GEOLOGINEN YLEISKARTTA

Transkriptio

1 SUOMEN GEOLOGINEN I GEOLOGISKA KOMMISSIONEN TOIMIKUNTA I FINLAND SUOMEN GEOLOGINEN YLEISKARTTA LEHTI D2 SAVONLINNA KIVILAJIKARTAN SELITYS KIRJOITTANUT V. HACKMAN 73 KUVAAJA 1 VÄRILLINEN ERIKOISKARTTA HELSINKI 1933

2 SUOMEN GEOLOGINEN II GEOLOGISKA KOMMISSIONEN TOIMIKUNTA I FINLAND SUOMEN GEOLOGINEN YLEISKARTTA LEHTI D 2 SAVONLINNA KIVILAJIKARTAN SELITYS KIRJOITTANUT V. HACKMAN 73 KUVAA JA 1 VÄRILLINEN ERIKOISKARTTA HELSINKI 1933

3 VALTIONEUVOSTON KIRJAPAINO

4 SISÄLTÖ. Sivu ALKULAUSE 1 JOHDANTO 3 KALLIOPERÄN PÄÄPIIRTEET 5 GNEISSIGRANIITTIALUEET KARTTALEHDEN KOILLISOSASSA LIUSKEMUODOSTUMAN ALUSTANA 7 GRANIITTIUTUMISALUEEN VANHEMPIA GRANIITTEJA JA OSIA GNEISSIGRANIITTIALUSTASTA 13 Joroisten ja Juvan vanhempi graniitti 14 Puumalan vanhemmat graniitit 14 Kangaslammen vanha sarvivälkegraniitti 15 Säämingin vanhat graniitit 15 Savonlinnan kaupungin ja ympäristön kordieriittigneissi,. 15 Parikkalan graniittigneissi 17 Kiteen ja Uukuniemen vanha graniittigneissipohja 19 GRANIITTIUTUMISALUEEN LIUSKEET 20 KIILLELIUSKEITA JA KIILLELIUSKEENTAPAISIA GNEISSEJÄ 21 SUONIGNEISSEJÄ 23 SARVIVÄLKEGNEISSEJÄ JA -LIUSKEITA 27 Haukiveden saariston sarvivälkegneissi Rantasalmella 27 Savonlinnan kaupungin ja ympäristön sarvivälkeliuske Kerimäen sarvivälkegneissit 31 Puumalan sarvivälkegneissi 32 Taipalsaaren ja Ruokolahden sarvivälkegneissit,, 32 Käkisalmen ympäristön sarvivälkegneissi 33 GRANIITTIUMISALUEEN KALKKIKIVIÄ 33 Rantasalmen kalkkikivi. 33 Säämingin kalkkikivi Kerimäen kalkkikivi 34 Puumalan kalkkikivi Kirvun kalkkikivi 35 GRANIITTIUTUMISALUEEN KVARTSIITTEJA 35 LAATOKKALAIS-KALEVALAINEN LIUSKEVYÖHYKE 36 KIILLELIUSKEITA JA FYLLIITTEJÄ 37 Kiilleliuskeita 38 Stauroliitin- ja andalusiitinpitoisia kiilleliuskeita 38 Granaattikiilleliuskeita Kvartsiittisia kiilleliuskeita 41 Graniittiutuneita kiilleliuskeita 42 Metabasiitin vaikuttimia kiilleliuskeita 42 Fylliittejä 43 Kerroksellisia ja kerrallisia fylliittejä 44 Hiililiuskeita 45 Konkretiomuodostuksia kiilleliuskeessa ja jylliitissä 47 Kiteen palloliuskeet 47 Pälkjärven palloliuske... 49

5 Sivu Värtsilän pohjaliuske 100 Jalonvaaran konglomeraatti 100 JATULILAISIA KVARTSIITTEJA 101 Värtsilän kvartsiittialue 102 Kuhilasvaaran kylän ja sen etelänpuolisen ympäristön kvart- Siitit 103 Kontiosaaren kvartsiitti 104 Soanlahden jatulilaiset kvartsiitit 105 Suistamon Jalonvaaran ja sen ympäristön kvartsiitit '6 JATULILAISIA DOLOMIITTEJA 108 JATULILAISIA SAVILIUSKEITA 111 JATULILAISIA METABASIITTEJA 112 KESKUSSARJAN GRANIITTEJA (POSTBOTNIALAISIA) 116 Tasarakeisia graniitteja 116 Porfyyrigraniitteja 119 Pallograniittia 120 Eruptiivibreksioita 121 DIORIITTEJA JA GABROKIVILAJEJA (Todennäk. postbotnialaisia) 123 Haukiveden alueen»gabrograniitteja» 124 Rautjärven noriitti 127 Taipalsaaren >gabrograniitteja» 127 Parikkalan»gabrograniitteja» 128 Jaakkiman gabrodioriitteja 129 Sortavalan saariston»gabrograniittejas 131 NUORIMMAN ALKUVUORISARJAN GRANIITTEJA 132 Tasarakeisia graniitteja 132 Pegmatiittigraniitteja 134 NUORIMMAN ALKUVUORISARJAN DIORIITTEJA, GABROJA JA ULTRAEMÄKSISIÄ ERUPTIIVIKIVILAJEJA 137 Kaalamon massiivi 138 Välimäen massiivi 140 RAPAKIVIGRANIITTEJA 144 VALAMON DIABAASI (KVARTSIDOLERIITTI) 147 IJÄLTÄÄN TODENNÄKÖISESTI JOTUNILAISIA KIVILAJILOHKAREITA LAMPROFYYRIJUONIA (Todennäkösesti postjotunilaisia) 160 DASIITTIA 164 TEKNILLISESTI KÄYTTÖKELPOISIA MINERAALEJA JA KIVI- LAJEJA 166 Grafiittia 166 Rikkikiisua 167 Magneettista rautamalmia 168 Kalkkikiveä ja dolomiittia 168 Vuolukiventapaista vihreäkiveä 171 Kovasinliusketta 171 Kaoliinia 172 Graniittia ja dioriittia 172 Kvartsia ja maasälpää 174 III

6 ALKULAUSE. Kivilajikartta D 2, Savonlinna, oli jo noin kolmekymmentä vuotta sitten pääasiassa painovalmis siinä muodossa, minkä sille oli antanut tri H. Berghell. Kartan painatus alkoikin, ja muutamia oikaisuvedoksia saatiin. Mutta niinhyvin kartan painatus kuin myös kivilajiselityksen laatiminen viivästyivät tri Berghellin horjuvan terveyden ja muitten tämän yhteydessä olevien seikkain vuoksi. Kun vihdoin, sodan aikana, karttaa painattava kivipaino lakkautti toimintansa ja kivi, jolle kartta kaiverrettiin turmeltui, ei kartan painattamista toistaiseksi voitu suorittaa. Tänä aikana oli suomalaisten peruskalliogeologien keskuudessa päässyt valtaan oleellinen muutos karjalaisen liuskekivivyöhykkeen ikäluokittelua koskevassa käsityksessä, ei ainoastaan mikäli tämä koski itse Savonlinnan karttalehden rajoittamaa osaa tästä alueesta, vaan myöskin karttalehden ulkopuolella, kauempana pohjoisessa oleviin alueisiin nähden. Savonlinnanlehden kivilajikarttaa, sen silloisessa muodossa, ei senvuoksi enään katsottu vallitsevaa käsitystä kallioperän jaoittelusta vastaavaksi. Vaadittiin uusia, eri työvoimin suoritettavia seikkaperäisiä tutkimuksia. Kuitenkin lykkääntyi kartan lopullinen toimittaminen ja julkaiseminen muitten kiireellisten töitten vuoksi, ja koska työn kestäessä yhä uusia vaikeasti ratkaistavia geologisia kysymyksiä ilmaantui, yhä tuonemmaksi. Alueella aikaisemmin suoritettua tutkimustyötä oli vuosina tri Berghell johtanut, ja kun hän vuoden 1922 lopussa kuoli, jätti hän jälkeensä kivilajikartan selityksen, joka kohdistui tämän kartan aikaisempaan laitokseen. Itse karttaa ei vielä oltu ehditty laatia uudelleen eikä saattaa painatuskuntoon. Vuonna 1926 sai allekirjoittanut geologisen toimikunnan johtajalta toimekseen saattaa valmiiksi Savonlinnanlehden kallioperäkartan selityksineen. Työ on nyt valmis j a jätetään täten yleisölle. Alkuperäinen kartta on siellä täällä joutunut tarpeen vaatimien muutosten alaiseksi. Eritoten on sellaisia tehty kartan koilliskulmassa, mikä käsittää karttalehden sisäpuolelle lankeavan osan karjalaisesta liuskevyöhykkeestä ja tätä lähinnä alustan kivilajit. Sitä vastoin ei aikaa ole riittänyt karttalehden keskeisissä ja läntisissä osissa sijaitsevan suuren gra

7 9 niittiutumisalueen seikkaperäisempään tarkistamiseen. Pääasiallisesti onkin tämä alue, vaikkakin eräissä sen osissa oleellisia muutoksia on merkitty, jätetty vanhaan asuunsa. Allekirjoittanut on laatinut karttalehden selityksen Berghellin käsikirjoituksesta riippumatta, eräitä harvoja kohtia lukuunottamatta, jotka siitä on otettu. Näin ollen ei tämä selitys ole muovailu, vaan melkein kokonaan itsenäinen teos. Kuten jo huomautettiin, on siitä ajasta, jolloin Berghellin kartan painatus keskeytettiin, suuria muutoksia suomalaisten peruskalliomuodostumien ikäluokitteluun nähden vallitsevissa mielipiteissä j a varsinkin karjalaiseen liuskevyöhykkeeseen nähden tapahtunut. Yksimielisyyttä käsityksissä ei näissä kysymyksissä vielä ole saavutettu, vaan eri mielipiteet ovat joutuneet vastakkain ja ovat eräissä kohdin vielä sovittelematta. Kysymyksen tektoninen puoli on tri C. E. Wegmannin liittymisen johdosta keskusteluun saanut arvokkaan lisän Karjalan vuoriperän tulkitsemisessa, myös ikäkysymyksiin nähden. Varsinkin kysymys kalevalaisten ja laatokkalaisten muodostumien erottamisesta toisistaan on kuitenkin vielä vastausta vailla, eikä se ainakaan lähiaikoina saane lopullista ratkaisua. Tekijä katsoo tehtävänsä olevan suhtautua ikäjaoituskysymyksiin mahdollisimman puolueettomasti. Pyrkimys mahdollisimmassa määrin säilyttämään yhdenmukaisuutta aikaisemmin julkaistun Joensuun lehden, D 3, kanssa, millä karjalaisen liuskevyöhykkeen pohjoinen jatko käy, on myös osaltaan vaikuttanut esillä olevan kartan laadintaan. Mitä selityksen ulkoasuun tulee, mainittakoon, että Berghell j o oli valmistuttanut joukon kuvalaattoj a, jotka suurimmalta osaltaan on voitu käyttää tähän teokseen. Näitä on vielä täydennetty niinhyvin tekijän kenttätöittensä kuluessa laatimilla kuvilla kuin myös näytekappalten ja mikroskooppisten valmisteiden (preparaattien) valokuvilla sekä muutamilla erikoiskartoilla ja stereogrammeilla.

8 JOHDANTO. Niihin pitäjiin j a pitäj änosiin nähden, jotka käsittävät Savonlinnan karttalehden, kuin myös kenttätöiden jakautumiseen eri apulaisten kesken vuodesta 1892 vuoteen 1900, viitattakoon tämän karttalehden maalajikartan johdantoon.l Vuoden 1900 jälkeen, jolloin Berghellin ja hänen apulaistensa Savonlinnan karttalehteä koskevat kartoittamistyöt lopetettiin, on täällä eri vuosina suoritettu seikkaperäisiä kivilajitutkimuksia. Erikoisen suuressa määrin ovat prof. J. J. Sederholmin uusiutuvat käynnit karttalehtialueen eri osissa, varsinkin Laatokan rantamilla, Sortavalan pohjoispuolella olevissa seuduissa ja Soanlahden alueella, edistäneet geologisten ja petrografisten seikkain selvittelyä. Tällaisia revisiotarkoituksessa tehtyjä retkeilyjä on hän tehnyt vuosina 1901, 03, 04, 11, 12, 15, 16, 19, 20, 26 ja 28, ja useimmilla matkoillaan on hänellä ollut seuranaan sekä kotimaisia että ulkomaalaisia geologeja. Vuonna 1920 dosentti tri P. Eskola suoritti erinäisiä tutkimuksia Soanlahden seutuvilla. Vuonna 1922 maist. W. W. Wilkman suoritti Tohmajärven alueen erikoistutkimuksen, erikoisesti siellä esiintyvää konglomeraattia silmällä pitäen, ja julkaisi vuonna 1923 tutkimuksen nimellä»tohmajärvi-konglomeratet och dess förhållande till kaleviska skifferformationen». (Bulletin de la Commission geologique de Finlande n :o 62). Vuonna 1923 maist. J. N. Soikero suoritti Rytyn kylässä Sortavalan pitäjässä sekä erinäisissä osissa Pälkjärven ja Impilahden pitäjiä tutkimuksia erikoisesti näillä seuduin esiintyvien kalkkikivien levinneisyyteen nähden, ja samana vuonna maist. G. Pehrman vuoriinsinööri, tri 0. Triistedtin johdolla tutki vuoriperää Sortavalan pitäjän Helylän, Rytyn, Karmalan, Harlun, Läskelän ja Kuivalahden kylien alueilla sekä Sortavalan kaupungin lähiympäristössä. Vuonna 1924 tri A. Th. Adolf Metzger suoritti seikkaperäinen Ruskealan kalkkikivikerrostumain j a näiden ympäristön tutkimuksen ja julkaisi vuonna 1925 teoksen»die Kalksteinslagerstätten von 1 Suomen geologinen yleiskartta. Lehti D 2, Savonlinna. Maalajikartan selitys tehnyt Hugo Berghell. Geol. Toim. Helsinki 1904.

9 4 Ruskeala in Ostfinnland» (Bulletin de la Commission geologique de Finlande n :o 74). Vuonna 1925 nykyinen Turun Akatemian professori Hans Hausen toimitti erikoistutkimuksia Soanlahden alueella, alueen tektonisia suhteita silmälläpitäen. Tämän tutkimuksen tulokset ovat julkaistut teoksessa»geologie des Soanlahti-Gebietes im siidlichen Karelien» (Bulletin de la Commission geologique de Finlande n :o 90). Allekirjoittanut omisti osan kesää 1913 kenttätutkimuksille Laatokan rannoilla ja saaristossa sekä Sortavalan pohjoispuolella olevissa seuduissa. Vuonna 1915 seurasin prof. Sederholmia retkeilyillä Laatokan rannoilla Jaakkiman ja Sortavalan pitäjissä, ja vuonna 1921 suoritin koko kesän ajan maist. L. Lokan, tekn. yliopp. R. Monnbergin ja yliopp. I. Kanervan avustamana erikoistutkimuksen ja kartoituksen suuressa mittakaavassa (1 : ) osissa Pälkjärven, Soanlahden ja Suistamon pitäjiä. Sittenkun vuonna 1926 olin ottanut toimekseni karttalehden julkaisemisen, suoritin puolen kesän aikana mainittuna vuonna ja kesinä revisiotutkimuksia karttalehtialueen eri osissa, jolloin minulla osan kesää vuonna 1927 oli seuralaisena vuori-insinööri, tri O. Trustedt, ja kesällä 1929 minua avusti tekn. yliopp. Olavi Enwald Rantasalmen, Sortavalan, Pälkjärven ja Soanlahden pitäjissä suorittamissani tutkimuksissa. Karttalehtialueen tektonisten suhteitten selvittelyyn, varsinkin mikäli ne koskivat karjalaista liuskealuetta, vaikuttivat oleellisesti tri C. E. Wegmannin laadittujen työkarttain perusteella valmistamat stereogrammit, jotka käsittävät seutuja Soanlahden, Tohmajärven ja Ruskealan pitäjissä. Tri Wegmann otti myös osaa prof. Sederholmin vuoden 1928 retkeilyihin Soanlahdella ja Tohmajärvellä. Karttalehtiselitykseen kuuluvat piirrokset j a kartat ovat osaksi neiti Elin Akessonin, osaksi neiti Thyra Abergin laatimat. Helsingissä, syyskuussa Victor Hackman.

10 KALLIOPERÄN PÄÄPIIRTEET. Karttalehtialue voidaan kallioperän laatuun nähden jakaa kahteen, pinta-alansa puolesta hyvin erilaiseen osaan, josta toinen, karttalehden suurimman osan täyttävä, tässä merkitään»suurena graniittiutumisalueena». Toinen, pienempi osa, käsittää koillisessa sijaitsevan liuskealueen alustana olevine gneissigraniitteineen. Näitten alueitten välinen raja voidaan ajatella kulkevaksi Orivedestä pohjoisessa melkein kaakkoon kulkevaa viivaa pitkin Laatokan rannalle Sortavalan kaupungin lounaispuolitse. Tämä rajaviiva ei ole aivan tarkka, vaan tapahtuu vaihtuminen alueelta toiselle vähitellen. Suuri graniittiutumisalue saaerikoisleimansasiellä vallitsevasta k e s k u s g r a n i i t i s t a, joka kaikkialla esiintyy milloin suurempina milloin pienempinä massiivikomplekseina, ympäröiden eräitä vanhempia g r a n i i t t e j a sekä varsinkin kiillegneissejä ja -liuskeita, joita mainittu graniitti vaihtelevin määrin on lävistänyt, muodostaen usein s u o n i g n e i s- s e j ä. Liuskeiset kivilajit ovat osaksi s a r v i v ä 1 k e g n e i s- s e j ä j a -1 i u s k e i t a, j a paikotellen tavataan myös, vaikkakin vain pieninä aloina, k a l k k i k i v i ä ja k v a r t s i i t t i a. Vanhemmat graniitit ovat pääasiallisesti gneissiytyneitä o 1 i g o k 1 a s i- g r a n i i t t e j a, jotka todennäköisesti ovat keskusgraniittia huomattavasti vanhemmat. Paitsi näitä kivilajeja on olemassa muita, jotka geologisesti katsoen todennäköisesti kuuluvat mainittuun graniittiin. Nämä ovat p y r o k s e e n i g r a n i i t t e j a, p y- rokseenigranodioriitteja, dioriitteja, gabr o j a sekä vieläkin enemmän e m ä k s i s i ä kivilajeja. Niitä voidaan yhteisesti nimittää»g a b r o g r a n i i t e i k s i» ; tällä nimellä on kuitenkin enemmän geologinen kuin petrografinen merkitys. K o i l l i n e n l i u s k e alue, joka on osa suuresta karjalaisesta liuskevyöhykkeestä, rajoittuu uloinna koillisessa laajaan v a n- h o j e n g n e i s s i g r a n i i t tien kompleksiin. Viimeksimainittu on laajaan karjalaiseen gneissigraniittien resistenssialueeseen kuuluva, mikä vuorilaji täällä on liuskeiden alustana. Näitä vanhoja

11 b kivilajeja tavataan myös liuskealueen eteläosan keskellä, missä ne muodostavat harvalukuisia, pieniä eristettyjä massiiveja, ja lisäksi myös eräissä suuren graniittialueen osissa, varsinkin idässä. Itse liuskealueen muodostavat suurimmaksi osaksi k i i 1 1 e 1 i u s k e e t ja f y 1 1 i i t i t ; näiden joukossa tavataan laajalti a n d a 1 u s i i t t i-, stauroliitti- ja granaattiliuskeita. Näiden liuskeiden välikerroksina tavataan monessa paikoin myös kapeita k v a r t- siitti- tai dolomiittikerrostumia. Sarvivälkeliuskeet, useasti kalkkikiven ja karren seuraamina, reunustavat alustan gneissigraniitista muodostuneita pieniä massiiveja, j a nämä reunavyöhykkeet levenevät monessa paikoin suuremmiksi yhtenäisiksi komplekseiksi. Niitä lävistävät kuitenkin sekä i n- trusiiviset että effusiiviset emäksiset eruptiivikivilajit (metabasiitit). Nämä metabasiitit lävistävät samoin vanhaa gneissigraniittialustaa. Yllämainitut liuskekivilajit kuuluvat kaikki l a a t o k k a l a i- s e e n tai kalevalaiseen muodostumaan. Tämän ohella sijaitsee koillisessa, lähinnä suurinta gneissigraniittikompleksia kapea, sedimenttien ja eruptiivien muodostama, j a t u 1 i 1 a i s e e n muodostumaan kuuluva vyöhyke. Tähän kuuluvat vuorilajit ovat k o n- g1omeraatteja ja pohjaliuskeita, kvartsiitteja, dolomiitteja, saviliuskeita ja emäksisiä e r u p t i i v e j a, joista viimeksimainitut osaksi muodostavat valtavia massiiveja. Liuskeet, varsinkin kalevalais-laatokkalaiset, ovat nuoren, suurimmalta. osaltaan p e g m a t i i t t i s e s t i muodostuneen ja erisuuruisia massiiveja muodostavan, luultavasti ijältään»postkalevalaisen» graniitin sekä ikäänsä nähden mahdollisesti samanikäisten dioriittien, gabrokivilaj ien, hornblendiittien, pyrokseniittien ja peridot i i t t i e n lävistämät. Lännessä ja etelässä, missä liuskeet joutuvat kosketukseen keskusgraniitin kanssa, muodostuu tämän graniitin intrusiivin aiheuttamia migmatiittivyöhykkeitä. Erikoisasemassa karttalehden muihin kivilajeihin nähden ovat sen lounaiskolkassa esiintyvät r a p a k i v i g r a n i i t i t, jotka alueen nuorimpina graniitteina sijaitsevat keskusgraniitin graniittialueen ulkopuolella, ja samaten Laatokan saarilla, varsinkin Valamon saaristossa vallitsevat d i a b a a s i t. Näistä diabaaseista haarautuu myös juonia, joita paikotellen on löydetty mantereellakin, niinkuin esim. lähinnä Laatokan pohjoisrannalla ja eräässä paikassa Sortavalan saaristossa. Kun rapakivigraniitteja pidetään jotunilaisen muodostuman alempaan osaan (tai»hoglandium'iin») kuuluvina, ovat diabaasit

12 »yläjotunilaisia». Näitten jotunilaisten kivilajienyhteydessä mainittakoon, että samaan muodostumaan kuuluvia irtolohkareita on myös löydetty, nimittäin yksi konglomeraattilohkare Taipalsaarelta ja hyvin lukuisasti hiekkakivilohkareita Valamon saarilta. Kaikkia edellämainittuja kivilajeja todennäköisesti nuorempia lienevät Rantasalmen pitäjässä huomatut 1 a m p r o f y y r i j u o- n e t, ja todennäköisesti kaikista nuorin karttalehden kivilajeista on keskellä Jänisjärveä Soanlahden eteläpuolella Selkäsaaret muodostava dasiitti. GNEISSIGRANIITTIALUEET KARTTALEHDEN KOILLISOSASSA LIUSKEMUODOSTUMAN ALUSTANA. Karttalehden koillisosassa on verrattain laajalti gneissigraniittialueita. Suurin näistä on karttalehden koillisimmassa kolkassa. Joukko pienempiä havaitaan Laatokan pohjoisrannikolla. Kaikki nämä alueet ovat osia suuresta karjalaisesta vanhoista gneissigraniiteista muodostuneesta resistensialueesta, joka maamme itäosassa kulkee Lapista aina Etelä-Karjalaan asti. Koillisin ja laajin alue yhtyy välittömästi mainittuun suureen alueeseen, kun taas muut ovat pieninä eristettyinä osina Laatokan liuskevyöhykkeessä. Ensinmainittu ja laajin gneissigraniittialue leviää Tohmajärven, Pälkjärven, Soanlahden ja Suistamon pitäjiin. Sen rajaviiva nuoria muodostumia vastaan lounaassa käy suuria mutkia tehden Tohmaj ärveltä Värtsilän kautta j a yhdensuuntaisesti Pienen Jänisjärven rantojen kanssa Suistamolle. Tämä gneissigraniittialue ei silti yhtä vähän petrografisesti kuin geologisestikaan muodosta yhtenäistä kivilajikompleksia, vaan on muodostunut vaihtelevista kivilajityypeistä, jotka myös geologiseen ikäänsä nähden osoittavat erilaisuuksia. Tämän alueen vanhimpiin muodostumiin voitanee lukea Soanlahden luoteisosassa Havuvaaran kylässä ja tätä lähinnä lännessä rajoittuvassa osassa Tohmajärveä tavattavat g n e i s s i m ä i s e t 1 i u s k e e t, joiden alue jatkuu pohjoiseen päin Joensuun lehden alueella. Nämä liuskeet ovat tavallisesti maasälpärikkaita ja gneissimäisiä, mutta joskus myös, kuten varsinkin Havuvaarassa, kiilleliuskeen tapaisia. Niihin on melkein kaikkialla suuremmassa tai pienemmässä määrässä sekoittunut graniittia. Näin on laita Tohmajärven pitäjän alueella, missä ne usein esiintyvät suonigneisseinä.

13 8 Niitten kulku on suurimmalta osaltaan pohjoisluoteinen, mutta osoittaa myös paikallisia poikkeamia mainitusta suunnasta. Kaade on säännöllisesti hyvin jyrkkä. Ne ovat suurimmalta osaltaan paragneissejä, t. s. vahvasti metamorfisia, alkujaan peliittisiä sedimenttej ä. Nämä gneissimäiset liuskeet ovat sekä vanhan graniitin kuin myös metabasiittien lävistämiä. Gneissigraniittialueen intrusiivikivilajeista lienee vanhin sangen yleisesti esiintyvä, tummanharmahko, vahvasti liuskettunut eruptiivinen gneissi, jota petrografiseen laatuunsa nähden voidaan pitää gneissimäisenä g r a n o d i o r i i t t i n a. Tämä kivilaji on useimmiten keskirakeinen, mutta myös hienompirakeisia muunnoksia tavataan. Maasälvät ovat säännöllisesti harmaita tai valkoisia, harvemmin punaisia. Hienompirakeiset muodot muuttuvat, varsinkin eräissä paikoin Jalovaaran kylässä Suistamossa, hienompirakeiseksi harmaaksi g n e i s s i m ä i s e k s i kivi1ajiksi, joka joskus osoittaa jonkinlaista yhtäläisyyttä n. s. pohj aliuskeen kanssa ja mahdollisesti voidaankin semmoiseksi käsittää, koska sitä tavataan graniittigneissin ja nuoremman kvartsiittiliuskeen välisten kosketuskohtain luona. Äimäjärven ja Koitonselän välissä, samoin kuin myös viimeksimainitun järven itäpuolella ja vähän pohjoisempana, aina Hovinahon kylän aluetta kohti, on granodioriittinen kivilaji suuremmalta osaltaan porfyyrimäisesti muodostunut ja sisältää suuren joukon punaisia maasälpähaj arakeita, jotka, suuruutensa puolesta, tavallisesti eivät juuri paljoakaan eroa muista aineksista. Tämän seudun itäpuolella tavataan paikotellen suuren Ihatsusuon (Ihatinlampi) etelä- tai kaakkoispuolella leptiittiä muistuttavaa erittäin hienorakeista gneissiä, joka kokoumukseltaan näyttää olevan tyypillistä granodioriittia happamampaa. Tummanharmaa granodioriitti on kaikkialla puhtaampien g r a- n i i t t i e n lävistämä, usein niinkin runsaasti, että suonigneissiä on muodostunut laajoille aloille, jolloin kivilaji monasti saa juovarakenteen. Lävistävät graniitit ovat joskus sangen massamaisia, mutta tavallisesti ne ovat liuskettuneita, vaikkakin vähemmässä määrin kuin tyypilliset granodioriitit. Niitten väri vaihtelee vaaleanharmaasta punaisenharmaaseen ja punaiseen. Paikotellen ovat suuremmassa määrin massamaisiksi kehittyneet gneissigraniittimuodot yhtenäisesti yli laajempien alojen levinneitä, kuten esim. Soanlahdella sijaitsevissa Vehkavaarassa ja Korpivaarassa y. m. Usein tavataan gneissigraniitissa a p 1 i i t t i s i a juonia ja laikkoja. Ne ovat tavallisesti enemmän tai vähemmän paineliuskeisia, eivätkä ikäänsä nähden näytä olevan etäällä gneissigraniitista. P e g- m a t i i t t ijuonet ja -juovat, joskus hiukan k i r j a g r a n i i t t i-

14 9 m a i s i n e rakenteineen, eivät myöskään ole harvinaisia. Varmasti lienee kuitenkin osa niistä gneissigraniittia huomattavasti nuorempia. Gneissigraniitti lienee kaikkia alueella tavattavia m e t a b a- s i i t t e j a vanhempi, sillä nämä muodostavat kerrosjuonia ja pieniä massiiveja ensinmainittuun ja sisältävät tämän murtokappaleita. Raja molempien vuorilajien välissä on paljastuneissa kosketuskohdissa säännöllisesti jyrkkä. Tällöin näkyy gneissigraniitin raesuuruus tavallisesti muuttumattomana, jotavastoin metabasiitti osoittaa kosketuskohdan luona usein rinnakkaisrakennetta. Tuonnempana, metabasiittien selityksen yhteydessä, tullaan osoittamaan erittäin todennäköisenä, etteivät ne kaikki ole samanikäisiä. Gneissigraniittia vanhempia metabasiitteja tai amfiboliitteja ei varmuudella ole voitu osoittaa löytyvän alueelta. Laatokan seuduilla sijaitsevat gneissigraniittialueet jakaantuvat Sortavalan ja Impilahden pitäjille. Sortavalan pitäjässä niitä on kaksi, jotka»ikkunain» tavoin pilkistävät esiin liuskevyöhykkeestä. Toinen,»R y t y n-l ä s k e 1 ä n m a s s i i v i», on muodoltaan pitkulainen j a ulottuu pohjoiseen päin kuperana kaarena Rytyn j a Hely- Iän kylistä lännessä Läskelän ja Joensuun kyliä kohti idässä ja kaakossa. Eteläinen kovero puoli on Helylän sarvivälkeliuskealueen j a Laatokan raj oittama. Toinen,»S o r t a v a 1 a n m a s s i i v i», leviää Sortavalan pohjois- j a länsipuolitse, käsittäen myös itse kaupungin alueen. Se ulottuu Tuoksjärven kylästä lännessä Vorsunsalmeen idässä ja on pohjoisessa Helylän liuskealueen ja etelässä Hympölänjärven ja Laatokan raj oittama. Impilahdella eroitetaan kolme gneissigraniittialuetta, joista kuitenkin kaksi karttalehden rajan itäpuolella yhtyy yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Nämä gneissigraniittialueet osoittavat selvää yhteenkuuluvaisuutta yllä selostetun, koillisessa sijaitsevan laajemman gneissigraniittialueen kanssa, siihen nähden, että niissä suurin piirtein esiintyvät samat kivilajit kuin yllämainitussa. Mutta näissäkin tavataan useita sangen suuria vaihteluja. Impilahden alueilla esiintyy etupäässä keskirakeinen, punainen tai punaisenharmaa, kiilteestä köyhä gneissigran i i t t i, joka säännöllisesti on rinnakkaisliuskeinen, mutta usein myös sangen massamaisesti muodostunut. Tämä kivilaji on samanlaatuinen kuin Pitkärannassa, karttalehden ulkopuolella, sangen yleisesti esiintyvä gneissigraniitti. Maasälpä on etupäässä oligoklaasia ; hyvin harvassa löytyvä biotiitti on hijeissä vaalean vihertävää. Impilahden gneissigraniitti on suurin piirtein yhtenäisempi eikä suuremmassa määrin ole gneissimäisten tai liuskeisten osien sekoittama. Joskus tavataan kuitenkin myös täällä, kuten esim. Kytösyrjän ky

15 Iässä, migmatiittimuodostus, joka osaksi on syntynyt gneissimurtolohkareiden vahvemmasta sekoittumisesta, osaksi myös nuoren pegmatiittigraniitin aiheuttamasta voimakkaasta lävistyksestä. Siellä, missä gneissin tai kiilteen murtokappaleita on runsaammin gneissigraniitissa j a missä tämä suuremmassa määrin on resorboinut niitä, saa kivilaji juovaisen ulkomuodon, jolloin graniitti sisältää tummia, biotiitista rikkaita juomuj a, mitkä väliin ovat vain millimetrin levyiset. Näitten vaihteleva jakautuminen antaa kivilajille täpläisen ulkomuodon. Tällöin on mahdoton enään tarkemmin määrätä graniitin sulattamien gneissi- j a liuskemurtolohkareiden laatua. Tämä gneissigraniitin juovikkaisuus on sille sangen tavallinen j a luonteenomainen ; sitä tavataan usein m. m. Impilahden seutuvilla. Se näyttäytyy myöskin selvästi aivan Sortavalan kaupungin pohjoispuolella, missä punainen, hieno tai keskirakeinen gneissi-

16 graniitti yli laajan alueen osoittaa samanlaatuista juovikkaisuutta. Tämä juovikkaisuus, joka näkyy olevan liuskeisuuden suuntainen, on silmiinpistävän laakea, melkeinpä vaakasuora. Syntynsä puolesta juovikkaisuuden kanssa läheinen on eräänlaatuinen juovarakenne, joka usein esiintyy gneissigraniitissa ja on erittäin yleinen Sortavalan ja Rytyn-Läskelän alueella. Tämä juovaisuus johtuu kivilajimassan arteriittisesta rinnakkaisrakenteesta, minkä vuoksi kivilajia lähinnä voidaan pitää suonigneissinä. Tällöin vaihtelevat vuoroonsa tummemmat, biotiittirikkaat ja vaaleat apliittiset juonet. Tällaista»juovagran'ittia» tavataan esim. Karmalan kylässä Karmalanjärven eteläpuolella, Sortavalan kaupungin lähellä olevassa Kuhavuoressa ja monessa paikoin Rytyn-Läskelän alueella, erittäinkin tämän länsiosissa, Rytyn kylän alueella. Kuva 1 osoittaa sangen säännöllisesti rinnakkaisrakenteista j uovagraniittia, joka ilmeisesti on ollut suuren- -laatuisen poimuttumisen vallassa, jota vastoin kuva 2, otettu maantien vierestä Rytyn pysäkin ja Sarajärven välillä, esittää samaa kivilajia, johon sitä paitsi. pienet siirrokset ovat vaikuttaneet. Migmatiittinen rakenne, joka näissä j uovagraniiteissa ilmenee sangen selvästi, on siten syntynyt, että vanha ja tummempi biotiittigneissi on sekoittunut happamampaan gneissigraniittiin. Toi-

17 sissa paikoin on syntynyt suonigneissiä siten, että vanhempi vaaleammanharmaa gneissi on punaisen tai harmaan gneissigraniitin lävistämä. Näitä kivilajisekoituksia lävistää useinkin nuorempi graniitti pegmatiittijuonina. Paitsi tätä suonigneissin tyypillisesti arteriittista muodostumista, on olemassa myös sellaisia, missä tummanharmaa gneissi muodostaa tarkoin rajoitettuja suurempia, graniittimassan ympäröimiä murtokappaleita, kuten esim. Sarajärven seutuvilla ja tämän eteläpuolella Simpuranvaaralla. Paikotellen, niinkuin Ryttyj ärven kaakkoispuolella, ovat gneissimäiset osat vallitsevana migmatiitissa. Näin on asianlaita myös Ristijärven läntisimmän lahden rantamilla ja paikotellen Hiidenvuorella, Jänisjoen suun länsipuolella. Hyvän esimerkin migmatiittisekoituksesta tarjoavat m. m. kalliot Kirjavalahden koillisrantaa pitkin kulkevan maantien varrella, lähellä Rytyn-Läskelän massiivin eteläreunaa. Täällä migmatiitti on muodostunut keskirakeisen, jossain määrin kordieriittipitoisen, harmaan graniittigneissin murtokappaleista, joka täällä nähtävästi on vanhin muodostuma, sekä punaisesta gneissigraniitista, joka ympäröi mainittuja murtokappaleita. Tämä kaikki on punaisia juovikkaisia juonia muodostavan pegmatiittigraniitin lävistämä. Ympäröivä punainen gneissigraniitti on biotiitista köyhää oligoklaasigraniittia, samaa laatua kuin Impilahdella tavattava. Vanhimmasta graniittigneissistä on tehty seuraava analyysi, jonka mukaan kivilajin mineraalikokoomus on laskettu. Vanhinta graniittigneissiä, Kirjavalahti. Anal. L. Lokka. %ö MOI. luvut Laskettu mineraalikokoomus : Si oligoklaasia An % Ti mikrokliinia 25.47» A kvartsia 25.61» Fe kordieriittia 3.67» FeO biotiittia + musko- MnO jälk. - viittia 3.60» CaO magnetiittia 0.70» Na apatiittia 0.70» K P H H

18 Molekyliluvut Nigglin mukaan ovat : al = 45.5, fm = 11.5, c = 7.o, alk = 36.o, si = 362, k = 0.44, mg = 0.30, qz = + 118, c/fm = Sortavalan gneissigraniittialueella on monessa paikoin pieniä massiiveja, jotka sangen todennäköisesti ovat muodostuneet»keskusgraniitin» luontoisesta nuoremmasta graniitista, mikä intrusiivisena myös esiintyy gneissigraniittialueitten ulkopuolella liuske alueella ja varsinkin liuskemigmatiiteissa ja joka muutoin on karttalehden alueella vallitsevana. Tällainen massiivi on olemassa esim. muutaman km :n päässä koilliseen Sortavalan kaupungista lähellä Vorsunsalmen rantaa j a myös 3 å 4 km kaupungin pohjoispuolella sijaitsevalla Spaasivuorella. On syytä otaksua, että gneissigraniitti eräissä paikoin tämän nuoremman graniitin sekoittumisesta on joutunut p a 1 i n g e- n e e s i n alaiseksi. Ainakin on osa gneissigraniitin massamaisista muodostumista Impilahdella tavattavissa massiiveissa näin tulkittava. Tämä selviää varsin hyvin sarvivälkegneissintapaisista m e t a- b a s i i t t i j u o n i s t a, jotka ilmeisesti lävistävät gneissigraniittia ja siis ovat tätä nuorempia, mutta eräissä paikoin äkkiä katkeavat ja ovat saman gneissigraniitin ympäröimiä, joten näyttävät murtokappaleilta. Nämä metabasiittijuonet ovat Laatokan seudun gneissigraniittialueilla ainakin yhtä yleinen ilmiö kuin kaakkoisella gneissigraniittialueella, ja myös täälläkin ne todennäköisesti ovat eri-ikäisiä. 1 3 GRANIITTIUTUMISALUEEN VANHEMPIA GRA- NIITTEJA JA OSIA GNEISSIGRANIITTI- ALUSTASTA.»Vanhempia graniittejas, s. o. vallitsevaa keskusgraniittia huomattavasti vanhempia graniitteja, tavataan hajallaan suuren graniittialueen sisäpuolella, missä ne muodostavat nuoremman graniitin, gneissimäisten liuskeiden ja suonigneissien ympäröimiä, pieniä komplekseja. Todennäköisesti eivät kaikki nämä graniitit ole samanikäisiä, mutta koska niitten ij än määrääminen useimmiten on vaikea, ovat ne kartalla merkityt samalla vaaleanpunaisella värillä. Osa niistä on ympäröiviä gneissiytyneitä liuskeita nuorempia, toiset taasen näitä vanhempia, mutta myös gneissiytyneiden j a vahvasti graniittiutuneiden liuskeiden ikä on suureksi osaksi epävarma. Gneissigraniitteja ja graniittigneissejä ynnä osa paragneissejä, jotka miltei varmasti ovat vanhan karjalaisen gneissigraniittialustan eristettyjä osia, voidaan jossain määrin rinnastaa tähänkuuluvien

19 1 4 vanhimpien graniittien kanssa. Alueita, joilla näitä kivilajeja tavataan on Parikkalan, Uukuniemen ja Kiteen pitäjissä. Myös Savonlinnan kaupungissa j a sen ympäristössä löytyvä vanha kordieriittigneissi antaa geologisen esiintymisensä vuoksi, varsinkin suhteessaan ympäröiviin liuskeisiin, tukea otaksumalle, että tämäkin voi olla osa mainittua vanhaa alustaa. Vanhemmat graniitit ovat väriltään tavallisesti harmaita, mutta väliin myös punertavia. Ne ovat enimmäkseen vahvasti puristuneita ja rinnakkaisliuskeisia graniittigneissejä, mutta niitten joukossa tavataan myös massamaisia muotoja. Ne ovat tavallisesti tasarakeisia, sangen harvoin porfyyrimäisiä. Biotiitti on tummien mineraalien joukossa vallitsevana, mutta paikotellen löytyy sen sijalla sarvivälkettä, joten kivilaji joskus laajoillakin aloilla on sarvivälkegraniittia. Kysymyksessä olevia graniitteja tavataan laajemmalti lähellä Mikkelin karttalehden rajoja, karttalehtemme luoteisosassa, Joroisten ja Juvan pitäjissä, sekä sen lounaisosassa, Puumalan pitäjässä. Pohjoisessa niitä tavataan pienellä alalla Joensuun lehden rajalla Heinävedellä ja Kangaslammella, ja keskellä" karttalehteä monissa paikoin Säämingin pitäjässä. Mahdotonta ei liene, että vanhoja graniitteja tavataan muillakin alueilla kuin mainituissa paikoissa, koska ne voivat olla läheisesti sekoittuneita nuorempien graniittien kanssa, jolloin usein on vaikeata eroittaa niitä toisistaan. Joroisten ja Juvan vanhempi graniitti. Näissä pitäjissä, lähellä Rantasalmen rajaa, karttalehtemme läntisessä reunassa tavattava graniitti on tavallisesti harmaa, biotiitista rikas oligoklaasigraniitti, jonka liuskeisuus on enimmäkseen selvä. Se muodostaa suoranaisen jatkon Mikkelin karttalehdellä tavattavalle kivilajille, jolla siellä on laajempi levinneisyys, ja josta B. Frosterus' mainitsee sen ijän olevan vaikeasti määrättävissä, mutta että se mahdollisesti voisi olla kaikkia karttalehden alueella olevia liuskeita vanhempi. Puumalan vanhemmat graniitit. Näitä kivilajeja tavataan vähänlaisesti Muuramäen ja Hukkalan, mutta laajemmalti Maunolan ja Luukolan kylissä. Ne ovat pieni- tai keskirakeisia, tummanharmaita, kokoomukseltaan granodioriittisia ja usein jokseenkin vahvasti rapautuneita kivilajeja. Maasälpä on yleisesti yksinomaan oligoklaasia, jonka anortiittipitoisuus voi nousta 32 % :iin. Paikotellen tavataan myös vähän mikrokliinia. Kvartsia on runsaasti, samoin biotiittia, minkä ohella tavataan sarvivälkettä. Melkein kaikkialla on tämä vanha graniitti nuoren punaisen graniitin lävistämää. 1 B. Frosterus, Selitys vuorilajikarttaan Lehti C 2, Mikkeli, Suomen Geologista Yleiskarttaa

20 Kangaslammen vanha sarvivälkegraniitti. Karttalehden pohjoisreunassa, vähän enemmän kuin penikulman päässä itään Kangaslammen kirkolta Vääräjärven ja Huhtilammen pohjoispuolella, tavataan vanhaa sarvivälkegraniittia, jonka alue jatkuu läheiselle Joensuun lehdelle. Graniitti on jokseenkin massamainen, harmaan värinen ja plagioklaasirikas. Sitä lävistävät nuoremman graniitin suonet ja juonet, mikä myöskin kontakteissa sisältää sen murtokappaleita. Säämingin vanhat graniitit. Pitäjän kaakkoisimmassa osassa, Hirvolahdenselän ja Särkilahdenselän rantamilla tavataan kohtia,vanhaa graniittia. Tämä graniitti on harmaata, enimmäkseen keskirakeista, mutta paikotellen myös hienompirakeista, usein biotiittirikasta gneissigraniittia. Tyrkkylän kartanon lähellä olevalla niemellä on graniitti porfyyrimäisesti muodostunut, sisältäen n. 2 cm pituisia ja 1 cm levyisiä maasälpähajarakeita. Tämä kivilaji on useissa paikoin nuoren karkearakeisen graniitin juonten lävistämä. Savonlinnan kaupungin ja ympäristön kordieriittigneissi. Savonlinnan lähimmässä ympäristössä j a myös osassa kaupunkia on vuoriperä suurelta osaltaan kordieriittigneissiä, jota nuoren graniitin suonet ja juonet enemmän tai vähemmän lävistävät, mistä se useasti on saanut suonigneissin luonteen. Niinkuin erikoiskartasta, kuva 3, näkyy, tavataan tätä kivilajia kaupungin eteläisimmissä ja lounai-

21 simmissa osissa. Se täyttää lännessä suurimman osan kaupungin ja Säämingin kirkonkylän välistä nientä, muodostaen myös mainitun kylän j a Poukkusalmen etelänpuoleisen mantereen kallioperän. Idässä se leviää Kyrönniemen ja Lypsyniemen yli ja näistä lounaaseen oleville seuduille aina Pääskylahden kylään asti. Etelässä käyvät kordieriittigneissin rajat (erikoiskartan ulkopuolella olevat) epäselviksi. Suurempia graniittikomplekseja tulee näkyviin ja suonigneissimäisen

22 1 7 kiilleliuskeen alue alkaa. Pohjoisessa sitävastoin reunustaa kordieriittigneissiä, kuten kartasta näkyy, kiemurteleva vyöhyke sarvivälkeliusketta, jota voidaan seurata Säämingiltä lännessä Hevonpäänniemen yli Savonlinnan kaupunkiin asti, missä se täyttää suurimman osan kaupungin pinta-alasta. Idässä tämä sarvivälkeliuskevyöhyke jatkuu pääasiallisesti suunnassa NW-SE kulkevana jaksona, joka Haapaveden selältä jatkuu aina Suuren Mertaj ärven tienoille asti. Koska särvivälkeliuske kaikkialla, missä se on kosketuksessa kordieriittigneissin kanssa, kaatuu tästä poispäin (muodostaen kulmia) ja myös usein vaihtelee ohuiden karsikerrosten kanssa, muistuttavat olosuhteet täällä suuressa määrin Laatokan seudun gneissigraniittialueilla vallitsevia, koska myöskin nämä alueet ovat sarvivälkeliuskeen ja karren reunustamat. On senvuoksi otaksuttavissa, että täälläkin Savonlinnan lähellä löytyisi vanhaa alustaa, jolle viimeksimainitut kivilajit, jotka ovat kerrosten alustaa lähinnä, välittömästi ovat kerrostuneet. Kysymyksessä oleva kordieriittigneissi on pieni- tai keskirakeista, biotiittirikasta kivilajia, joka on enimmäkseen pilsteistä, mutta paikotellen hiukan massamaisempaakin. Hijeissä näkyy kordieriittia olevan hyvin runsaasti verrattain suurina ja pitkulaisina, allotriomorfisina, melkein rinnakkain järjestyneinä porfyroblasteina, jotka ovat kooltaan muita aineksia suurempia ja joihin on sulkeutunut j oukottain pieniä sillimaniittineulasia. Paikotellen on myös kordieriitti suurelta osaltaan muuttunut pienten serisiittisuomujen muodostamaksi tiiviiksi rykelmäksi. Biotiittia ja kvartsia on kivilajissa runsaasti. Biotiitti muodostaa tavallisesti pitkulaisia, melkein rinnakkaisia järjestäytyneitä suomuj a, joissa näkyy pleokroiittisia kehiä. Maasälpä esiintyy säännöttömästi j akautuneena j a on suurimmalta osaltaan oligoklaasia ; pienempi osa siitä on mikrokliiniä. Rakenne on selvästi kataklastinen, ja on vaikeata varmuudella päätellä, onko kysymyksessä orto- vaiko paragneissi, mutta silmiinpistävän suuri kordieriittipitoisuus sekä rakenteessa paikoitellen epäselvästi vilahtelevat blastopsammiittiset piirteet osoittavat paragneissiä. Parikkalan graniittigneissi. Parikkalan pitäjän itäosassa leviää suurehko graniittigneissialue Tyrjän kylästä melkein suoraan pohjoista kohti aina Uukuniemen pitäjän rajalle asti (vrt. erikoiskarttaa, kuva 4). Tämän graniittigneissialueen lijärven eteläpuolella koilliseen suuntautuvaan haaraan liittyy vanha sarvivälkegraniittialue, joka ulottuu aina Uukuniemen ja Jaakkiman pitäjiin. Parikkalan graniittigneissi on harmaa, vahvasti liuskeinen, biotiitista ja oligoklaasista rikas kivilaji. Hijeissä huomaa myös hiukan mikrokliinia, vaihtelevin määrin epidoottia, paikotellen zoisiittia, ja

23 lisäaineksena vähän apatiittia. Biotiitti on osaksi sarvivälkkeen korvaama. Koillisessa tavattava sarvivälkegraniitti on lähinnä keskirakeista, hiukan enemmän massamaista, väriltään tavallisesti tummemman harmaata ja laadultaan granodioriittista. Graniittigneissiä lävistävät monessa paikoin runsaammin tai niukemmin graniitti-intrusiot ja on se tämän johdosta osaksi muuttunut suonigneissiksi. Erikoista huomiota tarjoaa tällä graniittigneissialueella Parikkalan Honkakylän kallioperä, ja geologiset 'olosuhteet siellä tukevat otaksumista, että Parikkalan graniittigneissi on osa karjalaisten liuskeiden vanhaa alustaa. Tässä suhteessa on kallioperä lähellä Pientä Rautjärveä ja Yli Tyrjäjärveä yhdistävän kanavan yli vievää maantiensiltaa erikoisen valaiseva. Aivan sillan luona kanavan jyrkän läntisen rannan kohdalla on kallio paljaana ja osoittautuu juovaiseksi migmatiitiksi, joka suuressa määrin muistuttaa Sortavalan ja Rytyn gneissigraniittialueiden vastaavia muodostuksia. Tämä migmatiitti on tummemman harmaata graniittiutunutta liusketta, jota vaaleamman harmaat graniittisuonet runsaasti lävistävät sen kulkusuunnassa. Kulkusuunta on N 20'E ja kaade n. 70'W. Sitä lävistävät sekä harmaat että punaiset, poikittaisesti kulkusuuntaa vastaan kulkevat pegmatiittisuonet. Muutamia satoja metrejä Iän-

24 1 9 teen täältä on Myllytilan talon lähellä oleva kukkula suurimmalta osaltaan samaa migmatiittia. Migmatiitti kukkulan itäisessä rinteessä on kuitenkin välittömästi liuskeen päällystämä. Liuskekerrat alkavat alinna ohuena, hienorakeisena tumman harmaana, gneissimäisenä liuskekerroksena, tätä seuraa vähäinen kerros sarvivälkeliusketta, jota taasen valtavammat kiilleliuskekerrokset peittävät. Liuskeiden kaade on n W, siis suuntansa puolesta gneissigraniittimigmatiitista ulospäin. Alin kerros gneissimäistä liusketta, joka on muodostunut kvartsista, kiilteestä ja plagioklaasista, osoittaa hijeissä klastillisuutta muistuttavaa rakennetta, niin että tätä kivilajia mahdollisesti, voitaisiin pitää jonakin n. s. p o h j a 1 i u s- k e e n a. Myöskin kahdessa muussa paikassa, nimittäin Yli Tyrjäjärven pohjoisosan itäpuolella Honkakylässä ja Suuren Rautjärven lounaisimman kolkan luona kulkevan maantien länsipuolella Rasvaniemen kylässä, on niissä suonigneissikerroissa, jotka sijaitsevat aivan lähellä graniittigneissiä, voitu todeta samanlainen pseudoklastillinen rakenne. Kuva 5 esittää mikrovalokuvan tämän gneissin rakenteesta. Koska kuitenkin näitä gneissimuodostuksia myös voitaisiin tulkita m y 1 o n i i t t i s i k s i, eivät ne ole riidattomia todisteita sille olettamukselle, että liuskemuodostuman alusta olisi täällä tavattavissa, j a että kysymyksessä olevat liuskeet olisivat gneissigraniittia nuoremmat. Liuskeiden ja gneissigraniitin väliset kontaktisuhteet tulevat monin paikoin epäselviksi senkautta, että nuorempi graniitti pitkin kosketuskohtia on suuremmassa tai vähemmässä määrin lävistänyt niinhyvin liusketta kuin gneissigraniittia, muodostaen kummankin kanssa migmatiittia. Gneissigraniittialueissa tulee liuskekontaktien läheisyydessä monessa kohdin esille pahkuja punaista nuorempaa graniittia, joka paikotellen todennäköisesti on aikaansaanut palingeneettisen muutoksen gneissigraniitissa. Honkakylän ja Mikkolanniemen kylän rajalla olevassa vuoressa, Kurkelanjärvestä hiukan lounaaseen, näkyy pieniä kiilleliuskesulkeutumia nuoressa graniitissa, ja kauempana etelässä, Honkakylässä, tavataan Sonteen talon luona, kanavasillan itäpuolella, migmatiittinen kivilajisekoitus, jonka muodostavat kiilleliuskemurtokappaleet palingeneettisessa gneissigraniitissa, jota taas punaisen pegmatiittigraniitin suonet ja apofyysit lävistävät. Kiteen ja Uukuniemen vanha graniittigneissipohja. Vanhoja graniitteja, jotka Kiteen pitäjän lounaisosassa muodostavat yhtenäisen alueen, esiintyy Pyhäjärven rantamilla sekä myös Suitsonsaarella ja Jänissaarella sekä useissa pikkusaarissa. Nämäkin ovat todennäköisesti osia suuren karjalaisen gneissigraniitin pohjakompleksista. Niitä eroittaa Parikkalan pohjakompleksista leveähkö vyöhyke nuo-

25 20 rempaa graniittia, mutta niitä voidaan pitää ensinmainitun kompleksin erillisenä jatkona. Pyhäjärven itäpuolella Närsäkkälän ja Misolan kylissä on harmaa, tasa- tai keskirakeinen, paineliuskeinen sarvivälkegraniitti vallitsevana. Närsäkkälän pohjoispuolella esiintyy tämän kivilajin rinnalla tavallisesti myöskin vahvasti paineliuskeinen, punertava biotiittigraniitti, joka kuitenkin monin paikoin Misolan kylässä on sangen massamainen. Biotiittigraniitti on sarvivälkegraniittia vähän happamampi. Kummassakin on maasälpä suurimmalta osaltaan oligoklaasia, viimeksimainitussa melkeinpä kokonaan, ensinmainitussa on mikrokliinia vähän runsaammin. Biotiittigraniitissa on kvartsinpitoisuus suuremps. Sarvivälkegraniitissa on runsaammin titaniittia,'toisessa on sensijaan enemmän apatiittia. Juurikkajärven seutuvilla on biotiittigneissigraniitti kontaktissa kiilleliuskeen kanssa. Tämä kontakti on silti melkein kaikkialla irtainten maalajien peitossa. Vain yhdessä paikassa tavattiin paljas kontakti, joka on hyvinkin valaiseva. Paikka on Juurikkajärven pohjoispuolella, maantien länsipuolella, pienen torpan (Väänteentorpan) välittömässä läheisyydessä, n. kilometrin päässä pohjoiseen Hurskaisen talosta. Punainen, täällä muutoin sangen massamainen, gneissigraniitti muuttuu, kuta lähemmäksi kontaktia tullaan, yhä enemmän gneissimäiseksi j a vaihtuu ilman selvää rajaa kiilleliuskeentapaiseksi gneissiksi, mikä puolestaan vähitellen muuttuu puhtaaksi kiilleliuskeeksi. Täällä kontakti ei siis ole intrusiivinen eikä myöskään tektoninen, vaan in situ-kontakti alla olevan graniitin ja sitä primäärisesti (autoktonisesti) päällystävän liuskeen välillä. Kerrokset ovat jyrkästi kohonneita, melkeinpä pystysuoria, j a sekä gneissigraniitti että kiilleliuske ovat harmaan j a punertavan pegmatiittigraniitin suonien ja juomujen lävistämät. Tästä kontaktista selviää siis, että gneissigraniitti täällä on lähinnä olevia liuskeita vanhempi. Juurikkajärven pohjois- ja koillispuoleisissa seuduissa sotkeutuu gneissigraniitin ja liuskeen välinen kontakti valkoisenharmaan nuoren graniitin lävistyksestä, mikä graniitti täällä, työntyen kaakkoon ja etelään, joutuu kosketukseen gneissigraniitin kanssa, osaksi muodostaen sen kanssa migmatiittia. Idempänä erottavat valtavat nuoren pegmatiittigraniitin massat gneissigraniitin liuskemuodostumasta, ja Närsäkkälän kylän itäosassa se joutuu kosketukseen dioriitti- ja gabbrokivilajien kanssa. GRANIITTIUTUMISALUEEN LIUSKEET. Suuren graniittiutumisalueen sisällä tavataan melkein kaikkialla liuskeita. Näistä kiilleliuskeet ja kiilleliuskeentapaiset gneissit ovat yleisimmät ja täyttävät laajoja aloja. Muita liuskeita tavataan vain

26 2 1 hajanaisesti, näitten joukossa eniten sarvivälkeliuskeita ja -gneissejä. Sitävastoin löytyy vain harvoja ja vähäisiä kalkkikiven, kvartsiitin ja gneissimäisen»pohjaliuskeen» esiintymiä. Liuskeista useimmat ovat ijältään määräämättömiä ja muodostavat eristettyjä, graniitin ympäröimiä ja useasti myös tämän muuntamia komplekseja. Vain siellä, missä ne joutuvat lähempään kosketukseen laatokkalaiskalevalaisten liuskeiden kanssa idässä, tai osoittavat suurempaa petrografista yhtäläisyyttä näiden kanssa, on syytä päätellä niitten yhteenkuuluvaisuudesta viimeksimainittujen liuskeiden kanssa. Ei ole muutoin epätodennäköistä, että eräät graniittiutumisalueen gneissimäisistä liuskeista ovat osia vanhemmista, prelaatokkalaisista muodostumista, mahdollisesti»svionisen» ikäisistä. Varsinkin alueen eteläosan liuskeet antavat aihetta tällaiselle otaksumalle. Varmoja todisteita kysymyksen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole. KIILLELIUSKEITA JA KIILLELIUSKEENTAPAISIA GNEISSEJÄ. Graniittiutumisalueen kiilleliuskeet ovat tavallisesti tummemman harmaita, hienorakeisia, usein jonkun verran maasälvänpitoisia biotiittiliuskeita. Missä maasälvänpitoisuus suurenee, muuttuvat ne kiilleliuskeentapaisiksi gneisseiksi, jotka usein ovat varsinaisia kiilleliuskeita hiukan karkeampirakeisia. Tarkempaa eroitusta niitten välillä ei silti, yhtä vähän petrografisesti kuin geologisestikaan, voida tehdä, vaan ovat ne välimuotojen kautta yhtyneet ja läheisesti sekoittuneet toisiinsa. Melkein kaikkialla nämä kivilajit ovat graniittipahkujen ja -juonen lävistämiä ; viimeksimainitut ovat suurimmalta osaltaan pegmatiittisia. Missä graniitti-intrusio on ollut intensiivinen, on syntynyt suonigneissiä, mikä tavallisesti ei ole jyrkästi rajoittunut vähemmän voimakkaasti injisoiduista liuske- j a gneissiosista. Kartalla esiintyvät eri merkinnät»kiillegneissejä» ja»suonigneissejä» ovat vain tehdyt niitten alueitten eroittamiseksi toisistaan, missä toiselta puolen puhtaammat kiilleliuskeet j a -gneissit, joissa graniitti-injektio on ollut vähäisempi, ja toiselta puolen intensivisesti graniitin injisoimat gneissit ovat vallitsevina. Alueen kiilleliuskeille ja -gneisseille yleistä on punaisen g r a- n a a t i n (almandiinin) vaihteleva pitoisuus. Liuskeessa tavattavat tämän mineraalin rakeet voivat, kuten esim. monessa paikoin Säämingin pitäjässä, olla aina 3 sm läpimitaten. Myöskin k o r d i e r i i t t i on paikotellen ainesosana näissä kivilajeissa. Niin hyvin Säämingin kuin Puumalan pitäjissä on tavattu kordieriitinpitoisia liuskeita j a gneissejä. Paikotellen tavataan g r a f i i t t i a gneissimäisessä kiilleliuskeessa, tavallisesti kuitenkin hyvin vähissä

27 2 2 määrin. Varsinkin Säämingissä eivät grafiittilöydökset ole harvinaisia. Niitä on tavattu esim. Nykälän (Syysälän) talon läheisyydessä, Pihlajalahdella, missä myös n. 75 vuotta sitten louhintaa grafiitin saantia varten on suoritettu ; tämän lisäksi vielä Reinikanharjulla ja Varparannassa sekä Talvisalossa lähellä Savonlinnaa. Grafiitti esiintyy tällöin tavallisesti pieninä mykiömäisinä kokoumina, jotka esim. Talvisalon esiintymässä saavuttavat jopa yhden metrin vahvuuden. Varparannassa, n. 24 km Savonlinnan NNW puolella, sisältää liuske vain vähän kiillettä (vaaleanruskeata flogopiittia), mutta sen sijaan hyvin runsaasti grafiittia ja myöskin pyriittiä, joten kivilaji rapautuu ruosteen väriseksi. Vähäinen louhos tavataan siellä maantien vieressä. Kaikki nämä esiintymät ovat mainitut A. Laitakarin teoksessa»die Graphitvorkommen in Finnland und ihre Entstehung». 1 P y r i i t t i ä tavataan sangen yleisesti näissä liuskeissa, mutta tavallisesti vain vähissä määrin. Siellä, missä sitä on hieman runsaammin, kuten monissa paikoin Puumalassa, Jaakkimassa ja Kurkijoella, on liuske tavallisesti vahvasti ruosterapautuvaa. Väliin kiilleliuske on jonkun verran sarvivälkkeenpitoista, kuten esim. Parikkalan Kirjavalan kylässä ja Alhon läheisyydessä Hiitolassa. Amfiboliittiliuskeen mykiömäisiä välikerrostumia on huomattu paikotellen Kerimäellä. Muutamissa paikoin muuttuu kiilleliuske kvartsiittiliuskeeksi, kuten esim. Heinirikkälän kylässä Ruokolahdella ja useassa muussa paikassa. Kvartsisuonet ovat näissä kiilleliuskeissa ja gneisseissä hyvin tavallisia, ja myös kvartsinystyjä tavataan niissä paikotellen. Viimeksimainitut ovat esim. Sampaanselän Säimensaarella Savonrannan pitäjässä niinkin suuria, että ovat aiheuttaneet kvartsin louhintaa. Edellisessä mainittiin jo yleensä olevan hyvin vaikeata jonkinlaisellakaan varmuudella sanoa mitään yllä kuvattujen gneissimäisten peliittien ijästä, mitkä suurimmalta osaltaan graniittipurkausten kautta ovat tulleet eristetyiksi toisistaan ja kaikkialla ovat vahvasti muuttuneita j a j ärkkyneitä. Kuitenkin voitaneen varmemmin olettaa, että esim. Oriveden seuduilla, Savonrannassa, Kesälahdella, Kerimäellä ja Enonkoskella, tavattavat gneissimäiset kiilleliuskeet muodostavat suoranaisen jatkon idempänä oleville kalevalais-laatokkalaisille kiilleliuskeille, joiden kanssa ne vähitellen tapahtuvien muutosten kautta ovat toisiinsa liittyneet. On kuitenkin vaikeata päätellä, pitkällekö graniittiutumisalueen sisään tämän muodostuman liuskeet ulottuvat ja missä toinen (vanhempi?) muodostuma 1 Geol. Toim. Geotekn. julk. N :o

28 kohtaa ne. Mitä lähinnä Laatokan luoteispuolella olevaan seutuun tulee, voitaneen otaksua, että siellä vahvasti migmatiittiutuneet laatokkalaiset liuskeet jatkuvat lounaista kohti Jaakkiman pitäjän alueelle, mutta kauasko ne ulottuvat j a missä vanhemman muodostuman (mahdollisesti svionilaisen) liuskeet alkavat, sitä ei myöskään voida päätellä. Runsaan graniittiutumisen kautta on liuskeiden tektoniikka sekaantunut ja niiden stratigrafia hämmentynyt. Eri muodostumien erikoispiirteet ovat suurimmalta osaltaan hävinneet ja liuskeet muuttuneet yksitoikkoisiksi, gneissimäisiksi tai arteriittisiksi massoiksi. SUONIGNEISSEJÄ. Edellisessä luvussa mainittiin jo, että kiilleliuskeet ja kiilleliuskeentapaiset gneissit muuttuvat suonigneisseiksi graniitti-intrusion vähitellen tapahtuvasta lisääntymisestä, ja ettei jyrkkiä rajoja ole olemassa ensinmainittujen kivilajien j a suonigneissien välillä. Senvuoksi onkin luonnollisinta, että selostuksessa suonigneissit seuraavat lähinnä kiilleliuskeita ja kiillegneissejä, koskapa nämä kivilajit muodostavat suurimman osan graniitti-intrusion kautta muuttuneesta kivilajiaineksesta. Suonigneisseillä on graniittiutumisalueella hyvin laaja ja kaikenpuolinen levinneisyys. Ne täyttävät suunnilleen yhtä suuria aloja kuin vähemmän voimakkaasti graniitin injisoimat kiilleliuskeet ja kiillegneissit. Suurin ja yhtenäisin suonigneissikompleksi sijaitsee karttalehden länsiosassa, Juvan, Sulkavan ja Puumalan pitäjissä. Suonigneissialueiden injisoivana graniittina on ensi sijassa nuori, postbotnialainen (n. s. keskusgraniitti), joka eri suurina massiiveina lävistää liuskeita. Syystä että tämä graniitti väriinsä, rakeisuuteensa

29 ja rakenteeseensa nähden osoittaa eroavaisuuksia ja myös esiintyy pegmatiittijuonina, syntyy sangen suuria vaihteluja suonigneissin ulkonäössä j a laadussa. Tämä moninaisuus tulee vieläkin suuremmaksi intrusoidun aineksen vaihtelevan laadun vuoksi. Sillä tämä on osaksi karkeampirakeisia, maasälvästä rikkaampia gneissimäisiä kivilajeja, osaksi puhtaampia, hionompirakeisia kiilleliuskeita, ja niitten väri vaihtelee tummemmastä vaaleampaan harmaaseen. Myöskin enemmän tai vähemmän runsas porfyroblastisten ainesten sekoittuminen, kuten etupäässä granaatin, voi saada aikaan vaihtelua. Sen lisäksi voi intrusoiva aines olla vanhempaa gneissigraniittia ja liuske voi olla aikaisemmin tämän kivilajin intrusoimaa. Suonigneississä tavattavat intrusiiviset graniittisuonet ja -juonet vaihtelevat leveytensä puolesta muutamasta millimetristä useampiin metreihin. Ne muodostavat usein apofyysejä, ovat monella tavoin haaraantuneita, ja ympäröivät siten injisoituja gneissikohtia. Esimerkkejä näistä ilmiöistä antavat kuviot 6, 7 j a 8. Viimeksimainittu kuvaa graniittijuonea gneississä, johon viimeksimainitun irrallisia murtokappaleita on sulkeutunut.

30 Sen kautta, että injisoitu aines usein on ollut plastillista siihen aikaan, kun intrusio on tapahtunut vuorijonopaineen vallitessa, on ptygmaattisesti poimuttuneita juonia syntynyt, vrt. kuv Suonigneisseissä tavataan samoja lisämineraaleja kuin gneissimäisissä kiilleliuskeissakin, nim. g r a n a a t t i a, ~_y r a f i i t t i a, k o r d i e r i i t t i a j a apatiittia. Tavallisimmin esiintyvä näistä mineraaleista on granaatti, jonka suuruus voi vaihdella nuppineulanpään kokoisesta useaan senttimetriin läpimitaten. Usein sitä on hyvin runsaasti, Puumalan, Sulkavan sekä Rantasalmen pitäjissä tavataan granaatinpitoista suonigneissiä laajoille aloille levinneenä. Grafiittia on tavattu suonigneississä vain vähäisinä mykiöinä. Tätä mineraalia on tavattu Puumalassa, Sulkavalla, Kangaslammilla ja Rantasalmella (vrt. myös Laitakarin ennen main. teosta). Suhteellisesti suurin esiintymä sijaitsee Haukiveden selän Ahvensalon saaren»kuivarannaksi» sanotulla pohj oisrannalla. Grafiitti esiintyy siellä suonigneississä Päivälahden kohdalla vastapäätä Niiraniemen (tai Niiralan) taloa ja muodostaa korkeintaan 3 m leveän grafiitinpitoisuudeltaan vaihtelevan grafiittiliuskemykiön. V. W. Westerlundin mukaan tavataan Puumalan pitäjän Kitulan, Muuramäen, Sepänkylän, Kietävälän ja Maunolan kylissä paitsi granaattia ja grafiittia paikotellen myös vähissä määrin kordieriittia, joskus sillimaniitin, titaaniraudan j a apatiitin seuraamana. Maunolassa Westerlund löysi aina 11 sm pituisia vihreänharmaita apatiittirisoj a

31 Kaikkein useimmissa tapauksissa ovat graniittiutumisalueen suonigneissit kovin poimuttuneita, ja niitten sekä suunta että kaade ovat hyvin vaihtelevia. Yleensä on jyrkkä kaade vallitsevana, mutta paikotellen voi kaade olla hyvin loiva. Niinpä huomattiin esim. Sulkavalla, pitäjän länsiosassa, muutamia km Kyrsyjärven eteläpuolella suonigneissiä, joka kallistui vain 25 vaakasuorasta tasosta, ja Juvalla Kasken majatalon läheisyydessä melkein vaakasuoraa suonigneissiä.

32 SARVIVÄLKEGNEISSEJÄ JA -LIUSKEITA. Sarvivälkegneissejä ja -liuskeita tavataan paikotellen suurempina kiillegneissin tai suonigneissin välikerrostumina, tai myös graniittikompleksien sisässä. Useissa paikoin nämä kerrostumat ovat niin pieniä, ettei niitä ole voitu merkitä karttaan. Haukiveden saariston sarvivälkegneissi Rantasalmella. Kuten 0. Enwald on osoittanut, on tässä saaristossa, melkein keskellä Haukiveden selkää, sangen suuri saarien ja luotojen ryhmä, joitten kallioperä on gneissintapaista sarvivälkeliusketta (vrt. erikoiskarttaa kuva 13). Näistä saarista mainittakoon Suuri Virkasaari, Vuorisaari, Laattaansaari, Mustikkasaari, Mäntysaaret ja Evansaaret, sekä Suurta Virkasaarta vastapäätä sijaitseva Aittoniemi mantereella. Kivilaji tulee näkyviin myös muutamissa paikoin luoteessa raj oittuvalla migmatiittialueella pieninä erisalueina, kuten Kapustansaarella ja Sikosaarella. Tämä sarvivälkeliuske on tavallisesti hienorakeinen, suoraliuskeinen, tummanvihreä kivilaji, jonka suunta suurin piirtein on sama, luoteinen, vaihdellen N W, kaateen

33 vaihdellessa NE. Vain Vuorisaaren pohjoisosassa, sen korkeimmalla kohdalla, havaittiin tästä poikkeava N 20 E käypä suunta ; kaateen ollessa 65 SW. Väliin on sarvivälkeliuskeella hieman massa-

34 29 mainen ulkonäkö, jolloin tavallisesti samalla on havaittavissa runsaampi sarvivälkepitoisuus. Näin on asianlaita pienellä Nimismiessaarella, joka sijaitsee n. 5 km Mäntysaaresta luoteeseen. Täällä tavattavaa kivilajia voitaneen lähinnä pitää h o r n b 1 e n d i i t- t i n ä j a lienee se eruptiivistä. Sen muodostavat pääasiallisesti sangen suuret sarvivälkekiteet, joitten väri hijeissä on vihertävän ruskea. Senlisäksi on kivilajissa biotiittia, ilmeniittiä, hyvin runsaasti apatiittia sekä kvartsia ja emäksistä plagioklaasia pienissä määrin. Haukiveden saariston sarvivälkeliusketta lävistävät sangen yleisesti harmaan, liuskeisen oligoklaasigraniitin juonet ja suonet. Monissa paikoin tämä lävistäminen on tapahtunut hyvin suuressa määrin, niin että sarvivälkeliuske osaksi on rakkuloitunut j a on syntynyt arteriitintapaisia muodostuksia, jolloin graniitin suonet muodostavat rinnakkaisia, suoraviivaisia, kerrosmaisia vaaleita juovia tummaan liuskeeseen. Nämä suonet ovat usein vain muutaman millimetrin paksuiset, mutta voivat olla myös paksumpia, varsinkin lähellä leveämpien graniittijuonien kontakteja. Myöskin pegmatiitti- j a apliittisuonet j a -juonet, mitkä mahdollisesti saattavat olla yllämainittua liuskeista graniittia paljon nuorempia, lävistävät sarvivälkeliusketta. Näiden juonien kanssa on monessa paikoin, kuten Laattaansaarella, Vuorisaarella j a Mäntysaarella, voitu havaita vähäisiä määriä s k a p o 1 i i t t i f e 1 s i ä j a e p i d o o t t i f e 1 s i ä. Viimeksimainitut kivilajit muodostavat pieniä mykiömäisiä kohtia ihan juonien vieressä ja ovat sekä pegmatiitin että apliitin ympäröimiä ja pegmatiittijuonien lävistämiä. Epäilemättä ne ovat pneumatolyyttisen metasomatoosin kautta muuttuneita, todennäköisesti suuremmilta syvyyksiltä kulkeutuneita ja kalkkikiveen sekoittuneita osia sarvivälkeliuskeesta. Niitten mineraalikokoomus ja granoblastinen, hornfelsintapainen rakenne viittaavat siihen. Aivan lähellä Laattaansaarta, tämän länsipuolella sijaitsevalla pikkusaarella on selvästi kerroksellinen skapoliittifelsi, jossa hienorakeiset vihreänharmaat kerrat j a hieman karkeammat, suurista punasista granaattirakeista rikkaat kerrat vaihtelevat. Pääasiallisimmat ainekset ovat skapoliitti (mejoniitti), hedenbergiitti j a epidootti. Tämän ohella on hieman vihreätä sarvivälkettä, kvartsia, labradooria (An 52 ) ja runsaasti titaniittia ynnä hieman magnetiittia ja apatiittia. Granaatilla on preparaateissa vaaleanpunanen väri. Vuorisaaren eteläisimmällä niemellä tavataan samanlaista hienorakeista, vaikkakaan ei kerroksellista, väriltään vaalean vihreänharmaata, mutta paikotellen hieman vaaleanpunaista skapoliittifelsiä. Tämän kivilajin muodostavat pääasiallisesti epidootti,

35 almandiini ja skapoliitti (mejoniitti) ; se sisältää sen lisäksi jokseenkin paljon kvartsia (tasaisesti sammuttavaa), vähässä määrin hedenbergiittiä ja paikotellen vähän kalsiittia. Mainitun saaren pohjoisosassa on vastaavanlaatuinen muodostuma, joka kuitenkin on väriltään tummanvihreä ja täynnä usein yli 1/, sm suuruisia, vaaleanharmaita kvartsirakeita. Sen muodostavat hedenbergiitti, epidootti, almandiini, labradoori ja kvartsi, jota vastoin skapoliitti puuttuu siitä. Tätä kivilajia voitaneen lähinnä pitää epidoottifelsinä. Myös Pienen Mäntysaaren lounaisosassa on epidoottifelsiä, joka sisältää tummanpunasia granaattirykelmiä vaalean- ja tummanvihreänkirjavassa kivilajimassassa. Mikroskooppisesti havaittiin kivilajin muodostuneen epidootista ja ruskeanpunaisesta granaatista ynnä kvartsista. Savonlinnan kaupungin ja ympäristön sarvivälkeliuske. Kallioperä Savonlinnan kaupungin keskustassa, Koululahden eteläpuolella ynnä koillisessa etukaupungissa sekä tähän lännessä rajoittuvassa kylpylaitoksen puistossa on sarvivälkeliusketta, joka lännessä, etelässä j a idässä on alustanaan olleen kordieriittigneissin raj oittama, j a joka pohjoisessa muuttuu migmatiitiksi. Kaupungin länsipuolella sarvivälkeliuske jatkuu kuperana kaarena kulkien Hevonpäänniemen yli aina Säämingin kirkonkylän idänpuoleisille seuduille asti, ja idässä kivilaji muodostaa Haapavedenselän rannalta kaakkoiseen suuntaan Pääskylahden kylän itäosaa kohti kulkevan jakson (vrt. erikoiskarttaa, kuva 3). Kaikkialla, missä sarvivälkeliuske joutuu kosketukseen kordieriittigneissin kanssa, kaatuu se ulospäin tästä vaihtelevin kaatein, 45 :stä aina n. 70 asti. Suunta on vaihteleva, kuten kar-

36 2 9 mainen ulkonäkö, jolloin tavallisesti samalla on havaittavissa runsaampi sarvivälkepitoisuus. Näin on asianlaita pienellä Nimismiessaarella, joka sijaitsee n. 5 km Mäntysaaresta luoteeseen. Täällä tavattavaa kivilajia voitaneen lähinnä pitää h o r n b 1 e n d i i t- t i n ä j a lienee se eruptiivistä. Sen muodostavat pääasiallisesti sangen suuret sarvivälkekiteet, joitten väri hijeissä on vihertävän ruskea. Senlisäksi on kivilajissa biotiittia, ilmeniittiä, hyvin runsaasti apatiittia sekä kvartsia ja emäksistä plagioklaasia pienissä määrin. Haukiveden saariston sarvivälkeliusketta lävistävät sangen yleisesti harmaan, liuskeisen oligoklaasigraniitin juonet ja suonet. Monissa paikoin tämä lävistäminen on tapahtunut hyvin suuressa määrin, niin että sarvivälkeliuske osaksi on rakkuloitunut ja on syntynyt arteriitintapaisia muodostuksia, jolloin graniitin suonet muodostavat rinnakkaisia, suoraviivaisia, kerrosmaisia vaaleita juovia tummaan liuskeeseen. Nämä suonet ovat usein vain muutaman millimetrin paksuiset, mutta voivat olla myös paksumpia, varsinkin lähellä leveämpien graniittijuonien kontakteja. Myöskin pegmatiitti- ja apliittisuonet ja -juonet, mitkä mahdollisesti saattavat olla yllämainittua liuskeista graniittia paljon nuorempia, lävistävät sarvivälkeliusketta. Näiden juonien kanssa on monessa paikoin, kuten Laattaansaarella, Vuorisaarella ja Mäntysaarella, voitu havaita vähäisiä määriä s k a p o 1 i i t t i f e 1 s i ä j a e p i d o o t t i f e 1 s i ä. Viimeksimainitut kivilajit muodostavat pieniä mykiömäisiä kohtia ihan juonien vieressä ja ovat sekä pegmatiitin että apliitin ympäröimiä ja pegmatiittijuonien lävistämiä. Epäilemättä ne ovat pneumatolyyttisen metasomatoosin kautta muuttuneita, todennäköisesti suuremmilla syvyyksiltä kulkeutuneita ja kalkkikiveen sekoittuneita osia sarvivälkeliuskeesta. Niitten mineraalikokoomus j a granoblastinen, hornfelsintapainen rakenne viittaavat siihen. Aivan lähellä Laattaansaarta, tämän länsipuolella sijaitsevalla pikkusaarella on selvästi kerroksellinen skapoliittifelsi, jossa hienorakeiset vihreänharmaat kerrat ja hieman karkeammat, suurista punasista granaattirakeista rikkaat kerrat vaihtelevat. Pääasiallisimmat ainekset ovat skapoliitti (mejoniitti), hedenbergiitti ja epidootti. Tämän ohella on hieman vihreätä sarvivälkettä, kvartsia, labradooria (An 52 ) ja runsaasti titaniittia ynnä hieman magnetiittia ja apatiittia. Granaatilla on preparaateissa vaaleanpunanen väri. Vuorisaaren eteläisimmällä niemellä tavataan samanlaista hienorakeisea, vaikkakaan ei kerroksellista, väriltään vaalean vihreänharmaata, mutta paikotellen hieman vaaleanpunaista skapoliittifelsiä. Tämän kivilajin muodostavat pääasiallisesti epidootti,

37 almandiini ja skapoliitti (mejoniitti) ; se sisältää sen lisäksi jokseenkin paljon kvartsia (tasaisesti sammuttavaa), vähässä määrin hedenbergiittiä ja paikotellen vähän kalsiittia. Mainitun saaren pohjoisosassa on vastaavanlaatuinen muodostuma, joka kuitenkin on väriltään tummanvihreä ja täynnä usein yli ~, sm suuruisia, vaaleanharmaita kvartsirakeita. Sen muodostavat hedenbergiitti, epidootti, almandiini, labradoori ja kvartsi, jota vastoin skapoliitti puuttuu siitä. Tätä kivilajia voitaneen lähinnä pitää epidoottifelsinä. Myös Pienen Mäntysaaren lounaisosassa on epidoottifelsiä, joka sisältää tummanpunasia granaattirykelmiä vaalean- ja tummanvihreänkirjavassa kivilajimassassa. Mikroskooppisesti havaittiin kivilajin muodostuneen epidootista ja ruskeanpunaisesta granaatista ynnä kvartsista. Savonlinnan kaupungin ja ympäristön sarvivälkeliuske. Kallioperä Savonlinnan kaupungin keskustassa, Koululahden eteläpuolella ynnä koillisessa etukaupungissa sekä tähän lännessä rajoittuvassa kylpylaitoksen puistossa on sarvivälkeliusketta, joka lännessä, etelässä ja idässä on alustanaan olleen kordieriittigneissin rajoittama, j a joka pohjoisessa muuttuu migmatiitiksi. Kaupungin länsipuolella sarvivälkeliuske jatkuu kuperana kaarena kulkien Hevonpäänniemen yli aina Säämingin kirkonkylän idänpuoleisille seuduille asti, ja idässä kivilaji muodostaa Haapavedenselän rannalta kaakkoiseen suuntaan Pääskylahden kylän itäosaa kohti kulkevan jakson (vrt. erikoiskarttaa, kuva 3). Kaikkialla, missä sarvivälkeliuske joutuu kosketukseen kordieriittigneissin kanssa, kaatuu se ulospäin tästä vaihtelevin kaatein, 45 :stä aina n. 70 asti. Suunta on vaihteleva, kuten kar-

38 3 1 talta näkyy, ja seuraa liuskevyöhykkeen mutkia. Tulee siihen käsitykseen, että liuske sijaitsee kordieriittigneissialustallaan ja on miltei alkuperäisessä asennossaan sen suhteen. Tämä sarvivälkeliuske on tummanvihreä ja hienorakeinen, joskus maasälvästä rikas ja silloin gneissimäinen. Sarvivälkettä on hyvin runsaasti ja se esiintyy hijeissä vaalean vihreänruskeena. Sen mukana on vahvasti värillistä biotiittia, jota paikotellen voi olla hyvin runsaasti ja aiheuttaa kivilajin muuttumisen gneissimäiseksi kiilleliuskeeksi. Suhteellisen runsas titaniittipitoisuus on kivilajille ominainen, ja usein siinä on hiukan pyriittiä. Paikotellen on sarvivälkeliuskeella hieman tuffimainen asu, kuten kylpylaitoksen puiston eri paikoissa j a liuskevyöhykkeen itäosassa Tolvan kylässä. Erikoisen huomattavaa on, että sarvivälkeliuskeessa usein on ohuita, tavallisesti vain muutaman sm :n levyisiä vaalean vihreänharmaita pyrokseenikarsivälikerrostumia. Paikotellen lävistävät osaksi pegmatiittisuonet ja -juonet sarvivälkeliusketta. Väliin nämä graniittisuonet ovat ptygmaattisesti kiemurtelevia, kuten.esim. Savonlinnan Vuorikadulla. Monessa paikoin, kuten uudessa, läntisessä kaupunginosassa, Hevonpäänniemellä ja myös itäisellä alueella on graniitti-injektio niin runsas, että sarvivälkeliuske käy migmatiittiseksi, tullen väänteiseksi ja poimuttuneeksi. Nämä migmatiittiset alueet ovat erikoisesti merkityt erikoiskarttaan (kuva 3). Kuva 14 esittää graniitin vahvasti intrudoimaa sarvivälkeliusketta leikkauksessa Savonlinnan asematalon takana. Tämä ylläselosteltu sarvivälkeliuskeen geologinen esiintyminen Savonlinnan seutuvilla, varsinkin sen sekoittuminen karsikerroksiin ja sen sijaitseminen välittömästi vanhan gneissialustansa päällä, osoittaa suurta yhtäläisyyttä niiden myöhemmin esitettävien olosuhteiden kanssa, jotka vallitsevat Laatokan seudun gneissigraniittialueiden rajoilla, ja voi se antaa aihetta Savonlinnan liuskeiden rinnastamiseen viimeksimainitun seudun sarvivälkeliuskeisiin. Kerimäen sarvivälkegneissit. Ruokojärven kylässä, Keplakonj ärven pohjois- j a koillispuolella, esiintyy kalkkikiven kanssa j a tämän ympäröimänä tumman vihreänharmaa, hieman biotiittipitoinen sarvivälkegneissi, joka paikotellen on vaaleanpunertavan pegmatiittigraniitin lävistämä. Samanlaista biotiittipitoista sarvivälkegneissiä, jossa on myös suurempia sarvivälkeporfyroblasteja, on kiinteänä sekä n. penikulman päässä länteen ja luoteeseen kirkolta, että myös n. penikulman päässä siitä pohjoiseen, Yläkuonan kylässä olevan Kuonanjärven itäpuolella. Täälläkin sarvivälkegneissi on pegmatiitin lävistämä.

39 Puumalan sarvivälkeliu8ke. Täällä on suonigneississä vain vähäisiä mykiömäisiä risoja amfiboliittimaista sarvivälkeliusketta. Esiintymät ovat Ryhölän, Maunolan ja Kietävälän kylissä. Ne ovat laajuudeltaan niin vähäiset, ettei niitä voi esittää yleiskartalla. Taipalsaaren ja Ruokolahden sarvivälkegneissit. Sarvivälkegneissejä on monin paikoin Taipalsaaren pitäjässä, niinhyvin kauempana kirkonkylän luoteispuolella Kurhilan, Salkistenkylän ja Pönniälän kylissä, kuin myöskin pitäjän keskiosissa, ja Ruokolahden pitäjässä Aitsaarella ja Härskiänsaarella sekä Tuomolan ja Utulan talojen lähiseutuvilla, Aitsaaresta luoteeseen. Näissä sarvivälkegneisseissä on kuitenkin melkein aina myös biotiittia, joka paikotellen on vallannut sarvivälkkeen paikan, joten kivilaji muuttuu kiillegneissiksi. Taipalsaaren kirkonkylässä, aivan majatalon pohjoispuolella esiintyvässä hyvin bioitiittirikkaassa sarvivälkegneississä näkyy mikroskoopilla myös väritöntä diopsiidia, joka, kuten sarvivälkekin muodostaa poikiliittisia, korsimaisia yksilöitä. Näyttää siltä, kuin olisi tämä gneissi ollut suuressa määrin graniitin vaikutuksen alainen. Hyvin usein esiintyy näissä sarvivälkegneisseissä punasinertäviä granaattikiteitä ja useissa paikoin myös pyriittiä. Kuva 15 esittää erään pienellä Kovasinsaarella tavattavan sarvivälkegneissin kaunista vaakasuoraa rakoilemista heti eteläisemmästä Wihtasaarista kaakkoon.

40 3 3 Käkisalmen ympäristön sarvivälkegneissi. H. Berghellin mukaan on Käkisalmen kaupungin pohjoispuolella Laatokassa sijaitsevan Ruotsaaren ja mantereella olevan Norsniemen kallioperä suurimmalta osaltaan selvästi kerroksellista j a aaltomaisesti poimuttunutta, mutta osaksi myöskin massamaista sarvivälkegneissiä. Tämä kivilaji on paikotellen kapeitten graniittisuonten lävistämä, joten on syntynyt läheinen, melkeinpä suonigneissintapainen sekoitus. Suunta on suurin piirtein W E ja kaade 75 S tai melkein pysty. GRANIITTIUTUMISALUEEN KALKKIKIVIÄ. Monissa paikoin graniittiutumisalueella on kalkkikiveä pieninä välikerroksina liuskeissa. Useimmat näistä esiintymistä on merkitty karttaan. Osa näistä on kuitenkin liian mitättömiä tullakseen siinä kuvatuiksi. Rantasalmen kalkkikivi. Haukivedenselän pohjoisimmassa osassa sijaitsevan Kapustansaaren eteläosassa on sarvivälkeliuskeen ympäröimänä kerros harmaanvalkosta, kiteistä, jossain määrin grafiitinpitoista, raesuuruudeltaan vaihtelevaa kalkkikiveä. Lähelle rantaa on siihen tehty louhos. Kuten irrallisista in situ-sijaitsevista lohkareista näkyy, on tämä kalkkikivi tummien lamprofyyrijuonien lävistämä. Kalkkikiven suunta on N 80 E ja kaade pysty. Haukiveden saaristossa on tämän lisäksi hieman etelämpää tavattu pari muuta vähäistä kalkkikiviesiintymää. Toinen näistä sijaitsee Selkäluodon karilla Kaarnesaaren j a Lapin saaren välillä, j a on pääasiallisesti saman laatuinen kuin Kapustansaaren kalkkikivi, vaikkakin vähemmän grafiitinpitoinen. Sitä ympäröi sielläkin sarvivälkeliuske. Täälläkin on vanha louhos. Suunta on N-S. Toinen löydös on lounaisimmalla Evansaarella. Kalkkikivi on valkoista, keskirakeista ja tuntuu olevan erittäin puhdasta, koskei siinä esiinny grafiittia eikä muitakaan mineraaleja. Se on kuitenkin pienin Haukiveden saaristossa tavatuista kalkkikivilöydöksistä eikä vähäpätöisyy tensä vuoksi liene teknillisesti arvokas. Säämingin kalkkikivi. Edellisessä luvussa on esityksessä Savonlinnassa ja tämän ympäristössä tavattavista sarvivälkeliuskeista jo mainittu, että näissä kivilajeissa monessa paikoin on vaalean vihreänharmaasta pyrokseenikarresta muodostuneita välikerroksia. Näitä välikerroksia on niinhyvin itse Savonlinnan kaupungissa, kuin myös monissa paikoin tämän läheisyydessä sarvivälkeliuskejaksossa. Tämän karren pyrokseeni on hijeissä melkein väritöntä, vaaleanharmaata diopsidia. Sen ohella on sarvivälkettä ja emäksistä plagioklaasia. Eräästä paikasta kaupungissa, läheltä Ruislahtea, löydettiin n. 2 dm

41 .3 4 levyinen karsikerros, ja lahden läheisyydessä on isonpuoleinen kuoppa. mistä ennen on louhittu kalkkikiveä. Aivan sen kukkulan vieressä. jolla tuomiokirkko sijaitsee, paljastettiin vuonna 1928 putkenlaskua varten toimitetun kaivatuksen yhteydessä valkoisesta kalkkikivestä muodostunut breksia, johon sisältyy teräväsärmäisiä sarvivälkeliuskemurskaleita. Myös pitäjän eteläosassa on kahdessa toisiaan lähellä olevassa paikassa kalkkikiveä, joka muodostaa suonigneissiin ohuita kerroksia ja mykiöitä. Löydökset sijaitsevat pienten lampien läheisyydessä Vuoriniemen kylän lounaisosassa, jonkun kilometrin päässä Hirvijärvestä kaakkoon. Kalkkikivi on hienorakeinen ja väriltään sinisenharmaa sekä sisältää tremoliittia, kiisuja ja hieman grafiittia. Kerimäen kalkkikivi. Ruokojärven kylässä, n. penikulman päässä luoteeseen kirkolta, on kolme toisiaan lähellä sijaitsevaa kalkkikivilöydöstä ja neljäs Susiniemen kylässä, Puruveden kaakkoispuolella, n. 2 å 3 penikulmaa kirkolta kaakkoon. Läntisin kolmesta ensinmainituista löydöksistä, joka sijaitsee Ruokojärven etelärannalla, n. kilometrin päässä samannimisestä kylästä etelään, on P. Eskolan' lähemmin tutkima ja selittämä. Kalkkikivi esiintyy sarvivälkegneissin yhteydessä ; sen suunta on n. N 60 W j a kaade enimmäkseen pysty. Näkyvä pituus on 400 m ja vahvuus 80 m. Kuten Eskola mainitsee, on löydös suurimmalta osaltaan kalsiittikiveä, vain pieni osa on dolomiittikiveä. Kalkkikivi on enimmäkseen laadultaan hyvin puhdasta ja hyvää, vaikkakin siihen on sekoittunut vähäisiä määriä biotiitintapaista kiillettä. kvartsia, diopsiidia ja tremoliittia, jotka esiintyvät risoina, mykiöinä ja suonina. Myös graniittisuonet lävistävät kalkkikiveä paikotellen. Toinen löydös on muutama km kaakkoon edellisestä, Keplakonjärven koillisrannalla. Täällä kalkkikivi yleensä on karkeampirakeista, väriltään vaaleansinistä tai valkosta, mutta paikotellen, missä siihen on sekoittunut malakoliittia ja serpentiiniä, jossain määrin vihertävää. Sen suunta on N 45 W, kaade n. 60 NE j a näkyvä vahvuus 10 å 20 m. Ympäröivänä kivilajina on sarvivälkegneissi, joksi kalkkikivi muuttuu, välimuotonaan hyvin karbonaattirikas liuske. Noin 2 å 3 km viimeksimainitusta löydöksestä koilliseen on kolmas, joka sijaitsee Viitainvuoressa, pienen joen pohjoispuolella, mikä yhdistää Rutasenjärven Kaipiseen. Vuori on suurimmaltaa seui. 1 Suomen kalkkikivet, Geol. Toini. Geot. Tied. N :o S. 132 ja

42 3 5 osaltaan lasimaista kvartsiittia, missä erittäin epäpuhdas ja väriltään tummanharmaa kalkkikivi muodostaa korkeintaan 5 m :n paksuisia kerroksia. Susiniemen kylän kalkkikivilöydös on, kuten Ruokojärven luona tavattava kalkkikivi, P. Eskolan (1. c.) selittämä. Kivilaji on erikoisen epäpuhdasta ja serpentiinimuodostuksen johdosta suurimmalta osaltaan kellertävää. Se vaihtuu osaksi vihertäväksi serpentiiniksi ja sisältää muutoin myös kvartsia, diopsiidia, tremoliittia, grafiittia y. m. mineraaleja. Sitä lävistävät runsaasti graniitti- ja pegmatiittijuonet ja suonet, ja se sisältää kvartsi- ja sädekivimykiöitä suurissa määrin. Kerroksen näkyvä pituus on lähimmiten 200 m ja leveys vaihtelee 8-65 m. Suunta on hyvin vaihtelevainen, mutta pääsuunta n. N 45'E ja kaade pysty. Puumalan kalkkikivi. Pienen Lammiojärven pohjoisrannalla Kietävälän kylässä on suonigneississä epäpuhdasta kalkkikiveä sisältävä kerrosjuoni. Tämä kalkkikivi on hienorakeinen ja sillä on selvä, juonen suuntainen kerrallisuus, mikä näkyy näyttekappaleissakin. Epäpuhtautta aiheuttavina mineraaleina esiintyvät diopsiidi, paikotellen karkeasälpäinen malakoliitti, biotiitti, apatiitti, titaniitti, kvartsi ja mikrokliini. Kalkkikiveä lävistää graniittisuonet, joitten läheisyydessä mainitut mineraalit etupäässä esiintyvät, jolloin kivilaji muuttuu karkearakeiseksi. Pohjoiseen päin mennessä näyttää kivilaji tulevan puhtaammaksi. Kirvun kalkkikivi. Pitäjän länsiosassa, Tietävälän kylän pohjoispuolella esiintyy kiilleliuskeessa kalkkikivikerroksia, joiden suunta on N 20 W. Kalkkikivi on suurimmalta osaltaan sinisenvihreää, mutta on pieni osa siitä myös valkoista. Sinertävä osa on karkearakeista, valkoinen hienompirakeista. Viimeksimainittu sisältää pieniä kvartsi- ja grafiittikiteitä ja muodostaa vain ohuita kerroksia. Kivilajia lävistää harmahtava, karkearakeinen nuorempi graniitti, jota esiintyy myös kalkkikivikerrosten yläpuolella. GRANIITTIUTUMISALUEEN KVARTSIITTEJA. Kvartsiitit esiintyvät niin vähäpätöisinä kerroksina, ettei niitä ole voitu esittää yleiskartalla. Harvalukuiset löydökset ovat seuraavat : Rantasalmen pitäjä. Löydökset rajoittuvat täällä muutamiin harvoihin paikkoihin Haukiveden pohjoisessa saaristossa. Lähellä Kesänientä, Peonsaaren eteläosassa, pistää pienessä rantakalliossa esiin tummanharmaa, lasimainen, hieman kerrallinen kvartsiitti ; suunta on N 15 W ja kaade jyrkkä E kohti. Valkoisen, hienorakei-

43 3 6 sen graniitin lukuisat suonet lävistävät tätä kvartsiittia, kulkien kaikki melkein yhdensuuntaisesti kvartsiitin suuntaan. Ympäröivä kivilaji on migmatiittia, mutta lähinnä kvartsiittilöydöstä, tämän eteläpuolella, liittyy siihen Sikosaarella hienorakeinen samansuuntainen sarvivälkeliuske. Samalla migmatiittialueella esiintyy pienellä karilla Kaarnesaaren pohjoispuolella, ensinmainitusta paikasta hieman kaakkoon, selvästi kerroksellinen kvartsiitti, kulkien suunnassa N 15 W, tämän kaade on 80 W. Kerimäen pitäjä. Kirkon luoteispuolella Viitainvuoressa on, kuten aikaisemmin mainittiin, kalkkikiven ohella tummanharmaata lasimaista kvartsiittia, joka muodostaa suurimman osan vuorta. Hiitolan pitäjä. Hiitolan kirkonkylässä näkyy rautatienleikkauksessa Hiitolanjoen pohjoisrannalla harmaata lasimaista kvartsiittia, joka muodostaa välikerroksen kiilleliuskeessa. Kurkijoen pitäjä. V. Groop mainitsee 1894 Marjanvaaran kylässä n. 8 km Elisenvaaran asemalta koilliseen kiilteenpitoisen kvartsiittiesiintymän vähäpätöisessä kalliossa, joka pistää esiin maanpeitteestä. Paikkaa ei myöhemmin ole voitu uudelleen löytää. LAATOKKALAIS-KALEVALAINEN LIUSKE- VYÖHYKE. Suurin osa gneissigraniittialustalle kerrostuneista liuskesedimenteistä on»laatokkalais-kalevalaisia» liuskeita, jotka muodostavat Joensuun karttalehden kalevalaisen liuskevyöhykkeen välittömän jatkon. Nämä liuskeet täyttävät Savonlinnan karttalehden koillisosasta varsin laajan alan. Ne ulottuvat täällä Rääkkylän ja Tohmajärven pitäjistä alkaen suunnassa NW SE, kulkien aina Laatokan rantamille asti, ja muodostavat osan mainitun järven saaristoa. Tämän vyöhykkeen pituus on lähes 10 penikulmaa. Sen leveys on sangen vaihteleva, ja varsinkin pohjoisessa, missä kiilleliuske vähitellen vaihtuu gneissiksi, vaikeasti määrättävissä. Pohjoisosassa suurin leveys on n. 10 penikulmaa, mutta ei se alueen keskiosissa ole 4 å 5 penikulmaa suurempi. Nämä luvut eivät kuitenkaan osoita muodostuman alkuperäistä vahvuutta, koska liuskeet ovat vahvasti poimuttuneita ja järkkyneitä. Alkuperäinen vahvuus lieneekin ollut hyvin valtava. Wegmannl arvioi sen paljon yli 20 km. Liuskeitten levenemisaluetta vähentävät suuresti siellä tavattavat nuorten eruptiivikivilajien massiivit sekä gneissigraniittialueet. I C. E. Wegmann, Stereogramm des Gebietes von Soanlahti-Suistamo. Comptes Rendus Sec. Geol. Finlande. N :o , S. 58.

44 3 7 Tätä liuskevyöhykettä sanotaan tässä»laatokkalais-kalevalaiseksi», koska se tällä karttalehdellä käsittää, paitsi»kalevalaisia» liuskeita pohjoisessa, myöskin sen liuskekompleksin osan, jota Sederholm alkujaan nimitti»laatokkalaiseksi». Se seikka, että viimeksimainittuja liuskeita lävistävät graniitit, jotka kuuluvat n. s.»postbotnialaisiin» eli»keskusgraniitteihin», j a että ne jonkun verran eroavat pohjoisessa tavattavista liuskeista, on aiheuttanut otaksumisen, että Laatokan ympäristössä esiintyvät liuskeet kuuluisivat kalevalaista vanhempaan muodostumaan, n. s.»laatokkalaiseen». Kuitenkaan ei missään paikassa ole voitu huomata diskordanssia pohjoisessa sijaitsevien kalevalaisten ja etelässä esiintyvien laatokkalaisten liuskeiden välillä, vaan liuskevyöhyke muodostaa koko matkallaan Orivedeltä Laatokkaan, mikäli tähän saakka on voitu havaita, näennäisesti yhtenäisen geologisen kompleksin, j a samat luonteenomaiset liuskemuodot löytyvät, erinäisistä eroavaisuuksista huolimatta, sekä pohjoisessa että etelässä. Olisi siis hyvin vaikeata päätellä, missä kalevalaiset liuskeet loppuvat ja laatokkalaiset alkavat. (Vrt. myös siv. 132). Hansen' on äsken julkaisemassaan teoksessa tarkemmin selostellut näitä liuskeita. Hän nimittää niitä»laatokkalaisiksi» ja korostaa niitten pääasiallisesti argilliittistä luonnetta j a alloktoonista alkuperää. Savonlinnan karttalehden laatokkalais-kalevalaisella liuskealueella ovat kiilleliuskeet ja fylliitit, samoinkuin Joensuun karttalehden kalevalaisessa liuskevyöhykkeessäkin, vallitsevina. Näiden ohella tavataan paikotellen kvartsiitteja, dolomiittikalkkikiviä, erinäisissä paikoissa konglomeraattimuodostuksia ja, luultavasti muodostaen vyöhykkeen alimman horisontin, sarvivälkeliuskeita karren ja kalkkikiven kanssa vuorokerroksina. Liuskealueen rajat koillisessa olevia jatulilaisia muodostumia vastaan ovat synnyltään tektonisia. Lännessä ja lounaassa ovat rajat epäselvät suuren graniittiutumisalueen migmatiittej a j a gneissej ä vastaan, joksi kiilleliuskeet vähitellen vaihtuvat. Laatokan seudun pienten gneissigraniittialueitten rajoilla esiintyy sarvivälkeliuskeita j a karsia. KIILLELIUSKEITA JA FYLLIITTEJÄ. Nämä kivilajit, jotka muodostavat laatokkalais-kalevalaisen liuskevyöhykkeen suurimman osan, esiintyvät niin läheisesti toisiinsa sekoittuneina sekä niin epäselvin rajoin ja vaihtuen vähitellen, että niitä kartalla on mahdoton toisistaan erottaa. Ne ovatkin sen- I H. Hansen, Geologie des Soanlahtigebietes im siidlichen Karelien etc. Bull. Comm. geol. Finlande. N :o

45 vuoksi kartalla merkityt samalla värillä. Yleensä voi mainita, että kiilleliuskeet vallitsevat liuskevyöhykkeen länsiosissa, fylliitit sen itäosissa. KIILLELIUSKEITA. Kiilleliuskeet ovat yleisesti hienorakeisia, harvoin pienirakeisia, ja väriltään tummahkon vihreänharmaita tai vaaleahkon harmaita, tavallisesti, fylliittejä hiukan vaaleampia. Niitten mineraalit ovat pääasiallisesti kvartsi ja biotiitti, mutta usein ori myös muskoviittia vaihtelevin määrin. Usein tavataan niihin sekoittuneina magnetiittia ja kiisuja, mikä silti vain mikroskoopilla on havaittavissa. Maasälpäpitoisuus ei ole varsin harvinainen, j a missä tämä on suurempi, tapahtuu vaihtuminen gneissiksi, minkä voi huomata varsinkin alueen luoteisosissa. Hyvin tavallinen on useimmiten runsas stauroliitin, andalusiitin tai granaatin pitoisuus. Stauroliitin- ja andalusiitinpitoisia kiilleliuskeita. Näitä kivilajeja on, kuten karttalehdestä näkyy, hyvin laajalti laatokkalaiskalevalaisella liuskealueella. Ne ovat useimmiten kaksikiilteisiä ja hopeanhohtavia tuoreella liuskepinnallaan. Stauroliitti- ja andalusiittikiteet esiintyvät sangen vaihtelevissa määrissä. Stauroliiteilla on tavallisesti selvät kidepintansa ja pilarinmuotoiset kiteet ovat usein muodostuneet suoriksi tai vinoiksi ristikaksoisiksi. Niitten pituus nousee usein 3 å 5 sm :in ja leveys 1 ä 2 sm :in, mutta jopa 7 sm :n pituisia ja 3 sm :n levyisiä prismoja on tavattu. Kiteet ovat harvoin täysin homogeenisia, vaan niihin on sekoittunut kvartsia tai muita liuskeessa olevia mineraaleja. Andalusiitit ovat yleensä vailla selviä kidepintoj a j a muodostavat erikokoisia pyöreähköjä nystyjä ; ne ovat tavallisesti stauroliittikiteitä huomattavasti pienempiä. Mikroskoopissa näkyy kummassakin mineraalissa lukuisina sulkeumina muita liuskemineraaleja, kuten varsinkin kvartsia, biotiittia ja myöskin grafiittiainesta. Stauroliiteille ominaista on selvä pleokroismi, värien vaihdellessa tummankeltaisen j a vaaleankeltaisen välillä. Stauroliittiliuske esiintyy tyypillisenä Tohmajärven pitäjässä samannimisen järven seutuvilla ja tähän rajoittuvan Kiteen pitäjän

46 pohjoisimmissa osissa. W. W. Wilkman (1. c.) on seikkaperäisesti kuvannut tämän liuskeen. Kuva 16 esittää Tohmajärven kiilleliusketta tiheässä olevine stauroliitteineen. Stauroliittiliuskeita esiintyy vieläkin laajemmalla alueella Pälkjärven pitäjässä, missä ne myös vaihtelevat andalusiittiliuskekerroksien kanssa. Kuva 17 esittää andalusiittiliusketta, jota on mainitussa pitäjässä sijaitsevan Ahvenlammen pohjoispuolella Naatselän kylässä. Muutaman km :n pituinen andalusiittiliuskevyöhyke käy Pälkjärven pitäjän eteläosasta Ruskealan pitäjään ja sieltä eteenpäin kaakkoiseen suuntaan Vahvajärven, Ylilammen ja Hiidenjärven ohi Paljakkajoen ja Heiskinvaaran seutuville. Ruskealan Turvajärven itäpuolella, lähellä Suojärven rataa, on andalusiittiliuske hyvin karkeapilsteistä, puristunutta ja vääntynyttä. Liuske on mustaa, silkinkiiltoista ja sisältää väliin kristallografisesti rajoitettuja, väliin pyöreähköjä andalusiittiyksilöitä, jotka saavuttavat jopa usean sm :n pituuden j a paikotellen esiintyvät kohoumina kallion pinnassa. Stauroliittiliusketta on myös Ruskealan pitäjän koillisimmassa kolkassa, Kirkonkontiolahden kylässä Jänisjärven luona. Andalusiittia on laajemmalti myös Soanlahden pitäjässä Soanniemen eteläosassa Jänisjärven rantamilla olevissa kiilleliuskeissa ja

47 40 niissä liuskeissa, jotka jatkuvat sieltä itäkaakkoon Suistamoon saakka. Stauroliitti vallitsee taasen Suistamojärven itä- ja kaakkoispuolella, aina Sarkakylään asti ja edelleen Kokonselän kylää kohti jatkuvissa liuskeissa. Stauroliitti- tai andalusiittiliuskevyöhykkeitä esiintyy paikotellen myös Sortavalan pitäjässä Harlun ja Janaslahden välisellä taipaleella sekä myöskin eräillä Laatokan saarilla. Sekä stauroliittia että andalusiittia on suurina, hyvin kehittyneinä kiteinä Impilahden pitäjän Kerisyrjän kylässä kiilleliuskeessa kvartsiittikerroksen läheisyydessä. On syytä otaksua, että nämä kiilleliuskeessa esiintyvät stauroliitti- ja andalusiittikiteet ovat kontaktimineraaleja, jotka ovat syntyneet nuoren graniitin vaikutuksesta. Tätä puoltaa se seikka, että kiilleliuske hyvin usein on graniitin lävistämä juuri niillä alueilla. missä mainitut mineraalit esiintyvät. Niinpä on Kiteen staurolijttiliuskeessa, Kiteenjärven koillispuolella, runsaasti pegmatiittigraniittiintrusioita, ja näin on asianlaita myös Pälkjärvellä ja Ruskealassa. I'ohmajärvellä ei tosin ole olemassa graniitti-intrusioita itse stauroliittiliuskealueella, mutta sitävastoin on graniittia lähellä sen reunaa sijaitsevassa Petrovaarassa. Samalla tavoin esiintyy Hämekosken luona oleva Heiskinvaaran graniittimassiivi andalusiittiliuskealueen välittömässä läheisyydessä. Koska kuitenkin on olemassa suurempiakin andalusiitti- tai stauroliittiliuskealueita etäämmällä näkyvistä graniittimassiiveista, kuten esim. Pälkjärven itäosassa, Soanlahdella ja Suistamossa, voidaan tämä seikka selittää joko siten, että graniitti näillä seuduin on kätkeytynyt syvemmälle, ei kuitenkaan varsin etäälle nykyisestä maanpinnasta, tai myöskin voidaan stauroliitin ja andalusiitin esiintyminen täällä selittää siten, että ne ovat syntyneet aluminiumirikkaissa liuskevyöhykkeissä, jotka ovat joutuneet regionaalimetamorfosin alaisiksi. ) Granaattikiilleliuskeita. Granaattia tavataan sangen yleisesti liuskevyöhykkeen kiilleliuskeessa ja myöskin fylliitissä. Granaatit esiintyvät erisuuruisina, ollen toisinaan kiteet vain nuppineulanpään suuruisia, toisinaan jopa useita sm läpimitaten. Myös niiden määrä on hyvin vaihteleva. Joskus on granaattia yhdessä stauroliitin tai andalusiitin kanssa, kuten esim. Suistamonjärven itäpuolella Sarkajoen luona esiintyvässä stauroliittiliuskeessa, tai eräissä Pälkjärven ja Soanlahden andalusiittiliuskeissa. Useimmissa tapauksissa granaatti kuitenkaan ei esiinny viimeksimainittujen mineraalien kanssa. Esiin. Tohmajärvellä, Pitkämäenkallion ja Lahenpuron välisellä alueella, on stauroliittiliuskeen ohella kiilleliusketta, jonka erinäisissä kerroksissa huomataan pieniä granaatti- 1 P. Eskola. Päiväkirja 1920.

48 4 1 kiteitä. Kiteen Haarajärven kylässä, lähellä Tohmajärven rajaa, tavattiin tiheästi siroteltuja granaattikiteitä kiilleliuskeessa, ja Sahakoskella, Ruohojärven eteläpuolella esiintyvässä liuskeessa aina 0.5 sm :n läpimittaisia granaatteja. Ruskealassa on granaatinpitoista kiilleliusketta monessa paikoin kalkkikiven tai amfiboliitin läheisyydessä, ja samaa on havaittu myös Matkaselän kylässä sijaitsevassa Kokkomäen kalliossa lähellä Turvajärveä. Sortavalan pitäjässäkin on monessa paikoin granaattikiilleliuskeita. Niin esiintyy esim. Rytyn kylän itäosassa, Ryttyjärven itäpään ja Nuutjärven eteläpään puolivälissä, harmaata, hopeankiiltävää, karkeapilsteistä ja serisiittirikasta kiilleliusketta, sisältäen hyvin runsaasti 1 å 2 sm :n suuruisia, idiomorfisia, tummanpunaisia granaattikiteitä, jotka paikotellen ovat hyvin tiheään ryhmittyneet. Kiilleliuske on täällä metabasiitin läheisyydessä j a muodostaa kvartsiitin j a sarvivälkeliuskeen kanssa vuorottelevia kerroksia. Myös Rytyn kylän länsiosassa aivan rautatiepysäkin luona tavataan granaattia hienorakeisessa tummanharmaassa kiilleliuskeessa. Helylän kylässä kulkee, Helmijärven ja Sammellammin eteläpuolella pitkin Helylänjokea (Tohmajokea), vyöhyke tummanharmaata, hieno- tai pienirakeista, pilsteistä, hieman kloriitinpitoista kiilleliusketta, jossa on runsaasti granaattikiteitä. Makroskooppisesti punainen granaatti on mikroskoopissa väritöntä j a muodostaa tavallisesti isoja, poikiliittisesti kehittyneitä, repaleisia porfyroblasteja liuskeainekseen. Myöskin granaatti voitaneen, kuten stauroliitti j a andalusiitti, selittää kiilleliuskeessa esiintyväksi kontaktimineraaliksi. Sitä ei kuitenkaan esiinny vain graniittikontaktin luona, vaan myös paikoissa, missä liuske on joutunut metabasiitin kontaktivaikutuksen alaiseksi. Kvartsiittisia kiilleliuskeita. Kiilleliuske vaihettuu usein vähitellen kvartsiitiksi, varsinkin kvartsiittikerrosten läheisyydessä, jolloin syntyy kvartsiittisia kiilleliuskeita, joiden suhteen usein voi olla vaikeata ratkaista, pitääkö niitä nimittää kvartsiitti- vaiko kiilleliuskeiksi. Läskelän tehtaan ympäristö, varsinkin sen pohjoispuolinen alue Tenjärven ja Jänisjoen välissä, on alue, missä tällaisia kvartsiittisia kiilleliuskeita tavataan varsinaisen kvartsiitin ohella, edustaen välimuotoja viimemainittuun. Nämä kvartsiittiset kiilleliuskeet eroavat varsinaisista kiilleliuskeista pääasiallisesti siinä, että biotiittipitoisuus niissä on vähentynyt ja kvartsipitoisuus lisääntynyt. Monin paikoin tavataan kvartsiittista kiilleliusketta myös seuduilla, missä kvartsiittia ei esiinny lähiympäristössä. Usein tämä liuske on vaaleamman harmaata väriltään kuin kiilleliuske tavallisesti. Ehkäpä suurin esiintymä tällaista kvartsiittista kiilleliusketta

49 4 2 karttalehden alueella on Uukuniemen pitäjässä Vieremän kylän seutuvilla, lähellä Sortavalan pitäjän rajaa. Tämä kivi esiintyy siellä migmatiitin ympäröimänä Kiteenj oen länsipuolella, muodostaen kapeat, N-S suunnassa kulkevat Suuren Matkamäen, Pienen Matkamäen, Haaroinmäen ja Papinvuoren selänteet. Paikotellen tämä liuske sisältää sangen runsaasti maasälpää. Ruskealan pitäjän Matkaselän kylässä tavataan kvartsiittista kiilleliusketta kontaktissa kvartsiitin kanssa Ruokojärven eteläosan ympärillä, Matkaselän aseman pohjoispuolella. Graniittiutuneita kiilleliuskeita. Monin paikoin, varsinkin Laatokan pohjoisessa saaristossa, saa kiilleliuske nuoremman harmaan biotiittigraniitin kontakteilla jotenkin massamaisen rakenteen ja tulee ulkonäöltään lähinnä hienorakeisen, vaaleanharmaan, hiukan liuskeisen graniitin tai graniittigneissin kaltaiseksi, ja näyttää vaihettuvan graniitiksi. Tämä graniittiutunut kiilleliuske, jota ilmeisesti on pidettävä graniittimagman vahvasti muuttamana kiilleliuskeen osana, sisältää samoja maasälpiä kuin läheisyydessä tavattava graniitti, mutta sen kvartsi- ja biotiittipitoisuus on huomattavasti suurempi, jota vastoin graniitin lisäainesten, kuten titaniitin ja apatiitin, määrä on paljon pienempi. Tällaista graniittiutunutta kiilleliusketta esiintyy esim. Riekkalansaarella Sortavalan kaupungin läheisyydessä, Vorsunsalmen ja Uittosalmen rantamilla. Samaten tavataan tätä kivilajia Puutsaaren luoteisimmassa osassa Jaakkimassa, lähellä Jänisjoen suuta sijaitsevilla Ohvonsaarella ja Janatsaarella, sekä Tulolansaaren pohjoisimmassa osassa, missä sitä on Opottavaarassa ja Ruotsinrannalla olevissa kallioissa Lintaniemen kaakkoispuolella. Kaikkiin mainittuihin paikkoihin on tehty louhoksia tähän kivilajiin. Tulolansaaren Ruotsinrannalla esiintyy graniittiutuneessa kiilleliuskeessa kauniita pallomuodostuksia, jotka kuvataan jälempänä. Tulolansaaren graniittiutuneen kiilleliuskeen analyysi esitetään myöhemmin siv. 53 kohdassa N :o 1. Metabasiitin vaikuttamia kiilleliuskeita. Monin paikoin tavataan pitkin nuoremman metabasiitin ja kiilleliuskeen rajoja kapeita kontaktimetamorfisia liuskevyöhykkeitä. Nämä kontaktiliuskeet ovat sädekivi- ja kloriittiliuskeita. Sädekiviliuskeille ominaisia ovat usein säteettäisesti asettuneet tai lyhteen tavoin järjestyneet sädekiviryhmät, minkä vuoksi niitä voisi sanoa»lyhdeliuskeiksi». Tällaisia liuskeita on tavattu Tohmaj ärven pohj oispuolisella alueella, Mokin-

50 lammen eteläpuolella, Laatikkalasta ja Hirvalasta lounaaseen. Wilkman on teoksessaan Tohmajärven konglomeraatista (1. c. siv. 31 ja seur.) tarkemmin kuvannut näitä liuskeita. Hän mainitsee myös amfiboliittiin sulkeutuneita, kontaktimetamorfisia liuskeita, jotka sisältävät antofylliittiä, kordieriittia, almandiinia ja kloriittia. Pälkjärven pitäjässä lähellä Pienen Jänisjärven rantaa kiilleliuske on metabasiittimassiivin läheisyydessä muuttunut talkkikloriittiliuskeeksi, joka sisältää ohuita, pitkiä sädekivineulasia säteettäisesti järjestyneinä, usean sm :n laajuisina ryhminä. FYLLIITTEJA. Puhtaita fylliittejä tai myös fylliitin ja kiilleliuskeen välimuotoja tavataan laajalti laatokkalais-kalevalaisella liuskealueella. Ne esiintyvät kiilleliuskeiden yhteydessä etupäässä Soanlahden ja Suistamon pitäjissä, mutta niitä tavataan paikotellen muuallakin alueella. Fylliittien mineraalikokoomuksen muodostaa kiille, kloriitti, kvartsi, rautamalmi ja kiisut, joiden lisäksi on harvoin maasälpää, mutta sangen usein karbonaatteja tai grafiittia. Runsaampi pyriittipitoisuus käy ilmi fylliitin ruosteisesta rapautumispinnasta. Tummanharmaasta, sangen tiiviistä fylliitistä, jota tavataan Veljakkajoen läheisyydessä Suistamon pitäjän Jalovaaran kylässä. on tehty seuraava analyysi : Veljakkajoen fylliitti, Jalovaara, Suistamo. Anal. E. Ståhlberg. MOI. luvut. Si A Fe FeO MnO MgO CaO Na K H 2O H 20'

51 Kerroksellisia ja kerrallisia fylliittejä. Monin paikoin fylliitit ovat selvästi kerroksellisia, usein säännöllisesti kerrallisia siten, että tummemmat eli kvartsiköyhemmät ja vaaleammat sekä hieman karkeammat, kvartsinpitoiset kerrat ovat vuorokerroksina keskenään. Näiden kertain vahvuudet ovat sangen erilaisia, vaihdellen muutamasta millimetristä muutamiin desimetreihin. Erikoisen kauniiksi kehittynyt j a yleisesti esiintyvä tämä kerroksellisuus on Suistamolla Suistamonjärven pohjoispuolella ja Soanniemen etelä-

52 osassa Soanlahdella, Hämeekosken seutuvilla Jänisjoen varrella sekä Kerisyrjän kylässä Impilahdella. Kuva 18 esittää kerrallista fylliittiä kalliossa Soanniemen eteläosassa ja kuva 19 samanlaatuista kivilajia näytekappaleena hiotuin pinnoin. Vuonna 1920 P. Eskola ensimmäisen kerran karjalaisissa fyllii teissä kiinnitti huomiota siihen seikkaan, että näissäkin kerrallisissa liuskeissa, samoin kuin Sederholmin aikaisemmin kuvaamissa Tampereen liuskeissa, kussakin kerrassa vaaleampi, karkeampi kerros on alaosana ja tummempi, bienompirakeinen yläosana, ja että tämän mukaan voidaan päätellä, ovatko kerrat säännöllisessä asemassa kaltevuuspintaan nähden, vaiko ylikaatuneet. Eskola tuli tällöin siihen käsitykseen, että Soanniemen fylliittien kerrallisuus oli kauttaaltaan alkuperäisessä asennossa. Kuitenkin ovat myöhemmin tehdyt havainnot osoittaneet, ettei asianlaita kaikkialla ole näin, vaan että osassa liuskeita kerroksellisuus on päinvastainen, joten siis liuskeet ovat olleet voimakkaamman poimuttumisen alaisina kuin aikaisemmin oli otaksuttu. Tarkempia havaintoja laatokkalais-kalevalaisten fylliittien kerrallisuudesta on Sederholm tehnyt Impilahden pitäjän Kerisyrjän kylässä (päiväkirjamerkintöjä 1921). Maantien vieressä, n. 1 km mainitun kylän länsipuolella, hän havaitsi erikoisen kauniisti kehittynyttä kerrallisuutta ja totesi selvästi diskordantin kerroksellisuuden monessa kerrassa. Täällä, kuten myös eräissä toisissa paikoissa samassa seudussa, hän huomasi kertojen alempien osien olevan itäpuolella, siis läheisyydessä sijaitsevia gneissigraniittimassiiveja kohti. Myös vuorottelua kvartsiittikertain kanssa voitiin havaita. Pälkjärven pitäjässä Pienen Jänisjärven seuduilla tavattavat fylliitit vuorottelevat usein sekä kapeitten kvartsiittisten kertain, että myöskin dolomiittisten kalkkikivien kanssa. Siten tavataan esim. muutama km Linnunvaarasta itäkaakkoon fylliittiä vuorokerroksina dolomiitin kanssa, jolloin viimeksimainittu kivilaji monin paikoin muodostaa vain jonkun millimetrin levyisiä kerroksia fylliitissä. Hiililiuskeita. Eräät alueen fylliitit sisältävät grafiittiainesta siinä määrin, että ne ovat väriltään melkein mustia. Tällaista tummaa hiililiusketta tavataan esim. n. 1 km päässä etelään Ikolan taloista,

53 n. 4 km länsilounaaseen Tohmajärven pappilasta. Hiilenpitoinen fylliitti vuorottelee täällä. osaksi sarvivälkepitoisen, osaksi kvartsirikkaan kiilleliuskeen kanssa. Laajimmalle levinnyttä on hiililiuske Soanlahden pitäjässä, missä se Veljakkajoen matalassa laaksonotkelmassa muodostaa muutaman sadan metrin levyisen vyöhykkeen (vrt. erikoiskarttaa kuva 49). Hiililiuske on täällä tiivistä ja ohutliuskeista ja pinnalta ruosteenkeltaiseksi rapautunutta. Tästä liuskeesta on olemassa seuraava analyysi : Hiililiuske Mäkisen sahan läheisyydestä Veljakkajoen rannalla, Suistamo. Anal. E. Ståhlberg. MOI. luvut. Laskettu mineeraalikokoomus : 8 '0 2 ''*''»'''*' kvartsia o Ti grafiittia 20.s» A muskoviittia 10.9» Fe biotiittia 2.6» FeO magnetiittia 1.7» Mg hematiittia 0.2» CaO : rutiilia 0.5» Na 20 0.o o iö K H 2O Mitä grafiittipitoisuuteen tulee, mikä täällä on n. 20 %, mainittakoon, että Soanlahden hiililiuske A. Laitakarin (1. c.) mukaan tavallisesti sisältää n. 10 ö grafiittia, mutta grafiitin määrä voi paikotellen myös nousta 30 0 / iin. Tekijä on, Hausenin käsityskantaan liittyen, lukenut Soanlahden hiililiuskeen laatokkalais-kalevalaisiin liuskeisiin kuuluvaksi, koska liuske, Veljakkajoen laaksossa monin paikoin vuorottelee runsaasti grafiittipitoisen laatokkalaistyyppisen dolomiitin kanssa (katso selitystä edempänä). Toiset geologit, näitten joukossa Sederholm, lukee sen jatulilaisiin muodostumiin, etupäässä sen vuoksi, että myös Suojärvellä hiililiuske (shungiitti) kuuluu jatuliseen kivilajisarjaan. Kysymystä ei voida ratkaista, koskei mitään varmaa todistusta voida saada tämän Soanlahdella, jatulisen ja vanhan lius1 emuodostuman välissä sijaitsevan hiililiuskeen stratigrafisesta asemasta.

54 47 Soanlahden hiililiuskealueen jatko länteen päin on Pienen Jänisjärven pohjoisrannalla, missä hiililiusketta siellä täällä esiintyy Pälkjärven pitäjän Anoniemen kylässä. Sen suuntaukset siellä ovat hieman vaihtelevia ; siten sillä kauimpana pohjoisessa Virkkoniemen torpan pohjoispuolella on kulku N 70 W ja kaade melkein pysty tai jyrkkään etelään, kun sitävastoin Anoniemen laivasillan läheisyydessä kulku on N 20'E ja kaade 55'E. Anoniemen hiililiuske on hieman pyriitinpitoinen ; sen rapautumispinta on ruosteinen ja murros rikkinäinen. KONKRETIOMUODOSTUKSIA KIILLELIUSKEESSA JA FYLLIITISSA. Konkretiomuodostuksia sisältävät liuskeet ovat sangen yleisiä eräissä Savonlinnan karttalehteen kuuluvissa laatokkalais-kalevalaisen liuskevyöhykkeen osissa j a ovat suoranaisena jatkona Joensuun karttalehden pallomuodostuksia sisältäville kiilleliuskeille, joita Frosterus j a Wilkman ovat kuvanneet.' Nämä konkretiomuodostukset rajoittuvat pääasiallisesti kiilleliuskeisiin, harvemmin niitä voidaan huomata fylliiteissä. Niitä liuskeita, joissa näitä muodostuksia esiintyy, nimitetään tässä lyhyesti»palloliuskeiksi». Karttalehden alueella tavataan palloliuskeita etenkin Kiteen pitäjässä, varsinkin Pyhäjärven, Ätäsköjärven ja Kiteenjärven välisissä seuduissa, mutta niitä on myös Pälkjärvellä ja monin paikoin Sortavalan pitäjässä. Viimeksimainitussa pitäjässä niitä esiintyy erittäin kauniina Tulolansaarella, mutta myös Karpansaarella, Pellotsalossa ja eräillä toisilla Laatokan saariston pikkusaarilla sekä mantereella Jänisj oen rantamilla. Kiteen palloliuskeet. Kiteen kiilleliuskeen pallomuodostuksia on Wilkman jo vuonna 1909 tutkinut (päiväkirjamuistiinpanoja), ja sittemmin on Berghell niitä kuvannut Runsaimmin ja kenties parhaiten muodostuneina niitä tavataan Papinniemellä Pyhäjärven ja Ätäsköjärven välissä ja siellä varsinkin n km Kaukosentalosta luoteeseen, missä palloesiintymät muodostavat ainakin 75 å 100 m :n levyisen vyöhykkeen maasälpärikkaassa, gneissimäisessä kiilleliuskeessa. Konkretiot esiintyvät täällä kallionpinnassa useimmiten linssimäisesti venynein, mutta osaksi myös ellipsoidisin tai melkein pallomaisin muodoin. Tavallisimmin ne ovat säännöttö- Benj. Frosterus ja W. W. Wilkman, Vuorilajikartan I) 3 Joensuu selitys. Geol. Toim. Suomen geologinen yleiskartta H. Berghell, Strukturdråg hos postkaleviska finska graniter och av dem genomträngda eller påverkade skifferbergarter. Geol. Fören. Stockholm Förh. Rd S. 288.

55 mästi venyneet, joskus kiinni toisissaan, niin että ne muodostavat jopa 2 å 3 m :n pituisia ja 4 å 6 cm :n levyisiä linssejä. Ne ovat graniittimaista massaa, sisältäen harmaata plagioklaasia ja punaista mikrokliiniä sekä kiillettä tai sarvivälkettä, kvartsia ja väliin myös granaattia. Pallojen keskiosat ovat karkeampia kuin reunat. Tavallisesti plagioklaasi ja tummat mineraalit ovat kasautuneet reunoille, kun taas keskiosa on kvartsia, mikrokliiniä ja paikotellen granaattia. Tämä mineraalien järjestyminen johtaa usein tummien mineraalien kokoontumiseen samankeskisiksi kerroksiksi, kuten kuvasta 21 nähdään. Kuva 22 esittää pitkänomaista pallomuodostusta Papinniemeltä. Papinniemellä tavataan gneissimäisessä, graniitin vaikuttamassa kiilleliuskeessa lävistävänä runsaasti punaista tai myös vaaleanhar-

56 49 maata, keskirakeista, muskoviittirikasta graniittia. Tämä graniitti on usein pegmatiittimaista, ja konkretiot esiintyvät lukuisimmin lähinnä graniittia ja niissä liuskeen osissa, jotka ovat runsaimmin pegmatiitti- ja kvartsisuonien lävistämät. Viimeksimainitut lävistävät myös pallomuodostuksia. Samanlaisia pallomuodostuksia kuin Papinniemellä tavataan myös Juurikkavaaran kylässä gneissimäisessä kiilleliuskeessa, joka on vahvasti poimuttunut ja kiemurtelevien pegmatiittisuonien läpäisemä, ollen siten suonigneissin tapainen. Kiteen kirkon pohjoispuolisessakin seudussa ja Kiteenjärven luoteispuolella tavataan samanlaisia konkretiomuodostuksia, jotka täällä usein kuitenkin ovat kokoomukseltaan dioriittisia. Konkretioita jatkuu kiilleliuskeessa luoteeseen Oriveden rantamille. Pälkjärven palloliuske. Naatselän kylän alueelta, Pienen Jänisjärven eteläpuolelta, löysi Sederholm pallomuodostuksia andalusiittiliuskeessa. Pallot ovat soikeita ja kokoomukseltaan kvartsia, granaattia ja sarvivälkettä. Sarvivälkettä on runsaimmin reunaosissa, kun taas granaattia on runsaimmin asettunut keskukseen. Palloliuskeita Jänisjoen varsilla. H. Blankett tapasi tämän joen itärannalla, Petrakosken luona, muutama km Läskelän tehtaalta pohjoiseen, kiilleliuskeessa yli metrin pituisen ja korkeintaan desimetrin levyisen konkretion, joka selvästi rajoittuu liuskeeseen lukuunottamatta toista päätä, joka sulautuu emäkivilajiin. Kirjoittaja tapasi n. 1?!, penikulman päässä viimeksimainitusta paikasta, ensimmäisessä rautatieleikkauksessa Jänisjoen rautatiesillalta itään, konkretiomuodostuksia hienorakeisessa, miltei tiiviissä fylliittimäisessä kiilleliuskeessa. Nämä konkretiot, joiden muodot ja suuruus näkyvät kuvasta 23, muodostavat keltaisenruskean rapautumispintansa vuoksi tummia läiskiä liuskeen pintaan. Niitä ympäröi ulompi vaaleampi reuna, joka selvästi kuuluu ympäröivään liuskeeseen kvartsirikkaampana, biotiittiköyhempänä osana. Konkretiot ovat mikroskoopissa nähtyinä hyvin hienorakeista granoblastista ainesta, joka sisältää kvartsia, magnetiittia, jonkun verran kalsiittia ja plagioklaasia sekä porfyroblastisina kimppuina aktinoliittisälöjä. Nämä amfiboliryhmät esiintyvät rapautumispinnalla kyhmyinä. Myös Hausen (1. c.) huomasi pallomuodostuksia Jänisjärven ja Alatun rautatieasemain välisellä taipaleella

57 Laatokan pohjoisen saariston palloliuskeet. Niihin alueisiin, missä konkretiomuodostuksia kiilleliuskeessa selvimmin ja runsaimmin tavataan, kuuluu»ruotsinrannaksi» sanottu ranta-alue Lintaniemestä kaakkoon Tulolansaaren koillisimmassa osassa. Näitä muo i 4~x ~ sk Y Kuva 23. Konkretioita fylliittimäisessä kiilleliuskeessa, Jänisjoen rautatiesillan itäpuolella. dostuksia ovat aikaisemmin kuvanneet Blankett', Berghe11 2 ja Sederholm 3. Pääkivilaji on harmaa, hieno- tai pienirakeinen, graniittiutunut kiilleliuske (vrt. selitystä siv. 42), Vorsunsalmen ja Riekkalansaaren 1 H. Blankett, Välimäki malmfalt. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd S H. Berghell, Strukturdrag hos postkaleviska finska graniter och av dem genomträngda eller påverkade skifferbergarter. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd S. 288 ff. 3 J. J. Sederholm, On Orbicular Granites, Spotted and Nodular Granites etc. and on the Rapakivi Texture. Bull. Comm. geol. Finlande. N :o 83, S. 82.

58 Nukuttalahden luona tavattavan liuskeen kaltainen, millä paikoilla ei kuitenkaan ole pallomuodostuksia. Tämä graniittiutunut kiilleliuske on täällä kapeitten, selvästi rajoitettujen harmaanvalkoisten pegmatiittisuonien, jopa aina usean desimetrin vahvuisten juonien lävistämä. Kapeammat näistä ovat monin paikoin ptygmaattisesti poimuttuneita ja käärmemäisen kiemuraisia. Pallot, joista tässä on useita kuvia, kuvat 24-28, ovat 5 å 30 sm läpimitaten, ja missä niitä on runsaimmin, sattuu n. 5 tai 6 neliömetrille. Niitten muodot ovat sangen vaihtelevia ; paitsi pyöreitä j a soikeita esiintyy myös sangen mutkikasrajaisia konkretioita (kuva 26), ja joskus on kaksi kiinni toisissaan, kuten kuvasta 27 näkyy. Useimmiten eivät pallot

59 rajoitu jyrkästi ympäröivää liuskeainesta vastaan, mutta eroittuvat siitä selvästi karkeutensa ja vaaleamman värinsä kautta. Pallot ovat aina huomattavan kvartsirikkaita, ja suuri osa niistä sisältää, paitsi kvartsia, myös valkoisia maasälpäryhmiä, mustanvihreitä sarvivälkekiteitä j a hyvin lukuisia, punaviolettiin vivahtavia, epämääräisesti rajoitettuja granaattikiteitä, jotka antavat palloille heikon vaaleanpunasinisen värivivahduksen. Väliin näkyy keskiosassa myös pieniä sinivihreitä apatiittikiteitä. Toiset palloista ovat pääasiallisesti karkeakiteistä, lasimaista kvartsia, jonka seassa on vihreitä apatiittikiteitä. Näitä kahdenlaatuisia palloja tavataan myös yhtyneinä joko niin, että kvartsinpitoiset osat reunustavat sarvivälke- ja granaattipitoisia, kuten kuvissa 24 ja 27, tai lävistävät niitä. Kuva 26 näyttää miten n. 2 sm :n levyinen kvartsisuoni lävistää epäsäännöllisesti muodostuneen konkretion, jonka reunoilla tummat mineraalit ovat samankeskeisesti järjestyneet.

60 Lasimaisen kvartsin j a hienorakeisen, kvartsirikkaan massan muodostamassa konkretiossa huomasi Sederholm jyrkkärajaisen, kapean pyriittisuonen keskellä palloa (kuva 25). Missä ympäröivässä graniittiutuneessa kiilleliuskeaineksessa biotiittisuomut ovat säilyttäneet yhdensuuntaisuutensa, näkyy tämä rinnakkaisrakenne toisinaan kiertävän palloja, toisinaan kulkevan suorana niiden läpi, kuten kuvasta 28 näkyy. Vrt. myös fig. 2, plate XI Sederholmin kirjassa (1. c.). Näytteet sekä ympäröivästä liuskeesta että pallosta analysoitiin. Tulokset analyyseistä, jotka tri. L. Lokka suoritti, seuraavat alla niihin kuuluvine laskelmineen : I. Graniittiutunut kiille- II. Tässä liuskeessa liuske, Tulolansaari, Laa- oleva pallo, tokka, anal. L. Lokka. anal, L. Lokka. MOI. luvut : % MOI. luvut : 8i T

61 I. Graniittiutunut kiille- II. Tässä liuskeessa liuske, Tulolansaari, Laa- oleva pallo, tokka, anal. L. Lokka. anal. L. Lokka. M01. luvut: % MOI. luvut : A Fe FeO MnO Mg CaO Na K P H 2O H 2O CO Nigglin luvut : al fm c alk si k mg c/fm q/z I II Laskettu mineraalikokoomus : I. II. kvartsia 43. o ö kvartsia 36.5 % andesiinia An » labradooria An » biotiittia 18.0» grossulaaria 22.7» titaniittia + zirkonia. 1.2» aktinoliittia 18.o» apatiittia 0.3» titaniittia+zirkonia. 1.o» % kalsiittia 1.0» apatiittia 0.5» Liuskeaines (I) on selvästi hybriidinen kivilaji, minkävuoksi Nigglin menetelmän mukaan lasketut molekyliarvot eivät vastaa mitään määrättyä magmatyyppiä. Myöskin mineraalikokoomus - vrt. yllä esitettyä moduslaskelmaa ja tekstiä siv ilmaisee, ettei itse asiassa ole kysymyksessä graniitti eikä kiilleliuske. Analysoitu pallo (II) näyttää mikroskoopissa hornfelsimäiseltä granoblastiselta kivilajilta, jonka aineksina on kvartsia, pieniä iso-

62 metrisiä labradoori-ans s rakeita, poikiliittisesti muodostuneita vaaleanvihreitä, paikotellen hieman siniseen vivahtavia aktinoliittisia sarvivälkekiteitä j a säännöllisesti raj oittuneita, heikosti punertavia tai melkein värittömiä granaattikiteitä. Tämän lisäksi esiintyy hieman kalsiittia, titaniittia, zirkonia j a apatiittia. Jos keskenään verrataan taulukossa olevia molempia analyyseja j a vastaavia mineraaliaineksia, todetaan heti, että pallo on ympäröivää liuskeainesta huomattavasti emäksisempi. Siitä huolimatta on edellinen silmällä nähtynä väriltään vaaleampi viimeksi mainittua. Pallon vaaleampi väri riippuu selvästi siitä, että siitä puuttuu biotiitti, joka on liuskeen tummana pigmenttinä. Huomiota ansaitseva on ennen kaikkea pallon korkea CaO-pitoisuus, joka mineralogisessa suhteessa ilmenee siinä olevana labradoorina, kalsiittina, kalkkirikkaana sarvivälkkeenä ja myös grossulaarina, sillä granaattia ei ylläolevasta analyysista voida laskea muuna kuin kalkkigranaattina, huolimatta siitä, että pallon mineraalikokoomus täten tulee varsin erikoiseksi. Konkretiomuodostuksien synty. Mitä kaikkien tässä esitettyjen konkretiomuodostuksien syntyyn tulee, on niihin analogisiin muodostuksiin nähden, joita tavataan Joensuun karttalehden alueella, olemassa Frosteruksen ja Wilkmanin antama seuraava selitys (1. C. siv. 113) :»Ei ole helppoa selittää näiden omituisten muodostumien syntymistapaa. Mahdollisesti voidaan otaksua, että osia liuskeista on poimuttumisen aikana vajonnut syvälle allaolevan graniittimagman läheisyyteen ja siellä kuumentunut siihen määrin, että ne ovat tulleet jonkunverran plastillisiksi. Tällöin on graniittista ainesta puristunut kerrospintojen väliin ja jäänyt sinne sellaisiksi erillään oleviksi möhkäleenmuotoisiksi palloiksi. Diffusionin ja graniitin ja liuskeen välisen kemiallisen ainevaihdoksen jälkeen ovat sitten mineraalit uudestikiteytyneet vyöhykkeisessä järjestyksessä. Vasta jälkeenpäin ovat liuskekerrokset murtuneet, jolloin graniittimagmaa on suonina tunkeutunut liuskeen rakoihin». Tämä selitys voi ehkä olla paikkansapitävä suureen osaan nähden tässä mainittuja muodostuksia ja varsinkin mitä tulee Kiteellä kiilleliuskeessa ja suonigneississä tavattaviin graniittisiin konkretioihin. Sitä vastoin se tuskin kelpaa Tulolansaarella y. m. paikoin esiintyvien emäksisten pallojen synnyn selittämiseksi, mitkä korkean kalkkipitoisuutensa vuoksi perinpohjin poikkeavat ympäröivästä liuskeaineksesta. Tosinhan koko tämä liuskeaines, kuten aikaisemmin huomautettiin, eittämättömästi on ollut vahvasti graniitin vaikutuksen alainen, mutta ei voitane ajatella, että graniittimagma olisi tuonut liuskeeseen lisää CaO :ta, ja tätä lisäksi vielä näin suuria 55

63 56 määriä j a yksityisiin paikkoihin keskittyen, kuten tässä on tapahtunut. Tämän vuoksi ei voitane päästä otaksumasta, että pallomuodostus suureksi osaksi on riippuvainen liuskeaineksen primäärisestä kokoomuksesta, mielipide, jonka myös P. Eskola suullisesti on lausunut. Johdumme näin ollen siihen olettamukseen, että täällä a 1 k u- j aan on ollut saviliuskeessa»imatrankiviä» j a kvartsirikkaita konkretioita, mitkä kaikki sittemmin ovat joutuneet sekä alueellisen että kontaktimetamorfosin alaisiksi, jolloin ainekset ovat kiteytyneet uudestaan. Tarvitsee tällöin vain muistaa se tosiasia, että imåtrankivet useimmin ovat ympäröivää savea tai saviliusketta paljon kalkkirikkaampia. Ainoastaan konkretioitten koko, joka voi nousta aina 30 sm :in j a ylikin, tuntuu omituiselta. KVARTSI ITTEJA. Kuten j o aikaisemmin mainittiin tavataan laatokkalais-kalevalaiseen muodostumaan kuuluvia kvartsiitteja monin paikoin liuskealueella välikerrostumina kiilleliuskeessa. Nämä välikerrokset ovat kuitenkin tavallisesti laajuudeltaan vähäisiä, minkää vuoksi useimpia. niistä ei ole voitu merkitä yleiskartalle. Eräät ovat kuitenkin hieman pitempiä ja paksumpia. Näihin kuuluvat Impilahden Kerisyrjän kylän, Sortavalan pitäjän Rytyn ja Harlun kylien ja Tohmajärven länsipuolella y. m. paikoin tavattavat esiintymät. Tyypilliset laatokkalaiset kvartsiitit ovat lasimaisia, väriltään tumman sinisiä tai tumman harmaita, mutta myös vaaleamman harmaita j a punaisia värivivahduksia tavataan. Ne ovat usein liuskeisia ja liittyvät kiilleliuskeisiin paikotellen suurenevan kiillepitoisuuden aiheuttamien välimuotojen kautta. Kerrallisuutta havaitaan vain harvoin. Missä kvartsiitit joutuvat läheiseen kosketukseen nuoremman metabasiitin kanssa, ne ovat useimmiten kontaktimetamorfisia ja ovat näillä paikoin amfibolipitoisia ja väriltään vihreähköj ä. Kvartsiitteja esiintyy kiilleliuskemuodostuman eri tasoissa ; osa niistä sen alimmassa osassa läheisessä yhteydessä sarvivälkeliuskeen ja karren kanssa, mutta useimmat ja vahvimmat kerrokset näkyvät sijoittuneen muodostuman hieman korkeampiin tasoihin. Kvartsiitteja Tulolansaarella Laatokan saaristossa. Tulolansaarella tavattavat kvartsiitit lienevät lasimaisen laatokkalaisen kvartsiitin tyypillisimpiä muotoja. Tämä koskee varsinkin saaren koillisrannalla sijaitsevan Lintaniemen ja siitä hieman lounaaseen, lähellä Niinimäen vuorta tavattavaa kvartsiittia. Tämä kvartsiitti on tumman-

64 57 sininen ja sangen karkearakeinen. Se osoittautuu kokoonpannuksi pääasiallisesti vahvasti unduloivista, vaihtelevan suuruisista ja muotoisista yhteenkasvaneista kvartsirakeista. Useimmiten ovat rakeet kuitenkin venyneitä, ja tekevät lähimain rinnakkaisen järjestymisensä vuoksi kivilajin liuskeiseksi. Sangen runsaasti on pieniä muskov itti-, biotiitti- j a kloriittisuomuj a. Saaren luoteisosassa kvartsiitti on hieman vaaleamman siniharmaata, mutta muutoin lasimaista ja karkearakeista. Sederholm löysi sieltä myös breksioitunutta kvartsiittia. Pieni esiintymä lasimaista kvartsiittia on lisäksi saaren keskiosassa Koirinmäen etelärinteellä, lähellä rantaa vastapäätä Kirkkosaarta. Impilahden länsiosan kvartsiitteja. Impilahden länsipuolella olevissa vuorissa tavataan ohuina välikerroksumina tummanharmaata, hienorakeista, selvästi rinnakkaisliuskeista ja hieman hiilenpitoista kvartsiittia, joka vaihettuu ympäröiväksi, alueella vallitsevaksi kiilleliuskeeksi. Gneissigraniittialueita ympäröivissä sarvivälkeliuskeja karsivyöhykkeissä esiintyy paikotellen vähän lasimaista kvartsiittia ; tämä kuuluu laatokkalaisten liuskeiden alimpaan horisonttiin. Tällainen paikka on esim. lähellä Sumeriajoen länsirantaa, maantien eteläpuolella, 2 å 3 km kirkolta, missä aivan karsikerroksen luona pieni, vaaleanpunaisesta valkoiseen vaihteleva kvartsiittikallio pistää näkyviin. Kerisyrjän kylässä tavataan andalusiitti- ja stauroliittipitoisen kiilleliuskeen ympäröimää kvartsiittia. Esiintymä muodostaa varsin pitkän kapean kerroksen, joka kulkee suunnassa N-S. Tämä kivilaji on tyypillinen, tummanharmaa laatokkalainen kvartsiitti. Viimeksimainitun esiintymän koillispuolella Kokkoselänkylän luoteisimmassa osassa J. N. Soikero tapasi pieniä kallioita harmaata, hienorakeista kvartsiittia. Sitä näkyy sekä Ulkolammin itä- että länsipuolella. Kuivalahden-Läskelän-Jänisjoen kvartsiitteja Sortavalan pitäjässä. Täällä tavataan monin paikoin tummanharmaassa kiilleliuskeessa vahvuudeltaan vähäisiä, tummanharmaan, hienorakeisen kvartsiittiliuskeen kerroksia. Tämä kvartsiittiliuske vaihettuu ensinmainituksi kivilajiksi ja voitaisiin, koska se tavallisesti on hyvin biotiittirikasta, myös useimmissa tapauksissa merkitä kvartsiittiseksi kiilleliuskeeksi. Liuske on paikotellen myös hieman kloriittipitoinen ja sisältää useasti, tosin vain mikroskooppisesti todettavia, haarovia granaattiporfyroblasteja. Tällaista kvartsiittiliusketta ohuine serisiittiliuskevälikerroksineen tavataan esim. heti Läskelän aseman itäpuolella ja myös muutama km kauempana pohjoisessa, Jänisjoen länsirannalla, tämän joen yli vievän ylemmän sillan luona. Viimeksimainitussa

65 58 paikassa kivi on hieman vähemmän biotiittipitoista ja siis lähempänä puhdasta kvartsiittia. Lähellä Jänisjoen suuta, n. 1 km Joensuun kylästä länteen, on ohut kvartsiittikerros välittömästi kontaktissa sarvivälkeliuskeen kanssa. Tämä kerros näkyy toistamiseen n. 0.5 km päässä luoteessa ja tällöin kontaktissa porfyriitin kanssa. Myös kylän lounaispuolella tavataan pienellä Kalkkisaarella vahvasti kalkinpitoista, kiilteetöntä, vaaleanharmaata kvartsiittia, joka vuorottelee kalkkikiven kanssa. Sortavalan pitäjän Harlun ja Rytyn kylien kvartsiitteja. Harlun kylässä, Tenjärven länsipuolella, Sortavalaan vievän maantien länsipuolella olevassa kalliossa, n. 2.5 km Leppäkosken tehtaalta etelään, tavataan sarvivälkeliuskeessa tummaa vihreänharmaata kvartsiittia ohuina kerroksina. Kivilaji, joka etelässä rajoittuu karteen, sisältää hyvin runsaasti eri suuntaisia, pieniä tremoliittikiteitä ; siinä on myös sangen paljon plagioklaasia ja lukuisia pieniä kiisurakeita. Tenjärven luoteispään pohjoispuolella, Matti Tiikaisen talon läheisyydessä, pistää tummemman harmaata, sangen lasimaista kvartsiittiliusketta näkyviin ; se on samoin jokseenkin maasälpärikasta. Harlun ja Rytyn kylien rajaseudussa, Pötsövaaran pohjois- ja luoteispuolella j a Pitkäj ärvenoj an pohjoispuolella, tavataan vuorokerroksina osaksi andalusiitinpitoisen kiilleliuskeen, osaksi sarvivälkeliuskeen ohella kapeita kerroksia hienorakeista lasimaista kvartsiittia, jonka siellä esiintyvistä pienistä kallioista päättäen voidaan otaksua jatkuvan NW-suuntaan usean km :n matkan. Ristijärven itäisen pään pohjoispuolella, vajaa km Haukkaj ärveltä länteen, huomasi G. Pehrman gneissigraniittimassiivin reunassa kvartsiittiliusketta, joka sisältää vain vähän kiillettä. Ryttyj ärven pohj oispuoleisissa seuduissa esiintyy kapeita kvartsiittikerroksia, osaksi yhdessä granaatinpitoisen kiilleliuskeen kanssa, pienten Valkialammin ja Vehkalammin välissä. Ryttyj ärven länsipään pohjoispuolella on sarvivälkeliuskeessa n. 0.5 m levyinen kerros vihreänharmaata, lasimaista, hieman liuskeista kvartsiittia, joka on pyriitinpitoista ja ruosteiseksi rapautuvaa. Pienen Pyörälammen etelärannalla, Pyörävaaran juurella, tämän pohjoispuolella, tavataan alasvyöryneitä, siis lähes in situ olevia suuria, kulmikkaita lohkareita lasimaista kvartsiittia, joka väriltään on osaksi sini-, osaksi valkeanharmaata. Kvartsiitti on keskellä sarvivälkeliuskealuetta. Tohmaj oen j a Rytyn-Läskelän gneissigraniittimassiivin läntisen reunan välissä, varsinkin Rytyn rautatiepysakin pohjoispuolella, tavataan kiilleliuskeessa NNW-suuntaisia, kapeita juovia tavalli-

66 59 sesti tummanharmaata, hieno- tai pienirakeista kvartsiittia, joka monin paikoin on maasälpärikasta ja siis arkosista. Sortavalan pitäjän lounaisosan kvartsiitteja. Putrolammin luona, Tuoksjärven pohjoispuolella, Kiimamäen kylässä sijaitsevassa Putrovaarassa tavataan tiivistä, vaaleanharmaata, vihreään vivahtavaa kvartsiittia, joka mikroskooppisesti huomataan sisältävän hyvin lukuisia, tasaisesti j akautuneita pieniä tremoliittineulasia asettuneina liuskeisuuden suuntaan. Tämä kvartsiitti esiintyy sarvivälkeliuskealueella ja vaihettuu tremoliittiliuskeeksi. Haapalammin kylässä, Jaakkiman maantien luona, n. 12 km Sortavalasta ja muutaman sadan metrin päässä Saavainjoesta tavataan harmaansinistä, lasimaista kvartsiittia, joka on hyvin Tulolansaaren kvartsiitin tapaista. Kvartsiitti esiintyy täällä migmatiittialueella. Ruskealan kvartsiitteja. Kvartsiitteja tavataan täällä etupäässä kapeina välikerroksina kiilleliuskeessa. Niinpä on tummanharmaata, hienorakeista, hieman pyriitinpitoista kvartsiittia kerroksina granaatinpitoisessa kiilleliuskeessa lähellä maantietä pari km Vahvajärven länsipuolella. Samoin tavataan sinisenharmaata, lasimaista kvartsiittia Kokkomäessä lähellä Turvajärveä. Kontioleppälahden kylässä lähellä Jänisjärveä, Vahvanojan eteläpuolella sekä Alalammin eteläpään länsipuolella tavataan harmaata kvartsiittiliusketta. Vahvaj ärven koillisrannalla on andalusiittiliuskeessa kvartsiittikerroksia. Ruskealan marmorilouhoksen läheisyydessä on kvartsiittia vain muutaman metrin vahvuisina välikerroksina sarvivälkeliuskeen ja kalkkikiven välissä. Metzger mainitsee niitä löytyvän kolmessa paikassa : lähellä Seppäsen taloa, Variksenmäen luoteispuolella ja Riihilammin luona. Sen lisäksi on tekijä löytänyt kvartsiittia Erosen talon itäpuolelta. Kaikissa näissä paikoissa on kvartsiitti tummanharmaata, lasimaista tai liuskeista. Metzgerl rinnastaa nämä löydökset Pitkärannan Paimiosaaren kvartsiittiin, jota Triistedt 2 lähemmin on kuvannut. Ruoko järven kvartsiitteja Kiteellä. Ainoat paikat Kiteellä, missä kvartsiitteja on tavattu, sijaitsevat Ruokojärven rantamilla lähellä Matkaselän asemaa. Siellä on tummanharmaata, hienorakeista, ruosteisesti rapautuvaa kvartsiittiliusketta, joka osaksi myös on I Adolf A. Th. Metzger, 1. c. S Trustedt, Die Erzlagerstätten von Pitkäranta am Ladogasee. Bull. Comm. Geol. Finlande N:o 19. Helsingfors 1907.

67 60 käynyt lasimaiseksi ja vuorottelee kiilleliuskeen kanssa sekä vaihettuukin täksi kivilajiksi. Tohmajärven kvartsiitteja. Turusenniemen itärannalla, aivan Tohmajärven kirkon länsipuolella, on hienorakeista, vaaleanharmaata kvartsiittia, joka paikotellen on selvästi kerrallista ja vuorottelee kiilleliuskeen kanssa. Tohmajärven länsipuolella, Akkalan ja Joukkolan kylien seutuvilla tavataan kvartsiittia huomattavasti laajemmalti kuin äskenmainitussa paikassa. Akkalan kylässä kvartsiitti on osaksi karbonaatinpitoista ja enimmäkseen lasimaista ja tummanharmaata, Joukkolassa tavataan liuskeisia ja karbonaatittomia muotoja. Nämäkin kvartsiitit vuorottelevat kiilleliuskeen ja fylliitin kanssa ja vaihettuvat tyypilliseksi stauroliittikiilleliuskeeksi. Wilkman (1. c.) on niitä lähemmin selostanut ja huomauttaa erikoisesti, että kysymyksessä olevia kvartsiitteja on pidettävä samanaikaisina kerrostumina kuin Tohmajärven konglomeraattia. Samoin on epäilemättä myös tämän konglomeraatin hieman karkeampiklastillisten kvartsiittivälikerrosten laita. Pälkjärven ja Soanlahden kvartsiitteja. Pälkjärven pitäjässä tavataan kvartsiitteja etupäässä Naatselän kylässä Pienen Jänisjärven eteläpuolella. Täälläkin niille on ominaista tummanharmaa väri ja granoblastinen, lasimainen rakenne. Ne jatkuvat itää kohti Soanniemellä ja ulottuvat myös Suistamon pitäjään, missä niitä Lohj anpuron eteläpuolella esiintyy kapeina liuskeisina välikerroksina kiilleliuskeessa, ja vielä niinkin kaukana kaakossa kuin Koitonselän läheisyydessä, tavataan n. 2 km sen luoteispuolella ohuita kertoja vaaleanharmaata, melkein tiivistä, lasimaista kvartsiittia kiilleliuskeessa. Myös Soanniemellä kvartsiitti muodostaa linssimäisiä kerroksia kiilleliuskeessa. Kivi on täällä useimmiten kiilleliuskemaista kvartsiittia, kuten esim. Ratisen talon luona niemen läntisimmässä osassa. Kvartsiitti on siellä tummanharmaata ja liuskeista, hyvin biotiittirikasta ja myös hieman hiilenpitoista. Samanlaista kvartsiittista liusketta, jossa on pieniä granaattikiteitä, tavataan n. 3 km kaakkoon Soanlahden kirkolta maantien ja Ison Jänisjärven rannan välissä. Kvartsiittityyppiä, joka ulkonäöltään sangen paljon poikkeaa edellisistä, esiintyy Palokkaan (aikaisemmin Rahkosen) talon lähellä Soanniemen pohjoispuolella ja myös kauempana kaakossa Hartikkavaaran metabasiittimassiivin läheisyydessä. Kvartsiitti on näillä paikoilla hienorakeista, väriltään punertavan tai paikotellen myös vihertävän harmaata. Hausen' kuvaa tätä»rahkosen kvartsiittia» I H. Hausen, Geologie des Soanlahti-Gebietes im siidlichen Karelien. Bull. Comm. Geol. Finlande N:o

68 lähemmin j a on sitä mieltä, että se on sekundäärisesti poimuttunut tai työntynyt kiilleliuskeen sisään. Hän pitää sitä kiilleliusketta nuorempana muodostuksena, koska sen kulkusuunta hiukan poikkeaa viimeksimainitusta eikä missään muualla Soanniemellä ole tavattu samanlaista kvartsiittia. Vielä tuli Hansen hijetutkimuksien kautta siihen tulokseen, että kvartsiittivierinkivet Partasen konglomeraatissa (vrt. siv. 81) eivät, kuten aikaisemmin otaksuttiin, ole peräisin tästä Rahkosen kvartsiitista. SARVIVÄLKELIUSKEITA. Laatokkalais-kalevalaisella liuskealueella on usein sangen vaikeata luonnossa tarkoin erottaa sedimentogenisiä sarvivälkeliuskeita siellä tavattavien emäksisisten eruptiivien (metabasiittien) eräistä vahvasti liuskeutuneista, metamorfisista muodoista, varsinkin sen vuoksi, että ensinmainitut melkein aina esiintyvät viimeksimainittujen kanssa ja ovat myös näitten lävistämiä. Kuitenkin täytynee otaksua, että sedimentogenisiä muodostuksia todella on tavattavissa alueen liuskeutuneiden vihreäkivien joukossa. Tässä tarkoitetaan nimityksellä»sarvivälkeliuskeita» juuri näitä, viimemainittujen kivilajien joukossa tavattavia alkuperäisiä sedimenttejä. Syy yllämainittuun otaksumaan on ennen kaikkea se, että sarvivälkeliuskeet ynnä vuorottelevat kalkkikivi- ja karsikerrokset silmäänpistävän säännöllisesti sijaitsevat gneissigraniittipohja-alueiden reunoilla lähinnä Laatokan pohjoispuolella olevissa seuduissa, Sortavalan ja Impilahden pitäjissä. Säännöllisyys mainittujen kerrosten esiintymisessä panee olettamaan, että ne ovat lähimain autoktonisia ja alkujaan kerrostuneet välittömästi gneissigraniittialustalle, vaikka määrätyt tektoniset liikunnot myöhemmin mahdollisesti ovat saaneet aikaan muutoksia niitten yhdenjaksoisuudessa ja eri määrissä siirrelleet niitä. Samanlaisia ovat olosuhteet myös karttalehden alueen ulkopuolella, kaakossa rajoittuvalla Pitkärannanalueella. Tämä alue on Otto Triistedtin (1. c.) kartoittama ja kuvaama ; hän korostaa voimakkaasti sarvivälkeliuskeiden esiintymistä gneissigraniittialueiden ympärillä, esittäen kartallaan sarvivälkeliuske- ja karsireunusten säännöllisyyden erittäin jyrkän kaavamaisesti. Triistedt mainitsee, että sarvivälkeliuskeiden vahvuus Pitkärannassa harvoin nousee yli 20 m :n ; tavallisimmin se on 10 å 15 m, mutta poikkeustapauksissa se voi aleta 2 m :in, jota vastoin Savonlinnan karttalehden alueen sarvivälkeliuskevyöhykkeet ovat säännöllisesti paljon vahvempia, varsinkin Rytyn-Läskelän j a Sortavalan gneissigraniittikompleksien ympärillä. 61

69 Vaikkakin olosuhteet Laatokan seudun gneissigraniittialueiden ympärillä likipitäen ovat analogisia Triistedtin selostamien kanssa, on kuitenkin pidetty tarkoituksenmukaisena olla täällä soveltamatta hänen kaavamaista esitystapaansa, vaan kartta on laadittu kenttähavaintojen perusteella, joiden mukaan toinen tai toinen kerrossarjan osa paikotellen on ohentunut tai puuttuu. Mainittakoon, että ainakin Impilahden gneissigraniittialueilla, mikäli ne ulottuvat karttalehdellemme, on joskus tavattu myös sarvivälkeliuskeen denudatiojätteitä suorastaan gneissigraniittialustalla, eikä ainoastaan ympäröivän sarvivälkeliuskereunan läheisyydessä, vaan myöskin kauempana gneissigraniittialueen sisäosissa. Kuva 29 esittää liuskaisin reunoin gneissigraniittialustaa vastaan rajoittuvaa denudatiojätettä. Kuvattu paikka on Kerisyrjän kylässä, Hiihnajoen rannalla, lähellä sen laskua Sumeriajokeen. Nämä sarvivälkeliuskeet ovat tavallisesti hieno- tai pienirakeisia, lineaariliuskeisia kivilajeja. Pienet sarvivälkekiteet, jotka muodostavat kivien oleellisimman aineksen, näkyvät paljain silmin selvästi vahvasti kiiltävinä mustanvihreinä neulasina. Mikroskooppisesti näkyy sarvivälkeliuskeessa vain vähän maasälpää, joka voi olla sekä kalimaasälpää (mikrokliniä ilman ristikkorakennetta) että plagioklaasia. Kvartsia tavataan aina hyvin runsaasti. Useimmiten tavataan vähempänä tai runsaampana sekoituksena magnetiittia, eikä pyriitti, joskus palj ainkin silmin näkyvänä, ole harvinainen. Sarvivälkkeen ohella huomataan usein vaihtelevin määrin biotiittia ja paikotellen myös sädekiveä. Joskus on sarvivälkeliuskeessa pieniä punaisia granaattikiteitä, kuten useissa paikoin Impilahdella ja Sortavalan pitäjässä, esim. eteläisimmällä niemellä Sortavalan kaupungin ulkopuolella Vorsunsalmen luona. Kivessä on usein selviä, kulku-

70 suuntaa j a kaadetasoa vastaan kohtisuoria rakoj a, j a seudun asukkaat käyttävät sitä mielellään uunien rakentamiseen. Sarvivälkeliuskeiden mikroskooppinen rakenne näkyy mikrovalokuvasta kuva 42 (siv. 00). Se on suuresti samanlainen kuin eräiden Rytyn luona y. m. paikoissa tavattavien emäksisten tuffiliuskeiden (vrt. siv. 94), ja on mahdollista, että kyseessäolevat sarvivälkeliuskeet ovat geneettisesti näihin tuffiliuskeisiin kuuluvia. Tässä tapauksessa ne ovat pyroklastisia kivilajeja, jotka ovat syntyneet vulkanisen tuhkan kerrostumisesta meri- tai järviveteen. Lähinnä gneissigraniittialustaa sarvivälkeliuskeet, kuten vuorottelevat karsikerroksetkin, kaatuvat säännöllisesti poispäin tästä alustasta hyvin vaihtelevin kulmin. Paikotellen kaade on sangen loiva ja kerrosten asento melkein vaakasuora, kuten esim. Sortavalan kaupungin urheilukentän luona (kuva 30). Kuvatussa paikassa kaatuu ohuiden karsikerrosten kanssa vuorotteleva sarvivälkeliuske loivasti 'lounaaseen, kuvassa vasemmalle, kun taas tämän paikan

71 64 lounaispuolella lounaaseen Vakkolahdesta, mikä lahti erottaa. kaupungin vanhan j a nuoremman osan toisistaan, sarvivälkeliuske kaatuu jyrkästi koilliseen. Täälläkin kaade on ulospäin gneissigraniitista, jota pistää esiin liuskereunan lounaispuolella. Kontaktimetamor f ista sarvivälkeliusketta. Sortavalan luona gneissigraniittikompleksia ympäröivässä sarvivälkeliuskevyöhykkeessä voitiin eräässä paikassa, missä oli seassa lävistävää nuorempaa graniittia, havaita, että jälkimmäinen kivilaji oli kontaktimetamorfoinut sarvivälkeliuskeen. Paikka sijaitsee Riekkalansaaren luoteisrannalla, Uittalahdensalmen eteläpäässä, Nukuttalahden itäpuolella. Täällä sarvivälkeliuske välittömästi rajoittuu kiilleliuskeeseen. Tämä on vieressä olevan graniitin vahvasti muuttamaa, jolloin kontaktivaikutus on ulottunut myös sen alustaan, sarvivälkeliuskeeseen, joka on metamorfoitunut hornfelsimäiseksi kivilajiksi. Tässä hornfelsissä on erotettavissa vaaleampi ja tummempi kerros. Vaalea kerros on mikroskoopissa nähtynä suurimmalta osaltaan kvartsirakeita, seassa runsaasti skapoliittia (meioniittia), klinozoisiittia, vihreätä sarvivälkettä, kalsiittia, hiukan andesiinia ja lisäksi lisäaineksina titaniittia j a magnetiittia. Tumma, vihreänvärinen kerros, lähempänä kiilleliusketta, eroaa vaaleammasta pienemmän skapoliittipitoisuutensa ja suuremman klinozoisiitti-, sarvivälke- j a andesiinipitoisuutensa kautta. Koko tämä hornfelsimäinen sarvivälkeliuskekerros on kuitenkin vain muutaman sm :n vahvuinen, mikäli tässä, rannan kohdalla, voidaan päätellä. Helylän vihreäkivialueen sarvivälkeliuskeita. Sortavalan gneissigraniittimassiivin pohjoispuolella leviää Helylän kylässä j a ympäristössä laajempi vihreäkivialue, jonka suurin leveys on 4 å 5 km, ja joka erottaa Sortavalan ja Rytyn-Läskelän massiivit toisistaan. Vihreäkivialueen jatko. kaakkoon päin näkyy Hiidenselän saarilla, ja kapeana kaistana se ulottuu Jänisjoen suussa olevaan Joensuun kylään asti. Hyvin suuri osa tämän alueen vihreäkivistä lienee sarvivälkeliuskeita (vrt. Sortavalan seudun värillistä karttaa), joita ei kuitenkaan paljain silmin tarkasteltaessa aina voida erottaa liuskeutuneista eruptiivi-vihreäkivistä. Täällä sarvivälkeliuskeet ovat poimuttuneita j a j yrkkäasentoisia sekä kulkevat pääasiallisesti suunnassa EW tai myös kaakkoa kohti. Myöskin täällä niitä monin paikoin seuraavat karsikerrokset ja karsimaiset sädekiviliuskeet. Alueen eteläisimmässä osassa, Helylänjoen (Tohmajoen) rantamilla, sarvivälkeliuske vaihettuu tremoliittipitoiseksi biotiittiliuskevyöhykkeeksi, joka on maasälpävapaa ja sisältää lukuisia pieniä granaattiporfyroblasteja, joista kiven pinta tulee ikäänkuin nystermäiseksi.

72 65 Sarvivälkeliuskeet kaatuvat vihreäkivialueen pohjoisrajalla, kuten tavallista, gneissigraniittialueesta poispäin. Tektonisesti huomattavaa on, että ne etelärajallaan päinvastoin kaatuvat sisäänpäin, Sortavalan gneissigraniittimassiivin alle. Tämä merkitsee, että suurempia dislokatioita on tapahtunut viimeksimainitulla rajalla, todennäköisesti etelästä pohjoiseen päin suunnattujen siirrosliikkeiden vaikutuksesta. Vehkalahden-Joensuun välillä kaatuvat sarvivälkeliuskeet kuitenkin Rytyn-Läskelän gneissigraniittimassiivista poispäin. Helylän luona olevasta vihreäkivialueesta haarautuen leviää länttä kohti leveä sarvivälkeliuskevyöhyke. Laajana ulkonemana luoteeseen päin se ulottuu aina Leppäselän kylään, missä sarvivälkeliuskeet vaihettuvat kiilleliuskeiksi. Toinen haarake, joka reunustaa Sortavalan gneissigraniittialuetta, ulottuu etelässä aina Tuokslahden kylän luo, missä sarvivälkeliuskevyöhyke häipyy migmatiittialueeseen. Harlun-Rytyn-Ruskealan vihreäkivialueen sarvivälkeliuskeita. Rytyn-Läskelän gneissigraniittimassiivin pohjoispuolella paisuu vihreäkivialue melkoisen mahtavaksi gneissigraniitin reunaa pitkin kulkevaksi vyöhykkeeksi. Tästä haarautuu sangen leveä, mutta vähitellen kapeneva, pitkä, kapeitten kalkkikivi- ja karsikerrosten reunustama sivujakso, joka kulkee pohjoista ja luoteista suuntaa Ruskealan kirkonkylää kohti. Tällä alueella sarvivälkeliuskeet ovat suurin piirtein samanlaatuisia kuin Helylän alueella. Varmasti myös osa näistä lienee alkujaan pyroklastillisia sedimenttejä, varsinkin tuffimaisten muodostuksien kanssa läheisesti vuorottelevat sarvivälkeliuskeet, joita esiintyy Rytyn kylän länsiosassa. Paitsi kalkkikivi- ja karsivälikerroksia tavataan tällä liuskealueella paikallisesti sarvivälkeliuskeessa kapeita kvartsiittikertoj a sekä myös granaatinpitoista kiilleliusketta. Pitkässä pohjoisessa haarautumassa lienevät eruptiiviset metabasiitit vallitsevina. Mitä tähän pohjoisimpaan osaan tulee, on Metzger (1. c.) sitä mieltä, että koko siellä esiintyvä»sarvivälkeliuskemuodostuma» on synnyltään eruptiivinen. Tähän käsitykseen ei tekijä täydellisesti voi yhtyä, vaan on sitä mieltä, että siellä varmasti myös tavataan sedimentogenisiä tai ainakin pyroklastillisia sarvivälkeliuskeita kuten gneissigraniittimassiivien reunoissa. On myös todennäköistä, ettei pitkän, pohjoiseen suuntautuvan vihreäkiviulkoneman alla sijaitseva gneissigraniittialusta ole varsin kaukana nykyisestä maanpinnasta. Pälkjärven hornf elsimainen epidoottirikas sarvivälkeliuske. Myöskin kauempana gneissigraniittikompleksien reuna-alueiden ulkopuolella ja ilman yhteyttä näihin on siellä täällä kiilleliuskealueella tavattu sarvivälkeliuskekerroksia. Nämä ovat kuitenkin säännöllisesti

73 niin vähäpätöisiä, ettei niitä ole voitu merkitä kartalle. Suurempi välikerros, joka näkyy kartallakin, on Pälkjärven pitäjässä kirkon itäpuolella, mistä se, kaakkoon päin kulkien, ulottuu Leppäjärveä kohti, muodostaen m. m. Makarinvaaran vuoren. Tämän kivi ei kuitenkaan ole mitään normaalista sarvivälkeliusketta, vaan sitä voitaneen ennemmin pitää e p i d o otti- ja s a r v i v ä 1 k e- rikkaana horufe1simaisena kvartsiittiliusk e e n a, joka ei kuulu niihin sarvivälkeliuskeisiin, jotka lähinnä ympäröivät Sortavalan ja Impilahden pitäjien gneissigraniittikomylekseja. Tämä liuske on vihreänkeltainen, hienorakeinen ja kova kivilaji, joka sisältää runsaasti sarvivälkettä yksityisinä sälöinä ja tähdenmuotoisina rykelminä, sekä pieniä epidoottirakeita. Siinä näkyy monin paikoin selvää kerrallisuutta, ja paikotellen se on sangen vahvasti poimuttunut, kuten kuvasta 31 käy selville. Mikroskoopissa näkyy kivilajin hornfelsimainen rakenne selvästi. Kiven muodostavat pääasiassa kvartsi, epidootti ja sarvivälke. Kvartsirakeet ovat isometrisiä ; niiden seassa on hieman mikrokliinia. Epidootti muodostaa erittäin lukuisia, tasaisesti jakautuneita pieniä rakeita, jotka usein ovat kasautuneet yhteen pieniksi ryhmiksi. Sarvivälke esiintyy suurina pylväsmäisinä porfyroblasteina, jotkaa ovat aina 5 å 6 mm pituisia, suuntautumattomia (vrt. mikrovalokuvaa kuva 32).

74 Kvantitatiivinen mineraalikokoomus on laskettu seuraavaksi : epidoottia /0 kvartsia 29.4» sarvivälkettä 24.8» kalimaasälpää 4.2» /o Kivien runsas epidoottipitoisuus, jota mineraalia varmasti on pidettävä metamorfisena uusmuodostuksena, viittaa alkuperäiseen kalkki- ja piihapporikkaaseen sedimenttiin, jolloin kysymyksessä todennäköisesti on alkuperäinen merkeliliuske, joka on joutunut alueellismetamorfosin alaiseksi. KALKKIKIVEÄ JA KARSIA. Kalkkikivet ovat sangen laajalle levinneitä laatokkalais-kalevalaisella liuskealueella, vaikkakin ne siellä harvoin saavuttavat huomattavaa vahvuutta. Ne ovat etupäässä kalsiittikiviä, mutta niiden joukossa tavataan myös dolomiittisia kalkkikiviä ja dolomiitteja.

75 6 8 Monin paikoin ne ovat enemmän tai vähemmän epäpuhtaita silikaattien j a oksiidien niihin sekaantumisen johdosta j a vaihettuvat silloin tyypillisiksi karsikivilajeiksi. Kalkkikiviesiintymät ovat sidotut määrättyihin vyöhykkeisiin. Ne puuttuvat melkein kokonaan peliittisten liuskeitten suuren alueen sisäosista. Etupäässä niitä tavataan gneissigraniittimassiivien reunoilla, j a sitäpaitsi ne muodostavat kapeahkoja linssimäisiä välikerroksia (n. s.»kaloja») lähinnä jatulista muodostumaa sijaitsevassa laatokkalais-kalevalaisen liuskekompleksin osassa. Kalkkikiveä ja karsia gneissigraniittialueiden reunoissa. Kalkkikiveä ja karsia tavataan yhdessä sarvivälkeliuskeen kanssa sangen säännöllisesti Sortavalan ja Impilahden pitäjien vanhain resistenssialueitten ympärillä, kuten jo mainittiin. Ne esiintyvät enimmäkseen hajanaisina linssimäisiiä kerroksina. Useimmiten maanpeite estää päättämästä, missä määrin Triistedtin (1. c.) kaavamainen esitys yhtäjaksoisista karbonaattikerroksista on todellisuutta vastaava. Joka tapauksessa voidaan todeta, että kalkkikivet ja karsi yhdessä sarvivälkeliuskeen kanssa ovat välittömästi vanhalle gneissigraniittialustalle kerrostunut osa laatokkalais-kalevalaisesta vyöhykkeestä, muodostaen luultavasti sen alimman horisontin. Huomattava seikka on, että laatokkalaisen liuskevyöhykkeen pohjalla ei ole konglomeraatteja eikä muita tyypillisiä pohjamuodostuksia, vaikka ne ovat niin tavallisia»kalevalaisessa» muodostumassa kauempana pohjoisessa Pielisjärven seutuvilla. Tämä voitaneen selittää siten, että täällä, Laatokan seutuvilla, on alinna merellisiä kerrostumia, jolloin sarvivälkeliuskeitten alkuperäinen aines suurimmalta osaltaan olisi pidettävä merenpohjalle kerrostuneena vulkanisena tuhkana. Tähän selitykseen sopii myös se seikka, että vulkanisia kivilajeja, kuten metabasiittimantelikiviä ja porfyriittejä (vrt. siv. 94) on mukana lähinnä gneissigraniittialustaa olevassa muodostumassa. Tässä alimmassa tasossa esiintyvät kalkkikivet ovat väriltään valkoisen tai vaaleanharmaita, elleivät ne seosmineraalien vuoksi ole erikoisen epäpuhtaita. Tavallisesti ne ovat enemmän tai vähemmän karsimineraaleja sisältäviä, ja siellä, missä näitä esiintyy runsaammin, syntyy varsinaista kartta. Karsimineraalina on täällä etupäässä tremoliittia, mutta myös diopsiidi (malakoliitti) on hyvin yleinen. Lisäksi tavataan aktinoliittia, granaattia, flogopiittia, epidoottia, serpentiniynyttä oliviinia, kvartsia, pyriittiä, magneettikiisua, kuparikiisua, titaniittia ja grafiittia. Joskus voi tavata puhdasta tremoliittifelsia karren ja sarvivälkeliuskeen välisissä kontakteissa.

76 Impilahden pitäjässä tulee kalkkikivi näkyviin varsinkin kirkonkylän kaakkoispuolella. Pienen Nevosenlammen rannalla on sangen puhdas valkoinen kalkkikivikerros, jota myös on louhittu, ja saman lammen lounaispuolella on pari 1 å 3 m :n levyistä kalkkikivikerrosta, joista toista voi seurata n. 10 m :n pituudelta. Niissä on sekä puhtaanlaista harmaanvalkoista kalkkikiveä että tremoliittikartta. Sumeriaj oen maantiesillan etelä- j a kaakkoispuolella on tavattu kalkkikivikerroksia sarvivälkeliuskeessa. Täällä kalkkikiven raesuuruus vaihtelee, sen väri on enimmäkseen valkea, osaksi myös punertava. Paikotellen siihen on sekoittunut sädekiveä, biotiittia, muskoviittia ja kiisuja. Impilahden itärannalla, vastapäätä Hoviniemen taloa tavataan gneissigraniitin ja sarvivälkeliuskeen välissä n. 1 m :n vahvuinen kerros harmaata tai valkeanharmaata kalkkikiveä, joka sisältää sädekiveä, hieman epidoottia ja kiisuja. Syskyän kylässä on muutamia kalkkikivikerroksia rannalla Ellissaaren lounaispuolella ; eräs näistä on diopsiidinpitoinen. Sortavalan gneissigraniittikompleksin ympäriltä mainittakoon varsinkin Rauskuvuoren pohjoisrinteellä, Sortavalan kaupungin eteläpuolella tavattava kalkkikivi. Täällä näkyy vuoren pinnassa n. 10 m:n vahvuinen kerros vahvasti pienoispoimuttunutta, harmaanvalkoista kalkkikiveä, jossa on runsaasti silikaattiaineksia. Nämä ovat serpentiiniä oliviinijätteineen, vähemmän on muskoviittia ja kvartsia. Sortavalan kaupungin itäpuolella, Vorsunsalmen eteläisimmällä rantaniemekkeellä tavataan sarvivälkeliuskeessa pieniä linssejä hienorakeista, pienoispoimuttunutta karrentapaista kalkkikiveä, joissa on runsaasti klinoklooria, penniniä sekä hiukan pyriittiä, magneettija kuparikiisua. Magneettikiisua tavataan paikotellen runsaammin pitkin sarvivälkeliuskeen ja karren kontaktia. Sortavalan gneissigraniittimassiivin länsipuolella on vähän kalkkikiveä Tuoksjoen länsipuolella, n. 4 km Tuoksjärveltä Karmalan kylässä. Tummanharmaassa hienorakeisessa kalkkikivessä on runsaasti tremoliittikiteitä, jonkun verran muskoviittia, vaakeanbarmaata biotiittia sekä hiukan pyriittiä j a grafiittia. Sortavalan ja Rytyn-Läskelän gneissigraniittialueiden välissä, Helylän kylässä ja tästä lähinnä itään olevissa seuduissa, tavataan monin paikoin ohuita kalkkikivi- ja karsijuovia konkordantteina kerroksina täällä suunnilleen W-E-suunnassa kulkevissa sarvivälkeliuskeissa. Tällaisia kertoja on korkean Helylänvaaran etelärinteellä ja lähinnä Helmijärven itäpuolella sijaitsevassa seudussa, mistä eräs tällainen kerros on seurattavissa pitkän matkan Kirjavalahden suuntaan. Viimemainitun lahden suun länsipuolella sijaitsevan Vaavalahden sisäosan ympärillä on sarvivälkeliuskeessa pari kapeata, 6 9

77 7 0 sangen puhdasta kerrosta harmaata kalkkikiveä, jossa on vain vähän pieniä tremoliittikiteitä j a magnetiittia. Rytyn-Läskelän resistenssialueen reunoilla esiintyy sangen monessa kohdassa sarvivälkeliuskeen yhteydessä kalkkikiveä ja kartta. Näihin reunamuodostuksiin on luettava myös n. 3 m :n vahvuinen likaisenharmaa karsikerros, joka kulkee sarvivälkeliuskekerrosten alla Kirjavalahden sisimmän poukaman eteläpuolella. Paksuniemellä, Kirjavalahden suulta itään, tavataan kerros samanlaatuista karrentapaista kalkkikiveä. Tämän kalkkikiven hijeessä näkyy runsaasti tremoliittikiteitä ja myöskin vaaleanruskeata biotiittia. Paksuniemen karsi on pienen notkelman erottama gneissigraniitista, kun taas niemen lounaispuolella on sarvivälkeliusketta. Huomiota ansaitseva karsiesiintymä on juuri Mäkisen talon länsipuolella Simporanvaaran etelärinteellä, hiukan siitä paikasta länteen, missä Sortavalan-Rytyn lnaantie saavuttaa gneissigraniittialueen. Tämä karsi on erikoinen magnetiittipitoisuudestaan, mikä mineraali täällä muodostaa korkeintaan 5 å 6 sm :n läpimittaisia kappaleita. Sen ohella tavataan hiukan rikki-, kupari- ja magneettikiisua. Muita mineraaleja tässä karressa ovat musta granaatti, joka muodostaa jopa 3 sm 3 suuruisia kiteitä, hedenbergiitti ja vähäinen määrä epidoottia. Kalkkikiveä j a kartta tavataan lisäksi Ryttyj ärven länsipäässä j a Hepolammin seutuvilla. Ne ovat siellä puhtaanlaista harmaanvalkoista kalkkikiveä ja tremoliitti- ja diopsidikartta. Samanlaisia muodostuksia tavataan myös Ryttyjärven itäpuolella Patavaarassa, jossa on kvartsirikkaampaa, titaniittikiteitä sisältävää tremoliittikartta. Harlun kylässä, heti Tenjärven länsipuolella, Kopravaaran juurella ja Harlun-Sortavalan maantien varrella on diopsiidikartta, joka sisältää jokseenkin runsaasti titaniittia j a myös mikrokliinia. Suurempi kalkkikivi- j a karsiesiintymä sijaitsee Joensuun kylässä, vajaa km Jänisjoen suulta luoteeseen. Siellä kulkee suunnassa N W n. 180 m :n pituinen, matalahko vuorenselänne, pääasiallisesti vaaleanharmaata kalkkikiveä, joka pohjoispuolella vaihettuu vaaleanvihreäksi tremoliittikarreksi. Kerros on n. 5-7 m :n levyinen ja rajoittuu lounaassa sarvivälkeliuskeeseen. Vastapäätä Joensuun kylän satamapaikkaa tavataan pienellä Kalkkisaarella samanlaista vaaleanharmaata kalkkikiveä, joka osaksi on tremoliittija malakoliittirikasta. Paikotellen kalkkikivessä on kvartsia, ja myös kalkkirikasta kvartsiittia esiintyy välikerroksina. Joensuun kylän alueella tavataan muitakin vähäisempiä kalkkikarsiesiintymiä kerroksina sarvivälkeliuskeessa gneissigraniittialueen reunalla.

78 7 1 Rytyn-Läskelän vihreäkivialueen kalkki kiviä. Tämän vihreäkivialueen molemmilla reunoilla tavataan sarvivälkeliuskeen ohella kalkkikivi- ja karsikerroksia, etupäässä vain paikotellen. Nämä kerrokset ovat varsinkin länsipuolella pitempiä, ja jokseenkin yhtenäinen jono kalkkikiviesiintymiä on seurattavissa Rytyn kunnalliskodin pohjoispuoliselta seudulta melkein Ruskealan pitäjänrajalle asti. Useimmiten ovat esiintymät sangen epäpuhdasta likaisenharmaata kalkkikiveä, jossa on malakoliittia tai tremoliittia, rikkija magneettikiisua sekä paikotellen myös kvartsia. Paitsi pientä, sarvivälke- ja kiilleliuskeen välissä olevaa kalkkikivikerrosta Ryttyjärven itä- ja Nuuttajärven eteläpään välissä, tavataan kalkkikiveä vihreäkivialueen itäpuolella parhaiten Potkulammen eteläpuolella, kahdessa paikassa lähellä Moilasen taloa. Kalkkikivi on täällä paikotellen melkoisen puhdasta, mutta sisältää monin paikoin sädekiveä ja magneettikiisua. Ruskealan kalkkikiviesiintymä. Vaikkakin tämä esiintymä lähinnä liittyy viimeksi kuvattuihin, ansaitsee se tulla erikseen mainituksi teknillisen merkityksensä ja suhteellisen suuren ulottuvaisuutensa vuoksi. Löydös muodostaa metabasiitti-sarvivälkeliuskealueen siellä luoteeseen suuntautuvan uloimman pään. Kalkkikivi esiintyy siis täälläkin läheisessä yhteydessä sarvivälkeliuskeen kanssa, ja on syytä otaksua, että lähinnä tämän muodostuman alapuolella tavataan gneissigraniittia lähellä nykyistä maanpintaa. Verrattuna aikaisemmin kuvattuihin kalkkikivi- j a karsiesiintymiin kalkkikivikerros saavuttaa täällä hyvin suuret mitat. Ruskealan kalkkikiviesiintymästä C. E. WVegmann on laatinut alla kuvatun tektonisen stereogrammin (kuva 33). Myös hänen teoksessaan»ueber die Tektonik der jiingeren Faltung in Ostfinnland» 1 puhutaan Ruskealan kalkkikivi- ja vihreäkiviliuskeiden poimuttumisesta, ja niiden muodostama poimu selitetään peitepoimuksi, joka vuorijonon liikuntaan nähden on taaksepäin kääntynyt ja muodostaa ikäänkuin»hiuskiehkuran Sortavalan gneissigraniittimassiivin päässä». Aluetta on myös Metzger 2 yksityiskohtaisesti tutkinut ja kuvannut. Lisäksi on kalkkikiviesiintymä lyhyesti mainittu teoksessa»suomen kalkkikivi». 3 Kalkkikivikerros ja siinä olevat louhokset sijaitsevat 3 km Ruskealan kirkolta pohjoiseen, Tohmajoen koillisrannalla. Koska Metzger 1 Fennia 50 N :o Adolf A. Th. Metzger, Die Ralksteinslagerstätten von Ruskeala in Ostfinnland. Bull. Comm. Geol. Finlande N :o I Geol. Toini. Geotekn. Tiedonant. N:o Siv. 158 ja seur.

79

80 varsin tarkasti on sen tutkinut ja kuvannut, riittää tässä hänen esityksensä lyhyt selostus : Kivi on sekä kalkkikiveä että dolomiittia, ensinmainittu kuitenkin vallitsevana. Kalkkikivi on hieno- tai keskirakeista, harvoin karkearakeista. Väri on enimmäkseen valkea, usein harmaan- tai sinisenjuovikas, jolloin juovat tavallisesti ovat vain 1 å 2 sm :n levyisiä. Paikotellen, vaikka harvemmin, esiintyy tummanharmaata väriä. Mineraaliset epäpuhtaudet ovat harvinaisia. Tällaisina esiintyvät sädekivi, pyriitti, magneettikiisu ja kvartsi. Joskus tavataan suuria, aina 3 m läpimittaisia kvartsilinssejä, aina dolomiittikontaktien läheisyydessä. Dolomiitti muodostaa kalkkikiveen joko säännöllisiä kerroksia tai epäsäännöllisiä linssejä. Kivi on tiivistä ja väriltään harmaata tai tummanharmaata, joskus myös, liuskeaines- tai grafiitti-impregnation vuoksi aivan mustaa. Musta dolomiitti muodostaa jopa useankin metrin läpimittaisia epäsäännöllisiä kyhmyjä. Dolomiitilla on simpukkamainen murros ja ikäänkuin rikkihakattu rapautumispinta, kalkkikivi sen sijaan rapautuu kuoppaisiin, mutta muutoin sileihin pintamuotoihin. Tummemmat dolomiitit ovat paljon rikkaampia mineraalisista epäpuhtauksista kuin kalkkikivi. Tällaisina esiintyvät ennenkaikkea sädekivi, serpentiini, kvartsi, maasälpä j a diopsiidi. Serpentiinikerrokset näkyvät kivessä vihreinä juovina. Myös kalsiittia tavataan rakotäytteenä dolomiitissa. Vaaleat dolomiitit ovat melkein vailla mineraalisia epäpuhtauksia. Paikotellen tavataan myös dolomiittikalkkikiveä. Kartta esiintyy kalkkikiven ja sarvivälkeliuskeen kontakteilla, ja näitä esiintymiä tavataan myös etäämmällä kalkkilouhoksista, kaakossa kummallakin puolen vihreäkivikompleksia. Tremoliitti ja diopsiidi ovat täälläkin vallitsevina karsimineraaleina. Puhdas, 10 å 15 m :n vahvuinen kerros tremoliittiliusketta esiintyy säännöllisesti sarvivälkeliuskekontaktien luona. Ruskealan kalkkikiven analyyseihin nähden viitattakoon teokseen»suomen kalkkikivi» (1. c.). Kalkkikiveä ja karsia Tohmajärvellä. Kiilleliuskeen ja metabasiitin kontakteissa tapasi Wilkman kalkkikivikerroksia Tohmajärven luoteispuolella ; hän on niitä myös tarkemmin kuvannut (1. c.). Nämä kerrokset ovat suurelta osalta dolomiittikiveä, mutta osaksi myös kalsiittikiveä. Dolomiitti muodostaa 5 å 10 m :n korkuisen selänteen vajaan km :n päässä Väärämäenlahden koillispuolella, pitkin Luosonjoen itärantaa. Kivilaji sisältää vähän flogopiittia ; sen erottaa metabasiitista kapea vyöhyke liuskeista sädekivifelsiä. Kalkkikivi esiintyy 4 å 5 m :n levyisenä kerroksena Väärämäenlahden pohjoispuolella j a on runsaasti tremoliittipitoista. Tämäkin kalkkikivipaikka on mainittu»suomen kalkkikivi»-teoksessa (1. c. siv. 151)

81 7 4 Wilkman mainitsee selostuksessaan myös n. 5 km Tohmajärven kirkolta, kunnalliskodista vähän koilliseen tavattavan granaatti-diopsidikarren. Tämän karren muodostavat pääasiallisesti kvartsi, punaisenruskea granaatti ja vihreänharmaa diopsiidi, vähäinen määrä grafiittia, malmirakeita ja tremoliittia ; se on pieni- tai karkearakeinen, jossain määrin liuskeinen, vihreänharmaa kivilaji. Hienompirakeinen muunnos sisältää, paitsi yllämainittuj a mineraaleja, myös hieman epidoottia, kloriittia ja kalsiittia. Wilkman pitää mahdollisena, että karsimuodostus on syntynyt gabbrokivilajin vaikutuksesta karbonaattipitoiseen kvartsiittiin. Kuvaukseen on liitetty kiven analyysi. Pälkjärven, Soanlahden ja Suistamon kalkki kiviä. Jatulilaisen muodostuman läheisyydessä tavataan gneissigraniittialustan reunoilla laatokkalais-kalevalaisten peliittiliuskeiden kompleksissa ja tähän kuuluvina kalkkikivikerroksia. Nämä esiintyvät vyöhykkeessä, joka lännessä alkaa Pälkjärveltä Pienen Jänisjärven lounaisrannalta ja kulkee sieltä, seuraten tämän järven etelärantaa, Soanniemen pohjoisosassa Soanlahdelle, mistä se jatkuu itään Veljakkajoen laaksoa pitkin ja päättyen Suistamon Jalonvaaran kylään. Kalkkikiviesiintymät eivät muodosta keskeytymätöntä jaksoa, vaan osaksi erillisiä linssejä, osaksi melkoisen yhtenäisiä kerroksia suuremmin tai pienemmin katkeamin, ja sijaitsevat osaksi myös Pienen Jänisjärven alla. Hausen (1. c.) on niitä lähemmin kuvannut ; hän huomauttaa myös, että tämän vyöhykkeen eri osia litologisen yhtäläisyytensä vuoksi on pidettävä yhtenä kokonaisuutena. Tämä kalkkikivijono alkaa lännessä Pälkjärven Ullaanvaarassa, joka samalla on kalkkikivien pohjoisin ja suurin esiintymä Pälkjärvellä. Noin 25 å 30 m korkeassa, jyrkkärinteisessä ja laajassa kalliossa, joka sijaitsee n. 5 å 6 km koilliseen Pälkjärven kirkolta, on harmaanvalkoista kalkkikiveä, joka vuorottelee kerroksina fylliittisen kiilleliuskeen kanssa. Läheisestä metabasiittimassiivista haarautuu keskirakeisen, tummanvihreän diabaasin juonia, jotka lävistävät kalkkikiven ja muodostavat myös suonia siihen. Noin 1 km Ullaanvaaralta etelään kohoaa Linnunvaara samannimisen talon luona j a muodostaa kapean N-S-suunnassa kulkevan 30 å 40 m :n korkuisen harjanteen itäänpäin äkkijyrkin seinämin. Vuori on pääasiassa harmaata, tiivistä, kalkinpitoista liusketta ja tummemman harmaata fylliittistä kiilleliusketta, jotka vuorottelevat keskenään. Vuoren pohjoisosassa esiintyy valkeaa, kiteistä kalkkikiveä, samoin vuorotellen tummemman liuskeen kanssa. Tätä vaihtelevaa kivilajisarjaa voidaan seurata vielä muutama km etelään. Linnunvaaralla ja tämän ympäristössä tavattavia muodostuksia esiintyy taas n. 4 km etäämpänä kaakossa Pienen Jänisjärven pohjois-

82 rannalla korkeassa ja jyrkässä Korkeaniemessä. Täällä tavataan hienorakeista tai tiivistä, tummanharmaata, kerrallista, dolomiittista kalkkikiveä, vuorottelemassa samoin tummanharmaan, fylliittisen, joskus hieman kvartsiittisen liuskeen kanssa. Tämän kalkkikiven kerrallisuus voitiin mikroskooppisesti osoittaa johtuvaksi kerroksittain jakaantuneesta hiiliaineksesta, jonka määrä kuitenkin on vähäinen. Paikotellen tämä dolomiittinen kalkkikivi sisältää sädekiveä ja on hieman karsimaista. Kulku on N 53 W ja kaade 70 SW. Nämä kalkkikivikerrokset jatkuvat itään lähellä olevalle pienelle Niinisaarelle, jonka keskellä kulkee n. 5 m :n korkuinen selänne. Kallioperustalla, joka on hyvin vähän paljastunut, on täällä sama kokoomus kuin Korkeaniemellä. Samoja tai samanlaatuisia kivilajeja jatkuu vieläkin kauemmas itään Anoniemen kylään. Siellä esiintyy Kuhilaslammen eteläpuolella j a siitä laskevan puron länsirannalla hienorakeista, siniharmaata, kvartsiittista dolomiittiliusketta, joka sisältää pieniä valkoisia kalsiittikiteitä. Liuske kulkee suunnassa N 10 W ja kaatuu 50 E. Vajaa km Kuhilaslammen itäpuolella on korkeintaan 3 å 4 m :n levyisiä, mutta myös paljon kapeampia kalkkikivikerroksia, metahasiitin kontaktimetamorfoimassa kvartsiittiliuskeessa. Kalkkikivi, jonka suunta on N 60 E tai W E j a kaade 70 SE, on tiivistä, kauniin harmaanväristä ja osaksi selvästi kerrallista. Pienen Jänisjärven etelärannalla, Soanniemellä, lähellä Olli Partasen taloa ja kontaktissa siellä tavattavan konglomeraatin kanssa, esiintyy vesirajassa matalia, korkealla vedellä veden alla olevia kallioita harmaata, miltei tiivistä dolomiittista kalkkikiveä, joka muodostaa 3a 4 m :n vahvuisia kerroksia. Rajat konglomeraattia vastaan Hansen (1. c.) pitää tektonisina. Samaa kalkkikiveä tavataan taas muutama km kauempana kaakossa, Veljakkajoen laaksossa. Siellä se vuorottelee tumman, hiilenpitoisen liuskeen kanssa ja käy paikotellen tummanharmaaksi tai melkein mustaksi, kuten esim. Yläjoenvaaralla Veljakkajoen eteläpuolella, n. 1 km Kesäkoskelta kaakkoon. Monin paikoin täällä kalkkikivi on vahvasti poimuttunutta. Sen suunta on W-E, jopa N 70 W ja kaade n. 75 SS'W. Tästä kalkkikivestä on olemassa kaksi Eero Mäkisen tekemää analyysia. Toinen (I) osoittaa verraten puhdasta kalkkikiveä ja toinen (II) saviliuskeen sekaista. N :ot III, IV ja V esittävät Hausenin mainitsemia, Oy. Värtsilän kemiallisessa laboratoriossa suoritettuja kalkkikivianalyyseja Ullaanvaaran- Linnunvaaran seutuvilta. 7 5

83 76 0/ I 11 III IV V /0 /0 /0 /0 CaO 33.x oo MgO Fe A C02 (hehk. tapp.) Liukenematon jäännös KONGLOMERAATTEJA. Yleensä ovat karttalehtemme alueella tavattavat laatokkalaiskalevalaiset liuskeet vailla varsinaisia pohjamuodostuksia, nim. pohjakonglomeraatteja ja karkeaklastillisia pohjaliuskeita. Näyttää siltä kuin liuskemuodostuman alimmat kerrokset säännölli, esti olisivat sarvivälkeliuskeita ja karsia. Kuitenkin tavataan alueen pohjoisosassa, Tohmajärvellä poikkeuksellisesti konglomeraattia, jonka Wilkman on osoittanut olevan kalevalaista pohjakonglomeraattia. Sitä vastoin on niitä konglomeraatintapaisia kerroksia, joita tavataan kiilleliuskeessa monin paikoin Pälkjärvellä, pidettävä liuskesarjan luonteenomaisina intraformationärisinä psefiittisinä muodostuksina. Erikoisasemassa taasen on konglomeraatti Partasen talon luona, Soanlahden pitäjän Soanniemellä. Tätä konglomeraattia ovat, kuten edempänä tulemme osoittamaan, eri tutkijat tulkinneet sangen eri tavalla. Kaikki tässä luetellut erilaatuiset konglomeraatit käsiteltäköön saman otsikon alla j a lähinnä laatokkalais-kalevalaisen formation muodostuksiin liittyvinä, joiden alueella ne sijaitsevat. Tohmajärven konglomeraatti. Tohmajärven pohjoispuolella, pari km Tohmajärven kirkolta pohjoisluoteeseen, on lastenkodin länsipuolella ja erään metabasiittialueen itäreunamalla n. 2 km :n pituinen ja 0.5 ä 0.7 km :n levyinen konglomeraattialue. Tämän kivilajin, n. s. Tohmajärven konglomeraatin, on Wilkman (1. c.) tarkoin kuvannut. Viittaamme tähän selitykseen, ja rajoitumme tässä lyhyeen yhteenvetoon. Wilkmanin teoksessa olevasta geologisesta erikoiskartasta, joka on tässä kuvattuna, kuva 34, selviää konglomeraatin geologinen ympäristö ja sen topografinen asema. Konglomeraatti sisältää soikeita tai linssimäisiä vierinkiviä, jotka ovat usein heikosti porfyyristä, biotiittipitoista gneissigraniittia, gneissimäistä dioriittia linssimäisin maasälpärakein, hienorakeista vaaleanharmaata apliittia, migmatiittista graniittia, valkeanharmaata kvartsiittia ja paikotellen myös pegmatiittikvartsia. Välimassan

84 77

85 muodostaa hieno- tai pienirakeinen vaihtelevan kokoomuksinen liuskeaines, joka sisältää pieniä, liuskeisuussuunnassa pitkähköjä kivisirpaleita. Paikotellen on liuskeaines puhtaan kiilleliuskeen tapaista. Toisin paikoin siinä on myös kloriittia, hematiittia ja zoisiittia. Usein tavataan kiemurtelevia osueita tiivistä grafiittirikasta liusketta. Konglomeraattikalliota louhimalla todettiin eräässä paikassa lastenkodin pohjoispuolella konglomeraatissa granaatti- ja amfibolirikasta sideainetta. Tämän sementtimassan pääaineksina ovat sarvivälke, granaatti ja biotiitti, kaikkia melkein yhtä paljon, sekä plagioklaasi. Kuva 35 esittää konglomeraattia selvästi esiintyvine gneissigraniittimurskaleineen. Konglomeraattiliuskeessa, joka säännöllisesti on pystyasentoista j a myös poimuttunutta, on monin paikoin kapeahkoj a kerroksia hienorakeista, osittain tummempaa, osittain vaaleanharmaata kvartsirikasta kiilleliusketta j a paikotellen myös puhtaampaa, hieman klastillista kvartsiittia. Nämä välikerrokset ovat konglomeraatin ylimmissä, varsinaiseen kiilleliuskeeseen rajoittuvassa osassa. Siinä on huomattavissa vaihettumisia konglomeraatin j a harmaan kiilleliuskeen, fylliittimäisen liuskeen ja myös stauroliittikiilleliuskeen välillä. Profiili, kuva 36, osoittaa Wilkmanin mukaan konglomeraattiliuskeen

86 vaihettumista stauroliittikiilleliuskeeksi n. 0.5 km päässä Hirvolan talosta etelään olevassa kalliossa, missä liuskekerrokset esiintyvät pohjoiseen päin ylisiirtyneinä. Samanlaisia konglomeraatin ja stauroliittikiilleliuskeen välisiä suhteita nähdään myös n. r~ km lastenkodista koilliseen ja sen pitkähkön konglomeraattiselänteenlänsirinteessä, joka sijaitsee maantien vieressä n. 1 km Tohmaj ärven kirkon pohjoispuolella. Myös näissä molemmissa paikoissa ovat kerrokset ylisiirtyneessä asennossa toisiinsa nähden. Kuva 37 esittää C. E. Wegmannin laatimaa karttaprofiilia Tohmajärven konglomeraatista ja sitä ympäröivistä kivilajeista. Se on projisioitu oikeasta kartasta poimutusakselin suunnassa tätä vastaan kohtisuoralle tasolle, siten näyttäen topografiset suhteet vääristeltyinä, mutta sen sijaan antaen oikean kuvan kivilaji-elementtien todellisista suuruussuhteista ja tektonisista paksuuksista. Mainittakoon, että on esitetty eriäviä mielipiteitä Tohmajärven konglomeraatin synnystä ja stratigrafisesta asemasta. Niinpä Hansen (l. c.) ei pidä tätä muodostusta kalevalaisena pohjakonglomeraattina, vaan alloktonisena jatulilaisena konglomeraattina. Pälkjärven konglomeraattiliuskeita. Neljässä paikassa tämän pitäjän kaakkoisosassa on kiilleliuskeessa huomattu välikerroksina konglomeraattimaisia liuskeita. Nämä paikat ovat : 1. Hautalammin luoteispuolella, 2 å 3 km Pälkjärven eteläpäästä kaakkoon, 2. Leppäjärven lounaispuolella, 3 å 4 km saman paikan itäpuolella, 3. 3 km Leppäjärveltä itäkoilliseen Naatselän kylää kohti ja 4. Pienen Jänisjärven rannalla, Tyytinsaaren eteläpuolella. Hautalammin ja Leppäjärven luona olevat konglomeraattimaiset liuskeet ovat aivan samankaltaisia. Ne ovat hienorakeista kiilleliusketta, jossa on korkeintaan 10 em :n, mutta tavallisesti vain 3 å 4 sm :n suuruisia, vahvasti puristuneita, linssimäisiä palloja harmaata, hienorakeista kvartsiittia. Ne muodostavat puolesta muutamaan m :in paksuja, paikotellen toistuvia konkordanttej a kerroksia stauroliittipitoisessa kiilleliuskeessa, joksi ne myös vaihettuvat. Leppäjärven luona huomattiin paikotellen myös stauroliittikiteitä konglomeraattiliuskeessa. Laatuunsa ja esiintymistapaansa nähden ovat myös molemmat toiset esiintymät hyvin lähellä edellisiä. Paikassa N :o 3 eivät muku-

87 lat kuitenkaan ole kvartsiittia, vaan graniittigneissiä, ja usein ne ovat hiukan särmikkäitä. Jänisjärven rannalla (N :o 4) konglome- raattimaiset kerrokset vuorottelevat granaatinpitoisen fylliitin kanssa ; esiintymän eteläosassa niissä on kvartsipalloj a. Useimmissa tässä selitetyissä paikoissa esiintyy konglomeraattimaisten liuskeitten yhteydessä ohuita, korkeintaan 5 m vahvoja

88 kerroksia kvartsiittista liusketta, myös vuorotellen kiilleliuskeen kanssa. Näitä konglomeraattimuodostuksia ei kuitenkaan, vastakohtana Tohmajärven polymiktiselle konglomeraatille, joka esiintyy liuskevyöhykkeen alimmassa osassa, voida pitää pohjakonglomeraatteina, vaan ne ovat ilmeisesti liuskemuodostuman ylemmissä horisonteissa esiintyviä intraformationärisiä kerroksia. Partasen konglomeraatti. Tämä konglomeraatti on jo kauan herättänyt geologien huomiota ja mielenkiintoa. Ensimmäisenä sen kartoitti ja kuvasi W. W. Wilkman (päiväkirja 1895). Tämän jälkeen ovat J. J. Sederholm, Benj. Frosterus, P. Eskola ja H. Väyrynen sitä tutkineet j a tulkinneet, j a vihdoin on H. Hausen, joka vuonna 1925 sen tarkoin kartoitti, seikkaperäisesti tutkinut ja kuvannut sen. Konglomeraatti sijaitsee Soanniemen pohjoisosassa, Pienen Jänisjärven etelärannalla, kohta Olli Partasen talon pohjois- j a luoteispuolella. Se näyttäytyy n. 350 m :n pituisella matkalla etupäässä rantakallioissa, mutta esiintyy myös näitten eteläpuolella useassa matalassa, mutta; laajassa kalliossa. Pohjoisissa kallioissa sementti on hienorakeista, vihreänharmaata kiilleliusketta, sisältäen vihreä-' kiviaineksen detritusmateriaalia ja usein melko paljon pieniä magnetiittirakeita. Pallot ovat tässä melkoisen tiheässä ja suhteellisen isoja, tavallisesti aina nyrkinkokoisiin saakka, osaksi jopa 30 sm :n pituisia ja 20 sm :n lyvyisiä. Lännessä tavataan konglomeraatissa psammiittisia osia, joissa vierinkivet silloin yleensä ovat pienempiä. Sama on asianlaita eteläisimmissä kallioissa, missä sementti kuitenkin suurimmalta osaltaan on sarvivälkeliusketta. Konglomeraatin mukulat ovat enimmäkseen kvartsiittej a, joiden joukossa voi erottaa eri lajeja, väriltään vaihdellen harmaanvalkeasta vihertävän tai punertavan harmaaseen. Osa näistä kvartsiiteista on läheisen Palokkaan (Rahkosen) talon luona tavattavan kvartsiitin kaltaisia, mutta Hausenin mikroskooppisen tutkimuksen mukaan eivät ole osoittautuneet identtisiksi tämän kanssa. Paitsi kvartsiittia, on mukuloina juonikvartsia, hienorakeista, tummaa fylliittimäistä liusketta, kloriittiliusketta, dolomiittia (? ), hienorakeista tai tiivistä metabasiittia j a tummaa, punaista maasälpää sisältävää graniittigneissiä. Pallojen järjestyksessä ei ilmene ensinkään kerrosrakennetta. Hausenin mukaan konglomeraatin koko vahvuus on ainakin 320 m. Hän korostaa, että sen rajat ympäröiviä kivilajeja, dolomiittista kalkkikiveä ja kvartsiittijuovaista kiilleliusketta vastaan, ovat selvästi tektonisia. Hän huomauttaa myös, ettei konglomeraatti keskuksessaan osoita paineliuskeisuuden merkkejä, kun sen sijaan reunoilla, lähellä tektonisia rajoja, dynaaminen vaikutus on ollut

89 hyvin voimakas. Hausen on tämän tähden sitä mieltä, että konglomeraatti on synnyltään alloktoninen, ei vain siinä mielessä, että se ympäröivien liuskeiden tavoin on ollut mukana ylisiirroksissa, vaan myöskin suhteessaan näihin. J. J. Sederholm 1 ja Benj. Frosterus 2 ovat aikaisemmin puolustaneet toista mielipidettä. Molemmat pitivät nim. Partasen konglomeraattia ympäröivään liuskemuodostumaan kuuluvana, jolloin Sederholm kuitenkin piti sitä ijältään laatokkalaisena, Frosterus sitä vastoin,»kalevalais»-käsitteen tultua käytäntöön. kalevalaisena. Frosterus painosti konglomeraatin vahvasti paineliuskeista luonnetta. Hausen, joka pitää Tohmajärven konglomeraattia j atulilaisena, huomaa Partasen konglomeraatissa yhtäläisyyttä edellisen kanssa ja pitää myös tätä jatulilaisena. Eskola 3 oli 1921 lausunut mielipiteen, että Soanlahden alueen sedimenttijärjestys olisi primäärinen ja konkordantti, mistä seuraisi, että Partasen konglomeraatti olisi nuorempi jatulia, joka siis muodostaisi kerrossarjan vanhimman osan. Samaa mielipidettä on H. Väyrynen 4 v puolustanut. C. E. Wegmann 5, joka stereogrammeja laatimalla on analysoinut Soanlahden alueen tektoniikkaa, arvelee, että Partasen konglomeraatti, kuten ehkä Tohmajärven konglomeråattikin, kuuluvat kalevalaisen»flysch-muodostuman» pohjaosaan. MIGMATIITTISIA LAATOKKALAIS-KALEVALAISIA LIUSKEITA. Laatokan seudun migmatiitteja. Laatokkalaiseen liuskevyöhykkeeseen liittyy lounaassa ja etelässä migmatiittisten kiillegneissien vyöhyke, joka sisältää lukuisia kiilleliuske- ja paikotellen myöskin kvartsiittijätteitä, ja on usein myös suurempien tai pienempien graniittimassiivien keskeyttämä. Nämä migmatiittiset tai suonigneissimäiset liuskeet eivät rajoitu jyrkkään ympäröiviä kivilajikomplekseja vastaan, vaan liittyvät vähittäisten vaihettumisten 1 J. J. SEDERHOLM, Ueber eine archäische Sedilnentforination im sädwestlichen Finnland etc. Bull. Comm. Göol. Finlande. N:o BENJ. FROSTERUS, Bergbyggnaden i sydöstra Finland. Bull. Comm. Geol. Finlande. N :o P. ESKOLA, On Volcanic Necks in Lake Jänisjärvi in Eastern Finland. Bull. Comm. Geol. Finlande. N :o H. VÄYRYNEN, Weiteres vom Auftreten des Konglolnerates heim Gehöft Olli Partanen, Soanlahti. Bull. Comm. Geol. Finlande. N :o s C. E. WEGMANN, Stereogramm des Gebietes von Soanlahti-Suistamo. Bull. Comm. Geo1. Finlande. N :o

90 kautta idässä laatokkalaisiin liuskeisiin, lännessä suuriin yhtenäisiin graniittikomplekseihin j a lounaassa vanhempiin suonigneisseihin. Liuske- ja kvartsiittijätteiden vähemmin muuttuneissa osissa tunnetaan laatokkalaisen liuskesarjan kivilajityyppejä. Näin ollen ei saata epäillä, että tämä vyöhyke edustaa laatokkalaisen liuskevyöhykkeen voimakkaammin graniitin vaikuttamia j a osaksi graniittiutuneita osia. Lävistävänä eruptiivina on tällöin etupäässä vallitseva keskusgraniitti. Ellei kiinnitetä huomiota rajojen epäselvyyteen, voidaan sanoa, että puheenaoleva migmatiittivyöhyke ulottuu Kiteen pitäjän eteläisimmästä osasta etelään kulkien aina Jaakkiman pitäjään ja kaakossa Laatokan rantamille, missä se käsittää suurimman osan pohjoista saaristoa, aina Tulolansaarelle j a Orj atsaarelle asti idässä. Tämä migmatiittivyöhyke voidaan myös luonnehtia vaihettumisvyöhykkeeksi koillisen liuskevyöhykkeen ja läntisen suuren granitisatioalueen välillä. Laatokan seudun migmatiittivyöhykkeen useat migmatiitit ovat suuresti yhtäläisiä suurella granitisatioalueella, vieläpä sen verrattain kaukaisissa läntisissä osissa tavattavien migmatiittien kanssa. Gneissiytyneet liuskeet ovat yleensä kummallakin alueella runsaitten ptygmaattisesti kiemurtelevien graniittijuonien lävistämiä. Tässä suhteessa nämä migmatiitit kuitenkin eroavat jyrkästi Laatokan seudun gneissigraniittialueiden suonigneisseistä, jotka pääasiallisesti ovat arteriittityyppiä ja monin paikoin, kuten niitten kuvauksessa mainittiin, n. s. juovagraniitteja. Migmatiittivyöhyke rajoittuu myös aina selvästi näitä alueita vastaan, ja Laatokan seudussa on siis tarkasti erotettava toisistaan vanhat ja nuoret migmatiitit. Vanhempien migmatiittien vanhempi aines on pääosaksi graniittigneissiä, nuorten migmatiittien vastaava osa sedimenttisiä liuskeita. Nuorempi migmatiitti esiintyy tyypillisessä asussaan Laatokan Tulolansaarella. Kuva 38 esittää, miten saaren pohjoisosassa Kiiunmäen itäpuolella ptygmaattisesti poimuttuneet vaaleanharmaan, useimmiten pegmatiittisen graniitin juonet kiemurtelevaa käärmemäisesti graniittiutuneessa gneissimäisessä liuskemassassa. Tämä sisältää usein pieniä granaatteja..joskus ptygmaattiset muodostukset esiintyvät myös pienoiskoossa, korkeintaan muutaman sm :n suuruisin amplitudein. Tulolansaaren kallioperä on suurimmalta osaltaan migmatiittia, jossa kuitenkin eri määrissä graniittijuonia sisältävät osat vuorottelevat. Paikotellen intrusivinen graniitti, joka tavallisesti on harmaata biotiittigraniittia muodostaa pieniä, verrattain yhtenäisiä massiiveja. Migmatiitin keskeyttää myös muutamin paikoin siniharmaa, lasimainen kvartsiitti. joka on aikaisemmin kuvattu (siv. 56). 83

91 Samanlaisia migmatiittisia muodostuksia on myös Orjatsaari ja Laatokan saariston suurin saari, Riekkalansaari, ynnä useat pienemmät saaret ja luodot. Kuva 39 esittää millaista migmatiitti on Riekkalansaaren Rantueen kylän itäosassa. Siinä näkyy sotkuinen kokouma kapeita ptygmaattisia graniittisuonia ja erillisiä linssimäisiä suonenpätkiä suuremman soikean, graniittiutunutta kiilleliusketta olevan keskuskappaleen ympärillä (kuvassa vasaran alapuolella). Rantueen kylän pohjoisosassa, Vorsunsalmen lautan kaakkoispuolisessa seudussa, voi kiilleliuskeen huomata vähitellen vaihettuvan migmatiitiksi, eikä migmatiitti puolestaan ole jyrkkään rajoitettu migmatiittigraniittia vastaan pohjoisessa. Kaarnesaarella, jonka kapea salmi erottaa Orjatsaaren lounaisosasta, havaittiin samanlaisia toisistaan irti kuroutuneita graniittijuonien pätkiä kuin Rantueellakin ; myös pyöreitä, jonkun desimetrin läpimittaisia graniittikyhmyjä tavataan gneissimäisessä liuskeaineksessa. Ne muistuttavat aikaisemmin kuvailtuja liuskeessa tavattavia palloja (siv. 47 ja seur.). Erikoisen kauniita ptygmaattisia muodostuksia tavataan pienellä Jänis-

92 saarella, joka sijaitsee laivareitin varrella Riekkalansaaren länsipuolella. Siellä esiintyy myös n. 1 dm :n levyisiä kerrosten katkelmia tummaa sarvivälkeliusketta. Osaksi nämä pitkulaiset liuskekappaleet ovat ptygmaattisesti poimuttuneita ja käärmemäisen mutkaisia sekä vaaleanharmaan, osaksi pegmatiittisen graniitin lävistämiä. Migmatiittimuodostuksia, Jänissaarella tavattavien kaltaisia. on myös joissain osissa Tamhangan saarta, jolla muutoin on graniittista seosta. Tämän saaren eteläpuolella sij aitsevilla Markatsiman luodoilla on täällä granaatinpitoisessa migmatiitissa kiilleliuskeläikkiä. Haavuksensaarella, Tamhangan pohjoispuolella, on graniitissa runsaasti sarvivälkeliuskemurskaleita ja samoin Riekkalansaaren Kekrinlahden luona. Mantereella on samanlainen migmatiitti kuin Laatokan saaristossa vallitsevana Sortavalan ja Jaakkiman välisissä seuduissa. Kuitenkin on granitisatio täällä yleensä hieman voimakkaampi j a liuskeet enempi gneissimäisiä. Lävistävä graniitti esiintyy paitsi lharmaina, myös punertavina muotoina. Vähän väliä tavataan murskalemaisia osia heikommin graniittiutunutta kiilleliusketta ja väliin myös kvartsiittia, kuten esim. Haapalammen kylässä Saavainjoen rannalla.

93 Kuva 40 esittää migmatiittia, jota pegmatiittijuoni lävistää kohtisuoraan liuskeutumissuuntaa vastaan. Tästä juonesta haarautuu lukuisia apofyyseja gneissimäiseen liuskeeseen. Kuvattu paikka sij aitsee muutama km Otsoisten kylästä lounaaseen, Jaakkiman maantien länsipuolella. Monin paikoin migmatiittialueella gneissimäinen kiilleliuske sisältää vähän g r a- f i i t t i a, joka esiintyy pieninä hajanaisina pahkuina ja linsseinä. Ne paikat, missä aikaisempien tietojen mukaan grafiittilöytöjä on tehty ja. minne edellisellä vuosisadalla on perustettu grafiittilouhoksia, on lueteltu Aarne Laitakarin teoksessa (1. c.). Näitä paikkoja on Sortavalan pitäjän seuraavissa kylissä : Kuokkaniemellä, Otsoisessa, Leppäselässä, Kiimamäellä, Tuokslahdella j a Karmalassa, sekä myös Riekkalansaarella. Melkoista osaa näistä, joista on olemassa vanhoja tietoja, ei enää myöhemmin ole voitu löytää. Myös Jaakkiman pitäjässä on tavattu eräitä pienempiä grafiittiesiintymiä. Gneissiytyneitä ja graniitin lävistämiä liuskeita Oriveden ja Pyhäjärven rantamilla. Myöskin tämä, karttalehden pohjoisosassa sijaitseva liuskealue, muodostaa, kuten äsken kuvattu migmatiittivyöhyke Laatokan rannalla, vaihettumisalueen karjalaisen liuskevyöhykkeen ja suuren läntisen granitisatioalueen välillä. Kiilleliuskeet vaihettuvat täällä vähitellen kiillegneisseiksi, jolloin graniittiutumisaste vahvenee etelään ja länteen päin. Yleensä on tämä kuitenkin, ainakin alueen pohjois- ja itäosissa ollut heikompi kuin etelässä, Laatokan luona. Tämän pohjoisen alueen liuskeet ovat erikoisia yleisten pallomuodostuksiensa vuoksi, joita aikaisemmin on kuvattu (vrt. siv. 47 ja seur.). LAATOKKALAIS-KALEVALAISTEN LIUSKEIDEN KULKU- JA KAADESUHTEET, NIITTEN TEKTONIIKKA JA STRATIGRAFIA. Jos tarkastamme laatokkalais-kalevalaista liuskevyöhykettä kokonaisuudessaan, toteamme, että liuskeiden kulku suurimmalta osaltaan on NNW SSE. Tästä säännöstä on kuitenkin monasti paikal-

94 87 lisia poikkeuksia. Niinpä esim. on merkille pantava, että liuskeet lähinnä Laatokan pohjoisrannikon gneissigraniittialueita, kulkevat yhdensuuntaisesti näitten alueitten rajojen kanssa. Impilahden alueen itäisillä, suunnassa N S kulkevilla rajoilla huomaamme niinmuodoin laajoilla aloilla, Laatokan rannoilta aina Suistamon rajalle asti, pohjois-eteläisen kulkusuunnan, joka myös jatkuu vieläkin pitemmälle pohjoiseen aina Jänisjärven idänpuoleisille alueille Suistamon pitäjässä. Sangen selväpiirteinen W-E-suuntainen kulku on sensijaan vallitsevana Rytyn-Läskelän ja Sortavalan gneissigraniittikompleksien välissä j a ensinmainitun pohjoispuolella sij aitsevilla liuskeilla. Myöskin karttalehden alueen suurimman, kauimpana koillisessa sijaitsevan gneissigraniittialueen kaakkoista rajaa pitkin voidaan havaita liuskeiden kulkusuuntien olevan yhdensuuntaisia alueen rajojen kanssa, vaikkeivät laatokkalaiset liuskeet siellä niin usein ole suoranaisessa kontaktissa gneissigraniittikompleksin kanssa, vaan ovat näistä jatulilaisten muodostumien erottamat. Niissä seuduin Pienen Jänisjärven pohjoispuolella, missä gneissigraniitin reuna on melkein W-E-suuntainen, seuraavat myös Soanlahden ja Pälkjärven liuskeet samaa suuntaa. Kauempana gneissigraniittialueista tavataan paikotellen myös kohtia, missä liuskeiden kulku, luultavasti häiriöiden vaikutuksesta, jotka esiinpurkautuneet nuoremmat eruptiivit, etupäässä graniitit tai näitten luontoiset intrusiivikivilajit ovat aiheuttaneet, on W-Esuuntainen. Niinpä esiintyy itä-läntinen kulkusuunta esim. rautatien itäpuolella Kaalamon ja Matkaselän asemien välillä sekä Pälkjärven etelä- j a osin myös sen länsipuolella. Liuskeiden kaade on yleensä jyrkkä, paikotellen pysty. Kuitenkin on kaade usein myös loiva (vrt. kuv. 30 siv. 63) ja joskus vahvoja muutoksia laakeista jyrkkiin asentoihin ihan toisiaan lähellä olevissa paikoissa. Liuskeet ovat voimakkaasti poimuttuneita. Läntinen kaade on tavallisempi kuin itäinen, samoin eteläinen tavallisempi kuin pohjoinen. Erittäin loiva on kaade esim. Tohmajärven pohjoispuolella Kemienkylän seudulla tavattavilla kiille- ja stauroliittiliuskeilla, jotka kallistuvat monessa paikoin vain 10 å 20 vaakasuorasta tasosta, ovatpa joskus vaakasuorassa asennossa. Mainittakoon vielä Pälksaaren seutu Pitkäjärven ja Pälkjärven välissä, jossa Pälksaaren Käärmenkalliossa, aivan rautatien itäpuolella, liuskekerrokset ovat vaakasuorassa, otaksuttavasti peittäen maanpinnan läheisyyde sä olevaa kätkettyä graniittikupua.

95 88 Aikaisemmin on j o mainittu, että eteläisten gneissigraniittialueiden eteläisten rajojen suunnassa kulkevat liuskeet enimmäkseen kallistuvat gneissigraniitista ulospäin, sekä että on syytä otaksua, että liuskeiden sedimenttiaines primäärisesti on kerrostunut suoraan gneissigraniitille, vaikkakin myöhemmin tapahtuneet siirrokset j a tektooniset häiriöt ovat saattaneet muutella niitten asentoa. Myös sarvivälkeliuskeiden luonteenomaisesta esiintymisestä yhdessä kalkkikiven ja karren kanssa muodostuman alimpana osana sekä kvartsiittien esiintymisestä tämän eri horisonteissa on samoin aikaisemmin mainittu. Olosuhteet suuren koillisen gneissigraniittialueen reunaosissa ja eteläisempien pienempien, Laatokan luona sijaitsevien gneissigraniittikompleksien lähettyvillä eroavat toisistaan sikäli, että ensinmainituilla seuduilla jatulilaisia sedimenttejä ja metabasiitteja tavataan puristuneina gneissigraniittialustan ja laatokkalaisten liuskeitten väliin. Tosin kallistuvat laatokkalaiset liuskeet myös täällä pitkin jatulilaista reunavyötä hyvin johdonmukaisesti tästä ja sen alla sijaitsevasta gneissigraniitista ulospäin, mutta muodostumain kerrosjärjestys ei voi täällä olla primäärinen, vaan lienevät laatokkalaiset liuskeet vanhempia muodostumia, jotka ovat työntyneet nuoremman jatulilaisen muodostuman päälle, kuten jo aikaisemmin Wilkman (1895), Sederholm (1897), Frosterus (1902) ja viimeksi Hansen (1930) ovat esittäneet. Tämän mukaisesti on myös kontakti niillä paikoilla Suistamossa, missä laatokkalaiset liuskeet suorastaan rajoittuvat gneissigraniittiin, pidettävä tektoonisena. Soanlahden seudun stratigrafia ja tektoniikka ovat olleet pitkäaikaisen keskustelun alaisina niinhyvin suomalaisten kuin myös ulkomaalaisten geologien kesken ja on erilaisia mielipiteitä tällöin tuotu julki. Eräät geologeista ovat pitäneet muodostumain nykyistä järjestystä alkuperäisenä, kuin sitä vastoin useimmat ovat omaksuneet ajatuksen, että laatokkalaiset liuskeet alloktonisina muodostumina ovat kerrostuneet kaukana nykyisestä paikastaan j a myöhemmin työntyneet jatulilaisen muodostuman päälle. Viimeksimainittua mielipidettä on myös sveitsiläinen geologi, tri C. E. Wegmann, joka on soveltanut alpiinisessa tektoniikassa kehitettyjä menetelmiä nyt kysymyksessä olevaan seutuun ja täten suuressa määrin edistänyt sen tektoniikan selvittelyä. Viittaamme aikaisemmin julkaistuun Wegmannin' laatimaan Soanlahden alueen tektooniseen stereogrammiin. I C. E. WEGMANN, Stereogramm des Gebietes von Soanlahti-Suistamo. Bull. Comm. Geol. Finlande. N :o 85. C. R. Soc. Geol. Finlande N:o Siv. 58 ja seur.

96 89 Mitä muutoin kysymykseen tulee, onko vanhempaa j atulilaisen muodostuman päälle työntynyttä liuskemuodostumaa pidettävä laatokkalaisena vaiko kalevalaisena, on tekijä puolestaan sitä mieltä, että sitä oikeastaan on pidettävä laatokkalaisena, koska se kokonaisuudessaan todennäköisesti on keskusgraniittia vanhempi. Ainakin liuskevyöhykkeen eteläisin osa, jota J. J. Sederholm alkujaan sanoi laatokkalaiseksi, on epäilemättä keskusgraniitin intrudoima, mutta myös karttalehtemme alueen pohjoisimmassa osassa näyttävät Oriveden seudun liuskeet lännessä vähitellen vaihettuvan gneissiytyneiksi kiilleliuskeiksi, joita keskusgraniitti lävistää. Koska minkäänlainen diskordanssi ei erota näitä liuskeita Joensuun karttalehden»kalevalaisista» liuskeista, muodostanevat viimeksimainitut edellisten kanssa yhteenkuuluvan kokonaisuuden, minkä vuoksi myös nämäkin olisi luettava laatokkalaiseen muodostumaan. Nimitys»laatokkalais-kalevalainen», jota tässä selityksessä käytetään koko tästä Savonlinnan karttalehden alueella tavattavasta liuskevyöhykkeestä, on valittu yksinomaan jotta yhtäläisyys Joensuun lehdellä käytetyn nimityksen kanssa edes jossain määrin säilyisi. POSTLAATOKKALAISIA JA VANHEMPIA META- BASIITTEJA. Sortavalan ja Impilahden pitäjissä tavataan vanhoilla gneissigraniittialueilla ja näitten läheisimmässä ympäristössä runsaasti kerrosjuonia ja pieniä massiiveja metabasiitista. Impilahden pitäjässä nämä metabasiittiesiintymät suurin piirtein rajoittuvat gneissigraniittialueisiin, mutta Sortavalan pitäjässä ne esiintyvät myöskin näitten välittömässä läheisyydessä ja läheisessä yhteydessä sarvivälkeliuskeiden kanssa, kuten jo mainittiin viimeksimainittuja kivilajeja selostettaessa. Niinpä niitä tavataan laajemmin levinneinä Helylän vihreäkivialueella Kiimamäen kylän ja Kirjavalahden välillä. Myöskin välittömästi Rytyn-Läskelän gneissigraniittikompleksin pohjois- ja koillispuolella niitä esiintyy runsaasti Rytyn ja Harlun kylissä, j a muodostavat, yhäti sarvivälkeliuskeiden seuraamina, pitkän j a kapean, kielekkeenmuotoisen kaarrelman, joka pohjoista j a luoteista suuntaa seuraten ulottuu aina Ruskealan marmorilouhokselle asti. Mitä näiden metabasiittien ikään tulee, on ilman muuta selvää, että niitä, jotka lävistävät laatokkalaisia sarvivälkeliuskeita, on pidettävä postlaatokkalaisina. Osa niistä metabasiiteista, jotka esiintyvät gneissigraniittialueilla kuulunee postlaatokkalaisiin metabasiitteihin. Toinen osa on mahdollisesti vanhempaa

97 Suurin osa näistä metabasiiteista on intrusiivista, mutta osa on luonteeltaan myös effusiivista tai pyroklastista, siis superkrustaalista. Viimeksimainitut ovat kartalle merkityt»metabasiittimantelikiviksi ja porfyriiteiksi». INTRUSIIVISIA METABASIITTEJA (POSTLAATOKKALAISIA). Tavallisin näistä kivilajeista on sarvivälkegabro, joka on väriltään tumman harmaanvihreä ja rakeisuudeltaan hyvin vaihteleva. Mineraaliaineksista sarvivälke on eniten silmiinpistävä j a näkyy se

98 preparaateissa suurina idiomorfisina, vahvasti korrodoituina rakeentai pylväänmuotoisina kiteinä. Usein tavataan sen yhteydessä biotiittia. Missä kivilaji näyttää karkearakeiselta, johtuu se tavallisesti siitä, että sarvivälkekiteet ovat jopa muutaman sm :n suuruisia, kuin sitä vastoin muut mineraalit ovat keskirakeisia. Sellaista iso- tai karkearakeista gabroa tavataan esim. Ryttyjärven pohjoispuolella, Siitarin talon luona, ja myös Ristijärven pohjois- ja Kirjavalahden lounaispuolella. Sarvivälke on uraliittista ja hyvin todennäköisesti pyrokseenin pseudomorfosi. Vain harvoin tavataan tässä vahvasti metamorfosoituneessa kivilajissa vielä jätteitä alkuperäisestä pyrokseenista, joka tällöin on väritöntä diopsiidia. Haukkajärven länsipuolella, Kirjavalahdesta koilliseen otetussa näytteessä huomattiin tumman mineraalin olevan yksinomaan diopsiidia. Sarvivälkegabron tummien komponenttien vaalea väliaines on plagioklaasia, jonka kokoomus vaihtelee An 34 ja An64 välillä. Lisäaineksina tavataan aina vaihtelevissa määrin, vaikkakaan ei aina rinnan toistensa kanssa, apatiittiä, titaniittia (leukoksenintapaista), ilmeniittiä ja kiisuja. Usein on gabron alkuperäinen rakenne uudestaankiteytymisestä j a liuskettuneisuudesta huolimatta vielä sangen selvä, ja toisinaan on myös sangen hyvin säilynyt ofiittinen rakenne havaittavissa. Hypabyssisiä, diabasintapaisia muunnoksia tavataan siis myöskin täällä. Missä metamorfosoituminen on pitemmälle kehittynyt, on alkuperäinen rakenne epäselvä. Suurien sarvivälketai uraliittikiteiden väliset vaaleat ainekset ovat tällöin vahvasti granuloituneet, samalla kuin kvartsinpitoisuus näyttää suurentuneen. Kuva 41 esittää kvartsirikkaan metagabron mikrorakennetta. Senkautta, että vallitsevien suurten, isometristen uraliittikiteiden väliaines on tullut yhä hienompirakeiseksi, on kivilaji makroskooppisesti saanut yhä enemmän uraliittiporfyrimäisen ulkonäön, ja preparaateissa voidaan vaihettumista sarvivälkegabrosta vielä hyvin säilyneine plagioklaasikiteineen näihin uraliittiporfyrimäisiin sarvivälkefelseihin hyvin seurata. Voimakkaammin metamorfosoituneiden metabasiittien vaihtelevaan ulkomuotoon vaikuttaa vielä se seikka, että emäksiset eruptiivit ovat assimiloineet osia sedimentogenisistä sarvivälkeliuskeista. VANHEMPIA INTRUSIIVISIA METABASIITTEJA. Näitä kivilajeja esiintyy yksinomaan gneissigraniittialueilla. Niitten erotteleminen nuoremmista metabasiiteista on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi, j a senvuoksi ei niitä kartallekaan ole merkitty erikoisella värillä. Aikaisemmin on 0. Triistedtin kanssa oltu sitä 91

99 mieltä, että ne gneissigraniittialueiden metabasiittijuonet, jotka päättyvät jyrkästi tämän kivilajin sekä sarvivälkeliuske- ja karsikerroksien väliseen rajaan varmasti olisivat vanhempia, prelaatokkalaisia. Triistedt lähti tällöin otaksumasta, että lähinnä gneissigraniittimassiiveja sijaitsevat sarvivälkeliuske- ja karsikerrokset olisivat tektoonisesti koskemattomia alkuperäisessä asennossaan. Kuitenkin näyttää todennäköiseltä, että liuskekerrokset gneissigraniitin reunaosissa ovat olleet hyvin vahvojen dislokatioiden alaisia. Jos petrografista laatua voidaan pitää ikätunnuksena, olisivat gneissimäiset, selvästi eruptiiviset vihreäkivet todennäköisesti luettavat prekalevalaisiin metabasiitteihin. Näihin gneissimäisiin metabasiitteihin kuuluu Rytyn- Läskelän alueella Ryttyjärven eteläpuolella N-S suunnassa kulkeva juoni, joka Sallisen talon pohjoispuolella jyrkästi päättyy gneissigraniitin rajaan. Tällä kivilajilla on mikroskooppisesti selvä sarvivälkegneissin luonne tyypillisesti granoblastisine kutouksineen. Mineraaliaineksina esiintyy vihreätä sarvivälkettä, joka on vallitsevana osana, sekä kvartsia ja labradooria An sl. Satunnaisesti tavataan runsaasti ilmeniittiä ja leukoksenia. Kivilajin geologinen esiintyminen selvänä juonena, joka lävistää graniitin kohtisuorasti sen

100 juornuisuutta vastaan, samoin kuin sen mineraalikokoomuskin, viittaavat selvästi sen eruptiiviseen luonteeseen. Lähellä Sortavalan kaupunkia tapaamme toisia samanlaisia gneissimäisiä metabasiittijuonia, joiden mineraalikokoomus suunnilleen on sama. Niinpä kuulunee n. 1 km kaupungin pohjoispuolella gneissigraniitissa esiintyvä metabasiittijuoni samasta syystä emäksisten eruptiivien vanhempaan ryhmään. Viimeksimainittu kivilaji eroaa kuitenkin mineraalikokoomukseltaan hiukan aikaisemmin mainituista ; niinpä maasälpä pääasiallisesti on mikrokliiniä, osaksi oligoklaasi-andesiinia An 34. Sekundäärisen epidootin runsaus ja pieni kalsiitinpitoisuus osoittavat kumminkin, että alkuperäinen maasälpä on ollut emäksisempi. Otaksuttavasti kuuluvat vanhempien metabasiittijuonien ryhmään myös ne juonet, jotka Sortavalan kaupungin rautatieaseman alueella sijaitsevassa kalliossa lävistävät gneissigraniittia. Kuva 415 esittää tällaista juonta. Lopuksi mainittakoon vielä esimerkki todennäköisesti vanhemmasta metabasiitista sen harvinaisen muodostuksensa vuoksi. Se sijaitsee n. 3 å 4 km Helylän rautatieaseman länsipuolella ihan Sortavalan j a Leppäselän välisen maantien eteläpuolella, lähellä kahdeksatta kilometripylvästä Sortavalasta lukien. Siellä näkyy pienessä

101 94 kivilouhoksessa juovaisessa migmatiittisessa gneissigraniitissa eruptiivibreksiaa muistuttava muodostus : vaalean harmaanvihreässä, hienorakeisessa väliaineksessa tavataan lukuisia pitkiksi venyneitä j a valssautuneita, hyvin vaihtelevan kokoisia murskaleita tummanvihreästä, hieno- tai pienirakeisesta kivilajista (ks. kuv. 46). Koska jonkun matkan päässä etelässä normaalinen, hieno- tai keskirakeinen metabasiittijuoni lävistää gneissigraniittia ja jatkuu louhosta kohti, voitanee louhoksessa näkyvää breksiaa todennäköisesti pitää tämän juonen jatkoon kuuluvana. Juonikivilaji on särkynyt ja graniittiaineksen lävistämä, ollen viimeksimainittu kivilaji joko gneissigraniitin uudestaan sulanut osa, tai nuorempi intrusiivikivilaji. Emäksiset osat sisältävät pääasiallisesti vihreätä sarvivälkettä, mutta sen ohella myös hieman biotiittia, sangen paljon titaniittia j a paikotellen apatiittia. Tummien mineraalien välissä näkyy myös plagioklaasia ja kvartsia. Breksiajuonen vaaleampi väliaines on granoblastista gneissikivilajia, joka sisältää samoja mineraaleja kuin tummat emäksiset osat, vaikkakin toisissa suhteissa ; sarvivälkkeen suhteellinen määrä pienenee, samalla kuin kvartsin j a oligoklaasin määrät suurenevat. POSTLAATOKKALAISEN METABASIITIN SUPERKRUSTAALISIA MUO- TOJA.. Läheisessä geologisessa yhteydessä intrusiivisten metabasiittien kanssa j a todennäköisesti magmaattisesti näihin kuuluvina esiintyy metamorfisia effusiivisia ja pyroklastillisia kivilajeja, kuten porfyriittej ä, mantelikiviä, j a tuffiliuskeita. Ne ovat kaikkein suurimmalta osaltaan kokoomukseltaan emäksisiä, vain osa porfyriiteista on enemmän asidisia. Niitten esiintyminen rajoittuu niihin vihreäkivialueisiin, jotka sijaitsevat lähinnä Rytyn-Läskelän ja Sortavalan gneissigraniittialueita (vrt. Sortavalan alueen värillistä erikoiskarttaa). Mantelikiviä ja tuf filiuskeita tavataan Tuoksjärven ja Tohmaj oen välisessä seudussa lähellä Kiimamäen kylän Leppäselälle johtavaa isoa maantietä, etenkin Sarkion talon kaakkoispuolella, ja vieläkin laajemmalti Rytyn kylässä. Ne esiintyvät maantienhaarautumasta Akkasenlammin luonaispuolella alkaen kapeahkona, koilliseen suuntaan kulkevana vyöhykkeenä, joka Pitkäjärven seutuvilla hieman levenee ja ympäröi tämän järven. Vähäisempi esiintymä tavataan myös Rytyn kylän itäosassa, muutama satakunta metriä Vehkavaarasta etelään, Ryttyjärven itäisen pään koillispuolella, ja vihdoin niitä esiintyy myös Harlun kylässä, Tenjärven koillispuolella. Ne ovat vahvasti metamorfosoituneita emäksisiä kivilajeja, jotka osal-

102 taan ovat puhtaita effusiiveja, mutta osaltaan myös muodostuneet klastillisesta aineksesta. Useasti nämä kivilajit, jotka kartalle on merkitty»metabasiittimantelikivinä», ovat tunnettavissa valkosenhimmeistä tai kellertävistä manteleistaan, joiden suuruus vaihtelee muutaman mm :n ja 1.5 sm :n välillä. Kivilajit ovat hyvin hienorakeisia ja usein hieman liuskeisia. Ne ovat kokoonpantuja pienistä sarvivälkekiteistä, sameista plagioklaasirakeista, kvartsista (vähäisessä määrässä) ja lukuisista pienistä magnetiittirakeista ja väliin epidootista. Tähän perusainekseen ovat mantelit sijoittuneet ; ne ovat pääasiallisesti muodostuneet maasälpärykelmistä, joskus myös lasimaisesta kvartsista tai kalkkisälvästä. Niitä tavataan vaihtelevissa määrin, milloin harvakseltaan, milloin runsaasti, usein liuskeisuuden suunnassa järjestäytyneinä. Usein ne puuttuvat kokonaan ja kivilaji on silloin yksinomaan hienorakeista perusmassaa. Myös tällöin pyroklastillinen luonne usein on selvä, sillä kivilajissa on linssimäisiä sulkeumia karkeammasta kivilajista. Näissä on kvartsia, plagioklaasia ja hieman sarvivälkettä. Toisinaan esiintyy hienorakeisessa perusaineksessa selviä plagioklaasihajarakeita, joten kivilaji saa porfyriittisen luonteen. Metamorfiset pyroklastilliset kivilajit näyttävät siis täällä olevan läheisesti sekoittuneita effusiivisiin laavoihin, ja vaihettuvat nämä eri tyypit keskenään.

103 9 6 Porfyriittejä. Tuffiliuskeiden ja mantelikiventapaisten muodostumien yhteydessä tavataan yllämainituissa seuduissa myös melkoisen yleisesti porfyyrisiä effusiivikivilajeja. Ne ovat sangen suuressa määrin plagioklaasinpitoisten tuffiittien eli»pseudoporfyriittien» kaltaisia, mutta geologisen esiintymistapansa puolesta ne ovat oikeita effusiiveja. Niitä tavataan etupäässä ihan lähellä gneissigraniittimassiiveja tai näiden reunoilla ja lävistävät ne sarvivälkeliusketta. Niinpä niitä on tavattu Tenjärven koillispuolella Harlun kylässä, Pitkäjärven luoteispuolella Rytyn kylässä, Vaavalahden perukassa Kirjavalahden lounaispuolella, Pienellä Suonsaarella Hiidenveden selällä ja Joensuun kylässä Jänisjoen suun itäpuolella. Joskus näiden kivilajien perusmassa on hyvin sarvivälkkeenpitoista, mutta useasti kivilaji on happamampaa, jolloin perusmassassa on kvartsia ja biotiittia ynnä oligoklaasia vaihtelevissa määrissä. Lisäksi tavataan satunnaisesti apatiittia ja magnetiittia. Hajarakeina esiintyy plagioklaasikiteitä (oligoklaasi-andesiinia An3o - 34), joissa usein havaitaan vyöhykerakennetta. Kuva 47 on mikrovalokuva Tenjärven itäpuolella tavattavasta tällaisesta porfyriitistä j a kuva 43 siv. 90 toisesta, aivan Pitkäjärven luoteispuolella, Rytyssä esiintyvästä. Molemmissa kuvissa ovat isot plagioklaasihajarakeet fluidaalirakenteisen perusmassan ympäröimiä. Tämä sisältää pääasiallisesti kvartsia ja biotiittia. Suurin esiintymä tätä hapanta porfyriittiä on Pienellä Suonsaarella Kirj avalahden lounaispuolella j a Hiidenselän pohjoispuolella. Näyttää siltä, kuin koko saaren kallioperä olisi tätä kivilajia. Makroskooppisesti se on eksyttävästi pieni- tai hienorakeisen vaaleamman harmaan porfyyrisen granodioriitin näköinen, mutta mikroskooppisesti on sen asiidinen porfyriittiluonne todettavissa. METAMORFOSOITUNEITA OLIVIINI- JA SERPENTIINIKIVIÄ. Enemmän tai vähemmän metambrfosoituneita,»kalevalaisia» oliviini- j a serpentiinikiviä, joita niin runsaasti esiintyy Joensuun karttalehden alueella, tavataan Savonlinnan karttalehden alueella vain sen pohjoisimmassa osassa, muutamissa paikoissa granitisoitumisalueen koillisreunan lähellä. Täällä niitä esiintyy kahdessa lähekkäisessä paikassa Savonrannan pitäjän Haukkavaaran kylässä, 1-2 k :m päässä Ruokojärven kaakkoispäästä itään ja lähes penikulman päässä kirkolta koilliseen, sekä aivan Lapinjärven itäisen pään eteläpuolella ei varsin kaukana Joensuun karttalehden rajalta. Kivilaji esiintyy pieninä erillisinä pahkuina kiilleliuskeentapaisessa gneississä, joka graniitti-intrusioiden vuoksi suurelta osaltaan

104 on migmatiittista. Se on epäilemättä alkujaan eruptiivistä alkuperää, mutta nykyisessä metamorfosoituneessa asussaan se on vuolukiventapaista, tavallisesti karkearakeista, useimmin tummanvihreään vivahtavaa kivilajia, joka on rakentunut talkista, kloriitista, asbestintapaisesta sädekivestä ja metallinkiiltoisista kiisurakeista, pääasiallisesti magneettikiisusta. Lisäksi tavataan harvakseltaan jotakin mustaa mineraalia, otaksuttavasti muuttunutta oliviinia. Kivilaji lienee, kuten asbestifelsi, sädekivifelsi, serpentiinikivi ja näiden kaltaiset Joensuun karttalehden alueella tavattavat kivilajit läheistä sukua oliviinikivelle j a syntynyt metamorfosin kautta tästä tai jostakin sitä lähellä olevasta kivilajista. JATULILAISIA LIUSKEITA. Näitä liuskeita esiintyy yksinomaan koillisen gneissigraniittialueen reunoilla, missä ne muodostavat kapean, suurin piirtein NW SE-suunnassa kulkevan vyöhykkeen, joka on kiilautunut koillisessa sijaitsevan vanhan gneissigraniittialustan ja lounaassa sijaitsevan leveän kalevalais-laatokkalaisen liuskevyöhykkeen väliin, mikä ylityöntyneenä sijaitsee jatulilaisen muodostuman päällä. Tämä vyöhyke on näkyvissä Tohmajärven, Pälkjärven, Soanlahden ja Suista

105

106 9 9 mon pitäjissä (vrt. Soanlahden alueen erikoiskarttaa kuva 49). Jatulilaiset liuskeet ovat täällä pohjamuodostumia, kvartsiitteja, dolomiitteja ja saviliuskeita ; niiden yhteydessä tavataan nuorempia uraliittidiabaaseja ynnä muita näiden luontoisia intrusiivisia metabasiitteja. JATULILAISIA POHJAMUODOSTUMIA. Lähinnä jatulilaisten kvartsiittien gneissigraniittista alustaa esiintyy monessa paikoin Soanlahdella, Pälkjärvellä ja Suistamossa konglomeraatteja tai pohjaliuskeita. Lehtomäen konglomeraatti Soanlahdella. Lehtomäen rinteellä, sen korkeimman kohdan ja kapean ajotien itäpuolella sekä pienen torpan pohjoispuolella, tavataan pyöristynyt jyrkkärinteinen Pieneksi Lehtomäeksi kutsuttu kallionnyppylä. Se on kokonaan konglomeraattia. Kallio on kaikkialta niin pyöristynyt, että siitä vain louhi. maila voitiin saada näytekappaleita. Konglomeraatti on muodostunut serisiittiliuskeentapaisesta, osaksi kloriitinpitoisesta sementtiaineksesta, jossa on pyöreähköjä, melkein yksinomaan punaisia tai harmaita gneissigraniittimukuloita. Ne ovat selvästi peräisin lähellä olevasta gneissigraniittialustasta. Gneissiä, liuskeita, lasimaista kvartsiittia ja kvartsia voidaan myös mukuloissa huomata. Kallion juuren läntisimmässä osassa tavattiin pieniä, pitkulaisia, epäsäännöllisesti rajoittuneita kappaleita vaalean punaisenharmaasta tai vaaleanruskeasta dolomiitista. Näitä lienee pidettävä myöhemmin syntyneinä sekundäärisinä muodostuksina, jotka ovat täyttäneet kivilajin halkeamat. Nämä halkeamat osoittavat, että kallio tektoonisten liikuntojen vaikutuksesta on breksioitunut ja osaksi myloniittiutunut. Kuva 48 esittää osaa tätä konglomeraattia. Ottavaisen konglomeraatti. Muutama km edellisestä paikasta lounaaseen esiintyy taasen samanlainen konglomeraatti, joka on hyvin kauniisti kehittynyt ja josta selvemmin näkyvät stratigrafiset suhteet. Konglomeraatti on täällä miltei vaakasuorassa asennossa välittömästi gneissigraniittialustan päällä, ja on kvartsiittikerroksen peittämä, joksi se myös vaihettuu. Sitä on tarkoin selostettu Hausenin teoksessa (1. c.), jossa siitä on kuvia, pieni karttaluonnos ja profiili. Konglomeraatin pallot ovat pääasiallisesti graniittigneissiä ja migmatiittia ja ovat peittyneet kvartsiittimaiseen väliainekseen. Sekä konglomeraatti että päällystävä kvartsiitti on Hausenin mukaan»lamprofyyrimäisen» eruptiivijuonen lävistämä. Vehkavaaran konglomeraatti. Kolmas paikka, missä jatulilaisia pohjamuodostumia esiintyy Soanlahden gneissigraniitin reunalla,

107 1 00 sijaitsee Vehkavaaran eteläjuurella. Täällä tavataan muutaman kymmenen metrin vahvuinen kerros konglomeraatintapaista pohjaliusketta. Se sisältää jopa munansuuruisiakin kvartsikyhmyjä sekä pieniä graniitti- ja migmatiittipalloja. Sementti on vaaleanharmaata gneissimäistä liusketta. Konglomeraatti on näkyvissä sileässä, melkein pystysuorassa kallionseinämässä ja voidaan sitä seurata jonkun matkaa W-E-suunnassa. Lähinnä etelässä esiintyy, vaikkakaan ei välittömässä kontaktissa, vaaleanharmaa, liuskeinen kvartsiitti. Kuhilasvaaran pohjaliuske. Soanlahden Vehkavaaran konglomeraattiesiintymän länsipuolella ei enään ole huomattu varsinaista konglomeraattia gneissigraniitin rajalla. Pälkjärven pitäjän Kuhilasvaaran kylässä tavataan kuitenkin Kuhilaslammen NNW-puolella, aivan maantien pohjoispuolella kohoavan isomman vuoren etelärinteessä kapea vyö tummaa, maasälpärikasta pohj aliusketta alempana olevan kvartsiitin ja vuoren yläosan muodostavan metabasiitin välissä. Myöskin vastapäätä Kuhilasvaaran postitoimistoa esiintyy maantien pohjoispuolella harmaanvihreätä serisiitin- ja kloriitinpitoista pohjaliusketta. Samoin tavataan Kuhilaslammen länsipuolella lähellä Salorannan taloa kapea kaistale samaa kivilajia. Kummassakin tapauksessa pohjaliuske erottaa kvartsiitin gneissigraniittialustasta. Värtsilän pohjalivske. Tohmajärven Värtsilän kylän pohjoispuolella tavataan eri paikoissa maantien itäpuolella olevissa ylänteissä kvartsiitin j a gneissigraniitin välisten kontaktien kohdalla j a näitten molempien kivilajien väliin kiilautuneena kapea kerros harmaata, kloriitinpitoista pohj aliusketta. Sääpärijärven luoteispuolella kohoavan korkean vuoren itäisessä huipussa vaihettuu gneissigraniitti harmaaksi arkosimaiseksi kivilajiksi. Tämän alapuolella laaksossa esiintyy vaaleanharmaata, klastillista kvartsiittia. Jalonvaaran konglomeraatti. Soanlahden-Suistamon alueen itäisimmässä osassa (vrt. erikoiskarttaa siv. 98) tavataan Hattunojan keskijuoksun pohjoispuolella, keskellä metsää, pari kalliota konglomeraattia, joka muistuttaa Lehtomäen konglomeraattia. Pallot siinä, enimmäkseen pään kokoisia mutta paikotellen jopa 0.5 m :n läpimittaisiakin, ovat erilaatuista gneissigraniittia ja tiivistä, tummaa kiilleliusketta. Sementti on kvartsiittista kiilleliusketta. Konglomeraattiliuskeen kulku on N 25 W ja kaade melkein pystysuora. Paikotellen konglomeraatti on enemmän pohjaliuskeen tapaista, ollen kokoonpantu harmaista, korkeintaan muutaman sm :n suuruisista kvartsirakeista harmaassa kiilleliuskeentapaisessa välimassassa. Kuva 50 esittää tätä karkeata konglomeraattia.

108 Viimeksimainitun paikan eteläpuolella, muutaman sadan metrin päässä Hattunojasta etelään, on SWNE-suunnassa kulkevan metsäpolun varrella konglomeraattikallio, joka on muodostunut hyvin tiheään ahdetuista, nyrkin- tai päänkokoisista palloista j a näitten välissä olevasta hienorakeisesta, pohjaliuskeentapaisesta sementistä, Kuva 50. Jatulilaista konglomeraattia, Hattunoja, Jalonvaara. jota vain vähäisessä määrässä näkyy. Pallot ovat harmaata kvartsirikasta ja kiilleköyhää gneissigraniittia. Konglomeraatin kulku vuoren lounaispäässä on N 50 E ja koillispäässä N 40 E. Myöskin Hattunojan alijuoksun varrella, jokunen km yläpuolella sen laskua Veljakkajokeen, tavataan pienempi konglomeraattikallio, jonka jopa nyrkinkokoiset pallot ovat punaista ja harmaata graniittia. Sementti on serisiittiliuskeen tapaista. Konglomeraatin kulku on N 30 W. JATULILAISIA KVARTSIITTEJA. Kvartsiitit ovat pääosana niissä jatulilaisissa muodostumissa, jotka esiintyvät kapeana vyöhykkeenä lähinnä koillisen gneissigraniittialueen reunaa. Osittain ne ovat viimeksimainituista konglomeraattien ja pohjamuodostumien erottamia ; osaksi ne ovat myös suoranaisessa kosketuksessa gneissigraniittialustan kanssa. Rajat ovat kuitenkin tektonisia.

109 Värtsilän kvartsiittialue. Jatulilaista tyyppiä olevat kvartsiitit muodostavat Värtsilän tehdasyhteiskunnan läheisyydessä, Sääpärij ärven pohjois- j a luoteispuolella, suuren yhtenäisen kompleksin, joka vähitellen suippenevana ulottuu mainitun järven kaakkoispuolitse Värtsilän kylän alueelle asti. Ei varsin vähäinen osa tätä kylää liene rakennettu kvartsiittiperustalle. Tämä kvartsiitti on läpeansä selvästi klastillista. Väri on enimmäkseen vaaleanharmaa, mutta paikotellen tavataan myös punertavia tai vihreään vivahtavia kvartsiittimuunnoksia. Väliin havaitaan selvää kerroksellisuutta, ja Kuva 51. Aallonmerkkejä jatulilaisessa kvartsiitissa. Värtsilä, Tohmaj ärvi. Sääpärij ärven j a Kukkovaaran välisen polun luota tavattiin eräässä kalliossa' n m 2 :n laajuisella alalla selviä aallonmerkkejä, joista myös useissa muissa paikoissa voitiin havaita jälkiä. Kuva 51 esittää tällaisia aallonmerkkejä Värtsilän tehtaan läheltä löydetyssä irtolohkareessa. Kvartsiitin kulku Värtsilän pohjoispuolella on jotakuinkin N-S, pienine länteen suuntautuvine poikkeamineen, Sääpärij ärven pohjoispuolella kulku kääntyy NW-suuntaiseksi, kaateen ollessa loivan (n. 30 SW). Kauimpana pohjoisessa on kulku taas melkein pohjoiseteläinen, vähäisine itään suuntautuvine poikkeamineen. Missä kvartsiitti on välittömässä kosketuksessa metadiabaasin kanssa, nähdään emäksisen eruptiivikivilajin selvästi lävistävän kvartsiittia. Näin on esim. asianlaita Sääpärijärven koillisrannan läheisyydessä, jossa tosin itse kontakti on moreenisoran peittämä. Kontaktivyöhykkeen sisäpuolella tavattiin kuitenkin suurenpuoleinen in situ-sijaitseva irtolohkare metadiabaasia, joka sisälsi kvartsiittimurskaleita. Murskaleet olivat reunoiltaan pyöristyneitä, pitkulaisiksi

110 Kuva 52. Tumma klastillinen kvartsiitti ja vaaleampi kiilleliuske ja fylliitti vuorokerroksina keskenään. Niinisaari, Pälkjärvi. suikaleiksi venyneitä j a näyttivät jossain määrin sulaneilta. Mikroskooppisesti ne osoittautuivat karbonaattirikkaiksi sekä havaittiin niiden sisältävän vihreästä sarvivälkkeestä, biotiitista j a magnetiitista muodostuneita linssimäisiä rykelmiä. Kuhilasvaaran kylän ja sen etelän puoleisen ympäristön kvartsiitit. Kylän pohjoisimmassa osassa kvartsiitti on sangen karkearakeista ja suuralta osaltaan konglomeraattimaista, sisältäen kvartsipalloja, maasälpämurskaleita sekä murtokappaleita vanhemmasta kvartsiittiliuskeesta. Kvartsiitin väri on täällä enimmäkseen vaaleanharmaa. Etelämpänä tämä vaaleanharmaa kvartsiitti vähitellen vaihettuu tummanharmaaksi. Hansen on osottanut, että vaalea ja tumma kvartsiitti ovat yhteydessä toistensa kanssa. Aikaisemmin oltiin sitä mieltä, että ne mahdollisesti kuuluisivat eri muodostumiin. Hausenin mikroskooppisten tutkimusten mukaan on vaalealle kvartsiitille ominaista serisiittirikas välimassa ja maasälvänpitoisuus, jota vastoin tummemman välimassa on kokoonpantu pienemmistä kvartsirakeista, j a puuttuvat siitä melkein kokonaan serisiitti j a maasälpä. Pienen Jänisjärven pohjoisrannalla, Korkeaniemen länsipuolella, tumma

111 kvartsiitti on vallitsevana. Se on siellä varsin selvästi klastillinen ja sisältää suurehkoja kvartsirakeita hienompirakeisessa välimassassa. Tämä tummanharmaa kvartsiitti jatkuu Pitkäniemelle j a myös Jänisjärven lähisaarille. Pitkäniemellä kvartsiitti esiintyy yhdessä fylliittimäisen kiilleliuskeen kanssa. Molempien kulku on N 60'W : niitten kaade on jyrkkä etelää kohti. Korkeaniemen itäpuolella sijaitsevan pienen Niinisaaren pohjoisosassa muodostaa tumma kvartsiitti vuorokerroksia hienorakeisen tai tiiviin kvartsiittisen Kuva 53. Kalkkirikasta liusketta (tumma) vuorokerroksina kvartsiitin (vaalea) kanssa. Kontiosaaren korkein osa, Pälkjärvi. Valok. J. J. Sederholm. kiilleliuskeen ja fylliitin kanssa, kuten kuva 52 osoittaa. Kvartsiitin klastillinen rakenne on täällä varsin selvästi havaittavissa ja on kivilaji melkein psefiittinen. Kulku on N 45 W ja kaade jyrkkä etelää kohti. Pienellä Paskosaarella, Pitkäniemen itäpuolella, tumma kvartsiitti on lasimaista ja melkein massamaista. Kuhilasvaaran kylän kvartsiitti on monessa paikoin metabasiittijuonten lävistämä ja on se kontaktikohdissaan laajempia juonia vastaan muuttunutta, t. s. lasimaista ja väriltään tummanvihreää. Kontiosaaren kvartsiitti. Kontiosaari on vaihtelevan kallioperänsä takia erikoisen mielenkiintoinen. Pohjoisrannalla on veden rajassa harmaata kalkkikiviliusketta, joka kuulunee laatokkalaiseen muodostumaan. Tämän erottaa varsin todennäköisesti tektoninen

112 raja tummasta konglomeraatintapaisesta kerroksesta, joka etelässä vaihettuu Paskosaarella tavatun tumman kvartsiitin kaltaiseksi. Tämä taasen vaihettuu saaren korkeimmissa osissa yhä vaaleammanväriseksi, harmaanpunaiseksi tai harmaanvalkoseksi kvartsiitiksi, joka saaren korkeimmissa osissa muodostaa vuorokerroksia enimmäkseen kapeitten, paikotellen kuitenkin aina metrin levyisten kerrosten kanssa tummanharmaata, hienorakeista kalkkimaista liusketta (kuva 53). Paikotellen vuorokerroksia muodostavat kivilajit ovat pienipoimuisia, kuten kuva 54 osoittaa. Saaren eteläosassa on biotiitinpitoinen kvartsiittiliuske vallitsevana ; se on ilmeisestikin läheisessä yhteydessä kalkkimaisenliuskeen kanssa. Konkordanttisen kerrossarjan kulku Kontiosaarella on n. N 70 W ja kaade jyrkkä etelää kohti. Samanlaatuisista kivilajeista on myös lännempänä sijaitseva pieni naapurisaari, Kallio- Kuva 54. Pienipoimuisia vuorokerrostuneita vaalean kvartsiitin ja tumman kalkkiliuskeen kertoja, Kontiosaari, Pälkjärvi. saari, muodostunut. Soanlahden jatulilaiset kvartsiitit. Alueen jatulilaiset kvartsiitit ovat Soanlahden pitäjässä laajimmalle levinneitä. Ne esiintyvät siellä kapealla rantakaistaleella Pienen Jänisjärven pohjoispuolella sekä Lehtomäen ja Prolanvaaran kylien pohjoisosassa. Nämä kvartsiitit ovat kauttaaltaan vaaleanharmaita, karkearakeisia ja selvästi klastillisia (kuva 55), vaikkakin ne joskus ovat hieman lasimaisia. Joskus esiintyvä, ei varsin selvä, liuskeisuus ei ole hävittänyt klastillista rakennetta. Mikroskoopissa huomataan, että hyvin serisiittirikas välimassa ympäröi suuria klastillisia kvartsirakeita. Usein nämä kvartsiitit ovat enemmän tai vähemmän maasälvänpitoisia, arkosintapaisia, jolloin usein, varsinkin lähellä gneissigraniittialustaa, yksityisten maasälpä- ja kvartsirakeiden ollessa suurempia, kivilaji on melkein konglomeraatintapaista. Tämä konglomeraatintapainen kvartsiitti muodostaa ilmeisesti kerrostuman alimman horisontin. Arkosintapaisen kvartsiitin maasälpä- ja serisiittiaines on paikotellen sekuläärisen rapautumisen vaikutuksesta muuttunut kao

113 liiniksi, jota on muutamissa paikoin Prolanvaaran kylässä Lehtomäen eteläpuolella kaivettu. Kaoliini on väriltään punertavaa ja todennäköisesti sangen raudanpitoista. Suistamon Jalonvaaran ja sen ympäristön kvartsiitit. Jalonvaaran kylän läntisimmässä osassa tavataan Soanlahden pitäjänrajan luona kiastillista kvartsiittia, joka on samanlaista kuin Prolanvaarassa Kuva 55. Karkeaklastillista kvartsiittia, Haapalahden N-puolella, Soanlahti. Mittakaava n. 1 : 2. tavattava. Kivilaji, joka on väriltään vihreänharmaa ja pilsteinen, on parhaiten paljastuneena Korkeakosken rantamilla Blinnikan myllyn luona. Kulku vaihtelee siellä N 25'-40'W välillä ja kaade on jyrkkä SW kohti. Kvartsiittia lävistää lähes 15 m :n levyinen hienoliuskeinen metabasiittijuoni, joka näkyy kosken yli käyvän maantiensillan vieressä j a sen alla. Kauempana idässä, Jalonvaaran kansakoulun seutuvilla, kvartsiitti on serisiittiliuskeen tapaista ja muodostaa metabasiittipahkujen väliin puristuneita kerroksia, sekä on lukuisten metabasiittijuonien lävistämä, jolloin viimeksimainitut paikotellen sisältävät murskaleita liuskeisesta kvartsiitista. Kvartsiitti täällä ei ainoastaan ole ollut voimakkaan tektonisen paineen, vaan myöskin metabasiitin aiheuttaman kontaktimetamorfoosin vaikutuksen alainen. Viimeksimainittu on saanut aikaan runsaan r i k k i k i i s u m a 1 m i n muodostuksen (vrt. lukua teknillisesti kelvollisista mineraaleista ja kivilajeista). Riuttavaaran metabasiittikallion ENE-puolella olevan malmilouhoksen luona näkyy pienissä matalissa kallioissa vaaleanharmaata, ruosterapautunutta, usein melko ohutliuskeista k v a r t- siittista serisiittiliusketta, joka vuorottelee har-

114 107 maan, hienorakeisen, rikkikiisurikkaan kvartsiitin kanssa. Rikkikiisu muodostaa joskus suurempia, maanpinnalle ulottuvia malmilinssejä. Kauempana koillisessa, pyriittimalmiesiintymien ulkopuolella, on kvartsiitti paikotellen tummemman harmaata tai on se lähellä metabasiittikontakteja amfibolinpitoinen ja vihreänvärinen sekä vaihettuu myös kvartsiitin ja metabasiitin sekoituskivilajiksi. Kulku on yleensä luoteinen vaihtelevine astelukuineen, ja kaade säännöllisesti jyrkkä SW kohti. Pälkjärven-Soanlahden-Jalonvaaran vyöhykkeen jatulilaiset kvartsiitit ovat yksityiskohtaisesti selostetut Hausenin 1930 ilmestyneessä teoksessa, johon tässä usein on viitattu. Hansen on mikrofotostaatin avulla mitannut eri kvartsiittien raesuuruuden ja esittänyt mittaustuloksensa muutamissa taulukoissa. Soanlahden kvartsiitin rakeiden suuruuden ja muodon perusteella sekä sen vielä usein. säilyneeseen maasälpäpitoisuuteen nähden hän tulee siihen johtopäätökseen, että tämä kvartsiitti on fluviatilista alkuperää ja että sen aines ei ole kulkeutunut pitkiä matkoja. Soanlahden Vehkavaaran juurella tavattavassa kvartsiitissa hän on huomannut välimassan olevan kalkinpitoista. Hansen viittaa pariin aikaisempaan Frosteruksen (1928) esittämään analysiin Prolanvaaran liuskeisesta kvartsiitista. Mitä Pienen Jänisjärven Kuhilasvaaran eteläpuolella tavattavaan tummaan grafiittiaineksen pigmentoimaan kvartsiittityyppiin tulee, Hausen huomauttaa, että serisiittisementti ja maasälpä ovat tästä kivilajista hävinneet rapautumalla ja uuttumalla kostean ja lämpimän ilmaston vallitessa, joten kvartsiitti muodostaa jäännösaineksen, johon kvartsi on rikastunut. Hän otaksuu, että myös kaoliinimuodostus maasälpäpitoisissa psammiiteissa on yhteydessä samanlaisen rapautumis- ja uuttumisprosessin kanssa, mutta jättää avoimeksi kysymyksen, onko tämä tapahtunut samaan aikaan. Jatulilaisen muodostuman stratigrafiseen j a tektooniseen tulkintaan nähden Hausen erikoisesti painostaa sitä seikkaa, että vyöhykkeen jatulilainen kvartsiitti paikotellen, kuten esim. Ottavaisen luona j a Kuhilasvaarassa, on otaksuttavasti melkein vaakasuorassa kerrosasennossa, mikä puolestaan osoittaisi jatulin muinoin muodostaneen vanhalle gneissigraniittialustalle kerrostuneen t a f f e 1 i- m u o d o s t u m a n, josta vain jäännökset nykyjään ovat jäljellä. Muutoin viitattakoon kaikkiin yksityisseikkoihin nähden Hausenin teokseen, joka myös sisältää kauniita mikrovalokuvia Soanlahden alueella tavattavista kvartsiittityypeistä.

115 JATULILAISIA DOLOMIITTEJA. Jatulilaisia dolomiitteja tavataan karttalehden alueella Soanlahdella ja sitä lähinnä sijaitsevissa osissa Suistamon pitäjää. Ne ulottuvat Kintsinniemeltä ESE-suunnassa kulkien Prolanvaaran kylän kautta Soanlahdella Jalonvaaran kylän läntiseen osaan Suistamossa (ks. erikoiskarttaa siv. 98). Tämän vyöhykkeen eteläpuolella Soanlahdella, Partasen pohjoispuolella olevalla rannalla ja Veljakka- Kuva 56. Kintsinniemen doloiniittia, Soanlahti. Mittakaava n. 2 : 3. joen laaksossa tavattavat kerrostumat dolomiittista kalkkikiveä on tekijä, Hausenin käsityskantaan liittyen, taipuvainen liittämään laatokkalaiseen muodostumaan, jonka vuoksi ne ovat aikaisemmin tämän muodostaman yhteydessä tulleet selostetuiksi. Jatulilaisen dolomiitin luonteenomaisimmat tyypit esiintyvät Kintsinniemellä ja Tschokkisen myllyn (Myllykoski) luona Prolanvaaran kylässä. Näissä paikoissa dolomiitti säännöllisesti on vaalean ruskeanpunaista tai karmiininpunaista j a raesuuruudeltaan karkeaa tai keski- (hieno-)rakeista. Se on suurelta osaltaan huokoista ja lukuisissa sikeröonteloissa tavataan kvartsi-, kalkkisälpä- j a sideriittikiteitä, sekä L. Borgströmin mukaan myöskin baryytti-, fluoriitti-, manganiitti-, rautahohde-, magnetiitti- ja götiittikiteitä. Kintsinniemellä dolomiitti muodostaa suurehkon, jonkun kymmenkunnan m :n korkuisen kallion, mistä kivilajia louhitaan Värtsilän tehtaan laskuun. Suuri osa kalliota on jo louhittu. Prolanvaaran Tschokkisessa kivilajia näkyy kosken matalissa kallioissa ja pitkin joen ran-

116 Kuva 57. Kerrallista tiivistä dolomiittia, Kintsinniemi, S oanlahti. Luonn. kokoa. Valok. W. W. Wilkman. toja. Kuva 56 esittää näytettä Kintsinniemen karkeasälpäisestä dolomiitista. Tämä tyypillinen dolomiitti muodostaa vuorokerroksia hienorakeisten tai tiiviitten, osaksi kauniisti kerrallisten dolomiittien j a myös kvartsirikkaan dolomiitin, klastillisen kvartsiitin ja tiiviitten, pehmeitten ja tummien saviliuskeiden kanssa. Kuva 57 esittää kaunista kerrallisuutta tiiviissä dolomiittimuunnoksessa. Tummat iuomut ovat säännöllisesti hieman paksumpia, ruskeanpunaisia kerroksia, jotka vuorottelevat kapeampien harmaanvalkosten kanssa. Kintsinniemellä kerrokset ovat paikotellen voimakkaan pienipoimuisia. Kintsinniemen eteläpuolella, Muistinniemellä esiintyy tiivis vaaleanruskea dolomiitti, joka päällystäpuolella vaihettuu saviliuskeeksi. Idässä tavataan vielä Prolanvaaran Iljunrinteen talon luona samanlaista dolomiittia kuin Kintsinniemellä. Tämäkin muodostaa vuorokerroksia klastillisen kvartsiitin kanssa. Kauempana idässä, Jalonvaaran kylässä, dolomiitti sitä vastoin on hienorakeista tai tiivistä, vaaleamman väristä ja hieman liuskeista. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että myös sangen kaukana tässä selostetun dolomiittivyöhykkeen länsipuolella, t. s. Värtsilän luona tavattavan jatulilaisen kvartsiitin yhteydessä tavataan jatulilaista dolomiittia kiinteässä kalliossa, vaikkakin se siellä täydellisesti

117 on kätkeytynyt moreenipeitteen alle. Tätä osottavat lähinnä Sääpärijärven eteläpuolella olevissa seuduissa löydetyt Kintsinniemen laatua olevat dolomiittilohkareet. Kintsinniemen dolomiitin kemiallinen kokoomus selviää B. Aarnion tekemästä»suomen kalkkikivi»-teoksessa (siv. 163) jo osittain julkaistusta analyysistä. Tämä analyysi esitetään alla täydennetyssä muodossa : Punaista dolomiittia, Soanlahden Kintsinniemi, anal. B. Aarnio. Si / A1 203 Fe 203 l FeO j CaO 30.36» MgO 21.47» BaO 0.18» S » Na 20 K 20 H » C » Tämän analyysin mukaan dolomiitti sisältää : å CaC "' MgCO » Suhteellisesti lasketut CaCO 3 - ja MgCO 3-määrät ovat hyvin lähellä vastaavia määriä puhtaassa dolomiittisälvässä. Vähäinen 8 i0 2_, BaO- ja SO 3 -pitoisuus osoittaa, että vaikkakin analysoitava aines otettiin sikeröistä mahdollisimman vapaasta kivestä, hiukan kvartsia j a baryyttia silti on ollut näytteessä. Hansen julkaisee lisäksi vielä joukon analyyseja näistä jatulilaisista dolomiiteista (1. c. s. 74). Näissäkin analyyseissa magnesiapitoisuus on hyvin huomattava, Hansenin laskelman mukaan suhtautuvat CaCO 3 - ja MgC0 3määrät toisiinsa kuin 60 : 35. Jo tämän korkean magnesiumipitoisuuden kautta jatulilainen dolomiitti selvästi eroaa Veljakkajoen laakson todennäköisesti laatokkalaisesta dolomiittisesta kalkkikivestä, jossa sivulla 76 esitettyjen analyysien perusteella CaC0 3 : MgC0 3 on keskimäärin n. 57 : 12.

118 Kintsinniemen dolomiitin kulku on N ' W ; sen kaade on SW, j otavastoin Prolanvarassa kulku on N 10 E j a kaade on melkein pysty (85 W). Jalonvaarassa kulku on N 40 W ja kaade n. 70 SW. JATULILAISIA SAVILIUSKEITA. Jatulilaista saviliusketta tavataan alueella vain niin vähäisessä määrässä, ettei sille ole annettu erikoista merkkiä kartalla. Tämä kivilaji esiintyy pääasiallisesti kapeina konkordanttisina välikerroksina dolomiitissa sekä Kintsinniemellä että Tschokkisen myllyn luona. Sen vahvuus on korkeintaan n. 5 m. Väri on tavallisesti harmaa, Kuva 58. Kerroksellista kalkkipitoista saviliusketta, Soanlahti. Mittakaava 4 : 5. Valok. W. W. Wilkman. joskus violettiin vivahtava. Liuskeisuuspinnoilla havaitaan usein silkinkiiltoa. Mikroskooppisesti on kivilaji osittain selvästi kiteistä, osittain melkein tiivistä. Sen mineraalikokoomuksen muodostavat serisiitti, biotiitti, kloriitti, kvartsi, hematiitti, mitätön määrä maasälpää sekä epidootti suurempina hajarakeina. Muistinniemen eteläpuolella vaihettuu dolomiitti vähitellen saviliuskeeksi, joka lähinnä dolomiittia on sangen kalkinpitoista. Tämä kalkinpitoinen saviliuske on kauniisti kerrallista, ohuine, vaihtelevasti tummine ja vaaleanharmaine kertoineen (kuva 58). Tiiviistä, Kintsinniemen dolomiitin kanssa vuorokerroksia muodostavasta saviliuskeesta tehtiin v tekijän toimesta analyysi 1 Geol. Toimiston agrogeol. osaston laboratoriossa : Fylliittiä, Soanlahden.Kintsinniemi, anal. E. Ståhlberg. MOI. luvut : Si A Fe Myös HAUSEN on julkaissut saman analyysin.

119 Tähän Mol. luvut: FeO MnO jälk. Mg CaO Na K Ti H H JATULILAISIA METABASIITTEJA. ryhmään sisältyvät kartalla ne kivilajit, joita Joensuun karttalehdellä vastaavasti on nimitetty»j atulilaisiksi uraliittidiabaaseiksi». Niillä on sangen laaja levinneisyys jatulilaisessa liuskevyöhykkeessä, missä ne erikoisesti seuraavat ja lävistävät kvartsiittej a, muodostaen melkeinpä liuskevyöhykkeen kulkusuunnan kanssa yhdensuuntaisia kerrosjuonia ja juonipahkuja. Osaksi tavataan niitä myös tämän liuskevyöhykkeen ulkopuolellakin vanhempien liuskeiden ja gneissigraniittien alueilla. Lisäksi niitä esiintyy laatokkalais-kalevalaisten liuskeiden yhteydessä Tohmajärven pohjois- ja luoteispuolella. Värtsilän seutuvilla Tohmajärven pitäjän itäosassa sekä Pälkjärvellä, Soanlahdella ja Suistamossa ne sitävastoin pääasiallisesti liittyvät jatulilaiseen muodostumaan, mutta esiintyvät myös gneissigraniittialueella ja vanhoissa liuskeissa. Nämä metabasiitit ovat aina voimakkaasti metamorfosoituneita, ennen kaikkea enemmän tai vähemmän täydellisesti uraliittiutuneita. Kuitenkin näkyy alkuperäinen luonne vielä usein mineraaliaineksissa ja rakenteessa. Niinpä on primäärinen pyrokseeni vielä sangen usein enemmän tai vähemmän säilynyt. Mitä rakenteeseen tulee, viitannee se useimmiten alkuperäiseen gabrokivilajiin, joten paremminkin olisi puhuttava»uraliittigabrosta» kuin»uraliittidiabaasista». Kuitenkin on myös ofiittinen rakenne sangen usein melko hyvin säilynyt ja hienorakeisissa muunnoksissa tavataan myös jälkiä basalttisesta rakenteesta. Kysymyksessä olevia kivilajeja ovat j o useat tutkijat, kuten Wilkman (Tohmajärvi 1. c.) ja Hansen (Soanlahtigebiet 1. c.) sangen seikkaperäisesti kuvanneet. Aikaisemmin on B. Frosterus 1 niitä 1 B. FROSTERUS, Bergbyggnaden i sydöstra Finland. Bull. Comm. Geol. Finlande. N :o

120 1 1 3 lyhyesti saostellut kauempana pohjoisessa, Joensuun karttalehden alueella tavattavien uraliittidiabaasien yhteydessä. Soanlahden alueella, siis Pälkjärven, Soanlahden ja Suistamon pitäjissä, nämä metabasiitit ovat hienorakeisia tai tiiviitä, mutta osaksi myös keskirakeisia, tavallisesti jonkun verran massamaisia, paikotellen myös liuskeisia kivilajeja. Niitten väri on enimmäkseen tumman vihreänharmaa, mutta joskus (esim. Jalonvaarassa) myös vaaleamman vihreänharmaata. Hausen selostaa yksityiskohtaisesti niistä useampia rakenteellisia muunnoksia : sellaisia kuin esim. Prolanvaaran Hyppykosken ja Jalonvaaran Kauniskallion metadiabaasit, joissa vielä on selviä jälkiä ofiittisesta jäähmettymisrakenteesta, sekä sellaisia, joissa jälkiä mainitusta rakenteesta ei enää tavata. Jälkimäisiin kuuluvat Pienen Jänisjärven Roukosaaren, Ottavaisen ja Hartikanvaaran metabasiitit. Selvästi liuskeinen muunnos esiintyy Parvisen luona lähellä Juttulampea. Mitä mineraalikokoomukseen tulee, niin on maasälpä labradooria tai andesiinia ; albiitiksi muuttumista ei missään ole voitu havaita. Alkuperäisestä pyrokseenista on vain siellä täällä jäännöksiä jäljellä ; mineraali on enimmäkseen muuttunut uraliittiseksi sarvivälkkeeksi. -Muina sekundäärisinä mineraaleina on kloriittia, biotiittia, epidoottia ja kalsiittia. Niillä paikoin, missä metabasiitin ja sen lävistämän kvartsiitin kontakteja tavataan, voidaan useimmiten huomata metabasiitin kontaktivaikutusta. Tällaisesta kontaktivaikutuksesta on jo kvartsiittej a selostettaessa mainittu, kuten esim. Kuhilasvaarassa huomattu. Myös on j o mainittu, että Jalonvaaran rikkikiisumalmi luultavasti on metabasiitin kontaktivaikutuksen aiheuttama. Samassa kylässä tavataan parissa paikassa myös metabasiitissa kvartsiittimurskaleita. Näin on asianlaita esim. Ikosen torpan luona. Toisessa lähellä olevassa paikassa, Kauniskalliossa, on metabasiittiin kasautunut niin runsaasti kvartsiittimurskaleita, että on syntynyt eruptiivibr;?ksia. Kvartsiitti on täällä hienorakeista, vaaleanharmaata ja liuskeista, ja murskaleita ympäröivä metabasiitti on usein kloriittiliuskeen kaltaista. Samanlaisia muodostumia tavataan Kotivuoren koillispuolella sijaitsevan torpan luona ja eräissä muissa paikoissa. Mitä sangen lukuisiin metabasiittijuoniin ja -pahkuihin tulee, jotka esiintyvät Soanlahden ja Suistamon gneissigraniittialueella, osottavat jatulivyöhykettä lähempänä sijaitsevat tavallisesti suurta yhtäläisyyttä yllä selosteltujen metabasiittien kanssa ja voitaneen todennäköisesti lukea näihin kuuluviksi. Mahdollisesti kuitenkin osa niistä on vanhempaa, mutta joka tapauksessa gneissigraniittia nuorempaa

121 1 1 4 Värtsilän seudun metabasiitit kuuluvat Soanlahden alueella tavattavien metabasiittien luoteiseen jatkoon, vaikkakaan ne eivät esiinny näitten välittömässä yhteydessä. Niiden joukossa tavataan pääasiallisesti samoja muunnoksia kuin ensinmainittujen joukossa. Ne paisuvat sangen valtavaksi pahkuksi ja muodostavat suurimman yhtenäisen metabasiittimassiivin karttalehden alueella. Ne eivät ainoastaan ole kontaktissa jatulilaisen kvartsiitin kanssa, vaan myöskin usein gneissigraniitin ja laatokkalais-kalevalaisten liuskeiden kanssa. Niitten tyypillisin muunnos on keskirakeinen, massamainen metagabro, joka paikotellen on väriltään hieman vaaleamman vihreänharmaa. Ohuthijeissä näkyy kivilajissa isoja uraliittikiteitä rikkinäisine ääriviivoineen leveitten andesiini (An 45 )-liistakkeiden ympäröiininä. Siellä täällä näkyy rakeita leukokseniksi muuttuneesta titaniitista, mutta rautamalmirakeet puuttuvat. Rakenne on lähinnä, gabrolle luonteenomainen. Tohmajärven pohjoispuolella tavattavia metabasiitteja on Wilkman yksityiskohtaisesti selostanut Tohmajärven konglomeraattia käsittelevässä teoksessaan. Niitten levinneisyys lähinnä järven pohjoispuolta käy ilmi Wilkmanin erikoiskartasta (kuva 34). Wilkman nimittää näitä metabasiitteja selostuksessaan»amfiboliiteiksi». Ne ovat hänen mukaansa vihertävän tummanharmaita, pieni- tai keskirakeisia, uraliittiutuneita gabrokivilajeja, joilla osittain on massamainen ja osittain heikosti rinnakkainen rakenne. Kokoomukseltaan ne ovat pääasiallisesti uraliittista sarvivälkettä j a plagioklaasia (An35-45). Ne ovat siis suurin piirtein samoja kivilajeja kuin Värtsilän ja Soanlahden alueen metabasiitit, joihin ne epäilemättä kuuluvatkin. Rajalla liusketta vastaan tämä metabasiitti muuttuu tavallisesti hienompirakeiseksi, juomuiseksi tai liuskeiseksi. Tämä ei koske ainoastaan yhtenäisten liuskealueiden, vaan myöskin liuskevälikerrostumien kontakteja. Metabasiitin endomorfinen muuttuminen liuskekontaktien läheisyydessä ilmenee osittain siten, että kivilaji usein tulee selvästi suoraliuskeiseksi, osaksi siten, että se muuttuu sädekiviliuskeeksi ja lähinnä kontaktia myös hienorakeiseksi, vihreänharmaaksi, granaatinpitoiseksi kloriittiliuskeeksi. Sädekiviliuskeen aktinoliitti muodostaa paikotellen. kummallisia kierukkamaisesti vääntyneitä rykelmiä. Näin on asianlaita esim. kilometrin päässä Perä-Ikosesta luoteeseen Mokinlammen eteläpuolella tavattavissa vuorten rinteissä Laatikkalan ja Hirvalan lounaispuolella. Lähellä kontakteja voidaan monessa paikoin myös huomata metabasiittijuonia liuskeessa ja liuskesulkeumia metabasiitissa. Wilkman korostaa amfiboliitin intrusiivista luonnetta sekä sen kontaktivaikutuksen suhteellisen mitätöntä laajuutta ja kvalitatiivisesti erilaista luonnetta graniitin kontaktivaikutukseen verrattuna.

122 Wilkman julkaisee myös analyysin Luosanvaaran Tohmajärven luoteisimman lahden pohjoispuolella sijaitsevan kallion amfiboliitista. Tämä analyysi esitetään alla (I) rinnakkain H. Hausenin julkaiseman analyysin (II) kanssa Soanlahden Prolanvaaran metadiabaasista. N :o I on Helsingin Teknillisen korkeakoulun laboratorion ja N :o II A. Zilliacuksen tekemä. I. Am/iboliittia, Luosanvaara, Tohmajärvi. II. Metadiabaasia, Prolanvaara, Soanlahti, anal. A. Zilliacus. I II 0/0 /0 SiO T A Fe FeO 12.5s 7.18 Mn0 0.s MgO CaO Na K P : - H H Molempain analyysien perusteella on tekijä Nigglin metodin mukaan laskenut molekyliarvot seuraavin tuloksin : al fm c alk si k mg qz c/fm I II Näistä arvoista selviää, että molemmat kivilajit lähinnä kuuluvat normaligabroidiseen magmamuotoon. Erikoisasema j atulilaisen vyöhykkeen emäksisten eruptiivikivilajien joukossa on Hausenin (1. c. siv. 80) mukaan eräällä hänen löytämällänsä muutaman metrin levyisellä 1amprofyyrijuonella, joka lävistää pohj akonglomeraatin j a kvartsiitin Ottavaisen talon luona Pienen Jänisjärven pohjoispuolella Soanlahdella. Tämä lampro-

123 fyyrijuoni on pääasiallisesti biotiittia ynnä kvartsia, klinozoisiittia, kalsiittia, kloriittia ja rautasulfidia. Klinozoisiitti viittaa alkuperäiseen plagioklaasiin, joten on kysymys kersantiittisesta kivilajista, joka ei kuulu postjatulilaisiin rnetabasiitteihin, vaan on näitä hiukan vanhempi. Edellä olevasta jatulilaisten metabasiittien selostuksesta selvinnee, että suurin osa näistä emäksisistä eruptiiveistä on hypabyssisiä ja intrusiivisiä muodostumia, effusiiviset muunnokset puuttuvat melkein kokonaan. Ne erottautuvat siis aikaisemmin selostetuista Sortavalan pitäjän laatokkalais-kalevalaisista metabasiiteista siten, että niiden effusiivinen luonne on vieläkin vähäisempi kuin viimeksimainittujen. Mutta muutoin on, varsinkin mitä intrusiivisiin muunnoksiin tulee, tuskin mitään eroa huomattavissa molempien ryhmien petrografisessa kokoomuksessa ja metamorfisessa asussa. Molemmille ryhmille luonteenomaista on myös se, että niistä puuttuvat spiliittiset muunnokset. KESKUS SARJAN GRANIITTEJA (POSTBOTNIALAISIA). Näitä graniitteja tavataan melkein kaikkialla karttalehden alueella, koillisimpia osia lukuun ottamatta. Ne muodostavat myös laajalla graniittiutumisalueella tavattavat graniittisuonet. Keskusgraniittisarjan graniitit eli»nuoremmat» graniitit, joiksi niitä lyhyyden vuoksi nimitämme, osoittavat sangen suuria vaihteluja. Niitten väri vaihtelee eri vivahduksin punaisesta harmaaseen, jolloin harmaa väri tavallisesti on vaaleampi kuin vanhempien graniittien. Kuitenkin voidaan tavata myös nuorempien graniittien joukossa tummempia muunnoksia, varsinkin silloin, kun ne ovat assimiloineet liusketta tai graniittigneissiä. Myös raesuuruuteen, rakenteeseen ja mineraalikokoomukseen nähden nämä graniitit vaihtelevat suuresti. TASARAKEISIA GRANIITTEJA. Nämä graniitit vaihtelevat suuresti raesuuruuden, mineraalien määräsuhteitten, värin y. m. puolesta. Maasälpä on useimmiten suurimmalta osaltaan mikrokliinia tai mikrokliinimikropertiittiä, mutta tavataan sen ohella melkein aina myös oligoklaasia. Joskus voi oligoklaasimäärä kasvaa siinä määrin, että se voittaa mikrokliinimäärän. Huomautettakoon, että näiden»tasarakeisten» graniittien joukossa paikotellen myös tavataan jonkun verran porfyrimäisiä muunnoksia,

124 jolloin hajarakeet ovat mikrokliinia. Kvartsia on hyvin vaihtelevissa määrissä ; se on toisinaan tummemman, toisinaan vaaleamman harmaata, ja preparaateissa näkyy tavallisesti sen unduloiva sammutus ja usein myös granuloituminen. Myrmekiittimuodostusta tavataan sangen usein. Tummat mineraalit ovat useimmiten biotiittia, paikotellen myös sarvivälkettä. Joskus sisältää kivilaji hiukan muskoviittia. Biotiitinpitoisuus on hyvin vaihteleva. Kiilteestä melkein vapaita muunnoksia edustaa esim. tiilenpunainen, milloin karkea-, milloin keskirakeinen, hieman porfyyrimäinen graniitti Rautjärven pitäjän Miettilän luona ja karkearakeinen, vaalean keltaisenpunertava graniitti Pienen Kiringinjärven pohjoispuolella Ruokolahden pitäjän Vehviälän kylässä. Paikotellen sarvivälke pieninä juomuina korvaa biotiitin. Laajempi alue sarvivälkkeenpitoista graniittia tavataan Ruokolahden pitäjän pohjoisosassa Haapavedenselän pohjoispuolella. Lisämineraaleina tavataan apatiittia, zirkonia, titaniittia, pyriittiä ja magnetiittia, pieninä kiteinä ja pienissä määrin. Granaatti muodostaa graniitissa joskus hieman suurempia yksilöitä selvien n. s. porfyroblastien muodossa. Ne ovat väriltään tavallisesti ruskeanpunaisia, joskus hieman punasiniseen vivahtavia, eivätkä juuri koskaan ole yhtä sm :ä suurempia. Niitä esiintyy varsinkin siellä, missä graniitissa on murtokappaleita vanhemmista kivilajeista ja on näihin migmatiittisesti sekottunut. Laajoille alueille levinnyttä granaatinpitoisuutta tavataan esim. Rautjärven pitäjän kaakkoisosassa, Kirvun ja Ruokolahden pitäjien pohjoisimmissa osissa ja myös viimeksimainitun pitäjän eteläisimmässä osassa Vuoksen yläjuoksun molemmin puolin. Nuorempien graniittien kemiallinen kokoomus näkyy kahdesta tri. L. Lokan tekemästä analyysistä. I. Vaaleanharmaata graniittia, Juuankoski, Parikkala, anal. L. Lokka. II. Ruskeanpunertavaa graniittia, Puutsaari, Laatokka, anal. L. Lokka. I II MOI. luvut : MOI. luvut : Si Ti A Fe FeO MnO jälk. - jälk. 20 MgO

125 1/0 MOI. luvut : % MOI. luvut: CaO Na2 O K P H 2O H 2O Molekyliarvot Nigglin muk. : si al fm c alk k mg c/fm qz I s 1. o /6 II , s Juuankosken graniitissa (I) on maasälpä osaksi mikrokliinia tai mikrokliinimikropertiittia, osaksi oligoklaasia (An 20). Runsaassa määrässä esiintyvä kvartsi (n. 33 %) on aaltoilevasti sammuttavaa. Myrmekiittimuodostusta huomataan usein. Biotiitti muodostaa pieniä allotriomorfisia levyjä. Kivilaji edustanee näiden nuorempien graniittimagmojen happaminta osaa. Puutsaaren graniitti (II) sisältää pääasiallisesti oligoklaasimaasälpää (An 28 ) ja vähemmässä määrin mikrokliinia. Kvartsia on n. 23 %. Biotiittia on hiukan suuremmassa määrin kuin N :o I :ssä. Pegmatiittigraniitin juonia ja suonia, keskusgraniittimagmaan kuuluvia, tavataan sangen yleisesti niinhyvin itse graniitissa kuin myös läheisillä suonigneissi- ja liuskealueilla, ei ainoastaan suurella graniittiutumisalueella, vaan myöskin itäisessä liuskevyöhykkeessä sekä niillä gneissigraniittialueilla, jotka kuuluvat tämän alustaan. On kuitenkin mahdollista, että suuri osa karttalehden alueen koillisosissa, tavattavista pehmatiittijuonista kuuluu vieläkin nuorempaan graniittiin. Merkillepantavaa on, että Laatokan seudun gneissigraniittimassiiveja ympäröivät laatokkalaiset sarvivälkeliuskeet ovat vain pegmatiittigraniitin, eivätkä koskaan tavallisen juonigraniitin lävistämiä. Eräissä paikoissa graniittiutumisalueella tavataan myös yhtenäisempiä pegmatiittigraniittialueita, jotka paikotellen, kuten Sulkavan ja Ilmeen pitäjissä, ovat melko laajoja. Pegmatiittigraniitit ovat väriltään harmaanvalkoisia, punertavan harmaita tai punaisia, j voivat ne olla joko iso-, karkea- tai keskirakeisia. Maasälpä on tavallisesti mikrokliinia tai mikrokliinimikropertiittiä, mutta tavataan myös plagioklaasia, joka kokoomuksensa

126 1 1 9 puolesta vaihtelee albiitin ja labradoorin välillä. Sangen tavallisena lisäaineksena tavataan pylväänmuotoisia mustia turmaliinikiteitä, joskus suuremmassakin määrässä ; myöskin punaisenruskeita granaattikiteitä huomataan usein, jopa väliin parin kolmen sm :n läpimittaisiakin. Paikotellen tavataan myös kordieriittia, sillimaniittia ja grafiittia. Kuten tavallista on, seuraavat täälläkin a p 1 i i t t i j u o n e t joskus pegmatiittijuonia, esim. eräillä Haukivedenselän saarilla, jotka kuuluvat sikäläiseen sarvivälkeliuskealueeseen. PORFYYRIGRANIITTEJA. Nuorempia graniittej a, joiden rakenne selvästi on porfyyrimäinen, tavataan monin paikoin graniittiutumisalueella, esim. Enonkosken pitäjässä Enonvedenselän luona kirkon pohjoispuolella ja kauempana idässä Luotojärven läheisissä seuduissa. Kivilaji on harmaanvalkoista ja keskirakeista, ja valkoiset maasälpähajarakeet, jotka ovat mikrokliinimikropertiittia, ovat usein jopa 2 å 5 sm pituisia. Myöskin Savonrannan pitäjän ympäristöllä tavataan samanlaista porfyyrigraniittia. Kaukolan pitäjässä Käkisalmen länsipuolella on graniitti samoin muutamassa paikoin porfyyrimäistä. Määrättyjä rajoja sen ja tasarakeisen graniitin välille ei voida vetää. Lounaassa esiintyvän rapakivialueen rajalla tavataan Taipalsaaren pitäjässä kapeahko vyöhyke nuorempaa porfyyrigraniittia, jota rapakiven ja migmatiitin välissä voidaan seurata Liekkalan kylästä kaakossa sijaitseville Kirjamoissaarelle, Kynesaarelle, Saunasaarelle, Heponsaarelle ja Ronkosaarelle asti. Kauempana idässä tulee se taasen näkyviin saarilla pitäjän kaakkoisimmissa osissa sekä mantereella Lappeen pitäjän Hartikkalan kylässä. Tämä porfyyrigraniitti on vaaleanharmaata tai punertavaa, ja tunnetaan hyvin tiheään pirotelluista punertavan harmaista, rapautuneella pinnalla valkoisista maasälpähajarakeistaan, sekä usein esiintyvästä primäärisestä yhdensuuntaisrakenteestaan. Usein tämä kivilaji sisältää niinhyvin pyöristyneitä kuin särmikkäitäkin murskaleita vanhoista kivilajeista, paikotellen niin runsaasti, että kivilaji muistuttaa eruptiivibreksiaa. Murskaleiden joukossa havaitaan tummanharmaata, hienorakeista gneissimäistä kiilleliusketta, kvartsiittiliusketta ja keskitai hienorakeista harmaata graniittia. Hartikkalan kylässä huomataan hajarakeista vapaiden osien paikotellen vuorottelevan hajarakeista rikkaiden osien kanssa ja maasälpälevyjen olevan yhdensuuntaisia

127 näitten vuorottelevien vyöhykkeiden kanssa, seikka joka viittaa primääriseen fluidaalirakenteeseen. Pallograniittia. Porfyyrimäisten graniittien yhteydessä mainittakoon vielä, että karttalehden alueella on tavattu pieni irtolohkare pallorakenteista nuorempaa graniittia. Löydön teki V. Tanner Kuva 59. Laatokan Puutsaarelta löydetty pallograniitti. Valok. J. J. Sederholm. Laatokan Puutsaaren pohjoisrannalla sijaitsevassa kivilouhoksessa. Lohkare löydettiin siellä muun hylkykiven joukosta, eikä liene epäilystäkään siitä, etteikö lohkare olisi kotoisin paikan kallioperästä, vaikkakaan kiinteätä pallograniittia ei siellä muutoin ole näkyvissä. Pallograniittia esittää kuva 59. J. J. Sederholm 1 on kuvannut j a 1 J. J. SEDERHOLM, On Orbicular Granites, Spotted and Nodular Granites etc. and on the Rapakivi Texture. Bull. Comm. Göol. Finlande, N:o , siv. 8.

128 1 2 1 selostanut kivilajia. Koska tämä kuvaus on lyhyt, on edullisinta kääntää se tähän kokonaisuudessaan:»keski- tai karkearakeinen graniittinen kivilaji muodostaa niinhyvin sveroidien tai oikeammin ellipsoidien, jotka pääasiallisesti ovat oligoklaasia, keskuksen kuin myöskin välissä olevan kivilajiaineksen. Muutamin paikoin näkyy oligoklaasisydänten sisä- tai ulkoreunoissa vihertävänharmaa vyöhyke, joka sisältää pieniä biotiittilevyjä. Paremmin kehittyneiden ellipsoidien joukossa tavataan sellaisia, joilla on vähemmän täydellinen pallorakenne ; osia graniittisesta kivilajista on epäselvän plagioklaasikuoren ympäröimiä. Tämä pallograniitti kuuluu samaan pallograniittien luokkaan kuin Tukholman j a Huippuvuorten pallograniitit, joita Brögger ja Bäckström ovat kuvanneet. Kaikki nämä kivilajit ovat rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia ja sisältävät palloja, jotka ovat ympäröivän kivilajiaineksen kaltaisia.» Eruptiivibreksioita. Laatokan seuduilla on muutamissa paikoissa tavattu eruptiivibreksioita, joiden eruptiivisen aineksen muodostaa nuorempi graniitti, joka ympäröi murskaleita vanhemmista kivilajeista. Näistä tavataan kauniita esimerkkejä Jaakkiman pitäjään kuuluvalla P u u t s a a r e l l a eli P u u t s a l o l l a Laatokassa. Tämä saari on pääasiallisesti sitä punaista graniittia, johon yllä esitetty analyysi (II) kohdistuu. Tämä graniitti vaihettuu saaren länsi- ja pohjoispuolella vaaleanharmaaksi, usein karkearakeiseksi ja pegmatiittiseksi kivilajiksi, mutta paikotellen myös hienompirakeiseksi ja rinnakkaisjuomuiseksi biotiittigraniitiksi. Nämä molemmat graniittimuunnokset, jotka näkyvät kuuluvan läheisesti yhteen, sisältävät usein murskaleita hieman liuskeisesta, biotiittirikkaasta granodioriittisesta tai dioriittisesta kivilajista, mutta myös hienorakeisesta, harmaasta, gneissimäisestä, väliin granaatinpitoisesta kiilleliuskeesta. Saaren pohjoisimmassa osassa ja myös lähellä sen lounaista rantaa ovat nämä varsinkin tummien intrusiivikivilajien murskaleet paikotellen niin runsaasti edustettuina, että on syntynyt eruptiivibreksia. Tätä breksiaa, siinä muodossa kuin se näkyy lounaisessa esiintymässä, esittää kuva 60. Erikoisen kaunis eruptiivibreksia esiintyy myös Puutsaaren pohjoispuolella sijaitsevan V a a v a s a a r e n länsirannalla, veden rajassa. Siellä tavattava breksia on konglomeraatin kaltainen, koska murskaleet usein ovat sangen hyvin pyöristyneitä, pallomaisia. Murskaleet ovat tummaa dioriittia, sekä liusketta ja kvartsiittia, ensinmainittu usein granaatinpitoista. Graniittimainen väliaines on suurelta osaltaan karkearakeista ja pegmatiittista. Tämä breksia vaihettuu Vaavasaarella kauniiksi granaatinpitoiseksi migmatiitiksi, jonka injisoitunut osa on samaa nuorempaa graniittia kuin erup

129 Nämä eruptiivibreksiat eivät silti rajoitu yksinomaan mainittuihin paikkoihin saaristossa, vaan tavataan myös lähinnä lännessä sijaitsevalla mantereella, Vaavasaaren luoteispuolella, jonkun km :n päässä rannasta samanlaista breksiaa kuin kuv :ssa 60. Täällä mursi tiivibreksian sementti. Myös läheisellä Viitasaarella ja Viitasaarenluodoilla tavataan samanlaista eruptiivibreksiaa gneissimäisine liuskemurtokappaleineen. ö Cc x Cc C x C U r w C 1) Z- C w ö C C

130 1 2 3 kaleita ympäröivä graniitti on vaalean punaisenharmaata ja usein pegmatiittista. Jonkun matkan päässä sisämaahan päin alkaa laajempi kompleksi samaa dioriittista kivilajia, joka murtokappaleina esiintyy breksiassa. On siis selvää, että breksia muodostaa osan tämän tumman kivilajin ja nuoremman graniitin välisestä kontaktivyöhykkeestä. Nuoremman graniitin muodostamaa breksiaa tavataan kuitenkin myös karttalehden alueen luoteisosassa, nim. H a u k i v e d e n s a a r i s t. o s s a, pohjoisimmassa osassa Rantasalmen pitäjää. Täällä tavataan vihreänharmaiden hyperstenipitoisten graniitti-, dioriittija gabrokivilajien alueella monissa paikoissa harmaanvalkoista graniittia, joka tosin vaihettuu näiksi kivilajeiksi, mutta samalla lävistää niitä juonina ja senvuoksi on pidettävä hieman nuorempana, vaikkakin näiden kanssa symmagmaattisena muodostumana. Tämä harmaanvalkoinen, keskirakeinen graniitti muodostaa osan Anttosensaaria, Linnansaaren länsipuolella (vrt. erikoiskarttaa kuv. 13, s. 28). Sama vaaleanharmaa, granaatinpitoinen graniitti esiintyy breksioita muodostavana myös kauempana luoteessa Paavalinsaarella ja tämän ympärillä olevilla saarilla. Erikoisen kauniiksi eruptiivibreksia on muodostunut pienellä Marjoluodolla, Marjosaaren eteläpuolella, joka sijaitsee Paavalinsaaresta kaakkoon. Breksian murtokappaleet ovat amfiboliittia ja tummanharmaata kvartsiittista kiilleliusketta. Merkillistä on, että tämä breksioita muodostava graniitti sisältää vain oligoklaasimaasälpää. Kvartsia on hyvin runsaasti, biotiittimäärä on sangen vaihteleva. DIORIITTEJA JA GABROKIVILAJEJA (TODENNÄKÖISESTI POSTBOTNIALAISIA). Yllä selosteltujen nuorempien (postbotnialaisten) graniittien yhteydessä tavataan graniittiutumisalueella usein eruptiivikivilajikompleksej a, jotka eroavat graniitista suuremman emäksisyytensä ja tummemman värinsä kautta. Näiden geologinen suhtautuminen ympäröiviin nuorempiin graniitteihin osoittaa, että ne varmasti ovat näitä vähän vanhempia, mutta liittyvät toiselta puolen vaihtumalla näihin, j a ovat esiintymistapansa puolesta aina sidotut kysymyksessä oleviin graniitteihin. Senvuoksi näyttää todennäköiseltä, että ne ovat samaa magmaa kuin nuoremmat graniitit, tämän ensiksi jähmettyneitä osia. Nämä kivilajit ovat granodioriittia (usein pyrokseeninpitoista), dioriittia, gabroa tai vieläkin emäksisempiä kivilajeja. Kutsuttakoon

131 1 2 4 niitä yhteisellä nimellä»gabrograniiteiksi». Ne ovat melko vaihtelevan laatuisia. Haukiveden alueen»gabrograniitteja». Tällä alueella, näiden kivilajien laajimmalla, ne eivät ole levinneet ainoastaan yli suurimman osan Haukiveden saaristoa, erittäinkin sen pohjoisinta osaa, vaan myöskin lähinnä pohjoisessa Äimisveden ja Kostanselän saarille, vieläpä viimeksimainitun selän pohjoispuolella olevan mantereen erinäisiin osiin. Etelässä niitä tavataan Parkunmäen j a Haapaveden välisissä seuduissa j a vihdoin Savonlinnan pohjoispuolella Tolvaniemen saaristossa, mikä erottaa Haukiveden- ja Haapavedenselät toisistaan. Koko tämä alue jakautuu Kangaslammen, Rantasalmen, Säämingin ja vähäiseltä osalta Enonkosken pitäjien kesken. Haukiveden saariston pohjoisosassa kallioperä on sangen hyvin paljastunut. Täällä tavataan erityyppisiä gabrograniittej a, joiden kontaktit ympäröiviä kivilajeja vastaan selvästi ovat näkyvissä. Nämä gabrograniitit ovat vihertävän tai ruskeahtavan harmaita, rosoisia, helposti rapautuvia, massamaisia, vaihtelevaa raesuuruutta olevia kivilajeja. Ne ovat tavallisesti keskirakeisia, mutta myöskin karkeampi- tai hienompirakeisia muunnoksia tavataan. Niille ominaista on melkein aina, karkeimpirakeisia lajeja lukuunottamatta, tummien mineraalien runsaus. Näiden kivilajien tumma väri ei silti riipu vain tummien mineraalien runsaudesta, vaan myöskin maasälpien vihreästä tai ruskeanharmaasta väristä. Nämä ovat melkein aina yksinomaan plagioklaasia, joka saattaa vaihdella oligoklaasi-andesiinin (An 34 ) ja labradoori'bytowniitin (An 67 ) välillä. Kvartsia on hyvin vaihtelevissa määrissä. Myrmekiittimuodostukset eivät ole harvinaisia, jos plagioklaasi on hiukan happamampi. Tummat mineraalit ovat vahvasti värillistä ja pleokroiittista, punaisenruskeata biotiittia, hypersteeniä, tavallisesti väritöntä, mutta poikkeustapauksissa myös vihreätä, hedenbergiittistä diopsiidia tai vihreätä tai ruskehtavaa sarvivälkettä. Viimeksimainittu mineraali on enimmäkseen pyrokseenin muuttumistulos, jolloin näyttää siltä kuin vihertävä sarvivälke etupäässä olisi muodostunut diopsiidista, ruskehtava taasen hypersteenistä. Joskus sarvivälke on uraliittista, säikeistä. Tummien mineraalien keskinäiset määräsuhteet ovat jokseenkin suurien vaihtelujen alaiset. Punaisenruskea biotiitti on melkein aina vallitsevana. Satunnaisina tavataan apatiittia, ilmeniittiä ja joskus titaniittia. Rakenne on gabroidinen tai eugraniittinen, mutta painevaikutuksen jäljet ovat tavallisia. Tämä suuresti vaihteleva gabrograniittiryhmä käsittää muunnoksia kuten kvartsigabro, kvartsinoriitti, gabro, gabrodioriitti, dioriitti, kvartsidioriitti, pyrokseenigranodioriitti sekä vaihettumismuunnoksia

132 1 2 5 puhtaampaan graniittiin. Viimeksimainittuja happamampia muunnoksia, joilla on puhtaamman harmaa väri, elleivät ole sanottavassa määrin hypersteeninpitoisia, tavataan varsinkin Äimisveden seutuvilla, Karhusaarella ja Toivonsaarella, kun sitävastoin tyypillisimmät emäksiset muunnokset esiintyvät pohj oisimmilla saarilla j a lisäksi Hietaniemellä, suurimmassa osassa Pöljän saarta, Kontiosaarella, Kytösillä, Uskinsaarella, Linnansaaren pohjoisosassa ja usealla muulla pienellä saarella ja luodolla (vrt. erikoiskarttaa kuv. 13). Myös Enonkosken esiintymä mantereella, muutama km Oravin kanavasta kaakkoon, on väriltään vihertävän ruskeanharmaata, hienorakeista ja hieman liuskeista gabroa. Tässä kivilajissa on vain vähän kvartsia. Sen tummista mineraaleista on vihreä ja ruskea sarvivälke vallitsevana ; biotiittia tavataan vain vähäisessä määrässä, samoin alkuperäistä diopsidia. Haukivedenselän eteläisessä päässä tavataan gabrokivilajeja Tolvaniemen saaristossa ja myös mantereella pohjoisessa, Parkunmäen suunnassa. Siellä tavataan osaksi kvartsinpitoista sarvivälkegabroa, jossa on runsaasti biotiittia, osaksi kvartsista vapaata noriittista gabroa, jossa on runsaammassa määrin muuntumatonta diopsiidia ja hypersteenia. Maasälpä on andesiini-labradooria. Paikotellen näkyy apatiittia harvinaisen runsaasti. Erikoisen mielenkiintoisia ovat gabrograniittien suhteet ympäröivien kivilajeihin, jolloin varsinkin niitten vanhempien kivilajien kanssa muodostamat e r u p t i i v i b r e k s i a t ovat mainitsemisen arvoisia. Tällaisia eruptiivibreksioita esiintyy sangen monessa paikassa Haukiveden pohjoisessa saaristossa. Pohjoisin esiintymä on Horkansaarella, jossa lamprofyyrijuonen lävistämä breksia esiintyy saaren lounaisosassa. Vielä tavataan breksioita eräillä pienillä saarilla Toivonsaaren pohjoispuolella, mainitun saaren koillisimmalla niemellä, Tupasaarella, Pirttisaarella, Kortesaarella ja Hietaniemen eteläisimmässä niemessä. Breksiat esiintyvät aina läheisessä yhteydessä gabrograniittien kanssa, tämän reunamuodostumina, ja niiden sementti on selvästi näihin kuuluvaa emäksistä eruptiivikivilajia. Tämä on tavallisesti keskirakeista, vihreänharmaata, rapautuneessa pinnassa kellertävää, usein yhdensuuntaisrakenteista kivilajia, joka sisältää samoja maasälpiä ja samaa punaisenruskeata biotiittia, kuin gabrograniitti. Murtokappaleet, jotka ovat sangen vaihtelevaa kokoa, ovat hyvin pyöristyneitä, joten breksia paikotellen on hyvin konglomeraatin kaltaista. Nämä murtokappaleet ovat harmaata, lasimaista kvartsiittia, harmaata puristunutta graniittia, amfiboliittia, hornblendiittia ja paikotellen myös tummanharmaata, suonimaista gneissiä.

133 Kuva 61. Mekaanisesti rapautunut karkearakeinen hypersteenigraniitti. Hirvisaari, Vuorisaaresta itään, Rantasalini. Näistä breksioista selviää, että gabrograniitti on nuorempaa kuin lähimmässä ympäristössä tavattavat kvartsiitit j a vihreäkivet ja myös»vanhempaa» (luultavasti postbotnialaista) graniittia nuorempaa, ja että se siis ikänsä puolesta on myös keskusgraniittia lähellä. Tätä tukee se seikka, että gabrograniitti, kuten jo aikaisemmin mainittiin, Anttosen saarilla vaihettuu keskusgraniittiin kuuluvaksi harmaanvalkoiseksi graniitiksi. Koska kuitenkin ensinmainittu on saman harmaanvalkoisen graniitin suonien lävistämä ja myöskin Anttosensaarilla muodostaa murtokappaleita breksiassa, jossa viimeksimainittu muodostaa sementin, täytynee otaksua, että gabrograniitti on graniittimagman vanhempi differentiatiotulos. Erikoisasema näiden gabrograniittien joukossa on erittäin k a r- kearakeisella ja useimmiten porfyrimäisellä hyp e r s t e e n i g r a n i i t i 11 a. Tätä graniittia on suuren Sorasalon itäisin osa, Hietanientä lukuunottamatta, ja on se sangen laajalle levinnyt lähinnä Sorasalon koillispuolella olevassa saaristossa, varsinkin Vuorisaarella, Tiheisellä ja Ruissaarella (kts'. erikoiskarttaa kuv. 13). Tällä karkearakeisella graniitilla on gabrograniiteille ominainen vihertävän harmaa väri. Sen maasälpä on suurimmaksi osaksi oligoklaasia (An 29 ), mutta osittain myös mikrokliinia, mikä mineraali myös muodostaa hajarakeet. Kvartsia on runsaasti ja oligoklaasissa voidaan usein huomata myrmekiittimuodostusta. Vähäisessä määrässä esiintyvät tummat mineraalirakeet, ovat yksinomaan hypersteeniä. Aivan vähän tavataan satunnaisesti rautamalmia ja zirkonia.

134 1 2 7 Tälle graniitille ominaista on sen suuri taipumus mekaaniseen rapautumiseen, missä suhteessa se voi kilpailla karkearakeisen rapakiven kanssa. Kuva 61 esittää tällaisen rapautumisen vaikutuksesta vahvasti murentunutta graniittilohkaretta. Tämän karkearakeisen graniitin rakoileminen on selvästi parallellipipeedinen ja muodostaa kivilaji vieläkin mieluummin kuin gabro vahvasti rikkirakoilleita vuoria, joiden korkeat, jyrkät, usein pystysuorat tai jopa riippuvat jyrkänteet antavat maisemalle jylhän leiman ja tekevät kivilajin jo etäältäkin helposti tunnettavaksi. Sorasalo, joka on tätä kivilajia, on itäosassaan pitkien ja kapeiden, vuonontapaisten, vahvasti haarautuvien, jyrkkärinteisten lahtien leikkelemä. Vastakohtana alueen muille gabrograniiteille, joita kapeahkot pegmatiittigraniitti- ja apliittijuonet, ja -suonet lävistävät, on karkearakeinen hypersteenigraniitti, joka on melkein kokonaan vailla tällaisia juonia, ja lienee se gabrograniiteista nuorin. Tämä selviää myös kysymyksessä olevien kivilajien kontaktisuhteista ; karkearakeisessa hypersteenigraniitissa tavataan sangen laajoilla aloilla enemmän tai vähemmän uudelleen sulaneita kappaleita vanhemmasta gabrograniitista, jossa usein on lukuisasti suurempia maasälpärakeita. Tällaisia breksiantapaisia uudelleensulamisvyöhykkeitä tavataan etupäässä Kontiosaaren ja Kytösten länsiosissa. Näyttää siltä, että karkearakeinen graniitti olisi Haukiveden saariston nuorin graniitti, koska se kiilana lävistää sen kompleksin, jonka gabrograniitit ja nuorempi, harmaanvalkoinen breksiaamuodostava graniitti muodostavat. Kuitenkaan eivät kontaktit selvästi osoita, missä suhteessa viimeksimainittu graniitti on karkearakeiseen hypersteenigraniittiin. Rautjärven noriitti. Muutama km lounaaseen kirkolta, n. 1.5 km Savikon talosta pohjoiseen, tavataan muutamia kallioita karkearakeista, j uovaista, tumman vihreänharmaata noriittia, joka hypersteenin ohella myös sisältää ruskeata sarvivälkettä. Maasälpä on labradooria (An 62 ). Kivilaji vaihettuu eteläänpäin mentäessä gabrodioriitin kautta keskusgraniitin tyyppiä olevaksi punaiseksi graniitiksi. Taipalsaaren»gabrograniitteja». Tässä pitäjässä tavataan monin paikoin, sekä kirkon itä- että sen länsipuolellakin, nuoremman kiillegraniitin yhteydessä ja täksi kivilajiksi vaihettuvana granodioriittia, kvartsidioriittia ja gabrodioriittia. Nämä kivilajit ovat tummemman harmaita tai vihreään vivahtavia, enimmäkseen keskirakeisia ja usein jokseenkin massamaisia. Kapean salmen kohdalla Voinikkalan kylässä ne muodostavat suurimman osan kallioperää ja Maaveden salmen länsirannalla ne esiintyvät pieninä juomuisina osina siellä vallitsevassa harmaassa graniitissa. Näissä kivilajeissa maasälpä

135 1 2 8 on yksinomaan andesiinia, mutta kvartsia on tavallisesti sangen runsaasti. Tummat aineosat ovat punaisenruskeata biotiittia ja himmeänvihreätä sarvivälkettä, joiden sisässä usein on väritöntä diopsiidia. Satunnaisesti tavataan ilmeniittiä ja apatiittia, viimeksimainittua paikotellen harvinaisen runsaasti. Liukkalan niemellä Haikkaanlahden kylässä, n. 6 km länteen Taipalsaaren kirkolta, on kvartsigabrodioriitti kontaktissa rapakiven kanssa. Kivilaji on pienirakeinen, ruskeanharmaa ja tummista mineraaleista rikas. Maasälpä on andesiinia (An 45 ) ja tummat mineraalit ovat punaisenruskeata biotiittia j a diopsiidia, joka suurelta osaltaan on muuttunut vihertävän ruskeaksi sarvivälkkeeksi. Rajalla rapakiveä vastaan on kapeahko vyöhyke eruptiivibreksiaa, jossa rapakivi sisältää murtokappaleita gabrodioriitista. Nämä murskaleet ovat hienorakeisia, melkeinpä tiiviitä, väriltään tumman vihreitä ja ulkonäöltään leptiittimäisiä. Mikroskooppinen tarkastelu osottaa, että maasälpä näissä murtokappaleissa on labradoori-bytowniittia (Anoo). Kvartsia on vähän, j a tummien mineraalien joukossa on vallitsevana pyrokseeni, joka suureksi osaksi on hypersteeniä. Sen ohella tavataan punaisenruskeata biotiittia, ilmeniittiä ja apatiittia. Rakenne on tyypillisen hornfelsimäinen. Parikkalan»gabrograniitteja». Pääosa pitäjässä tavattavista gabrograniittisista kivilajeista muodostaa suurenpuoleisen massiivin, joka sijaitsee Suuren Rautjärven, Tyrjäjärven ja Simpelejärven välissä (vrt. pientä erikoiskarttaa kuv. 4). Nämä kivilajit ovat pääasiallisesti gabrodioriittia tai dioriittia, mutta myöskin vaihettumismuunnoksia granodioriitiksi ja graniitiksi tavataan, esim. massiivin lounaisosassa, lähellä Simpelejärven rantaa. Väri on tummemman tai vaaleamman harmaa, useasti vihertävä, ja kivilaji tavallisesti keskirakeista, kuitenkin myös usein hienorakeista, varsinkin liuskerajojen läheisyydessä. Rakenne on tavallisesti massamainen. Kivilajin maasälpä vaihtelee andesiinista labradooriin. Vallitsevana tummana mineraalina on sarvivälke, joka joskus on uraliittista tai myös himmeänvihreätä, sädekiventapaista. Tämän ohella esiintyy tavallisesti myös biotiittia. Hypersteeniä ei ole tavattu. Sivuaineksina esiintyy ilmeniittiä ja apatiittia, jälkimäistä paikotellen huomattavan runsaasti. Massiivin eteläisimmässä osassa tavataan lähellä Tyrjäjärven rantaa myös ultraemäksisiä muunnoksia, kuten o 1 i v i i n i g a b r o a j a p e r i d o t i i t t i a. Edellisen maasälpä on labradooria (An62). Tummat mineraalit ovat väritöntä tai hyvin heikosti vihertävää diopsidia ja oliviinia. Oliviini on osaksi serpentiniytynyttä, mutta osaksi myös sangen tuoretta. Vahvasti resorboituja kiteitä ympäröi

136 melkein aina kelyfiittisesti kapea, väritön, levymäinen antigoriittivyöhyke, jota säikeinen, harmaanvihreä krysotiili reunustaa. Oliviinigabro vaihettuu maasälvän vähitellen hävitessä peridotiitiksi, joka on vahvasti serpentiiniytynyttä, mutta ovat vielä alkuperäisten ainesosien ääriviivat ja oliviinia ympäröivät kelyfiittiset vyöhykkeet selvästi näkyvissä. Kivilajit muodostavat usein jyrkkärinteisiä kukkuloita ja osoittavat porrasmaisine pengermineen rinnakkaisrakoilevaisuutta. Ne ovat selvästi nuorempia kuin massiivia kaikilta puolen ympäröivät liuskeet. Kontaktien kohdilla ne usein sisältävät liuskemurtokappaleita ja niitten raesuuruus pienenee ja muuttuu paikotellen lähinnä liuskeita melkein afaniittiseksi. Jonkun matkan päässä massiivin koillispuolella esiintyy Suuren Rautjärven kaakkoisen pään ja Pienen Tyrjäjärven välissä tummanharmaita dioriittisia ja granodioriittisia kivilajeja, jotka epäilemättä kuuluvat tässä selosteltuihin gabrodioriitteihin. Ne ovat kuitenkin gneissiytyneitä ja sisältävät suurempia liuskemurskaleita. Muutama ken kauempana pohjoisessa, Myllytilan kartanon takana olevan vuoren huipussa näkyy tummanharmaata granodioriittia, joka lävistää kiilleliuskeen ja myös sisältää murskaleita siitä. Vielä ansainnee mainitsemista yksinäinen pyrokseenigraniittiesiintymä, joka esiintyy yli puolen penikulman päässä Simpelejärvestä länteen, Rasimäen talon luona lähellä Viipurin ja Kuopion läänien rajaa. Tässä kivilajissa tumma aines on väritöntä diallagia, ja maasälpä oligoklaasia (An 32 ) ynnä vähäisessä määrässä mikrokliinia. Kvartsia tavataan runsaasti ja apatiitti esiintyy harvinaisen suurina. rakeina. Jaakkiman gabrodioriitteja. Samanlaatuisia gabrograniittiryhmään kuuluvia kivilajeja, joita on selostettu aikaisemmin mainituista pitäjistä, tavataan Jaakkiman pitäjässä monessa paikassa Laatokan lahtien läheisyydessä. Ne käsittävät granodioriittisia, dioriittisia ja gabromaisia muunnoksia ja ovat väriltään harmaita tai ruskehtavan harmaita. Enimmäkseen ne ovat jokseenkin massamaisia, mutta paikotellen myös enemmän tai vähemmän gneissimäisiä. Täälläkin ne esiintyvät läheisessä yhteydessä nuorien graniittien kanssa ja ovat aina näitä vanhempia, sillä ne ovat näitten graniittien juonien ja suonien lävistämiä ja esiintyvät murtokappaleina näitten muodostamissa eruptiivibreksioissa. Tällaisia breksioita on edellisessä luvussa kuvattu Laatokan luoteisesta saaristosta Puutsaarelta ja Vaavasaarelta sekä näitä vastapäätä olevalta mantereelta. Murskaleiden joukossa tavataan pienirakeista, vihreänharmaata kvartsigabroa, jossa tummia ainesosia on enemmän kuin vaaleita. Tummien jou

137 kossa tavataan samaa punaisenruskeaa biotiittia, joka on niin yleisenä ainesosana aikaisemmin selostetuissa samanlaatuisissa emäksisissä kivilajeissa, ynnä himmeätä ruskeanvihreätä sarvivälkettä ja diopsiidia. Vaaleat ainesosat ovat labradoorimaasälpää ja kvartsia. Tummat mineraalit, varsinkin diopsiidi, rajoittuvat idiomorfisesti maasälpää vastaan, vaikkakin ne reunoiltaan tavallisesti ovat resorboituneita. Maasälpä sisältää sulkeumina tummia ainesosia ja myös kvartsia. Tässäkin apatiitinpitoisuus on suuri. Kivilajilla on selväpiirteinen hornfelsirakenne. Jaakkiman kirkon ja Lahdenpohjan kauppalan pohjoispuolella tavataan kysymyksessä olevien kivilajien joukossa hypersteenigranodioriittia, josta allaoleva analyysi on tehty. Kivilaji on keskirakeista ja jokseenkin massamaista. Sen maasälpä on melkein yksinomaan andesiinia (An 41 ), joka usein sisältää antipertiittisiä pieniä särmikkäitä mikrokliinirakeita ilman ristikkorakennetta. Itsenäisiä mikrokliinirakeita ei sitä vastoin tavata. Kvartsia on runsaasti ja on sillä unduloiva sammutus. Pyrokseeni on suurimmalta osaltaan hypersteeniä. Kuitenkin tavataan myös heikosti vihreänväristä diopsiidia. Myös biotiittia tavataan sangen runsaasti. Muutoin tavataan pienissä määrissä ilmeniittiä, apatiittia, zirkonia ja pyriittiä. Kivilaji on hyvin samanlaista kuin Turun saariston pyrokseenigranodioriitti. 1 Hypersteenigranodioriittia, Lahdenpohja, Jaakkima. Anal. L. Lokka. 0% MOI. luvut: Si Ti A Fe FeO MnO MgO CaO Na K P H 2O H 2O i V. HACKMAN, Der Pyroxengranodiorit von Kakskerta bei Åbo und seine Modifikationen. Bull. Comm. geo1. Finlande. N :o

138 Nigglin molekyliarvot : al = 32, fm = 31.5, c = 20-5, alk = 16. si = 203, k = 0.17, mg , c:fm = 0.65, qz = Nigglin jaotuksen mukaan on tämän kivilajin magmatyyppi opdaliittisen (kvartsimontsoniittisen) ja tonaliittisen magman välissä. Muutoin tavataan Jaakkiman pitäjän gabrograniittien joukossa myös tummanharmaata dioriittia, joka sisältää andesiinia (An 38 ) ainoana maasälpäaineksena ja vain toisarvoista kvartsia. Tummat mineraalit ovat vihreätä sarvivälkettä ja biotiittia melkein yhtä suurissa mittasuhteissa. Mantereella Lahdenpöhj an lahden eteläpuolella muodostaa tummanharmaa, hieman gneissiytynyt dioriittinen tai tonaliittinen kivilaji vähäisen massiivin vastapäätä Sorolansaarta. Massiivin pohjoisosassa tämä kivilaji paikotellen vaihettuu hieman uraliittiutuneeksi gabroksi. Myös mitä tässä kuvattuihin Jaakkiman esiintymiin tulee, on selvää, että ne emäksiset eruptiivit, jotka ovat vallitsevia nuorempia graniitteja vanhemmat, kuitenkin ovat nuorempia kuin ympäröivät gneissimäiset kiilleliuskeet, joista ne monin paikoin sisältävät murtokappaleita. Sortavalan saariston»gabrograniitteja». Sortavalan pitäjässä tavataan kysymyksessä olevan tyypin kivilajeja eräissä paikoissa kaupungin etelä- ja kaakkoispuolella olevassa saaristossa, mutta ne ovat siellä vain vähän levinneitä. Niinpä»Leso»-niminen vuori Suurella Heposaarella, Riekkalansaaren eteläpuolella, on k v a r t s i- g a b r o a, jonka maasälpä on labradooria ja tummat mineraalit diopsidia, biotiittia ja hypersteenia. Hiukan kauempana kuin 2 km täältä itään, Honkasalolla kohoavan Tervaniemenmäen kalliossa tavataan keskirakeista, tummanharmaan- ja valkoisentäplikästä, massamaista kvartsista vapaata dioriittia nuoremmann graniitin ympäröimänä. Dioriitti sisältää runsaasti tummia mineraaleja ; ne ovat etupäässä vihreätä sarvivälkettä ja biotiittia. Maasälpä on andesiinia (An 3, ). Tulolansaaren luoteisimmalla niemellä Mäntyhaudanniemenvuoren läntisessä rinteessä tavataan samanlaista erittäin sarvivälkerikasta d i o r i i t t i a, joka kuitenkin on sangen k v a r t s i r i k a s t a. Näissä molemmissa paikoissa dioriitit ovat hyvin läheisessä suhteessa ympäröivään harmaaseen nuorempaan graniittiin, joksi ne vaihettuvat. Samoin on sen granodioriitin laita, joka esiintyy Riekkalansaaren Kyrönmäessä, n. 3 ä 4 km Sortavalan kaupungista kaakkoon. Siellä kivilaji esiintyy harmaan nuoremman graniitin yhteydessä.

139 1 32 NUORIMMAN ALKUVUORISARJAN GRANIITTEJA. Tähän sarjaan todennäköisesti kuuluvia graniitteja esiintyy karttalehden koillisosassa laatokkalais-karjalaisen liuskevyöhykkeen alueella. Ne ovat laadultaan jossain määrin Joensuun karttalehdellä»postkalevalaisiksi» merkittyjen graniittien kaltaisia ja niiden yhteydessä runsaasti esiintyvät pegmatiitit lävistävät tuonnempana selostettua Kaalamon massiivin gabrodioriittia, joka puolestaan vain vähässä määrin näkyy olleen orogeneettisen painevaikutuksen alaisena ja tuntuu olevan keskusgraniittia nuorempi sekä eroaa laadultaan selvästi keskusgraniittisarjan vanhemmista gabrodioriiteista. Kuitenkaan ei näitten graniittien ikäsuhteita tällä koillisella alueella voi tarkkaan määrätä,»nuorimman sarjan» graniitteja ei aina voi kentällä selvästi erottaa keskusgraniitista. On siis hyvin mahdollista, että täällä on sekaisin sekä vanhempia (keskusgraniittia) että nuorempia (»postkalevalaisia») graniitteja. Sitä vastoin liuskevyöhykkeen eteläpuolella olevat ja liuskeita lävistävät graniitit kuuluvat kokonaisuudessaan sangen todennäköisesti prekalevalaisen keskusgraniitin sarjaan, koska ne esiintyvät täällä selvästi Saimaan alueen ison keskusgraniittimassiivin välittömänä jatkona itää kohti. Tästä johtuu, että ainakin lähinnä Laatokan pohjoispuolella olevia liuskeita on pidettävä laatokkalaisina s. o. prekalevalaisina. Mihin asti tämä laatokkalainen liuskemuodostuma ulottuu pohjoiseen päin ja missä kalevalainen liuskemuodostuma alkaa, ei voi ratkaista, kun ei tunneta tällä haavaa mitään diskordanssia niiden välillä näissä seudiuissa. Mutta miltei samanlaatuisia liuskeita jatkuu Laatokalta ainakin karttalehden koillisraj alle asti. Niitten graniittien joukossa, jotka täällä luetaan nuorimpaan alkuvuorisarjaan, muodostavat, kuten yllä mainittiin, pegmatiitit verrattomasti valtavimman osan. Näitä tavataan etupäässä Kiteellä, mutta myös Ruskealassa ja Pälkjärvellä. Samaan sarjaan kuuluviin graniitteihin, jotka eivät ole pegmatiittimaisia, luetaan vielä Tohmajärven Petrovaaran graniitti, Ruskealan, Rytyn ja mahdollisesti eräät Jaakkiman saariston graniittity ypit. TASARAKEISIA GRANIITTEJA. Petrovaaran graniitti muodostaa kiilleliuskealueen keskellä pienen erillisen massiivin Tohmajärven eteläpuolella. Kivilaji on sangen yhtenäinen, keskirakeinen, harmaa, massamainen j a tasarakeinen. Sen kemiallinen j a mineraloginen kokoomus selviää alla olevasta taulukosta :

140 Petrovaaran graniitti, Tohmajärvi. Anal. L. Lokka. : luvut : Si Laskettu mineraalikokoomus Ti oligoklaasia An A mikrokliinia 0.5 Fe kvartsia 19.6 FeO biotiittia 15.8 MnO jälk. magnetiittia 0.6 MgO apatiittia 0.4 CaO Na o K P H H2O ) Molekyliarvot Nigglin järjestelmän mukaan : al = 39.5, fm = 21.5 c 12.5, alk. = 26.5 si = 288, k = 0.24, mg = 0.33, qz = + 82, c :fm = 0.58 Magmatyyppi on siis yosemiittis-graniittisen ja normaaligraniittisen välillä Nigglin järjestelmän mukaan. Niinhyvin kemiallisesti kuin mineraalikokoomukseltaan kivilaji eroaa olennaisesti tyypillisistä Pohjois-Suomen»postkalevalaisista» graniiteista. 1 Näiden piihaponpitoisuus on yleensä suurempi, ja raudan-, kalsiumin- ja magnesiuminpitoisuus pienempi kuin Petrovaaran graniitin. Petrovaaran graniitista puuttuu lisäksi mainituille graniiteille ominainen selvä K 20-ylimäärä Na 20-määrään verrattuna, päinvastoin on siinä Na 20-pitoisuus K20-pitoisuutta kaksin verroin suurempi. Hieman enemmän Petrovaaran graniitti muistuttaa Kaavin Melttusvirran graniittia, 2 joka sekin on»postkalevalainen» graniitti, mutta siinäkin piihaponpitoisuus on suurempi ja K 20 :n painoprosentti suurempi kuin N 20:n. Mineralogisesti on Petrovaaran graniittia pidettävä oligoklaasigraniittina, j otavastoin mikrokliini on tavallisesti vallitsevana Pohjois-Suomen postkalevalaisissa graniiteissa. 1 V. HACKMAN, Xivilajikartan selitys, Suomen geologinen yleiskartta. Lehti C 6 ja B 6 Rovaniemi ja Ylitornio B. FROSTERUS ja W. W. WILKMAN, Vuorilajikartan selitys. Suomen geologinen yleiskartta. Lehti 1) 3, Joensuu, s. 139.

141 1 3 4 Ruskealan pitäjässä tapaa kysymyksessä olevaa graniittilaatua kahdessa paikassa. Toinen paikka on n. penikulman päässä Kaalamon rautatieasemalta lounaaseen, missä harmaa, keskirakeinen, paikotellen hieman rinnakkaisrakeinen biotiittigraniitti esiintyy vaihtuen Kaalamon dioriitiksi (vert. tämän selitystä siv. 137). Toinen esiintymä on pitäjän kaakkoisimmassa osassa Hämeenkosken kylässä Jänisjoen varrella, missä graniitti muodostaa Heiskänvaaran ja sen ympäristön massiivin. Tämä graniitti on vaaleanharmaa, pieni- tai keskirakeinen, usein sangen kvartsinpitoinen ja osaksi granaatteja sisältävä. Siitä haarautuu kapeita juonia ympäröivään kiilleliuskeeseen. Sortavalan pitäjän Rytyn kylässä on monessa kohden gneissigraniittialueen luoteispuolella suurempia tai pienempiä vuorennyppylöitä ja kallioita, jotka ovat graniittia. Kokkomäessä, n. 3.5 km Rytyn rautatiepysäkiltä pohjoiseen, graniitti on paikotellen hienorakeinen ja biotiittirikas sekä osottaa selvää rinnakkaisrakennetta. Niitten Jaakkiman saaristossa tavattavien graniittien joukossa, joita ulkomuotonsa j a laatunsa erikoisominaisuuksien vuoksi voitaneen pitää nuorimpaan alkuvuorimuotoon mahdollisesti kuuluvina, kiinnittyy huomio etupäässä aavalla Laatokalla olevan pienen Siikasaaren graniittiin. Graniitti on keskirakeinen ja sisältää pääasiallisesti punaista maasälpää, harmaansinistä kvartsia ja hiukan mustaa kiillettä. Kvartsirakeilla on selvä kidemuoto, minkä vuoksi kivilaji muistuttaa jonkun verran kvartsiporfyyriä. Hijeessä näkyy maasälpä suurimmalta osaltaan olevan mikrokliinia j a mikrokliinimikropertiittiä, mutta tämän ohella on myös oligoklaasia (An 22 ). Kvartsia on runsaasti. Granaattia (almandiinia) tapaa yksinäisinä pieninä rakeina. Kiillettä on vain vähän ja sitä puuttuu paikotellen kokonaan. Itse asiassa kivilaji on hyvin tasalaatuista ja eroaa ympäristöstön graniitista tummanpunaisen värinsä ja harvinaisen irrallisen rakenteessa takia. Ei ole mahdotonta, ettei osaa Puutsaaren eteläosassa esiintyvästä graniitista voisi lukea tässä käsiteltäviin nuorimpiin alkuvuorigraniitteihin, minkä otaksuman J. J. Sederholm jo aikaisemmin on lausunut. Kysymyksessä oleva graniitti, jota tavataan täällä Valamon luostarin omistaman rakennuksen lähellä, on punainen, hiukan porfyyrimäinen ja aivan massamainen. PEGMATIITTIGRANIITTEJA. Pegmatiittigraniitteja, joita voidaan lukea nuorimpaan alkuvuorimuodostumaan, esiintyy runsaasti varsinkin Kiteen pitäjässä j a tähän raj oittuvissa osissa Ruskealaa j a vähäisemmässä määrin d

142 myös Pälkjärven pitäjässä. Senlisäksi on syytä otaksua, että suuri osa kauempana idässä siellä täällä liuskealueella tavattavista pegmatiittijuonista kuuluu tähän ryhmään. Erikoisesti mainittakoon tässä Nuutjärven eteläpäässä Rytyn kylän itäisimmässä osassa tavattava pegmatiittiesiintymä, j a mahdollisesti voidaan vielä suurenpuoleista Impilahden pitäjän Leppäsillan kylässä esiintyvää pegmatiittijuonta pitää alueen nuorimpiin pegmatiitteihin kuuluvana. Siitä huolimatta, että kallioperä suurimmalta osaltaan on Kiteen pitäjässä irtainten maalajien peittämää, tullaan siihen käsitykseen, Kuva 62. Gneissimurtokappaleita pegmatiitissa, n. 7 km Kiteen kirkolta SW. J. Ailion piirr. muk. että pegmatiittigraniitti muodostaa massiiveja, sillä se on melkein ainoa koko tällä graniittialueella näkyvissä oleva graniittilaji. Vain läntisimmissä osissa Ätäsköjärven ja Säynejärven välillä tapaa myös tavallista tasarakeista graniittia. Kiteen pegmatiitti on yleensä valkoista ja karkearakeista ; kvartsinpitoisuus vaihtelee, ja kiille on melkein aina muskoviittia, joka on paikotellen muuttunut kloriitiksi. Muutamissa paikoissa, esim. Ruokovaarassa, pegmatiitti on punertavia j a kalimaasälpä siinä vallitsevana, jolloin se on myös tavallisesti kirjograniittisesti muodostunut. Säynejärven ja Lautakonjärven välillä on hyvin runsaasti sin situ» olevia pegmatiittigraniittilohkareita kirkonkylän ja Lautakon-

143 vaaran-tienmyllyn tien varrella. Kivilaji on vaalean harmaansininen ja usein isorakeinen, jolloin muskoviitti muodostaa suuria levyjä, jotka ovat monen sm :n suuruisia. Täälläkin tavataan paikotellen kirjograniittia. Toisin paikoin rakeisuus voi pienentyä keskirakeiseksi ja kivilaji vaihtua tavalliseksi graniitiksi. Monessa paikassa on pegmatiitissa mustia, sm pituisia turmaliinikiteitä ja rubiininpunaisia granaatteja. Riuttavaarassa, vähän matkaa kirkolta länteen j a joitakin km Välivaarasta luoteeseen, tavataan pegmatiitissa pyrokseenia ja apatiittiä. Kontakteilla monessa kohden gneissimäistä kiilleliusketta vastaan on pegmatiittigraniitissa paikotellen tätä kivilajia suurempina Kuva 63. Liuske~nurtokappaleita pegmatiitissa, Riuttavuori, n. 2 kin Kiteen kirkolta SE. J. Anion piirroksen muk. tai pienempinä murtokappaleina (kuv. 62 ja 63). Jälkimmäinen kuva on kaavamainen piirros Riuttavuoren n. 15 å 20 m :n korkuisesta jyrkänteestä, josta näkee miten pegmatiitti on liuskeen särmissä osaksi tunkeutunut kivilajiin. Kuva 62 taas esittää gneissimäisen liuskeen särkyneitä, pegmatiitin lävistämiä murtokappaleita. Ruskealan pitäjän luoteisosassa Kiteen laaja pegmatiittimassiivi jatkuu edelleen. Vahvajärven pohjois- ja luoteispuolella pegmatiitti muodostaa senlisäksi toisenkin massiivin, joka ulottuu Pälkjärven pitäjään asti. Näissä seuduissa pegmatiitti muodostaa enimmäkseen vain harvoja matalia kallioita, mutta sitä on runsaammin»in situ» tai moreenin pinnalle levinneinä lohkareina. Hieman suurempia kallioita tavataan vain Kaalamon rautatieaseman pohjoispuolella ja 2-3 km Vahvajärven pohjoispuolella, nim. maantien

144 kohdalla pienen Matkaselänlammin kaakkoispuolella. Pegmatiitti on täällä samanlaatuista kuin Kiteellä ja melkein kaikkialla graniitinpitoista. Paikotellen se on hiukan hienorakeisempaa ja kirjograniittimaista. Pegmatiitista haarautuu juonia läheisyydessä olevaan kiilleliuskeeseen, jota siinä on usein murtokappaleina. Kaalamon dioriittimassiivissakin tapaa tätä pegmatiittia juonina. Pälkjärven pitäjässä on samaa muskoviitti-pegmatiittigraniittia niinhyvin laajahkona kompleksina pitäjän eteläosassa, joka liittyy Vahvajärven luoteispuolella olevaan massiiviin, kuin myös monessa paikassa Pälkjärven länsi- ja pohjoispuolella. Tämän järven pohjoisrannalta lähtee pohjoisluodetta kohti kapea juoni, jota voidaan seurata n.?/, penikulmaa siellä täällä näkyvissä olevia kallioita myöten. Pegmatiitti on näissä seuduissa enimmäkseen vaaleanpunaista tai harmahtavaa, mutta rapautuneessa pinnassa harmaanvalkoista ; se sisältää monessa kohden punaista granaattia tai mustaa turmaliinia. Hiukan yli km :n päässä Pälkjärven rautatieaseman kaakkoispuolella olevassa kivilouhoksessa nähtiin lähes 7 X 30 sm :n suuruisia turmaliinikiteitä yllämainitun juonen pohjoisimmassa osassa. Rautatien varrella Pälkjärven rautatieaseman lounaispuolella olevassa kallionnyppylässä on karkearakeisessa muskoviitti-pegmatiittigraniitissa sangen teräväsärmäisiä liuskemurtokappaleita. NUORIMMAN ALKU VUORI SARJAN DIORIITTEJA, GABROJA JA ULTRAEMÄKSISIA ERUPTIIVIKIVI- LAJEJA. Näitä kivilajeja on pääasiallisesti Ruskealan pitäjässä, missä ne muodostavat suurehkon yhtenäisen massiivin. Ne valtaavat suurimman osan Kaalamon kylän alueesta sekä lähiseudut etelässä ja idässä, ja ulottuvat kielekkeinä kaakkoon päin Sortavalan pitäjän Suur-Rytyn kylään ja etelään saman pitäjän Kullakon kylään asti. Tämän massiivin läntisenä jatkona voi mahdollisesti osaksi pitää niitä ultraemäksisiä kivilajeja, jotka esiintyvät Kiteen ja Uukuniemen pitäjien rajaseuduissa. Näitä kivilajeja on senlisäksi Sortavalan pitäjän kaakkoisosassa Impilahden rajan lähellä, missä ne muodostavat Välimäen massiivin ja tähän läheisesti liittyvät esiintymät Mäkisalolla, Marj asaarella j a yksinäisillä pienillä luodoilla. Syyt, minkä vuoksi nämä kivilajit ovat luetut nuorimpiin alkuvuorieruptiiveihin, ovat samat kuin mitkä edellisessä luvussa mainittuihin graniitteihin nähden esitettiin. Se seikka, että Kaalamon dioriittikin on säilynyt verrattain koskemattomana paineen vaiku

145 tuksista ja nuorehkon näköisenä, viittaa tällaiseen geologiseen ikään. Huomattavaa on kuitenkin, että Kiteen pegmatiitti lävistää juonina tätä dioriittia, joka on siis graniittia hieman vanhempi. Huomiota ansaitsee lisäksi, etteivät nämä emäksiset kivilajit osoita minkäänlaisia merkkejä siitä, että kuuluisivat vanhempiin aikaisemmin selostettuihin gabrograniitteihin yhtä vähän näöltään kuin laadultaankaan, mikä seikka lisäksi on ollut syynä niitten erottamiseen nuoremmaksi ryhmäksi. KAALAMON MASSIIVI. Tämä massiivi on Ruskealan pitäjän keskiosassa, ja rajoittuu lännessä Haapavaaran kylään ja idässä Ruskealan-Rytyn maantiehen ; etelässä se ulottuu Kuljakon ja Leppäselän kyliin saakka. Etelästä päin kauas tunkeutuva kiilleliuskekieleke jakaa massiivin kahteen toisiinsa liittyvään osaan, läntiseen, joka pääasiallisesti ulottuu Kaalamon rautatieaseman eteläpuolelle, ja itäiseen, Ruskealan kirkon eteläpuolella olevaan. Luoteessa massiivi rajoittuu pegmatiittigraniittiin, lounaassa tasarakeiseen graniittiin ja muualla liuskeihin. Massiivissa kenties yleisimmin vallitsevana kivilajityyppinä on keski- tai karkearakeinen, massamainen, mustan- ja harmaanvalkoisentäpläinen kivilaji, n. s.»kaalamon dioriitti», jossa makroskooppisesti näkee harmaanvalkoisia maasälpärakeita sekä mustia sarvivälke- ja biotiittirakeita. Maasälpämäärä vastaa likimäärin tummien mineraalien yhteenlaskettua määrää. Mikroskooppinen tutkimus osoitti, että maasälpä on andesiinia (An 48) ; se on osaksi vahvasti muuttunutta ja muodostaa hypidiomorfisia, lyhyitä pilarinmuotoisia yksilöitä. Tummina mineraaleina on vihreätä sarvivälkettä, biotiittia j a hiukan diopsiidia, jota on siellä täällä sarvivälkeyksilöiden keskiosissa. Kvartsia on jokseenkin runsaasti ; se on täydellisesti allotriomorfista ja muodostaa jonkunlaisen sementin, johon andesiinisälöt ja tummat mineraalit ovat peittyneet. Kvartsiaines muodostaa suurehkoilla aloilla yhtäläisesti järjestyneitä osia. Lisäaineksina tapaa hiukan magnetiittia ja apatiittia sekä kiisuja. Rakenne vaihtelee eugraniittisesta gabroidiseen ; paineilmiöitä ei sanottavasti näy. Tällä kivilajilla, jota on pidettävä k v a r t s i g a b r o d i o- r i i t t i n a, on seuraava kokoomus : Kvartsigabrodioriittia, Kaalamo, Ruskeala. Anal. L. Lokka. MOI. luvut : Molekyliarvot Nigglin mukaan : 8i al = 30 si = 157 Ti0 0.8 s 11 fm = 35 k 0.28

146 % MoLluvut : Molekyliarvot Nigglin mukaan : A C = 24.5 mg = 0.49 Fe alk = 10.5 qz = + 15 FeO e:fm = 0.70 MnO 0.01 Laskettu mineraalikokeomus : MgO andesiinia An % CaO sarvivälkettä 26.s» Na diopsiidia 3.1» K biotiittia 8.7» P kvartsia 7.3» H ilmeniittiä 1.7» apatiittia 0.6» o Kuten ylläolevista molekyliarvoista ilmenee, edustaa kivilaji lähinnä Nigglin normaalidioriittista magmatyyppiä, mutta sen c- ja alk-pitoisuus osottaa sukulaisuutta gabrodioriittisen magmatyypin kanssa. Tämä kvartsigabrodioriitti vaihtuu paikotellen massiivissa granodioriittisiksi tai melkein graniittisiksi muunnoksiksi, mutta paljon tavallisemmin se vaihtuu puhtaiksi g a b r o- tai n o r i i t t i- kivilajeiksi, joita on massiivissa melkein yhtä laajalti kuin gabrodioriittiakin. Näiden lisäksi tavataan, varsinkin massiivin reunaosissa, ultraemäksisiä kivilajityyppejä, kuten h o r n b 1 e n d i i t t i ä ja p y r o k s e n i i t t i ä. Puhtaat gabro- ja noriittikivilajit eivät paljonkaan eroa vallitsevasta gabrodioriitista. Makroskooppisesti ne eroavat pääasiallisesti siinä, että ne eivät yleensä sisällä biotiittilevyjä ; niiden tummat mineraalit ovat vähän himmeämpiä kuin gabrodioriitin sarvivälkekiteet j a maasälvän väri on hiukan sinisenharmahtavaa. Mikroskoopilla.tarkastettaessa näkyy kuitenkin gabron maasälpä olevan labradooriä, kvartsia puuttuu ja tummissa mineraaleissa on pyrokseenia paljon enemmän kuin dioriitissa, jossa se on paikotellen yksin vallitsevanakin. Pyrokseeni on tällöin tavallisesti suurimmalta osaltaan hypersteeniä, minkä vuoksi nämä kivilajit ovat enimmäkseen n o r i i t t e j a. Massiivin ultraemäksiset kivilajit, h o r n b 1 e n d i i t t i ja p y r o k s e n i i t t i, esiintyvät tavallisesti karkearakeisina, massamaisina kivilajeina massiivin reunaosissa, missä ne muodostavat erinäisiä vuoriakin. Juonia muodostavat muunnokset ovat sitävastoin tavallisesti hienorakeisempia. Kuljakon kylän noriitissa on h y p e r s t e e n i p y r o k s e n i i t t i ä mustina, kiemurtelevina, hienorakeisina suonina. Ultraemäksiset kivilajit tunkeutuvat jyrkästi

147 140 rajoittuneina kerrosjuonina niihin rajoittuviin liuskeisiin. Niiden rajat dioriittia ja gabroa vastaan ovat sitävastoin tavallisesti epäselviä ja kivilajit vaihettuvat toisiinsa ; ne näkyvät siis olevan magmaattisessa yhteydessä keskenään. Huomiota ansaitsee se seikka, että voi tavata niinhyvin dioriittijuonia hornblendiitissa kuin päinvastoin hornblendiittijuonia dioriitissa. Dioriitti sisältää joskus ultraemäksisiä kivilajimurtokappaleita, mutta päinvastaista tapausta ei ole huomattu. Monessa paikassa, varsinkin massiivin rajaosissa, Kaalamon dioriitti sisältää kiilleliuske-, sarvivälkeliuske- tai kvartsiittimurtokappaleita, ja Kaalamon rautatieaseman pohjoispuolella on gneissimäisessä kiilleliuskeessa massiivin kontaktin lähellä dioriittijuonia. Pegmatiittijuonia on paikotellen tavattu dioriitissa niissä massiivin osissa, jotka ovat pegmatiittigraniittikontaktin lähellä. Ultraemäksisiä eruptiiveja Kaalamon massiivin länsipuolella. Ruskealan pitäjän Kumurin kylässä on karkearäkeista pyrokseniittia korkeissa kallioissa Siemäsjärven länsipuolella Kiteen rajan lähellä. On hyvin todennäköistä, että nämä esiintymät ovat magmaattisesti Kaalamon massiivin yhteydessä, josta nuorempi pegmatiittigraniittialue ne erottaa. Niihin kuuluu vielä ainakin osaksi kauempana lännessä ja luoteessa ultraemäksisiä kivilajeja, jotka esiintyvät Kiteen pitäjän eteläosassa pegmatiittigraniitin ja vanhemman sarvivälkegraniitin välillä Kumurinmäen j a Myllyj oen välisessä seudussa. Nämä kivilajit ovat enimmäkseen massamaisia, tummanvihreitä pyrokseniittejä tai hornblendiittejä, osaksi pikriitinnäköisiä. Paikotellen ne vaihtuvat dioriittisiksi kivilajeiksi. Mahdollista on, että osa kauimpana luoteessa olevista, enimmäkseen paineliuskeisista ultraemäksisistä eruptiivikiv lajeista kuuluu vanhempiin muodostumiin. VALIMAEN MASSIIVI. Alue käsittää pienenpuoleisen massiivin, joka ulottuu Välimäen entisistä kaivospaikoista lounaiseen suuntaan aina Laatokan rannalle asti. Siihen on vielä luettava suuri osa Marjasaaresta ja Mäkisalon kaakkoisin osa sekä jotkut viimeksimainitun saaren kaakkoispuolella olevat luodot. Tämän alueen kivilajit muistuttavat niin paljon Kaalamon massiivin kivilajeja, että ne todennäköisesti voidaan rinnastaa näiden kanssa. Ne eroavat kuitenkin Kaalamon kivilajeista siinä, että niiden differentioimissarja emäksiseen suuntaan on laajempi, jotenka ne sisältävät paikotellen magmaattisesti erittynyttä rautamalmiakin, mutta osaksi myös asidiseen suuntaan, koska hieman happamenimat kivilajit kuin Kaalamon dioriitti täällä ovat sangen laajalle levinneitä.

148 Tämän alueen kivilajien intermediääristä tyyppiä edustaa keskirakeinen, massamainen, sinisenharmaan- j a mustankirj ava g a b r o, jota tavataan massiivin luoteisosissa juuri Välimäen seudussa. Tummana mineraalina on siinä vihreä sarvivälke, joka sisältää yksinäisiä pieniä värittömiä pyrokseenijäännöksiä. Sarvivälke muodostaa suuria repaleisia säännöttömästi rajoittuneita yksilörykelmiä, joita suureksi osaksi hieno magnetiittijauhe jokseenkin taajaan täyttää. Lisäksi ne usein sisältävät runsain määrin suuria apatiitti- ja ilmeniittikiteitä. Sarvivälkkeeseen sekoittuneena tavataan vielä runsaasti biotiittiakin, joka ympäröi monessa kohden läikkinä suurehkoja apatiittikiteitä. Maasälpä muodostaa suuria, leveitä, jokseenkin idiomorfisia kiteitä, jotka ovat selvästi kaksoisviirukkeista labradooria (An 62 ). Mineraali on suureksi osaksi muuttunut epidootiksi, zoisiitiksi ja serisiitiksi. Rakenne on gabroidinen. Lisääntyvään emäksisyyteen nähden on seuraava tyyppi u r a- liittiutunut gabropyrokseniitti, jota on entisellä kaivosalueella ja sitäpaitsi pienellä alalla Mäkisalossa. Se on karkearakeista, vihreänmustaa, massamaista kivilajia, jonka maasälpärakeet ovat paikotellen keltaisenvalkoisia sentakia, että ne ovat osaksi muuttuneet vaaleanvihreäksi epidootiksi. Mikroskoopilla tarkastettaessa näkyy kivilaji sisältävän pääasiallisesti väritöntä diopsiidia, joka on kuitenkin suureksi osaksi muuttunut vihreäksi sarvivälkkeeksi. Sitäpaitsi se sisältää biotiittia ja sarvivälkeyksilöiden sisään kasvaneita magnetiittimikrokliittej a. Maasälpä, jota on yleensä vähän, on täynnä harmaanruskeaa mikrokliittitomua, ja on vahvasti epidoottiutunutta ja serisiittiytynyttä labradooria. Lisäaineksina tavataan runsaasti leukokseenin ympäröimiä titanimagnetiittirakeita, hiukan pyriittiä ja jokseenkin runsaasti apatiittiä, joka muodostaa osak i sangen suuria kiteitä. Tätä `gabropyrokseniittia vieläkin emäksisempää on seudun amfibolirikas pyrokseniitti, joka eroaa edellisestä pääasiallisesti siinä, ettei se sisällä maasälpää. Tätä kivilajia 3n jokseenkin laajalti massiivin pohjoisosissa ja sitä tavataan Mäkisalossakin, missä se muodostaa Pekanmäen pohjoisosan ja eräitä matalia kukkuloita koillisessa. Allaoleva analyysi näyttää kivilajin kemiallisen kokoomuksen : Am f ibolirikas pyrokseniitti, Välimäki. Anal. L. Lokka. MOI. luvut : Si Ti A

149 MOI. luvut : Fe 2O 3 6.9s 44 FeO MnO MgO CaO Na P H 2O Laskettu mineraalikokoomus : augiittia, amfibolia + biotiittia 87.o ö titanimagnetiittia 6.5» apatiittia 6.5» Kysymyksessäolevan massiivin emäksisin kivilaji on malmipitoinen, milloin karkea- tai isorakeinen, milloin hienorakeinen p e- r i d o t i i t t i, jonka varsinainen malmimineraali on runsain määrin kyhmyisinä juovina esiintyvä titanimagnetiitti. Hugo Blankett, 1 joka jo vuonna 1896 on julkaissut kirjoitelman Välimäen malmikentästä, mainitsee seuraavan G. Svedeliuksen Helsingissä tekemän analyysin Välimäen malmin yleisnäytteestä : Si Ti02 2.9o A Fe MnO 0.15 MgO 8.29 (7a P 20, 0.01 S jälk i H. BLANKETT, Välimäki malmfält. Geol. För. Stockholm Förh. X :o 172, Bd. 18, Sic. 201.

150 Analyysin Ti0 2-määrä on Blankettin mukaan liian pieni. Blankett huomauttaa, että W. Petterssonin titanihappoon erikoisesti kohdistuva analyysi eräästä toisesta Välimäen yleisnäytteestä antoi 5.os % Ti0 2 raudanpitoisuuden ollessa %, ja eräät toiset analyysit malmikonsentraateista antoivat 5.39 ja 6.25 % Ti0 2, sekä j a % rautaoksiidej a. Malmista tehdyssä hijeessä nähtiin suurehkoja titanimagnetiittirakeita, joiden välit täyttivät tavallisesti pienet säteettäisesti järjestäytyneet klinokloori-kiderykelmät ja siellä täällä vähässä määrin esiintyvät kalkkisälpärakeet. Kun tämän jälkeen tarkastamme vastakkaista, varsinaisen Välimäen massiivin happamimpaa kivilajityyppiä, on tämä tavallisesti jokseenkin karkearakeista, m o n t s o n i i t t i s t a d i o r i i t t i a, joka käsittää melko laajan alueen massiivin eteläosassa, ja muodostaa Lakeamäen, lähiseudun mäet ja Marjasaaren läntisen osan. Kivilaji on kirjavan näköistä maasälpien punaisen tai harmaanvalkoisen värin vuoksi. Sen kokoomus on seuraava : Montsoniittistd dioriittia, Lakearnäki, Kuivalahti. Anal. L. Lokka. ö MOI. luvut : Si Ti A Fe FeO MnO MgO GaO Na r P , H Laskettu mineraalikokoomus : oligoklaasia An o o/ mikrokliinia 18.o» vihreätä sarvivälkettä 21.4» biotiittia 6.o» titaniittia 1.6»

151 apatiittiä 1.0 % o kvartsia 1.0» % Mäkisalon eteläisimmissä osissa on tätäkin montsoniittista dioriittia happamampi laji, nim. s a r v i v ä 1 k e g r a n o d i o r i i t t i. Tämä kivilaji on osaksi punainen ja mikrokliinirikas, kuten Pekanmäessä ja Linnanvuoressa, osaksi harmaa, oligoklaasirikas, kuten Mälkyn kalliossa. Kivilajin tummat mineraalit ovat vihreätä sarvivälkettä ja biotiittia. Kvartsia on rutisaasti. Sekundäärisenä aineksena on paljon epidoottia ja lisäaineksina apatiittia ja zirkonia. Rakenne on rinnakkaisliuskeinen, ja kivilajissa näkee selviä paineilmiöitä. Kolmea ylläesitettyä analyysia varten ovat molekyliarvot lasketut Nigglin menetelmän mukaan ja liitetyt seuraavaan taulukkoon, johon myös Kaalamon dioriitin vastaavat arvot vertailun vuoksi ovat liitetyt : al frn c alk si k mg qz c/fm I = II = 30.o III = o IV = 1.o 91.o 8.o I edustaa lähinnä kvartsidioriittista magmaa II»» normaalidioriittista magmaa III»» issiittis-ostraiittista (pyrokseniittista) magmaa IV»» peridotiittista magmaa. 1. Montsoniittista dioriittia, Lakeamäki. II. Dioriittia, Kaalamo. III: Amfibolirikasta pyrokseniittiä, Välimäki. IV. Malminpitoista peridotiittia, Välimäki. RAPAKIVIGRANIITTEJA. Nämä kivilajit esiintyvät vain kartta-alueen lounaisimmassa kolkassa, missä ne Lemin j a Lappeen pitäjien pohj oisimmissa j a Taipalsaaren pitäjän lounaisosissa käsittävät hiukan yli 100 km 2 :n laajuisen alueen. Ne kuuluvat suureen Viipurin rapakivimassiiviin. Taipalsaaren pitäjän vanhempia graniittikivilajeja vastaan ne rajoit-

152 tavat sangen jyrkästi jokseenkin suoraviivaisesti kulkevaa rajaviivaa pitkin. Tämän alueen rapakivigraniitit ovat yleensä keskirakeisia, mutta paikotellen myös karkearakeisia, minkä lisäksi hienorakeisempi laji vallitsee vanhempien kivilajien rajojen läheisyydessä. Vaikkakin rapakivigraniitit kokoomukseltaan ja rakenteeltaan osottavat useimpia rapakiven luonteenomaisia ominaisuuksia, puuttuu niiltä Viipurin rapakivessä niin usein tavattavat oligoklaasirenkaat porfyyrisesti muodostuneitten suurehkojen kalimaasälpärakeiden ympärillä. Alueella vallitseva keskirakeinen rapakivilaji ei tavallisesti ole porfyyrisesti muodostunut, vaan on sangen tasarakeinen. Maasälvän ruskeanpunaisen värin vuoksi tämä värisävy on luonteenomainen koko kivilajille, vaikkakin se kvartsirakeiden tummanharmaan ja tummien mineraalien melkein mustan värin takia on jonkun verran tavallista tummempaa. Rapakivelle on ominaista, että jokseenkin runsaasti esiintyvät kvartsirakeet ovat idiomorfisesti muodostuneet. Missä kivilaji on selvästi porfyyrimäistä, ovat maasälpähajarakeet tavallisesti hieman särmikkäitä ja harvoin suurempia kuin 5-6 sm. Missä rapakivi on näennäisesti karkearakeisempaa, kuten esim. Turasalon koillisrannalla j a Kuivaketveleen koillisnieniellä, molemmat Taipalsaarella, johtuu tämä pääasiallisesti siitä, että maasälpähajarakeiden määrä on paljon suurempi. Siellä täällä voidaan rapakivigraniitissa huomata pieniä hienorakeisia emäksisiä murtokappaleita, jotka ovat nähtävästi peräisin sulkeutuneista vanhempien kivilajien osista. Näiden karkea- tai keskirakeisten rapakivigraniittien pääaineksena on kalimaasälpä, joka, kuten mikroskooppisessa tarkastuksessa käy ilmi, on sekä ortoklaasia että mikrokliinia. Tämä kalimaasälpä on melkein aina kasvanut mikropertiittisesti yhteen oligoklaasin kanssa, mikä mineraali kuitenkin esiintyy itsenäisinä yksilöinäkin. Joskus voi lisäksi nähdä, että oligoklaasi sisältää mikrokliiniläikkiä. Kvartsi, jolla on vain heikosti aaltoileva valonsammutus tai jossa sitä ei ollenkaan nähdä, muodostaa usein pieniä, pyöreitä rakeita, jotka ovat ryhmittyneet maasälpäyksilöiden ympärille tai sulkeutuneet näiden reunaosiin, mikä on aiheuttanut P. Holmgvistin»marginatiorakenteeksi» nimittämän rakenteen. Tummina aineksina esiintyy vihreää sarvivälkettä ja biotiittia, jolloin jompikumpi näistä molemmista mineraaleista on vallitsevana. Lisäaineksina tavataan zirkonia ja magnetiittia. Myrmekiittimuodostus on paikotellen jokseenkin tavallinen, ja sitä näkee niin hyvin oligoklaasin ja kvartsin kuin myös joskus sarvivälkkeen ja kvartsin yhteenkasvettumana

153 146 Hieno- tai pienirakeista rapakivigraniittia on pääasiallisesti Salastinsaarilla Taipalsaarella ja vielä Orjainniemellä mantereellakin, pari km mainittujen saarien lounaispuolella. Täällä kivilaji muodostaa kapean reunavyöhykkeen karkearakeisemman rapakiven ja postbotnialaisen graniitin väliin. Tämä hienorakeinen muunnos on hieman vaaleanpunertavampaa kuin rapakivi yleensä ja poikkeaa muutenkin asultaan ja mineraalikokoomukseltaan jonkun verran varsinaisista rapakivilajeista, ja lähenee tavallista biotiittigraniittia. Kivilaji on osaksi selvästi porfyyrinen ja sisältää lähes 3 sm suuruisia punaisia maasälpäpalloja sekä särmikkäitä maasälpähajarakeita. Paikotellen on maasälpähajarakeita kuitenkin niin harvassa, että porfyyrinen rakenne on vaikeasti havaittavissa. Tässäkin muunnoksessa kvartsirakeet ovat idiomorfisia ja väriltään mustia tai tumman karmiininpunaisia, j a saattavat paikotellen muodostaa pienehköjä haj arakeitakin. Mikroskoopilla näkee maasälvän suurimmalta osaltaan olevan mikrokliinia ilman pertiittimuodostuksia. Se muodostaa puhtaita, kirkkaita yksilöitä, kun taas sen ohella esiintyvä oligoklaasi melkein aina on punaisen mikroliittisen rautapölyn sekaista. Kvartsilla ei ole aaltoilevaa valonsammutusta. Tummat ainekset ovat enimmäkseen biotiittia ; sarvivälkettä on vain vähän. Kuivaketveleen saarella Taipalsaaren pitäjässä on tavattu vanhemman graniitin rajan lähellä pienillä aloilla hienorakeista rapakivigraniittia jyrkästi rajoittuneina sulkeumina karkearakeisessa rapakivigraniitissa. Ne näkyvät siis olevan viimeksimainittua kivilajia vanhempia. Toiselta puolen tavataan taas karkea- ja keskirakeisessa rapakivigraniitissa juonina hienorakeista kivilajia. Nämä juonet tunnetaan yleensä mikropegmatiittirakenteestaan. Kaikille näille rapakivigraniiteille, kuten maamme rapakivilajeille yleensä, on ominaista, ettei niissä näe paineilmiöitä juuri ollenkaan. Senlisäksi ne näkyvät olevan seudun kaikkia muita graniittisia kivilajeja nuorempia. Tämä ilmenee niitten kontakteista, sillä rapakivigraniitista lähtee juonia ja apofyyseja vanhempiin kivilajeihin. Kuivaketveleen saaren itärannalla havaittiin esim. veden rajassa hienorakeista vaaleanharmaata, puhtaasti apliittista rapakivigraniittia juonina, jotka lävistävät pienirakeisessa granodioriittigneississä olevia pegmatiittijuonia. Lapinsaarella, muutamia km Taipalsaaren kirkolta etelälounaaseen, lävistää karkearakeista granodioriittia punertava, pieni- tai hienorakeinen rapakivigraniitti, ja. aivan kirkon eteläpuolella olevalla niemellä migmatiittia lävistää vaalean keltaisenharmaa, karkearakeinen, porfyyrimäinen graniitti ja hienorakeinen apliitti, jotka molemmat ilmeisesti kuuluvat rapakivigraniittiin. Rapakivigraniitin kontaktivaikutus on nähtävissä Liuk-

154 kalan niemellä Taipalsaaren Haikkaanlahden kylässä, missä gabromainen hypersteenigraniitti on muuttunut sarveiskiveksi (vert. siv. 128). Kuitenkaan eivät rapakivigraniitista viereisiin kivi lajeihin lähtevät juonet ole lukuisia eivätkä laajoja, ja koko kontaktialue on verrattain kapea, kuten on laita muuallakin rapakiven rajoilla. VALAMON DIABAASI (KVARTSIDOLERIITTI). Tämä kivilaji muodostaa Valamon saariston sekä monet tämän saariryhmän lounaispuolella olevista saarista ja luodoista. Senlisäksi se esiintyy yksinäisinä eri suuruisina juonina ja suonina niiilhyvin mantereella Laatokan pohjoispuolella kuin Sortavalan saaristossa. Valamon saariryhmän diabaasi on jo kauan aikaa sitten kiinnittänyt geologien huomiota ja monet pohjoismaiset tutkijat ovat sitä selostelleet 1-7. Paitsi allalueteltuja tutkijoita on myös Wahl suorittanut perinpohjaisia Valamon diabaasia koskevia erikoistutkimuksia, mutta ei ole vielä niiden tuloksia julkaissut. Berghellillä oli kuitenkin tilaisuus saada käyttää niitä selostuksessaan. Hänen laatimat otteet ovatkin tässä Wahlin suostumuksella käytetyt. Valamon diabaasia käsitellään tässä rapakivigraniittien yhteydessä, koska se, niinkuin nämäkin, kuulunee jotunilaiseen muodostumaan. Kuitenkin se on rapakiveä hieman nuorempi, ja Sederholm pitää sitä ylijotunilaiseen sarjaan kuuluvana, samoinkuin Syvärin diabaasia Aunuksessa, j otavastoin hän lukee rapakiven alempaan jotunilaiseen tai, kahteen muodostumaan jaettaessa, Hoglandiumiin. Vaikkakin Valamon diabaasi suurin piirtein näyttää olevan sangen yhdenlaatuista, voi siinä kuitenkin huomata paljon vaihteluja. Valamon saariryhmässä vallitseva päätyyppi on keskirakeista, tuuri S. KITORGA, Geognostische Beobaehtungen im siidlichen F innland. Verh. Mineral. Ges. Petersburg Siv. 4 7 ja seur. s INOSTRANZEFF, Ensimmäisen venäl. luonnontutkijainkokouksen pöytäkirjat. Pietari Siv. 56. s K. v. CIIRUSTSCHOFF, Leber das Gestein der Insel Valamo im Ladogasee. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd Siv r A. LAGORio, Mikroskopische Analyse ostbaltischer Gebirgsarten. Dorpat Siv F. J. WIIK, Öfverblick af södra Finlands geologi. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd Siv C> J. J. SEDERHOLM, Om berggrunden i södra Finland. Fennia 8, X :o Siv s-, Om de jotniska och de s. k. subjotniska bergarterna. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd Siv. 397 ja seur.

155 kalan niemellä Taipalsaaren Haikkaanlahden kylässä, missä gabromainen hypersteenigraniitti on muuttunut sarveiskiveksi (vert. siv. 128). Kuitenkaan eivät rapakivigraniitista viereisiin kivilajeihin lähtevät juonet ole lukuisia eivätkä laajoja, ja koko kontaktialue on verrattain kapea, kuten on laita muuallakin rapakiven rajoilla. VALAMON DIABAASI (KVARTSIDOLERIITTI). Tämä kivilaji muodostaa Valamon saariston sekä monet tämän saariryhmän lounaispuolella olevista saarista ja luodoista. Senlisäksi se esiintyy yksinäisinä eri suuruisina juonina ja suonina niizihyvin mantereella Laatokan pohjoispuolella kuin Sortavalan saaristossa. Valamon saariryhmän diabaasi on jo kauan aikaa sitten kiinnittänyt geologien huomiota ja monet pohjoismaiset tutkijat ovat sitä selostelleet 1-7. Paitsi allalueteltuja tutkijoita on myös Wahl suorittanut perinpohjaisia Valamon diabaasia koskevia erikoistutkimuksia, mutta ei ole vielä niiden tuloksia julkaissut. Berghellillä oli kuitenkin tilaisuus saada käyttää niitä selostuksessaan. Hänen laatimat otteet ovatkin tässä Wahlin suostumuksella käytetyt. Valamon diabaasia käsitellään tässä rapakivigraniittien yhteydessä, koska se, niinkuin nämäkin, kuulunee jotunilaiseen muodostumaan. Kuitenkin se on rapakiveä hieman nuorempi, ja Sederholm pitää sitä ylijotunilaiseen sarjaan kuuluvana, samoinkuin Syvärin diabaasia Aunuksessa, jotavastoin hän lukee rapakiven alempaan jotunilaiseen tai, kahteen muodostumaan jaettaessa, Hoglandiumiin. Vaikkakin Valamon diabaasi suurin piirtein näyttää olevan sangen yhdenlaatuista, voi siinä kuitenkin huomata paljon vaihteluja. Valamon saariryhmässä vallitseva päätyyppi on keskirakeista, tuuri S. KLTORGA, Geognostische Beobaehtungen im siidlichen Finnland_ Verh. Mineral. Ges. Petersburg Siv. 4 7 ja seur. 2 INOSTRANZEFF, Ensimmäisen venäl. luonnontutkijainkokouksen pöytäkirjat. Pietari Siv K. v. C1iRUSmscnoFF, Ljeber das Gestein der Insel Valamo im Ladogasee. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd Siv A. LAGORIO, Mikroskopische Analyse ostbaltischer Gebirgsarten. Dorpat Siv F. J. WIIK, Ofverblick af södra Finlands geologi. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd Siv J. J. SEDERHOLM, Om berggrunden i södra Finland. Fennia 8, N :o Siv >--, Om de jotniska och de s. k. subjotniska bergarterna. Geol. Fören. Stockholm Förh. Bd Siv. 397 ja seur.

156 man vihreänruskeaa diabaasia. Tämän välittömässä yhteydessä tapaa hiukan vaaleampaa j a happamampaa muunnosta, jota myös on sangen laajalti saarilla. Juonina esiintyy kummassakin kivilajissa jokseenkin yleisesti vielä kolmas tyyppi, joka on tavallisesti hienorakeisempaa, punaväristä, diabaasia paljon happamampaa omituista kivilajia, n. k. granofyyriä. Tämä on kaikesta päättäen kuitenkin magmaattisesti diabaasiin kuuluvaa. Toiset vaihtelut johtuvat vallitsevan diabaasin hienorakeisemmasta rakenteesta. Myös hienorakeisia, tiiviitä, osaksi lasimaisia juonia tavataan. Irtolohkareina on Valamon saarilla vielä effusiivisia mantelikiviäkin. Kuva 64. Diabaasia (kvartsidoleriittia) lähellä Valainon luostaria. Nikolit ristissä, n. 10 kert. suurena. Vallitsevaa kivilajityyppiä tapaa etupäässä Valamon saariryhmän pääsaarella, missä sitä on luostarirakennusten alueella. Tässä diabaasissa voi paljain silmin erottaa pääainekset, jotka ovat tummanharmaata plagioklaasia, mustanvihreätä pyrokseenia ja kvartsia. Mikroskoopilla tarkastettaessa todettiin, että plagioklaasi on pääasiallisesti labradooria (An 62 ) ja että pyrokseeni on lävistävässä valossa vaalean sinipunertavaa tai heikosti vihertävää augiittia. Täydellisesti serpentiiniytyneet, muodoiltaan oliviinia muistuttavat kiteet viittaavat siihen, että tätäkin mineraalia on ollut alkujaan kivilajissa.

157 Lisäaineksina tavataan titanimagnetiittia ja runsaasti apatiittia, joka muodostaa pieniä pilarinmuotoisia kiteitä. Kvartsia on hyvin vähän, ja se on paikotellen kasvanut yhteen plagioklaasin kanssa mikrogranofyyrisesti. Plagioklaasissa on vaihtelevin määrin ruskeaa mikroliittitomua. Augiitti on sangen usein reunaosissaan muuttunut ruskeaksi sarvivälkkeeksi tai biotiitiksi. Olivinin muuttumistuloksina tavataan serpentiinin ohella eräissä, luultavasti vahvemmin rapautuneissa osissa, vielä keltasenvihreää, iddingsiitinkaltaista mineraalia. Rakenne ei yleensä ole puhtaasti ofiittinen, vaan gabroidimainen, koska augiitti rajoittuu enimmäkseen selvästi idiomorfisesti pitkiä, eri suuntiin järjestyneitä plagioklaasiliistakkeita vastaan. Titanimagnetiitti ja serpentiiniytyneet oliviinirakeetkin ovat idiomorfisia. Kuva 64 esittää tätä sangen panidiomorfista rakennetta. Seuraavat tiedot Wahlin käsikirjoituksesta ansaitsevat tässä mainitsemista : Valamon diabaasin päätyypin plagioklaasi on keskiosissaan tavallisesti emäksistä labradooria, joskus hapanta bytowniittiakin, ja vaihtuu reunaosissaan vähitellen albiittirikkaimmiksi seoksiksi (andesiiniksi, oligoklaasiksi) sekä vihdoin uloimpana reunoilla kaksoisviiruttomaksi maasälväksi, joka on monokliinistä ja kalirikasta, kuten sekä optilliset ominaisuudet että kivilajianalyysitkin osoittavat. Monokliininen pyrokseeni näkyy hijeessä olevan heikosti sinipunaisenharmaata augiittia, joka esiintyy suurina, mutta lyhyinä pilarinmuotoisina, idiomorfisina kiteinä. Sammumiskulma c : c ja optillinen akselikulma ovat sangen suuret, B-akseli on enemmän dispergoitunut kuin A, bisektridispersio selvä, vaikkakaan ei erikoisen suuri. Kysymyksessä on siis jokseenkin seskvioksiidiköyhä, hiukan titaninpitoinen, basalttinen augiitti. Apatiittikiteet ovat harvinaisen suuria ja sisältävät Lagorion ja Sederholmin mukaan lasisulkeumia. - Kvartsinpitoisuutensa vuoksi on kivilaji luettava kvartsidiabaasiryhmään (»Kongadiabaasi»), mutta eroaa asultaan kuitenkin sen verran näistä yleensä paljon vaaleammista ja lujemmista kivilajeista, että sitä Wahlin mielipiteen mukaan doleriittilaatunsa takia on oikeimmin pidettävä k v a r t s i d o 1 e r i i t t i n a. Kivilajin kemiallinen kokoomus ilmenee seuraavasta Inostranzeffin jo v tekemästä analyysista (julkaistu hänen venäjänkielisen geologian oppikirjansa kolmannessa painoksessa, siv. 394) : 110 MOI. luvut: 1 Nigglin luvut : Si al = 25.5 si = 149 Ti0 2 2.oe 26 fm = 47.5 k = 0.25 A c = 17 mg = Molekyliluvut ja molekyliarvot ovat tekijän laskemat.

158 %, MOI. luvut: Nigglin luvut : Fe o s 2 6 alk = 10 qz = -F 9 FeO c :fm = 0.36 Mn MgO CaO Na K H Näitten arvojen mukaan magmatyyppi on gabroidisen j a gabrodioriittisen välillä. Valamon kvartsidoleriitilla on tavallisesti sangen selvä parallellipipeedinen rakoilu, joka näkyy kuvasta 65 ; se ilmenee kivilajin lohkeilumuodoistakin, jotka aiheuttavat äkkij yrkkien kallionseinämien muodostumisen. Valamon diabaasin vaaleampi, happamampi muunnos esiintyy tummemman päätyypin kanssa Valamon saariston pääsaaren kaakkoisosassa, j a lisäksi vielä i Heinäsenmaassa, Mökerikössä, Verkkosaarella y. m. saarilla. Kivilajille on luonteenomaista sen harmaanruskea tai ruskeanpunai- Kuva 65. Diabaasin pintamuotoja, nen väri, mutta kalliot ovat pin- N-puo- Kurikkaniemi, Pyhäsaaren lella, Valamo. valtaan kaikkialla vahvasti rapautuneita, keltaisenruskeita tai tiilenpunaisia. Kallioperustaa peittää monessa paikassa ohuena kerroksena paikalleen jäänyt, karkea rapautumissora. Makroskooppisesti näkyy tämä kivilajityyppi, jolle Wahl ehdottaa nimen»valamiitti», sisältävän melkein samoja aineksia kuin pääkivilajikin ; kuitenkin se sisältää maasälpää ja kvartsia tavallista hiukan runsaammin. Rakeisuuskin on hienompaa, sillä kivilaji on tavallisesti pieni- tai hienorakeista. Kuten kuva 66 osoittaa, ovat tämän kivilajin pääaineksina maasälpä ja mikrogranofyyrisesti tai mikropegmatiittisesti yhteenkasvanut maasälpä ja kvartsi, mutta

159 näiden lisäksi tavataan vähässä määrin monokliinista pyrokseenia, tummaa kiillettä, magnetiittia, apatiittia, kloriittia j a yksinäisiä kiisurakeita. Plagioklaasi vaihtelee tässäkin, kuten päätyypissä, kokoomukseltaan ; keskellä sen kokoomus on andesiinin j a oligoklaasin välillä, reunoilla se on vieläkin albiittirikkaampaa. Sitä ympäröi monokliininen maasälpä, joka on natroniortoklaasia. Mikropegmaiitin maasälpä on pääasiallisesti kalimaasälpää. Natroniortoklaasia avataan myös mikropegmatiitin ympäröiminä läikkinä. Wahlin Kuva 66.» Valamiittia», Valamo. Nikolit ristissä. N. 10 kert. suurenn. määritelmien mukaan on pyrokseenin opt. akselikulma jokseenkin pieni, kaksoistaitteisuus ja sammumiskulma suuri ; se on siis augiittienstatiittia. Titanimagnetiittia on jokseenkin runsaasti. Kemialliselta kokoomukseltaan valamiitti eroaa Wahlin tekemän analyysin mukaan sangen huomattavasti varsinaisesta kvartsidoleriitista. Piihappomäärä on paljon suurempi, n. 65 0/',, samoin alkalimäärä. Senlisäksi MgO-, CaO- ja etenkin FeO-määrät ovat verrattain suuria. Valamiitti on kuten kvartsidoleriittikin titani- ja fosforirikas. Valamiitin rakoilu on jokseenkin vahva, vaikkakaan ei niin suuri kuin kvartsidoleriitin. Sen rakoilu ei kuitenkaan ole parallellipipeedinen, vaan nelikulmainen, graniittinen.

160 Kuten mainittiin lävistää sekä kvartsidoleriittia että valamiittia granofyyrinen kivilaji lukuisina suonina. Tämän kokoomus on graniitin ja diabaasin välillä, mutta piihappomäärään nähden se on kuitenkin lähempänä ensinmainittua. Nämä granofyyrisuonet vaihtelevat leveydeltään parista mm :stä 2-3 dm :iin. Tavallisesti leveys on 5-6 sm. Suonet haarautuvat usein vahvasti ja muodostavat pääkivilajeihin monihaaraisen verkon. Paikotellen tavataan breksiamaista seoskivilajia. Useimmiten suonet kohoavat 1-2 sm ympäröivästä kivilajista sen takia, että ne ovat paremmin säilyneet rapautumiselta. Kuva 67. Granofyyrinen kivilaji mikropegxnatiittimuodostuksineen. Trostjaminsaari, Laatokka. Nikolit ristissä. N. 30 kert. suurenn. Tämä granofyyrinen kivilaji on hienorakeista, ja väriltään tuoreessa murrospinnassa tavallisesti harmaanpunaista, keltaisenpunaista tai tiilenpunaista. Vain poikkeustapauksissa voi väri joskus muuttua tummanvihreäksi kloriittisen, tomumaisen pigmenttiaineksen takia. Kivilajin pääainekset ovat ortoklaasi j a kvartsi, jotka ovat usein mikropegmatiittisesti kasvaneet toisiinsa. Tummina mineraaleina on magnetiittia, ruskeanharmaata kiillettä ja valamiitissa esiintyvää pyrokseenia. Rautaoksiditomusta tavallisesti samentuneet ortoklaasikiteet ovat idiomorfisia, kun taas kvartsi on allotriomorfinen. Ortoklaasin j a kvartsin hyvin tavallinen mikropegmatiittinen yhteenkasva-

161 minen näkyy hijeissä hyvin selvästi (vrt. kuv. 67). Paikotellen näitä yhteenkasvettumia voi puuttua, ja kivilaji on tällöin erillisten kvartsija maasälpäyksilöiden kudosta (vrt. kuv. 68). Epäilemättä on tämän viimeksimainitun granofyyrimuunnoksen happamuus ja kvartsinpitoisuus vähintäin yhtä suuri kuin mikropegmatiittisen granofyyrin, jonka piihaponpitoisuuden Wahl määräsi n. 75 % :ksi. Tummasta, vihreänmustasta granofyyristä tehty analyysi osoitti vain 68.s 0/0 Si0 2. Granofyyrin alkalimäärä on sangen suuri, ja siinä on kalia enemmän kuin natronia. Kuva 68. Punaista hapanta juonikivilajia ilman mikropegmatiittimuodostuksia, Valamon pääsaaren E-ranta. Ilman analysaattoria. Noin 30 kert. suurenn. Monesta syystä näyttää todennäköiseltä, että nämä granofyyrit, vaikka ovatkin Valamon diabaasia huomattavasti piihapporikkaampia, kuitenkin liittyvät magmaattisesti lähinnä siihen. Ne kuuluvat selvästi samaan purkautumisvaiheeseen kuin kvartsidoleriitit j a valamiitit. Granofyyrisuonet ovat siitä omituisia, että ne kauttaaltaan pysyvät rakeisuudeltaan muuttumatta pieni- tai hienorakeisina, vieläpä siinäkin tapauksessa, että suonet ovat yhtä sm :ä kapeampia. Paksut apatiittineulaset - apatiitti on aikaisimmin kiteytyneitä kvartsidoleriitin j a valamiitin mineraaleja - tunkeutuvat näistä kivilajeista rajoilla granofyyriin. Tämä vahvistaa Sederholmin otak

162 sumaa lausuessaan»mikropegmatiitti on selvästi vain viimeiseksi jähmettynyt, diabaasimagman hapan j äännös, joka on paikoin puristunut jähmettyessä syntyneisiin rakoihin». Samaa mieltä on myös Wahl, joka lisäksi huomauttaa, että granofyyrisesti j ähmetty - neen magmaosan tunkeutumisen on täytynyt tapahtua silloin, kun ympäröivän kivilajin lämpötila vielä oli hyvin korkea, eikä se vielä ollut täydellisesti kovettunut, koska syntyneet raot ovat voineet muodostua niin kiemurteleviksi, vaikka kvartsidoleriitilla onkin erittäin kaunis, ilmeisesti suonimuodostuksen mukainen pengermäinen rakoilu. Todennäköisesti on ylläselostettuj en hypabyssisien tai intrusiivisten Valamon diabaasilajien ohella vielä muita selvästi effusiivisia kivilajimuunnoksia saariston kallioperässä. Tähän viittaavat Kuva 69. Diabaasimantelikiveä, Valamo. Mittakaava n. 1 : 2. eräät Valamon saarilta löydetyt irtonaiset kivet, jotka hyvin todennäköisesti ovat peräisin samaan diabaasiesiintymään kuuluvista kivilajeista. Näistä mainittakoon muuan diabaasimantelikivi, jonka Sederholm löysi pääsaarelta. Tämän mustanruskea, afaniittinen pohjamassa sisältää hyvin lukuisia, keltaisenvalkoisia, eri suuruisia kalsiitti- ja kalsedonimanteleita (vert. kuv. 69). Wahl on tavannut toisia mantelikivimuunnoksia. Näitä hän kuvaa melafyyrimantelikivinä, joitten pohjamassa on mustanvihreä tai suklaanruskea, hienorakeinen tai afaniittinen ja jotka sisältävät tummia kloriittiutuneita manteleita. Wahlin mukaan nämä mantelikivet sisältävät enemmän rautaa ja titania kuin intrusiiviset kivilajityypit. Muuten Wahl pidättää itselleen oikeuden lähemmin tutkia näitä kivilajeja ja julkaista niistä selostuksen. Päätyyppiin (kvartsidoleriittiin) liittyy lähinnä muuan diabaasijuoni, jonka tekijä löysi Sortavalan saaristosta Riekkalansaaren pohjoisosasta, Nukuttalahden länsirannalla. Juoni lävistää tällä paikalla esiintyvää graniittia ja suonigneissiä, ja tulee näkyviin rantakalliossa. Se kulkee n. 10 m :n levyisenä lahden länsirantaa pitkin ja leviää sitten m leveäksi lahden eteläpuolella, missä se muo-

163 dostaa jyrkkärinteisen kukkulan, joka on graniitista ja suonigneissistä muodostuneen Linnunvuoren koillisinta osaa. Ei etelässä eikä pohjoisessakaan voitu tavata juonen jatkoa. Kivilaji on jokseenkin hienorakeista, tumman vihreänharmaata, aivan massamaista, ja sitä verhoaa tummanruskea rapautumiskuori. Juonen pohjoisosassa rannan lähellä se on paikotellen reunoiltaan afaniittinen. Hijeistä näkee, että kivilaji on kvartsidoleriittia, joka eroaa pääasiallisesti vain hienommalla rakeisuudellaan Valamon Kuva 70. Hienorakeista kvartsidoleriittia Nukuttalahdella Riekkalansaarella Sortavalan saaristossa. Nikolit ristissä. N. 10 kert. suurenn. diabaasin päätyypistä. Vallitsevana aineksena on maasälpä (labradoori An 62 ). Mineraali muodostaa eri asennoissa olevia idiomorfisia sälöjä, jotka ovat enimmäkseen vaaleanruskeitten hiukkasten täyttämiä. Samanlaatuista augiittia kuin päätyypissä on kivilajissa runsaasti. Sen akselikulma mitattiin Kleinin linssillä ja havaittiin V = 18 50'30", jotenka se on enstatiittiaugiittia. Se on osaksi muuttunut ruskeaksi sarvivälkkeeksi. Oliviini muodostaa jokseenkin pieniä kiteitä, jotka ovat usein kasautuneet rykelmiksi ja osaksi muuttuneet serpentiiniksi. Kvartsia on vähässä määrin allotriomorfisena raontäyteaineksena. Lisäaineksina on runsaasti ilmeniittiä ja apatiittia, viimeksimainittua monasti harvinaisen pitkinä neulasina.

164 Kivilaji näyttää hijeissä olevan holokristalliinista makroskooppisesti afaniittisissa osissakin. Plagioklaasi muodostaa siinä sangen selviä idiomorfisia kiteitä. Niiden väliset ainekset ovat mikroliittisia titanimagnetiittia lukuunottamatta, joka esiintyy hienohaaraisina rykelminä. Selvästi lasimaisia muodostuksia ei Nukuttalahden juonen reunaosissa ole havaittu. Mannermaalla tavatut Valamon diabaasin juonet eroavat jyrkästi päätyypeistä afaniittisen, useimmiten lasimaisen rakenteensa takia. Näistä juonista ovat Sortavalan kaupungin alueella olevat tunnetuimmat. Muuan tällainen juoni ulottuu lyhyin keskeytyksin Laatokan rannalta mäelle, missä kaupungin luterilainen kirkko on, eli hiukan yli 400 m:n matkan. Juoni kulkee N 15 W-suuntaan, siis aivan samaan suuntaan kuin Nukuttalahden juoni Riekkalansaarella. Laatokan rannalla sen leveys on n. 80 sm, ja lasimaiset reunaosat ovat täällä korkeintaan sm :n levyiset. Muutamia satoja metrejä täältä pohjoiseen juonen leveys on vain sm, ja lasimainen reunavyöhyke saavuttaa kirkkovuorella 3-4 sm :n leveyden.. Juoni lävistää sarvivälkeliuskeen melkein tämän kulkusuuntaan, ja sen kaade on melkein pysty, jotavastoin liuskeen kaade on loiva, n. 30 W. Lasimaisen rakenteensa vuoksi pidettiin Sortavalan diabaasijuonta alkuaan mineraalina, ja siitä kirjoitti ensi kerran v Nils Nordenskiöld', joka antoi sille nimen»sordavaliitti». Hän mainitsee»mineraalin» kemiallisen kokoomuksen olevan seuraavan : 0/ piihappoa 49.4o savimaata 13os o rautaoksiduulia (FeO + Fe ) talkkimaata ('Mg0 + CaO) fosforihappoa 2.68 (todennäköisesti on osa siitä Ti0 2 ) vettä Lukuunottamatta kivilajilasille luonteenomaista vedenpitoisuutta, on tämä analyysitulos sangen lähellä Inostranzeffin Valamon kvartsidoleriitille saamia lukuja. Vaikkakin W. Böthlingk 2 vuonna 1840 painosti, ettei sordavaliitti ole mineraali, vaan on sitä pidettävä doleriitt'ijuonen»obsidianin kaltaisena» reunamuodostumana, ta- 1 NILS NORDENSKIÖLD, Bidrag till närmare kännedom om Finlands mineralier och geognosi. Stockholm Siv W. BÖTHLINGK, Bericht einer Reise durch Finnland und Lappland. Bull. scientif. Aced. Imp. d. sciences, St. Petersbourg. T. N :o 13. Siv. 20.

165 1 57 paamme kuitenkin vuonna 1855 ilmestyneessä Nordenskiöldin teoksessa, joka käsittää Suomessa löydettyjä mineraaleja, sordavaliitin lueteltujen mineraalien joukossa. Myöhemmin, vuonna 1876, F. J. Wiik' piti sordavaliittia plutoonisen trappimaisen kivilajin amorfisena lasimaisena muunnoksena. Vasta Törnebohmin 2 Rosenbuschin 3 ja varsinkin mikropetrografisten tutkimusten kautta tuli sordavaliitin oikea kivilajiluonne lopullisesti selvitetyksi, niin että»sordavaliitti»-nimellä on nyttemmin vain historiallinen merkitys. Sortavalan diabaasijuonen keskiosat ovat pääasiallisesti holokristallisia j a muodostuneet pienistä plagioklaasiliistakkeista sekä monokliinisista pyrokseenikiteistä. Nämä jälkimmäiset esiintyvät osaksi pitkulaisina kapeina liistakkeina, osaksi pieninä pyöristyneinä rakeina, j a ovat kiteytyneet myöhemmin kuin maasälpä. Viimeiseksi kiteytyneenä mineraalina on jokseenkin yleisesti kvartsia pieninä rakeina. Lisäaineksena on runsaasti apatiittia hienoina pitkinä neulasina ja rautamalmihiukkasia, osaksi hajallaan yksinäisinä rakeina, osaksi läikiksi ja juoviksi ryhmittyneinä. Paikotellen näkyy lasimassaa, joka muodostaa jonkinlaisen pääainesten välisen pohjamassan. Juonen reunoilla olevat jokseenkin tummanmustat afaniittiset osat näkyvät mikroskoopilla tutkittaessa olevan erittäin hienoa mikroliittisten ainesten kudosta, mistä voi vahvaa suurennusta käyttämällä erottaa pitkiä, järjestymättömiä plagioklaasineulasia, pieniä isometrisiä ja pilarinmuotoisia rautamalmirakeita ja nystyrämäisiä serpentiiniainejoukkoja. Mikroliittien välissä on kahtaistaitteista väritöntä devitrifioimisainesta. Uloimpiin reunaosiin päin yhä lisääntyvässä lasiaineksessa näkee hyvin usein kaunista globosferiittirakennetta, josta Löwinson-Lessirig 4 on aikaisemmin kertonut. Sortavalan kaupungin ulkopuolella on Valamon diabaasiin kuuluvia diabaasivitrofyyrijuonia tavattu kahdesta paikasta mannermaalta Sortavalan kihlakunnassa. Toinen on kaupungin pohjoispuolella Helylän kylässä j a pistää näkyviin Helylänj oen etelärannalla, n. 400 m Helylänjoen rautatiesillan yläpuolella. Tämä juoni lävistää jyrkästi punertavaa gneissinsekaista gneissigraniittia. Sen leveys 1 F. J. WIIK, Öfversigt af Finlands geologiska förhällanden. Helsingfors Siv A. E. TÖRNEBOHM, Nägra amorfa former af trapp. Geol. För. Stock Förh. Bd. 2. Siv H. ROSENBUSCH, Mikrosk. Physiogr. der petrogr. wichtigen Mineralien Siv ,>- Mikrosk. Physiogr. der massigen Gesteine Siv A. LÖWINSON-LESSING, Die mikroskopische Beschaffenheit des Sordavalits. Tschermaks Min. u. petr. Mitteil. Wien, Siv

166 158 on m ja kaade W. Juonen kulkusuunta on sama kuin Sortavalan juonen, nim. N W, ja se on todennäköisesti tämän jatkoa. Täälläkin kivilaji on hyvin hienorakeista tai melkein tiivistä, niin että yleensä vain sen keskiosissa voi eroittaa ofiittista rakennetta, jotavastoin kivilaji reunoilla muuttuu yhä lasimaisemmaksi. Toinen esiintymä on Vehkavaarassa, n. 2 km Ryttyjärven itäpäästä pohjoiskoilliseen. Tämän diabaasijuonen näkyvä osa muodostaa säännöttömän säkkimäisen kohdan erään sarvivälkeliuskekallion pystyyn seinämään. Juonen kulkusuuntaa on vaikea määrätä. Sen. leveys vaihtelee puolesta kolmeen m :in. Juonikivilaji on samanlaatuista kuin Sortavalan ja Helylän juonissa. Hyvin hienorakeisessa keskiosassa näkee mikroskoopilla jonkinlaista intersertaalirakennetta, johtuen siitä, että ofiittisesti kiteytyneitä plagioklaasiliistakkeita ympäröi osaksi lasimainen, osaksi kloriitti- ja serpentiini-mikroliiteista sekä yksinäisistä kvartsikiteistä ja lukuisista titanimagnetiittirakeista muodostunut välimassa. Juonen reunoilla kivilaji muuttuu afaniittiseksi ja tyypillisen diabaasivitrofyyrin näköiseksi. Mikroskoopilla näkee yksinomaan ruskeata lasiainesta, jossa on hiukan tummempia pallomaisia, aivan lasimaisia muodostuksia. Tuskin saattanee epäillä, etteivät nämä kolme tässä selostettua diabaasijuonea mantereelta ja Nukuttalahden juoni kuuluisi Valamon diabaasiin. Tähän viittaa niitten samanlainen mineraloginen sekä sordavaliitin ja Valamon diabaasin yhtäläinen kemiallinen kokoomus. IJÄLTÄÄN TODENNÄKÖISESTI JOTUNILAISIA KIVILAJILOHKAREITA. Laatokan hiekkakivilohkareet. Valamon saariston pääsaarella ja ympäristön saarilla Laatokassa sekä Käkisalmen kaupungin läheisyydessä tavataan pääasiallisesti Laatokan rannoilla hiekkakiveä irtokivinä ja lohkareina. Nämä kivilajit ovat melkein aina selvästi klastillisia ja enemmän tai vähemmän selvästi kerroksellisia. Niitten väri vaihtelee valkoisenharmaasta, vaalean keltaisenpunaisesta tai harmaanpunaisesta vaalean tai tumman punaisenruskeaan. Karkeammat ja hienorakeisemmat kivilajit vaihtelevat keskenään. Eräät muunnokset sisältävät yksinäisiä suurehkoj a tummanharmaita kvartsirakeita, j a kivilaji on joskus hiukan konglomeraattimaista, jolloin siinä toisinaan tapaa pieniä, jokseenkin pehmeitä, punaisenruskeita liuskesavimurtokappaleita. Vaihtelevan maasälvänpitoisuutensa takia jotkut hiekkakivet ovat arkosimaisia. Kivilajeissa esiintyvät maasälvät ovat niinhyvin plagioklaasia kuin mikrokliinia, ja

167 tavallisesti verhoaa kumpaakin punainen rautaoksiiditomu, mistä johtuu kivilajin punaisenruskea pigmenttiväri. Nämä hiekkakivilajit eroavat jyrkästi kaikista kartta-alueen koillisosassa Laatokan pohjoispuolella kiinteässä kalliossa esiintyvistä kvartsiiteista, näitten joukossa myös usein hiekkakiven kaltaisista, klastillisista Soanlahden kvartsiiteista. Niitä voidaan verrata Etelä-Pohjanmaalla j a Porin kaakkoispuolella esiintyviin hiekkakiviin, mutta lähimmin kuitenkin Äänisjärven länsipuolella Venäjän Karjalassa tavattaviin hiekkakiviin. Näitä hiekkakiviä ei ole missään tavattu kiinteässä kalliossa, ei Valamon saarilla eikä Laatokan pohjoispuolellakaan. On senvuoksi syytä otaksua niiden emäkallion olevan Laatokan pohjalla, todennäköisesti Valamon ja mantereen välillä. Merkillistä on, että näissä hiekkakivissä tapaa paikotellen kvartsirakeiden välisessä sementissä väritöntä tai rautaoksiidin punaisenruskeaksi värjäämää vulkaanista lasia. Tämä osottaisi vulkaanisten purkautumisien tapahtuneen hiekkakiven muodostuessa. Taipalsa-aren konglomeraattilohkare. Vuonna 1929 tavattiin rapakivialueen rajalta Eevert Rikkosen maalta Taipalsaaren Haikkalahden kylässä peltomaasta konglomeraattilohkäre. Wegmann 1 on kertonut siitä lyhyessä tiedonannossa. Hänen mukaan vaihtelevat mukulat kooltaan siinä huomattavasti, 10 sm :n suuruisista hiekkarakeen kokoisiin asti. Ne eivät ole suuruuden mukaan lajittuneita ; muodoiltaan ne ovat pyöristyneitä tai hiukan särmikkäitä. Mukulat ovat sangen erilaatuisia, enimmäkseen ne ovat ofiittisia diabaaseja, lasimaisia emäksisiä vulkaniitteja sekä diabaasiainesta sisältäviä agglomeraatteja, klastillista kvartsiittihiekkakiveä ja seudun graniittien kaltaisia kivilajeja. Mikroskoopilla tarkastettaessa näkyy se mentti sisältävän kvartsia, hapanta plagioklaasia, kalimaasälpää, biotiittia, kloriittia, kalsiittia ja epidoottia. Kivilajiin ei painemetamorfoosi ole vaikuttanut ja se on siis muodostunut viimeisten prekambristen orogenisten liikuntojen tauottua, mutta on jossain määrin ollut kontaktimetamorfoosille alttiina, todennäköisesti lähellä olevan rapakivigraniitin vaikutuksesta. Stratigrafiseen asemaansa nähden konglomeraatti kuulunee alajotunilaiseen muodostumaan (Sederholmin Hoglandiumiin), ja hyvin todennäköistä on, että se on samanikäistä kuin Suursaaren konglomeraatti, jota se Kranckin mukaan hämmästyttävästi muistuttaa. Etsiskelyistä huolimatta ei Taipalsaaren konglomeraatin emäkalliota vielä ole löydetty. ' C. E. `VEGMANN, Sur un nouveau conglomerat precambrien de Taipalsaari. C. R. Soc. geol. Finlande. III. Siv. 15. Bull. Comm. geol. Finlande N :o

168 LAMPROFYYRIJUONIA (TODENNÄKÖISESTI POST- JOTUNILAISIA). Ijältään verrattain myöhäisiä (todennäköisesti postjotunilaisia) lamprofyyrijuonia tapaa kartta-alueella vain niin pienillä aloilla, ettei niitä ole voitu erikseen merkitä karttalehdelle. Tähän saakka tunnetut löytöpaikat supistuvat Äimisveden saaristoon ja Haukiveden pohjoisimpaan osaan Rantasalmella. Juonet ovat merkityt erikoiskartalle, kuva 13, ja niitä on neljässä paikassa, nimittäin : 1. Horkansaarella, 2. Maa Anttosen saarella, 3. Kapustansaarella (irtolohkareina) ja 4. Karhulassa Sorasalon Hietalahden länsipuolella, Haapaveden ja Haukiveden välillä. Ne löysi yliopp. 0. Enwald. Vaikka juonikivilajit eroavatkin toisistaan jonkun verran laadultaan, kuuluvat. n e kuitenkin varmasti samaan magmaan. Ne kuuluvat kaikki lamprofyyrien luokkaan, vaikka jotkut niistä ovatkin hieman basalttimaisia luonteeltaan. Ne ovat samalla sukua Joensuun karttalehden alueella esiintyville Kaavin Niinivaaran 1 kamptoniiteille. Kuten viimeksimainitut, lienevät kysymyksessä olevat lamprofyyritkin ijältään postjotunilaisia. Koska niitten yhteenkuuluvaisuus Niinivaaran juonien kanssa parhaiten ilmenee näiden neljän kysymyksessä olevan esiintymän petrografisesta laadusta, on syytä niitä lähemmin selostella. Horkansaari. Tämän saaren etelärannalla, Äimisvedellä, lävistää N 70 E-suuntainen, n sm leveä lamprofyyrijuoni täällä esiintyvää eruptiivibreksiaa (vrt. siv. 125). Tämä erittäin hienorakeinen tai melkein tiivis, tummanharmaa juoni näkyy mikroskoopilla tarkastettaessa olevan kysymyksessä olevista neljästä juonesta enimmin Kaavin kamptoniitin kaltaista, j a voidaan sitä nimittää augiittibiotiitti-kamptoniitiksi. Juonen pohjamassa on paljon hienompirakeisempaa kuin äskenmainitun kivilajin. Se on melkein kryptokristalliinista, väriltään ruskeanharmaata, ja sisältää vaikeasti määrättäviä mikroliitteja. Se on hyvin paljon devitrifioituneen lasimassan kaltaista. Tässä pohjamassassa näkyy kuitenkin olevan biotiittia ; selviä plagioklaasiliistoja ei tavata, vaan ainoastaan heikkoja jälkiä niistä. Hajarakeita on runsaasti, vaikka ne ovat pieniä ja vain mikroskoopilla nähtävissä. Ne ovat pääasiallisesti samaa väritöntä tai heikosti harmaanväristä diopsiidia, jota tavataan Kaavin kamptoniitissa. Sangen lukuisia ovat biotiittihajarakeetkin ; ne sisältävät runsaasti pieniä dendriittisiä hematiittirykelmiä, aivan samoin kuin 1 V. HACKMAN, Ueber Kamptonitgänge im inittleren Finnland. Bull. Cocom. Geol. Finlande. K:o

169 Kaavin kivilajikin. Lukuisia apatiittihajarakeitakin tavataan ; ne muodostavat pitkiä ja kapeita kiteitä, joita hieno mikroliittinen, pleokroiittinen aines täyttää, kuten Kaavin kivilajissa. Sekundääristä kalsiittia on pieninä tasaisesti jakautuneina rakeina kivilajissa. Kuva 44, siv. 90 on mikrovalokuva tyypillisestä porfyyrisestä kamptoniitista. Kapustansaari. Tällä Peonsaaren pohjoispuolella Haukivedellä olevalla saarella ei tosin lamprofyyriä näy kalliossa, mutta saaren etelärannalla olevan kalkkikiviesiintymän vieressä (vrt. siv. 33) on lukuisia tämän paikan kalkkikivilohkareita, joista näkyy, että kalkkikivi on lamprofyyrin lävistämää. Epäilemättä on tätä kivilajia juonina läheisyydessä, vaikka ne ovat moreenin tai veden peittämiä. Täälläkin lamprofyyri on mustaa, melkein afaniittista kivilajia, joka sisältää harvoja, muutaman mm :n suuruisia lasinkiiltäviä, valkoisia tai himmeän kellertäviä hajarakeita tai manteleita. Mikroskoopilla näkee kivilajin pohj amassan olevan holokristalliinista j a sisältävän osaksi järjestymättömiä, osaksi fluidaalisesti melkein rinnakkain järjestyneitä, idiomorfisia plagioklaasiliistakkeita. Pohjamassassa näitten välillä on biotiittia, ilmeniittiä, hiukan kvartsia ja mikroliitteja, joita ei ole voitu tarkemmin määrätä, mutta jotka ovat todennäköisesti diopsidirakeita. Hajarakeet ovat pääasiallisesti plagioklaasia, ja suurempia niistä ympäröi aina kapea sulamisreuna. Huomiota ansaitsee vielä yksinäisten ortoklaasihaj arakeiden esiintyminen. Pyrokseenihajarakeita on vähän, ja ne ovat väritöntä tai harmahtavaa diopsidia. Niillä on aina sulamisreuna. Erään diopsidirakeen akselikulma voitiin määrätä Kleinin linssillä ja havaittiin sen olevan 2 V = n. 30. Kivilajin plagioklaasi on labradooria (An 52). Tästä lamprofyyristä on L. Lokan tekemä analyysi, joka tässä esitetään (I) aikaisemmin julkaistun Kaavin kamptoniitin analyysin (II) rinnalla : I. Lamprofyyriä, Kapustansaari, Rantasalmi. Anal. L. Lokka. II. Kamptoniittia, Kaavi. Anal. N. Sahlbom. I II Moi. luv. MOI. luv. Si Ti A FC FeO so s

170 I II Mol.luv. Mol.luv. Mn Mg CaO Na K P H 2O H S 0.27 C C 20, 2.56 Nigglin luvut : al fm c alk si k mg qz cfm I II Näistä arvoista selvinnee, että Kapustansaaren lamprofyyri vastaa kokoomukseltaan gabro-dioriittista magmaa, kun taas Kaavin kamptoniitti, pienemmän al- ja suuremman fm-pitoisuutensa takia. jonkun verran eroaa gabro-dioriittisesta magmasta j a lähenee lamproiittista magmatyyppiä. Kapustansaaren kivilajia voidaan pitää basalttityyppisenä heikommin emäksisenä lamprofyyrinä, ja se lähenee kemialliselta kokoomukseltaan diabaasia, vaikka se mineraalikokoomukseltaan osoittaakin sukulaisuutta kamptoniittiin. Sen rakenne onkin paremmin lamprofyyrinen kuin ofiittinen. Maa Anttonen. Maa Anttosen saaren luoteispuolella Haukivedellä on n. 10 sm :n levyinen lamprofyyrijuoni, jota voi seurata veden rajasta useita metrejä maahan päin. Kivilaji on tummanharmaa ja sisältää pieniä mustia maasälpähajarakeita. Tämän juonen lähellä on toinen, n. 50 sm leveä, jonka mustassa, melkein afaniittisessa kivilajimassassa on lukuisia herneen kokoisia tai pienempiä kalsiitin täyttämiä onteloita (kuva 71). Tämän jälkimmäisen juonen kivilajia voi sanoa lamprofyyrimantelikiveksi. Mikroskoopilla tutkittaessa näkyy kivilaji olevan hiukan karkearakeisempaa kuin kapeamman juonen manteleista vapaa lamprofyyri j a sitä voi senvuoksi helpommin mikroskooppisesti analysoida. Selvästi holokristalliininen pohjamassa sisältää plagioklaasia ja pyrokseenia. Ensinmainittu mineraali

171 muodostaa lukuisia, ristiin rastiin ryhmittyneitä pitkiä labradooriliistoja (An 51 ), jotka ovat idiomorfisia ja erittäin hienon harmaanruskean aineksen samentamia. Idiomorfisia ovat vielä jokseenkin isometriset ja verrattain suuret pyrokseenirakeetkin, joita on runsain määrin. Niissä näkee tavallisesti vyöhykerakennetta, jolloin kiteen Mitta- Kuva 71. Lamprofyyrixnantelikive :i, Maa Anttonen, Rantasalmi. kaava n. 5 : 6. keskus on melkein väritön, punaisenharmahtava ja reunus hiukan punertavampi. Valon sammumiskulma on hiukan suurempi reunoilla kuin keskellä. Akselikulma näkyy olevan pieni, ja mineraali on todennäköisesti enstatiittiaugiittia. Pohjamassassa on sitäpaitsi runsaasti biotiittia, ilmeniittia ja apatiittia. Manteleita "on runsaasti, ja ne ovat kalsiittia, joka esiintyy usein vaaleanpunaisenruskeitten biotiittisuomujen yhteydessä. Augiitti- ja plagioklaasihajarakeet eivät ole huomattavasti suurempia kuin pohjamassan samat mineraalit, ja ne ovat muutenkin ominaisuuksiltaai, näiden kaltaisia. Augiittihajarakeissa on yleensä kloriittiutuneesta tai serpentiiniytyneestä mineraalista muodostunut keskus, jolla on oliviinin kidemuodot. Tämä on optillisesti toisin järjestynyt kuin ympäröivä»isäntäaines». Rakenne on idiomorfisesti muodostuneiden pyrokseeni- ja plagioklaasirakeiden takia panidiomorfinen ja selvästi lamprofyyrinen. Laadultaan eroaa kapeamman sivujuonen lamprofyyri jossain määrin karkearakeisemmasta mantelikivestä. Pohjamassa on siinä vallitsevana, ja rakenne ofiittiinaisempaa, jotenka kivilaji siinä suhteessa lähenee diabaasia. Idiomorfiset plagioklaasiliistakkeet ovat samaa labradooria, pyrokseeni ei ole aivan yhtä selvään idiomorfista ; se on enimmäkseen väritöntä tai hiukan vihertävää. Koska akselikulma näyttää olevan pieni, lienee tämäkin enstatiittiaugiittia. Bio-

172 tiittia ja ilmeniittia on runsaasti. Hajarakeet ovat osaksi plagioklaasia, osaksi pyrokseenia, ja niitä on yleensä vähän. Karhula. Maantien varrella Karhulan talon lähellä Sorasalossa on graniitissa n. 30 å 40 sm leveänä juonena tummanharmaata, melkein mustaa afaniittista kivilajia, joka sisältää 1-3 mm :n suuruisia, makroskooppisesti sangen epäselviä, osaksi mustia ja osaksi valkosia, lasinkiiltoisia ja harvassa olevia hajarakeita. Mikroskooppisesti näkyy kivilaji olevan jokseenkin samanlaatuista lamprofyyriä, kuin viimeksimainittu Maa Anttosen kivilaji. Valkoiset lasinkiiltoiset hajarakeet ovat ortoklaasia. Kivilajimassassa näkyy siellä täällä aivan pieniä kalkkisälvän ja biotiitin täyttämiä manteleita. Täälläkin on rakenne ofiittinen, ja kivilaji on niinmuodoin diabaasin kaltaista. DASIITTIA. Tätä kivilajia on karttalehden alueella yksinomaan molemmilla»selkäsaarilla», Jänisjärven keskellä Soanlahden pitäjässä. Kivilajin löysi P. Eskola vuonna Hän huomautti tämän ja Etelä-Pohjanmaalla Lappajärven Kärnäsaarella esiintyvän dasiitin sekä eräiden samanlaisten tai laadultaan läheisten, Ruotsissa tavattavien vulkaanisten kivilajien yhtäläisyydestä. Tämä dasiitti muodostaa yksinomaan näiden saarien kallioperän j a on väriltään tummanharmaa, afaniittinen, eikä sisällä makroskooppisesti näkyviä hajarakeita. Se lohkeaa simpukkamaisesti kaartuvia murrospintoja pitkin. Kivilajia on näkyvissä kummankin Selkäsaaren rannoilla ja muodostaa se matalia kallioita, jotka saavuttavat itäisemmän saaren pohjoisosassa vain n. 10 m :n korkeuden. Paikotellen on kivilajilla parallellipipeedinen rakoilu. Enimmäkseen se on homogenista, mutta paikotellen sille on ominaista epätasainen, kappalelaavaa muistuttava pintamuodostus. Paikoin tapaa selviä karstamuodostuksia, jotka esiintyvät erittäin selvinä itäisen Selkäsaaren etelärannalla. Karstassa tavattavien kivilajisirpaleitten joukossa näkee kiilleliuske- j a kvartsiittiliuskesiruj a sekä itse laavakivilajin kappaleita tai vulkaanisia pommeja. Läntisellä Selkäsaarella näkee laavakivilajissa fluidaalijuovaisuutta, jonka kaade on aina pysty ja joka kulkee saaren rantapiirteiden suuntaan. Muodostustavasta ja kivilajin luonteesta yleensä voidaan Eskolan mukaan päättää, että nämä luodot ovat jähmettyneitä tulivuoren kanavia ja edustavat kahta vulkaanista»neck»-iä, sekä että ne niinmuodoin ovat todisteina muinaisesta vulkaanisesta toiminnasta alueella, missä Jänisjärvi nykyään on'. Vaikkei kivilajissa olekaan 1 P. ESKOLA, On Volcanic Necks in Lake Jänisjärvi in Eastern Finland. Bull. Comm. geol. Finlande. N :o

173 paljain silmin näkyviä hajarakeita, voi niitä kuitenkin mikroskoopilla huomata lasimaisessa tai mikroliittisessa pohjamassassa : Ne ovat pääasiallisesti hypersteenia, mutta paikotellen tapaa sarvivälkettäkin sekä hyvin pieniä plagioklaasi- j a biotiittikiteitä, j a siellä täällä ilmeniittiä ja apatiittia. Pohjamassassa voidaan vielä nähdä kalsiitista tai kalsedonimaisesta aineksesta muodostuneita manteleita sekä pieniä globosväroliittejä. Vieraita sulkeumia on lisäksi sangen paljon, vaikka ne ovatkin pieniä. Ne ovat kvartsi- ja kloriittirakeita tai vahvasti sulaneita kivilajiaineksia. Tästä vieraitten kivilajikappaleitten runsaudesta ja kivilajin monasti selvästä tuffimaisesta rakenteesta käy hyvin selville, että vulkaaninen kivilaji on huomattavan paljon assimiloinut ympäröiviä vanhempia kivilajeja. Sen erikoinen kemiallinen kokoomus saa siitä selityksensä. Eskola on julkaissut seuraavan analyysin tästä kivilajista : Dasiittia, Jänisjärvi, Soanlahti. Anal. P. Eskola. MOI. luv. Si Ti A Fe r 7 MnO MgO CaO Na K P H s Tämän perusteella Nigglin menetelmän mukaan määrätyt molekyliarvot 1 ovat seuraavat : al = 39, fm = 32.5, c = 12, alk = 16.5, si = 219, k = 0.53, mg = 0.3 7, qz = + 52, c : fm = Eskola otaksuu Jänisjärven dasiitin olevan ijältään mahdollisesti myöhäisprekambrialaista ja rinnastaa sen toistaiseksi Valamon diabaasin kanssa. Kivilajin voinee kuitenkin hyvin säilyneen asunsa, vähäisen metamorfisminsa ja muitten seikkojen perusteella paremmin lukea johonkin nuorempaan postkambrialaiseen muodostumaan. Mi- 1 Molekyliluvut ja Nigglin molekyliarvot on tekijä laskenut.

174 tään varmaa ei kuitenkaan voi lausua tässä asiassa. Dasiitti kuuluu joka tapauksessa nuorempiin, todennäköisesti kaikkein nuorimpiin, kartta-alueen kivilajeista. TEKNILLISESTI KÄYTTÖKELPOISIA MINERAALEJA JA KIVILAJEJA. Alla luetellaan tärkeimmät sellaisista karttalehden alueella tavattavista mineraali- ja kivilajiesiintymistä, joita joko on käytetty tai mahdollisesti vastaisuudessa voitaisiin käyttää teknillisesti. GRAFI ITTIA. Grafiittia tavataan lukuisissa paikoissa, ja se muodostaa eri suuruisia linssejä gneisseihin, liuskeisiin ja joskus graniittiinkin. Useimmat näistä esiintymistä ovat kuitenkin niin vähäpätöisiä, että niitä tuskin kannattaa käyttää teknillisiin tarkoituksiin. Niistä ovat tärkeimmät, mikäli ne ansaitsevat huomiota, luetellut A. Laitakarin (1. c.) tutkimuksessa. Varsinkin Sortavalan ympäristö on grafiittiesiintymistä rikas. Näistä mainittakoon Laatokan pohjoisen saariston itäosassa olevan Raipiotsaaren löytöpaikka. Rannalla saaren eteläpäässä tavataan yhteensä n sm :n levyisellä ja n. 4 m :n pituisella alalla grafiittilinssejä kiilleliuskeessa. Grafiitti on pehmeätä ja jokseenkin puhdasta, mutta esiintymä on muuten hyvin vähäpätöinen. H. Blankett mainitsee Kiimamäen kylässä, Pienen Tuoksjärven itärannalla, Sortavalan kaupungin luoteispuolella olevan vanhan grafiittilouhoksen, mistä kerrotaan grafiittia louhitun noin vuoden 1834 vaiheilla. Grafiittia oli täällä lähes metrin vahvuisina linsseinä sarvivälkeliuskeessa. Esiintymää ei ole voitu myöhemmin jälleen löytää, mutta Lampeenmäessä mainitun paikan itäpuolella on sangen hyvää grafiittia sarvivälkeliuskeessa. Kilometri Kiimamäen kylästä pohjoiseen, n. 10 m valtamaantien länsipuolella on näkyvissä 4 x 0.5 m :n suuruinen grafiittilinssi, mutta grafiitti on siinä vahvasti kvartsin, pyriitin ja gneissiainesten sekaista. Tämä, kuten kaikki muutkin Sortavalan seudun grafiittiesiintymät, on liian pieni kannattaakseen nykyään louhimista. Samanlaisia pieniä grafiittiesiintymiä, mutta mahdollisesti vieläkin pienempiä kuin Sortavalan seudussa, on jokseenkin runsaasti hajallaan Rantasalmen, Säämingin, Ruokolahden ja Puumalan y. m. pitäjissä. Näistä ansainnee mainitsemista Rantasalmen koillisosassa

175 oleva Ahvensalon löytö. Esiintymä on Päivälahden rannalla saaren pohjoisosassa j a muodostaa linssin suonigneissiin. Sen grafiittirikas osa on vain metrin vahvuinen ja on näkyvissä n. 1.5 m :n pituudelta. Linssissä on sangen paljon kvartsia, maasälpää ja biotiittia. Säämingin pitäjässä on muinoin louhittu grafiittia Seppälän kylässä Nykälän talon läheltä, joka on Pihlajalahden rannalla, n. 2 penikulmaa Savonlinnasta länteen. Grafiittimäärä on kuitenkin vähäpätöinen. Hiukan suurempi esiintymä on Savonlinnan lähellä, 0.5 km Talvisalon koillisrannasta. Täältäkin on grafiittia louhittu ; vanha louhos on 12 m pitkä, 4 m leveä ja korkeintain 3 m syvä. Näyttää kuitenkin siltä, kuin olisi siellä grafiitin ohella louhittu kalkkikiveäkin. RIKKIKIISUA. Suistamon pitäjän Jalonvaaran kylässä on kvartsiittiliuskeessa Eskolan v löytämä rikas rikkikiisuesiintymä. Eskola löysi Kauniskallion ympäristöstä suuren joukon rikkikiisurikkaita irtolohkareita. Pian senjälkeen paikalla suoritettujen paljastus- ja louhintatöiden avulla tavattiin malmia ensiksi moreenilohkareessa ja sittemmin kiinteässä kalliossa, minkä jälkeen löydös vallattiin valtiolle. Tri E. Mäkisen syksyllä 1920 suorittamalla magnetometrisellä kartoituksella todettiin kiisukentän koko pituuden olevan n. 600 m. Kairauksia, magnetometrisiä ja elektrometrisiä tutkimuksia toimitettiin sitten v. t. valtiongeologi 0. Triistedtin johdolla. Näytti olevan syytä olettaa malmikentän ulottuvan kauemmaksi kuin n. 2 km itää kohti, vaikkei tätä vielä voitu varmuudella päättää. Malmia tiedetään nyt olevan n. 70 m :n syvyyteen asti. Se on pääasiallisesti rikkikiisua, vain pieni osa (korkeintaan kymmenesosa) on magneettikiisua. Vuonna 1922 suoritettu koelouhinta osoitti, että kiisua on ainoastaan n. 18 % koko louhitusta kivilajimäärästä. Rikkimäärä nousee keskimäärin n. 36 %ain, rautamäärä on n. 35 % ja kuparimäärä keskimäärin n. 0. ~, %, yksinäisissä lohkareissa kuitenkin 3-8 %. Rikkain rikkikiisumalmi on tavallisesti köyhin kuparista, ja kuparinpitoisuuden kokonaismäärä on mitätön. Nykyisissä olosuhteissa ei louhinta suuressa mittakaavassa kannata. Mutta kun löytö on vain 12 km :n päässä Suojärven radalta, voi sen käyttäminen tulla kysymykseen sodan aikana maan rikkitarpeen täydentämiseksi, j a sitä voidaan niinmuodoin pitää reservivarastona. 1 1 Tässä esitetyt tiedot ovat ilmoitetut Geol. Toimikunnan mainittujen vuosien vuosikertomusten mukaan.

176 MAGNEETTISTA RAUTAMALMIA. Sortavalan pitäjän kaakkoisimmassa osassa on Laatokan pohjoisrannan lähellä Impilahden rajalla Välimäen 1-3 nyttemmin autio kaivosalue. Täällä on jokseenkin runsaasti magneettista rautamalmia magmaattisena erittymänä gabrodioriitti- ja pyrokseniittimassiivissa. Malmi esiintyy muutaman neliökilometrin laajuisella alueella Välimäessä, Härkinmäessä, Tschupukanmäessä ja Höhkänmäessä. Sen löysi vuonna 1855 vuorimestari Holmberg, ja malmin jouduttua unohduksiin, löysi sen uudelleen vuonna 1889 insinööri Chr. Husgafvel. Malmia louhittiin vuosina 1889'-91 ja , minkä jälkeen kaivostyö lopetettiin. Vuosina , jolloin käyttö oli vilkkain, louhittiin vuosittain keskimäärin tonnia malmia, mutta enimmin vuonna 1900, jolloin louhittu malmimäärä nousi tonniin. Malmin arvoa alentaa se seikka, että titaninpitoisuus on lähes 5-6 %, kun taas raudanpitoisuus on vain 30'-35 %. Täytyi senvuoksi magneettisesti rikastaa malmi, ennenkun se vietiin Venäjälle Putiloffin tehtaisiin, missä se sulatettiin. Simporanvaarassa, n. penikulma Sortavalan kaupungista pohjoiseen, tavataan, kuten jo siv. 70 mainittiin, vaaran etelärinteen juurella karsikerroksessa magnetiittia ja vähän kuparikiisua. Esiintymä on, mikäli tähän saakka tiedetään, teknillisesti arvoton. KALKKIKIVEÄ JA DOLOMIITTIA. Kuten yllä mainittiin, tavataan kalkkikiviä monessa paikassa karttalehden alueella. Useimmat näistä löydöistä ovat kuitenkin vähäpätöisiä, eikä niillä ole teknillistä merkitystä. Teknillisesti käyttö-kelpoiset niistä ovat mainitut julkaisussa»suomen kalkkikivi» 4. Näistä on Kerimäen pitäjän Ruokojärven kylän kalkkikiviesiintymä suuruudeltaan j a laadultaan sangen huomattava, vaikkei sitä tähän saakka ole paljon käytetty. Eskolan arvioinnin mukaan saataisiin siitä m 3, jos kalkkikiveä louhittaisiin 50 m:n syvyyteen asti. Aivan näin syvälle lienee kuitenkin vedentulon takia vaikeata louhia, koska louhos on alavalla paikalla. 1 H. BLANKETT, Om Välimäki malmfält, jämte några andra geologiska data från Sordavala socken i Östra Finland. Geol. För. i Stockholm Förh. Bd Siv P. ESKOLA, Suomen vuorityöstä ja sen edellytyksistä. Geol. Toim. Geotekn. Tied. N :o Siv. 10. a O. TRUSTEDT, Die Eisenerzvorräte Finnlands. The Ore Resources of the World. Stockholm Geol. Toim. Geotekn. Tied. N :o

177 Puruveden kaakkoispuolella olevaa Susiniemen esiintymää, joka sekin on Kerimäen pitäjässä, on enemmän käytetty kalkkiteollisuudessa kuin Ruokojärven löytöä, mutta sillä on kalkkikiven suuren epäpuhtauden ja rajoittuneen saannin vuoksi pienempi merkitys. Paljon merkityksellisempi kuin äsken mainitut esiintymät on Ruskealan kalkkikivipaikka, joka epäilemättä on suurin ja arvokkain karttalehden alueella. Ruskealan kalkkivuoret omistaa Suomen valtio, ja ne ovat olleet tunnetut yli 100 vuotta. Niistä on jo vuosina Kuva 72. Ruskealan kalkkiuuneja louhittu kalkkia, mutta ne ovat senjälkeen, muutamia lyhyitä väliaikoj a lukuunottamatta, enimmäkseen olleet käyttämättä, kunnes ne vuonna 1898 vuokrattiin Ruskealan Marmori osakeyhtiölle, minkä jälkeen alkoi vilkas toiminta, jota vielä jatkuu. Geologisen toimikunnan määräyksestä tri. Adolf A. Th. Metzgerl suoritti seudun ja sen ympäristön tarkan geologisen tutkimuksen vuonna Geologisen toimikunnan vuoden 1924 vuosikertomuksesta selviää, että löytöpaikat Metzgerin laskelmien mukaan käsittävät noin 40 miljoonaa tonnia enemmän tai vähemmän puhdasta kalkkikiviainesta, josta likimäärin puolet on teknillisesti käyttökelpoista :»Esiintymä kuuluu siis epäilemättä maamme suurimpiin, varsinkin kun ottaa huomioon, että palj ouslaskelmat käsittävät vain kalkkikivivuoren Tohmaj oen vedenpinnan yläpuolella olevan osan, eikä ole aihetta 1 ADOLF A. TH. METZOER, Die Kalksteinslagerstätten von Ruskeala in Ost.finnland. Bull. Comm. Geol. Finlande. N:o

178 epäillä, etteivät kalkkikivimassat jatkuisi laajalti mainitun pinnan alapuolelle». -»Mitä kalkkikiven laatuun tulee, eroitetaan kalkinpolttoon kelvollinen valkoinen, kidemäinen kalkkikivi ja rakennusja koruaineeksi kelvollinen dolomiitti, n. s. marmori. Edellistä lienee yli 8 miljoonaa, jälkimmäistä sitä vastoin vähintäin 10 miljoonaa tonnia». Kuva 73. Osa Ruskealan vanhemmasta kalkkikivilouhoksesta. Rakennusaineena käytetty»marmori» on toisinaan hienorakeista, miltei tiivistä, toisinaan keskirakeista, se on väriltään vaaleata ja puhdasta, kauniisti juovaista, harmaanvalkoista, ja saa se hiottaessa kauniin kiillon. Aikaisemmin sitä on käytetty rakennustarpeisiin Pietarissa, esim. Miljonnaja kadun varrella olevaa n. s. marmoripalatsia rakennettaessa. Kuitenkaan ei tämä marmorilaji näytä olleen erikoisen käyttökelpoista, koska se on täynnä rakoja, eikä se senvuoksi kestä ilmaston vaikutusta. Sitäpaitsi saa kivestä vain harvoin niin suuria laattoj a, että sitä voisi menestyksellä käyttää seinien päällystämiseen y. m. senlaatuisiin tarkoituksiin. Keskirakeisessa marmorimuunnoksessa on paljon vähemmän rakoj a, j a sitä saattaisi hyvin käyttää rakennusten päällystämiseen, koska siitä voi vähemmällä vaivalla kiilaamalla irrottaa jokseenkin

179 1 7 1 suuria lohkareita, harvoin kuitenkaan 5 X 3 x 3 dm suurempia. Vaikka kivilaji on pehmeätä on sen muovaileminen valitettavasti sangen kallista, tuskin huomattavasti halvempaa kuin graniitin, sillä osaksi siltä puuttuu määrättyjä halkeilusuuntia, osaksi se on niin epäpuhdasta, että tavallisesti enemmän kuin puolet louhitusta määrästä joutuu hylkykiveksi. Muutoin se on erittäin kauniin näköistä ja todennäköisesti kestävääkin. Helsingin Säästöpankin marmoripalatsin julkisivu on tätä marmoria. Ruskealan kalkkikivilouhinnan päätarkoituksena on, kuten yllä esitetystä käy ilmi, hankkia etupäässä kalkinpolttoon käytettävää ainesta. Kuitenkaan ei Ruskealan kalkkikivi ole kalkinpolttoonkaan täysin sopivaa. Siinä melkein kaikkialla tavattavat sädekivi-, pyrokseeni- ja serpentiinimineraalit aiheuttavat nimittäin polttaessa kuonamuodostumaa, joka toisinaan tukkii uunin. Tulokset toimitetaan kuluttajille kotimaassa sekä poltettuna kalkkina että raakakivenä ja kuormataan suoraan rautatievaunuihin sivuraiteella, joka yhdistää marmorilouhoksen päärataan.»suomen kalkkikivi»-teoksessa, jossa Ruskealan marmorilouhos lyhyesti selostetaan (1. c. siv. 158 ja seur.), on suuri joukko sekä kalsiitti- että dolomiittikivestä tehtyjä analyysejä, joihin tässä viitataan. Karttalehden alueella esiintyvistä myöhemmistä dolomiiteista, varsinkin jatulilaiseen muodostumaan kuuluvista, on vain Soanlahden Kintsinniemen dolomiitilla teknillistä käytäntöä. Sinne on Värtsilän rautatehdasta varten laadittu suuri louhos, mutta kun louhintaa on jatkunut useita kymmeniä vuosia, on kallion dolomiittivarasto j o paljon vähentynyt. VUOLUKIVENTAPAISTA VIHREÄKIVEÄ. Savonrannan pitäjässä on muutamissa paikoissa vuolukivimäistä vihreäkiveä, kuten yllä kivilajien selityksessä mainittiin. Nämä paikat ovat seuraavat : 1. Kaksi toistensa lähellä olevaa esiintymää Haukkavaaran kylässä, 1-2 km Ruokojärven kaakkoispäästä itään, ja 2. aivan Lapinjärven itänurkan eteläpuolella. Näistä vähäpätöisistä löytöpaikoista ovat paikkakunnan asukkaat jo kauan hankkineet kiviä uunien rakentamista varten. Tulenkestävyytensä ja suuren lämmönsäilytyskykynsä vuoksi kivilaji on oivallista ainesta tähän tarkoitukseen. Sitä saattaa jokseenkin helposti kiilata sangen suuriksikin lohkareiksi, mutta suuren kiisunpitoisuutensa takia se ei liene sopivaa muihin rakennustarkoituksiin.

180 1 7 2 KOVASINLIUSKETTA. Paikallista kovasinteollisuutta harjoitetaan Suistamon pitäjässä, missä on monessa paikassa menestyksellä louhittu fylliittimäistä kiilleliusketta kovasimien valmistamista varten. Parhaimmat louhokset ovat pari km kirkon itäpuolella. Liusketta voidaan helposti halkaista, ja siitä saadaan verrattain vähällä vaivalla kiilaamalla ja veistämällä halutun kokoisia kappaleita. Kovasimia valmistetaan vähintäin pari sataatuhatta kappaletta vuodessa, jotenka tällä teollisuudella on jonkunlainen merkitys paikallisen väestön taloudessa. KAOLIINIA. Soanlahden pitäjän Prolanvaaran kylässä, n. 5 km Soanlahden kirkon koillispuolella olevan Päiväsen torpan luona keksittiin vuonna 1921 kaivoa kaivettaessa n. 5 m :n paksuisen moreenikerroksen alla korkeintain 5 m:n leveydellä kaoliinijuonia, jotka täyttivät jatulilaisessa kvartsiittiliuskeessa olevia melkein pystyjä halkeamia. B. Frosteruksen teettämän analyysin mukaan nousee kaoliininpitoisuus %:in. Lukuisten rautaoksiidihydraatti-impregnatioiden takia ei mineraalia kuitenkaan voida käyttää posliininvalmistukseen. Löydön epäsuotuisan aseman ja kaoliinin verrattain rajoitetun paljouden vuoksi sitä tuskin saattanee teknillisesti käyttää muihinkaan tarkoituksiin. Viipurilaisen Suomen Puuliikeosakeyhtiön toimesta tutkittiin löytö kaivamalla ja kairaamalla n. 80 m :n syvyydelle saakka. GRANIITTIA JA DIORIITTIA. Paikkakuntalaiset käyttävät yleensä graniitteja rakennustarpeisiin, varsinkin tasarakeisia j a massamaisia nuorempia alkuvuorigraniitteja sekä myös hieno- tai keskirakeisia rapakivigraniitteja. Jälkimmäisistä mainittakoon etupäässä Taipalsaaren pitäjässä Salastin saarilla tavattava harmaa, hienorakeinen rapakivigraniitti, joka on erittäin hyvää, helposti lohkeilevaa rakennuskiveä j a laajalti käytettyä.»nuoremmista» alkuvuorigraniiteista mainittakoon etenkin Petrovaarassa Tohmajärven kaakkoispuolella ja eräät Jaakkiman saaristossa esiintyvät graniitit. Petrovaaran graniitti on erinomaisen hyvää rakennuskiveä ; sitä on louhittu suuria määriä Sortavalan- Joensuun rautatierakennuksia varten ja käytetään yhä edelleen valtionrautateiden tarpeisiin. Kivilaji on hyvin kestävää, sen väri tavallisesti on tasaisesti kauniin harmaata ; rakoilu on hyvä, jotenka

181 1 73 voidaan siitä helposti kiilaamalla saada lähes kahden metrin pituisia j a yhtä leveitä lohkareita. Puutsaarella, noin 2 penikulmaa Jaakkiman kirkolta itään, on louhoksia sekä harmaassa että punaisessa graniitissa. Saaren satamalahden pohjoisrannan perällä aivan luostarirakennusten pohjoispuolella on louhos, josta on louhittu heikosti porfyyrimäistä, aivan massamaista punaista graniittia. Tämä on halkeillut jokseenkin säännöllisesti 2-3 m paksuisiksi penkereiksi, joita poikittaisraot jakavat eri lohkareiksi. Lahden eteläpuolellakin on samassa graniitissa louhos, josta on otettu kiveä Pietarin siltarakennuksiin. Saaren pohjoisosassa on louhoksia harmaassa graniitissa. Tämä on osittain hyvin Tulolansaaren harmaan graniitin kaltaista (katso alla). Noin 5 km Puutsaaresta lounaaseen on pieni Siikasaari, joka on kokonaan punaista graniittia. Tämän graniitin pääaineksina on punainen maasälpä, harmaansininen kvartsi ja musta kiille, jota on vähemmän. Kivilajissa ei juuri ollenkaan näe pystyä rakoilua, mutta lähellä pintaa on lukuisia, enimmäkseen melkein vaakasuoria, mutta jossakin määrin säännöttömästi kulkevia, paikotellen sangen lähekkäin olevia rakoja. Graniitti näkyy lohkeavan erittäin hyvin, ja sitä voi siis helposti halkaista ja muovailla. Kivilajin asema Laatokan rannalla on edullinen, ja vaikka se ei olekaan kauttaaltaan tasalaatuista, vaan sisältää hiukan sulaneita, pitkulaisia, juonimaisia, vanhempia ja tummempia kivilajimurtokappaleita, voinee sitä pitää hyvänä rakennuskivenä. Tulolansaarella Laatokan pohjoissaaristossa on graniittia ja seoskivilajia, joka on syntynyt kiilleliuskeen sulautumisesta gramittimagmaan. Vuosikymmeniä on näitä kivilajeja louhittu verrattain suuria määriä vientiä varten Venäjälle, varsinkin Pietariin, missä niitä on käytetty laajalti yleisiin rakennustöihin, m. m. kuuluisien Eremitaasin ulkopuolella olevien jättiläisten j a Amiraliteetin puutarhan suihkukaivon rakentamiseen. Tulolansaaren parhaimmat louhokset olivat»ruotsin-ranta»-nimisellä rantakaistaleella j a Opotan vuoressa saaren pohjoisimmassa osassa. H. Blankettin mukaan on täältä kiilattu lähes 10 m :n pituisia lohkareita. Yllämainitussa seoskivilajissa oli louhoksia vielä Ohvonsaarella ja Janatsaarella Tulolansaaren pohjoispuolella. Riekkalansaarella on monessa paikassa pieniä louhoksia harmaassa graniitissa, ja Kyrönmäessä on niitä dioriitissakin. Ruskealan Kaalamon massiivin kivilajeja, dioriittia ja gabroa, käytetään hyvin paljon kiviteollisuudessa. Niiden asema rautatien läheisyydessä on edullinen, ja kivilajit ovat tunnetut monista hyvistä ominaisuuksistaan, joitten takia ne kelpaavat rakennuskiviksi

182 1 7 4 j a hautapatsaiksi. Ne ovat yleensä tasalaatuisia j a kauniinvärisiä, mikä esiintyy erittäin edullisesti niitä hiottaessa. Ne halkeilevat hyvin, niin että verrattain helposti voidaan saada monen kuutiometrin suuruisia lohkareita, ilman että suuria hylkykivikasoja syntyy. Paikotellen juovamaisina sulkeumina esiintyvät tummemmat kivilajiainekset ovat tuotteelle haitaksi. Jokseenkin usein tavattavat kiisuhiukkasetkin saattavat vaikeuttaa kiven käyttöä rakennusaineena. Rakoilu on melkein kaikkialla jokseenkin säännötöntä ; paikotellen kivilaji halkeaa käyräpintaisesti, mikä näkyy kuitenkin vasta louhittaessa ja saattaa sentakia aiheuttaa ikäviä yllätyksiä. Koska pohjasöyrit usein ovat loivia, voi valitsemalla sopivan rinnan louhinnan aina järjestää niin, että pohjasöyrit kallistuvat rinta-aukkoa kohti, jotenka kiilattujen lohkareitten irroittaminen melkoisesti helpoittuu. Ajan pitkään on massiiviin tehty suuri joukko louhoksia, osaksi valtionrautateiden, osaksi yksityisten tai yhtiöiden tarpeiksi. Kaikki louhokset ovat Kaalamon rautatieaseman seutuvilla tai korkeintain 4-5 km asemalta rautatien kummallakin puolella. Paras ja vanhin on valtionrautateiden louhos, n. 4 km Kaalamon asemalta etelään, senjälkeen Graniitti osakeyhtiön louhos, joka on n. 2 km edellisen pohjoispuolella. KVARTSIA JA MAASALPAA. Juonina esiintyviä karkearakeisia pegmatiittigraniitteja on monessa paikassa louhittu kvartsin ja maasälvän saantia varten. Suurissa pegmatiittijuonissa on maasälpää yleensä runsaimmin juonen reunaosissa, jotavastoin maasälpämäärä vähenee juonen keskiosiin päin, mitkä useimmiten ovat kvartsia. Lukuisia hyljättyjä kvartsi-maasälpälouhoksia tavataan Laatokan pohjoispuolella, varsinkin Sortavalan, Impilahden ja Jaakkiman pitäjissä. Yksin Sortavalan pitäjässä on Blankettin mukaan n. 40 jotakuinkin louhimisen arvoista kvartsi- ja maasälpäesiintymää, joita on vuosikymmeniä louhittu vaihtelevalla menestyksellä. Suurin tunnettu kvartsijuoni on muuan Laatokan pohjoissaariston itäosassa, Pellotsaaren keskellä esiintyvä ruusukvartsijuoni. H. Blankettin tiedonannon mukaan on juoni reunoiltaan maasälpärikasta pegmatiittia. Se lävistää kiilleliusketta n. N 50'W-suuntaan pystyasennossa. Koska sitä louhosten ulkopuolella peittää n. 1 m vahva maakerros, on sen pintalaajuutta vaikea arvioida, mutta lienee sen pituus n. 150,m ja leveys n m sekä syvyys melkoinen. Juonta on louhittu kuudessa paikassa ja suuria kvartsimääriä on saatu. Kvartsi on kaikkialla kir-

183 kasta ruusukvartsia ja sisältää sangen paljon turmaliinia, mutta on muuten puhdasta. Joku penikulma Sortavalan kaupungista itään, Riekkalansaaren Parolan kylässä, on Parolan salmen lähellä kaksi kvartsilouhosta, toinen suurempi, toinen pienempi, jotka ovat kumpikin W-Esuuntaisissa, suonigneissin liuskeisuuden poikki kulkevissa juonissa. Suurempi näistä, on n. 3 m leveä, 15 m pitkä ja 5 m syvä. Pienempi on vähäpätöinen ja loppuun louhittu. Kvartsi on täällä jokseenkin valkoista ja puhdasta, ja sitä ympäröi pegmatiitti, joka sisältää runsaasti louhinnan arvoista maasälpää. Turmaliinia on runsaasti. Samanlaista puhdasta valkoista kvartsia on louhittu pienestä Leirisaaresta Parolansalmelta. Täällä on suonigneissiä lävistävässä kvartsijuonessa syvä, veden täyttämä louhos. 1 75

184

185 Luvut 1-37 tarkoittavat kaavassa 2 : julkaistuja lehtiä erikoiskartasta, joka käsittää Etelä-Suomen. Kartan kehykseen merkitty lehtijako tarkoittaa karttalehtiä, jotka kuuluvat kaavassa 1 : tehtyyn yleiskarttaan ja joita tarkoittavat myöskin ruutuihin merkityt nimet. Viiva karttalehden nimen ylä- ja alapuolella merkitsee, että lehteä ei ole julkaistu. Ala puolisen viivan puuttuminen (kuten ROVANIEMI-lehdessä) ilmaisee kivilajikartan tai siihen kuuluvan selityksen ilmestyneen, yläpuolisen viivan puuttuminen (kuten SALMI-lehdessä) maalajikartan tai selityksen ilmestyneen.