Toimiiko terveysliikuntasuositus vähän liikkuvien aikuisten kannustimena?

Toimiiko terveysliikuntasuositus vähän liikkuvien aikuisten kannustimena? 25

Teksti: ANU KANGASNIEMI, KATI KAURAVAARA Tieto yksistään ei saa ketään liikkumaan, vaikka terveysliikunta suositusten viesti koettaisiinkin tärkeänä. Kun tavoitteena on käyttäytymisen muutos on syytä kiinnittää huomiota yksilöön ja siihen, mihin liikkuminen on sidoksissa. Vähän liikkuvien kohdalla liikuntasuositukset ja niihin vertaaminen vahvistavat enemmänkin sitä, mitä ei ole eli liikunta käyttäytymisen vähäisyyttä. Miten vahvistaa niitä asioita, joita jo kenties tapahtuu ja joita olisi mahdollista tehdä lisää? Terveyden ja liikunnan edistämistyössä henkilökohtainen ohjaus ja neuvonta on pitkään ollut keskeinen työmuoto. Terveysneuvonta on terveydenhuoltolain (2010) mukaan sisällytettävä kaikkiin kunnan terveydenhuollon palveluihin. Useimmiten liikuntaneuvonnan ajatellaan olevan yksi terveysneuvonnan osa-alueista samalla tavalla kuin esimerkiksi ravitsemusneuvonta ja seksuaalineuvonta. Terveysneuvonnassa vaikutetaan ihmisen elintapoihin ja pyritään saamaan aikaan muutosta asiakkaan käyttäytymisessä ja ajattelussa. Neuvonnan avulla pyritään parantamaan ihmisen mahdollisuuksia tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka koskevat hänen omaa terveyttään ja hyvinvointiaan. (Nupponen & Suni 2011; Vertio 2009.) Liikuntaneuvonnan toteuttamistavat vaihtelevat kunnittain ja alueittain. Parhaimmillaan kysymys on prosessista, jossa liikuntaneuvonta on osa kunnassa olevaa palveluketjua. (Kivimäki & Tuunanen 2014; Nupponen & Suni 2011.) Neuvontaprosessi etenee usein lähtötilanteen arvioinnin ja mahdollisen alkutestauksen kautta seuraaviin vaiheisiin: tavoitteiden muotoilu ja suunnitelmien tekeminen, suunnitelmien toteuttaminen ja kokemusten purkaminen, toteutumisen tukeminen, seuranta ja arviointi. (Nupponen & Suni 2011.) Liikuntaneuvontaa käytetään edelleen terveydenhuollossa vähän, vaikka terveydenhuollon voimavarojen käyttäminen siihen olisi perusteltua. Liikuntaneuvonnan käyttöön on kehitetty erilaisia työkaluja, kuten liikuntaresepti, Liikuntaa lääkkeeksi -verkkotyökalu sekä erilaisia ohjeistuksia ja riskitestejä. Niiden tarkoituksena on havainnollistaa, motivoida ja tehostaa suullista neuvontaa. Terveysliikuntaohjeita ja neuvoja jaetaan liikuntaneuvonnan lisäksi myös esimerkiksi koulujen ja oppilaitosten terveystiedon ja liikunnan tunneilla, liikunta-, kuntoilu- ja naistenlehtien palstoilla, televisiossa ja erilaisissa kampanjoissa. Vain harva on voinut välttyä kuulemasta esimerkiksi sitä, kuinka paljon ja usein olisi suositeltavaa liikkua. Siten useimmilla ihmisillä liikkuminen tai sen lisääminen ei ole kiinni tiedon puutteesta. (Hoikkala ym. 2009, 45; Kaasalainen ym. 2011; Kauravaara 2013, 229 230; ks. myös Hirvonen ym. 2012; Katainen 2011, 15 17; Niemelä ym. 2012.) Vaikka tietoa on saatavilla yhä enemmän, ei käyttäytymisen muuttaminen ja elintapamuutoksiin sitoutuminen ole helppoa. Tarkoituksena on, että liikuntaneuvonnan työkalut toimisivat motivaation tukemisessa ja käyttäytymisen muutoksessa sekä johtaisivat pysyviin muutoksiin. Siksi onkin hyvä kysyä, riittääkö tiedon jakaminen tai miten erilaiset työkalut ja ylipäänsä terveyteen ja hyvinvointiin liittyvät suositukset toimivat motivointikeinona. Koska kansallinen terveysliikuntasuositus on hyvin yleisesti liikuntaneuvonnan käytössä oleva työkalu, olemme valinneet suositusten toimivuuden tämän artikkelin pohdinnan kohteeksi. Terveysliikuntasuositukset perustuvat asiantuntijoiden yhteiseen näkemykseen liikunnan ja terveyden annos-vastesuhteiden tieteellisestä näytöstä. Näytön pohjalta asiantuntijat ovat luoneet liikunnan minimisuosituksen 18 64-vuotiaille aikuisille: kestävyystyyppistä liikuntaa kohtuukuormitteisena (esim. reipas kävely) ainakin 2,5 tuntia viikossa tai raskaana liikuntana (esim. juoksu) vähintään 1 tunti ja 15 minuuttia viikossa. Lisäksi tulee toteuttaa lihaskuntoa ja liikehallintaa harjoittavaa liikuntaa vähintään kahtena päivänä viikossa. (Fogelholm & Oja 2011; Husu 2011, 16 17; Liikunta: Käypä hoito -suositus 2012.) Oppimispsykologian teoriat liikuntakäyttäytymisen selittäjinä Liikkumiseen liittyvää oppimista on totuttu katsomaan liikuntatieteissä motorisen oppimisen tai liikuntataitojen näkökulmasta. Oppimis- ja käyttäytymispsykologian teorioiden avulla on mahdollista selittää myös, miten erilaiset käyttäytymistavat, kuten liikuntatottumukset muodostuvat ja miksi uusien tapojen ja tottumusten omaksuminen saattaa olla vaikeaa. Oppimispsykologian perustutkimus on osoittanut, miten ajallisesti erilaiset asiat voivat yhdistyä toisiinsa ja kuinka niiden väliset yhteydet saattavat johtaa 26

erilaisiin tunnekokemuksiin tai fysiologisiin reaktioihin (Lappalainen & Lappalainen 2010, 19 23). Tällöin puhutaan klassisesta ehdollistumisesta, jota kutsutaan myös assosiatiiviseksi oppimiseksi tai respondentiksi käyttäytymiseksi. Klassisessa ehdollistumisessa yhdistyvät aikaisemmin neutraali vaikute (esim. kello 11.00) tietyssä ympäristössä reaktioita tuottavaan vaikutteeseen (esim. syöminen), jonka seurauksena neutraali vaikute saa uusia ominaisuuksia. Näin pelkästään kellon lähestyminen yhtätoista voi saada aikaiseksi nälän tunteita ja fysiologisia reaktioita. Operantiksi käyttäytymiseksi kutsutaan yksilön aktiivista toimintaa omassa ympäristössään. Operanttiin käyttäytymiseen (esim. liikkuminen telinevoimistelutunnilla) vaikuttavat saman käyttäytymisen aiemmat kokemukset ja seuraukset samassa ympäristössä. Esimerkiksi oppilaan toiminta telinevoimistelutunnilla on riippuvainen siitä, millaisia kokemuksia oppilaalla on vastaavista tunneista aikaisemmin. Aikaisemmat myönteiset kokemukset (onnistumisen tunne, positiivinen palaute) vahvistavat innokkuutta liikkua, kun taas vastaavasti negatiiviset kokemukset (häpeä, pelko, negatiivinen palaute) heikentävät todennäköisyyttä esimerkiksi omaehtoisen voimistelun harrastamiseen. Operantin vahvistussuhteen syntyminen vaikuttaa kaikkien samaan luokkaan kuuluvien käyttäytymismuotojen esiintymiseen tulevaisuudessa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että huonot kokemukset koululiikunnasta saattavat johtaa innokkuuden vähentymiseen myös muuta liikuntaa kohtaan. Vastaavasti hyvät kokemukset ja seuraukset koulun liikuntatunnista saattavat vahvistaa liikunnan harrastamista myös jatkossa. Operantti käyttäytyminen voi olla myös säännön ohjaamaa, jolloin käyttäytymistä ohjaavat itse luodut säännöt siitä, miten tulisi liikkua ( vähintään tunti päivässä on riittävää ). Ohjeita ja sääntöjä voidaan johtaa myös muiden kokemusten kautta tai esimerkiksi asiantuntijoiden neuvoista. Näin ollen osa oppimisesta saattaa tapahtua siten, että pyrimme noudattamaan saamiamme tai itse luomiamme liikuntasuosituksia tai kuntosaliohjeita mahdollisimman hyvin. Liian tiukasti säännön ohjaama käyttäytyminen voi kuitenkin pahimmillaan johtaa jäykkiin toimintatapoihin, esimerkiksi pakonomaiseen liikkumiseen, joista kärsivät usein liikuntariippuvaiset tai anorektikot. Vastaavasti sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka liikkuvat vähän, säännön ohjaama käyttäytyminen ja siihen jäykästi pyrkiminen ( 10 000 askelta päivässä ) saattaa tuottaa ajattelun tasolla jatkuvaa huonoa omaatuntoa aiheuttavia pitäi si liikkua -tyyppisiä ajatuksia. Suhdekehysteoria (Relational Frame Theory) on jatke edellä mainituille oppimispsykologian perusteorioille. Se selittää, miten asioita, kokemuksia, sanoja, ajatuksia ja tunteita liitetään kielellisesti toisiinsa. Se myös osoittaa, kuinka asioiden välille on mahdollista luoda merkityksiä ja kuinka asioita voi oppia ilman, että niistä on itsellä suoraan kokemuksia. Opimme liittämään tapahtumia ja tilanteita toisiinsa keinotekoisesti hyvin monilla eri tavoilla. Suhdekehysteorian avulla on mahdollista ymmärtää liikuntasuositusten kaltaisten ohjeiden toimivuutta vähän liikkuvien aikuisten kannustimena. Seuraavat esimerkit kuvaavat ajatusketjuja, joita liikuntasuositukset saattavat herättää vähän liikkuvien ihmisten mielissä: Liikuntaneuvoja pyytää Tiinaa, Anttia ja Sallaa vertaamaan omia liikuntatottumuksiaan terveysliikuntasuosituksiin. Kaikille kolmelle on yhteistä se, että liikuntaa ei ole tullut harrastettua viimeiseen kymmeneen vuoteen säännöllisesti lainkaan. Vertailua tehdessään Tiina, Antti ja Salla huomaavat, että he liikkuvat vähemmän kuin suositukset kehottavat. Tästä Tiina johtaa päätelmän ja toteaa mielessään, että hän on huono liikkuja ja laiska sohvaperuna. Tämä puolestaan johtaa siihen, että Tiina kokee huonommuuden, häpeän ja epäonnistumisen tunteita. Nämä tuntemukset yhdistyvät Tiinan mielessä vahvasti aikaisempiin negatiivisiin kokemuksiin liikkumisesta ja vyötärölle kertyneeseen ylipainoon. Myös ylipaino syyllistää. Antin kohdalla oman aktiivisuuden vertaaminen liikuntasuosituksiin johtaa puolestaan ajatukseen, että nyt on ryhdistäydyttävä. Antin mukaan syy löytyy itsestä ja siitä, että on antanut mukavuudenhalulleen liikaa sijaa. Antti päättää sisuuntua ja suunnittelee laittavansa elintapansa kuntoon. Sallan tapauksessa oman aktiivisuuden vertaaminen ja liikuntasuosituksista keskusteleminen ei herätä tunteita eikä kosketa sen enempää. Salla tietää, että liikkuminen on monin tavoin terveellistä, mutta samanaikaisesti hän kokee, ettei se ole hänelle tärkeää. Salla laittaa mukaan saamansa esitteen kotona saman tien roskiin ja kokee tapaamisen todellisena ajanhukkana. Kielelliset suhteet ja yhteydet ovat usein hyvin pysy viä. Kielellisten suhteiden monimuotoisuus auttaa ymmärtämään, että usein käyttäytyminen ja toiminta pohjautuvat luotuihin ja johdettuihin, joskus hyvinkin monimutkaisiin yhteyksiin. Usein se, miten ajattelemme, johtaa lopulta käyttäytymiseen tai sen välttämiseen (esim. liikuntakäyttäytyminen). Kyse ei siis ole pelkästään sanoista, vaan asioiden johtamisesta ja yhdistämisestä. Huomionarvoista on kuitenkin, että kielelliset suhteet ilmenevät aina tietyn ympäristön vaikutuksen alaisena, tietyssä kontekstissa. Koska monet luomistamme yhteyksistä ja niiden kautta keksimistämme selityksistä lienevät joko puutteellisia tai vääriä, on mahdollista, että kielellisyyden monimuotoisuus voi olla osin myös käyttäytymisen muutoksen esteenä. Siten suhdekehysteorian avulla on mahdollista ymmärtää esimerkiksi käyttäytymismalleja, jotka eivät ole omasta mielestä aina järkeviä. Liikuntasuositusten toimivuus riippuu kontekstista neuvonnan mahdolliset sudenkuopat Liikunta- ja terveysneuvonnan laatua voidaan parantaa valitsemalla neuvonnan toteutus jokaisen yksilöllisten tarpeiden, motivaation ja lähtötilanteen mukaan vuorovaikutuksessa asiakkaan kanssa. Tuloksekkaan ja vaikuttavan prosessin tulisi edetä vähittäin ja tarpeeksi hitaasti, ja siihen tulisi sisäl- 27

lyttää sisäisen motivaation ja pystyvyyden tunnetta vahvistavia kokemuksia sekä ohjaamista oman käyttäytymisen seurantaan. (Absetz & Hankonen 2011; Nupponen & Suni 2011; Ovaskainen ym. 2013, 34; Vuori 2013; ks. myös Vertio 2009.) Liikuntaneuvonnan vaikuttavuuteen liittyy paljon erilaisia psykologisia tekijöitä, jotka usein lopulta ratkaisevat, miten hyvin prosessissa onnistutaan. Koska psykologisiin tekijöihin, erityisesti motivaatioon vaikuttavia menetelmiä ja työkaluja on olemassa vähän, on ymmärrettävää, että tietoa käytetään esimerkiksi motivoimisen välineenä. Miksi tiedon jakaminen ei kuitenkaan toimi aina toivotulla tavalla? Miksi kaikki vähän liikkuvat eivät Antin tapaan sisuunnu ja pyri muutokseen, vaikka tietävät, että elintapojen muuttaminen kannattaa? Tiinan kaltaisten asiakkaiden kohdalla liikuntasuositusten käyttö neuvontatilanteessa saattaa johtaa päätelmiin, jotka eivät palvele motivaation tukemista Tiinan aikaisemmista negatiivisista kokemuksista ja itse tehdyistä päätelmistä johtuen. Esimerkissä hyvää tarkoittava liikuntasuosituksista keskusteleminen kääntyi neuvontatilanteessa päälaelleen ja aiheutti Tiinan kannalta heti ensi hetkestä alkaen tuntemuksia, jotka heikensivät omaa pystyvyyden tunnetta ja sitä kautta myös motivaatiota muutokseen. Operantin ja suhdekehysteorioiden näkökulmista omien liikuntatottumusten vertaaminen liikuntasuosituksiin toimii negatiivisena palautteena. Se saa Tiinan tuntemaan itsensä entistä huonommaksi ja kokemaan, ettei hänestä ole mihinkään. Negatiivisten tuntemusten seurauksena hän välttelee liikuntatilanteita ja ylipäänsä tilanteita, joissa hän joutuu olemaan esillä oman kehonsa kanssa. Liikuntasuositukset liittyvät Tiinan mielessä hyvin monenlaisiin asioihin, kuten negatiivisiin kokemuksiin liikkumisesta ja itsensä hyväksymiseen (vrt. suhdekehysteoria). Koska liikkumiseen kytkeytyy niin monenlaisia asioita, kokemuksia ja tunteita, on neuvontatilanteen haasteena saada näkyväksi jokaisen yksilön henkilökohtainen suhde liikkumiseen. Liikuntasuositusten käyttäminen liikuntaneuvonnassa voi olla perusteltua ja toimivaa esimerkiksi silloin, kun liikuntasuositukset vahvistavat käyttäytymistä. Jotta vahvistaminen olisi mahdollista, asiakkaan tulee kuitenkin usein olla jo aktiivinen liikkuja, joka täyttää liikuntasuosituksen kriteerit ainakin osittain. Tällöin liikuntasuositukset voivat motivoida jatkamaan liikkumista. Tiinan kohdalla liikuntasuositusten käyttäminen motivointikeinona ei mitä todennäköisimmin ole kannustavaa tai riittävää juuri sen vuoksi, että käyttäytymisen tasolla Tiina ei yllä suosituksiin ja hänen mielessään liikkuminen yhdistyy useisiin negatiivisiin kokemuksiin ja asioihin. Tiinasta liikkuminen ja liikkumistilanteet tuntuvat psykologisesti hyvin hankalilta tai jopa ahdistavilta. Näin tarkasteltuna mikään menetelmä tai työkalu ei itsessään ole hyvä tai huono, vaan menetelmän parem muuden ratkaisee se, miten hyvin menetelmä tai työkalu toimii yksilön näkökulmasta käsin. Tiinan kaltaisten henkilöiden kohdalla voi olla hyvä pysähtyä miettimään, mihin liikuntasuosituksia oikeastaan tarvitaan, jos näyttää siltä, että muutos ei ole tiedon puutteesta johtuvaa. Siten liikuntaneuvontatilanteessa on keskeistä tunnistaa, millaiseen kontekstiin liikunta liittyy. Vähän liikkuvan henkilön liikkumiseen liittyvät ajatukset, tunteet ja kokemukset voivat olla hyvin erilaisia verrattuna henkilöön, joka liikkuu aktiivisesti. Liikuntasuositusten toinen sudenkuoppa liittyy siihen, että liian tiukat ohjeet saattavat vahvistaa ja johtaa jäykkien käyttäytymismallien omaksumiseen. Ulkoisten ohjeiden noudattamiseen kannustaminen heikentää ihmisen kykyä oppia omasta kokemuksestaan. Antti harrasti juoksemista nuoruudessaan, ja hänen käsityksensä riittävästä liikkumisesta on noin tunnin kestävä juoksulenkki muutaman kerran viikossa. Tämän säännön noudattaminen on kuitenkin Antin tapauk sessa tällä hetkellä mahdotonta kertyneen ylipainon ja huonontuneen kunnon johdosta. Muu liikkuminen ei motivoi eikä tunnu oikealta liikunnalta, mikä puolestaan on johtanut fyysisesti passiiviseen elämisen tapaan. Liikuntasuositusten käyttäminen liikuntaneuvonnassa voi olla perusteltua ja toimivaa esimerkiksi silloin, kun liikuntasuositukset vahvistavat käyttäytymistä. Jotta vahvistaminen olisi mahdollista, asiakkaan tulee kuitenkin usein olla jo aktiivinen liikkuja, joka täyttää liikuntasuosituksen kriteerit ainakin osittain. Tällöin liikuntasuositukset voivat motivoida jatkamaan liikkumista. 28

Antti pitää tiedostamattaan tiukasti kiinni itse luomastaan ajatuksestaan riittävän liikunnan määrästä (vrt. säännön ohjaama käyttäytyminen). Liian jäykkä sääntöjen noudattaminen voi olla Antin kohdalla este muuttaa käyttäytymistä ja löytää toisenlaisia ratkaisuja arkiaktiivisuuden lisäämiseksi, vaikka motivaatio muutokseen heräsikin liikuntaneuvojan luona käydessä. Antin kohdalla riittävän liikunnan käsitys on hyvin vaativa, minkä vuoksi siihen yltäminen on vaikeaa. Usein nämä säännöt ovat tiedostamattomia, automaattisia tapoja ajatella, minkä vuoksi niitä on hankala tunnistaa. Liikuntaneuvojan mahdollisuutena on kuitenkin tehdä vähän liikkuvan ihmisen ajattelutapa (esim. mielessä oleva sääntö: 10 000 askelta päivässä tai ei mitään ) näkyväksi ja auttaa löytämään omaan arkeen sopivia ratkaisuja. Kolmas sudenkuoppa saattaa syntyä siitä, että ammattilainen pitää liikkumisen lisäämistä tärkeänä, kun taas asiakkaasta liikkumisen lisääminen ei tunnu hyvinvoinnin kannalta keskeiseltä. Näin tapahtui esimerkiksi Sallan tapauksessa. Liikunta ja liikkumisen lisääminen ei tunnu Sallasta tärkeältä, vaikka hän tietääkin, että siitä olisi hänelle hyötyä. Näin ollen liikuntasuosituksista puhuminen ei juurikaan vaikuta häneen asenne- tai tunnetasolla eikä motivaatio muutokseen herää. Liikunta-alan ja terveydenhuollon ammattilaiset usein mieltävät ja arvottavat liikunnan hyväksi ja edistettäväksi asiaksi, mikä voi aiheuttaa liikuntaneuvontatilanteessa Sallan kohdalla jopa vastareaktioita. Vaikka vähäisellä liikkumisella on tutkimusten mukaan kiistatta haitallisia ja liikkumisella myönteisiä vaikutuksia terveyteen, ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että kaikki kokevat liikunnan automaattisesti arvokkaaksi, vaikka tietäisivätkin nämä vahvat liikkumisen puolesta puhuvat argumentit. (Kauravaara 2013, 233 236.) Pelkästään liikuntaa ja terveyttä korostava lähtökohta ei motivoi Sallaa riittävästi muuttamaan liikuntakäyttäytymistään. Sallan kohdalla vaihtoehtoinen näkökulma liikunta-aktiivisuuden lisäämiseen saattaa löytyä tarkastelemalla hyvinvointia laajemmin ja sitomalla käyttäytymisen muutos Sallan itsensä tärkeiksi kokemiin asioihin elämässä. Tämä edellyttää kuitenkin ammattilaiselta kykyä luopua omista näkökulmistaan ( liikunta on tärkeää ) ja pysähtyä kysymään, mikä tai mitkä asiat ovat asiakkaan elämässä merkityksellisiä tai arvokkaita. Tässä lähestymistavassa käyttäytymisen muutokseen pyritään etsimällä konkreettisia tekoja ja toimia, joiden avulla on mahdollista edistää itselle merkityksellistä elämää (esim. oman perheen hyvinvointi). Mikäli asiakas löytää liikuntakäyttäytymiselleen syvemmän merkityksen tai jopa uuden merkityksen, on todennäköistä, että motivaatio muutokseen kasvaa ja muutoksen pysyvyys ja siihen sitoutuminen paranevat. (Kangasniemi 2014; Kangasniemi ym. 2013.) Ovatko suositukset liian yleisiä? Suomessa on yleistä määritellä kansallisissa ohjeistuksissa, kuinka ihmisten olisi toivottavaa käyttäytyä ja toimia. Suositukset on laadittu tietynlaisesta arvoperustasta, vaikuttimista ja näkökulmasta käsin, mutta kuinka hyvin ohjeet ja suositukset tavoittavat kansalaiset ja kuinka hyvin ne toimivat yksilötasolla? Onko mahdollista, että suositukset ovat liian yleisiä toimiakseen kaikilla? Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suosituksissa korostetaan, että suositukset on tarkoitettu väestötasolle ja että ne soveltuvat vain varauksella yksilöiden ruuankäytön tai ravitsemustilan arviointiin ja ravitsemusneuvontaan, koska yksilöiden ravinnon tarpeen vaihtelut ovat suuret. Myös ruuan laatu on haluttu viime vuosina nostaa esiin määrällisen tarkastelun rinnalle. (Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2005, 7; Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2014.) Sen sijaan terveysliikuntasuosituksissa yksilön näkökulmaa ei juurikaan oteta huomioon, vaan suositukset ovat määrällisesti samanlaiset riippumatta kansalaisen tai asiakkaan lähtötilanteesta (vrt. Aittasalo & Vasankari 2011, 198; Fogelholm & Oja 2011, 73; ks. myös Täytettävän liikuntapiirakan ohje 2014). Suosituksissa olevan tiedon soveltamista vaikeuttaa se, että yksilölliset erot ja harjoitusvaikutukset liikunnassa ovat suuria (Bouchard & Rankinen 2001). Siten suositusten tarkkoja liikuntamääriä ei tulisi korostaa liikaa (Tammelin 2013, 63). On siis mahdollista, että toiselle riittää terveyden kannalta vähäisempikin liikkuminen ja arkielämään sopivat pienet fyysisen aktiivisuuden valinnat, kun taas toinen sairastuu runsaasta liikkumisestaan huolimatta. Etenkin liikuntakäyttäytymisen muutoksen näkökulmasta samat suositusmäärät eivät lähtökohdallisesti ole toimivia kaikille. Esimerkiksi masentuneelle ihmiselle kova tavoite voi olla jopa se, että hän selviytyy päivittäisistä arjen toiminnoistaan. Tällöin esimerkiksi masentuneen henkilön kohdalla liikuntasuosituksissa voitaisiinkin korostaa laatua tai pikemminkin kokemuksellisuutta määrän sijaan. Terveysliikuntasuositusten ohella jo kolmekymmentä vuotta sitten lanseerattu kampanja 10 000 askelta päivässä on nykyisin tunnettu tunnuslause ympäri maailman. Mainittua askelmäärää käytetään usein myös eräänlaisena suosituksena, vaikka virallisesti sitä ei ole liikuntasuosituksiin kirjattukaan. Kymmenentuhannen askeleen päivätavoite saattaa kuitenkin olla hyvin problemaattinen vähän liikkuvan näkökulmasta, sillä askelmäärä kuvaa jo aktiivista liikkujaa (Tudor-Locke & Basset 2004). On siis selvää, että tavoitteeseen yltäminen on suuri harp paus jopa terveelle liikuntaan tottumattomalle ja osalle jopa mahdoton kroonisista sairauksista johtuen. Edellä esitettyjen oppimispsykologisten teorioiden valossa tarkasteltuna liikuntasuositusten käyttämisessä on riskinsä, mikäli vähäinen fyysinen aktiivisuus ja käyttäytymisen muuttaminen ei yksinkertaistettuna johdu tiedon puutteesta tai sen saatavuudesta.tieto yksistään ei saa vielä ketään liikkumaan, vaikka suositusten tavoittama viesti koettaisiinkin tärkeänä. Vähän liikkuvan käyttäytymisen muutosta tavoiteltaessa terveysliikuntasuosituksiin vertaamisen sijaan hyödyllistä olisi kiinnittää huomiota yksilön omaan käyttäytymiseen ja siihen, mihin liikkuminen on sidoksissa. Näin voitaisiin 29

vähentää sellaisia tilanteita, joissa vertaaminen vain lisää epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita ja siten heikentää pystyvyyden tunnetta ja motivaatiota muutokseen. Vähän liikkuvien näkökulmasta myönteistä on kuitenkin se, että hyvin pienetkin arkiaktiivisuuden lisäykset ovat terveyden kannalta tärkeitä. Siten keskeistä onkin tunnistaa ja löytää keinoja, jotka toimivat yksilön lähtökohdista käsin tarkasteltuna. Miten vahvistaa niitä asioita, joita jo kenties tapahtuu ja joita olisi mahdollista tehdä lisää? Voisiko liikuntaneuvonnan ohjenuora ollakin yksinkertaisesti se, että lähdetään tapauskohtaisesti tutkimaan, mistä löytyy riittävä motivaatio muutokseen ja keinoja, jotka toimivat juuri tietyn asiakkaan kohdalla? Tarvitaanko yksityiskohtaisia neuvoja ja ohjeita, jotka ovat asiantuntijalähtöisiä, jos ne eivät saa ihmisiä muuttamaan käyttäytymistään? Liikuntaneuvonnan toimivuuden näkökulmasta voidaankin kysyä, onko päivittäisten askelien määrällä lopulta väliä 7 000 vai yli 10 000 askelta, jos askelten määrä saadaan muuttumaan ja elämänlaatua nostettua. Jos askeleet hyvistä ponnisteluista huolimatta arvotetaan omasta tai muiden mielestä riittämättömiksi, se tuskin on vähän liikkuvan motivaation kannalta kannustavaa. Yhteenveto Liikuntaneuvontatilanteessa mahdollisia sudenkuoppia saattaa syntyä siitä, että liikuntasuositukset ja niihin vertaaminen vahvistavat enemmänkin sitä mitä ei ole eli liikuntakäyttäytymisen vähäisyyttä. Tämä voi johtaa assosiaatioihin, jotka liittyvät itsensä huonoksi kokemiseen tai jopa syyllisyyden tuntemuksiin, mikä ei edistä aktiivisen elämäntavan omaksumista. Myös liikuntasuosituksen yksipuolisuus saattaa luoda osaltaan liian jäykkiä toimintamalleja siitä, miten pitäisi liikkua. Jäykät toimintamallit estävät omassa elämässä toimivien ratkaisujen löytymistä. Näiden seikkojen lisäksi neuvontatilanteessa ongelmia saattaa syntyä arvoristiriidasta, jos ammattilaisen ja asiakkaan näkemykset liikunnan tärkeydestä ovat kovin erilaisia. Liikuntasuositukset korostavat melko yksipuolisesti liikkumisen määrällistä näkökulmaa, joka saattaa olla liian suppea herättämään vähän liikkuvan henkilön motivaatiota. Asiakkaan hyvinvointi on viime kädessä hänen itsensä määriteltävissä. Näin ajateltuna henkilökohtaisessa ja yksilöllisessä liikuntaneuvontatilanteessa ammattilaisella ei useinkaan ole valmiita tai suoria vastauksia esimerkiksi liikuntasuositusten muodossa, vaan pikemminkin joukko erilaisia kysymyksiä. Oikeiden kysymysten löytäminen saattaakin olla motivaation löytymiseksi ratkaisevaa ja auttaa asiakasta pohtimaan omaa tilannettaan ja päättämään, mikä on hänelle tärkeää ja minkälaiset valinnat ovat linjassa hänen tärkeiksi kokemiensa asioiden kanssa. Siten ammattilainen on ennemmin aktiivinen ihmettelijä ja kuuntelija kuin suorien ohjeiden tai neuvojen antaja. Parhaimmillaan hän vahvistaa asiakkaan omaa asiantuntijuutta ja vastuuta omasta elämästään. On hyödyllisempi vaihtoehto antaa tilaa asiakkaan omaan elämään sopiville tavoitteille ja arvoil le kuin tarjota valmiita neuvoja tai ohjeistuksia, jos ne eivät näytä toimivan käytännössä. Ammattilaiselle tämä lähestymistapa saattaa tarkoittaa tutuista ja turvallisilta tuntuvista ohjeista luopumista ja uudenlaisen ajattelutavan omaksumista. ANU KANGASNIEMI, LitM Terveyspsykologiaan erikoistuva psykologi, tutkija LIKES-tutkimuskeskus Sähköposti: anu.kangasniemi@likes.fi KATI KAURAVAARA, LitT Erikoissuunnittelija LIKES-tutkimuskeskus Sähköposti: kati.kauravaara@likes.fi Suhdekehysteorian kliinistä käytännön mallia tai mene tel mää kutsutaan hyväksymis- ja omistautumisterapiaksi (Hayes 2004; Hayes ym. 2006). Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan pohjautuvassa työskentelyssä tuetaan asiakkaan omaa asiantuntijuutta ja vastuuta hänen oman elämänsä valinnoista. Keskeisiä ovat ohjattavan omat tarpeet, toiveet ja käsitys hyvästä elämästä. Lähtökohtana on se, että liikuntaneuvontatilanteessa ei lähdetä ensisijaisesti tavoittelemaan liikkumisen lisäämistä, vaan motivaatiopohjan luomista itselle tärkeiden arvojen avulla. Keskeistä on löytää arkeen sopivia tekoja tai keinoja, joiden avulla edistää itselle merkityksellistä elämää mahdollisista rajoitteista huolimatta. Käytännössä erilaisten harjoitusten ja työkalujen avulla pyritään vahvistamaan asiakkaan psykologista joustavuutta ja sen osa-alueita, mikä lisää asiakkaan kokonaisvaltaista toimintakykyä ja elämänlaatua. Hyväksymis- ja omistautumisterapian avulla on saavutettu hyviä hoitotuloksia käyttäytymislääketieteen ja terveyspsykologian alueilla laajasti ympäri maailmaa. Suomessa hyväksymis- ja omistautumisterapiaan pohjautuvia interventioita tutkitaan parhaillaan Jyväskylän yliopistossa muun muassa depression, nukkumishäiriöiden ja työuupumuksen hoidossa, terveyttä edistävien elintapojen muutoksessa sekä LIKEStutkimuskeskuksessa liikkumisen edistämisessä (Kangasniemi 2013). Artikkelin kirjoittajat ovat parhaillaan työstämässä hyväksymis- ja omistautumisterapiaan pohjautuvaa käsikirjaa, joka sisältää uusia liikuntaneuvonnassa hyödynnettäviä menetelmiä ja työkaluja sosiaali- ja terveydenhuollon sekä liikunta- ja terveysalan ammattilaisille. 30

LÄHTEET Absetz P. & Hankonen N. 2011. Elämäntapamuutoksen tukeminen terveydenhuollossa: vaikuttavuus ja keinot. Duodecim 127 (21), 2265 2272. Aittasalo M. & Vasankari T. 2011. Terveysliikunnan edistämisen työvälineitä. Teoksessa M. Fogelholm, I. Vuori & T. Vasankari (toim.) Terveysliikunta. 2. uudistettupainos. UKK-instituutti&Duodecim, 197 204. Bouchard C. & Rankinen T. 2001. Individual differences in response to regular physical activity. Medicine Science Sports and Exercise 33 (6), S446 S451. Fogelholm M. & Oja P. 2011. Terveysliikuntasuositukset. Teoksessa M. Fogelholm; I. Vuori & T. Vasankari Terveysliikunta. 2. uudistettu painos. UKK-instituutti & Kustannus Oy Duodecim, 67 75. Hayes S. C. 2004. Acceptance and commitment therapy, relational frame theory, and the third wave of behavioral and cognitive therapies. Behavior therapy 35 (4), 639 665. Hayes S., Luoma J., Bond F., Masuda A. & Lillis J. 2006. Acceptance and commitment therapy: Model, processes and outcomes. Behaviour research and therapy 44 (1), 1 25. Hirvonen N., Huotari, M-L., Niemelä R. & Korpelainen R. 2012. Information Behavior in Stages of Exercise Behavior Change. Journal of the American Society for Information Science and Technology 63 (9), 1804 1819. Hoikkala T., Salasuo M. & Ojajärvi A. 2009. Tunnetut sotilaat. Varus-miehen kokemus ja terveystaju. Julkaisuja 94. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura. Husu P., Paronen O., Suni J. & Vasankari T. 2011. Suomalais-ten fyysinen aktiivisuus ja kunto 2010. Terveyttä edistävän liikunnan nyky-tila ja muutokset.opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:15.Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Kaasalainen K., Kasila K., Komulainen J., Villberg J. & Poskiparta M. 2011. Terveysliikunnan lukutaidon yhteys vapaa-ajan liikunta aktiivisuuteen ja fyysiseen kuntoon työikäisillä miehillä. Liikunta&Tiede 48 (1), 42 48. Kangasniemi A. 2014. Towards a physically more active lifestyle based on one s own values: The results of a randomized controlled trial among physically inactive adults. Terveyspsykologian erikoistumiskoulutuksen lisensiaatintutkielma.jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Kangasniemi A. M., Lappalainen R., Kankaanpää A., Kulmala J., Hakonen, H. & Tammelin T. 2013. Towards a physically more active lifestyle based on one s own values: study design of a randomized controlled trial for physically inactive adults. BMC Public Health 13 (1), 671. Katainen A. 2011. Tupakka, luokka ja terveyskäyttäytymisen ongelma.sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2011:2.Helsinki: Helsingin yliopisto. Kauravaara K. 2013. Mitä sitten, jos ei liikuta? Etnografinen tutkimus nuorista miehistä.liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 276. Jyväskylä: LIKES-tutkimuskeskus. Kivimäki S. & Tuunanen K. 2014. Liikuntaneuvonnan tila kunnossa. Kettingistä ketjuihin kohtaamisia kentällä.liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 282. Jyväskylä: Kunnossa kaiken ikää -ohjelma/ LIKES-tutkimuskeskus. Lappalainen R. & Lappalainen P. 2010. Painon ja mielen psykologiaa.hyväksymis- ja omistautumisterapia & kognitiivinen käyttäytymisterapia painonhallinnassa. Ohjaajan opas. Tampere: Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos Oy. Niemelä R., Ek S. & Huotari M-L. 2012. Terveystiedon lukutaito lisää hyvinvointia. Teoksessa J. Reivinen & L. Vähäkylä (toim.) Kansan terveys, yksilön hyvinvointi. Helsinki: Gaudeamus, 150 162. Nupponen R. & Suni J. (2011). Henkilökohtainen liikuntaneuvonta. Teoksessa M. Fogelholm; I. Vuori & T. Vasankari Terveysliikunta. 2. uudistettu painos. UKK-instituutti & Kustannus Oy Duodecim, 212 226. Ovaskainen M-L., Nummela O., Holstila A-L., Kosola M. & Helakorpi S. 2013. Ihmisen ja ympäristön hyvinvointi: terveellisen liikunnan ja ravinnon edistäminen. Hyvinvoipa-projektin väliraportti. Työpaperi 7/2013. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tammelin T. 2013. Liikuntasuositukset terveyden edistämisessä. Teoksessa T. Jaakkola; J. Liukkonen & A. Sääkslahti (toim.) Liikuntapedagogiikka. Jyväskylä: PS-kustannus, 62 73. Tudor-Locke C. & Basset Jr D. R. 2004. How Many Steps/Day Are Enough? Premilinarypedometerindices for publichealth. Sports Medicine 34 (1), 1 8. Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2005 Suomalaiset ravitsemussuositukset ravinto ja liikunta tasapainoon. Helsinki: Edita Publishing Oy. Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2014. Terveyttä ruoasta. Helsinki: Valtion ravitsemusneuvottelukunta. Vuori I. 2013. Liikuntaan ohjaaminen kuuluu terveydenhuollon tehtäviin. Suomen Lääkärilehti 68 (23), 1755 1756d. SÄHKÖISET LÄHTEET Liikunta: Käypä hoito -suositus 2012. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Käypä hoito -johtoryhmän asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim.Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi (viitattu 23.6.2014). Täytettävän liikuntapiirakan ohje 2014. Saatavilla internetissä: http://www.ukkinstituutti.fi/filebank/68-tayttoohje_uusi_liikuntapiirakka_0909.pdf (viitattu 23.6.2014). Vertio H. 2009. Terveysneuvonnan periaatteet. Terveyskirjasto. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim.Saatavilla internetissä: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_ artikkeli=seh00146 (viitattu 29.4.2014). LÄHTEENÄ KÄYTETYT LAIT JA ASETUKSET Terveydenhuoltolaki 2010. 1326/30.12.2010. 31