyypillisestä lavialiitistä. Mitä taasen tähän tulee osoittaa niinhyvin sen kokoomus, kuin sen porfyyrinen rakennekin, että se on alkuperäistä diabaasi- tai dioriittiporfyyriä. Sen jälkeen on kuitenkin tämä vuorilaji, jonka täytyy olla karttalehdellä esiintyvistä vanhimpia ja siis ollut kaikkien sen alueella tapahtuneiden graniittitunkeutumien ja vuorijonopoimuutumisien metamorfoseeraavien vaikutusten alaisena, nähtävästi kärsinyt peräti vahvan metamorfoosin, osaksi siinä olevien kivennäisten kemiallisen uudestimuodostumisen yhteydessä, osaksi sen osien mekaanisen puristumisen yhteydessä, jolloin se joskus on muuttunut melkein tuntemattomaksi 1). Gneissimäisiä liuskeita samantapaisine tasaisesti sijoittuneine kvartsilinssineen on myös SW-osassa Hämeenkyröä ja lienevät ne todennäköisesti myös Lavian gneissin muunnoksia, joissa on tapahtunut vielä vahvempi muutos, eli vuorilajeja, jotka alkuperäisessä muodossaan ovat olleet lähellä tätä. Tässä tapauksessa gneissin maasälpäpitoisuus näyttää olevan suureksi osaksi alkuperäinen, mutta on paljon gneissejä, joissa selvästi maasälvän uudesti muodostuminen on tapahtunut graniittien purkaumisien vaikutuksesta, jolloin joko graniittimagma itse eli liuoksia, jotka ovat olleet tämän kanssa geneettisessä yhteydessä, on sekottunut liuskeeseen. Jo karttaa silmäilemällä huomaa, kuinka liuskemaiset gneissit alituiseen vaihtelevat graniittien kanssa. Tämä tapahtuu 1 ) Lähemmät yksityisseikat tästä muunnoksesta ovat selitetyt Bulletin de la Comm. géol. de. Finlande N :o 6, siv

12 - 6 - niinhyvin suurissa, kuin pienissä määrin ja ovat gneissit tällöin hyvin läheisesti sekottuneet graniittisuonien kanssa, jotka eivät esiinny ainoastaan suurempien graniittialueiden rajoilla, vaan melkein kaikkialla risteilevät gneissialueiden läpi. Erittäin selvästi voi huomata miten liuske vähitellen vaihettuu gneissiin, sitämukaan kuin graniittisuonia lisääntyy, siinä osassa Pirkkalaa, joka on Pyhäjärven SEpuolella, SW-puolella Tampereen kaupunkia. Järven rannalla tavataan vielä monissa paikoin hyvin tyypillistä hienorakeista kiilleliusketta, melkein Pyhäjärven NW-puolella esiintyvän näköistä. Kuv. 1. Suonigneissiä. Rautatieleikkaus Suinulan aseman N-puolella Kangasalla. Mutta mitä etäämmälle tullaan SE-kohti, sitä lukuisammin tavataan liuskeessa juonia enimmäkseen punertavasta, pegmatiittimaisesta graniitista, ja samassa määrässä muuttuu edellinen laadultaan. Se tulee vaaleammaksi, maasälpäpitoiseksi, viiruiseksi ja vahvasti poimuiseksi eli kuten sanotaan»kierteiseksi» ja esiintyy pian tyypillisen gneissin näköisenä. Myöskin Suinulan aseman seudulla Kangasalla on useassa paikassa hyvä tilaisuus tarkastaa vuorilajia, joka on hyvin lukuisten myöhemmin tunkeutuneiden graniittisuonien lävistämää

13 - 7 - liusketta. Kuv. 1 osoittaa tällaisen sekotuksen ulkonäköä, sellaisena kun se esiintyy rautatieleikkauksessa Suinulan N-puolella. Kuvassa näkyvät kapeammat suonet ovat selvästi yhteydessä leveämmän pegmatiittigraniittijuonen kanssa, joka läpäisee saman gneissikallion. Suonet näissä gneisseissä ovat väliin vanhempaa, väliin nuorempaa graniittia. Seuraavassa opimme vielä, selittäessämme näitä vuorilajia, tuntemaan esimerkkejä tällaisten»suonigneissien» synnystä graniittisuonien tunkeumisen kautta liuskeeseen. Muutamissa tapauksissa, kuten esim. voi huomata Tampereen kaupungista lähinnä E ja W päin olevassa seudussa, on graniitti vallitsevana, niin että liuskevuorilaji muodostaa suurempia eli pienempiä suikaleita siinä. Sekottumislaji muistuttaa silloin eruptiivibreksiaa, mutta gneissi- tahi liuskemurtokappaleet muodostavat harvoin teräväsyrjäisiä hyvin rajoittuneita fragmenttejä, vaan enimmäkseen venyneitä, rikkirepeytyneitä liuskaleita ja graniittiaineksen kanssa enemmän tahi vähemmän yhteensulautuneita suikaleita. Sellaista suonigneissiä ovat suureksi osaksi ne vuorilajit, jotka kartalle ovat merkityt gneissiksi. Myös ne gneissimuunnokset, joissa vaaleampien ja tummempien viirujen ero ei ole yhtä jyrkkä ja silmiinpistävä, kuin äsken selitetyissä, esimerkiksi kuv. 2 kuvattu gneissi Verttujärveltä Kankaanpäässä, lienevät kuitenkin luettavat samaan gneissiryhmään. Toiselta puolen löytynee myös, kuten jo on mainittu, gneissejä, joissa maasälpä on alkuperäinen eikä ole syntynyt graniittisen magman injektsionista (tunkeutumisesta). Näillä ei myöskään ole samanlaista kierteistä ulkomuotoa, kuin useimmilla gneisseillä, erittäinkin gneissialueen itä-osassa. Porin N- ja NE-puolisessa seudussa, aina Lavian Karhijärvelle asti NE :ssa, on gneissi enimmäkseen suoraliuskeisempaa kuin useimmissa muissa paikoissa, eikä sillä ole yhtä selvää suonikkaisuutta kuin etäämpänä idässä. Kun kuitenkin myös ympäröivä graniitti täällä on erittäin vahvasti puristunutta, näyttää todennäköiseltä, että myös gneissi saman vuorijonopaineen vaikutuksesta on kovasti kokoonpuristunut, jolloin aikaisempi poimuutuminen on ikäänkuin tasoittunut ja suonikkaisuus on vähemmin selvästi esiintyvää. Tämä suoraliuskeinen gneissi eroaa usein ainoastaan suuremman kiillerikkauden vaikuttaman tummemman värinsä ja vaikkapa vaan epäselvästikin esiintyvän viirukkaisuutensa kautta samassa seudussa esiintyvästä vahvasti liuskeisesta graniitista. Suuri osa gneissejä on kuitenkin täälläkin täysin tyypillistä lajia, poimuutuneita ja selviä graniittisuonia sisältäviä. Näissä osissa karttalehteä esiintyy myös, esim. Karhijärven pohjoispuolella

14 Lavialla, gneissejä, joihin mustan biotiittikiilteen sijasta on sekottunut runsaasti hopealle kiiltävää muskoviittia. Näissä pitkänomaisissa gneissialueissa karttalehden NW-osassa on gneissillä hyvin kehittynyt kulku, joka on yhden mukainen alueiden pituussuunnan kanssa. Se on siis etäämpänä NW :ssä Kristiinankaupungin seudulla N-S :äinen ja Porin NE-puoleisella seudulla NW-SE :nen. Karttalehden kaakkoisissa osissa on myös oltu huomaavinaan että alueen pituussuunnan kanssa yhdenmukainen kulku on tavallisempi kuin muut kulkusuunnat. Kuitenkin vaihtelee kulkusuunta näissä ylenmäärin runsaasti poimuutuneissa seuduissa jotenkin paljon, jonka takia täytyy jättää ratkaisematta, eikö otak- Kuv. 2. Poimuista gneissiä (suonigneissiä) niemestä Mustaniemen N-puolella Werttujärvellä Kankaanpäässä. suminen tällaisesta pääkulusta muutamissa tapauksissa johdu siitä, että kartoittaessa helposti on taipuvainen useammin merkitsemään ne suunnat, jotka yhtyvät alueen pituussuuntaan, kuin muut suunnat, joita pidetään säännöttömyyksinä. Kun gneissi pienissä ja suurinkin piirtein on niin kovin poimuista kuin kuv. 1 ja 2 osottavat, on hyvin vaikeata todeta siinä mitään pääkulkusuuntaa. Gneissimuodostuksen vuorilajit, niinhyvin gneissit kuin liuskeetkin, ovat enimmäkseen kovasti ja epäsäännöllisesti halkeilleet, jonkatakia kivi on hyvin vähän käyttökelpoista rakennuskiveksi tahi

15 - 9 - muihin teknillisiin tarkoituksiin. Kun kiilleliuskemainen gneissi on verrattain samanlaatuista ja väriltään hyvin tummaa, voidaan sitä kuitenkin joskus käyttää aineksena hautakiviin ja on se hiottuna jotenkin kaunista. Paitsi nyt selitettyjä gneissilajeja, jotka ovat sedimenttisten ja eruptiivisten aineksien sekotusta, löytyy myös, erittäinkin alueen kaakkoisessa osassa, gneissejä, jotka ovat muodostuneet erittäin liuskeisten, gneissimäisten, vanhempien graniittien ja suonina esiintyvän nuoremman graniittimassan sekotuksesta. Näitä tulemme selittämään seuraavassa, kun kerromme nuoremmista graniiteista ja siitä vaikutuksesta, jota ne ovat esiintunkeutuessaan aikaansaaneet muihin vuorilajeihin. Ainoastaan yhdellä paikalla karttalehden alueella esiintyy kidemäistä kalkkikiveä. Tämä on eräällä niemellä, joka Äimälän kylän NW-puolella Pälkäneellä pistää Mallasveteen. Kalkkikivi muodostaa ainoastaan muutamia pienehköjä fragmenttimaisia osia seudulla vallitsevan harmaan gneissigraniitin ja niemen pohjoisosaa valtaavan kiillegneissin välisellä rajalla. Nuoremman graniitin juonia esiintyy myös ja tekevät olosuhteet vielä epäsäännöllisemmiksi. Vanhempia graniitteja (peridotiittia, amfiboliittia ja dioriittia). Vanhempien, enimmäkseen gneissimäisten graniittien joukossa voidaan erottaa kaksi päälajia, tasarakeiset ja porfyyrimäiset. Edellisten yhteydessä esiintyy pienempiä alueita sarvivälkerikkaita, dioriittimaisia vuorilajeja, amfiboliitteja ja peridotiitteja. Tasarakeisia vanhempia graniitteja. Seudussa, jossa jo selitetyt gneissit esiintyvät, leviävät myös gneissimäiset vanhemmat graniitit suuresti, joko pienempinä alueina, jotka kokonaan ovat gneissien ympäröiminä, tahi suurempina kenttinä, jotka taas vuorostaan ympäröivät gneissialueet. Vanhemmat graniitit ovat melkein poikkeuksetta harmaan värisiä ja ovat huomattavia enemmän, tahi vähemmän vahvan viirukkaisuutensa tai liuskeisuutensa takia, niin että ne ulkomuodoltaan muistuttavat gneissejä ja voidaan merkitä gneissigraniiteiksi. Muun- 2

16 - 1 0 nokset, joilta puuttuu liuskeisuus ja näyttävät täysin massamaisilta, ovat jotenkin harvinaisia, eikä aina tunne itseään täysin vakuutetuksi, onko massamaisuus alkuperäinen tai onko se syntynyt siten että aikaisemmin löytynyt liuskeisuus metamorfoseeraavien vaikutusten kautta uudestaan on hävinnyt. Maasälpäaines, jonka melkein poikkeukseton harmaa väri vaikuttaa sen vuorilajillekin, on jotenkin suureksi osaksi kalkkinatronimaasälpää, enimmäkseen oligoklaasia, mutta kalimaasälpää, osaksi mikrokliinia, esiintyy myös. Sen lisäksi esiintyy harmaata kvartsia, sekä tavallisesti runsaasti mustaa kiillettä (biotiittia) ja vaihdellen tämän kanssa myös mustaa sarvivälkettä, joka välistä jää melkein yksinään vallitsevaksi. Valkea kalikiille (muskoviitti) puuttuu useimmista muunnoksista kokonaan, mutta huomataan sitä kuitenkin joskus, esim. Karhijärven seudulla karttalehden keskiosassa. Granaattijyväsiä esiintyy ainoastaan hyvin harvoin tässä graniitissa, ja missä niitä poikkeustapauksissa huomataan, kuten Tampereen NE-puolisessa seudussa, ovat ne hyvin pieniä. Sitävastoin tavataan tässä graniitissa pieniä pilkkuja mustaa mineraalia, joita ympäröi pieni ruostetäplä. Nämä lienevät yleensä ortiittia, muutamissa tapauksissa mahdollisesti myös rautamalmia tai rikkikiisujyväsiä. Mustat mineraalit esiintyvät jotenkin epätasaisin määrin. Enimmin gneissimäisissä muunnoksissa on niitä usein hyvin runsaasti, minkätakia nämät ovat verrattain tummia väriltään. Muutamissa muunnoksissa on kvartsia hyvin säästävästi ja vuorilaji lähentelee silloin kvartsidioriittia. Tällaisia vuorilajeja esiintyy esim. jotenkin suuressa määrässä Märkäjärven ympärillä Suodeniemellä. Hyvin usein, melkein säännöllisesti, sisältävät nämä harmaat graniitit pienempiä tummia osia, hyvin sarvivälkerikkaista vuorilajimuunnoksista, jotka osat tavallisesti ovat teräväsärmäisiä ja hyvin rajoitettuja, joskus myös kaistaisia tai epämääräisemmin rajoittuneita. Useissa tapauksissa voidaan näitä varmuudella pitää liuskevuorilajien murtokappaleina, jotka luultavasti graniitin vaikutuksesta ovat tulleet sarvivälkkeellä kyllästytetyiksi. Raesuuruus näissä harmaissa gneissigraniiteissa on jotenkin yhtäläinen, ellei lisäksi tule porfyyrimäisiä aineksia. Yleensä voidaan niitä pitää keskirakeisina ; rakeiden suuruus on keskimäärin 2-5 mm. Kuten jo mainittiin, on näille vanhemmille graniiteille etupäässä ominaista, että ne ovat laadultaan enemmän tahi vähemmän gneissimäisiä, joka selvästi näkyy johtuvan siitä, että ne muinaisaikaisissa

17 vuorijonopoimuutumisissa ovat kovasti puristuneet ja muulla tavoin metamorfoseerautuneet. Jo paljaalla silmällä voi huomata, että yksityiset kivennäiset ovat kovin rikkipuristuneita. Siten ei kvartsi muodosta isompia kidejyviä, vaan perin pienien jyväsien ryhmiä, maasälvässä ei ole, kuten nuoremmissa graniiteissa, jotka eivät ole olleet voimakkaamman vuorijonopaineen alaisina, tasasia, heijastavia, perlemokiiltoisia pintoja, vaan on se rikkimusertunut useihin osiin, niin että pinnat ovat ikäänkuin kuhmuisia. Toisiin mineraaleihin ja niiden väliin on vihdoin kiille, etenkin enemmän gneissimäisissä muunnoksissa, tunkeutunut kaikkialle. Vuorilajin mineraalit ovat yleensä useimmin epäsäännöllisesti sekottuneet toisiinsa, ei vieretysten kuten tavallisissa graniiteissa. Tutkiessa ohuiksi hiottuja mikroskooppisia laitteita vuorilajista huomaa, ettei metamorfosi suinkaan ole rajoittunut ainoastaan mineraalin mekaaniseen rikkipuristukseen. Yht'aikaa tämän kanssa on nähtävästi osa mineraalijyviä ikäänkuin syövytetyt eli liuonneet, kun taas toisaalla on tapahtunut vanhojen jyväsien kasvamista tahi mineraalihiukkasten uudestimuodostumista. Erittäin biotiittia ja sarvivälkettä voidaan suureksi osaksi pitää uudestimuodostuksina, jotka useasti ovat asettuneet rakoihin, joita on kulkenut läpi vuorilajin. Kun nämä biotiitilla merkityt painovyöhykkeet kulkevat yhdensuuntaisesti toistensa kanssa, johtuu tästä vuorilajin kehittynyt viiruisuus ja liuskeisuus, jota niinmuodoin on pidettävä paineliuskeisuutena. Siten saattaa seurata vuorilajin asteettaista muuttumista selvästä graniittirakenteisesta vuorilajista sellaiseksi, jossa alkuperäiset kivennäiset yhä enemmän ovat hävinneet ja poistuneet uutismuodostuksien tieltä, kunnes niistä tuskin on jälkeäkään jälellä, ja niiden sijalle on tullut joukko uudestimuodostuneita rakeita, joilla on pyöristynyt tai epäsäännöllinen rajoitus, joka on tavallista liuskeissa ja gneisseissä, mutta sitävastoin ei viittaustakaan omaan kiderajoitukseen, joka on ominaista graniittimineraaleille. Kaikkein vahvimmin liuskeisia ja ulkomuodoltaan enimmin gneissimäisiä ovat gneissigraniitit pitkin rannikkoa Ristiinankaupungin ja Porin välillä sekä viimemainitun kaupungin NE-puolisessa seudussa. Vuorilajeja, joilla on enemmän graniittinen massamainen muoto, huomataan useissa paikoin Kauvatsalla, Suodeniemellä ja Tottijärvellä, sekä paikoittain karttalehden SE-kulmassa. Toisissa osissa Kauvatsan ja yleensä pitkin rautatietä Kiikan ja Kokemäen välillä tavataan usein gneissigraniittien muunnoksia, jotka sisältävät lukuisia teräväsärmäisiä osia tummemmista, dioriittimai-

18 sista vuorilajimuunnoksista, breksiamaisesti sekottuneina graniitin kanssa. Näillä harmailla gneissigraniiteilla on enimmäkseen epäsäännöllinen pengermäinen halkeilu, jollaisena se esiintyy vuoressa kuv. 3. Ne ovat hyvin sitkeitä ja jotenkin vaikeita halkaista ; erittäinkin siinä suunnassa, joka on poikittain liuskeisuutta ja vaakasuoria halkeamispintoja vastaan, halkeaa kivi hyvin vaikeasti, kun taas halkeilu yhdensuuntaisesti kiillelevyjen ja liuskeisuuden kanssa on luonnollisesti enin kehittynyt. Kuv. 3. Kallio harmaata gneissigraniittia Suodeniemellä. Melkein kaikkialla esiintyvät mustat pilkut vaikuttavat, ettei vuorilajilla ole suurempaa arvoa raaka-aineena monumenttikiviteollisuudessa. Erästä kaunista harmaansinistä gneissigraniittia Kloppieli Klubbensaarelta lähellä Saunasaarta Luvialla on kuitenkin jotenkin suurissa määrin käytetty aineksena hautakiviin. Tarkasti valitsemalla voi sieltä saada kappaleita, jotka ovat jotakuinkin täplättömiä. Kuten jo mainittiin suonigneissejä selitettäessä, tunkeutuvat gneissimäiset graniitit kaikkialla vanhempien liuskeiden läpi, ja muo-

19 dostavat näiden kanssa sekavuorilajia, joissa molemmat tekijät ovat läheisesti toisiinsa sidotut. Hämeenkyrön ja Suoniemen rajalla voidaan pienen Jylhäjärven E-puolella huomata erittäin opettavaisia kosketuksia nuorempien graniittien ja vanhempien liuskeiden välillä. Kuv. 4 antaa elävän Kuv. 4. Gneissimäistä kiilleliusketta kosketuksessa harmaan gneissigraniitin kanssa, joka muodostaa suonia edelliseen. Jylhäjärven E-puolella Hämeenkyrössä. kuvan, miten liuske joutuessaan kosketukseen graniitin kanssa on rikkirevitty ja graniitin injiseeraama, joka on tunkeutunut liuskelevyjen väliin osaksi hyvin hienoina suonina. Samanlaisia kosketuksia huomataan myös Nokian laakson liuskevyöhykkeen ja sen S-puolella esiintyvän granitiin rajalla.

20 14 - Porfyyrimäistä graniittia. Useissa paikoissa gneissialueella on graniitilla porfyyrimäinen muodostus. Erittäin tyypillisessä muodossa esiintyy porfyyrigraniitti niillä graniittialueilla, jotka karttalehden itäiseltä rajalta yhtäjaksoisesti ulottuvat Tampereen kaupungin sivu Kangasalan, Pirkkalan, Suoniemen ja Karkun läpi, ja jotka, vaikkakin nuoremmat liuskeet ne siellä täällä katkaisevat, nähtävästi alkuaan ovat olleet osia samasta kokonaisuudesta. Kuv. 5. Vanhempaa porfyyrigraniittia. Rautatieleikkaus Karpin W-puolella Orivedellä. Noin 1 /4 luonn. suur. Vuorilaji on täällä keskirakeista kvartsin, maasälvän ja mustan biotiitin sekotusta, jossa on isompia, enimmäkseen suorakulmaisesti rajoitettuja porfyyrimäisiä maasälpäkiteitä, joiden suuruus yleensä on noin 3.5 X 1.5 cm. Vuorilajin väri tässä seudussa on puhtaasti harmaa ja jotenkin vaalea. Karttalehden toisilla alueilla on maasälpä joskus heikosti punertavan vivahtavaa.

21 Vuorilajissa näkyy aina vahvoja mekaanisen paineen vaikutuksia. Sen läpi kulkee joukko rakoja sinne tänne, jotka uudestimuodostuneet pienemmät mineraalirakeet ovat täyttäneet. Porfyyriset maasälpäkiteet ovat tällöin usein rikkimusertuneita, joskus pusertuneet linssimäisiksi aggregaateiksi. Vahvimmin puristuneissa muunnoksissa on tämän prosessin kautta syntynyt selvä paineliuskeisuus. Maasälpä on melkein yhtä paljon oligoklaasia ja kalimaasälpää (mikrokliinia). Kvartsi on likistynyt kovin rikkinäiseksi. Biotiitti esiintyy usein pienien suomujen muodostamina juomuina. Muskoviittia on vaan harvoin näkyvissä. Usein huomataan mikroskoopilla metamorfoseeratuissa graniiteissa tavallisia pieniä käsnämäisiä plagioklaasirakeita, joiden läpi on kasvanut kvartsikiemuroita (myrmekiittiä). Vuorilajin kemiallinen laatu käy selville seuraavasta tohtori H. Berghellin eräästä tyypillisestä muunnoksesta tekemästä analyysistä, joka muunnos esiintyy rautatien varrella Karpin W-puolella Orivedellä. (Kuv. 5.) SiO Al 2O Fe 2O 3 l 3.52 FeO MgO 0.99 CaO 1.79 Na 2O 2.48 K 2O 3.74 Hehkutus tappio 0.87 Summa Melkein samanlaista, mutta usein vähän kiillerikkaampaa, on porfyyrigraniitti etelä-kangasalla ja Sahalahdella, sekä S-Messukylässä. Suuremmilla alueilla karttalehden muissa osissa on porfyyrigraniitti joskus jotakuinkin samanlaista kun nyt selitetty, mutta usein myös enemmän puristunutta, joten sille on käynyt samoin kuin ympäröiville tasarakeisille graniiteillekin. Osa muunnoksia, joissa porfyyrimäiset maasälvät ovat vahvasti puristuneita ja ympäröivä massakin selvästi liuskeinen, voidaan pitää tyypillisinä»silmägneisseinä». Täten on esim. Ristiinankaupungin seudun porfyyrigraniittien laita.

22 Porfyyrigraniitin ja kiilleliuskeen rajoilla Pirkkalassa ja Suoniemellä huomaa kaikkialla, että graniitti tunkeutuu selvinä juonina ja suonina tämän läpi ja sisältää lähellä kosketusta liuskemurtokappaleita. Näitä kosketussuhteita voidaan erittäin hyvin tutkia kallioissa rautatien N-puolella Siuron aseman ja Kuloveden pysäkin luona. Edellisessä paikassa ovat vuorilajit erittäin kovasti puristuneita, joka tekee olosuhteet jossain määrin epäselviksi. Porfyyrigraniitit Pirkkalassa sisältävät hyvin runsaasti pienempiä ja suurempia liuskeosia, osaksi niin suuria, että ne muodostavat erinäisiä pieniä kallioita. Liuske ei kuitenkaan ole Nokianlaakson kiilleliuskeen näköistä, vaan tummaa sarvivälkeliusketta. Huomioonotettavaa on kuitenkin, että paikoittain kiilleliuskevyöhykkeen pohjoisellakin reunalla on muutamissa paikoissa sellaista sarvivälkeliusketta lähinnä rajaa, joten näyttää siltä kuin graniitin kosketusvaikutus olisi tehnyt vuorilajin sarvivälkerikkaammaksi. Fragmenttimaisten osien sarvivälkepitoisuus voidaan varmaankin selittää johtuneen samasta vaikutuksesta. Siellä missä porfyyrigraniitti ja tasarakeinen graniitti on huomattu koskevan toisiaan, tunkeutuu jälkimäinen edellisen läpi ja näyttää siis yleensä olevan nuorempaa. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ettei tasarakeisia gneissigraniittimuunnoksia voisi löytyä vanhempiakin, kuin porfyyrimäiset. Peridotiittia, amfiboliittia ja dioriittia. Lukuisissa paikoissa gneissimäisen graniitin levenemisalueella tavataan eri suuruisia vuorilajin osia, jotka eroavat tästä tummemman värinsä ja suuremman painonsa vuoksi, johtuen molemmat suuremmasta sarvivälke-, biotiitti-, pyrokseeni-, oliviini-, ja malmirakeiden rikkaudesta. Näitä vuorilajia voidaan pitää dioriitteina, peridotiitteina ja amfiboliitteina. Niitä esiintyy etenkin Messukylässä heti Tampereen E-puolella, Lempäälässä, Vesilahdella ja Tottijärvellä mainitun kaupungin S- ja SW-puolella, Hämeenkyrössä, Kankaanpäässä, Nakkilassa, Ahlaisissa, Tyrväällä ja vielä sitäpaitse hajallaan olevissa paikoissa alueella. Ne muodostavat alueita, joiden suuruus vaihtelee muutamien satojen neliömetrien ja vähän yli kymmenkunnan neliökilometrin välillä. Ne eroavat graniitista tummemman värinsä vuoksi, joka johtuu enemmän tahi vähemmän runsaasta sarvivälkepitoisuudesta, jonka mineraalin muutamissa tapauksissa korvaa pyrokseeni, oliviini ja malmimineraalit.

23 Sarvivälke muodostaa usein porfyyrimäisesti esiintyviä, cm :n suuruisia rakeita, jotka vuorilajin terveillä murtopinnoilla välkähtävät esiin muusta massasta, joka yleensä on keskirakeista. Varsinaiset peridotiitit ovat mustia, keskirakeisia vuorilajeja rakenteeltaan läpeensä massamaisia, jotka ulkonäöltään jotenkin paljon muistuttavat diabaaseja, mutta eroovat niistä suuremman painonsa takia ja kokoomukseltaan, johon pääasiallisesti ottavat osaa oliviini ja pyrokseeni, joka usein suuremmassa eli vähemmässä määrässä on Kuv. 6. Rapautuneita peridotiitti- (pikriitti-) kallioita. N-puolella Tottijärvellä. Niemi Pajulahden muuttunut sarvivälkkeeksi. Pyrokseeni on osaksi augiittia, osaksi enstatiittia tai diallaagia. Oliviini on usein osittain muuttunut serpentiiniksi. Malmihiukkasia, etupäässä magnetiittia, sekä yksityisiä pieniä rakeita mikroskooppisissa näytteissä esiintyvää tumman viheriää spinelliä, esiintyy myös. Peridotiitit ovat epäsäännöllisesti halkeilleet ja ovat erikoisia nopean rapautumisensa takia, jolloin ne rapakiven tapaisesti hajoavat soraksi, jonka muodostaa särmikkäät kiven kappaleet. Tämä on

24 erinomaista tiesoraa ja käytetäänkin siksi jotenkin suuressa määrässä Tyynijärven seuduilla Hämeenkyrössä ja Pajulahden luona Tottijärvellä, kuten myös Teiskon kirkon seutuvilla. Rapautuessa jää usein soraksi muuttuneiden osien väliin pyöreitä, säkin näköisiä rapaumattomia vuorilajilohkareita. (Katso kuv. 6). Näitä tyypillisiä peridotiittia esiintyy paitse äsken esitetyissä paikoissa esim. Laukulan luona Tyrväällä, sekä Herttualan ja Löytömäen luona Hämeenkyrössä. Kun näissä magnesiumi- ja rautarikkaissa vuorilajeissa pyrokseeni ja oliviini suuremmassa määrässä korvataan sarvivälkkeellä, syntyy amliboliitteja, jotka usein ovat melkein yksinomaan mainittua mineraalia. Joskus näkyvät kuitenkin sarvivälkerakeet mikroskoopilla tutkittaessa sisältävän suurempia tai pienempiä pyrokseenisydämiä. Sarvivälke on selvästi syntynyt suureksi osaksi tästä mineraalista sekundäärisen muuttumisen kautta. Malmirakeita, etupäässä magnetiittia, esiintyy muutamissa amfiboliiteissa pieninä runsaasti siroteltuina rakeina, jotka otaksuttavasti ovat sekundääristä syntyperää ; toisissa puuttuvat ne kokonaan. Amfiboliitteja esiintyy useimmilla tällaisilla kartalle merkityillä emäksisillä vuorilajialueilla. Ne ovat peridotiittien tavoin epäsäännöllisesti halkeilleet, mutta eivät rapaudu. Kun niillä hiottuina on kaunis täysimusta väri ja vahva kiilto, on niitä koetettu käyttää raaka-aineena hautakivien valmistuksessa. Tämä koskee erityisesti Anolan takamailla, Nakkilassa löytyvää amfiboliittia. Näillä vuorilajeilla on kuitenkin useita vikoja, jotka vaikeuttavat niiden käyttämistä kiviteollisuudessa. Ne ovat hyvin sitkeitä ja samalla hauraita, eivätkä täysin tasavärisiä, sisältävät, usein pieniä ruostuttavia kiisurakeita ja vihdoin eri levyisiä vaaleamman värisiä suonia, jotka näyttävät kokoonkitatuilta ra'oilta ja ovat epäilemättä syntyneet, kun vuorilaji kiinteässä tilassa on puristunut ja muuttunut. Peridotiitit ja sarvivälkekivet vaihettuvat useimmilla näillä vuorilajialueilla vähitellen dioriiteiksi, jotka eroavat niistä maasälpäpitoisuutensa ja siitä johtuvan vaaleamman värinsä vuoksi. Ne ovat yleensä keskirakeisia vuorilajeja, jotka jotenkin paljon ovat harmaitten graniittien näköisiä, mutta ovat tummempia kuin nämät sarvivälkerikkautensa takia. Maasälpä näissä vuorilajeissa on tavallisesti hyvin kalkkirikasta, labradoria, joka milloin muodostaa liistoja sarvivälkkeessä, milloin leveämpiä levyjä eli rakeita. Se on luultavasti alkuperäinen aines vuorilajissa, kun taas sarvivälke nähtävästi tässäkin suuressa määrässä on syntynyt pyrokseenin muut-

25 tumisesta, jota joskus vielä on jälellä ja on silloin tavallisesti enstatiittia. Paitse sarvivälkettä on näissä vuorilajeissa usein myös biotiittia jotenkin suuressa määrässä, etenkin niissä muunnoksissa, jotka alkavat lähestyä graniitteja ja joissa myös kvartsia usein esiintyy. Meillä on siis sarja vähitellen tapahtuvia vaihetuksia vuorilajien välillä, jotka pääasiallisesti ovat rauta-magnesia-kalkkisilikaatteja, nim. peridotiitit ja sarvivälkekivet, dioriittien ja kvartsidioriittien kautta tavallisiksi graniiteiksi. Ei ole epäilystäkään, että kaikki nämä vuorilajit ovat geneettisessä yhteydessä vanhempaan harmaaseen gneissigraniittiin, ja että ne ovat muodostuneet siten, että tämän jähmettyessä enemmän emäksisiä osia on irtaantunut päämassasta. Ne ovat kuitenkin yleensä aivan massamaisia ja tuntuvat ensi katsannolta vähemmin metamorfoseeratuilta, kuin ympäröivä gneissigraniitti. Erittäinkin tyypillinen peridotiitti vaikuttaa verrattain nuorelta vuorilajilta, joka ei ole ollut vuorijonopoimuutumisen tai muiden metamorfoseeraavien vaikutuksien alaisena. Tämä johtuu kuitenkin selvästi ainoastaan siitä, että nämät sitkeät vuorilajit ovat olleet enemmän vastustuskykyisiä dislokatsionia vastaan, kuin ympäröivä graniitti, minkätakia ne eivät kuten tämä ole saaneet paineen takia sekundääristä liuskeisuutta ja osaksi myös ovat vähemmässä määrin muuttuneet kuin tämä. Löytyy kuitenkin myös paikkoja, joissa peridotiitti on enemmän muuttunut, osaksi niin että sen laatu on tullut melkein tuntemattomaksi. Massiivissa Laukulan luona Tyrväällä tavataan siten massamaisen peridotiitin kanssa läheisimmässä yhteydessä ja muuttuen täksi aivan liuskeista amfiboliittia, joka selvästi on syntynyt puristuksen ja muuttumisen kautta edellisestä, jonka kanssa se kemialliselta laadultaan lienee kokonaan yhtäpitävä. Se on kuitenkin nyt sedimenttisten liuskeiden näköistä. Botnialaisia 1 ) vuorilajeja. (Nuorempia liuskeita). Koko nyt selitettyä vuorilajiryhmää nuorempia ovat ne liuskevuorilajit, jotka esiintyvät kapeina kaistaleina tämän ja suuren graniittialueen rajoilla. Näyttää olevan jotenkin selvää, että nämä liuskeet 1) Kartalle on käytetty sanaa bottninen, mutta muoto botnialainen on jälestäpäin huomattu olevan oikeampi, josta syystä tässä käytetään sitä samaten kuin myös postbotnialainen j. n. e.

26 ovat kerrostuneet alustalle, joka on muodostunut gneissimäisistä vanhemmista vuorilajeista. Sitävastoin tunkeutuvat graniitit niiden lävitse suurella alueella, ja siis ovat nuorempia kuin liuskeet. Suuri mielenkiinto, jota nämä liuskeet herättävät ja joka on tehnyt ne tunnetuiksi laajalti maamme rajojen ulkopuolella, johtuu siitä, että ne niin harvinaisen selvästi antavat todistuksen siitä tavasta, jolla ne alkuaan ovat muodostuneet. Useimmat liuskeet n. k. alkuvuoressa, johon suurempi osa meidän suomalaisia vuorilajeja kuuluu, ovat ensimäisen muodostumisensa jälkeen niin suuresti muuttuneet eli metamorfoseeraantuneet, ett'ei enään voi saada selville niiden alkuperäistä laatua. Täten ei ole Tampereen seudun liuskeiden laita. Nämä ovat tosin myös olleet vahvan metamorfoosin alaisina, jolloin kerrokset ovat nousseet nykyiseen pystysuoraan asentoonsa ja joutuneet myöhemmin esiintunkeutuneitten, sulana juoksevien graniittimassojen yhteyteen, mutta tämä metamorfoosi on tapahtunut niin hellävaroen, että se on jättänyt monta alkuperäistä piirrettä jälelle, tahi myös mineraalilaadun muuttuessa ikäänkuin palauttanut sen uusissa muodoissa. Erittäinkin kun tutkii vuorilajeja ohueksi hiottuina mikroskooppisina laitteina, voi erittäin hyvin huomata alkuperäisen laadun, joka esiintyy ikäänkuin harson läpi, joka metamorfoosin tapahtuessa on heitetty niiden ylitse, ja silloin huomataan, että nämä vuorilajit alkuaan ovat olleet hiekkaa, savea, vierinkiviä, vulkaanista tuhkaa ja vulkaanista purkausmassaa, ja että ne nähtävästi alkuperäiseltä laadultaan täydellisesti ovat olleet yhtäläisiä niiden vuorilajien kanssa, jotka ovat muodostuneet maapallon nuorempina aikakausina. Fylliitti,»leptiitti», nuorempi kiilleliuske. Alemmassa, s. o. lähinnä liuskemuodostuksien alustaa olevassa osassa vallitsevat vuorilajit, jotka kuuluvat varsinaisiin liuskeisiin, nim. fylliitti eli savikiilleliuske, kiilleliuske ja eräs maasälpärikas liuske, jolle tässä on käytetty nimitystä leptiitti. Eteläisen puolen siitä noin 12 km leveästä liuskevyöhykkeestä, joka E-W-suunnassa ulottuu poikki Näsijärven heti Tampereen N-puolella, muodostaa suurimmaksi osaksi fylliittit ja kiilleliuskeet. Erittäin tyypillisessä muodossa tavataan fylliittiä rantakallioissa Näsijärven kummallakin sivulla, SW :ssä Ylöjärvellä ja Messukylässä Aitoniemen S-puolella.

27 Täällä esiintyvä fylliitti on tummanharmaata eli tummahkoa vuorilajia, jolla on erittäin kehittynyt liuskeisuus ja siitä johtuva helppo halkeavaisuus. Sillä on enimmäkseen hyvin selvä kerrosvuoro kiillerikkaitten tummempien kerroksien vuorotellessa sellaisten kanssa, jotka suuremman kvartsi- ja maasälpäpitoisuutensa vuoksi ovat väriltään vaaleampia. Kiilleaines on pääasiallisesti biotiittia, joka muodostaa hienoja suomuja. Usein esiintyy myös kloriittisuomuja ja muutamissa muunnoksissa pieniä siroteltuja ottreliittirakeita. Muskoviittia sitävastoin ei ole enimmäkseen ollenkaan eli ainoastaan vähä-arvoisesti. Passinluodolla Näsijärvessä, SSE-päin Ajonokasta Messukylässä, sisältää fylliitti lukuisia, osittain lähekkäin olevia pieniä sädekivi-kimppuja. Vaaleat mineraalirakeet ovat pääasiallisesti kvartsia, vähemmässä määrässä maasälpää. Usein esiintyy hienoa hiilitomua, jota muutamissa muunnoksissa on niin runsaasti, että se muodostaa ikään kuin sideaineen karkeampien mineraalirakeiden väliin. Nämä voivat saavuttaa usein 1 å 1.5 mm, yksityisissä tapauksissa aina 5 mm suuruuden läpimitaten ja ovat ne usein selvästi pyöristyneitä, kuten hiekkajyväset nykyaikaisissa hiekkakivissä. (Katso kuv. 7 yläosaa.) Epäilemättä ovatkin liuskeiden vaaleammat, karkearakeisemmat osat syntyneet metamorfoosin kautta hiekkakivimäisistä vuorilajeista, jolloin runsaasti biotiittia on uudestimuodostunut. Mikroskooppisissa näytteissä voidaan nähdä, että osa maasälpärakeita reunoilla on muuttunut hienoiksi biotiittisuomuiksi, jotka myös kvartsin mukana ovat laskeutuneet suurempien mineraalirakeiden väliin. Karkeammat rakeet, joilla suureksi osaksi on selvästi pyöristyneet ääriviivat, ovat tutkituissa laitteissa pääasiallisesti kvartsiittimaista vuorilajia, joka on kokoonpantu tiheästi kasaantuneista pienistä kvartsirakeista. Ne sisältävät kuitenkin usein pieniä enemmän tahi vähemmin turmeltuneita maasälpäjätteitä, joiden jakautumisesta saa sen vaikutuksen, että kvartsiitti ainakin osaksi on syntynyt maasälpärikkaiden eruptiivivuorilajien voimallisesta pitkäaikaisesta rapautumisesta, sitä siis ei olisi pidettävä metamorfoseeraantuneena hiekkakivenä. Tämän ohessa esiintyy myös rapautumattomia maasälpärakeita, sekä selvästi tunnettavia vulkaanisia vuorilajeja tiheässä eli hienorakeisessa perusmassassa olevine porfyyrimäisine kiteineen, joissa myös osaksi näkyy rapautumisen jälkiä, osaksi ovat aivan terveitä. Niitten vuorilajien seassa, joiden rapautumisesta hiekka muodostui, oli siis myös vulkaanisia vuorilajeja. Vulkaaninen tuhka, joka suoraan on pudonnut mereen tahi sinne enemmän rapautu-

28 matta tulvien mukana joutunut, näyttää sitävastoin vaan poikkeustapauksissa ottaneen varsinaisten fylliittimuodostusten kokoomukseen osaa, kun sitävastoin liuskemuodostuksen ylempi osa pääasiallisesti on metamorfoseeraantuneita tuffivuorilajeja. Kun nyt fylliittimuodostuksen karkeampirakeiset osat niin selvästi jo paljaalla silmällä ja vielä paremmin mikroskoopilla katsottaessa ilmaisevat olevansa mannermaista tulvien tuomia hiekkakerroksia, jotka jälkeenpäin ovat tulleet metamorfoseeratuiksi, on selvää, että vielä hienommat, paljaalle silmälle aivan tiiviit vuori- Kuv. 7. Mikroskooppinen laite kerrallisesta fylliitistä Ajonokan seudulta Messukylässä. Leikkaus kulkee poikittain kahden kerran välistä rajaa vastaan. Suurenn. 18 krt. lajimuunnokset, jotka esiintyvät vuorokerrostuneina edellisten kanssa, ovat syntyneet vielä hienomman sedimenttiaineksen muuttuessa, nim. sellaisen, jolla on ollut lieju- eli savimainen kokoomus. Fylliittimuodostuma on siis ollut vuorokerrostuma hiekasta ja savimaisesta sedimentistä, eli toisin sanoin, sitä voidaan nykyisessä metamorfoseeratussa laadussaan pitää psammiitti- ja peliittiliuskeen vuorotteluna. Edellistä vuorilajia on tämän kirjoittaja myöskin aikaisemmin kutsunut»leptiittimäiseksi» fylliitiksi.

29 Hiilirikkaalla fylliitillä Näsijärven itä rannalta on H. Berghellin tekemän analyysin mukaan seuraava kemiallinen kokoomus : SiO Al2O Fe2O FeO 5.43 MgO 2.23 CaO 1.42 Na 2O 1.62 K 2O 5.96 Hehkutus tappio 2.83 Summa Huomattava on korkea alkali-, erittäin kalipitoisuus. Toisen analyysin teki fil. kand. Pentti Eskola kauniista kerrallisesta fylliitistä samalta seudulta, jolloin vaaleampi, hiekkakivimäinen kerros ja tumma peliittiliuskekerros analyseerattiin erikseen. Analyysi antoi seuraavat tulokset : Fylliitti niemestä Ajonokan E-puolella Messukylässä : Vaaleampi kerros. Tummempi kerros. SiO TiO Al2O Fe2O FeO MgO MnO CaO BaO jälkiä 0.05 Na 2O K2O P2O S H 2O y. 100 % H2O a.100 % C 0.31 Summa

30 Tiheämmällä osalla on siis selvästi alempi piihappopitoisuus, korkeampi savimaa- ja alkalipitoisuus, erittäinkin kalipitoisuus, kuin karkeammalla osalla. Melkein koko muodostumassa esiintyy mainittu vuorikerrostus alkuperäisten hiekkaisien ja savisten kerroksien vaihdellessa niin säännöllisesti, että jokaisen»täydellisen kerroksen» eli kerran hiekkaiset osat ovat eteläänpäin, nim. sitä sivua vastaan, jossa nykyään pystysuorassa seisovan sedimenttimuodostuman alusta on etsittävissä, kun taas savisempi osa on pohjoista kohti, siis on alkujaan ollut samaan kertaan kuuluvan hiekkakerroksen päällä. Savikerroksen yläosan ja seuraavan hiekkakerroksen välinen raja on melkein aina erittäin selväpiirteinen, ja on hiekkakerros karkein lähinnä tätä ; niissä liuskevuorilajin poikkileikkauksissa, jollaisia nähdään vaakasuorissa, jään hiomissa rantakallioissa Näsijärven luona, voidaan hiekkaisissa osissa usein huomata omituista»diskordanttista» kerrostumista, joka on tavallista sellaisessa hiekassa, joka on laskeutunut nopeasti juoksevaan veteen (kuv. 8). Useasti osottaa karkeimman hiekan alusta selvää kulutusta, luultavasti siitä syystä, että virta on poiskulettanut osan allaolevasta savesta. Yksityisiä kertoja voidaan joskus seurata satoja metrejä yhtävahvuisina. Toisissa tapauksissa näkyy niiden paksuus vaihtelevan, joka osaksi mahdollisesti johtuu myöhemmistä luisumisista ja likistymisistä. Paksuin tähän asti löydetyistä kerroksista, joka pääasiallisesti on psammiittiliusketta ja raesuuruus mm, on lähes 6 metriä vahva. Se esiintyy Näsijärven rannalla pienessä lahdessa Ajonokan E-puolella Messukylässä. Parin metrin vahvuiset kerrat eivät ole tavattomia. Toisaalla taas on lukuisia kertoja, jotka ovat ainoastaan parin cm :in paksuisia, ja vieläpä sellaisia, jotka ovat ainoastaan yhden millimetrin vahvuisia. On selvää, että sellaista vuorilajia on voinut syntyä ainoastaan erittäin hienosta sedimentistä. Tähän asti tehdyistä muutamien kymmentuhansien kertojen mittauksista on saatu niiden keskivahvuudeksi noin 14 cm. Kuten edellisestä käy selville, on siis sedimenttilaskeutuminen näissä ikivanhoissa muodostumissa tapahtunut selvästi jaksottain. Virtasuhteet sedimenttejä mukanaan kulettaneessa vedessä ovat alituiseen vaihdelleet, niin että milloin vuolaampi virta on kulettanut karkeampaa hiekkaa, milloin sama vesi on tyyntynyt, jolloin ainoastaan hienointa lietettä, joka kauimmin on voinut pysyä häilyvänä, on laskeutunut.