Kirjallisuuskatsaus varhaisen vuorovaikutuksen yhteyksistä nuoruuden syrjäytymisriskeihin

Kirjallisuuskatsaus varhaisen vuorovaikutuksen yhteyksistä nuoruuden syrjäytymisriskeihin Kandidaatin tutkielma Rebecca Svahn 508207 Syksy 2016 Sosiaalityö Sosiaalitieteiden laitos Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Turun yliopisto

TURUN YLIOPISTO Sosiaalitieteiden laitos SVAHN, REBECCA: Kirjallisuuskatsaus varhaisen vuorovaikutuksen yhteyksistä nuoruuden syrjäytymisriskeihin Kandidaatin tutkielma, 54 s., 1 liite Sosiaalityö Joulukuu 2016 Syrjäytyminen on laaja ilmiö. Erityisesti nuorten syrjäytyminen on Suomessa vakava ongelma, sillä se vaikuttaa merkittävästi yksilön toimintakykyyn, on suuri kulu yhteiskunnalle ja kasvattaa yhteyskunnallista polarisaatiota. Nuorten syrjäytymistä selitetään usein nuorten heikkona kouluttautumisena ja työttömyytenä, jotka ovat yhteydessä huono-osaisuuden ja toimeentulotukiasiakkuuden kanssa. Syrjäytyminen on kuitenkin käsitettävä monialaisempana ilmiönä: sillä on vahva yhteys psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Toimintakyvyn ongelmat ovat kasautuvia ja ylisukupolvisia, jolla viitataan syrjäytymisen luonteeseen vähittäin rakentuvana ongelmien kasaumana. Vaikka syrjäytymistä on tutkittu paljon, on syrjäytymisen ylisukupolvisista mekanismeista vähän tietoa. Tässä tutkielmassa tarkastelen, voidaanko varhaisesta lapsuudesta löytää lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksessa eroavaisuuksia, jotka ovat myöhemmin yhteydessä lapsen syrjäytymisen riskitekijöihin. Tarkastelen myös, mitkä varhaisen lapsuuden tekijät voidaan yhdistää näihin nuoruuden riskitekijöihin. Varhaisen vuorovaikutuksen yhteyksiä nuoruuden syrjäytymisriskeihin tutkin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen keinoin. Aineistona on 13 psykologista tai sosiaalityön pitkittäistutkimusta, jotka tarkastelevat vauvaiän vuorovaikutuksen yhteyksiä nuoruuteen. Nuoruuden tekijöistä käsitellään sellaisia, joilla on yhteys syrjäytymisriskeihin. Kirjallisuuskatsauksesta ilmenee, että varhaisen vuorovaikutuksen laatu on vahvasti yhteydessä nuoruuden syrjäytymisriskeihin. Erilaista varhaista vuorovaikutusta saaneilla lapsilla oli nuoruudessaan erilaiset tunteidensäätely- sekä sosiaaliset taidot ja psyykkinen tasapaino vaihteli riippuen saamastaan varhaisesta vuorovaikutuksesta. Varhaisen vuorovaikutuksen laadusta riippuen nuorilla saattoi ilmetä myös ulkoisen toiminnan vääristymiä, persoonallisuus- tai mielenterveyshäiriöitä. Varhaisella vuorovaikutuksella voidaan todeta olevan vaikutuksia nuoruuteen kokonaisvaltaisesti psyykkisen, sosiaalisen ja osakseen fyysisenkin toimintakyvyn kautta. Näiden tekijöiden kautta määrittyvät muun muassa nuoruuden sisäinen ja ulkoinen elämänhallinta. Varhaisella vuorovaikutuksella on selkeä yhteys varsinkin sisäiseen elämänhallintaan, kuten minäpystyvyysuskomuksiin ja motivaatioon. Heikko sisäinen tai ulkoinen elämänhallinta ovat suoraan yhteydessä syrjäytymiseen. Tutkimalla varhaisen vuorovaikutuksen kautta välittyviä ylisukupolvisen syrjäytymisen tekijöitä, pystytään tunnistamaan ja puuttumaan syrjäytymisriskeihin ennen niiden todentumista käytökseksi. Tunnistamalla varhaisen vuorovaikutuksen yhteydet nuoruuden syrjäytymisriskeihin, voidaan syrjäytymiseen puuttua jo ennen kuin se on alkanutkaan ja ylisukupolviset kehitykset katkaista. Asiasanat: syrjäytyminen, varhainen vuorovaikutus, vanhemmuus, ylisukupolvisuus

SISÄLLYS 1 JOHDANTO 1 2 TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN PERUSTA 3 2.2 Syrjäytyminen 3 2.3 Nuoruuden syrjäytymisen yhteys perhe-, kehitys- ja kasvatustekijöihin 5 2.4 Nuoruus syrjäytymisen herkkyyskautena 8 2.5 Varhainen vuorovaikutus 8 3 TUTKIMUSASETELMA 12 3.1 Systemaattinen kirjallisuuskatsaus tutkimusmetodina 12 3.2 Tiedon keruu ja tutkimusaineisto 13 3.3 Analyysimenetelmät 15 4 VARHAISEN VUOROVAIKUTUKSEN VAIKUTUKSET NUORUUTEEN 16 4.1 Vaikutukset nuoruuden psyykkiseen tasapainoon ja 16 tunteidensäätelykykyyn 4.2 Vaikutus nuoruuden persoonallisuus- ja mielenterveyshäiriöihin 20 4.3 Vaikutukset nuoren sosiaalisuuteen 24 4.4 Vaikutukset nuoren ulkoiseen toimintaan 29 5 JOHTOPÄÄTÖKSET 33 LÄHTEET 38 LIITTEET

1 Johdanto Suomalaisista nuorista noin viisi prosenttia on syrjäytynyt (Myrskylä 2012, 1-2). Nuorten syrjäytymisellä tarkoitetaan ulkopuolisuutta yhteiskunnan järjestelmistä, sosiaalisista verkostoista ja normaalina pidetystä elämästä (Eduskunnan valiokunta 2013, 56; Kronauer 1998, 51-76). Syrjäytyminen kattaa suuren osan elämän ulottuvuuksista ja heikentää toimintakykyä kaikilla ulottuvuuksilla (Kestilä, Heino & Solantaus 2011). Suomen sisäminiteriö sekä Euroopan Unioni ovat nostaneet syrjäytymisen yhdeksi suurimmaksi ajankohtaiseksi yhteiskunnalliseksi haasteeksi (Euroopan komissio 2010; TempoEconomics 2015). Henkisen ja lähipiiriä koskettavan menetyksen lisäksi syrjäytyminen on merkittävä kulu yhteiskunnalle ja riskitekijä yhteiskunnallisen polarisaation kasvulle (Heckman 2008; TempoEconomic 2015). Yleensä syrjäytymistä käsitellään yhteiskunnallisten järjestelmien, kuten koulutuksen ja työn ulkopuolisuutena (Kestilä ym. 2011). Näihin tuloksiin on päästy poikkileikkaustutkimuksilla, jotka eivät valota tekijöitä syrjäytymisen kehityksellisessä rakentumisessa (Kainulainen 2006, 1-14). On selkeä käsitys myös siitä, että syrjäytymiseen liittyy vahvaa sosiaalista, kulttuurista, terveydellistä sekä henkistä normaaliuudesta poikkeamista (Kestilä ym. 2011; Lehtonen & Kallunki 2013, 1-16). Erityisesti henkisen toiseuden ja yksilön psyykkisten ominaisuuksien kautta ilmenevä ulkopuolisuus ovat yhteydessä syrjäytymiseen, mutta ovat syrjäytymistutkimuksessa aliedustettuja tekijöitä (Lehtonen & Kallunki 2013). Syrjäytymistä ei voida siten eristää koskevaksi vain yhtä elämän osa-aluetta, mikä tekee ilmiön tutkimisen ja siihen puuttumisen haasteelliseksi. Ilmiön laajuutta lisää myös se, että syrjäytyminen on vahvasti yhteydessä sosiaaliseen taustaan puutteiden ylisukupolveutumisen ja huonoosaisuuden kasautumisen takia (Bäckman & Nilsson 2010, 1-17; Paananen, Ristikari, Merikukka, Rämö & Gissler 2012, 3-10). Jotta syrjäytymiseen voitaisiin tehokkaasti puuttua, ja sen ilmeneminen tai eteneminen estää, on ilmiö ymmärrettävä kokonaisuudessaan yhteiskunnallisen että yksilöllisen kehityksen kautta. Poikkileikkaustutkimukset, jotka tarkastelevat lähinnä ulkopuolisuutta yhteiskunnallisista näkökulmista, eivät riitä ilmiön kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Tässä tutkielmassa syrjäytyminen nähdään yksilön henkilökohtaisessa historiassa rakentuvana, sosiaaliseen taustaan sidonnaisena ilmiönä. Yksilöllinen kehitys alkaa sikiöstä lähtien, jolloin alkavat myös sosiaaliset taustatekijät kasautua. Tämän tutkielman 1

tarkoitus on valoittaa näitä syrjäytymisen taustalla olevia kehityksellisiä ja kasvatuksellisia tekijöitä. Tarkemmin tavoitteena on selvittää, 1) onko varhaisen vuorovaikutuksen tekijöitä yhdistettävissä nuoruuden syrjäytymiseen johtaviin tekijöihin ja 2) mitkä varhaisen vuorovaikutuksen tekijät, kuten vanhemmuus-, kasvatus- ja kehitystekijät, ovat yhdistettävissä nuoruuden syrjäytymisriskeihin. Tutkimuskysymyksiin pureudun kirjallisuuskatsauksen keinoin, joissa aineistona käytän pitkittäistutkimuksia, jotka tutkivat varhaisen lapsuuden vaikutuksia nuoruuteen. Useimmissa tutkimuksissa vaikutusta mitataan keskilapsuuden tekijöiden kautta, joka vahvistaa näkökulmaa syrjäytymisen osatekijöiden vähittäisestä rakentumisesta. Löytämällä tekijät, jotka ylläpitävät syrjäytymisen osatekijöiden periytymistä, voidaan syrjäytymisen ylisukupolvistumiseen puuttua ja kierre katkaista. Ylisukupolveutuvien tekijöiden löytäminen vaatii tutkimusta, miten tekijät välittyvät aikuiselta lapselle vauvaiästä asti. Menestyksellisintä syrjäytymisen estämisessä on riskitekijöiden paikantaminen mahdollisimman varhaisella iällä, etteivät riskitekijät myöhemmin realisoidu syrjäytymisenä. 2

2 Tutkimuksen teoreettinen perusta 2.2 Syrjäytyminen Syrjäytyminen ei ole yksiselitteisesti määriteltävissä ja eri näkökulmista käsiteltynä ilmiö saa erilaisia piirteitä. Myrskylä (2012, 1-2) rajaa syrjäytyneiden nuorten määritelmän korkeintaan peruskoulun suorittaneiksi työ- ja kouluelämän ulkopuolelle jääneiksi nuoriksi. Syrjäytyminen on myös laajemmin yhteiskuntaan ja sosiaaliseen ympäristöön integroitumisen puutetta, häiriökäyttäytymistä ja normaalin kehityksen estymistä (Eduskunnan valiokunta 2013, 56). Kronauer (1998, 51-76) viittaa teoreettisessa näkökulmassaan syrjäytymiseen ulkopuolisuutena työmarkkinoilta sekä taloudellisena, institutionaalisena, sosiaalisena, kulttuurisena ja sijainnillisena ulkopuolisuutena. Hänen määritelmässään syrjäytyminen tarkoittaa esteitä työmarkkinoille pääsyssä, taloudellisia vaikeuksia, esteitä institutionaalisten palveluiden saatavuudessa, sosiaalista eristyneisyyttä, yhteisen kulttuurin jakamattomuutta sekä konkreettista paikkaan tai alueeseen sidottua erillisyyttä. Syrjäytymistä voidaan käsitellä myös yhteiskunnallisen ulkopuolisuuden sijasta subjektiivisena syrjäytymiskokemuksena. Myrskylä kuvaakin syrjäytymistä laajemmin psyykkis-aineelliseksi ongelmakokonaisuudeksi, joka auttaa ymmärtämään syrjäytymisen laajemmin yksilöön itseensä vaikuttavaksi asiaksi kuin yhteiskunnallis-institutionaalisena ulkopuolisuutena. Psyykkis-aineellinen ongelmakokonaisuus -määritelmässä ilmeneekin syrjäytymisen kokonaisvaltaisuus: aineellinen puutostila, jossa henkilö elää alle vähimmäistoimeentulon, heikentynyt psyykkinen tila, jossa arkielämän toimet muodostuvat ylitsepääsemättömiksi, ja sosiaalinen ulkopuolisuus, joka merkitsee sosiaalisen verkoston vähäisyyttä, työ- ja kouluyhteisön ulkopuolisuutta sekä laajempaa yhteiskunnan ulkopuolisuutta, toiseutta. Syrjäytymistä voidaan kuvata myös laajemmin elämänhallinnan puutteina (esim. Aaltonen, Ojanen, Vihunen & Vilén 2007, 19-23; Nurmi 2011). Elämänhallinnassa on kyse niin ulkoisesta, kuin sisäisestäkin hallinnasta (Lehtonen & Kallunki 2013, 131-138). Ulkoisessa elämänhallinnassa korostuu toimintakyky yhteiskunnallisissa järjestelmissä, sisäisessä minäkäsitys (Lehtonen & Kallunki 2013). Sosiaalitieteellisissä tutkimuksissa käsitellään syrjäytymisen syitä paljon, mutta selkeää käsitystä siitä, mistä syrjäytyminen johtuu, ei ole muodostunut (ks. esim. Kainulainen 2006, 373; Lehtonen & Kallunki 2013). Syrjäytymistä on kuitenkin tutkittu paljon, ja on löydetty osatekijöitä, joita siihen voidaan liittää. Merkittävät syrjäytymiseen ja sen kehit- 3

tymiseen liitettävät ominaisuudet ovat huono-osaisuuden ylisukupolvisuus sekä puutteiden kasautuminen. Syrjäytymisen nähdään olevan dynaaminen prosessi, jonka sysää liikkeelle köyhyys ja pienituloisuus, ja prosessin seurauksena puutteet kasautuvat (Juhila 2006). Puutteiden kasautumisella tarkoitetaan sitä, että puute yhdellä elämän ulottuvuudella vahvistaa todennäköisyyttä myöhempien puutteiden esiintymiselle (Bäckman & Nilsson 2010, 1-17). Täten mikään yksittäinen tekijä tai elämäntilanne ei suoraan johda syrjäytymiseen, vaan ongelmien kasautuminen johtaa vähitellen ongelmien ilmenemiseen kaikilla elämän ulottuvuuksilla (Lehtonen & Kallunki 2013). Koska syrjäytyminen on vaiheittainen prosessi, puhutaankin usein syrjäytymisriskeistä, eli niistä tekijöistä, jotka ovat yhteydessä huono-osaisuuden kasautumiseen useille elämän osa-alueille (Kestilä ym. 2011; Moore 2005). Huono-osaisuuden ylisukupolveutuminen ilmenee vanhempien ja heidän lastensa elämien eri osa-alueiden samankaltaisina polkuina. Lapsen kokonaishyvinvointi on yhteydessä perhetaustaan ja puutteiden kasautumisen rakentuminen voidaan ulottaa jopa niin varhaiseen vaiheeseen kuin sikiöaikaan (Paananen ym. 2012; Sipilä & Österbacka 2013). Sosiaalisella taustalla, kuten perhetekijöillä ja vanhempien sosioekonomisella asemalla, on merkittävät yhteydet syrjäytymiseen (Kauppinen, Angelin, Lorentzen, Salonen, Moisio & Dahl 2014, 273-288; Paananen ym. 2012; Sipilä & Österbacka 2013). Vanhempien koulutustausta ja tulotaso ennustavat myös lapsiensa tulevia koulutuspolkuja ja tulevaa yhteiskunnallista asemaa. Peruskoulutason koulutuksen vanhempien lapset ovat muita useammin koulutukseen motivoitumattomia, ja toisaalta, jos vanhemmalla on korkeakoulututkinto, ovat lapsetkin innokkaampia korkeasti kouluttautumaan (Vanttaja 2005). Alemman tuloluokan vanhempien lapset ovat myös nuorina useammin riippuvaisia toimeentulotuesta, jota Suomessa pidetään myös yhtenä köyhyyden kriteerinä (Ilmakunnas, Kauppinen & Kestilä 2015). Lapsen hyvinvointiin vaikuttaa merkittävästi heidän vanhempiensa koulutustausta sekä tulotaso. Lisäksi merkittävä vaikutus on lapsuudenkodilla. Lapsuudenkodin turvallisuuteen ja lapsen hyvinvoinnin takaamiseen liittyy vanhemman vakava fyysinen tai psyykkinen sairasteleminen, taloudellinen asema ja päihteiden käyttö (Paananen ym. 2012, 24-30). Lapsen psyykkisen sairauden tai häiriön on huomattu olevan yhteydessä vanhempiensa psyykkiseen sairauteen ja lapsen tarkkaavaisuushäiriöllä, sosiaalisilla ja käyttäytymistaidoilla on yhteys vanhempiensa sosioekonomiseen taustaan (Kinnunen 2011; Penttilä, Rintahaka & Kaltiala-Heino 2011). Toisin sanoen, vanhemman käytös ennakoi 4

lapsen samanlaista käytöstä. Erityisesti äidin koulutustaso, psyykkinen sairastavuus, päihteidenkäyttö ja rikollisuus, ovat yhteydessä lapsen samanlaiseen toimintaan (mm. Vanttaja 2005; Myrskylä 2012; Kestilä ym. 2011). Toisaalta erityisesti äidin koulutustason on todettu olevan myös lapsen syrjäytymiseltä suojaava tekijä (Kestilä ym. 2011). Ylisukupolveutumista auttaa ymmärtämään myös tutkimus kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista. Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syihin voidaan liittää monia lapsuuden elinoloihin sekä vanhempien kykyyn lastensa huolenpitoon ja kasvatukseen liittyviä lapsen turvallisuutta ja kehitystä uhkaavia tekijöitä. Nämä lasta uhkaavat tekijät voivat liittyä vanhempien taloudellisiin, terveydellisiin tai käytösongelmiin. Tutkimuksen mukaan kodin ulkopuolelle sijoittaminen on merkittävä riskitekijä lapsen myöhemmälle alhaisemmalle kouluttautuneisuudelle, toimeentulotukiasiakkuudelle, vakavalle ja keskivakavalle psykiatrisen hoidon tarpeelle, raskauden keskeyttämiselle, nuoruuden äitiydelle ja lieville tai vakaville rikoksille. Tutkimustulos osoittaa kodin ulkopuolelle sijoitetuiden lasten vanhempien heikentyneiden sosiaalisten tekijöiden ylisukupolvisesti siirtyvät osalle lapsista. (Kestilä ym. 2012) 2.3 Nuoruuden syrjäytymisen yhteys perhe-, kehitys- ja kasvatustekijöihin Vanhempien toiminta ei johda suoraan heidän lastensa samanlaiseen käytökseen. On kuitenkin mielekästä kysyä, mistä ylisukupolveutuminen johtuu. Syrjäytymiskeskustelussa keskitytään erityisesti sen määrittelemiseen, mitä syrjäytyminen on, sillä siihen ei ole löydetty yhtä yksiselitteistä määritelmää (mm. Lehtonen & Kallunki 2013, 129-130). Usein syrjäytymistä tarkastellaan ainoastaan yhteiskunnallisten järjestelmien ulkopuolelle jäämisenä, kuten työttömyyden kannalta, joka jättää ulkopuolelle sosiaalisen ja henkisen ulkopuolisuuden eli subjektiivisen näkökulman syrjäytymisestä (Kestilä ym. 2011; Lehtonen & Kallunki 2013). Yhteiskunnallisten järjestelmien ulkopuolisuuteen voidaan vaikuttaa poliittisin, erityisesti sosiaalipoliittisin keinoin (Eduskunnan valiokunta 2013). On kuitenkin argumentoitu, että sosiaalipoliittiset toimet eivät ole riittäviä syrjäytymisen ehkäisemisessä, sillä syrjäytymiskehitys alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämää (Heckman 2008). Useissa syrjäytymistä käsittelevissä pitkittäistutkimuksissa syrjäytymisen syiden alkulähtökohtia tutkitaan sosiaalisten ongelmien ja köyhyyden kautta pohtimatta subjektiivista syrjäytymiskehitystä (Bäckman & Nilsson 2010; Paananen ym. 5

2012). Kuitenkin selvitykset syrjäytymisestä juuri yhteiskunnallisten järjestelmien ulkopuolisuutena painottavat perhetaustan selvittämisen tärkeyttä (mm. Kauppinen ym. 2014, 284; Ilmakunnas ym. 2015, 260). Myös koulu on nimetty merkittäväksi tekijäksi eri lähtökohdista tulevien taustojen vaikutusten tasaamisessa ja varhaiskasvattajana erityisesti heikon sosiaalisen taustan perheiden lapsille (Sipilä & Österbacka 2013, 66). On kuitenkin myös väitteitä, jotka eivät vahvista koulun roolia sosiaalisen taustan vaikutuksia tasaavana tekijänä, vaan pikemminkin vaikutuksia vahvistavana. Koulussa vallitsee idea normioppilaasta. Temperamenttipiirteitä tai sosiaalisia taipuvaisuuksia, jotka eivät sovi normioppilaan rooliin, ei hyväksytä, ja niistä rankaistaan kouluarvosanoin ja muiden oppilaiden ulkopuolelle jättämisenä (Alatupa, Karppinen, Keltikangas-Järvinen & Savioja 2007, 20-115). Negatiivisiksi mielletyistä persoonallisuudenpiirteistä muodostuu sosiaalisissa ympäristöissä heijastusvaikutus, halo-efekti (Alatupa ym. 2007, 28). Heijastusvaikutus tarkoittaa sitä, että yksilön yksi kielteinen ominaisuus johtaa yksilön muidenkin ominaisuuksien kielteiseen arviointiin. Heijastusvaikutus pätee myös positiivisiksi miellettyjen ominaisuuksien kanssa. Suomalaisissa kouluissa on suurenevat luokkakoot, joissa eri tavoin reagoivat ja kyvykkyyksiltään erilaiset lapset vaikeuttavat toistensa oppimista ja keskittymistä (Alatupa ym. 2007, 40-41). Luokkien kasvaminen ja oppilaiden valintojen lisääminen haittaavat myös lasten ja opettajien pitkäjänteisiä suhteita, ja kokemusta koulusta turvallisena paikkana, näin kuluttaen lasten energiaa olennaisista asioista, kuten oppimisesta (Alatupa ym. 2007, 90-115; Sipilä & Österbacka 2013, 24). Koulu on esimerkki sosiaalisen taustan vaikutuksia vahvistavasta instituutiosta, mutta myös muussa sosiaalisessa elämässä pätee aiempia kokemuksia ja kykyjä vahvistava vaikutus. Yksilön taidot ja kyvyt määrittyvät vahvasti varhaisessa vaiheessa lapsuudenkodissa ja vaikuttavat merkittävästi lapsen myöhempään pärjäämiseen elämässä (Heckman 2008). Lapsen kykyjen määrittyessä perheessä, tärkeämpää perheen resurssien, kuten sosiaalisen verkoston laajuuden tai käytettävissä olevien tulojen sijasta on vanhemmuuden laatu (Heckman 2008, 290). Tutkimuksessa afroamerikkalaisille huono-osaisille perheille lapsen taaperoiällä annettiin päivähoitoa sekä tuettiin lasten vanhemmuutta (Heckman, Pinto & Savelyev 2013, 2052-2053). Kontrolliryhmään verrattuna lasten, jotka olivat saaneet päivähoitoa ja joiden vanhemmat olivat saaneet tukea, kognitiiviset kyvyt olivat paremmin kehittyneet, kuin mitä ylisukupolvinen kehitys ennakoi. Hoitoa ja tukea saaneiden lasten ulkoinen persoonallisuus, kuten aggressiivisuuden hallinta, oli kehittynyt, joka 6

myöhemmin vaikutti lasten koulutuksessa ja työnsaannissa. Vanhempien tukemisella ja lapsille annetulla päivähoidolla oli vaikutuksia myös tyttöjen akateemiseen motivaatioon. Lapsen kognitiivisilla, sosioekonomisilla sekä sosiaalisilla taidoilla, motivaatiolla ja itsetunnolla, jotka määrittyvät varhaisessa lapsuudenkodissa, on pitkät vaikutukset myöhempään elämään (Heckman 2008, 290). Nämä ominaisuudet, jotka rakentuvat varhaisella iällä, ovat samat, jotka heikentyneinä vahvistavat syrjäytymisriskiä. Taidot, motivaatio ja itsetunto rakentuvat linkittyneeksi kehäksi, jossa epäonnistuminen taitoa mittaavissa tilanteissa johtaa motivaation laskuun, joka puolestaan edelleen laskee itsetuntoa, jotka edesauttavat alisuoriutumista taitoa vaativissa tilanteissa. Tällaista kehää kutsutaan negatiivisuuden noidankehäksi (Nurmi 2011). Se perustuu eri sosiaalisissa tilanteissa, kuten koulussa ja kotona, koetuille epäonnistumiskokemusten kasautumisille, jotka edistävät huonon itsetunnon kehittymistä, vähentävät motivaatiota ja pyrkimyksiä yrittää uudelleen sekä heikentävät oppimistuloksia (Nurmi 2011; Sipilä & Österbacka 2013). Jos lapsi ei käsittele epäonnistumiskokemusta koskevia tunteita ja aiheita aikuisen kanssa, kuormittavat negatiiviset kokemukset lapsen mieltä ja edistävät lapsen kyvykkyysuskomusten heikentymistä. Näin kielteiset kokemukset muodostavat omapystyvyysuskomuksia heikentäviä toimintamalleja omaa ponnistelua vaativissa tilanteissa, joihin sisältyy epäonnistumisen riski (Nurmi 2011). Kielteisen ajattelun kehää vahvistavat lapsen oppimisvaikeudet, sosiaalisten kykyjen puute ja negatiivisiksi mielletyt persoonallisuudenpiirteet, kuten matala sinnikkyys tai korkea impulsiivisuus (Alatupa 2007). Negatiivisuuden kierteellä voi olla pitkäaikaisiakin vaikutuksia kielteisesti miellettyjen ominaisuuksien kasautuessa (Lehtonen & Kallunki 2013). Kehä voi laajentua kattamaan negatiivisuuden kierteen elämän kaikilla ulottuvuuksilla, sillä hyvä sosiaalinen asema vahvistaa hyvää yhteiskunnallista asemaa, jotka jälleen vahvistavat hyvää taloudellista ja kulttuurista asemaa (Bourdieu 1986). Hyvä vanhemmuus saattaa muodostua suojaavaksi tekijäksi lapsen kielteisyyden noidankehän muodostumiselle, sillä hyvän vanhemmuuden perheissä asioita käsitellään avoimesti ja kaikenlaisilla tunteille annetaan tilaa (Salo & Flykt 2013). Perheen tukevan ilmapiirin on osoitettu olevan jopa perheen muita resursseja tärkeämpi tekijä lapsen huonoosaisuuden kasautumisen estämisessä (Heckman 2008, 298). Lapsen taitojen ja kykyjen, sekä motivoituneisuuden ja itsetunnon alkaessa rakentua jo hyvin varhaisella iällä, on silloin heikkoihin taitoihin ja vääristyneisiin kokemuksiin kaikista tehokkainta ja helpointa vaikuttaa. 7

2.4 Nuoruus syrjäytymisen herkkyyskautena Nuoruus on muutosten ja kehityksen ajanjakso elämässä. Nuori kasvaa lapsesta nuoreksi, itsenäistyy aikuiseksi, pyrkii integroitumaan yhteiskuntaan koulutusuran ja työelämän kautta sekä alkaa perustaa perhettä. Nämä erilaiset elämäntapahtumat saattavat muodostua haasteiksi nuoren tasapainoiselle kehitykselle ja muodostavat myös riskitekijät köyhyydelle (Moore 2005, 8; Nurmi, Ahonen; Lyytinen; Lyytinen; Pulkkinen & Ruoppila 2014). Työ- ja opiskelupaikoista käydään yhä kovempaa kilpailua, eikä työ- ja opiskelupaikkoja riitä kaikille (Ilmakunnas ym. 2015; Lehtonen & Kallunki, 2013). Kielteisemmäksi kilpailun nuorille muuttaa nuoriin kohdistuva ikäsyrjintä sekä työelämän rakennemuutoksesta johtuva epävarmuus, joka heijastuu kaikkiin työntekijöihin, mutta erityisesti se kohdistuu nuoriin, heidän työkokemuksen vähäisyyden vuoksi (Eduskunnan valiokunta 2013; Moore 2005). Heikko asema työmarkkinoilla altistaa entistä enemmän riippuvuudelle sosiaaliturvista, erityisesti toimeentulotuesta. Myös aikaisin kotoa poismuuttaminen, joka on yleinen tapa Pohjoismaissa, on merkittävä riskitekijä nuoren taloudellisesti itsenäiselle selviytymiselle (Ilmakunnas 2015; Moore 2005). Nuorilla, jotka saavat toimeentulotukea, on muita useammin alemman koulutuksen ja tulotason vanhemmat, ja vähemmän sosiaalista ja kulttuurista pääomaa (Kauppinen ym. 2014). Tämä tutkimustulos vahvistaa Bourdieun teoriaa erilaisten pääomien sulautuneisuudesta yhteen. Tulkintaa vähän pääomaa omistavan yhä suuremmasta vaikeudesta kerryttää lisää pääomaa vahvistaa usea tutkimus (Sipilä & Österbacka 2013). 2.5 Varhainen vuorovaikutus Vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta syntymästä lapsuuteen kutsutaan varhaiseksi vuorovaikutukseksi. Hyvään varhaiseen vuorovaikutukseen kuuluu vanhemman johdonmukainen, oikea-aikainen, riittävä ja sensitiivinen hoiva (Hautamäki 2005). Vuorovaikutus ei kuitenkaan ole pelkästään hoivanantajan eli vanhemman vastuulla, sillä lapsi on syntymästään lähtien aktiivinen sosiaalinen toimija ja täten täysitoiminen vuorovaikutuskumppani (Stern 1985). Vauvaiässä lapsen keinot osallistua vuorovaikutukseen ovat kuitenkin vielä alkeelliset, minkä vuoksi varhaisen vuorovaikutuksen rakentuminen nojautuu pitkältä vanhemman vuorovaikutustaitoihin (Isosävi & Lunde n 2013). Psyykki- 8

sen eheyden, fyysisen hyvinvoinnin ja sosiaalisen toimintakyvyn edesauttamiseksi varhaisen vuorovaikutuksen onnistumiseen liittyy monia tekijöitä. Osa näistä tekijöistä riippuu vanhemmasta ja vanhempien sosioekonomisesta asemasta, osa lapsesta, ja osa vanhemman ja lapsen yhteensopivuudesta. Näillä eri tekijöillä on pysyvät vaikutukset lapsen kehityksen kautta myöhempään elämään. Lapsen ja vanhemman vuorovaikutukseen vaikuttaa muun muassa heidän temperamenttiensa yhdenmukaisuus sekä vanhempien omat lapsuudenkokemukset hoivansaajina, jotka palautuvat mieleen vanhempien itse asettuessa hoivanantajan rooliin (Isosävi & Lunde n 2013; Kouvo, Korja & Ahlqvist-Björkroth 2013). Näistä varhaisen vuorovaikutuksen osatekijöistä tässä kirjallisuuskatsauksessa käsittelen vanhempi-lapsisuhteen varhaista vuorovaikutusta kiintymyssuhde-, vanhemman sensitiivisyyden- ja emotionaalisen saatavillaolon teorioiden näkökulmista, joista emotionaalisen saatavillaolon teoria kokoaa muut teoriat kokonaisuudeksi. Suurin osa vanhemman ja lapsen välisestä, varhaisen vuorovaikutuksen tutkimuksesta on tehty äiti-lapsisuhteesta, mutta tässä kirjallisuuskatsauksessa keskustellaan laajemmin vanhempi-lapsisuhteesta. Käytän myös ensisijaisen hoivanantajan käsitettä sukupuolittuneen näkökulman välttämiseksi. Eroavaisuuksia äiti-lapsi- ja isä-lapsisuhteissa on, mutta niitä käsitelen niukasti tutkimustiedon vähyyden vuoksi. Kiintymyssuhde Lapsen optimaalisen psyykkisen kehityksen perustana on pidetty turvallisen kiintymyssuhteen muotoutumista ensisijaisen hoivanantajan ja vauvan välille tämän ensimmäisinä elinvuosinaan. Turvallinen kiintymyssuhde muodostuu ensisijaisen hoivanantajan vastatessa lapsen tarpeisiin ja tunteisiin johdonmukaisesti, luotettavasti ja sensitiivisesti (Hautamäki 2005). Kiintymyssuhde rakentuu vauvan peilatessa omaa merkityksellisyyttään ensisijaiselta hoivanantajalta saamaansa hoidon laatuun. Tässä hoivanantovuorovaikutuksessa rakentuvissa ajatusmalleissa vauva muodostaa käsityksensä itsestään, muista ja ympäröivästä maailmasta. Saamastaan hoivasta riippuen, vauva suuntaa energiansa joko ympäristönsä tutkimiseen tai perustarpeidensa tyydyttämiseen, kuten hoivanantajan tavoittamiseen. Näistä ensimmäisistä kokemuksista muodostuu lapsen ajattelulle perusmallit vuorovaikutustilanteissa käyttäytymiselle, kuten voiko muihin ihmisiin luottaa vai täytyykö selviytyä omillaan. Opittuja ajatusmalleja käytetään hyväksi myöhemmissä vuorovaikutustilanteissa ajatusmallien vahvistuessa perustavanlaatuisiksi ominaisuuksiksi yksilön toiminnassa. (Bowlby 1982; Pesonen 2010) 9

Lapsen kyetessä suuntaamaan energiaansa ympäristön tutkimiseen on hänelle todennäköisesti kehittynyt turvallinen kiintymyssuhde, mutta jos lapsi on varuillaan tai pelokas ja joutuu alati pohtimaan saako hän tarpeensa tyydytettyä, on lapselle todennäköisesti kehittynyt turvaton kiintymyssuhde. Turvattomia kiintymyssuhteita on Bowlbyn (1982) klassisen kiintymyssuhdeteorian mukaan kolme. Turvattomassa välttelevässä kiintymyssuhteessa lapselle annettu hoiva on epäjohdonmukaista ja lapsi joutuu omin avuin selviytymään tilanteista. Välttelevästi kiintyneet lapset ovat aikuisina usein hyvin itsenäisiä, jopa negatiivisessa mielessä niin, etteivät hyväksy tarvitsevansa muita ihmisiä. Epäluotettavasta hoivasta voi lapselle kehittyä vastustava kiintymyssuhde, jossa vanhemman seura ei sen epäjohdonmukaisuuden vuoksi enää tuo lapselle turvaa. Vastustavasti kiintyneet lapset saattavat rakentaa aikuisinakin vahvasti identiteettinsä lapsuudenkokemuksille. Ristiriitaisesti hoivanantajaansa reagoiva vauva, joka kaipaa hoivaa, mutta silti pelkää sitä, on organisoitumattomasti kiintynyt. Organisoitumaton kiintymyssuhde kehittyy yleensä vain traumaattisissa lapsuudenkokemuksissa ja hyvin puutteellisissa perheoloissa. Lapsuudessaan organisoitumattomasti kiintyneellä aikuisella saattaa olla merkittäviäkin puutteita henkisessä ja sosiaalisessa kehityksessä. (Ainsworth 1979; Bowlby 1982; Kouvo ym. 2013) Vanhemman sensitiivisyys Tärkeimpinä kiintymyssuhteen muotoutumista välittävinä tekijöinä pidetään vanhemman sensitiivisyyttä ja lapsen responsiivisuutta (Isosävi & Lunde n 2013). Vanhemman sensitiivisyys ilmenee kykynä havainnoida lapsen tunteita ja tarpeita oikein ja vastata niihin havaintojensa vaatimalla tavalla sekä oikea-aikaisesti. Responsiivisuus ilmenee lapsen aloitteellisuutena vuorovaikutuksessa ja vanhemman seuran vaatimisena, mitkä ovat suhdetta vahvistavia tekijöitä. Kiintymyssuhteen tutkimisen metodologian kehittänyt Mary Ainsworth pohti kiintymyssuhteen välittäviä tekijöitä ja kehitti sensitiivisyyden käsitteen (Ainsworth 1969). Hän määrittelee sensitiivisyyden neljän näkökulman mukaan: vanhemman sensitiivisyys vauvan signaaleihin, psyykkinen ja fyysinen saatavillaolo, yhteistyö tai vauvan meneillään olevan käyttäytymisen häirintä ja vauvan tarpeiden hyväksyminen tai hylkääminen. Vaikka äidin sensitiivisyyden ja vauvan kiintymyssuhteen välillä on tutkimuksissa löydetty vahva yhteys, ei sensitiivisyyden korrelaatio kiintymyssuhteen selittävänä tekijänä 10

ole vahva (Pesonen 2010, 515; Suviala 2011, 266). Toiseksi mahdolliseksi kiintymyssuhdetta selittäväksi tekijäksi onkin esitetty vanhemman mentalisaatiokykyä (Suviala 2011, 266). Mentalisaation käsitteen kehitti Fonagy 1990-luvulla tutkiessaan kiintymyssuhteen välittäviä tekijöitä. Mentalisaatiolla tarkoitetaan kykyä nähdä toisen toiminnan taustalla olevia ajatuksia, toiveita, uskomuksia ja tunteita (Suviala 2011). Varhaisessa vuorovaikutuksessa mentalisaatiokyky tarkoittaa vanhemman kykyä nähdä lapsi itsestään erillisenä ja tavoitteellisena yksilönä, kykenemistä ottaa huomioon lapsen näkökulma ja kannustaa lasta omassa toiminnassaan. Mentalisaatiokyvyn on esitetty olevan kiintymyssuhteen ylisukupolvisuuden välittävä tekijä (De Wolff & van IJzendoorn 1997; Suviala 2011). Vanhemman heikko mentalisaatiokyky voi aiheuttaa lapsella vakavia psyykkisiä häiriöitä myöhemmällä iällä (Suviala 2011, 268). Emotionaalinen saatavillaolo Emotionaalisen saatavillaolon teoria kokoaa kiintymyssuhde-, sensitiivisyys- ja mentalisaatioteoriat. Sillä tarkoitetaan vanhemman kykyä virittäytyä lapsen sekä positiivisiin että negatiivisiin tunteisiin. Emotionaalisen saatavillaolon voi kiteyttää tunteidensäätelyksi, jossa vanhempi hallitsee omia tunneilmaisujaan, ja kykenee avoimesti, lapsen kehitystasoon sovittaen, reagoimaan lapsen tunteisiin. Täten lapsi saa kokemuksen ymmärretyksi tulemisesta, sekä siitä, että omia tunteita voi sietää ja hallita. Näin lapselle muodostuu vähitellen psyykkinen itsesäätelykyky ja lapsi kykenee olemaan vuorovaikutuksessa aloitteellinen ja responsiivinen. (Salo & Flykt 2013) Biringen ja Robinson (1991) kehittivät asteikon, jolla voidaan tutkia vanhempi-lapsisuhteen emotionaalisen saatavillaolon laatua. Asteikko kuvaa hyvin myös suotuisan vanhempi-lapsisuhteen vuorovaikutuksen ominaisuuksia. Asteikossa tarkastellaan vanhemman sensitiivisyyttä, jäsentävyyttä, ei-vihamielisyyttä ja ei-tunkeilevuutta, lapsen responsiivisuutta ja aloitteellisuutta. Jäsentävyydellä viitataan vanhemman kykyyn ohjata ja rajoittaa lapsen toimintaa tilanteen mukaan, kykyä pysyä vanhemman roolissa ja kannatella lapsen tunteita. Ei-vihamielisyys määritellään vanhemman kyvyksi säädellä ja kontrolloida omia kielteisiä tunteitaan ja poissaolevuuttaan, kun taas ei-tunkeilevuus on kunnioitusta lapsen autonomiaa kohtaan ja tietoisuutta lapsen halusta tutkia ympäristöään kuitenkin ennakoiden lapsen tarpeet. Lapsen responsiivisuudella viitataan lapsen luontaiseen kykyyn olla vuorovaikutuksessa vanhemman kanssa. Responsiivinen lapsi kykenee omaan tunteidensäätelyyn, mutta luottaa myös vanhemman tunteidensäätelyyn eikä jätä 11

vanhempaansa ulkopuolelle omassa ympäristön tutkimisessaan. Lapsen aloitteellisuudella taas tarkoitetaan lapsen luontaista taipumusta aikuisen huomionhakuun siten, että ei takerru vanhempaansa, mutta turvautuu tähän tilanteen vaatiessa. (Biringen & Robinson 1991; Salo & Flykt 2013) 3 Tutkimusasetelma Tässä luvussa käsitellään systemaattisen kirjallisuuskatsauksen metodologiset lähtökohdat. Ensin käsittelen systemaattisen kirjallisuuskatsauksen teoriaa, jonka jälkeen käyn läpi kirjallisuuskatsauksen tutkimusprosessin ja sen etenemisen. Määrittelen ensin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tutkimusmetodina, jonka jälkeen selvitän kirjallisuuskatsauksen alkuperäistutkimusten keruun ja valinnan. Viimeiseksi kappaleessa esitellään alkuperäistutkimukset ja analyysimenetelmät. 3.1 Systemaattinen kirjallisuuskatsaus tutkimusmetodina Kirjallisuuskatsauksen tehtävä on koota aiheen olemassa olevaa tietoa yhdeksi kokonaisuudeksi olennainen tieto tiivistämällä. Uutta tutkimustietoa kerääntyy eksponentiaalisesti ja alan tutkijoiden on vaikea sisäistää uutta tietoa yhtä nopeasti kuin sitä tuotetaan. Kirjallisuuskatsaus pyrkii vastaamaan tähän ongelmaan kokoamalla tietyn erityisalan aikaisempaa tutkimustietoa helposti omaksuttavaksi kokonaisuudeksi. Kokoamalla aiheen tietoa yhteen, tiedon arviointi, ongelmien tunnistaminen ja kokonaiskuvan muodostaminen helpottuvat. Nämä ovat myös kirjallisuuskatsauksen tehtäviä. (Metsämuuronen 2005; Mäkelä, Varonen & Teperi 1996) Systemaattinen kirjallisuuskatsaus on teoreettista tutkimusta. Tutkimusprosessi suunnitellaan tarkoin ennen prosessin aloittamista ja systemaattinen kirjallisuuskatsaus vaatii prosessin etenemisen tarkkaa kuvausta ja kirjausta, jotta tutkimuksen toisto mahdollistuu. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus poikkeaa perinteisestä kirjallisuuskatsauksesta suunnitelmallisuuden ja tarkan kirjaamisen lisäksi siten, että siinä valikoidaan alkuperäistutkimukset ennalta määriteltyjen sisäänotto- ja poissulkukriteerien avulla. Alkuperäistutkimuksiksi valikoituu täten vain relevantit tieteelliset tutkimukset, jolloin menetelmällinen 12

laatu varmistuu. Systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tärkein tehtävä on yhdistää tehokkaasti aiempi tutkimustieto, mitään tietoa pois jättämättä, muodostamalla koherentti kokonaisuus. (Metsämuuronen 2005; Salminen 2011) 3.2 Tiedon keruu ja tutkimusaineisto Tutkimusaineistona on systemaattisilla hauilla, kansallisista ja kansainvälisistä tutkimusartikkelihakuohjelmista etsittyjä tutkimuksia varhaisen vuorovaikutuksen pitkittäisvaikutuksista nuoruuteen. Kirjallisuuskatsauksen aineistoksi muodostui 13 psykologian tai sosiaalityön artikkelia, jotka käsittelevät monipuolisesti varhaisen vuorovaikutuksen eri osa-alueiden yhteyksiä nuoruuteen. Kuvioon 1 on merkitty ensimmäisiin laatikoihin artikkelihakuohjelmat sekä millä hakusanoilla kustakin artikkelihakuohjelmasta artikkeleita etsittiin, kuinka monta tulosta hakusanat tuottivat ja kuinka monta artikkelia tuloksesta valittiin otsikon perusteella. Alimmassa laatikossa kuvataan valittujen artikkeleiden karsintaperusteet lopulliseksi tutkimusaineistoksi. Varhaista vuorovaikutusta on tutkimuksissa tutkittu yleisimmin äiti-lapsi välisenä vuorovaikutuksena, lapsen ollessa vauvaikäinen, noin 12-18-kuukautinen. Osa tutkimuksista on kokonaan pitkittäistutkimuksia, mutta osassa tutkimuksista tutkittavien ensimmäiset tutkimuskerrat on tehty erillistä tutkimusta varten. Näissä tutkimuksissa edellisen tutkimuksen tutkittavat tavoitettiin uudelleen kirjallisuuskatsauksen tutkimusta varten. Varhaista vuorovaikutusta mittaaviksi teemoiksi muodostuivat: äiti-lapsisuhteen synkronointi, äidin sensitiivisyys ja sensitiivinen tuki, lapsen kiintymyssuhde, kiintymyssuhde lapsilla eri ikävaiheissa ja masentuneiden äitien lapsilla, perheväkivalta todistamisen ja sen uhriksi joutumisen kautta, äiti-lapsi vuorovaikutus, isä-lapsi ja äiti-lapsi vastavuoroisuus, perhekokemukset, traumat ja vauvaiän hoiva. Tutkimuksissa nuoruus on määritelty eri artikkeleissa eri ikävaiheeksi. Nuoruudeksi määritelty ikä, sekä tutkimusten viimeinen mittausajankohta, on artikkeleissa keskiarvoltaan 16 vuotta, kymmenen vuoden hajonnalla 11 ikävuodesta 22 ikävuoteen. Vain yhdessä artikkelissa viimeinen mittausajankohta on 30 vuotta, jota ei keskiarvolaskennassa otettu huomioon. Vaikka tässä tutkimuksessa nuoruudeksi määritelty ikä on huomattavasti korkeampi kuin muiden artikkeleiden nuoruusikä keskiarvoltaan, on tutkimus merkittävä kir- 13

jallisuuskatsauksen kannalta, sillä suurin osa tässä tutkimuksessa suoritetuista mittauksista tehtiin 18-vuotiaana tai tähän ikään mennessä. Kirjallisuuskatsauksen tutkimuksissa nuoruudessa mitatut tekijät olivat lapsen moraalin kehitys, ensisijainen tai toissijainen kontrolli, sosiaaliset taidot ja akateemiset kyvyt, lapsen sosiaalisuus, yhteenkuuluvuuden ja autonomian tunne sekä aikuisiän kiintymyssuhde. Myös nuoruuden itsemurhakäyttäy- PubMed Hakusanat: attachment AND early interaction AND youth, e-texts, all years. = 70 tulosta valitaan 14 otsikon perusteella SocIndex with full text Hakusanat: early interaction AND youth, e-texts, all years = 24 tulosta Valitaan 1 otsikon perusteella Web of Science Hakusanat: attachment AND early interaction AND adolescen*, all years = 248 tulosta Valitaan 50 otsikon perusteella Arto Hakusanat: varhainen (OR) vuorovaikutus, nuoruus. Viimeiset 2 vuotta. = 4 tulosta Valitaan 0 otsikon perusteella 1. karsintaperustelut: Otsikko ja tiivistelmä; käsitteleekö tutkimus varhaisen vuorovaikutuksen merkitystä myöhemmällä iällä sosiaalisen, psyykkisen tai fyysisen vaikutuksen kautta? Tiivistelmässä käsitellään lapsi-huoltajasuhdetta. Tutkittavia on tutkittu lapsena. = valitaan 30 tutkimusta 65 tutkimuksesta 2. karsintaperustelut Tutkimuksen on oltava pitkittäistutkimus = valitaan 13 tutkimusta 30 tutkimuksesta Kuvio 1 Tutkimusaineiston karsintaperusteet 14

tymistä ja itsetuhoisuutta, liikalihavuutta, nuoruuden ahdistuneisuutta, epävakaata käyttäytymistä, nuoruuden masentuneisuutta ja tunteidensäätelyä, sulkeutuneisuutta, ahdistuneisuus masentuneisuus-käytöstä ja psykopatologisia piirteitä sekä aikuisiän mielenterveyttä tutkittiin. 3.3 Analyysimenetelmät Tässä kirjallisuuskatsauksessa analysoidaan, mitä yhteyksiä nuoruuden osatekijöillä on varhaisiin lapsuustekijöihin. Tutkimuksia lähdetään tarkastelemaan nuoruuden osatekijöiden kautta tarkastelemalla mitä yhteisiä lapsuuden taustatekijöiden kehityskulkuja näillä ilmiöillä tutkimusten valossa on. Analysointimenetelmäksi pohdittiin myös varhaisen vuorovaikutuksen vaikutusten seuraamista nuoruuden osatekijöihin, joka hylättiin. Tutkimuksissa tarkasteltiin hyvin samoja varhaisen vuorovaikutuksen muotoja, joten niiden selkeä luokittelu nuoruudentekijöiden yhteyksien kannalta olisi ollut keinotekoista ja hankalaa. Nuoruuden osatekijöiden tarkastelu niiden taustalla olevien lapsuudentekijöiden kautta tarjosi näkökulmana riittävän monipuolisesti tietoa. Aineistosta kumpusi selkeät analyysiryhmät nuoruuden osatekijöiden taustalla olevista varhaisen vuorovaikutuksen tekijöistä. Analyysiryhmiksi muotoutuivat varhaisen vuorovaikutuksen vaikutukset nuoruuden psyykkiseen tasapainoon ja tunteidensäätelyyn, vaikutukset nuoruuden persoonallisuuteen ja mielenterveyteen, vaikutukset nuoruuden sosiaalisuuteen sekä vaikutukset ulkoiseen toimintaan. Ensimmäisessä kappaleessa käsitellään varhaisen vuorovaikutuksen vaikutuksia terveen psyykeen rakentumisessa ja seuraavassa luvussa käsitellään tekijöitä horjuvan psyykeen taustalla. Kappale vaikutuksista sosiaalisuuteen nuoruudessa linkittää käytös- ja persoonallisuushäiriöiden vaikutukset nuoren sosiaaliseen toimintaan ja häntä ympäröivään maailmaan osoittaen varhaisen vuorovaikutuksen olevan merkittävä tekijä nuoren sosiaalisten taitojen kehittymisessä. Seuraavassa analyysiryhmässä käsitellään varhaisen vuorovaikutuksen vaikutuksia nuoruuden ulkoiseen toimintaan. Tässä yhteydessä ulkoisella toiminnalla tarkoitetaan kaikkea sitä toimintaa, joka on ulkoisesti havaittavissa, kuten itsetuhoisuus tai liikalihavuus. 15

4 Varhaisen vuorovaikutuksen vaikutukset nuoruuteen 4.1 Vaikutukset nuoruuden psyykkiseen tasapainoon ja tunteidensäätelykykyyn Tutkimuksista selvisi äidin vanhemmuuden laadulla olevan merkittävät vaikutukset lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden psyykkiseen tasapainoon. Massie ja Szajnberg (2002) suorittivat jatkotutkimuksen 18-vuotiseen pitkittäistutkimukseen selvittääkseen äidin vanhemmuuden ja lapsuuden kokemusten vaikutuksia tutkittaviin heidän 30 vuoden iässä. Tutkimus oli suoritettu järjestelmällisesti tutkittavien sikiöajalta asti. Vanhemmuus luokiteltiin vaikuttavaksi ja vähemmän vaikuttavaksi vanhemmuudeksi äidin empatian, hoidon johdonmukaisuuden, ajattelevaisuuden, tunteellisuuden ja aggressiivisuuden mukaan erityisesti syöttämistilanteiden aikana. Vaikuttavamman ja vähemmän vaikuttavan vanhemmuuden luokat eivät eronneet toisistaan sosioekonomisesti. Ensimmäisen ikävuoden jälkeen, vaikuttavamman vanhemmuuden lapsilla oli selkeästi paremmat kognitiiviset eli havainnointi- ja tiedonkäsittelytaidot sekä motoriset eli liikkuvuustaidot kuin vähemmän vaikuttavaa hoivaa saaneilla lapsilla. Lapsen seitsemän vuoden iässä oli vaikuttavamman vanhemmuuden lapsille kehittynyt myös vertaisiaan selkeästi parempi psyykkinen tasapaino, kuten itseluottamus, ja alhaisempi ahdistuneisuus. Saavuttaessaan täysiikäisyyden, vaikuttavamman vanhemmuuden lapsilla oli parempi kuva itsestään ja vanhemmistaan kuin heikomman vanhemmuuden lapsilla. Vaikuttavamman vanhemmuuden lapsilla oli aikuisena myös kehittyneempi psykoseksuaalisuus, parempi objektisuhde ja ahdistuneisuuden kontrollointi, vähemmän psyykkisiä häiriöitä sekä kypsemmät defenssit eli minäkuvan suojelukeinot. Myöhemmällä aikuisiällä, 30-vuotiaana, oli vaikuttavamman vanhemmuuden tutkittavilla kypsät defensiiviset keinot. He olivat vahvasti elämäänsä tyytyväisiä ja heillä oli korkeat psykososiaalisen toiminnan, kuten luottamuksen, identiteetin ja intimiteetin kehityksen arvot, turvallisempi kiintymyssuhderepresentaatio ja vähemmän psykiatrisia diagnooseja eli vähemmän sen hetkisiä mielenterveyshäiriöitä kuin vähemmän vaikuttavan vanhemmuuden tutkittavilla. Myös kaikki 30-vuotiaana mitatut piirteet, paitsi kiintymyssuhderepresentaatio ja psykiatriset diagnoosit, korreloivat toistensa kanssa, joten mitattavien piirteiden yhdenmukaisuus ei johdu sattumasta. Havaitut korrelaatiot viittaavat siihen, että 30-vuotiaana mitatut piirteet ovat muodostuneet kehityksessä lapsesta aikuiseksi samalla tavalla, todennäköisesti oppimalla äidin puolustusmekanismit. 16

Massie ja Szajnbergin (2002) tutkimuksessa varioitiin myös traumoja ja tutkittiin miten traumojen kokeminen vaikuttaa nuoruuden seurauksiin. Traumojen havaittiin olevan merkittävä, vanhemmuuttakin vaikuttavampi tekijä nuoruuden negatiivisten seurausten ennakoinnissa. Kuitenkaan yksi traumakokemus, verrattuna traumaa kokemattomiin, ei merkinnyt merkittävämpää todennäköisyyttä negatiivisille nuoruuden seurauksille, mutta yhden trauman kokeminen kuitenkin ennakoi myöhempiä traumakokemuksia. Vanhemmuudella ei toisaalta ollut yhteyttä traumakokemuksiin. Kahden tai useamman trauman kokeminen heikensi selkeästi nuoruuden ja aikuisuuden elämäntyytyväisyyttä. Tutkimustulos vahvistaa käsitystä siitä, että hoivanantajan, tässä tutkimuksessa äidin, hoiva vaikuttaa hyvin moneen osa-alueeseen lapsen kehityksessä. Tutkimuksessa muistutetaan, että vanhempi toimii linkkinä lapsen ulkoisten ja sisäisten ärsykkeiden välillä tasoittaen niitä ja ohjaten niiden hallintaan. Siitä, miten hyvin vanhempi on tulkinnut ja hallinnut lapsensa tunteita, muotoutuu vähitellen lapsen oma tapa käsitellä tunteitaan. Tällaisella mekanismilla lapsi omaksuu vanhempansa defensiiviset keinot. Toisaalta traumojen vaikutus myöhempiä negatiivisia seurauksia selkeästi vahvistavana tekijänä viittaa, että vastoinkäymisten kokemiselle on kynnys. Sen ylittämisen jälkeen varhaiset suojaavat tekijät, kuten sensitiivinen vanhemmuus, eivät enää suojaa lasta myöhemmiltä vastoinkäymisten seurauksilta. Pitkän tutkimusvälin takia varhaisen vuorovaikutuksen vaikutukset aikuisuuteen 30-vuotiaana eivät ole selkeästi määriteltävissä, joten yksiselitteisiä kausaalisuhteita lapsuudesta aikuisuuteen ei tutkimustuloksista tule esittää. Tutkimuksessa kävi kuitenkin selkeästi ilmi vaikuttavan vanhemmuuden olevan yhteydessä tutkittavien positiivisempiin tuloksiin jopa 30 vuoden kuluttua. Varhaisella vuorovaikutuksella on yhteys myös suoraan aivotoiminnan rakentumiseen. Aivovasteiden eli paikannetun aivotoiminnan aktiivisuuden erilaisuutta lapsuudessaan turvallisesti ja turvattomasti kiintyneillä lapsilla nuorina tutkivat Moutsiana, Fearon, Murray, Cooper, Goodyer, Johnstone, ja Halligan (2014). Tutkimuksessa ilmeni turvallisesti ja turvattomasti kiintyneiden nuorten aivovasteiden eroavan positiivista, neutraalia tai negatiivista tunnetta virittävän kuvan aikana. Turvattomasti kiintyneiden aivovasteet olivat järjestelmällisesti aktiivisemmat positiivista tunnetta virittävän kuvan katselun aikana turvallisesti kiintyneisiin verrattuna. Tämä tulos vahvistaa aikaisempaa tutkimustietoa tunteidensäätelyn neurologisen perustan määräytymisestä varhaisessa ympäristössä. Tulos tukee myös kiintymyssuhdeteoriaa todeten niiden neurobiologisten järjestelmien, jotka luovat adaptiiviset eli sopeutumista edistävät tunnevastukset rakentuvan varhaisissa 17

vanhempi-lapsisuhteissa. Kiintymyssuhteen onkin ehdotettu olevan lapsen keino sopeutua ympäristöönsä (Belsky 2005; Kouvo ym. 2013, 385). Turvattomasti kiintyneiden nuorten positiivisen tunteen aikana aktivoituvista aivoalueista yksi oli tyytyväisyyttä ja palkintoa tuottava aivoalue ja eräs toinen oli arviointia ja kognitiivista kontrollointia hallinnoiva alue. Moutsiana ym. (2014) mukaan näiden aivoalueiden yhteisaktiivisuus on yhteydessä voimakkaampaa vaivannäköä vaativaan toimintaan. Toisin sanoen nuoret, jotka olivat 18 kuukauden iässä turvattomasti kiintyneitä, joutuivat näkemään enemmän vaivaa positiivisen tunteen virittämiseksi kuin turvallisesti kiintyneet. Myös nuorten omien vastausten mukaan positiivisen tunteen saavuttaminen oli turvattomasti kiintyneillä tehottomampaa kuin mitä turvallisesti kiintyneet arvioivat. Koettu kontrolli, jolla tarkoitetaan omia uskomuksia omista kyvyistä vaikuttaa ympäristöönsä itselleen suotuisasti, on yhteydessä varhaisen lapsuuden kokemuksiin. Dan, Sagi- Schwartz, Bar-haim ja Eshel (2011) tutkivat koetun kontrollitunteen yhteyttä varhaiseen vuorovaikutukseen. He tutkivat äidin sensitiivisyyden ja lapsen kiintymyssuhteen yhteyttä lapsen kokemaan ensisijaiseen ja toissijaiseen kontrolliin. Ensisijainen kontrollikokemus on tunne siitä, että muiden toimintaan pystyy vaikuttamaan omien tavoitteidensa mukaisesti. Toissijainen kontrolli on tunne, että muiden toimintaan ei pysty vaikuttamaan, vaan on sopeutettava itsensä vallitsevaan tilanteeseen. Dan ym. (2011) huomasivat, että turvallisesti kiintyneet kokivat enemmän yleistä kontrollitunnetta ja he olivat myös vauvaiässä kokeneet enemmän ensisijaista kontrollia turvattomasti kiintyneisiin verrattuna. Äidin sensitiivisyys oli selkeästi yhteydessä koettuun kontrollitunteeseen. Korkeamman sensitiivisyyden äitien lapset kokivat varhaisnuoruudessa enemmän ensisijaista kontrollia, kun taas sensitiivisyys oli yhteydessä matalampaan ensisijaiseen kontrollitunteeseen. Vain turvattomasti, erityisesti vastustavasti kiintyneet, matalamman sensitiivisyyden hoivaa saaneet lapset kokivat toissijaista kontrollia. Löydetty tulos vahvistaa ajatusta, että kiintymyssuhteella ja lapsen kokemuksella omista kyvyistään vaikuttaa hänelle annetun sensitiivisen hoivan vaikuttavuuteen, on yhteys myöhemmin koettuun omaan kykyyn vaikuttaa ympäristöönsä sen toiminnan muuttamiseksi itselle suotuisaksi. Koetun kontrollikokemuksen on havaittu olevan merkittävä välittävä tekijä myös stressin kokemisessa (Dan ym. 2011). Koettu kontrolli on yhteydessä parantuneeseen hyvinvointiin ja psyykkiseen sopeutumiseen vakavasti ja kroonisesti sairailla, korkeasta stressitasosta kärsivillä opiskelijoilla ja pitkittyneistä kivuista kärsivillä lapsilla. Ensisijaisen kontrollin kokemus on kokemus siitä, että itsellä on kyky 18

vaikuttaa muiden toimintaan omien päämäärien edun mukaisesti. Kokemus kontrollista vahvistaa jälleen itseluottamusta ja uskallusta, jotka ovat vaadittavia ominaisuuksia itselle tärkeissä asioissa onnistumiseksi tulevaisuudessa. Varhainen suhde on yhteydessä myös nuoruuden psykopatologiaan eli mielenterveyshäiriöihin. Buck (2015) tutki äidin sensitiivisyyden ja kiintymyssuhteen yhteyttä nuoruuden psykopatologiaan heikon estyneisyyskontrollin lapsilla. Estyneisyyskontrolli on temperamenttipiirre, joka ilmentää lapsen kykyä hallita itseään suhteessa ohjeisiin ja odotuksiin (Gagne & Saudino 2010, 327). Heikko estyneisyyskontrolli lapsuudessa on todettu olevan yhteydessä mielenterveyshäiriöihin aikuisuudessa (Roose, Bijttebier, Van der Oord, Claes & Lilienfeld 2013). Psykopatologiaa tutkittiin piirteiden ilmenemisenä tunteina, tunnekylmyys-tunteettomuutena (oma suom.), ja käyttäytymisenä, joka ilmeni impulsiivisuutena. Tunnekylmyys-tunteettomuutta ilmeni miehillä enemmän kuin naisilla. Tutkimuksessa todettiin, että äidin sensitiivisyys, turvallinen kiintymyssuhde ja estyneisyyskontrolli olivat negatiivisesti yhteydessä tunnekylmyys-tunteettomuus-käyttäytymiseen. Toisaalta taas korkean impulsiivisuuden kontrollointi korreloi positiivisesti äidin sensitiivisyyden ja turvallisen kiintymyssuhteen kanssa sekä negatiivisesti estyneisyyden ja tunnekylmyys-tunteettomuus-käyttäytymisen kanssa. Yhteydet eivät kuitenkaan olleet samanlaisia miehillä ja naisilla, vaan miehillä äidin kumuloituvalla sensitiivisyydellä oli psykopatologiaan suojaava vaikutus, kun taas tytöillä suojaava vaikutus oli turvallisella kiintymyssuhteella. Koska tyttöjenkin turvallisen kiintymyssuhteen suojaava vaikutus voidaan yhdistää sensitiivisyyteen, sillä kiintymyssuhde välittyy sen kautta, voidaan sensitiivisyyden yhteyttä nuoruuden psykopatologiaan pitää tutkimuksen keskeisimpänä löytönä. Sensitiivisyyden suojaava vaikutus ei kuitenkaan ollut tutkimuksen aikainen tai myöhempi ilmeneminen, vaan eri aikojen yhteisvaikutus eli sen pysyvyys. Tutkimus painottikin erityisesti sensitiivisyyden jatkuvaa ja ajassa pysyvää vaikutusta tulokseen osoittaen, että äidin sensitiivisyyden merkitys lapselle ei lakkaa lapsen kasvaessa varhaisnuoreksi. Tulos painottaa myös vanhemmuuden tärkeyttä lapsuudessa että nuoruudessa korostaen vanhemmuuden pysyvyyden tärkeyttä. Kuitenkin se, että juuri kiintymyssuhde oli tutkimuksessa tytöillä psykopatologisilta piirteiltä suojaava tekijä, on yhtenäinen aikaisempien tutkimusten kanssa, joissa on todettu kiintymyssuhteen suojaavan tyttöjä esimerkiksi rikolliselta käyttäytymiseltä. On nimittäin todettu, että sosiaalistumisen kautta 19

ihmissuhteet ja perhe muodostuvat tärkeämmäksi tytöille poikiin verrattuna, jolloin kiintymyssuhde näyttäytyy tytöille vaikuttavammaksi suojaavaksi tekijäksi nuoruuden psykopatologisilta piirteiltä (Buck 2015). Tunteidensäätelykyky on yhteydessä myös stressinhallintaan ja energiatasapainoon, jotka opitaan varhaisessa vuorovaikutuksessa. Huonolla stressinhallinnalla ja tunteidenhallintakyvyllä on yhteys energiatason ailahtelevuuteen, josta johtuu esimerkiksi liikalihavuus. Anderson, Gooze, Lerneshow ja Whitaker (2011) tutkivat varhaisen vuorovaikutuksen vaikutuksia nuoruuteen ja huomasivat vanhemman heikon sensitiivisyyden ja turvattoman kiintymyssuhteen olevan yhteydessä nuoruuden kohonneeseen liikalihavuusriskiin. Energiatasapaino, tunteidensäätelykyky ja stressinhallinta kontrolloidaan aivoissa samalla aivoalueella (Anderson ym. 2011). Siten heikon sensitiivisyyden hoivassa lapsi ei opi hyvää tunteidensäätelyä eikä stressinhallinta onnistu. Epäonnituessa tunteidensäätely- ja stressinhallintakyky kuormittavat psyykettä, joka aiheuttaa häiriöitä energiatasossa ja purkautuu lapsessa energiantarpeena, kuten kohonneena tarpeena ravinnolle (Anderson ym. 2011). Eläinkokeet ovat osoittaneet ylistressaantuneena eläinten syövän maukasta ruokaa, sen olevan näin stressiä rauhoittava keino (Anderson ym. 2011). Sama saattaa päteä myös ihmisiin; stressaantuneena ihminen syö enemmän, koska stressiä- ja energiatasapainoa hallinnoiva aivoalue on epätasapainossa. Vanhemman sensitiivisyys antaan lapselle mahdollisuuden harjoitella fyysisiä ja käytöksellisiä reaktioita stressiin, jotka muutoin häiriintyvät tai vääristyvät, jollei lapsella ole mahdollisuuksia niiden harjoittelemiseen. 4.2 Vaikutus nuoruuden persoonallisuus- ja mielenterveyshäiriöihin Varhaisella vuorovaikutuksella on yhteys nuoruuden mielenterveyshäiriöihin. Edellisessä kappaleessa mainitun Buckin (2015) tutkimuksen mukaan vanhemman kumuloituva sensitiivisyys on suojaava tekijä heikon estyneisyyskontrollin lapsilla nuoruuden mielenterveyshäiriöiltä niiden ilmetessä psykopatologisina tunteina, tunnekylmyys-tunteettomuutena, tai käytöksenä, impulsiivisuutena. Äidin sensitiivisyydellä on todettu olevan vaikutuksia nuoruuden mielenterveyshäiriöille, mutta sen lisäksi turvattomalla kiintymyssuhteella on yhteys mielenterveyshäiriöihin sisäisen hallintakyvyn ongelmien kautta. Metaanalyysissä 42 riippumattomasta tutkimuksesta yhteys lapsuuden kiintymyssuhteen ja nuoruuden mielenterveyshäiriöiden välillä löydettiin (Groh, Roisman, van IJzendoorn, 20