MITÄ ASUKASTUVAT MERKITSEVÄT ASIAKKAILLEEN? Tutkimus merkityksistä ja muutoksista Kuopion asukastupatoiminnassa yhteisöllisessä viitekehyksessä

MITÄ ASUKASTUVAT MERKITSEVÄT ASIAKKAILLEEN? Tutkimus merkityksistä ja muutoksista Kuopion asukastupatoiminnassa yhteisöllisessä viitekehyksessä Katja Lötjönen harjoittelija Asuntotoimi ja projektit, Kuopion kaupunki syyskuu 2009

SISÄLLYS 1 JOHDANTO.... 4 1.1 Yhteiskunnallinen konteksti: asukastupatoimintaa koskevat valtio- ja kuntatason muutokset 5 2 YHTEISÖLLISYYS TEOREETTISENA VIITEKEHYKSENÄ.... 7 2.1 Durkheim: mekaaninen ja orgaaninen solidaarisuus... 8 2.2 Tönnies: Gemeinschaft ja Gesellschaft...... 9 2.3 Postmoderni yhteisöllisyys 10 2.4 Luottamus ja sosiaalinen pääoma.. 12 3 PÄÄKYSYMYS JA TUTKIMUSONGELMAT... 15 3.1 Tutkimuksen otoksen valinta. 15 4 MENETELMÄT. 17 5 TULOKSET JA PÄÄTELMÄT. 20 5.1 Asukastupatoiminnan merkityksiä. 21 5.1.1 Sosiaalisuus ja juttuseura..... 21 5.1.2 Palvelut......... 24 5.1.3 Yhteisöllisyys.... 27 5.1.4 Julkinen maksuton tila.. 35 5.1.5 Tekeminen ja toiminnot 39 5.1.6 Asuinalueen viihtyvyys. 40 5.2 Asukastupatoiminnassa tapahtuneet muutokset ja toiminnan kehittäminen.. 43 5.2.1 Toiminnoissa ja palveluissa tapahtuneet muutokset ja kehittäminen... 43 5.2.2 Asiakaskunnassa tapahtuneet muutokset ja kehittäminen 46 5.2.3 Tupahenkilökunnassa tapahtuneet muutokset ja kehittäminen. 49 5.2.4 Asukastuvissa paikkoina tapahtuneet muutokset ja kehittäminen... 51 5.2.5 Toiminnan organisoinnissa tapahtuneet muutokset ja kehittäminen... 52 5.2.6 Aukioloajoissa tapahtuneet muutokset ja kehittäminen 57 5.2.7 Asukastuvista ja niiden toiminnasta tiedottamisen kehittäminen 58 6 POHDINTA... 61 LÄHTEET LIITTEET

LIITE 1. Asukastupatoiminnan organisaatiokaavio LIITE 2. Asukastupien palvelut ja toiminnot LIITE 3. Haastattelurungot LIITE 4. Litteraatiomerkkien selitykset

1 JOHDANTO Tässä tutkimuksessa toteutettiin selvitys Kuopion kaupungin asukastupatoiminnasta. Tutkimuksessa keskityttiin siihen, millaisia merkityksiä asukastupatoiminnalla on asukastupien asiakkaille ja kuinka asukastupatoiminta on muuttunut ja miten sitä tulisi jatkossa kehittää. Tutkimuksen toimeksiantajana toimi Kuopion kaupungin asuntotoimi ja projektit. Tutkimukseen sisällytettiin viisi Kuopion alueen asukastupaa. Ne ovat niiden perustamisaikajärjestyksessä: Kotikulma Petosella (perustettu 1998), Petosen asukastupa (perustettu 2001), Länsi-Puijon asukastupa (perustettu 2001), Koillistuuli Saarijärvellä (perustettu 2005) ja Katiska Särkiniemessä (perustettu 2008). Kuopiossa on yhteensä kuusi asukastupaa, joista siis Puijonlaakson palvelukeskuksen yhteydessä toimiva asukastupa ei ollut mukana tutkimuksessa. Kaikki asukastuvat toimivat yhteistyössä Kuopion Setlementti Puijolan ry:n kanssa ja lukuun ottamatta Kotikulmaa myös Kuopion kaupungin alhaisuudessa (katso Liite 1. Asukastupatoiminnan organisaatiokaavio). Kaikki tutkimuksessa olevat viisi asukastupaa tarjoavat kaikille asukkaille tarkoitettua avotoimintaa. Asukastuvat ovat avoimia asukkaiden kokoontumispaikkoja, minne voi mennä kuka tahansa niiden aukioloaikoina joko viettämään aikaa vapaasti tai osallistumaan niissä järjestettäviin erilaisiin kerhoihin ja toimintoihin. Asukastuvat tarjoavat asiakkailleen toimintojen lisäksi myös palveluja (katso Liite 2. Asukastupien palvelut ja toiminnot) sekä ovat iltaisin erilaisten yhdistysten ja asuinalueiden toimijoiden käytössä esimerkiksi kokouksia, tapahtumia ja muita toimintoja varten. Katiskassa ja Länsi-Puijon asukastuvassa pidetään iltaisin myös Kuopion kaupungin nuorisotoimen järjestämiä nuorteniltoja. Samassa rakennuksessa Petosen asukastuvan kanssa toimii nuorten ja lasten tila Pinari. Kotikulma poikkeaa hiukan toimintatarkoitukseltaan muista asukastuvista, sen keskittyessä enemmän kuntouttavaan ja syrjäytymistä estävään lähiötoimintaan. Kotikulmakin toimii samoin kuin muut asukastuvat, mutta se pyrkii sen muun työn ohessa toiminnassaan myös tukemaan päihde- ja mielenterveyskuntoutujia motivoimalla päihteettömään elämänhallintaan ja edistämällä yhteisöllisyyttä. Kaikkien muidenkin asukastupien toiminnalla on tietysti osaltaan samanlaisia vaikutuksia, mutta ne pyrkivät toimimaan enemmän kaiken kansan asukastupina eivätkä painota kuntouttavaa toimintaa niin paljon toimintansa suunnittelussa. 4

Edellinen asukastupatoimintaa koskeva selvitys on tehty Kuopion kaupungin asuntotoimessa vuonna 2005. Kyseessä oli Asukastupatoiminta vertailussa -selvitys, jossa selvitettiin asukastupatoiminnan toteutusta ja tupien palvelutarjontaa Kuopiossa, Hämeenlinnassa, Jyväskylässä, Oulussa ja Porissa (katso lisää Asukastupatoiminta vertailussa 2005). Koska kyseisessä tutkimuksessa toteutettiin vain kartoitus tupatoiminnasta (esimerkiksi asukastupien palveluista, käyttäjistä, rahoituksesta ja toiminnan järjestämisestä), keskitytään nyt tehdyssä tutkimuksessa tutkimaan asukastupia toiselta puolelta, asiakkaiden näkökulmasta. Näin saadaan laajemmin tietoa asukastupatoiminnasta ja sen vaikutuksista asuinalueiden asukkaisiin. 1.1 Yhteiskunnallinen konteksti: asukastupatoimintaa koskevat kunta- ja valtiotason muutokset Suomalaiset kunnat ovat voimakkaan murroksen keskellä. Huomattavat muutokset ovat vaikuttaneet siten, että aikaisemmat hyväksi havaitut tavat eivät enää toimi halutulla tavalla. Kunnilla on yhä enemmän tehtäviä, kun esimerkiksi ikäihmisten palveluntarve kasvaa. Myös globaalit voimat voivat vaikuttaa kuntiin ennakoimattomasti. Kunnat voivat kuitenkin myös omilla toimenpiteillään rakentaa tulevaisuuttaan. Tämä tutkimus sidotaankin laajempaan taustaan juuri yhteiskunnan muutosten näkökulmasta: miten yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset vaikuttavat Kuopioon kuntana ja miten nuo muutokset vaikuttavat asukastupiin ja niiden toimintaan. Kiinnostus kohdistuu siihen, miten nuo muutokset ovat vaikuttaneet asukastupien toimintaan. Tässä teoreettisessa taustassa huomio on kuitenkin pääasiassa tulevaisuudessa. Mielenkiinnon kohteena on se, mitä kuntasektorilla on tapahtumassa lähitulevaisuudessa ja miten se vaikuttaa asukastupatoimintaan. Yksi yleinen esimerkki ajankohtaisista teemoista kuntatasolla on huono taloudellinen tilanne, mikä vaikeuttaa monen kunnan toiminnan toteuttamista ja pakottaa ne niiden toiminnan tehostamiseen ja siitä johtuviin toiminnan muutoksiin. Asukastupatoiminnan aloittaminen Kuopiossa sijoittuu 2001 kaupungissa aloitettuun lähiöuudistusprojektiin (tosin Kotikulma on perustettu jo 1998.). Kyseinen hanke toteutettiin osana valtakunnallista Lähiöuudistus 2000 hanketta, jonka tavoitteena oli tukea Suomen eri kaupunkien lähiöiden uudistamistyötä. Kuopiossa tavoitteena oli muun muassa kaikkien kaupunginosien elinvoiman ja vetovoimaisuuden säilyttäminen sekä asukkaiden syrjäytymisen ehkäiseminen. Varsinaisen hankkeen päätyttyä keväällä 2004, jatkaa Kuopion kaupunki edelleen lähiöidensä uudistus- ja kehittämistyötä. (Kuopion kaupunki, Lähiöuudistus.) 5

Lähiöuudistus 2000 ohjelman yhteistyöryhmän 2004 antamien loppupäätelmien mukaan: Lähiöiden kehittäminen asukkaiden tarpeista lähtien edellyttää sekä asukastoiminnan kehittämistä että toimitilojen järjestämistä sitä varten. Asukastuvat, joissa on mahdollisuus ohjatusti esimerkiksi tietokoneiden käyttöön, harrastustoimintaan, kurssien järjestämiseen tai oleskeluun, ovat osoittautuneet käyttökelpoisiksi ratkaisuiksi. Ne tukevat yhteisöllisyyttä ja alueidentiteettiä ja tarjoavat tilan alueen palvelujen kehittämiselle. Asukastuvat mahdollistavat eri asukasryhmien, kuten maahanmuuttajien ja kantaväestön kohtaamisen. Niiden avulla on myös pystytty estämään syrjäytymistä saamalla toimintaan mukaan kaikkein vaikeimmin työllistyviä. Tietokoneiden käyttömahdollisuus on tärkeä lisä asukkaille, joilla muutoin ei ole mahdollisuutta niiden käyttöön. Asukastupien järjestäminen sekä toiminnan pysyvyyden turvaaminen on tärkeä lähiöiden kilpailukyvyn ylläpitämisen ulottuvuus. (Lähiöuudistus 2000-ohjelma 2004.) Yksi keskeisistä käynnissä olevista muutoksista on Kuopion kaupungin palvelualueuudistus. Uuteen palvelualuejärjestelmään siirrytään vuoden 2011 alussa. Sen yhtenä tarkoituksena on asukaslähtöisyyden edistäminen. Lähiöissä tämä tarkoittaa muun muassa asukkuuteen pureutumista: Asukkaiden mielipiteen ja näkemysten selvittämistä, asukkaiden aktivoimista mukaan lisäämään lähiöiden viihtyvyyttä ja siten heidän, kuntalaisten, hyvinvointiaan. Nämä ovatkin kaupungin asumiseen liittyvän kehitystyön perustavoitteita. Asukastuvat ovat keskeisessä asemassa lähiö- ja asukastoiminnassa, sillä ne kehittävät asukkaiden osallisuutta heidän omalla asuinalueellaan. Lisäksi asukastupatoiminta on osa yhteiskunnan sosiaalisen turvaverkon palvelukokonaisuutta. Uudessa järjestelmässä palvelutoiminnan lähtökohtana on asiakasnäkökulma ja kaupungin toiminta on siinä ryhmitelty kuuteen palvelukokonaisuuteen: 1) Vetovoimaisuuden ja elinkeinoelämän vahvistaminen, 2) Kasvun ja oppimisen tukeminen, 3) Hyvinvoinnin edistäminen, 4) Asuin- ja toimintaympäristön kehittäminen ja ylläpitäminen, 5) Terveyden huoltaminen ja 6) Arjessa selviytymisen tukeminen. Palvelualueuudistuksen lisäksi asukastupatoimintaa koskettaa myös ASSUU Kuopiossa hanke. Se on osa valtakunnallista 2009 2011 välille sijoittuvaa Asuntorahaston rahoittamaa lähiöhanketta. Se on eri toimijoita yhteen kokoava kasvualusta hanke, jonka pilottialueeksi Ympäristöministeriö valitsi Saarijärvi-Tiihotar-Kelloniemi-Rahusenkangas-alueen. Pilottialueella kokeiltavat toimenpiteet laajennetaan kokeilun jälkeen koko kaupungin alueelle. Keskeisiä lähiöhankkeen teemoja ovat täydennysrakentaminen, ryhmäsaneeraukset, kevennetyt lupa- ja kaavamenettelyt, esteettömyys, kiinteistöjen kunto, uudet korjaus- ja kehittämismenetelmät, turvallisuus sekä 6

yhteisöllisyys ja osallisuus. Kaksi viimeistä teemaa, yhteisöllisyys ja osallisuus ovat merkittävimpiä asukastupatoiminnan kannalta. (Kuopion kaupunki, ASSUU Kuopiossa -hanke.) Kolmas kokonaisvaltaisempi yhteiskunnassamme käynnissä oleva valtakunnallinen muutos on Sata-komitean valmistelema sosiaaliturvan kokonaisuudistus. Komitean tammikuussa 2009 antaman esityksen mukaan köyhyyden ja syrjäytymisen vähentäminen edellyttää toimeentuloturvassa olevien puutteiden korjaamisen lisäksi tehokkaampia ja myös ennakoivia interventioita, eli asioihin puuttumista, palveluiden avulla. Yksi sosiaaliturvan perustavoitteita on elämän hallinnasta huolehtiminen, minkä yleisiin edellytyksiin vaikuttaa sosiaalinen pääoma. Sata-komitean mukaan sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan jokapäiväisen sosiaalisen vuorovaikutuksen, osallisuuden ja luottamuksen synnyttämää yhteisöllisyyttä. Sosiaalisen pääoman vahvistaminen ehkäiseekin syrjäytymistä ja häiriökäyttäytymistä sekä vähentää ammatillisen avun tarvetta. (Sata-komitea 2009, 23 & 25.) 2 YHTEISÖLLISYYS TEOREETTISENA VIITEKEHYKSENÄ Kaikilla edellä kuvatuilla hankkeilla ja muutoksilla on yksi yhteinen tavoite: asuinalueiden yhteisöllisyyden tukeminen ja siihen oleellisesti kuuluvan asukkaiden sosiaalisen pääoman lisääminen. Tämä tutkimus kiinnitetään teoreettisesti yhteisöllisyyden viitekehykseen. Käsitteenä yhteisöllisyys on hyvin väljä ja sillä voidaan tarkoittaa laajasti eri asioita. Tämä tekee sen käsitteellisistä rajoista epämääräisiä. Epämääräisyyttä selittää yhteisöllisyyden luonne: siitä on hyvin paljon erilaisia muotoja, jolloin siitä on vaikea saada käsitteellisesti kiinni ja sitäkin vaikeampaa on asettaa sille käsitteellisiä rajoja. Yhteisöllisyys on myös koko ajan muuttuva ilmiö, mikä tekee sen määrittelemisen vieläkin haasteellisemmaksi. Saastamoinen (2002, 87) kuvaa nykyyhteiskunnassa vallalla olevaa suhtautumista yhteisöön menetetyn paratiisin- metaforan kautta. Sen mukaan yhteisö on sana, jota voidaan käyttää moneen tarkoitukseen ja jota hoetaan epävarmassa ajassamme joka yhteydessä. Yhteisöllisyys on metafora menetetystä paratiisista ja se ilmentää meille turvallisuuden tunnetta, mitä muiden ihmisten läsnäolo voi meille alati muuttuvassa maailmassamme antaa. Toisaalta länsimaiselle ihmiselle, jota on yleisesti ottaen kehotettu olemaan yksilö ja huolehtimaan itse omista asioistaan, voi yhteisö näyttäytyä myös ahdistavana ja kontrolloivana. Nyky-yhteiskunnassamme vallitsee siis paradoksi, ristiriitatilanne, jossa on vallalla yksilöä korostava individualismi, mutta jossa kuitenkin haikailemme perinteisen kyläyhteisöllisyyden perään. 7

Yhteiskuntatieteissä on massoittain erilaisia määritelmiä yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä, mutta mikään niistä ei pysty pureutumaan käsitteiden laajoihin sisältöihin tarpeeksi tyydyttävästi. Tässä tutkimuksessa yhteisöllisyyttä kuvataan joidenkin siihen usein liitettyjen ominaisuuksien kautta. Näin ovat tehneet useat yhteisöllisyyden olemusta valottaneet tutkijat. Tässä tutkimuksessa keskitytään tunnetuimpiin sosiaalipsykologiassa ja sosiologiassa yhteisöllisyyden piirteitä kuvaaviin teorioihin. Jotta tällä sisällöllisellä rakennelmalla olisi kuitenkin pohja, määritellään sen kivijalaksi yhteisö sellaiseksi ryhmäksi ihmisiä, joita yhdistävät tekijät ovat tärkeämpiä kuin ne, jotka saattaisivat sen jakaa. Tässä määritelmässä yhteisöllä on siis yhteinen intressi tai yhteinen välittämisen kohde. Tässä tutkimuksessa yhteisöön ymmärretään liittyvän myös henkisen yhteisyyden. 1 Suurin osa yhteisöllisyyttä ja yksilöllistymistä käsittelevästä kirjallisuudesta perustuu yhteiskunnallisen kehityksen ja muutoksen kuvaamiseen. Niissä tulkitaan siirtymiä vanhasta yhteiskunnasta johonkin uuteen ja yhteisöllisyyden muuttumista osana tätä kehitystä. Tämä teoreettinen katsaus yhteisöllisyydestä toteutetaan tuolta samalta pohjalta. Yhteisöllisyyttä ja siinä tapahtunutta muutosta kuvataan esimodernin (traditionaalisen), modernin ja postmodernin ajan yhteisöjä ja yhteiskuntaa kuvaavassa viitekehyksessä. Nämä kolme ovat osia modernisoitumisen prosessissa, millä tarkoitetaan yhteiskunnan monimutkaistumista ja eriytymistä. Mitä pidemmälle modernisaatio etenee, sitä enemmän yhteiskunnan eri toiminnot alkavat elämään omaa elämäänsä. Modernisaatioon kuuluu myös ihmisten lisääntyvä liikkuvuus, joukkotiedotusvälineiden kasvava asema ja globalisaatiokehitys. Ihmiset irtautuvat ajallis-paikallisista sidoksistaan ja perinteet heikkenevät, samoin kuin paikalliset ja kansalliset identiteetit. 2.1 Durkheim: mekaaninen ja orgaaninen solidaarisuus Yksi sosiologian klassikoista Émile Durkheim (1964) erotteli kaksi ihmisten yhteisöllisen solidaarisuuden muotoa: traditionaalisille yhteisöille ominaisen mekaanisen solidaarisuuden ja modernien yhteiskuntien orgaanisen solidaarisuuden. Traditionaalisille yhteisöille oli hänen mukaansa ominaista suuri konformisuus eli kollektiivitajunta, missä yhteisön jäsenten toiminta ja ajattelu olivat yhdenmukaisia. Tätä yhdenmukaisuutta valvottiin kollektiivisesti ja sitä rikkovia, kuten esimerkiksi yhteisön auktoriteetteja rikkovia rangaistiin. Mekaanisessa solidaarisuudessa yhteisön säilyminen perustui samankaltaisuuteen ja jaettuihin arvoihin ja uskomuksiin. Orgaanisen 1 Tämä löyhä määritelmä pohjautuu pääosittain aikalaissosiologi Zygmunt Baumanin käsityksiin yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä (katso lisää Bauman 2004, 91-111). 8

solidaarisuuden perusta on sitä vastoin eriytyneen työnjaon tuottama yksilöiden välinen vastavuoroisuus. Durkheimin solidaarisuuspohjainen erottelu rinnastetaan usein kollektivismi-individualismi käsitepariin (yhteisökeskeisyys-yksilökeskeisyys) yhteisöllisyyttä kuvatessa. Kollektivismilla käsitetään yhteisöllisyyttä, yhteisöllisyyslähtöisyyttä ja yhteisön korostamista yksilön kustannuksella. Individualismissa painotetaan yksilön oikeuksia ja vapaata osallistumista tai osallistumatta jättämistä erilaisiin yhteisöihin. Tällöin mekaaninen solidaarisuus nähdään kollektivistisena ja orgaaninen solidaarisuus individualistisena. On kuitenkin muistettava, että vaikka käsitepareissa onkin samoja sisältöjä, eivät ne ole toistensa synonyymeja. Individualistiset arvot vastaavat paljolti demokraattisen yhteisön ihanteita. Siten individualismi on ominaista sellaisille maille, jotka ovat demokraattisia niin valtiollisesti kuin muissakin virallisissa rakenteissaan. Individualistiset arvot ovat tärkeitä sopimuksellisissa yhteiskunnissa, joissa arvostetaan ajattelun ja toiminnan itsenäisyyttä, jännitystä, uutuuksia ja haasteita sekä universaalisti toteutettavaa tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Kollektiiviset eli traditioita, konformisuutta ja harmonisia ihmissuhteita tähdentävät arvot ovat taas sopusoinnussa yhteisöllisen elämäntavan kanssa. Sopimuksellisia ja neuvoteltuja sosiaalisia suhteita voidaan pitää nimenomaan demokraattisina käytäntöinä. (Myllyniemi 2005, 264-265.) 2.2 Tönnies: Gemeinschaft ja Gesellschaft Kolmas samansisältöinen käsitepari, mikä kuvaa yhteisöllisyyttä on sosiologi Ferdinand Tönniesin 1800-luvun loppupuolella kehittämä ajatus jakaa ihmisten muodostamat yhteenliittymät esimoderniin yhteisöön eli Gemeinschaftiin ja moderniin yhteiskuntaan eli Gesellschaftiin. Yhteisö muistuttaa pitkälti sitä, mitä Durkheim tarkoitti mekaanisella solidaarisuudellaan ja yhteiskunta on taas lähellä Durkheimin orgaanista solidaarisuutta. Sekä Durkheimin (mekaaninen ja orgaaninen solidaarisuus) että Tönniesin (Gemeinschaft ja Gesellschaft) käsitepareja voidaan tulkita evolutionistisina historianteorioina sosiaalisesta muutoksesta, jossa siirryttäisiin askel askeleelta yhteisöllisestä yhteiskunnalliseen. Tönniesin käsiteparia voidaan tulkita myös toisin, käsitteellisinä rakennelmina, joille ei löydy tarkkoja vastineita historiasta. Typologia ei sisällä oletusta, jonka mukaan kehitys kulkisi yhteisöistä kohti yhteiskuntia niin, että yhteisölliset tekijät väistyisivät yhteiskunnallisten tieltä. Käsiteparin sisällöt ovat kuitenkin sellaisia, että parin ensimmäinen 9

puolisko sopii kuvaamaan traditionaalisia yhteisöjä ja jälkimmäinen taas paremmin nykyyhteiskunnalle tyypillisten ilmiöiden käsitteellistämistä. (Saaristo & Jokinen 2004, 246-247.) Esimodernin yhteisön, Gemeinschaftin elämä perustui Tönniesin mukaan siihen, että yhteisön jäsenet olivat kasvaneet yhteen verisiteiden, yhteisten kokemusten ja läheisyyden pohjalta, jolloin ihmisten väliset suhteet olivat kiinni vaistoissa ja vieteissä. Yhteisön sosiaaliset suhteet joko muistuttivat sukulaissuhteita tai perustuivat niihin. Yhteisöjä olivat esimerkiksi perheet, kyläyhteisöt ja uskonnolliset lahkot. Niissä yhteenliittymä ja yhdessäolo olivat päämääriä sinänsä, eikä yhteisöön liitytty tai siitä erottu vapaaehtoisesti, oman mielen mukaan. Yhteisön jäsenet noudattivat kuin luonnostaan yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä. Yhteisön jäsenten mielenlaatu oli kollektiivinen, sillä yhteisön tavat, perinteet ja yhteiset uskomukset olivat kiinteä osa yhteisöelämää, oikeastaan luonnonmukaisia itsestäänselvyyksiä. Yhteiskunnallinen, Gesellschaft on yhteisöllisen vastakohta. Siihen liittyminen perustuu yhteisiin etuihin, päämääriin, vaihtoon ja sopimuksiin. Yhteenliittyminen ei ole päämäärä sinänsä vaan sitä arvostetaan välineenä, sillä ihmiset asettuvat vaihtosuhteeseen keskenään, ostavat ja myyvät ja pyrkivät siis toimimaan oman etunsa mukaisesti. Tällöin yhteiskunta on eräänlainen asiaorganisaatioiden maailma, normeiltaan persoonaton, rooleiltaan erikoistunut ja rationaalinen. (Saaristo & Jokinen 2004, 247-248.) Tönnies ei kuitenkaan väitä, että kaikki sosiaalinen elämä muuttuisi yhteiskunnallisiksi suhteiksi. Laadultaan yhteisölliset suhteet, kuten perhe ja ystävät eivät menetä modernisaation myötä merkitystään. Jopa sellaisissa institutionaalisissa käytännöissä, joissa ihmisten oletetaan suhtautuvan toisiinsa välineellisesti ja laskelmoivasti, on usein tilaa myös ihmisten väliselle vuorovaikutukselle ja luottamukselle. Näin siksi, että ne perustuvat pitkään eläneisiin tottumuksiin ja tapoihin. Sellaiset yhteisölliset suhteet, kuten esimerkiksi laajennetun perheen kaltaiset suhteet, jotka perustuvat emotionaaliseen ja luonnolliseen haluun, ovat tärkeitä siksi, että niiden varaan rakentuu paljon yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämätöntä luottamusta. Tällaisissa yhteisöllisissä suhteissa ihmisten on helppo luottaa, koska he arvostavat samoja asioita ja heillä on muutenkin paljon yhteistä. (Saaristo & Jokinen 2004, 248-249.) 2.3 Postmoderni yhteisöllisyys Laajasti yhteiskuntatieteissä, erityisesti sosiologiassa, vallalla olevan käsityksen mukaan elämme nykyään postmodernissa, modernin jälkeisessä yhteiskunnassa. Joidenkin käsitysten mukaan olemme ohittaneet jo senkin vaiheen. Postmodernia yhteiskuntaa leimaa äärimmilleen edennyt 10

individualismi, yksilöllistyminen. Postmodernissa yhteiskunnassa yhteisöt eivät niinkään rakennu paikallisen vuorovaikutuksen varaan, eivätkä siten välttämättä kasvokkaiseen vuorovaikutukseen, vaan merkityksiin, niiden hakemiseen ja identiteetin etsimiseen. Tällöin yhteisöt eivät enää ole sosiaalisia käytäntöjä vaan pikemminkin symbolisia rakennelmia, jolloin kyky nähdä yhteiset merkitykset on tärkeimpiä yhteisöllisyyttä ylläpitäviä voimia. Postmodernin ajattelun mukaan ihmiset joutuvat tekemään yhä enenevässä määrin omaa identiteettiään koskevia valintoja. Identiteetit ovat jatkuvasti haussa, mikä ajaa ihmisiä liittymään erilaisiin yhteisöihin. Ihmiset etsivät eroja ja yhtäläisyyksiä itsensä ja muiden välillä ja vaeltavat yhteisöstä toiseen, jolloin yhteisöjen sidokset heikkenevät. Yksilöiden lisäksi myös yhteisöt miettivät jatkuvasti identiteettejään ja erojaan ja lopulta yhteisöt jäävät rajoiltaan avoimiksi, eivätkä koskaan saavuta mitään lopullista muotoa ja sisältöä. Yksi postmodernin yhteisöllisyyden muoto on nettiyhteisöt, jotka kokoavat yhteen ihmisiä ympäri maailmaa yhteisen intressin ajamana jakamaan kokemuksia jonkun tietyn asian tiimoilta. (Hautamäki 2005, 8-9.) Ranskalaisen nyky-sosiologin Michel Maffesolin mukaan vanha yhteisömyytti toteutuu nykykulttuurissa postmoderneina heimoina. Ne ovat kulutus-, harrastus- ja elämäntapayhteisöjä, joille ovat ominaisia muun muassa rituaalit, yhteiset tunnetilat, satunnaisuus, valinnanvaraisuus ja keveys. Niihin ei kuuluta yksilöllisten tai historiallisten päämäärien pakottamina, vaan niiden itsensä takia. Postmoderniin heimolaisuuteen tai toisin sanoen uusheimolaisuuteen kuuluu, että jokainen voi kuulua moniin yhteisöihin ja vaihdella niiden välillä oman halunsa mukaan. Heimojen avulla voi ilmaista, esittää ja toteuttaa kulttuurista identiteettiään. Yksi heimojen ominaispiirre on epävakaus: heimoon kuuluminen ei ole absoluuttista vaan jokainen voi kuulua kuinka moneen heimoon tahansa, kuitenkaan investoimatta merkittävää osaa itsestään yhteenkään niistä. Mihinkään heimoon ei siis tarvitse sitoutua pitkäksi aikaa, mutta toisaalta ne eivät myöskään tarjoa erityisesti turvaa ja varmuutta. (Veijola 2005, 97-98.) Tämä kuvastaa myös postmodernia identiteettien moninaisuutta. Identiteetit ovat dynaamisia kokonaisuuksia ja etsivät koko ajan muotoaan vain muuttuakseen jälleen. Niitä ei nähdä enää stabiileina, eli vakaina, koko elämän samana pysyvinä ominaisuuksina. Postmoderneja yhteisöjä luonnehtiikin nimenomaan niiden kytkeytyminen identiteettiprojekteihin. Postmodernissa maailmassa elämää ei enää yksiselitteisesti rakenneta pysyvien ammattiidentiteettien, sosiaaliluokkien ja perheyhteyksien varaan. Pitkälle eriytynyt yhteiskunta edellyttää lisääntyvää itseohjautuvuutta, jossa yksilöllistyminen on oman elämän lähtökohta. Tällaiseen itsestä johdettuun elämän ajatukseen sisältyy aktiivisuuden ja itse tekemisen vaatimus. Tämä voi johtaa siihen, että yhteiskunnallisia ongelmia aletaan pitää yksilöllisinä ongelmina. Esimerkiksi laajaa 11

työttömyyttä pidettäisiin yksilöiden ongelmana, eikä niinkään yhteiskunnallisena ongelmana. Ajateltaisiin, että yksilöt ovat itse vastuussa työllistymisestään ja näin ollen myös ratkaisuiden työn saamiseksi tulisi tulla yksilöiltä eikä valtiolta. (Saaristo & Jokinen 2004, 264.) Yksilön identiteetti ja yhteisöllisyys ovatkin saman asian kääntöpuolia, sillä siinä missä yhteisö tai yhteisöt luovat yksilön, luo yksilö yhteisön. Ne syntyvät samanaikaisesti ja niitä tuotetaan samassa merkitysten tuotannon prosessissa. Yhteisöllisyys on monen yksilön suhde, jossa useat eri yksilöt rakentavat yhdessä yhteisöllisyyttä. Yhteisö luo kollektiivisen toiminnan kenttänsä ja luo sille rajat. Näin yhteisöllisyydellä on aina rajansa. Yhteisöt ovat kollektiivisia samanlaisuuden kenttiä ja niitä koossa pitävä samanlaisuus voi syntyä monella eri tavalla. Esimoderneissa, traditionaalisissa yhteisöissä yhteinen historia ja arjen käytännöt määrittelivät yhteisön kylän rajojen mukaan. Moderneja yhteisöjä taas määrittää käytäntöyhteisöllisyys: ne perustuvat työnjakoon ja tiedon eriytymiseen. Niissä juuri tieto ja taito määrittelevät yhteisön rajat ja siten siihen kuuluvat yksilöt. Postmoderneissa yhteisöissä yhteisöllisyyden dynamiikka muuttuu. Niitä määrittelee nyt projektiluontoisuus, ja projekteihin voi liittyä tai olla liittymättä aina projektikohtaisesti. Niitä erottaa moderneista yhteisöistä muun muassa se, että postmoderneissa yhteisöissä tieto tulee näkyväksi yhteisöjen rajojen ulkopuolelle. Kommunikaatio nousee keskeiseen asemaan ja se ylittää jopa arvojärjestelmien rajat, minkä keskiössä on internet. Se kyseenalaistaa entisten arvojärjestelmien ja yhteisöllisyyden muodot. Internetissä projekteista tulee yhden asian liikkeitä ja vieraiden toisenlaisuus näkyy entistä kirkkaammin. Erojen tekeminen muihin tulee entistä tehokkaammaksi. Tästä yksi arjen esimerkki on fundamentalistiset uskonnolliset yhteisöt. (Tuomi 2005, 160-161.) 2.4 Luottamus ja sosiaalinen pääoma Katsomme itseämme, maailmaa ja muita ihmisiä aina jostain tietystä tulkintahorisontista. Nykyisin länsimaalainen tulkintahorisontti on hyvin individualistinen, katsomme maailmaa ensisijaisesti itsestämme käsin, emmekä vaikkapa kyläyhteisöstä käsin. Vaikka elämän kollektiivinen tulkintahorisontti ei enää yhdistä ihmisiä samalla tavalla kuin ennen, monet tahot tuottavat silti edelleen yhteisöllisyyttä. Yksilöt ovat edelleen riippuvaisia instituutioista. Vaikka monet institutionaaliset käytännöt, kuten yhteiskuntaluokka tai ydinperhe onkin menettänyt elämää standardisoivaa otettaan, monet yksilöiden vaikutuspiirin ulkopuolella olevat tekijät, instituutiot ja organisaatiot vaikuttavat ihmisten elämän kulkuun. Yksilöt ovat esimerkiksi sidoksissa koulutus- ja työmarkkinoihin. Oleellista kuitenkin on, että yksilöt voivat määritellä omasta elämästään käsin heidän suhteensa näihin käytäntöihin ja neuvotella kussakin tilanteessa heidän toimintaansa ohjaavista 12

säännöistä. Kun elämä henkilökohtaistuu voimakkaasti, nousee esille kysymys yhteiskunnan olemassaolon mahdollisuudesta: Hajoaako yhteiskunta kun yhteisölliset siteet haurastuvat? Mikä pitää yhteiskunnan koossa? Sidosaineena toimii kuitenkin luottamus. Se estää yksilöllistynyttä yhteiskunnallista tilaa hajoamasta. Kyky luottaa takaa sosiaalisen elämän jatkuvuuden, vaikka minät irtoavatkin perinteisistä ja muista kollektiivisista sidoksista. (Ilmonen & Jokinen 2002, 78-79.) Matti Kortteinen on tutkinut työttömien selviytymistä ja hänen mukaansa juuri luottamus muihin ihmisiin ja instituutioihin suojaa työtöntä pahemmilta ongelmilta ja auttaa työkyvyn ylläpitämisessä. Sosiaalinen luottamus vaikuttaa työttömyyden keston ja sairastavuuden väliseen yhteyteen: mitä helpompaa työttömän on luottaa, sitä paremmin ja kauemmin hän jaksaa terveenä työttömänä. 2 Tätä ei pidä kuitenkaan tulkita niin, että kaikki olisi yksilöstä itsestään kiinni, siitä luottaako hän vai ei. Näin siksi, että luottamus tai sen puute määrittyy melko pitkälti yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä sekä rakenteiden ja toimijoiden välisistä monimutkaisista suhteista. (Kortteinen 2002, 32-35.) Luottamuksen kyllästämää keskinäisen vuorovaikutuksen verkostoa kutsutaan sosiaaliseksi pääomaksi. Se perustuu me-henkeen, mikä syntyy yksilöiden keskinäisissä vuorovaikutusverkostoissa. Me-henkeen kuuluu, että jokainen yhteisössä tai ryhmässä uskoo, että sen jokainen toimija aikoo tehdä tavoitteena olevan teon. Yhteisön yhteinen päämäärä ei siis vielä riitä, vaan me-hengen luomiseksi tarvitaan myös luottamusta toisiin ja heidän tavoitteisiinsa. Tällainen yhteishenki tai sen tunne yhteisön jäsenillä on tärkeimpiä yhteisön ominaisuuksia, jos ei jopa tärkein. (Hyyppä 2002, 27.) Sosiaalisen pääoman nykykeskustelun keskeisimpänä hahmona pidetty amerikkalaisen valtiotieteilijä Robert Putnam tarkoittaa sosiaalisella pääomalla kansalaisten keskinäistä luottamusta, normeja ja verkostoja, jotka parantavat yhteiskunnan toimintaa. Hän näkee sosiaalisen pääoman verkostona, joka sitoo toimijoita toisiinsa. (Hyyppä 2002, 51.) Näin määriteltynä yhteisöllisyydellä ja sosiaalisella pääomalla ei oikeastaan ole sisällöllistä eroa. Näin siksi, että Putnam käsitti sosiaalisen pääoman yhteisön ominaisuutena. Osittain yhteisöä ja sosiaalista pääomaa on mielletty samankaltaisten käsitteellisten sisältöjensä perusteella toistensa synonyymeinä. Tosin sosiaalinen pääoma on usein kuitenkin nähty abstraktimmaksi teoreettiseksi käsitteeksi, kun taas yhteisöä on pidetty enemmän konkreettisena todellisuuden osana. Se on perinteisesti ollut jokin aikaan ja paikkaan sidottu ryhmittymä ihmisiä. Kun postmodernia 2 Yhteisöllisyydellä ja hyvinvoinnilla on tutkimusten mukaan huomattu muutenkin olevan selkeä yhteys. Esimerkiksi paljon yhteisöllisiä piirteitä sisältävän suomenruotsalaisen väestön Suomessa on huomattu voivan paremmin kuin maan valtaväestö niin psyykkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin. (katso lisää yhteisöllisyyden ja hyvinvoinnin välisestä suhteesta Hyyppä 2002.) 13

yhteisöllisyyttä ei sido enää mikään fyysinen paikka tai aika, läheneekin sosiaalinen pääoma ja yhteisöllisyys koko ajan enemmän toistensa synonyymin asemaa käsitteinä, yhteisöllisyydestäkin tulee enemmän abstrakti teoreettinen käsite. Jos sosiaalista pääomaa halutaan lisätä, on avaintekijänä sosiaalinen osallistuminen. Tällöin puhutaan enpowermentista, jolla tarkoitetaan täysivaltaisuutta, kansalaisaktiivisuuden vahvistamista. Sillä tarkoitetaan pysyviä toimia ja prosesseja, joiden avulla tuetaan yksilöiden ja yhteisöjen aktiivista osallistumista yhteisten asioiden hoitoon. Kansalaisten täysivaltaisuudella tarkoitetaan yksilöllisten ja yhteisöllisten taitojen lisäämistä, jotta kansalaiset voisivat ottaa haltuunsa oman elämänsä ja toteuttaa sen päämääriä. (Hyyppä 2002, 178.) Asuinalueilla yhteisöllisyys syntyy yhteisistä tavoitteista, joita syntyy vaikkapa kaupunginosittain tai talokunnittain. Asukkaiden kuuleminen ja osallisuuden tukeminen ja lisääminen heidän asuinalueensa suunnittelussa ja rakentamisessa onkin tärkeää. (Hyyppä 2002, 181.) Toisaalta osallisuuden tukeminen auttaa kartuttamaan sosiaalista pääomaa, toisaalta taas sosiaalinen pääoma kannustaa ihmisiä osallistumaan. Lisäksi se helpottaa ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita ja parantaa informaation kulkua (Saaristo & Jokinen 2004, 260). Kun yhteiskunnassa on korkea sosiaalisen pääoman taso, ihmisten on helppo luottaa toisiinsa ja yhteiskunnan instituutioiden toimintaan. Alhainen sosiaalisen pääoman taso taas saa meidät epäilemään jatkuvasti muita ihmisiä ja käyttämään resursseja luotettavuuden varmistamiseen. (Saastamoinen 2002, 101.) Pienryhmien demokratian ehtoja tutkineen John Gastilin (1992) mukaan ensimmäinen ehto demokratian toteutumiselle pienryhmissä on se, että ryhmällä pitää olla valtaa päättää omista asioistaan. Toinen ehto on osallistuminen. Se edellyttää, että päätöksenteossa ovat mukana ne, joita päätökset koskevat. Kolmas ehto on sitoutuminen demokraattisiin käytäntöihin, sillä vapaassa keskustelussa sovittujen sääntöjen mukaisia päätöksiä kunnioitetaan. Neljäs ehto liittyy jäsenten keskinäisiin suhteisiin. Sen mukaan ryhmän tulee kunnioittaa jokaisen jäsenensä yksilöllisyyttä ja pätevyyttä niin omien kuin koko ryhmänkin etujen ajajana. Jäsenten yksilöllisyyden tunnustamisen vastapainona tulee myös tuoda esiin jäsenten keskinäinen riippuvuus. Viides ehto on demokraattinen harkinta. Se pitää sisällään vapaan ja avoimen keskustelun päätöksenteon eri vaiheissa. Kaikkien mielipiteitä tulee kuunnella ja kaikille pitää taata yhtäläiset mahdollisuudet ymmärtää esitettyä. Gastillin määrittelemät ehdot ovatkin sovellettavissa asuinalueiden kehittämiseen asukkaita kuunnellen. Kun asukkaat ovat mahdollisimman demokraattisesti mukana päättämässä heitä koskevista asioista, kasvaa myös heidän sosiaalinen pääomansa ja koko asuinalueen yhteisöllisyys. 14

3 TUTKIMUKSEN PÄÄKYSYMYKSET Nyt toteutettavalla tutkimuksella on kaksi tutkimusongelmaa. Ensimmäinen ja myös ensisijaisempi niistä on selvittää asukastupatoiminnan merkityksiä asiakkailleen ja toinen hieman toissijaisempi on selvittää asukastupatoiminnassa tapahtunutta muutosta ja tulevaisuuden kehitystä. Koska kyseessä on poikittaistutkimus, ei muutos- ja kehitysnäkökulmaa voitu tässä tutkimuksessa selvittää perusteellisesti. Siihen tarkoitukseen vaadittaisiin pitkittäistutkimusta. Tarkoituksena olikin keskittyä pääasiassa asukastupatoiminnan kehittämiseen tulevaisuudessa: millaisia ajatuksia tupien asiakkailla, työntekijöillä sekä asukasyhdistysten ja kaupungin erityisnuorisotyöntekijöillä on siitä. Kehitysnäkökulmasta tehtävä tarkastelu tapahtuikin lähinnä tulevaisuuteen kohdistuvasta aikaperspektiivistä käsin: mihin suuntaan asukastupatoimintaa tulisi kehittää ja viedä. Sen ohessa käsiteltiin kuitenkin hiukan myös sitä, kuinka toiminta on haastateltavien mielestä tupien olemassaolon aikana muuttunut. Tämä oli tutkimuksen poikittaisluonteen vuoksi selvästi toissijainen selvityksen kohde, mutta sitä koskevaa tietoa saatiin haastatteluista kuitenkin jonkin verran. On silti painotettava, että siitä saatu tieto on vain suuntaa-antavaa ja jos asukastupatoiminnan muutoksia haluttaisiin selvittää luotettavammin, olisi sitä varten tehtävä pitkittäistutkimusta. 3.1 Tutkimuksen otoksen valinta Tutkimuksessa oli siis mukana yhteensä viisi kuudesta Kuopion alueella toimivasta asukastuvasta. Tukimuksen ulkopuolelle jätettiin Puijonlaakson palvelutalossa oleva asuakastupa, sillä sen asiakaskunta koostui pääasiassa palvelutalon asukkaista ja sen toiminta oli siten luonteeltaan hiukan erilaista kuin muissa tuvissa. Asukastupatoiminnan merkityksiin keskittyvä tehtävä pohjautui tupien asiakkaisiin: kiinnostuksen kohteena oli ensisijaisesti tupatoiminnan asiakkailleen tarjoamat merkitykset, eli se millaisia merkityksiä tuvilla on niiden käyttäjille. Tämä toimi tutkimuksen päätutkimusongelmana, johon etsittiin vastauksia asukastupien asiakkaita haastattelemalla kysellen heidän omia mielipiteitään siitä, mitä asukastuvat heille merkitsevät. Lisäksi haastateltiin kolmea muuta ryhmää: asukastupien työntekijöitä, Kuopion kaupungin nuorisotoimen erityisnuorisotyöntekijöitä ja tutkimuksessa mukana olevien asukastupien asuinalueilla toimivien asukasyhdistysten toimijoita. Nämä kolme ryhmää valittiin tupien asiakkaiden lisäksi otokseen mukaan siksi, että niillä on käytännön toiminnan tasolla yhteys asukastupien toimintaan ja siten myös tupien asiakkaisiin. Näiden kolmen ryhmän haastattelemisen tarkoitus olikin juuri tukea tutkimuksen päätarkoitusta eli selvitystä sitä, millaisia merkityksiä asukastupatoiminnalla on sen asiakkaille. Näin 15

ollen asukastupien työntekijöitä haastateltiin osittain siitä perspektiivistä, millaisia merkityksiä he katsoivat tupatoiminnalla olevan niiden asiakkaille. Asukastupien työntekijöitä pyydettiin siis asettumaan asiakkaan rooliin, katsomaan asioita asiakkaan näkökulmasta. Tässä oli kyse hiukan erilaisesta näkökulmasta, joka tuotti ohessa tietoa myös siitä, miten työntekijät merkityksellistävät tekemäänsä työtä, eli siitä, kuinka he ajattelevat sen palvelevan tupien käyttäjiä. Kyse ei siis ollut heidän itse asukastupatoimintaan liittämistään omista merkityksistään, vaan pääsääntöisesti siitä millaisia merkityksiä he ajattelivat sillä olevan asiakkaille. Kuopion kaupungin nuorisotoimen erityisnuorisotyöntekijöitä haastateltiin siksi, että heillä oli kaupungin toimijoista käytännön tasolla selkein yhteys asukastupatoimintaan. He ovat mukana järjestämässä nuorisotoimintaa, kuten esimerkiksi nuorteniltoja asukastuvilla. Lisäksi he toivat tutkimukseen kuuluviin myös alle 18-vuotiaiden ääntä, sillä heitä ei tämän tutkimuksen puitteissa pystytty haastattelemaan huoltajilta vaadittavien haastattelulupien saannin hankaluuden vuoksi. Näiden kolmen haastateltavan ryhmän lisäksi haastateltiin vielä asukasyhdistystoimijoita, joiden kohdalla tarkoituksena oli selvittää asukastyhdistysten roolia asuinalueidensa asukastupatoiminnassa. Tästä roolista oli ennen tutkimusta hyvin vähän tietoa. Pääasiassa tiedettiin vain asukasyhdistyksillä olevan vahva rooli asukastupien perustamisessa, mutta niiden sen jälkeisestä yhteistyöstä kaivattiin enemmän tietoa. Kaikkien haastateltavien kohdalla pyrittiin saamaan otokseen sellaisia henkilöitä, jotka olisivat olleet mahdollisimman kauan siinä roolissa, missä heitä haastateltiin. Erityisesti työntekijöiden kohdalla tämä oli hankala toteuttaa, sillä he olivat pääsääntöisesti erilaisilla työllistämistuilla palkattuja ja olivat siten yleensä työssä hyvin lyhyitä aikoja. Tällöin heidän kuvansa asukastuvasta, sen toiminnasta ja asiakkaista saattoi olla muodostunut hyvinkin lyhyeltä ajalta, joskus vain muutaman kuukauden ajalta. Tämä oli erityisen ongelmallista tutkimuksen toisen päätarkoituksen, asukastupatoiminnassa tapahtuneen kehityksen ja muutoksen selvittämisen kannalta. Lopulta tutkimukseen haastatelluista työntekijöistä lyhytaikaisin oli toiminut tupatyöntekijänä neljä kuukautta ja pitkäaikaisin neljä vuotta. Tutkimuksen alussa epäiltiin kriteerit täyttävän työntekijän saatavuutta haastatteluun jokaisesta tutkittavasta asukastuvasta, mutta lopulta kuitenkin otokseen saatiin vähintään yksi työntekijä kaikista viidestä asukastuvasta. Tosin yksi heistä oli ollut työsuhteessa haastatteluhetkellä vasta neljä kuukautta. Tutkimukseen saatiin kuitenkin mukaan tupatyöntekijöidenkin osalta vertailevaa näkökulmaa asukastuvissa tapahtuneeseen muutokseen ja kehitystarpeisiin tulevaisuudessa. 16

Tarkastelemalla merkityksiä näiden neljän eri ryhmän perspektiivistä saatiin merkityksiä kartoitettua kolmelta eri tasolta: yksilötasolta henkilökohtaisena mielipiteenä (asiakkaat ja työntekijät), organisaatio- ja kuntatasolta kaupungin toimijan mielipiteenä (Kuopion kaupungin nuorisotoimen erityisnuorisotyöntekijät) sekä vielä niiden väliin jäävältä tasolta, yhteisötasolta, kyseessä olevan lähiön yhteisön mielipiteenä (asukasyhdistykset). Voidaan ajatella, että merkitysten kuvaajat ovat jatkumolla henkilökohtainen (asiakkaat ja työntekijät) yhteisöllinen (asukasyhdistystoimijat) instituutionaalien (kaupungin toimijat). Näin tutkimus tuottaa tietoa aina yksilöiden merkityksistä kaupungin merkityksiin asti, joissa voidaan olettaa, että esiin tulevat enemmän kaupungin asettamat tavoitteet ja tarkoitukset kuin vastaajan omat henkilökohtaiset mielipiteet. Asukastupien asiakkaita haastateltaessa esille nousevat nimenomaan heidän omat henkilökohtaiset mielipiteensä. Asukasyhdistysten kohdalla voidaan taas ajatella saatavan tietoa näiden välistä, tietynlaisesta yhteisön mielipiteestä, johon sekoittuvat niin vastaajan omat mielipiteet, kuin hänen edustamansa tahonkin, eli tietyn asukasyhdistyksen mielipiteet. Tämän voidaan katsoa edustavan yhteisön, eli asuinalueen mielipidettä. Teoreettisena ja kokoavana työvälineenä merkityksiä analysoitaessa ja koottaessa käytettiin yhteisöllisyyden käsitettä ja siihen liittyviä luottamuksen ja sosiaalisen pääoman näkökulmia. 4 MENETELMÄT Koska tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää asukastupatoiminnan merkityksiä ja siten saada syvempää käsitystä asukastupatoiminnasta ilmiönä, käytettiin tutkimuksessa kvalitatiivista eli laadullista analyysiä. Näin voitiin antaa tilaa tutkittavien omille näkökulmille ja kokemuksille. Puolistrukturoiduilla haastatteluilla kerätty aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä ja analyysin lukutapana käytettiin ns. faktanäkökulmaa eli kiinnostus kohdistui siihen mitä sanotaan. Lähestymistapa oli aineistolähtöinen, mutta sen ohella sovellettiin myös dialogista lähestymistapaa, mikä muodostui aineiston ja yhteisöllisyyteen liittyvän aikaisemman teorian välisestä vuoropuhelusta. Aineiston lukeminen tapahtui poikittain eli teemasuuntautuneesti. Haastattelut paloiteltiin ja tulokset raportoitiin teemoittain. Koska koottu aineisto oli laadultaan melko homogeeninen, haastatteluista nousevan tiedon ryhmittyessä selvästi samojen yhteisten teemojen alle, analysoitiin aineisto sen samanlaisuuksia korostaen. Aineistoa ei analysoitu tupakohtaisesti vaan yhtenä kokonaisuutena. Näin siksi, että tässä tutkimuksessa ei oltu kiinnostuneita analysoimaan aineistoa tapausluontoisesti, vaan haluttiin saada tietoa yleisesti siitä, mitä merkityksiä Kuopion asukastuvilla asiakkailleen on. Toiseksi, vaikka 17

pieniä eroavaisuuksia eri tupien välillä olikin, olivat merkitykset hyvin samanlaisia eri tuvissa. Aikaisemmin mainitun aineiston homogeenisyyden vuoksi ei siis ollut tarkoituksenmukaista tehdä tupien välisiä eroja painottavaa analyysiä. Tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksella, jossa haastateltiin viiden eri asukastuvan asiakkaita, tupatyöntekijöitä ja niiden asuinalueiden asukasyhdistystoimijoita (lukuun ottamatta Pitkälahti- Petosen asukasyhdistystä) sekä näiden lisäksi vielä Kuopion kaupungin kahta erityisnuorisotyöntekijää. Haastateltavista 15 oli asukastupien asiakkaita, joista yksi Katiskasta, viisi Länsi-Puijon asukastuvasta, neljä Koillistuulesta, kaksi Petosen asukastuvasta ja kolme Kotikulmasta. Asiakkaiden haastatteluja oli yhteensä 12, sillä yksi haastatteluista oli kolmen hengen ryhmähaastattelu ja yksi kahden hengen parihaastattelu. Haastatelluista asukastupien asiakkaista kymmenen oli naisia, joista kolme työttömiä ja seitsemän eläkeläisiä. Miehiä oli viisi, joista kaksi työtöntä ja kolme eläkeläistä, joista yksi sairaseläkeläinen. Eläkeläisiä oli siis yhteensä kymmenen ja työttömiä viisi. Tupatyöntekijöistä haastateltiin yhteensä kuutta, joista yksi Katiskasta, kaksi Länsi-Puijosta, joista toinen entinen työntekijä, yksi Koillistuulesta, yksi Petosen asukastuvasta, jonka työsuhde oli kaksi viikkoa ennen haastattelua päättynyt ja yksi Kotikulmasta. Tupatyöntekijöistä oli miehiä neljä ja naisia kaksi. Asukasyhdistystoimijoista haastateltiin kolmea, yksi jokaisesta seuraavista asukasyhdistyksestä: Särkiniemi-Särkilahti, Länsi-Puijo ja Saarijärvi- Tiihotar-Kelloniemi. Heistä kaksi oli naisia ja yksi mies. Pitkälahti-Petosen asukasyhdistyksestä ei saatu haastattelua. Näiden lisäksi haastateltiin vielä parihaastatteluna kahta Kuopion kaupungin vapaa-ajankeskuksen alla toimivan nuorisotoimen erityisnuorisotyöntekijää, joista toinen oli nainen ja toinen mies. Yhteensä haastatteluja kertyi 22, joissa oli yhteensä 26 haastateltavaa. Heistä 15 oli naisia ja 11 miehiä. Koska asukastupien asiakkaiden yhteystietoja ei voinut saada mitenkään etukäteen, ei haastattelujen ajankohtiakaan voitu sopia heidän kanssaan etukäteen. Ongelma ratkaistiin siten, että asukastuville ja ainakin Petosen alueella myös lähikauppojen ilmoitustauluille levitettiin ilmoituksia, joissa pyydettiin halukkaita asukastupien asiakkaita tulemaan tuvalle ilmoituksessa tiedotettuna päivänä osallistumaan haastatteluun. Lisäksi asukastupien työntekijöitä pyydettiin pyytämään pidempiaikaisia vakioasiakkaita tulemaan haastateltaviksi ilmoituksessa ilmoitettuna päivänä. Haastattelija vietti siten aina yhden päivän jokaisessa tutkittavassa asukastuvassa ja tupatyöntekijöiden avustuksella haastatteluihin pyydettiin pidempiaikaisempia asiakkaita. Menetelmä toimi hyvin, lukuun ottamatta yhtä tupaa, jossa jouduttiin käymään useamman kerran, että saatiin tavoiteltu määrä asiakkaita haastateltaviksi. Tavoitteena oli saada haastateltua 2-4 asiakasta jokaisesta mukana 18

olleesta asukastuvasta. Tavoite toteutui muuten hyvin, mutta Katiskasta ei saatu kuin yksi haastateltu. Tämä johtui ensinnäkin siitä, että tupa oli haastatteluhetkellä ollut toiminnassa vasta yhdeksän kuukautta ja tuvan asiakaskunta oli muotoutunut melko nuoreksi, pääasiassa lapsista ja nuorista koostuvaksi, joita ei voitu haastatella luvan saantiongelmien vuoksi. Haastateltavien valinnassa pyrittiin huomioimaan haastateltavien edustavuus, mutta käytännössä asiakkaita oli hankala saada haastateltaviksi ja otoksessa painottuivat lopulta laajan edustavuuden kannalta liian paljon naiset ja eläkeläiset. Tätä ei kuitenkaan koettu ongelmaksi, koska tupatyöntekijöiden haastatteluissa tuli esille, että juuri nuo asiakasryhmät korostuvat monen tuvan asiakaskunnassa. Tällöin tutkimuksen otoksen voitiin katsoa vastaavan perusjoukkoa. Haastatteluissa ei ilmennyt muita ongelmia kuin se, että joissakin tuvissa oli hankalaa löytää rauhallista paikkaa, missä olisi voinut varmistaa sen, että kukaan muu ei olisi varmuudella kuullut haastattelua. Näin siksi, että useimmat tuvat ovat tiloina sellaisia, että niistä on hankalaa rajata erillistä tilaa. Toisaalta suurin osa haastatteluista käytiin sellaisena ajankohtana, jolloin tuvat olivat hiljaisia ja asiakkaita oli vähän, joten käytännössä muiden läsnäolo tilassa ei muodostunut ongelmaksi. Haastattelut olisi voinut pitää jossain muussa tilassa, mutta monelle asiakkaalle olisi voinut muodostua kynnykseksi tulla haastatteluun muualle ja toisaalta asukastupa tilana oli asiakkaille tuttu ja turvallinen ja auttoi siten virittymään haastattelun aiheeseen nopeasti ja helposti. Tupatyöntekijöiden haastattelut sovittiin etukäteen ja ne toteutettiin aina siinä asukastuvassa, missä he työskentelivät, lukuunottamatta yhtä entistä työntekijää, jonka haastattelu tehtiin Kuopion kaupungin asuntotoimessa. Asukasyhdistysten toimijoiden sekä erityisnuorisotyöntekijöiden haastattelut sovittiin myös etukäteen ja haastattelut toteutettiin heille parhaiten sopineissa paikoissa. Haastattelut toteutettiin kahdella eri haastattelumenetelmällä: yksilöhaastatteluilla (yhteensä 19 haastattelua) ja ryhmä- tai parihaastatteluilla (kolme haastattelua). Haastattelumenetelmän valinta tehtiin aina haastattelutilanteen mukaan. Näin siksi, että haastatteluja oli mahdotonta sopia asiakkaiden kanssa etukäteen. Joissain tilanteissa haastattelutilanne saatiin avoimemmaksi ja rennommaksi ryhmähaastattelulla. Varsinkin niissä tapauksissa, joissa asukastupiin oli muodostunut tiettyjä porukoita tai kaveripareja, jotka kävivät yhdessä tuvassa, ja siten rakensivat yhdessä myös merkityksiä. Tällaisia tapauksia löytyi haastateltavista asiakkaista kaksi ja heidän kohdallaan käytettiin yksilöhaastattelun sijasta ryhmä- tai parihaastattelua. He myös itse toivoivat voivansa 19

tulla haastatteluun ryhmänä tai parina. Toinen parihaastattelu tehtiin erityisnuorisotyöntekjiöille. Se oli tarkoituksenmukaista, sillä he työskentelivät työparina. Yhteensä tehtiin siis yksi kolmen hengen ryhmähaastattelu ja kaksi parihaastattelua. Kaikki haastattelut tehtiin puolistrukturoidusti ja pääfunktiona haastatteluissa oli merkitysten paljastaminen ja osittain myös aikajänteen selvittäminen tarkoituksena tarkastella asukastupatoiminnassa tapahtunutta muutosta. Kaikille eri otosryhmille, asiakkaat, työntekijät, asukasyhdistystoimijat ja erityisnuorisotyöntekijät, tehtiin oma haastetturunko. Kaikki haastattelurungot pohjautuivat kuitenkin samoihin teemoihin perustuviin kysymyksiin, niitä vain muokattiin sopiviksi ajatellen erikseen jokaista otosryhmää. Haastattelurungossa olevia kysymyksiä ja varsinkin niiden kokoonpanoa muunneltiin hiukan aina haastattelutilanteen mukaan, mutta kuitenkin niin, että tutkimuksen kannalta keskeisistä teemoista keskusteltiin jokaisessa haastattelussa (katso Liite 3. Haastattelurungot). 5 TULOKSET JA PÄÄTELMÄT Tutkimuksen tulokset jaettiin kahteen ryhmään: asukastupien merkityksiin sekä asukastupatoiminnassa tapahtuneisiin muutoksiin ja toiminnan kehittämiseen tulevaisuudessa. Haastattelut tuottivat odotetusti huomattavasti enemmän tietoa merkityksistä kuin muutoksista ja toisaalta muutosten kohdalla painottui enemmän tulevaisuuden kehittäminen kuin menneisyydessä tapahtuneet toiminnan muutokset. Tämä on selitettävissä tutkimusmenetelmällä. Kyseessä oli poikittaistutkimus, millä ei yleensä saada esille muutosta koskevaa tietoa. Siihen tarkoitukseen olisi tarvittu pitkittäistutkimusta. Tutkimusongelman mahdottomuus suhteutettuna tutkimuksen toteuttamisen aikatauluun (neljä kuukautta) tuli kuitenkin ilmi heti tutkimuksen alussa, jolloin myös haastattelurungoissa keskityttiin enemmän merkitysten selvittämiseen ja aikaperspektiivissä enemmän tulevaisuuteen eli siihen, millä tavalla asukastupatoimintaa tulisi kehittää jatkossa. 5.1 Asukastupatoiminnan merkityksiä Asukastupatoiminnan asiakkaille tuomat merkitykset voidaan tutkimuksesta saadun aineiston pohjalta tiivistää kahteen aineistoa yhteen kokoavaan laajaan yläteemaan: Ajanviete ja Virikepaikka. Asukastuvat koettiin mielekkäänä tekemisenä ja sellaisena toimintana, millaista ei muuten olisi asuinalueella tarjolla. Työttömille ja eläkeläisille se oli paikka, mikä toi piristävää vaihtelua kotona olemiselle. Näiden kahden yleisteeman alla voidaan kuitenkin tehdä aineiston pohjalta jako 20

kuuteen täsmällisempään teemaan: 1) Sosiaalisuus ja juttuseura, 2) Palvelut, 3) Yhteisöllisyys, 4) Maksuton julkinen tila, millä tarkoitettiin alueen asukkaiden yhteistä kokoontumispaikkaa tai ylipäätään paikkaa, minne mennä ja lähteä, 5) Tekeminen: erilaiset jumpat, kerhot, retket jne. ja 6) Asuinalueen viihtyvyys. Jokaisessa haastattelussa tuli esille myös työntekijöiden roolin keskeinen merkitys asukastuvissa. Työntekijöiden rooli oli kuitenkin aina kietoutuneena yllä lueteltuihin muihin merkitysten alueisiin, joten sitä ei tulla käsittelemään omana teemanaan vaan osana muita teemoja. 5.1.1 Sosiaalisuus ja juttuseura Jokaisessa haastattelussa tuli esille, että asukastuvat ovat paikkoja, joihin tullaan tapaamaan tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia muiden asiakkaiden ja tuvan työntekijöidenkin kanssa. Seura koettiin asukastuvassa tärkeäksi 14:ssa 15:sta asiakkaiden haastatteluista ja muidenkin otosryhmien haastateltavat pitivät seuraa yhtenä merkityksellisempänä tekijänä asukastuvissa niiden asiakkaille. Monelle yksinäiselle asukastupa oli myös paikka, jossa voi saada kontakteja toisiin ihmisiin ja myös tutustua uusiin ihmisiin. Erityisesti yksin asuville eläkeläisille asukastuvat olivat paikkoja, joihin mentiin juuri seuran takia, koska ei haluttu olla kotona yksin. Tuvassa koettiin olevan matala kynnys jutella toisille ja tutustua heihin. Monelle asiakkaalle asukastupa toimi paikkana, johon tultiin varta vasten juuri juttelemaan. Joillekin asuinalueen yksinäisille ihmisille asukastupa oli ainoa paikka, mistä sai juttuseuraa tai missä pääsi ylipäätään toisten seuraan (katso Liite 4. Litteraatiomerkit): TM1V: --- täällä on näitä tietynlaisia kokoontumisia eli minun mielestä ihmisiä, jotka ei välttämättä lähtis liikkeelle, et se on sitten yks sellanen asiallinen kontakti, johon he lähtevät. Et tietokonepuolella hyvin hiljasta porukkaa, mutta he tuli sinne ja en tiiä sitten jos ei tämmöstä paikkaa niin vielä vähemmänkö ne kävis missään Että tämmönen kuva minulla on, täälä käy porukkaa, mikä ei välttämättä lähtis mihinkään muuale H: Ai et tää vois olla ihan sellaseen yksinäisyyteen tai syrjäytymiseen /// TM1V: Joo, vaikka ne ei välttämätä juttelekaan muitten kanssa niin tuolla ne on muitten seurassa ja ihmisiä on siinä lähelä. Ja sitten kun sitä aina tervehtii ja muuta niin saattahan se tuoda joillekii hyvää mieltä Kuusi 15:sta haastatellusta asiakkaasta osallistui joskus tai säännöllisesti alueensa seurakunnan tarjoamaan toimintaan, mutta muille asukastupa oli käytännössä ainut paikka, missä pystyi säännöllisesti tapaamaan muita asuinalueen ihmisiä ja löytämään juttuseuraa. Seurakunnan toimintojakin käyttävillä asukastuvat olivat säännöllisessä käytössä, koska niihin pystyi tulemaan milloin tahansa, seurakunnan toimintaa kun oli vain tiettynä aikana esimerkiksi kerran kuussa tai 21