missä eu, siellä suomi?

missä eu, siellä suomi? kansallinen sivistysliitto ry

Julkaisija: Kansallinen Sivistysliitto ry Yhteistyökumppanit: Kansallisen Kokoomuksen europarlamenttiryhmä Kokoomuksen kansainvälinen työryhmä Kansalliset Maahanmuuttajat Kamut ry Kokoomuksen Nuorten liitto ry Kokoomuksen Naisten liitto ry Opiskelijaliitto Tuhatkunta ry Kansallinen Kokoomus rp Suomen Toivo -ajatuspaja Toimittaja: Timo Kivistö / Linguage (www.linguage.fi) Kuvitusdiat: Sanni Grahn-Laasonen 2

SISÄLLYS 1. Johdanto... 4 2. Maatalous... 5 Perustuu Arto Satosen esitykseen Hyvinkäällä 5.5.2012 3. Maahanmuutto... 9 Perustuu Arto Satosen esitykseen Hyvinkäällä 5.5.2012 4. Talouskriisi ja Euroopan integraatio...11 Perustuu Kimmo Elon esitykseen Turussa 10.3.2012 5. Eurooppa, menetetty manner?...15 Perustuu Katri Vallasteen esitykseen Hyvinkäällä 5.5.2012 6. Kuntapalvelut ja kolmas sektori...19 Perustuu Annika Kokon esitykseen Hyvinkäällä 6.5.2012 7. EU-päätöksentekosimulaatio... 21 Perustuu Matti Niemen luomaan harjoitukseen Turussa 11.3.2012 Liitteet... 25 Lopuksi... 26 3

1. Johdanto Kansallinen Sivistysliitto ry, tuttavallisemmin Kansio, järjesti kumppaneineen vuoden 2012 aikana useita koulutustilaisuuksia, joiden tarkoituksena oli lisätä Euroopan unioniin liittyvää tietoa Suomessa sekä edistää kansalaisten valmiuksia ottaa osaa kansalaiskeskusteluun EU:n ajankohtaisista asioista. Esillä olivat kaikki kansalaisia eniten askarruttavat asiat, muiden muassa talouskriisin vaikutukset, vapaa liikkuvuus ja maahanmuutto sekä maatalouden ja kuntapalvelujen haasteet. Lisäksi mukana on katsaus EU:n päätöksentekokoneiston toimintaan simulaatioharjoituksen muodossa. Hankkeen kohderyhmänä ovat olleet Kansion jäsenjärjestöjen toimijat ja kaikki kansalaiset. Yhteensä jäsenjärjestöillä on noin 40 000 henkilöjäsentä, joihin kaikkiin pyrittiin saamaan kontakti. Pienempi Eurooppa-koulutuksen 25 30 hengen pilottiryhmä kokoontui viikonlopun mittaisissa koulutustilaisuuksissa Turussa, Hyvinkäällä ja Helsingissä sekä vieraili marraskuussa tutustumassa mm. Euroopan parlamenttiin, komissioon sekä Suomen pysyvän edustuston toimintaan. Koulutustilaisuuksien keskeisin sisältö on tiivistetty aiheryhmittäin tähän koosteeseen. Varsinaisena lähdemateriaalina ovat pääosin olleet tilaisuuksissa koulutusmateriaalina käytetyt kalvot ja monisteet, joista on työstetty yhtenäinen kirjallinen esitys. Faktoja ja numerotietoja on tarvittaessa päivitetty uusimmin saatavilla olevin tiedoin. Toimitusprosessin myötä esityksiin on saattanut tulla mielipiteitä, jotka ovat toimittajan omia eivätkä välttämättä heijastele alkuperäisen luennoitsijan näkemyksiä. Kiitämme projektin luennoitsijoita myös niitä, joita tekstissä ei ole mainittu kokoomuksen suomalaisia europarlamentaarikkoja sekä Kansion koulutussuunnittelijaa Henna Aunistoa ja ajatuspaja Suomen Toivon toiminnanjohtajaa Markku Pyykkölää materiaalista ja heidän tuestaan toimitusprosessin aikana. Missä EU, siellä Suomi hankkeelle on myös myönnetty valtionavustusta. Antoisia opiskeluhetkiä! 4

2. Maatalous Euroopan unionin budjetti on edelleen vahvasti maatalousbudjetti: vuosille 2014 2020 väännetyn sovun 960 miljardin euron loppusummasta yli 40 prosenttia menee maataloustukiin ja niihin läheisesti liittyviin maaseudun kehittämishankkeisiin (EC, 13.2.2013). Uusi seitsenvuotisbudjetti on EU:n historiassa ensimmäistä kertaa edellistä pienempi, mutta ainakaan maatalous ei jäänyt kärsijän asemaan. Itse asiassa erilaisista infrastruktuuri- ja tutkimushankkeista tingityistä 30 miljardista eurosta osa kohdennettiin Ranskan johdolla maatalouteen (Kauppalehti 8.2.2013). Suomenkaan ei käynyt hullummin. Maatalouden suorat tuet vähenevät 3,9 miljardista 3,4 miljardiin, mutta kompensaatioksi Suomen maatalouden kehittämisrahoihin lisättiin 2,1 miljardin perustason päälle 600 miljoonaa euroa, mikä tasapainottaa nettomaksuosuutta (Pohjolan Sanomat, 11.2.2013). EU-jäsenyys ei ole autioittanut suomalaista maaseutua. Aikaa sitten alkanut elinkeinorakenteen muutos oli jo vuonna 1993 johtanut siihen, että Suomen bkt:stä enää 1,3 prosenttia tuli suoraan maataloudesta (Boxberg & Heikka, 2008). Vuodesta 2000 vuoteen 2007 suomalaisten perustuotantotilojen lukumäärä tosin laski 23 prosenttia 45 000 tilaan, mutta tilalle oli tullut lähes 13 000 uutta ilman maatilataustaa (matkailu, virkistys jne.) toimivaa yritystä (Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus MMMtike). Vuonna 2000 Suomessa oli kaikkiaan 136 400 maaseutuyritystä. Seitsemän vuotta myöhemmin luku oli 137 600: vastoin yleistä mielikuvaa katoavasta maaseudusta sikäläisten yritysten lukumäärä olikin kasvanut prosentin verran. Ilman maatilataustaa toimivien yritysten ja perustuotantotilojen välissä oli vuonna 2007 vielä 23 200 monialaista tilaa kasvua seitsemässä vuodessa 6 prosenttia (MMMtike). Maaseudun jatkuvaan elinvoimaan viittaa myös Suomen verraten alhainen kaupungistumisaste, joka oli vuoden 2008 lopussa 63 prosenttia. Verrokkimaassa Ruotsissa, jossa kansalliset viljelyn tuet käytännössä lopetettiin parikymmentä vuotta sitten, oli vastaava prosenttiluku 85 (CIA World Factbook). Usein unohtuu, että maatalouskin on Suomessa paikoin yhä merkittävä työllistäjä ja sellaisena osa elävää aluepolitiikkaa. Kun valtakunnanmedian ytimessä Uudellamaalla oli vuonna 2008 kaikista työpaikoista vain puolisen prosenttia maa- ja riistatalouden piirissä, oli Etelä-Pohjanmaalla maataloustyöntekijöitä 12, Keski-Pohjanmaalla yli 10 ja Pohjois-Savossakin 8 prosenttia kaikista työllisistä (Tilastokeskus). Lisäksi tulevat tietenkin elintarviketeollisuuden työpaikat. Maatalouden ja siihen liittyvien palvelujen osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli vuonna 2009 vain 2,1 prosenttia eli arvoltaan noin 3,2 miljardia euroa, samaa luokkaa kuin oli elintarvikkeiden tuonti ulkomailta (Tilastokeskus). Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Lähes yhtä suuren osuuden BKT:stä muodosti elintarviketeollisuus, samoin elintarvikkeiden kauppa. Kun mukaan lasketaan ravitsemistoiminta, kuljetus, tuoteverot ja muut elintarviketalouden osaset, huomataan koko elintarviketaloudessa virtaavan rahaa vuosittain noin 25 miljardia euroa merkittävä summa koko kansantaloudessa. Kuva tarkentuu, kun verrataan elintarvikkeiden osuutta kotitalouksien kaikkiin kulutusmenoihin. Suomessa ruokaan ja alkoholittomiin juomiin käytettiin vuonna 2009 noin 13 prosenttia kotitalouksien kokonaiskulutuksesta. Osuus on samaa luokkaa kuin koko EU:ssa keskimäärin (Eurostat National accounts). Suomalaistalouksien yhteenlaskettu lasku kotiruokailusta ilman alkoholijuomia oli vuonna 2009 noin 11,5 miljardia euroa (Tilastokeskus). 5

Samoin on työllisyysvaikutusten laita. Alkutuottajien määrän ohella on aiheellista tarkastella, kuinka paljon ihmisiä maatalouden välituotekäyttö työllistää. Eniten työpaikkoja oli vuonna 2007 kaupassa (noin 3 700 henkeä) perässään liike-elämän palvelut, rehuteollisuus sekä muu teollisuus ja valmistus. Kun mukaan luetaan muut maataloustuotantoa tukevat toiminnot kuten kuljetus, varastointi ja rakentaminen, saadaan välillisten työpaikkojen luvuksi maataloustuotannossa noin 15 000 (Tilastokeskus). EU-kriittistä silmää saattaa harhauttaa seikka, että tukea saaneiden tilojen määrä on ollut Suomessa tasaisessa laskussa yli 15 vuoden ajan. Suomen liittyessä unioniin vuonna 1995 oli maassamme yli 95 000 tukea saavaa maatilaa; vuonna 2010 luku oli vähän yli 62 200 (Maaseutuhallinnon tietojärjestelmä Mavi). Numeroihin kätkeytyy kuitenkin selkeä totuus: keskimääräinen tilakoko on samaan aikaan kasvanut vajaasta 23 hehtaarista 36,5 hehtaariin. Maataloutta on kohdannut teollisuudesta tuttu globaali ilmiö: tuotantoyksikköjen koko on kasvanut, mitä voidaan pitää luonnollisena ja kansantaloudellisesti yksinomaan järkevänä kehityskulkuna. Viljelijöiden lukumäärä Suomessa on laskenut vuoden 2001 vajaasta 70 000 hengestä yli kymmenellä tuhannella tultaessa vuoteen 2009 (Tilastokeskus). Laskua selittää tilakoon kasvun ohella maatalouden koneellistuminen, sekin sinänsä terve ja myönteinen ilmiö. Voidaan kysyä, olisiko kovin pienillä tiloilla edes varaa hankkia tarvitsemiaan koneita. Myönteistä lienee sekin, ettei ainakaan nuorten farmarien into ole lopahtanut: maassamme oli vuoden 2009 lopussa noin 7 000 alle 34-vuotiasta viljelijää kutakuinkin sama määrä kuin kahdeksan vuotta aiemmin (Tilastokeskus). Mustamaalaajien arsenaaliin on kuulunut myös väite, että EU yrittää kuristaa suomalaisen maatalouden hengiltä epäämällä siltä sen tarvitsemat tuet. Numeroiden valossa tämä on harhaa. EU:n kokonaan tai yhdessä Suomen kanssa rahoittamat tuet muodostuvat kolmesta osasta: CAP-tulotuesta eli varsinaisesta maataloustuesta, luonnonhaittakorvauksista ja ympäristötuesta. Niiden yhteenlaskettu summa oli vuonna 2011 (arvio) itse asiassa suurempi kuin esimerkiksi vuonna 2006: 1 335 miljoonaa vastaan 1 255 miljoonaa euroa. EU:n kokonaan maksamaa CAP-tukea saatiin kumpanakin vertailuvuonna 541 miljoonaa euroa (vuonna 2005 vain 515 M ). Yhdessä maksettavat luonnonhaittakorvaukset pysyivät kutakuinkin ennallaan noin 420 miljoonassa, kun taas EU:n osuus kaikkiaan 372 miljoonan euron (2011) ympäristötuesta nousi vuonna 2008 maksetusta 88 miljoonasta 107 miljoonaan euroon (Tilastokeskus). Suomen ja EU-komission välisen väännön kohteena ollut, runsaasti uutisoitu Etelä-Suomen maatalouden ns. 141-tuki on kokonaan Suomen valtion viljelijöille ja karjankasvattajille maksamaa tukea. Se on katkolla vuoden 2014 alusta, ja voisi MTT Taloustutkimuksen mukaan poistuessaan johtaa jopa karjatalouden romahtamiseen eteläisessä Suomessa (YLE Uutiset 28.8.2012). Onkohan näin? 141-tuki on joka tapauksessa alentunut jo aiemmin vuosi vuodelta niin, että se vuonna 2011 oli vain 84 miljoonaa euroa. Siitä ei Suomen maatalouden tulevaisuuden luulisi olevan kiinni: vertailun vuoksi mainittakoon, että vaikeille alueille myönnettävä pohjoinen tuki, sekin kokonaan kansallista rahaa, oli vuonna 2011 yli 335 miljoonaa euroa. Lisäksi näyttää siltä, että Suomi on kohdentanut etelästä huvenneista miljoonista osan pohjoiseen. Kansallisen tuen määrä vaikeilla alueilla nousi vuoden 2008 vajaasta 323 miljoonasta parissa vuodessa nykytasolleen noin 335 miljoonaan. Tarpeelliset tuet eivät poistu, ne vain muuttavat muotoaan. Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen (kok.) mukaan Etelä-Suomen tulevaan tukirakenteeseen saataneen kunnollinen selvyys vasta vuoden 2015 paikkeilla, jolloin EU on uudistamassa koko maatalouspolitiikkansa (YLE Uutiset 28.8.2012). Järki kehottaa neuvottelemaan Suomelle hyvän ratkaisun unionin sisäpiirissä, ei räksyttämään katkerana pöydän ulkopuolelta. 6

eu ei ole ne siellä, vaan myös me täällä Suljettuihin kansallisiin maatalousmarkkinoihin ei ole enää paluuta. Täytyy muistaa, että kansallisillakin tukiratkaisuilla on helposti kääntöpuoli: riittävän kauan eläneet muistavat esimerkiksi voin ja kananmunien käsittämättömät kuluttajahinnat 1970-luvulla. EU-jäsenyys merkitsi aikanaan huomattavaa alennusta suomalaisperheen ruokalaskuun. Lähtötilanteesta vuonna 1995 ravinnon reaalihintaindeksi laski viidessä vuodessa 14 prosenttiyksikköä, ja vielä nytkin ruoka on ansiokehitykseen nähden kymmenisen prosenttia halvempaa kuin ennen EU-aikaa (Tilastokeskus, Aamulehti 10.1.2013). Kuluttajan edullisen ruokalaskun kääntöpuolella on tietenkin maataloustuottajan ansainta. Viljelijät ovat Suomessa järjestäneet viime kuukausina useita tempauksia kelvollisten tuottajahintojen puolesta, kuten aika ajoin tekevät heidän kollegansakin kaikkialla unionissa ja sen ulkopuolella. Huoli toimeentulosta on varmasti oikea, mutta numerotiedon valossa eivät ainakaan tuottajahinnat ole romahtaneet. Tärkeimmistä maataloushyödykkeistä vain maidon hintakehitys (2003: 36,68 / 2010: 36,92 hehtolitralta) on alittanut selvästi inflaatiovauhdin (MMMtike). Naudanlihan tuotannosta näyttää Suomessa maksettujen tuottajahintojen mukaan tulleen entistä kannattavampaa: tonnista maksettiin vuonna 2003 kasvattajalle 186 euroa, nyttemmin 240. Välimaastoon sijoittuvat sianliha (2003: 115 / 2010: 137 ), broileri (2003: 117 / 2010: 120 ) ja kananmunat (2003: 80 / 2010: 88 tonnilta). Näyttääkin siltä, että syynä maatalouden ongelmiin eivät ole niinkään alhaiset tuottajahinnat vaan kohonneet tuotantokustannukset, joiden taustalla on globaalin kysynnän kasvun vaikutus esimerkiksi lannoitteiden ja rehun maailmanmarkkinahintaan. EU:n komissio on linjannut, että uudistettavan maatalouspolitiikan tavoitteena on elinvoimaisen elintarviketuotannon ylläpitäminen koko unionin alueella. Tämä tulee toteuttaa ottaen huomioon luonnonvarojen kestävä käyttö ja ilmastonmuutos sekä tasapainoinen alueellinen kehitys. Ydinkohtia tavoitteisiin pääsemiseksi ovat muiden muassa seuraavat (EC, 12.11.2011): suorien tukien asteittainen lähentäminen jäsenmaiden välillä siirtyminen alueelliseen tasatukeen kaikissa maissa suorien tukien tarkempi kohdentaminen, sis. mm. aktiiviviljelijöiden ja nuorten viljelijöiden tuki markkinatoimien tehostaminen maaseudun kehittämistoimien vaikuttavuuden seuranta, ja uusien riskienhallintavälineiden luominen. 7

Maaseutu ja maatalous Suomessa sekä Euroopan unionissa säilyvät, mutta ne varmastikin muuttavat muotoaan. Kansainvälinen kilpailu on haaste, mutta kasvava kansainvälinen kysyntä myös mahdollisuus. Vapaassa Euroopassa viljelijällä ja karjankasvattajalla on myös useimmiten mahdollisuus muuttaa tuotantosuuntaa tarpeen ja kysynnän mukaan. Vastaus maatalouden kipukohtiin ja haasteisiin on niin Suomessa kuin Euroopassa sama kuin aina ennenkin: ahkeruus, innovointi ja neuvottelukyky. missä eu, siellä mahdollisuus. sanni grahn-laasonen 8

3. Maahanmuutto Suomessa asui vuoden 2010 lopussa 167 954 ulkomaan kansalaista. Vuonna 2011 Suomeen muutti yhteensä 29 500 ja Suomesta pois 12 650 henkilöä. Nettomaahanmuutto oli siten 16 800 henkilöä. Kun otetaan huomioon kaikki ulkomaalaista syntyperää olevat Suomessa asuvat henkilöt käytännössä siis ensimmäisen ja toisen polven siirtolaiset saatiin luvuksi vuoden 2011 lopussa 257 248 henkilöä. Tämä on 4,8 prosenttia Suomen koko väestöstä (Tilastokeskus). Ennusteiden mukaan ulkomaalaisten määrä Suomessa kasvaa vuoteen 2030 mennessä puoleen miljoonaan henkilöön (TEM, 28.2.2013). Luku on eurooppalaisessa vertailussa varsin alhainen, mutta se on pitkään ollut tasaisessa kasvussa. Vuonna 1980 vierasta syntyperää olevia asukkaita oli alle 40 000, ja vielä EU-kytköksenkin aikaan vuonna 1995 vain reilut 106 000. Vuodesta 1980 lähtien on Suomessa asuvien ulkomaalaisten ja ulkomailla syntyneiden Suomen kansalaisten määrä kasvanut joka ainoa vuosi. Kansainvälistyminen näkyy kielten kirjossa. Vuoden 2010 lopussa äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia ja saamea puhui jo 224 388 Suomessa asuvaa henkilöä. Vuonna 1995 vastaava luku oli alle 66 000 ja vuonna 1980 ainoastaan 9 100. Kolmessakymmenessä vuodessa Suomessa asuvien mutta ulkomailla syntyneiden määrä on siis yli kuusinkertaistunut, ja vieraita kieliä puhuvien luku 25-kertaistunut! Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita on kaikista maahanmuuttajista vain murto-osa. Suomeen jätettiin vuonna 2011 yhteensä 3 567 kpl, ja myönteisiä päätöksiä tehtiin samana vuonna 1 271 kappaletta. Lähtömaan mukaan eniten turvapaikansaajia tuli Irakista (396) perässään Somalia (266), Afganistan (180), Venäjä (116) ja Iran (55). Yleisin syy myönteiselle päätökselle oli ns. toissijainen suojelu, jolla perusteella myönnettiin yhteensä 714 turvapaikkaa. Nimikkeellä turvapaikka tehtiin 169 myönteistä päätöstä, humanitäärisen suojelun perusteella 143 ja muiden syiden nojalla 245. Vertailun vuoksi mainittakoon, että maailmalla arvellaan yhteensä noin 10,4 miljoonaa pakolaista, joista yli puolet on Aasian maista ja vajaat kolme miljoonaa Afrikasta. Eniten pakolaisia on siirtynyt kotimaistaan Pakistaniin (1,7 miljoonaa) ja seuraavaksi eniten Iraniin ja Syyriaan (kumpaankin 1,1 miljoonaa). Saksassakin on 0,6 miljoonaa pakolaista, kun Suomessa heitä on vain 7 500. Suomessa maahanmuuttajien kotouttamiseen liittyvien asioiden valmistelusta vastaa työ- ja elinkeinoministeriö. Käytännön viranomaistoimet kotouttamisen edistämiseksi tehdään osana kunnallisia peruspalveluja sekä työ- ja elinkeinoministeriön palvelujen muodossa (TEM). Tavoiteohjelma maahanmuuttajien yhteiskunnallisen integraation edistämiseksi ja eriytymisen sekä syrjäytymisen ehkäisemiseksi on pitkä ja monitahoinen. Avainasemassa on suomen (tai ruotsin) kielen oppiminen ja sitä kautta mahdollisuus jatkokoulutukseen ja työllistymiseen: maahanmuuttajien elinolosuhteet (asuminen, työllisyys, koulutus jne.) lähestyvät koko väestöä maahanmuuttajien työttömyysastetta alennetaan pääkaupunkiseudulla; tavoitteena työttömyyden puolittaminen ja korkean työttömyysasteen ryhmissä työllisyyden nostaminen 60 prosenttiin maahanmuuttajanuorten työllistymiseen kiinnitetään erityistä huomiota kotouttamiskoulutuksen saatavuus ja riittävyys paranee siten, että kaikki maahanmuuttajat pääsevät tarvetta vastaavaan koulutukseen lain mukaisten edellytysten ja aikarajojen puitteissa. 9

Kotouttamishankkeessa korostuu varhainen puuttuminen pääväestön ja maahanmuuttajien tasa-arvon lisäämiseksi. Erityisasemassa ovat lapset ja nuoret: kaikki maahanmuuttajat saavat viimeistään oleskeluluvan tiedoksiannon yhteydessä perustiedon oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja suomalaisesta yhteiskunnasta, minkä perusteella he osaavat hakeutua tarvittaviin kotouttamispalveluihin kaikille maahanmuuttajataustaisille lapsille mahdollistetaan mukanaolo varhaiskasvatuksessa tuetaan lasten suomen/ruotsin sekä oman kielen kehittymistä ja kasvua kahteen kulttuuriin koulutuksen eriarvoisuutta vähennetään: puolitetaan etnisen taustan selitysosuus koulutuksen keskeyttämisessä sekä korkea-asteen koulutukseen osallistumisessa vuoteen 2020 mennessä. Pitkän aikavälin tavoitteena on poistaa väestöryhmien väliset erot kokonaan. Samalla kun vaalitaan maahanmuuttajien omaa kieltä ja kulttuuria, tarkoituksena on lisätä heidän osallistumistaan pääväestön aktiviteetteihin taiteen, kulttuurin, liikunnan ja poliittisen osallistumisen saralla: maahanmuuttajien äänestysvilkkaus nousee ja maahanmuuttajataustaisen vaaliehdokkaiden osuus nousee vastaamaan yleistä tai kunnallista väestöpohjaa kotoutuminen otetaan huomioon kehitettäessä kulttuurin palveluita ja tukimuotoja maahanmuuttajat osallistuvat liikuntatoimintaan yhdenvertaisesti pääväestön kanssa; kuntien liikuntapalvelut tavoittavat kaikki riippumatta kulttuurista kynnyksistä osallistua toimintaan vähennetään väestön terveyseroja myös maahanmuuttajataustaisten ryhmien osalta. Ohjelmassa asetetaan vaatimuksia myös suomalaiselle kantaväestölle hyväksyä lähtökohtien kirjo: rasistiset teot ja kansanryhmää vastaan kiihottaminen vähenevät selvästi kouluissa ja nuorisotoimessa rasismin nollatoleranssi; koulukiusaamista ehkäistään tietämys, osaaminen ja toiminta hyvien etnisten suhteiden edistämiseksi lisääntyy työelämän monimuotoisuutta vahvistetaan työpaikoilla ja työyhteisöissä. Maahanmuuttajien työttömyysaste oli vuoden 2010 lopussa vajaat 29 prosenttia. Näyttää siltä, että hyvinä aikoina tulijat työllistyvät nopeastikin, kun taas taantuman koittaessa heidän työpaikkansa ovat kaikkein vaaranalaisimmat. Alimmillaan maahanmuuttajien työttömyys oli vuonna 2008, vain 19,1 prosenttia. Eniten ulkomaalaisia työnhakijoita oli Venäjältä ja Virosta (Taloussanomat 5.9.2011). Koko väestön työttömyysaste oli tammikuun 2013 lopussa 8,7 prosenttia, kun se vuotta aiemmin oli 7,8 prosenttia (Tilastokeskus). Mainittakoon vielä, että varallisuus ei katoa Suomesta ainakaan maahanmuuttajien mukana. Maailmanpankin tilastojen mukaan maahanmuuttajien Suomesta vuonna 2010 muualle lähettämät rahavirrat nousivat yhteensä 0,4 miljardiin Yhdysvaltain dollariin (noin 306 miljoonaan euroon). Muualta Suomeen lähetettiin samaan aikaan 0,8 miljardia dollaria eli kaksinkertainen määrä rahaa (Maailmanpankki 2010). Maailmalla eniten rahaa lähetettiin maahanmuuttajien toimesta muualle Yhdysvalloista (51,6 mrd. dollaria), ja eniten rahaa tuli puolestaan Intiaan (54 mrd.) sekä Kiinaan (53 mrd. dollaria). 10

4. talouskriisi ja Euroopan integraatio Viimeaikainen Euroopan talouskriisi on herättänyt voimakasta keskustelua EU:n tulevan kehityksen suunnasta. Vastakkaisina napoina nähdään yhtäältä federalismi eli liittovaltiokehitys ja toisaalta paljon väljempi valtioiden välinen yhteistyö. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta: vastaavia keskusteluja on käyty lähes jokaisen integraation kriisin yhteydessä 1950-luvulta tähän päivään! Ennen syvempiä pohdiskeluja Euroopan kehityksen tulevasta suunnasta on kuitenkin syytä selvittää muutamia avainkäsitteitä: Integraatio on prosessi, jonka tavoitteeksi siihen osallistuvat toimijat (valtiot) asettavat siirtymisen kunkin toimijan itsenäisesti tekemistä päätöksistä kaikkien yhdessä tekemiin päätöksiin. Integraation lopputuloksena syntyy uusi toimija Euroopan integraatio on EU:n kehitystä laajempi prosessi, jonka ytimen kuitenkin muodostaa Euroopan unioni Yhteisöjen organisoitumisen kannalta on keskeistä ns. keskusta periferia-suhteen eli vallanjaon järjestäminen: Yhtenäisvaltioissa valta on keskitetty vahvasti keskustalle (keskushallinnolle), joka määrää periferian (alueiden) toimivallasta Liittovaltioissa valta on hajautettu keskustan (keskushallinnon) ja periferian (osavaltiot) kesken. Periferialle turvataan lisäksi vaikutusvalta keskustaan Subsidiariteetti-periaate tarkoittaa EU:n organisointiperiaatetta, jonka mukaan päätöksenteon tulee tapahtua mahdollisimman lähellä kansalaisia: keskustalla on toimivaltaa asioissa, jotka eivät ole rajattavissa vain yhteen tai muutamaan periferian toimijaan periferia päättää keskustan toimivaltaan kuuluvista asioista (anto- ja ottooikeus). Nykyisessä EU:ssa on erilaisia toimielimiä, joiden tehtävänä on toimeenpanna päätöksiä yhteisesti asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Jäsenmaiden toimintaa säätelevät vahvasti yhteiset säädökset, ja osa alun perin periferialle kuuluneista toimivaltuuksista on siirretty ylikansallisille toimielimille. Näiden sekä edellä mainittujen seikkojen perusteella voidaan katsoa, että Euroopan unioni täyttää jo nyt ne kriteerit, jotka tutkimuskirjallisuudessa liittovaltiolle asetetaan. Kuitenkin jotain puuttuu. Ensinnäkään EU-tason edustuksellista järjestelmää ei voida pitää puhtaasti parlamentaarisena. Esimerkiksi epäluottamuslause komissiolle edellyttää kaksoisenemmistöä parlamentissa. Toiseksi integraation suuntaviivoista päättäminen on lähes kokonaan jäsenvaltioiden johtajien päätösvallassa. Eurokriisi asettaa eurooppalaisen integraation suunnan ylle kysymysmerkkejä. Kuinka taataan yhteinen tahto, kun jäsenvaltioiden lähtökohdat ja niiden myötä tavoitteet ovat niin erilaiset? Monet keskeiset talousindikaattorit osoittavat, että erot euromaiden taloudellisen suorituskyvyn välillä ovat viime vuosina kasvaneet kasvamistaan. 11

Talouskasvu: Euroopan suurimman talouden Saksan bruttokansantuote on pysynyt myllerryksistä huolimatta koko ajan kasvussa ja nousi viime vuonna vajaan prosentin. Sitä vastoin esimerkiksi Italian ja Espanjan taloudet painuivat 1 1,5 prosenttia miinukselle, kriisimaa Kreikan jopa 6 prosenttia (IMF World Economic Outlook, tammikuu 2013). Tilastokeskuksen ennakkotiedon mukaan Suomen BKT supistui viime vuonna 1,8 prosenttia. Velkaantuminen: Euromaiden julkisen talouden velka kasvoi viime vuoden jälkipuoliskolla 90 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja kasvaa ennusteiden mukaan edelleen. Velkasuhde ei rahaliiton historiassa ole koskaan ollut yhtä suuri. Kriisin alkaessa 2010 velkaa oli 80 prosenttia BKT:stä (Eurostat, HS 16.2.2013). Euroopan unionin sääntöjen mukaan valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vaatimuksen täytti vuoden 2011 lopussa 14 jäsenmaata, mm. Suomi 49 prosentillaan. Toisaalta Kreikan velkasuhde oli 171 prosenttia, Italian 120 ja Portugalinkin 108 prosenttia. Punaisella alueella oli myös Saksa 80 prosentillaan, mutta siellä tilanne sentään parani parilla prosenttiyksiköllä (Taloussanomat 22.10.2012). Valtionlainojen korot: Vuodenvaihteessa 2012/2013 Suomen valtion kymmenvuotisen joukkolainan korko oli hieman yli 1,6 prosenttia (Taloussanomat 2.1.2013). Isommat AAA-luottoluokituksen maat Saksa ja Hollanti saivat lainaa vieläkin edullisemmin ehdoin. Raha on euroaikana ollut tuskin koskaan näin halpaa mutta vain niille, jotka ovat pitäneet julkisen taloutensa kunnossa. Espanja on viime kuukausina maksanut valtionlainoistaan noin kuuden ja Italia seitsemänkin prosentin korkoa. Oma lukunsa on Kreikka, jonka ei kannata edes hakea lainaa vapailta markkinoilta vaan ainoastaan erityisjärjestelyin. Erilaisista lähtökohdista johtuen eurooppalaisen integraation ennustaminen on vaikeaa. Merkit viittaavat kuitenkin siihen, että integraatio syvenee jos syvenee eriytyvästi eli eri tahtiin eri osa-alueilla ja eri jäsenmaissa. Puhutaankin monen nopeuden EU:sta. nokka kohti kasvua. tarvitaan enemmän eurooppaa, ei vähemmän. 12

Ajatus eriytyvästä integraatiosta perustuu ajatukselle eri osa-alueiden eritahtisesta etenemisestä. Yhtenevyyskehitys ei siis etene homogeenisesti vaan sektoreittain. Näin on ollut tähänkin asti. Esimerkiksi talouspolitiikassa on integraatio Euroopan talousalueen (Eta) sekä talous- ja rahaliiton (EMU) myötä pitkällä. Samoin on laita maataloudessa, jota säätelee yhteinen maatalouspolitiikka (CAP). Toisaalta ulkopolitiikassa ja sosiaalipolitiikassa yhteisesti sitovia päätöksiä on verraten vähän ja yhteisiä toimielimiä vielä vähemmän, joten myös integraatioaste on alhainen. Eriytyvä integraatio voi tapahtua myös jäsenvaltioiden välillä. Esimerkkinä on rahaliitto, johon kuuluu vain osa EU:n jäsenmaista. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka taas on uskottu monessa jäsenmaassa ikään kuin EU:n ulkokehällä olevalle Natolle, kun taas muutamat EU-maat eivät ole edes hakeneet puolustusliittoon. Eriytyvää integraatiota jäsenvaltioiden välillä hidastaa tai peräti estää EU:n päätöksentekojärjestelmä, joka edellyttää monissa asioissa yksimielisiä päätöksiä. Toisaalta joulukuussa 2009 voimaan astunut Lissabonin sopimus avaa pelitiloja eriytyvälle integraatiolle enemmistöpäätösten laajentamisen kautta. Ongelmallista EU:n demokraattisuuden näkökulmasta on se, että enemmistöpäätöksillä integraatio etenee enemmistön ehdoilla, kun taas päätösten toimeenpanoa edellytetään myös vastaan äänestäneiltä jäsenmailta. On kuitenkin syytä muistaa, että integraation syvyys ei suoraan mittaa EU:n toimivaltuuksien laajuutta. Syvenevä integraatio ei automaattisesti tarkoita vallan siirtämistä periferioista keskustalle. Todellinen syventyminen edellyttää yhteisten päätösten tosiasiallista lisääntymistä, josta seurauksena toki voi olla periferioiden autonomian kaventuminen. Eriytyvä integraatio johtaa myös siihen, että integraatio jollakin tietyllä sektorilla on eri vaiheissa eri jäsenmaissa. Näin päädytään tilanteeseen, jota voi parhaiten mallintaa integraatiokehillä: voidaan ajatella, että kehien ytimessä on euroalue ja niiden ulkopuolella muut EU-maat. Vielä ulommalla kehällä ovat jäsenehdokkaat ja edelleen niiden ulkopuolella muut partnerit. Tällainen samankeskisten kehien Eurooppa ei kuitenkaan sovellu varsinaiseksi EU:n toiminnan kuvaamisen malliksi. Luokittelukriteeristönä se on kuitenkin hyödyllinen, jos ajatus euroalueesta EU:n ytimenä voidaan hyväksyä. Millaista tulevaisuuden integraatiota Euroopan unionilta voidaan sitten odottaa? Mahdollisia kehityskulkuja on pääpiirteissään kaksi. Kehitysskenaarioina, jotka vievät unionia kohti eurooppalaista yhtenäisvaltiota ja heikentävät EU:n subsidiaarista organisaatiomuotoa, voidaan pitää: halua keskittää talouspolitiikan koordinointi ja valvonta EU-tasolle. Siten periferian toimivalta näissä asioissa olisi jatkossa alisteinen keskustan määräyksille vallan keskittämistä EU-komissiolle tämän asemaa vahvistamalla, jolloin periferian vaikutusvalta (sekä suora että EU:n parlamentin kautta käytettävä) kaventuisi, sekä EU:n valtionpäämiehistä muodostuvan neuvoston aseman vahvistamista, koska tällöin päätösvaltaa siirtyy EU-tason suoran demokraattisen kontrollin ulkopuolelle. Toinen mahdollinen pääsuunta on kehityskulku, joka tukee ja vahvistaa EU:n nykyistä subsidiaarista liittovaltiorakennetta. Tällaisen kehityssuunnan tunnusmerkistönä voidaan pitää esimerkiksi: kansallisten ulkopolitiikkojen yhteisöllistämistä eli EU:n yhteisen ulkopolitiikan kehittämistä, jolloin globaalissa todellisuudessa kansallisesti hoidettujen ulkopolitiikkojen hyödyt ja haitat eivät rajaudu yksinomaan kunkin kyseessä olevan jäsenvaltion alueelle 13

sisämarkkinoiden toiminnan ja kansallisten talouspolitiikkojen harmonisointia siltä osin kuin nämä toimet joko estävät jäsenvaltioiden välisiä heijastusvaikutuksia tai edistävät koko EU:n taloudellista toimintaa ja vakautta, sekä päätöksenteon uudistamista siten, että se yhtäältä takaa kansallisille parlamenteille sananvallan unionitason politiikkaan ja toisaalta varmistaa parlamentarismin toteutumisen EU-tasolla. Tätä kutsutaan myös ns. Saksan malliksi. Kaikesta edellä mainitusta voidaan tehdä muutamia johtopäätöksiä. Ensinnäkin EU:n organisaation perustana toimiva subsidiariteettiperiaate perustuu liittovaltiolle tyypilliseen vallanjakoon keskustan ja periferian välillä. EU siis on jo liittovaltio. Toiseksi EU:n organisoituminen liittovaltioksi on taannut eurooppalaisten rakenteiden vakauden kuluneiden 60 vuoden aikana. Tällaisenaan liittovaltiorakenne on tehokkaasti estänyt kansallisvaltioiden katastrofaaliset erityistiet, jollaisten seurauksista Euroopassa kärsittiin viime vuosisadan alkupuoliskolla enemmän kuin kylliksi. Kolmanneksi liittovaltiorakenne kaventaa väistämättä yksittäisen jäsenvaltion valtaa, mutta tukee erilaisten toimijoiden osallistumista kokonaiseurooppalaiseen prosessiin. On joka tapauksessa selvää, että monet nykymaailman ongelmat ja haasteet ovat liian vaikeita ratkaistavaksi kansallisvaltioiden kaksipuolisin toimin. Liittovaltiorakenne ei kuitenkaan automaattisesti suojaa vallan väärinkäytöltä tai takaa toimivaltuuksien selkeää jakautumista. Nämä uhat ovat myös EU:ssa todellisia ja vaativat toimielimiltä, jäsenmaiden hallituksilta sekä niiden kansalaisilta edustajineen aktiivista epäluuloa. Selkeästi omasta ja lähellä olevasta tulee pitää kiinni silloinkin, kun se tuntuu vaikealta. Suomen kaltaisen periferian ongelmien ratkaiseminen siirtämällä ne keskustan hoidettavaksi voi vain vahvistaa keskusvaltaisuutta ja murentaa subsidiaarisuutta. herätys! eurooppa tarvitsee uuden tarinan. 14

5. eurooppa, menetetty manner? Missä EU, siellä ongelma, lausui taannoin Perussuomalaisten johtaja Timo Soini tarttuvasti ja lausuu edelleen. Tietyt poliittiset puolueet ja kellokkaat, median eurokriittinen segmentti sekä laajat äänestäjäkunnan osat toistelevat mielellään samaa kompaktia maailmanselityksen mallia: kun talous, työttömyys tai oma hyvinvointi huolettavat, on vikapää tietysti EU. Euroskeptisismi, tai EU-vastaisuus tai EU-kriittisyys, on erään määritelmän mukaan Euroopassa ilmenevää epäilyä tai vastustusta Euroopan unionia, siihen liittymistä tai jäsenenä oloa tai EU-yhteistyön tiivistämistä kohtaan (Wikipedia). Mistä EU:ta kritisoidaan? Tyypillisiä teemoja keskustelussa ovat ainakin: itsenäisyyden ja kansallisen päätösvallan väheneminen demokratiavaje ja byrokratisoituminen talouskysymykset: EU joko liian uusliberalistinen tai liian sosialistinen arvokysymykset: esim. tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutuminen Saako EU:ta sitten kritisoida? Saa, ja monesti se on aiheellistakin. Hyödyllisen argumentaation nimissä on kuitenkin suotavaa, että argumenteilla on totuuspohja. Korrelaatio ei ole yhtä kuin kausaatio. Ihmiset käyttäytyvät sen mukaan, miten he uskovat asioiden olevan, eivätkä sen mukaan, miten on ovat. Tutkijan osa yhteiskunnallisen debatin analyysissa ei ole päättää, kuka on oikeassa, vaan tarkastella, miten osapuolet konstruoivat väitteensä totena. EU-kriittisyys ei ole kasvanut. Keskustelu on vain liikaa keskittynyt siihen, mitä Suomi vastustaa. Ja liian vähän siihen mitä Suomi haluaa, tulkitsi kokoomuksen kansanedustaja, Alexander Stubbinkin lehdistöavustajana tämän ulkoministerikaudella toiminut Sanni Grahn-Laasonen suomalaista debattia viime vuoden puolella. Elinkeinoelämän valtuuskunnan raportti maaliskuulta 2012 enemmän kuin vahvisti näkemyksen: tuolloin 55 prosenttia suomalaisista ilmoitti suhtautuvansa EU-jäsenyyteen selvän myönteisesti. Eroa unionista vaativien joukko oli kutistunut 16 prosenttiin eli pienemmilleen koko jäsenyyden aikana (EVA, MTV3 28.3.2012). Tulos oli vallitsevan eurokriisin pyörteissä merkittävä. Lähes joka toinen vastaaja lisäksi uskoi, että eurosta ja EMU-jäsenyydestä oli Suomelle hyötyä vallinneessa taloustilanteessa. EU:n kannatus puoluekartalla oli laajaa; EU-kriittisyys näytti tiivistyneen lähinnä Perussuomalaisten kannattajiin. Syksymmällä mielipiteet näyttivät kuitenkin hieman synkistyneen. Erilaisia soraääniä kuului muualtakin Euroopasta: Saksalaisista 51 prosenttia katsoi eräässä kyselyssä, että heidän maansa voisi paremmin ilman euroa, ja 71 prosenttia oli valmis karkottamaan Kreikan rahaliitosta, jos maa ei selviäisi säästövaatimuksistaan (Bild am Sonntag 28.7.2012). Britanniassa pääministeri David Cameron lupautui järjestämään kansanäänestyksen EU:sta eroamisesta, mikäli hänen konservatiivipuolueensa voittaa vuoden 2017 vaalit (Taloussanomat 18.2.2013). Korrelaatio ei ole kausaatio, mutta ikävät uutiset epäilemättäkin vaikuttivat kansalaismielipiteeseen. Kreikan velkakriisi jatkoi kärjistymistään, ja Euroopan tilastoviranomaisen Eurostatin mukaan euroalue vajosi heinä-syyskuussa uuteen taantumaan. Loka-joulukuussa euroalueen BKT supistui 0,9 prosenttia vuotta aiemmasta. Koko vuonna kokonaistuotannon laskettiin supistuneen 0,5 prosenttia vuodesta 2011. Koko vuoden aikana yksikään vuosineljännes ei tuottanut kasvua (Eurostat, Reuters 14.2.2013). 15

Syksyllä julkaistu eurobarometri heijasteli samoja tuntoja. 27 EU-maan kansalaisista vain 27 prosenttia arvioi oman maansa taloustilanteen myönteiseksi, kun melko tai täysin pettyneen mielipiteen toi julki 72 prosenttia. Maakohtaiset erot olivat kuitenkin suuria: ruotsalaisista ja saksalaisista 75 prosenttia piti tilannetta suotuisana, kreikkalaisista ja espanjalaisista vain 1 2 prosenttia. Suomi sijoittui lähelle kärkeä jakaumalla 55 45 (EB 78). Suomalaisista 66 prosenttia uskoi, että eurokriisistä johtuva työmarkkinoiden kriisi syvenee yhä. Luku on sinänsä korkea, mutta vertailussa maltillista tasoa. Portugalilaisista samaa mieltä oli 79 ja ruotsalaisista 72 prosenttia. Mielenkiintoista on, että euroalueeseen kuulumattoman Ruotsin pelkofaktori oli noussut kevään mittauksesta 14 prosenttiyksikköä, kun taas suomalaisten mielipide tulevaisuuden suunnasta oli jotakuinkin ennallaan. Barometrin mukaan suuri enemmistö eurooppalaisista (85 prosenttia) uskoi, että EU:n jäsenvaltioiden on tiivistettävä yhteistyötään kriisistä selviytymiseksi. EU:ta pidettiin myös tehokkaimpana toimijana ratkaisujen löytämiseksi kriisiin, kansallisia hallituksiakin tärkeämpänä (EB 78, EC 20.12.2012). Suomalaisia euroskeptikkoja kiinnostanee myös tieto, että suomalaisten suurimpia huolenaiheita olivat työttömyys (44 prosenttia) sekä terveys ja sosiaaliturva (40 prosenttia) molemmat sektoreita, joiden ongelmat voidaan ratkaista ensisijaisesti kansallisen hallituksen ja/tai työmarkkinajärjestöjen toimin. Yleinen taloustilanne, jossa eurooppalaisten ja globaalien toimijoiden merkitys on paljon suurempi, huoletti vain runsasta neljännestä suomalaisista. Taloustilanteen nimesi päähuolenaiheekseen esimerkiksi slovenialaisista 60 ja espanjalaisista 55 prosenttia (EB 78). eu-kriittisyys ei ole kasvanut. keskustelu vain on keskittynyt liikaa siihen, mitä suomi vastustaa. Ja liian vähän siihen, mitä suomi haluaa. 16

Korrelaatio ei siis ole kausaatio. Ehkä emme tiedä tarpeeksi EU:sta ja eurooppalaisuudesta. Suomalaisista 48 prosenttia katsoi kyselyssä olevansa erittäin tai melko hyvin perillä Euroopan asioista. Saman kunnian soi kumppanikansalaisilleen 41 prosenttia. Koko EU-alueella vastaavat luvut olivat 31 ja 22 prosenttia. Täydellisen tietämättömyytensä Euroopan asioista tunnusti 5 prosenttia suomalaisista ja 18 prosenttia kaikista EU-kansalaisista (EB 78, kansallinen raportti). Kaikesta päätellen tarvitaan vielä lisää tietoa, tietoa EU:sta ja Euroopasta. Viimeisen viiden vuoden aikana Euroopassa ja sen ulkopuolella on lähinnä puhuttu siitä, miten huonosti Euroopalla menee. Onko Eurooppa todella menetetty manner, joksi euroskeptikot sitä mielellään kutsuvat? Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin mielestä mantereella on ajauduttu marinakulttuuriin. Jos katsomme World Economic Forumin tilastoja, huomaamme, että seitsemän kymmenestä maailman kilpailukykyisimmästä maasta tulee Euroopasta ja kuusi kymmenestä EU:sta (Nykypäivä 25.1.2013). Stubb saa näkemyksilleen tukea tammikuussa julkaistusta Elinkeinoelämän valiokunnan raportista, jossa esitetään, kuinka teollisella valmistuksella on edelleen toivoa Euroopassa (EVA 23.1.2013). Saksan työmarkkinauudistukset ovat vauhdittaneet Volkswagenin kaltaisia yhtiöitä takaisin menestykseen, jopa hurjaan kasvuun ja ennätystulokseen. VW:n pääjohtaja Martin Winterkorn uskoo, että autojätti on lähitulevaisuudessa maailman suurin teollisuusyritys (Kauppalehti 1.3.2013). Kriisiytyneessä Espanjassakin vaateketju Zaran kaltaiset yritykset ovat kasvaneet lähituotannon avulla hurjaa vauhtia. Vuonna 1975 perustetun Zaran emoyhtiö Inditex on myynnillä mitattuna jo maailman suurin vaatekauppaketju (EVA). Impivaaralaisilla on opittavaa eurooppalaisilta naapureiltaan muuallakin kuin teollisuudessa. Raportti toteaa, että Saksassa on painettu nuorisotyöttömyys erittäin alas oppisopimuskoulutuksen avulla. Hollannissa on päästy samaan tulokseen asettamalla velvoitteet maan 30 alueelle, joista kunkin pitää itse määrittää tavoitteet, tunnistaa suurimmat ongelmansa ja kehittää niihin ratkaisut. Edelleen raportti kertoo, että Sveitsissä päästiin kustannuksien kasvamatta kokonaan eroon lääkärija leikkausjonoista kuluttajalähtöisellä järjestelmällä, jonka ydin on yksityisten vakuutusyhtiöiden ja lääkäreiden kilpailutus. Hollannissa puolestaan ovat teollisuusmaiden onnellisimmat lapset, ja Ranskan erittäin korkeaa syntyvyyttä tukee onnistunut perhepolitiikka. Maailman parhaat liiketalouden osaajat koulutetaan nykyisin Pariisissa ja Lontoossa: kymmenen parhaan MBA-opinahjon joukkoon mahtuu vain eurooppalaisia korkeakouluja. Suomen ykkönen, Aalto-yliopisto, yltää kunnioitettavalle sijalle 22 (EVA, Financial Times Global MBA Rankings 2012). Eurooppalainen tietotaito, sivistys ja hyvinvointi ovat yksinkertaisesti liian korkealla tasolla ollaksemme pysyvästi menetetty manner. Eurooppa ja EU, maailman suurin yhtenäinen markkinaalue, on monessa suhteessa elämänlaadun supervalta. Kriisit ratkaistaan, helpoimmin yhteistyöllä. Kymmenen eurooppalaisen ennustelaitoksen Euroframe-ryhmä povaa yhdestä suusta, että meneillään oleva taantuma sotien jälkeen pahin päättyy kesällä 2013 (Kauppalehti 20.2.2013), joskin Suomessa nousua pitää malttaa odottaa ensi vuoteen (YLE Uutiset 28.2.2013). Euroframen, jota Suomesta edustaa Etla, mukaan euroalueen kokonaistuotanto kasvaa ensi vuonna 1,3 prosenttia ja vienti mairittelevat 6,1 prosenttia. 17

Silti euroskeptisyydellä on paikkansa, ainakin pidettäessä päättäjiä terveellisesti varpaillaan. Vapaassa Euroopassa on lupa ilmaista tyytymättömyytensä vallitseviin oloihin ilman rangaistuksen pelkoa, ja usein purnauksesta on oikein kanavoituessaan jopa yhteiskunnallista hyötyä, kuten toimittaja Jouni Tervo osuvasti tulkitsi kolumnissaan Perussuomalaisten puheenjohtajasta: Jos Soinia ei olisi, hänet pitäisi kiireesti keksiä, sillä monet asiat olisivat ilman häntä nykyistä hullummin. Usein kuvitellaan, että Soini olisi jonkinlainen muutosta liikkeelle paneva dynamo. Tosiasiassa hän on tehokas filtteri, johon ääriliikehdintä Suomessa on tähän asti onnistuneesti siivilöity. [ ] Perussuomalaisista on tehty vaaraton yhteiskunnallisen tyytymättömyyden kanava, josta on syleilty kuoliaaksi äärioikeistolainen uho (Metro 23.4.2009). 1. noudatetaan omia sääntöjä 2. vain fiksua sääntelyä 3. digitaaliset sisämarkkinat 4. avoimemmat globaalit markkinat 5. vihreän kasvu ykköseksi 6. työvoima liikkumaan vapaasti ja helposti 7. Budjettivaroja kasvun tukemiseen. 18

6. Palvelut ja kolmas sektori Vaaleista toiseen palvelujen järjestäminen ja saatavuus näyttää huolettavan suomalaisia. Pääsääntöisesti palvelujen järjestäminen on Suomessa kuntien vastuulla: kunta hoitaa itsehallinnon nojalla itselleen ottamansa ja sille laissa säädetyt tehtävät. Kunnille ei saa antaa uusia tehtäviä tai velvollisuuksia taikka ottaa pois tehtäviä tai oikeuksia muutoin kuin säätämällä siitä lailla. Kunta voi sopimusten nojalla ottaa hoitaakseen muitakin kuin itsehallintonsa kuuluvia julkisia tehtäviä. Kunta voi hoitaa sille laissa säädetyt tehtävät itse tai yhteistoiminnassa muiden kuntien kanssa. Tehtävien hoidon edellyttämiä palveluja kunta voi hankkia myös muilta eli ulkoisilta palveluntuottajilta. Tärkeintä ei ole kuka tuottaa, vaan miten ja millaista palvelua tuotetaan. Ennen kuin kunnassa päätetään, järjestetäänkö palvelu itse (yksin tai yhteistyössä) vai ulkoistetusti, on tärkeää selvittää ainakin seuraavat seikat: tarkka hintalappu ja arvio palvelun kokonaiskustannuksista henkilöstökulut investointikulut palvelun laatu ja toimivuus. Mahdollisten ratkaisuvaihtoehtojen kirjo on laaja. Sulkeissa on esimerkkejä siitä, miten sama kunta voi eri palvelunaloilla turvautua erilaisiin ratkaisuihin: kunta tuottaa itse (perusterveydenhuolto) kunta tuottaa yhteistyössä toisen kunnan / muiden kuntien kanssa (koulutus) osa ostetaan täydentävänä yksityiseltä (palvelusetelit) koko palvelu ostetaan yksityiseltä (siivous) kolmas sektori palvelutarjonnan täydentäjänä Mikä ihmeen kolmas sektori? Käsitteellä tarkoitetaan suomalaisessa yhteiskunnassa pääasiassa järjestöjä ja yhdistyksiä. Suomalaisen kolmannen sektorin ominaispiirteenä on se, että se sisältää enemmän vapaaehtoistyötä kuin muissa Euroopan maissa. Riippumatta siitä, mitä käsitettä käytetään, kysymys on toiminnasta, joka on yksityistä voittoa tavoittelematonta, itsehallinnollista ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa. Yhteistä koko Euroopassa on se, että kolmannen sektorin merkitys ja toimintavolyymi on kasvanut sekä palkkatyön että vapaaehtoistyön tuottajana sekä yhteiskunnallisena toimijana. Monissa Euroopan maissa toteutetaan palvelujen tuottamisessa läheisyysperiaatetta, jossa julkinen järjestelmä on viimesijaisin palvelujen tuottaja. Suomessahan se on ensisijainen. Eurooppalaiset järjestöt työllistävätkin läheisyysperiaatteen takia huomattavasti enemmän ihmisiä kuin suomalaiset järjestöt. Suomessa vastuu palvelujen tuottamisessa on kunnilla. Kuntasektori onkin tärkeä hyvinvointipalvelujen tuottaja ja työllistäjä. Silti vapaaehtoistyötä tekee Suomessakin lähes 700 000 henkilöä. Kolmannen sektorin yksi vahvuus onkin se, että se pystyy yhdistämään palkkatyötä ja vapaaehtoistyötä joustavalla tavalla. Tulevaisuuden haasteita ikääntyvässä yhteiskunnassa on se, pystyvätkö julkinen ja kolmas sektori yhteistyöhön. Yksityistä sektoria kolmannen sektorin palvelutarjonta ei sinänsä uhkaa. Yrityskentän ja kolmannen sektorin suhteesta on keskusteltu varsin vähän. Tulevaisuudenkuvana näyttää tutkimusten mukaan olevan sekä yritystoiminnan että kolmannen sektorin merkityksen kasvu palvelujen tuotannossa. 19

Kolmannella sektorilla on tarjottavanaan tiettyjä käytännön etuja: pystyy vastaamaan lisääntyvään palvelutarpeeseen täydentävästi voidaan käyttää joustavasti tarvittaessa nopea tapa reagoida muuttuvaan tarpeeseen jo olemassa olevilla resursseilla ja tietotaidolla vapaaehtoistoimintaa elvyttävä vaikutus kustannustehokkuus. Voidaan kuitenkin havaita myös nippu haasteita: aktiivisuus kasaantuu kuitenkin myös kolmannen sektorin toimintakentällä järjestöt ovat myös toimineet huono-osaisten ja vähemmistöjen äänitorvena ja sitä kautta yhteiskunnallisena omatuntona viidesosa kansalaisista toimii erittäin aktiivisesti kansalaisjärjestöissä, viidesosa on kaiken toiminnan ulkopuolella järjestöjä vaivaa usein pysähtyneisyys ja toiminnan väljähtyminen nykyihmistä ei useinkaan kiinnosta sitoutuminen perinteiseen järjestötyöhön nykypäivän haaste järjestöille on tuottaa toimintaa, joka tavoittaa ja puhuttelee ihmisiä, jotka muuten syrjäytyisivät työelämästä ja ihmisille niin tärkeistä sosiaalisista suhteista. Kuntien haasteena on taata riittävät ja laadukkaat palvelut kustannustehokkaasti muuttuvassa väestö- ja ikärakenteessa. Siksi kaupunkistrategian ohella olisi suotavaa ja mahdollista laatia palvelustrategia, jossa linjataan kaupungin tai kunnan suhtautuminen ja yhteistyö kolmannen sektorin kanssa. Palvelustrategia tulisi käsitellä toimialakohtaisesti sekä varata mahdollisille toimenpiteille resurssit budjetissa. Seuraava haaste on siirtyä strategiasta käytäntöön: strategian tulee ensinnäkin olla valtuustotasolla hyväksytty se on käsiteltävä toimialoittain sen tavoitteet ja keinot on hyvä pitää toiminnan sitovissa tavoitteissa, ja virkamiehet neuvottelevat ja saattavat päätökset käytäntöön. Vaikkakin kolmas sektori on suomalaisissa kunnissa edelleen verraten vajaassa käytössä, on onnistuneista sovelluksista jo esimerkkejä. Tällaisia ovat koulujen iltapäiväkerhotoiminta, koulujen kerhotoiminta ja täydentävät opetuspalvelut, erilaiset sosiaalihuollon palvelut kuten mielenterveyspalvelut ja vertaistukiryhmät, vanhustenhuollon toiminnat ja päiväkerhot, kulttuuritoiminta ja nuorisotoimi sekä lasten kokopäivähoidon vaihtoehdoksi ja vastapainoksi tarjottavat kerhot. 20