RAY:n rahoittaman huumeiden vastaisen työn ja matalan kynnyksen palvelujen merkitys

Avustustoiminnan raportteja 10 Kaakinen Juha, Törmä Sinikka, Huotari Kari, Inkeroinen Tiia RAY:n rahoittaman huumeiden vastaisen työn ja matalan kynnyksen palvelujen merkitys 2003

RAY:n avustustoiminnan raportteja 10 Juha Kaakinen, Sinikka Törmä, Kari Huotari, Tiia Inkeroinen RAHA-AUTOMAATTIYHDISTYKSEN RAHOITTAMAN HUUMEIDEN VASTAISEN TYÖN JA MATALAN KYNNYKSEN PALVELUJEN MERKITYS Sosiaalikehitys Oy 2003 Helsinki 2003

2 Kansi: Tarja Brola Pekan Offset Oy Helsinki 2003 ISBN 952-5504-01-8

3 JOHDANTO...5 I ARVIOINTI...6 1 ARVIOINTITEHTÄVÄ...6 2 KÄYTETYT AINEISTOT JA MENETELMÄT...6 II HUUMEONGELMA JA HUUMEIDEN VASTAINEN TYÖ KOHDE- KAUPUNGEISSA...10 3 HELSINKI...10 3.1 HUUMETILANNE HELSINGISSÄ...10 3.2 PÄIHDEHUOLLON JÄRJESTELMÄN KEHITYS...12 3.3 HUUMEHOIDON PALVELUJÄRJESTELMÄ...19 3.4 HELSINGIN HUUMESTRATEGIA...26 3.5 HELSINGIN HUUMEHOIDON ERITYISPIIRTEET JA KEHITTÄMISTARPEET...29 4 KUOPIO...35 4.1 HUUMETILANNE KUOPIOSSA...35 4.2 HOITOJÄRJESTELMÄ...36 4.3 KUOPION PÄIHDEPOLIITTINEN OHJELMA...40 4.4 KUOPION HUUMEHOIDON KEHITTÄMISTARPEET...42 5 OULU...45 5.1 HUUMETILANNE OULUSSA...45 5.2 HOITOJÄRJESTELMÄ...46 5.3 OULUN HUUMEPOLIITTISET LINJAUKSET...52 5.4 OULUN HUUMEHOIDON KEHITTÄMISTARPEET...52 6 PALVELUJEN JÄRJESTÄMISSTRATEGIAT JA HUUMEIDEN VASTAISEN TYÖN STRATEGIA...56 III MATALAN KYNNYKSEN PALVELUMALLI...59 7 MATALAN KYNNYKSEN PALVELUT HUUMEIDEN KÄYTTÄJIEN HOITOJÄRJESTELMÄSSÄ...59 7.1 MITÄ MATALA KYNNYS TARKOITTAA?...59 7.2 MATALAN KYNNYKSEN TUNNUSMERKIT...60 7.3 HUUMEIDEN KÄYTTÄJÄT ASIAKKAINA...61 7.4 MATALAN KYNNYKSEN PALVELUT HUUMEIDEN KÄYTTÄJILLE...62 8 MATALAN KYNNYKSEN PALVELUT, NIIDEN MERKITYS JA KEHITTÄMISTARPEET KOHDEKUNNISSA...64 8.1 HELSINKI...64 8.2 KUOPIO...69 8.3 OULU...74 9 MATALA KYNNYS ON KOKO HOITOKETJUN ASIA...77 10 MATALAN KYNNYKSEN PALVELUMALLIN ASETTAMAT VAATIMUKSET YKSIKÖN TOIMINNALLE...79 11 MATALAN KYNNYKSEN PALVELUT KUNTIEN HUUMEHOIDOSSA...83

4 IV RAY:N RAHOITUKSEN MERKITYS JA SEN VAIKUTUS KOHDEKUNTIEN HUUMESTRATEGIOIHIN...86 12 PAIKALLISTEN TOIMIJOIDEN NÄKEMYKSET...86 13 HAASTATELTUJEN ASIANTUNTIJOIDEN NÄKEMYKSET...90 14 ARVIOINTIRYHMÄN JOHTOPÄÄTÖKSET...92 KIRJALLISUUS...99 LIITE...102

5 JOHDANTO Raha-automaattiyhdistys on ollut laajasti kehittämässä työmuotoja huumeiden vastaisessa työssä. Vuonna 2002 huumeiden vastaiseen työhön jaettiin avustuksia 8,8 miljoonaa euroa. Rahoitusta lisättiin edelliseen vuoteen verrattuna lähes 90 % - rahoituksessa painottuivat huumausaineiden käytön ennaltaehkäisyyn ja vähentämiseen tähtäävät hankkeet. Sosiaalikehitys Oy on arvioinut Raha-automaattiyhdistyksen toimeksiannosta RAYrahoitteisten hankkeiden vaikutusta kuntien huumestrategioiden kehittymiseen ja siihen, minkälaisia mahdollisuuksia huumeiden käyttäjille tarkoitetut matalan kynnyksen palvelut tarjoavat, ja mitkä ovat niiden kehitysnäkymät. Arvioinnin on tehnyt Sosiaalikehitys Oy:ssä toimitusjohtaja Juha Kaakisen johdolla toiminut tutkijaryhmä, johon kuuluvat vastaava tutkija Sinikka Törmä, VTT Kari Huotari sekä tutkija Tiia Inkeroinen. Arvioinnin tiedonkeruuseen on osallistunut myös tutkija Riitta Kinnunen. Tekijät kiittävät kaikkia arviointia varten tehtyihin haastatteluihin osallistuneita asiantuntijoita.

6 I ARVIOINTI 1 Arviointitehtävä Nyt käsillä oleva raportti sisältää Raha-automaattiyhdistyksen rahoittaman huumeiden vastaisen työn arvioinnin. Arviointi kohdistuu kolmeen RAY:n valitsemaan kaupunkiin: Helsinkiin, Ouluun ja Kuopioon. Kaupungit on valittu sillä perusteella, että niissä on hieman toisistaan poikkeavat lähestymistavat huumeiden käyttäjille tarkoitettujen palvelujen järjestämisessä. Arvioinnin tehtävänä on selvittää: 1) RAY-hankkeiden vaikutus kohdekuntien huumestrategioiden kehittymiseen 2) Tyypillisen matalan kynnyksen toimipisteen (ns. pysäkki) tuen mahdollisuudet ja kehitysnäkymät 3) Arvio esitetyn kaltaisen sosiaalityön tekemisen esteistä Arvioinnin painopiste on matalan kynnyksen palvelumallin toteutumisessa ja kehittämistarpeissa kohdekunnissa. Matalan kynnyksen palveluja ja niiden merkitystä huumeiden käyttäjien hoidossa tarkastellaan yleisemmälläkin tasolla. Näin siksi, että matalan kynnyksen mallista on Suomessa vasta yksittäisiä kokemuksia eikä aiheesta ole juurikaan kirjoitettu. 2 Käytetyt aineistot ja menetelmät Arviointia varten on koottu erilaisia aineistoja, jotka tuovat esiin eri viranomaistoimijoiden ja matalan kynnyksen palvelun tuottajien sekä muun hoitojärjestelmän näkemyksiä matalalasta kynnyksestä sekä RAY:n rahoittamista huumeiden vastaisen työn hankkeista ja niiden merkityksestä kohdekuntien huumestrategioille. Arvioinnissa käytetään myös RAY:n huumeiden vastaisen työn hankkeista olemassa olevia dokumenttiaineistoja, jotka tilaaja on luovuttanut arvioinnin toteuttajan käyttöön. Lisäksi arvioitsija on hankkinut käyttöönsä tilasto- ja dokumenttiaineistoa, jonka avulla on selvitetty huumetilannetta ja sen kehitystä kohdekunnissa sekä kohdekuntien huumeiden vastaisen työn ja huumehoidon organisaatiota. Näiden dokumenttien avulla on kartoitettu kohdekun-

7 tien huumeiden vastaisen työn tilanne sekä RAY:n rahoittamien hankkeiden asema ja merkitys kuntien huumetyön kokonaisuudessa. Lisäksi arviointia varten on koottu haastatteluaineistoa. Johtopäätösten teossa hyödynnetään myös Sosiaalikehitys Oy:n tekemissä Munkkisaaren palvelukeskuksen, Kurvin huumepoliklinikan ja Helsingin kaupungin päihdehuollon palvelujen arvioinneissa muodostuneita näkemyksiä huumeiden vastaisesta työstä (ks. Törmä ym. 2002; 2003a; 2003b). Kurvin huumepoliklinikan ja Munkkisaaren palvelukeskuksen arvioinnin yhteydessä haastateltiin huumeiden käyttäjiä. Lisäksi Kurvin huumepoliklinikan ja Helsingin kaupungin päihdehuollon palvelujen arvioinneissa asiakkailta koottiin asiakaspalautetta. Myös näitä aikaisempia aineistoja ja niistä muodostunutta kuvaa nimenomaan Helsingin päihdehuollosta käytetään taustamateriaalina. Lisäksi arviointitutkimuksen aineistona on käytetty viimeisintä tutkimuskirjallisuutta (esim. Halinen 1999; Kaukonen & Hakkarainen 2002; Hakkarainen & Metso 2003). Asiantuntijoiden haastattelut Arviointia varten haastateltiin yhteensä 29 päihdehuollon toimijaa ja muuta asiantuntijaa (ks. liite). Teemahaastattelut tehtiin syksyn 2002 ja kevään 2003 aikana. Haastatellut valittiin siten, että kaikista kohdekunnista oli mukana sekä RAY:n rahoittamien hankkeiden että kohdekaupunkien päihdehuollon edustajia. Haastateltaviksi haluttiin saada mahdollisimman laajasti myös eri erityisryhmille huumehoidon palveluita tarjoavia tahoja. Osa vastaajista edusti huumehoidon asiantuntemusta laajemmassa mielessä ja osa tarkasteli asiaa nimenomaan oman kaupunkinsa päihdehuollon näkökulmasta. Seuraavassa haastatteluihin osallistuneet edustamansa organisaation sijaintipaikkakunnan mukaan ryhmiteltyinä: Helsinki: - Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, toimitusjohtaja - Helsingin kaupungin sosiaalivirasto, päihdeasiaintoimiston toimistopäällikkö - Tervalammen kartanon kuntoutuskeskus, johtaja - A-klinikkasäätiö, toimitusjohtaja - A-klinikkasäätiö, johtava ylilääkäri - A-klinikkasäätiö, kehittämispäällikkö - Helsingin Diakonissalaitos, diakoniajohtaja

8 - Kurvin huumepoliklinikka, yksikön johtaja - Munkkisaaren palvelukeskus, johtaja - Kulttuurikeskus Stoori, sosiaalityöntekijä - Aids-tukikeskus, Hiv-huumetyön projektipäällikkö - Irti Huumeista ry., toiminnanjohtaja - Irti Huumeista ry., talouspäällikkö - Elämä on parasta huumetta ry, kenttäpäällikkö - Opiaattiriippuvaisten Tuki ry., puheenjohtaja Oulu: - Nuorten Ystävät ry., kehittämispäällikkö - Redi 64 ja Oulun Vinkki, sosiaalityöntekijä - A-klinikka, johtava sosiaalityöntekijä - Merimajakka ry., toiminnanjohtaja - Merimajakka ry., projektivastaava - OYS/Psykiatrian klinikka, psykiatrian erikoislääkäri - Huumetietousprojekti, koulutussuunnittelija - Sosiaali- ja terveystoimi, ehkäisevän päihdetyön suunnittelija - Aids-tukikeskus, aluejohtaja Kuopio: - Itä-Suomen huumehanke, projektikoordinaattori - Kuopion nuorten päihde- ja huumepysäkki, sosiaalityöntekijä - Kuopion A-klinikan katkaisuhoitoyksikkö, osastonhoitaja - Terveysneuvontapiste Portti/Aids-tukikeskus, aluejohtaja Muu paikkakunta: - Jyväskylän Seudun Päihdepalvelusäätiö, toimitusjohtaja Haastattelut kohdentuivat seuraaviin pääteemoihin: - haastateltavan ja toimintayksikön rooli huumehoidon palvelujen kokonaisuudessa - toimintayksikön palvelut ja asiakasmäärät sekä tavoitteet - huumeongelman laajuus ja palvelujen riittävyys alueella

9 - oman toimintayksikön asema huumeiden vastaisessa työssä - hankkeen puitteissa tapahtuva toiminta - RAY:n rahoituksen vaikutus ja merkitys yksikön toimintaan - RAY:n rahoituksen riittävyys - RAY:n rahoituksen vaikutus paikkakunnan huumestrategian kehittymiseen - näkemykset ja kokemukset matalan kynnyksen toiminnasta - matalan kynnyksen erityispiirteet, rajoitukset ja mahdolliset ongelmat - matalan kynnyksen asiakkaiden näkemykset ja viestit - yhteistyö ja sen toimivuus eri järjestöjen ja muiden toimijoiden kanssa, työnjako - kehittämisnäkemykset omalle toimintayksikölle sekä matalalle kynnykselle - hoidon tarpeen arviointi, jatkohoito ja hoitojakson jälkeinen asuminen - huumeiden vastaisen työn riittävyys kohdekaupungissa, järjestelmän toimivuus ja joustavuus - esteet huumeiden vastaiselle työlle

10 II HUUMEONGELMA JA HUUMEIDEN VASTAINEN TYÖ KOHDE- KAUPUNGEISSA 3 HELSINKI 3.1 Huumetilanne Helsingissä Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla on huumeiden ja muiden päihteiden käyttäjiä sekä lukumääräisesti että väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin muualla maassa. Uudet trendit ja muutokset huumetilanteessa näkyvät ja korostuvat selvimmin juuri väkiluvultaan suurimmissa kaupungeissa. Huumeongelma onkin Helsingissä vaikeampi kuin muissa Suomen kaupungeissa. Ruiskujen ja neulojen vaihtotoiminnan kautta on saatu käsitys kovien huumeiden käyttäjämääristä. Arvioiden mukaan ruiskuhuumeiden käyttäjiä olisi useita tuhansia. Lähes kaikille huumehoidon palvelujen tuottajatahoille on ollut yllätys, kuinka paljon Helsingissä on kovien huumeiden käyttöä. Esimerkiksi Terveysneuvontapiste Vinkissä kävi vuoden 2001 aikana 4500 eri asiakasta ja kertyi yhteensä 23 390 käyntikertaa. Vuonna 2001 Vinkissä vaihdettiin 517 276 ruiskua ja neulaa. Munkkisaaren palvelukeskuksessa kävi ruiskuja ja neuloja vaihtamassa samana vuonna 1007 eri asiakasta (Helsingin huumestrategian seurantatyöryhmän raportti 2002). Ruiskujen ja neulojen myyntimäärä on lievästi kasvanut Helsingin apteekeissakin koko 1990-luvun. Voidaan sanoa, että ruiskuhuumeiden käyttö on muodostunut vakavaksi ongelmaksi pääkaupunkiseudulla. Suomessa on tehty koko maata koskeva tilastollinen tutkimus 1990-luvun loppupuolen huumetilanteen kehityksestä (Hakkarainen & Metso 2001). Tätä tutkimusta ja sen tuloksia käytetään lähteenä lähes kaikissa huumeiden käytön kehitystä tarkastelevissa dokumenteissa. Tutkimuksen mukaan huumeiden käytön lisääntyminen näytti pysähtyneen ja jopa kääntyneen hieman laskuun vuosien 1998 ja 2000 välillä (Hakkarainen & Metso 2001). Tähän viittasi etenkin kannabiksen käytön väheneminen alle 30-vuotiaiden keskuudessa ja pääkaupunkiseudulla.

11 Tutkimuksen tuloksiin on kuitenkin tänä päivänä syytä suhtautua varauksellisesti. Huumeiden käytössä ja uusien aineiden yleistymisessä on tapahtunut vuoden 2000 jälkeen paljon. Tutkimustulokset kuten viralliset tilastotkin tuntuvat kulkevan jälkijunassa. Kaikkialta hoitojärjestelmästä ja etenkin matalan kynnyksen toimijoilta kantautuu samaa viestiä: yhä nuorempien huumeiden käyttö on lisääntynyt, kannabis on yleistynyt ja arkipäiväistynyt, buprenorfiini on vallannut alaa kaikkialla maassa ja erilainen lääkkeiden ja muiden päihteiden sekakäyttö on lisääntynyt. Tietoihin huumeiden käytön kääntymisestä laskuun tulee suhtautua myös tutkimuksellisista syistä varauksellisesti. Partanen (2002, 23) kirjoittaa, että päätelmien tekemistä kuitenkin vaikeuttaa, että aiempien vuosien luvut ovat peräisin postikyselystä, kun taas vuoden 2000 luvut perustuvat henkilöhaastatteluihin, joissa vastaajat saattavat herkemmin salailla omaa huumeiden käyttöään. Viimeisin koko maata koskeva postikyselynä toteutettu tilastollinen tutkimus (Hakkarainen & Metso 2003) osoittaakin, että huumekokeilut olivat lisääntyneet vuodesta 2000 vuoteen 2002. Lisäys oli voimakkainta 20-29-vuotiaiden ikäryhmässä. Vuonna 2002 tämän ikäryhmän miehistä noin joka kolmas ja naisista noin joka neljäs ilmoitti kokeilleensa joskus elämässään kannabista. Amfetamiinin käyttö ja lääkkeiden ei-lääkinnällinen käyttö olivat myös lisääntyneet. Euroopassa runsaasti huomiota herättänyt ekstaasin käytön lisääntyminen tuli nyt ensimmäistä kertaa esille myös Suomen väestöä edustavassa aineistossa. Pääkaupunkiseudulla ja yli 100 000 asukkaan kaupungeissa huumeiden käyttö oli yleisempää kuin muualla maassa. (Hakkarainen & Metso 2003.) Päihdeongelma on siis monella tapaa syventynyt ja vaikeutunut. Eräs viime vuosien paljon huomiota saanut huumeiden käytön kehityspiirre on buprenorfiinin (Subutex ja Temgesic) huumekäytön yleistyminen. Buprenorfiinin käytön jyrkkä lisääntyminen näkyy esimerkiksi Kurvin huumepoliklinikan asiakkaiden päihteiden käytössä vuosien 2001 ja 2002 aikana. Vuoden 2001 ensimmäisellä neljänneksellä ensimmäisenä päihteenään opiaatteja käyttäneistä 59 % käytti heroiinia ja 33 % buprenorfiinia. Seuraavan vuoden toisella neljänneksellä enää vain kuusi prosenttia käytti heroiinia ja jopa 91 % käytti buprenorfiinia (Kurvin huumepoliklinikan asiakastilastot vuosilta 2001 ja 2002).

12 Buprenorfiinin huumekäyttö on pääasiassa suonensisäistä ja sitä käytetään myös ensihuumeena. Se on lisännyt laitoksissa tapahtuvan vieroituksen tarvetta ja pidentänyt vieroitusjaksoja, koska sen aiheuttamat vieroitusoireet tulevat viiveellä. Vieroitusoireiden alta paljastuu lisäksi usein mielenterveydellisiä ongelmia. Yksi selkeä kehitystrendi onkin psyykkisesti sairaiden huumeiden käyttäjien määrän kasvu. Yhä nuoremmilla on päihteiden käytön lisäksi vakavia psyykkisiä vaikeuksia. Tämä vaatii hoitojärjestelmältä entistä vahvempaa moniammatillista panostusta. (Törmä ym. 2003a.) Huumeongelma on vaikeutunut myös siten, että yhä useammin käytetään sekaisin erilaisia huumausaineita, lääkkeitä ja alkoholia. Erityisesti nuorten keskuudessa kaiken mahdollisen huumaavan sekakäyttö näyttää yleistyneen. Esimerkiksi bentsodiatsepiinien huumekäyttö ja niiden käyttö yhdessä huumausaineiden ja alkoholin kanssa on yleistynyt. Lääkeriippuvuuksien alasajo vaatii pitkiä hoitojaksoja ja tähän erikoistuneita hoitopaikkoja. Uusien päihteiden yleistymisellä ja päihteiden käytön monimuotoistumisella onkin suoraa vaikutusta päihteiden käyttäjien palvelutarpeeseen. 3.2 Päihdehuollon järjestelmän kehitys Tässä luvussa kuvataan Helsingin päihdehuollon hoitojärjestelmän kehityskulku pääpiirteissään, koska kehitystä vasten on helpompi ymmärtää miksi huumehoitojärjestelmä on Helsingissä nykyisenlainen. Samanlaista kehitystä voidaan nähdä tapahtuneen muuallakin maassa, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Helsingin päihdehuollon kehitystä kuvaava osuus perustuu arviointiryhmän aiemmin vuonna 2003 tekemään Helsingin päihdehuollon ulkoiseen arviointiin (Törmä ym. 2003b) sekä Kurvin huumepoliklinikan ulkoiseen arviointiin (Törmä ym. 2003a). Päihdehuollon kehitystä ja nykyisen järjestelmän taustoja käsitellään yleisemmällä tasolla myös muun muassa teoksessa Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa (Kaukonen & Hakkarainen 2002). Helsingin kaupungin päihdehuollon järjestelmä, kuten kunnallinen päihdehuollon järjestelmä yleensäkin, on kehittynyt pitkäaikaisen alkoholistien hoitoperinteen pohjalta. Alkoholiriippuvuus on Suomessa hyvin tunnettu ja tutkittu alue, jota varten on kehittynyt kattava sosiaalihuollon alaan kuuluva hoitojärjestelmä. Avohoidosta vastaa kunnallinen A- klinikkajärjestelmä ja myös alkoholistien laitoshoidossa on pääkaupunkiseudulla pitkät perinteet muun muassa Ridasjärven päihdehoitokeskuksella, Tervalammen kartanon kun-

13 toutuskeskuksella ja Hangonkadun kuntoutuskeskuksella. Lisäksi ostopalveluina on ollut saatavilla A-klinikkasäätiön ja Kalliolan Setlementin tarjoamaa hoitoa. 1960-1980-lukujen huumeaallot Huumeiden käyttö on Suomessa moniin muihin maihin verrattuna nuori ja alkoholin ongelmakäytön rinnalla edelleen suhteellisen pienimuotoinen ongelma. Huumeita alkoi tulla Suomeen hippiliikkeen jälkimainingeissa 1960-luvulla. Pian sen jälkeen perustettiin ensimmäiset varsinaiset huumeongelmaisille tarkoitetut palvelut. Kun tilanne kuitenkin näytti siltä, että ensimmäinen huumeaalto jäisi muoti-ilmiöksi, vähennettiin julkisen sektorin valmiuksia hoitaa huumeongelmaisia. Suurimmalle osalle huumeiden käyttäjistä uusien aineiden kokeilu jäikin ohimeneväksi vaiheeksi, mutta osa siirtyi amfetamiiniin ja opiaatteihin (ks. Partanen 2002). Kokonaisuudessaan laittomien huumeiden käyttö supistui ja pysyi verraten vähäisenä ilmiönä koko 1970- ja 1980-luvun. Käyttäjäryhmät pienenivät ja toiminta-alueet sulkeutuivat ja siirtyivät piiloon julkisuudelta. Hoitojärjestelmässä oli vain muutamia huumeiden käyttäjien hoitoon erikoistuneita palvelun tuottajia. Huumehoidon alalla kauimmin Helsingissä toiminut kolmannen sektorin palveluntuottaja on A-klinikkasäätiön Hietalinnayhteisö, joka aloitti toimintansa Helsingin Nuorisoaseman katkaisuhoitoasemana vuoden 1976 alusta. Vuonna 1987 toimintaa laajennettiin sisältämään myös kuntoutushoitoa, ja nimi muuttui Hietalinna-yhteisöksi. Kalliolan Setlementti perusti 1986 oman, edelleen toimivan, pitkäaikaisen lääkkeettömän kuntoutuksen yksikkönsä Kiskoon (Kiskon klinikat). Metadonikorvaushoitoa on annettu Hesperian sairaalassa 1970-luvun puolivälistä lähtien, aluksi hyvin pienimuotoisesti. Korvaus- ja ylläpitohoito jatkuu HUS:n toimintana edelleen. Huumetilanteen vaikeutuminen 1990-luvulla Huumetilanne Suomessa muuttui 1990-luvun alussa, jolloin huumeiden käyttö lisääntyi nopeasti ja huumeiden käyttöön liittyviä ongelmia alettiin käsitellä näkyvästi julkisuudessa. Yksi tärkeä edellytys huumeiden käytön lisääntymiselle on ollut kansainvälisen huumetuotannon ja kaupan organisoituminen. Kannabiksen käyttö lisääntyi Suomessa 1990-

14 luvulla noin kymmenellä prosentilla vuosittain. Kannabiksen ja LSD:n lisäksi mukaan tulivat kokaiini, ekstaasi ja muut synteettiset huumeet. (Partanen 2002.) 1990-luvun alun tilanteessa Helsingissä ja koko Suomessa oli hyvin vähän palveluja huumeiden käyttäjille, vaikka päihdekenttä oli muuttunut ja huumeet olivat tulleet Suomeen jäädäkseen. Viestejä huumetilanteen vaikeutumisesta oli tullut aluksi kolmannen sektorin toimijoiden lisäksi huumeiden käyttäjien omaisilta ja poliisilta. Tilanteen vaikeutuminen ja palvelujen tarve nähtiin ja ilmaistiin myös julkisen järjestelmän omien työntekijöiden keskuudessa. Monet yksityiset lääkärit olivat ryhtyneet järjestämään opiaattiriippuvaisten metadonihoitoa ohi lain suomien keinojen. Tästä oli seurauksena oikeudenkäyntejä eräitä yksityisiä lääkäreitä vastaan. Koko 1990-luvun alku oli varsin epäselvää päihdehuollon kehitysvaihetta. Tässä tilanteessa toimijoiden erilaiset näkemykset ja arviot kokonaistilanteesta haittasivat hedelmällistä yhteistyötä, mikä tarpeettomasti viivytti ongelman haltuunottoa. Julkisella sektorilla haluttiin tilastollista näyttöä ongelman vaikeutumisesta. Helsinki halusi myös selkeyttää huumestrategiaansa sekä yhteistyö- ja vastuujakoja ennen palvelujen perustamista. Tämä puolestaan edesauttoi huumeasiantuntemuksen ja erilaisten hoitomuotojen syntymistä ja keskittymistä kolmannelle sektorille. (Törmä ym. 2003b.) Järjestöt ensivaiheen huumehoitopalvelujen kehittäjinä A-klinikkasäätiö toteutti vuosina 1990-1993 Raha-automaattiyhdistyksen tuella Kettutien A-poliklinikkaprojektin. Projektina alkanut poliklinikkatoiminta muodostaa nyt kiinteän osan Helsingin kaupungin alueellista päihdehuoltoa. Kettutien A-poliklinikka tuottaa Helsingin kaupungille ostopalveluna kaakkoisen suurpiirin A-klinikkapalvelut. Se vastaanottaa myös muilta alueita tulevia erityisesti huumeita käyttäviä asiakkaita. A-poliklinikan projektivaiheen aikana ilmeni, että ensisijaisesti alkoholiongelmaisten hoitoon sopivat tiedot ja taidot eivät enää kaikilta osin riittäneet tuolloin yllättävän suuren huumeasiakkaiden joukon (256 henkilöä) hoitoon. Huumeongelmien hoitokokonaisuuteen paneutuminen katsottiin tarpeelliseksi. A-klinikkasäätiö aloittikin 1990-luvun alussa Monipäihdeprojektin Raha-automaattiyhdistyksen tuella ja yhteistyössä eri viranomaistahojen ja järjestöjen kanssa. Helsingin sosiaalivirasto vastasi kliinisen toiminnan kustannuksista.

15 Tavoitteena oli kehittää strategisia arviointimenetelmiä huumeiden käyttäjien hoidossa. Projektin yhtenä tuloksena oli, että huumeasiakkaiden erityistarpeita ja ongelmia varten tarvitaan päivystävä yksikkö. A-klinikkasäätiön taholta ajettiin voimakkaasti myös opiaattiriippuvaisten korvaushoitojen laajentamista Suomessa. (ks. Ahokas ym. 1998.) Asiakasmäärien kasvu alkoi yhä selvemmin näkyä kentällä ja myös tilastoissa. Esimerkiksi vuosina 1994-1995 noin 500:lla amfetamiininkäyttäjällä oli A-hepatiittitartunta. Tällöin monet eri viranomaistahot havahtuivat tilanteen vakavuuteen. Aiemmin piilevänä ollut ongelma alkoi näkyä yhä enemmän käytännön päihdetyössä. Monipäihdeprojektin jatkona toteutettiin viranomaistahojen kanssa yhteistyössä Infektioriskiprojekti, jonka seurauksena perustettiin A-klinikkasäätiön Vinkki-järjestelmä huumeiden käyttäjien terveysneuvontaa ja ennaltaehkäisevää työtä varten. Osana Monipäihdeprojektia perustettiin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston Kyläsaaren päiväosasto huumeiden käyttäjien kuntoutuspalveluyksiköksi. Päiväosasto, joka toimi vuosina 1995-1996, lakkautettiin alhaisen käyttöasteen vuoksi. Osastoa ei saatu sovitettua palvelujärjestelmään, vaan yhteistyö kangerteli lähettävien tahojen kanssa. (Ahokas 1998.) 1990-luvun puolessa välissä alettiin neuvotella Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ja terveysviraston, HUS:n sekä järjestöjen kesken päivystävän poliklinikan aikaansaamisesta huumeiden käyttäjille. Tämä prosessi johti Kurvin huumepoliklinikan perustamiseen. (Seuraavassa kuvattu Kurvin huumepoliklinikan syntyprosessi on esitetty myös arviointiryhmän tekemässä Kurvin huumepoliklinikan ulkoisessa arvioinnissa, ks. Törmä ym. 2003a.) Helsingin Diakonissalaitos hahmotteli suunnitelman päivystävän klinikan toteutuksesta. Yksikön puitesuunnitelman valmistelivat yhdessä Diakonissalaitoksen kanssa HYKS:in huumevieroitusyksikkö, A-klinikkasäätiö ja Kalliolan kannatusyhdistyksen Kiskon klinikka. Hanketta perusteltiin sillä, että pääkaupunkiseudulla ei ollut huumeiden käyttäjille ympärivuorokautisesti toimivaa poliklinikkaa, joka selvittäisi hoidon tarvetta ja ohjaisi sopivaan hoitopaikkaan. Hoidon tarve arvioitiin lähinnä A-klinikoilla, terveysasemilla ja sairaaloiden päivystyspoliklinikoilla. Näiden tahojen ei nähty riittävästi tavoittavan huumeiden käyttäjiä, eikä niillä myöskään nähty olevan vaadittavaa erityisasiantuntemusta huumeiden käyttäjien hoidon tarpeen arviointiin ja jatkohoitoon ohjaamiseen. Yhtenä selkeänä puutteena esitettiin, että palveluja ei ole tarjolla niinä vuorokauden aikoina, jolloin huu-

16 meiden käyttäjillä tyypillisesti herää motivaatio hoitoon. Olemassa olevien hoitoyksiköiden katsottiin edellyttävän korkeaa hoitomotivaatiota. Helsingin Diakonissalaitos ajoi hanketta, jonka tarkoitus oli toimia tiiviissä yhteistyössä HYKS:n huumevieroitusyksikön ja myöhemmin neuvoteltavan Helsingin kaupungin toimintayksikön kanssa. Syyskuussa 1995 Diakonissalaitos haki yhteisesti suunnitellulle hankkeelle Raha-automaattiyhdistyksen rahoitusta. Hanke oli tarkoitus toteuttaa yhtenä Helsingin Diakonissalaitoksen Diakoniaprojekteista. Diakonissalaitoksen toimintasuunnitelmassa vuodelle 1996 todetaan seuraavaa: Uuden projektin tavoitteena on avata elokuussa 1996 huumepoliklinikka, jonka tarkoituksena on vastaanottaa huumeiden käyttäjiä ympärivuorokautisesti. Yksikön tehtävänä on motivoida huumeiden käyttäjiä hoitoon, arvioida heidän hoidon tarpeensa ja etsiä soveltuva jatkohoitopaikka. Tavoitteena on muodostaa yksikkö, jossa yhdistyy korkea kliininen taso ja matala sisääntulokynnys. Ympärivuorokautinen puhelinkonsultaatio palvelee sekä terveyden- että sosiaalihuollon työntekijöitä, huumeiden käyttäjiä ja heidän omaisiaan. Poliklinikkaa ei kuitenkaan saatu perustettua vielä vuonna 1996. Helsingin kaupungin viranomaiset ottivat tuolloin kannan, että Helsinkiin ei tarvita ympärivuorokautista päivystyspoliklinikkaa huumeiden käyttäjille. Kaupungin kanta vaikutti Rahaautomaattiyhdistyksen päätökseen olla hyväksymättä poliklinikkaa varten tehtyä rahoitushakemusta. Koska poliklinikan tarve koettiin pakottavana, ryhtyi Diakonissalaitos ratkaisemaan asiaa toiselta pohjalta. Se käynnisti Pellaksen huumehoitoyksikön yhteyteen omalla kustannuksellaan pienimuotoista vastaanottopoliklinikkatoimintaa, joka laajeni asteittain. Vastaanottopoliklinikka antoi puhelinneuvontaa huumeiden käyttäjille, ohjeita hätääntyneille omaisille, konsultaatiota muille hoitopaikoille ja viranomaisille sekä arvioi hoidon tarvetta ja neuvotteli maksusitoumuksia. Jo tuolloin puhelinpalvelussa vastattiin 600 huumeiden käyttäjän, heidän omaistensa ja viranomaisten puheluun kuukaudessa. Pellaksen polikliinisesta toiminnasta saatujen kokemusten perusteella valtakunnallisen päivystävän poliklinikan tarve tuli ilmeiseksi. Jouduttiin myös huomaamaan, että vilkkaan päivystyspoliklinikan sijoittaminen laitoshoitoa antavan huumehoitoyksikön yhteyteen haittasi merkittävästi hoitoyhteisön tehokasta toimintaa. Kokeiluluonteinen toiminta Pel-

17 laksessa osoitti, että laitoshoito ja polikliininen päivystystoiminta täytyi erottaa toisistaan ja että poliklinikan piti sijaita niin lähellä Helsingin ydinkeskustaa kuin mahdollista. Samanaikaisesti julkaistut tutkimukset ja viranomaistiedot vahvistivat Diakonissalaitoksen johtopäätöksiä ja kokemuksia poliklinikan tarpeellisuudesta. Huumeiden käyttö oli selvästi lisääntynyt koko maassa ja erityisesti Helsingin seudulla. Kun vielä vuotta aikaisemmin viranomaiset ja asiantuntijat olivat epäilleet ympärivuorokautisen päivystyspoliklinikan tarvetta, vaadittiin nyt usealta taholta nopeita toimenpiteitä ensihoitojärjestelmän kehittämiseksi. Diakonissalaitos oli jo kahden vuoden ajan tarjonnut yhteistyötä poliklinikan perustamiseksi. Neuvottelut eivät kuitenkaan edenneet, koska viranomaiset totesivat Helsingin kannan huumehoitokysymykseen olevan avoinna. Myöhemmin myös Helsingin kaupungin huumestrategiaa pohtinut työryhmä totesi, että Helsinki tarvitsi päivystyspoliklinikkakapasiteettia eri ikäisille huumeiden käyttäjille. Kaupunginhallituksen 30.9.1996 antaman kehotuksen johdosta terveys- ja sosiaalivirastojen yhteinen työryhmä teki esityksen huumepäivystyspoliklinikan perustamisesta. Työryhmä esitti, että helsinkiläisten huumepäivystyspoliklinikka perustettaisiin HYKS:iin laajentamalla ja monipuolistamalla HYKS:in silloisen huumevieroitusyksikön toimintaa. Terveysviraston suunnitelmasta antama lausunto, joka sisälsi kielteisen kannan Diakonissalaitoksen käynnistämän klinikan tarpeellisuudesta, tuli julkisuuteen ja vaikeutti Diakonissalaitoksen pyrkimyksiä saada toiminnalle rahoitusta. Raha-automaattiyhdistys hylkäsikin Diakonissalaitoksen hakemuksen toistamiseen vuodeksi 1997. Diakonissalaitos teki joulukuun 8. päivänä vuonna 1996 Helsingin kaupunginhallitukselle osoitetulla kirjeellä yhteistyötarjouksen, jossa toivottiin Helsingin kaupungin osallistuvan Pellaksen kokeilun jälkeen Helsingin Sörnäisiin vuoden 1997 alusta perustettavan huumepoliklinikan toimintaan ja sen laajentamiseen. Diakonissalaitos lähti siitä, että paras ratkaisu olisi vahvistaa yhtä aikaa sekä Diakonissalaitoksen päivystyspoliklinikkaa että HYKS:n huumevieroitusyksikköä. Näin resurssit tulisivat hyödynnettyä ja samalla tulisi luotua kustannustehokas hoidon porrastusjärjestelmä. Diakonissalaitos esitti olevansa myös valmis myöhemmin siirtämään kertyneen tietotaidon jollekin muulle, sopivammalle ylläpitäjälle. Tärkeintä olisi saada tarvetta vastaava ensihoitoyksikkö käynnistettyä mahdollisimman nopeasti. Helsingin kaupunginhallitus otti yhteistyötarjouksen perusteella yhteyttä Raha-

18 automaattiyhdistykseen ja ilmaisi periaatteellisen tukensa eri tahojen aktiivisuudelle huumeiden vastaisessa työssä. HYKS ja Helsingin kaupungin terveysvirasto asettivat joulukuussa 1996 yhteisen työryhmän jatkamaan valmistelua, jonka tavoitteena oli huumevieroitushoidon ja huumepäivystyspoliklinikkatoiminnan järjestäminen terveyslautakunnan 3.12.1996 tekemän esityksen pohjalta. Työryhmän valmistelutyön oli määrä olla valmis vuoden 1997 maaliskuun loppuun, jolloin yksikön lopullinen sijoituspaikkakin piti olla selvillä. Tammikuun 13. päivänä 1997 Helsingin Diakonissalaitos lähestyi suoraan sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkärettä, jotta valtioneuvosto osoittaisi Raha-automaattivaroja vuodelle 1997 huumeiden käyttäjien päivystyspoliklinikan tukemiseen. Sosiaali- ja terveysministeriö edellytti avustuksen myöntämisen ehtona, että asiasta saadaan Helsingin kaupungin kanssa yhteisymmärrykseen perustuva ratkaisu. Neuvottelut Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastojen, HYKS:n ja Diakonissalaitoksen välillä aloitettiin seuraavana päivänä. Neuvotteluissa saavutettiin yhteinen näkemys välittömistä toimenpiteistä sekä sovittiin jatkotyöskentelystä hoidon porrastuksen ja työnjaon määrittelemiseksi pitkällä tähtäimellä. Todettiin, että Helsinkiin ei tarvita kahta erillistä päivystävää huumepoliklinikkaa, mutta kylläkin porrastettu hoitojärjestelmä. Tästä syystä päätettiin, että edellä mainittuun HYKS:n ja terveysviraston työryhmään kutsutaan myös Diakonissalaitoksen ja sosiaaliviraston edustajat. Neuvottelun tuloksena Helsingin kaupunki sitoutui ostamaan huumepoliklinikkapalvelut Diakonissalaitokselta, mikäli Rahaautomaattiyhdistys osaltaan rahoittaa tätä toimintaa. Kaupungin kanssa käydyt neuvottelut vaikuttivat siihen, että Raha-automaattiyhdistys teki uuden linjauksen ja valtioneuvosto myönsi avustuksen vuoden 1997 alussa. Helsingin Diakonissalaitoksen, Helsingin kaupungin ja Raha-automaattiyhdistyksen välille syntynyt yhteisymmärrys mahdollisti Diakonissalaitoksen omalla rahoituksella alkaneen toiminnan jatkamisen. Raha-automaattiyhdistyksen avustukset ovatkin olleet välttämätön edellytys ympärivuorokautisen matalan kynnyksen toiminnan, neuvontapalvelun ja kehittämistyön ylläpitämiselle.

19 Vuoden 1997 alussa täysipainoisesti käynnistyneen huumeiden käyttäjien poliklinikan nimeksi tuli Kurvin huumepoliklinikka sen sijainnin mukaan. Keväällä 2000 poliklinikka muutti Munkkisaaren toimintakeskukseen, mutta sen nimi haluttiin säilyttää ennallaan. (ks. Törmä ym. 2003b.) Kurvin huumepoliklinikka toimii edelleen ainoana ympärivuorokauden päivystävänä matalan kynnyksen huumehoitopoliklinikkana koko maassa. 3.3 Huumehoidon palvelujärjestelmä Huumehoitojärjestelmä Päihdehuolto kuuluu Helsingissä sosiaaliviraston ja terveysviraston yhdessä järjestettäväksi. Sosiaali- ja terveystoimi on organisoitu erikseen omiksi virastoikseen. Sosiaaliviraston yhteispalvelukeskuksessa on päihdeasiantoimisto, jonka tehtävänä on ennalta ehkäisevä päihdetyö ja päihdehuollon laitosten johto sekä ostopalvelusopimusten tekeminen laitospalveluista. Keskitetty päihdehuollon hallinto on siis sosiaaliviraston toimintaa. Helsingin kaupunki on jakautunut seitsemään sosiaaliviraston ja seitsemään terveysviraston alueeseen. Alueet ovat hyvin itsenäisiä muodostaen kukin oman sosiaalikeskuksensa ja terveyskeskuksensa. Helsingin huumehoitojärjestelmä on erittäin monimuotoinen ja monimutkainenkin kokonaisuus. Palveluita tuottavat julkisen sektorin lisäksi lukuisat järjestöt ja kaupalliset yritykset. Koska pääkaupunkiseudulla huumeiden käyttö on selvästi yleisempää kuin muualla maassa ja huumeiden käyttäjiä on lukumääräisesti eniten, on huumeiden käyttäjien hoitoon erikoistuneet palvelutkin keskittyneet pitkälti pääkaupunkiseudulle ja erityisesti Helsinkiin. Yhä edelleen erikoistuneita hoitoyksiköitä on muualla maassa hyvin vähän, vaikka erilaisia huumeiden käyttäjien palvelupisteitä on moniin kaupunkeihin perustettukin. Suhteessa muihin kaupunkeihin Helsingin huumehoidon järjestelmä on varsin monipuolinen, kun otetaan mukaan myös kolmannen sektorin tuottamat palvelut. Huumehoidon perustason palvelut muodostuvat sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköiden palveluista: sosiaalitoimistot, mielenterveystoimistot, terveyskeskukset ja päivystävät poliklinikat muodostavat päihdehuollon perusrakenteen. Erityistason yksiköitä ovat A-klinikat (seitsemän, joista yhden palvelut ostetaan A-klinikkasäätiöltä) ja nuorisoasemat (kolme, joista yhden palvelut ostetaan A-klinikkasäätiöltä). Kahden kaupungin oman A-klinikan