Huomio. Seuraava teksti on osa tulevaa väitöskirjatyötäni. Älä lainaa ilman tekijän lupaa.

Huomio. Seuraava teksti on osa tulevaa väitöskirjatyötäni. Älä lainaa ilman tekijän lupaa. Heino Saska: Tuloverotus, kasvupolitiikka ja pääoman tuotto. Ansio- ja pääomatulonsaajien tulonjako Suomessa 1966 92 MUISTIINPANOJEN ANALYSOINTIA 1. ANSIO- JA PÄÄOMATULOJEN RIIPPUVUUS TOISISTAAN Uusitalon (1982) mukaan»tulot muodostavat yhteiskunnassa niukan [ja kilpaillun] resurssin», jotka pohjautuvat markkinoilla rahan avulla tapahtuvaan vaihdantaan. 1 Vaikka tämä näkökulma tavoittaakin sen tosiasian, että yritysten, työntekijöiden ja omistajien tulot tosiasiallisesti muodostuvat juuri tavaran kiertokulkuprosessin R T R' viimekätisenä tuloksena, ei se tavoita tuotannon välttämätöntä välivaihetta tulonmuodostukselle. Tavoittamatta jää toisin sanoen se, että rahasumman R kasvu summaksi R + r = R' perustuu tuotettavien tavaroiden T olemassaoloon tuotantoprosessin tuloksena sekä näiden tavaroiden omistajuuteen. Toisin sanoen, vaikka tulot faktisesti perustuvatkin juuri tavarasta rahaksi tapahtuvaan vaihdantaan ja toisin päin, ei niitä voi muodostua ilman tuotannon välivaihetta, reaalista tuotosta eli tavaraa. Shaikhin (2016) mukaan tämän sivuuttaminen on varsin tyypillinen osoitus uusklassisen taloustieteen puutteellisesta ymmärryksestä liittyen vaihtoon ja tulojen alkuperään (siitä, mikä määrittää tulon suuruuden eli tavaroiden arvon ja niillä käytävään kaupan hinnan mittaluokan). 2 Toinen ongelma Uusitalon argumentaatiossa liittyy läheisesti edelliseen. Uusitalon esittämän hypoteesin mukaan funktionaalisen tulonjaon voidaan olettaa»muuttuneen pääomatuloille edulliseen ja palkkatuloille epäedulliseen suuntaan» 1960 1970-luvulla sillä perusteella, ettei»tulopoliittisissa sopimuksessa ole sovittu pääomatulojen kehityksestä», jolloin ne ovat ainakin sopimusten puolesta saaneet kehittyä vapaasti, toisin kuin palkkatulot». 3 Tämän näkemyksen ongelma perustuu vuorostaan siihen, että se olettaa pääomatulot palkkatuloista erilliseksi tuloksi, jonka lähde on eri. Voidaan kuitenkin perustellusti esittää niiden lähteen olevan sama. Marxin mukaan minkä tahansa tavaran w, oli se sitten esine tai palvelus 4, arvo (ja siten hinta) on jaettavissa kolmeen kohtioon, joka voidaan kirjoittaa yhtälöön w = c + v + m. Tässä yhtälössä esiintyvät tekijät ovat jo esineisiin aineellistuneen työn osuus (c), tavaran valmistuksen meneillään olevassa vaiheessa tarvittavan työvoiman osuus (v) ja lisäarvo (m), joka perustuu työvoiman myynnistä saatavan korvauksen (palkat + työnantajan sivukulut) tavoin meneillään olevan työvaiheen aikana syntyvään arvonlisäykseen, jonka avulla tavarasta w on mahdollista saada korkeampi hinta kuin siitä yritykselle koituvien kustannusten perusteella olisi hankittavissa. 5 1 Uusitalo 1982, 51. 2 Shaikh 2016, 233. Tätä argumenttia esitettäessä on syytä huomioida, ettei nyt arvosteltavan artikkelin kirjoittajan itseymmärrys välttämättä ole täysin yhtenäinen Shaikhin tässä toistettavan näkemyksen kanssa. 3 Uusitalo 1982, 55 56. 4 Shaikh (2016) käyttää samaa määritelmää pääomasta kuin tässä käytetään tavarasta; olennaista ei ole se, mitä pääoma on, vaan mikä on sen käyttötarkoitus ja osuus missäkin (taloudellisessa) prosessissa (Shaikh 2016, 206). Samaa voidaan sanoa myös tavarasta. Tavara on tuotos, joka valmistetaan sen myynnin avulla joskin pelkästään myynnistä riippumatta mahdollisesti syntyvän voiton vuoksi. Se, minkä tyyppinen tämä tavara on, on toissijainen kysymys. Tämä selittää pitkälti sen valtavan tavaroiden moninaisuuden, joka on leimallista kapitalismille. Tavara on välivaihe, jossa aineellistuva työ voidaan vaihtaa markkinoilla rahaksi. 5 Mainituista tekijöistä c ja v käytetään myös nimiä pysyvä ja vaihteleva pääoma. Pysyvän pääoman»pysyvyys» perustuu siihen, että sen arvo ei enää kasva hankinnan jälkeen, vaan kulumisen ja siitä tehtävien poistojen myötä pikemminkin supistuu. Vaihtelevan pääoman»vaihtelevuus» pohjautuu taas siihen, että sen (so., työvoiman) arvo, joka perustuu työtätekevien työkyvyn uusintamiselle (ruualle, vaatetukselle, asumiselle, virkistykselle j.n.e.), voi vaihdella näiden tarpeiden arvon vaihtelun myötä. 1

Ajatellaan, että tavara w on kahden työvaiheen lopputuote. Merkitään sitä tämän vuoksi alaindeksillä w 2 :ksi ja edeltävää työvaihetta merkillä w 1. Ajatellaan, että w 2 :n valmistaminen edellyttää kolmea osatekijää, josta w 1 on sen valmistukseen tarvittavien raaka- ja apuaineiden, käyttövoiman (sähkö ja lämpö) sekä pysyvän pääoman (koneet, laitteet) summa c (tämä summa koostuu faktisesti aiemmin mainitusta, esineellistyneestä työstä). Jättäen tässä kohtaa sinänsä tuiki tärkeän arvon ja hinnan (so. tavaran valmistukseen tarvitun yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan ja sen vastineeksi saatavan suhteellisen hinnan) välisen, epätasaisen kohtaannon huomiotta, voidaan kirjoittaa, että w 1 c 2. Tällöin w 1 = c 2 = (w 2 [v 2 + m 2 ]), joissa alaindeksit kuvaavat niiden olevan toisen työvaiheen tuottamiseksi kuluneita panoksia (vastaavasti samoja merkintöjä voitaisiin käyttää työvaiheesta w 1, joka muodostaa myyjälleen lopputuotteen). Kun tiedetään, että osatekijä c 2 on sikäli kiinteä, ettei sen ostaja voi vaikuttaa sen hintaan enää oston jälkeen, muodostuu työvaiheen ( tavaran) w 2 tuotantoprosessiin pohjautuva tulonjako tekijöiden v 2 ja m 2 väliseksi. Näin ollen, kun lopputuote w 2 myydään, siitä saatavat tulot jakautuvat kolmeen osatekijään (w 1 c 2 ) + v 2 + m 2, ja tuotantovaiheeseen w 2 pohjautuva tulonjako näistä tekijöistä kahden jälkimmäisen väliseksi. Edellä esitettyä tehdään ymmärrettävämmäksi seuraavassa taulukossa XXX. Taulukko XXX. Arvonlisäys työvaihteiden eli tavaroiden välillä Työvaihe tavara c v m m' p' w Δ w 1 20 10 5 50% 17% 35 +5 w 2 25 10 5 50% 14% 40 +5 Σ 45 20 10 m' = m/v p' = m/(c + v) w = c + v + m +10 Taulukkoa luetaan vasemmalta oikealle niin, että oikeanpuoleinen sarake w osoittaa kunkin työvaiheen arvon. Taulukko ei kuitenkaan huomioi hintamekanismin vaikutusta. 6 Näistä tekijöistä ensimmäinen kuvaa työntekijöiden osuutta funktionaalisessa tulonjaossa jälkimmäisen kuvatessa arvonlisäystä vähennettynä työvoimakustannuksilla eli lisäarvoa (Mehrwert). Koska lisäarvo pohjautuu w 2 :n ja w 1 :n arvojen (ja hintojen) erotukselle eli arvonlisäykselle Δ w 1,2 =( w 2 w 1) 1 vähennettynä tuotantokustannuksilla ([w 1 c 2 ] + v 2 ), on selvää, että c 2 :n ollessa»fiksattu», liikkuu funktionaalinen tulonjako arvonlisäyksen rajoissa (suhteellisesti ( w 2 w 1) 1, absoluuttisesti w 2 w 1 ). Näin ollen funktionalisen tulonjaon funktio, joka kirjoitetaan yleensä muotoon f(k,l), jossa K = pääoma ja L = työvoima, on melko identtinen Marxin lisäarvon suhdelukua (Mehrwertrate) kuvaavan yhtälön m '= m 7 kanssa, kun se esitetään jakaumaa ilmaisevana yhtälönä X = K. Tässä tosin pitää sivumennen huomioida se, ettei K viittaa yleensä niinkään lisäarvoon (= arvonlisä työvoimakustan- v L nukset [ vaihteleva pääoma]) kuin pääoman saamaan»korvaukseen», joka otetaan yleensä annettuna keskimääräisvoittona, joka»lankeaa» pääoman K osaksi. Kun on näin ollen nähty, että funktionaalinen tulonjako pohjautuu yhtälöön m' (joka voidaan sivumennen sanoen kirjoittaa esimerkkitapauksemme selventämiseksi myös muotoon m ' 2 = (w [c +v ]) 2 2 2 ) ja jos c 2 ja v 2 oletetaan kiinteiksi Uusitalon näkemyksen mukaisesti, on selvää, että funktionaalisen tulonjaon (tai lisäarvon suhdeluvun) muutos pohjautuu tällöin lisäarvon m 2 suhteen ja määrän kasvuun muihin kahteen osatekijään c 2 ja v 2 nähden. Tämä taas edellyttäisi joko kokonaistyöajan pidentymistä tai työtahdin kiristymistä, mistä ei TUPO-sopimusten aikakauden alettua ole ollut näyttöä sen aikarajauksen puitteissa, joka 6 Hinnan vaikutusta reaalisen, saatavaan hintaan perustuvaan voiton suhdelukuun hahmotellaan tämän tutkimuksen liitteessä XXX. 7 Marx 1980 [1894], 58. 2 v 2

on tämän tutkimuksen kannalta merkityksellinen. 8 Tällöin myös näkemys, jonka mukaan pääomatulot jotka pohjautuvat lisäarvoon m olisivat»saaneet kehittyä vapaasti, toisin kuin palkkatulot» 9, asettuu outoon valoon. Ainoa tekijä, joka olisi voinut tässä tilanteessa joustaa ennen tuotannontekijätulojen muodostumista, olisi ollut investointiaste. i =m 2 i 3 (w 2 [c 2 +v 2 ]) i=0 Investointiaste voidaan tässä kirjoittaa yhtälöön i ' 3 =, joka ilmaisee kolmannen tuotantokierroksen tuotteen w 3 valmistamiseksi tehtävän investoinnin enimmäis- ja vähimmäisrajan desimaali-, murto- tai prosenttilukuna. 10 Investointikerroin i 3 kertoo tässä yhteydessä sen, kuinka suuri osuus edellisen tuotantokierroksen lisäarvosta m 2 investoidaan tuotantoon kierroksella kolme suhteessa edellisen tuotantokierroksen pääomakantaan C 2. Integraali kertoo yhtälössä sen vaihteluvälin, jonka puitteissa investointi voi tapahtua ilman vierasta pääomaa (olettaen, että tuotos w 2 on saatettu maailmaan velattoman yrityksen tuottamana, mikä ei kuitenkaan ole välttämätön ehto yhtälön i' 3 toteutumiselle). Kuten yhtälön integraalin yläraja osoittaa, voi investointiaste olla korkeimmillaan yhtä suuri kuin lisäarvon m 2 suhde tuotantokustannuksiin c 2 + v 2. Tämä on marxilaisittain tarkasteltuna eräänlainen raja koko talouden pääomakannan kasvulle. 11 Tilastohistorian valossa on syytä olettaa, että suhteellisesti korkea investointiaste on Suomessa supistanut osinkojen ja muiden pääomatulojen jakoa yrityksiltä omistajille. Pohjolan (1996) mukaan Suomen tapauksessa voidaan»puhua jopa investoimisen maailmanennätyksestä, sillä yhtä suureen investointiosuuteen ei [vuosina 1960 90] yltänyt yksikään niistä 138 kansantaloudesta, joista on [ollut] olemassa kansainvälisesti vertailukelpoisia tietoja». 12 Näin ollen on vaikea kuvitella, että TUPO-sopimukset olisivat Uusitalon (1982) hypoteesin mukaisesti hyödyntäneet pääomatulonsaajia työläisten kustannuksella. Miksi esitetty, pitkällinen erittely on tarpeen? Siksi, ettei pääomatuloja voida nähdä tuotannossa syntyvästä arvonlisäyksestä (tai lisäarvosta = arvonlisäys työvoimakustannukset) riippumattomana eränä, joka voisi joustaa annetuista reunaehdoista (lisäarvon suhdeluku, voiton suhdeluku, investointiaste) riippumatta. Tulonjakoa ei voida perustellusti palauttaa vain politiikkaan tai politiikaksi yleisesti käsitettyihin ilmiöihin. Kuten Pohjola toteaa, ei talouden pitkän aikavälin (mitä ikinä tällä aikavälillä sitten tarkoitetaankaan) kehitystä ei ole mahdollista selittää vain sattumilla 13 ; myös talouden omalakisuudet pitäen mielessä käsitteen»omalakisuus» tietyntyyppisen mielivaltaisuuden 14 vaikuttavat talouden kehityksen muotoutumiseen. Mainitun lisäksi on mahdollista pohtia kriittisesti sitä, missä määrin työntekijä- ja antajajär- 8 Tämän tutkimuksen kannalta merkityksellinen aikarajaus (noin vuodet 1966 92) jättää huomiotta lisäarvon ja voiton suhdelukujen kasvun vuodesta 1992 aina 2000-luvun alkuvuosiin. Näinä vuosina on mahdollista esittää lisäarvon suhdeluvun kasvaneen juuri työtahtia kiristämällä, joka on osaltaan ollut kasvattamassa voiton suhdelukua (ks. luku XXX). 9 Uusitalo 1982, 55 56. 10 Investointiaste voidaan kirjoittaa selvyyden vuoksi yhtälöön i' = i(w [c+v]), jossa i (m w [c + v]) on investointikerroin, joka ilmaisee, kuinka suuren osan lisäarvosta yritys sijoittaa kokonaispääomaansa (C = c + v). Mikäli C i = m, sijoittaa yritys koko lisäarvonsa, jos i < m, sijoittaa se siitä vain osan, ja jos i > m, käyttää yritys vierasta pääomaa eli velkaantuu. 11 Shaikh 2016, 46. Vaikka investoinnit toteutettaisiin vieraalla pääomalla, ei tätä rajaa kuitenkaan kävisi ylittäminen. On syytä huomata, että annettu lisäarvon suhde tuotantokustannuksiin on sama kuin voiton suhdeluku p' = m C (Marx 1980 [1894], 58). 12 Pohjola 1996, 36. 13 Ibid., 11,12. Sattumilla Pohjola viittaa ennen kaikkea 1990-luvun alun laman taustatekijöihin, joiksi nimetään yleensä ulkoisina pidettyjä ilmiöitä ja tapahtumia, kuten idänkaupan romahdusta Neuvostoliiton mukana 1991, vaihtotaseen heikentymistä sekä epäonnista vahvan (ja sittemmin kellumaan päästetyn) markan politiikkaa. 14 Viitattaessa»politiikan» ja»talouden omalakisuuksien» kategorioihin on määriteltävä täsmällisesti, mitä niihin luetaan; tällöin mahdolliset mielivaltaiset valinnat ovat paremmin lukijan havaittavissa. Kuten tämän tutkimuksen luvussa 1.2.1. ja 1.2.2. kirjoitetaan, on eri ilmiöiden lukeminen joko poliittisiksi tai taloudellisiksi aina jossain määrin keinotekoista. 3 C 2

jestöjen vaikutus funktionaaliseen tai muuhun tulonjakaumaan on ollut niin suuri kuin toisinaan ymmärretään. 15 Vaikka TUPO-sopimusten aikakausi onkin vaikuttanut merkittävällä tavalla funktionaalisen tulonjaon muutokseen, on vaikea arvioida (joskaan myöskään sulkea täysin pois) niiden vaikutusta ennen kaikkea pääomatulojen muotoutumiseen. Kuten Kiiskinen (1960) toteaa, tulopoliittisten sopimusten»osapuolien neuvotteluaseman voimakkuus ei ole suinkaan riippumaton reaalitaloudellisista taustatekijöistä, vaan se heijastaa tuotantovarojen [so., työvoiman ja pääoman S. H.] tosiasiallisia kysyntä- ja tarjontapaineita». 16 Näin ollen voikin olla mielekästä esittää, että TU- PO-sopimukset ja niihin rinnastettavat, kahden- tai monenkeskeiset tulosopimukset pikemminkin heijastavat työvoiman ja pääoman välistä kamppailua tulonjaosta kuin toisin päin. Vielä eräs huomio on tarpeen ennen kuin tästä aiheesta voidaan siirtyä seuraavaan. Aiemmin mainittiin, että tavaroiden arvojen ja hintojen välinen, mahdollinen kohtaamattomuus voidaan jättää huomiotta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kokonaisen talousjärjestelmän puitteissa olisi niin, että sen kokonaisvoittosumma Σp pitäen sisällään sekä raha- että tavarapääoman osaksi lankeavat voitot poikkeaisi lisäarvosummasta Σm. Yksittäisen, tavaraansa w n myyvän yrityksen kannalta on tietenkin mahdollista, että tavarasta saatava hinta ei vastaa sen valmistukseen tarvittua, keskimääräistä yhteiskunnallista työaikaa, sen vaihtoarvoa eli arvoa. 17 Arvolla ei myöskään ole erillistä»elämää» tai merkitystä kiertokulkuprosessin R T R' päätteeksi sen myyneen yrityksen kannalta. 18 Tämä arvon ja hinnan välinen kohtaanto-ongelma voi induktiivisesti pääteltäessä saada myös tuotannontekijätulojen muodostuksen tuntumaan satunnaiselta ja ansio- ja pääomatulot voivat sen tuloksena näyttäytyä toisistaan irrallisina, kuten Uusitalo (1982) artikkelissaan osin esittää. 2. VIITTEITÄ VOITON SUHDELUVUN LASKUTENDENSSISTÄ SUOMESSA Käsillä olevan tutkimuksen kannalta merkityksellinen aikarajaus asettuu vuosiin 1966 92. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne tutkimukseen valitut kohteet funktionaalisen tulonjaon muutos, tulovero-, kasvu- ja rakennepolitiikat sekä pääoman keskimääräisen tuoton muutoksen syyt kuitenkaan rajautuisivat»siististi» juuri näihin vuosiin. Aiemmin tässä tutkimuksessa esitetty kuvaaja XXX on näyttänyt keskimääräisen voiton suhdeluvun Suomessa vuosina 1949 2013. Samoin on kuvaajassa XXX esitetty se, miten pääomatulot ovat suhteutuneet yritysten voittoihin (toimintaylijäämään) vuosina 1957 2013. Funktionaalisen tulonjaon kehitys on taas esitetty kuvaajassa XXX. Annettujen tulosten reaalisuuden todentamisen kannata on mielenkiintoista, mikäli muut aihetta tutkineet ovat tulleet samankaltaisiin tuloksiin erilaisista lähtökohdista käsin tai pitäneet lainaamiaan lähteitä riittävän luotettavina niiden tulosten toistamiseksi. Uusitalon mukaan»kaikkien tulonsaajien välinen tulonjako muuttui epätasaisemmaksi vuodesta 1952 aina vuoteen 1969 saakka» yltäneellä ajanjaksolla». 19 Samanlaiseen tulokseen on omassa tutkimuksessaan tullut myös 15 Auvo Kiiskinen, Jakautumisteorian yhteyksistä kasvun analyysiin. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/1960, 245 281, 247. 16 Loc cit. On tärkeää huomioida, että Kiiskisen artikkeli on ilmestynyt ennen TUPO-sopimusten aikakautta, jolloin on pidettävä mielessä anakronismin vaara; Kiiskinen ei kirjoitusajankohtanaan ole voinut arvioida tulopolitiikan vaikutuksia tulevaisuudessa. 17 Marx 2013 [1867], 161 162. Voidaan esimerkiksi olettaa, että keskimääräinen, yhteiskunnallinen työaika on tuotantovaiheessa w 1 kymmenen tuntia, mikä vastaa kahdenkymmenen dollarin suuruista rahasummaa. Tuotantovaiheen w 2 (ja sen tuotoksena syntyvän tavaran) nettoarvonlisäykseksi voidaan ajatella yhteiskunnallinen keskiarvo viisi tuntia, jolloin tavaran w 2 arvo on yhteensä viisitoista tuntia yhteiskunnallisesti keskimääräistä työtä ja sen hinta on 30 dollaria. 18 Freeman ja Carchedi (toim.) 1996, 83. Tavaran (tässä w 2 ) myyjän kannalta on Adolfo Rodríguez-Herreran mukaan niin, että»[j]okaisella tavaralla on vain yksi vaihtoarvo, joka on sen hinta» (suom. tekijän). Vaikka tämä voikin tun - tua metafyysiseltä hiustenhaljonnalta, on se totta juuri tavaran kulloisenkin myyjän näkökulmasta. Tavaran ostajalle siitä lopulta maksettava hinta toimii taas kustannuksena, joka voidaan kattaa pyytämällä sen myynnistä vähintään sama hinta kuin sitä ostaessa. Mikäli tavarasta pyydetään (ja saadaan) korkeampi hinta, tarkoittaa tämä sitä, että jonkin tai joidenkin toisten tavaroiden myyjät toisaalla saavat tavaroistaan hinnan, joka on alempi kuin niiden arvo ja niiden valmistuskustannukset (rahassa). 19 Uusitalo 1982, 62 63. 4

Brummert. 20 Vaikka Uusitalo selittääkin sittemmin tapahtunutta tulonjaon tasoittumista ennen kaikkea»ammattiasemaryhmin välisten tuloerojen» supistumalla, voidaan niiden tasoittumista varsinkin 1970-luvun alkuvuosina selittää myös sillä, että työntekijä- ja alemmissa toimihenkilöammateissa tapahtuneen reaalitulojen kasvun vastapainoksi voitiin tuolloin nähdä, että»ylempien toimihenkilöammattien keskimääräiset tulot [olivat] jopa alentuneet». Aiemman kanssa on linjassa se, että suomalaiskotitalouksien suurituloisin viidennes oli Uusitalon mukaan menettänyt vuosina 1966 78 osuuttaan käytettävissä olevista tuloista samalla, kun muut viidennekset olivat kasvattaneet tuloosuuttaan. 21 Suomalaisten ansio- ja pääomatulonsaajien keskinäisen tulonjaon kannalta on merkityksellistä, että suurituloisimman viidenneksen tulot olivat jo ennen annettua ajanjaksoa, vuosina 1952 9 kansainvälisesti alhaiset. 22 Ammattiryhmittäinen jaottelu ei sellaisenaan vielä kerro kuitenkaan funktionaalisesta tulonjaosta X = K. Koska voidaan kuitenkin esittää, että suurituloisimman L viidenneksen (johon myös ylemmät toimihenkilöt ovat historiallisesti varsin suurella edustuksella kuuluneet) tuloista suurempi osa on pääomatuloa K kuin muilla, pääasiassa palkkatuloa L saavissa ryhmissä, kertoisi tämä myös funktionaalisessa tulonjaossa tapahtuneesta muutoksesta. Tämän perusteella tuntuukin perustellulta, että Uusitalo esittää»[k]äytettävissä olevien tulojen jakautuman» tasoittumisen vuosien 1966 76 välisenä aikana perustuneen muun muassa tuotannontekijätulojen jakautuman tasoittumiseen. 23 Mielenkiintoista, ja mahdollisesti pääoman keskimääräistuoton laskua ja funktionaalisen tulonjaon ansiotulonsaajia hyödyntänyttä käännettä ilmentävää on myös se, että yrittäjien keskimääräiset ansiot olivat Uusitalon mukaan laskeneet 1960 70-lukujen mittaan. On selvää, että vain osa yrittäjien tuloista voidaan perustellusti luokitella omaisuus- ja pääomatuloksi. Varsinkin yksinyrittäjillä raja omalla työvoimalla ja muiden työvoimasta saadun tulon osuuden laskemiseksi on hyvin häilyvä. 24 Yrittäjät muodostavat kaikkinensa, kuten Uusitalo toteaa,»sangen heterogeenisen ryhmän» 25, jonka pohjalta yleistettäessä on oltava varovainen. Yksinyrittäjien osuus kaikista yrittäjistä oli kirjoitusajankohtaan tultaessa supistunut menneiden kahden vuosikymmenen aikana samalla, kun työnantajien osuus oli kasvanut. Tuntuukin loogiselta,»että omaisuustulojen osuus yrittäjien tulonmuodostusprosessissa [oli] jonkin verran lisääntynyt». 26 Mikäli on todella ollut niin, että yrittäjien kansantulo-osuus on supistunut Suomessa 1960 70-luvulla samanaikaisesti, kun pääomatulojen osuus yrittäjätuloista oli kasvanut, voi tämä osaltaan kertoa juuri jo useasti mainitusta voiton suhdeluvun eli pääoman keskimääräistuoton laskusta. 27 Yrittäjien ohella toinen pääomatuloista työntekijöitä suuremman osuuden saanut ryhmä ovat perinteisesti olleet ylemmät toimihenkilöt, kuten johtajat, jotka muodostavat luokkajakoa hämärtävän kerrostuman palkkatyöntekijöiden ja kapitalistien väliin. Ylempien toimihenkilöiden ja johtajien reaalitulot laskivat Uusitalon mukaan vuosina 1972 5. Näinä vuosina inflaatio oli Suomessa erittäin voimakas. Sen avulla ei hänen mukaansa ole kuitenkaan mahdollista tyhjentävästi selittää, 20 Raoul Brummert, Henkilökohtaisten tulojen jakautumisesta (On personal income distribution in Finland). Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/1963, 235 265, 258,264. 21 Uusitalo 1982, 64,67,68. 22 Raoul Brummert, Henkilökohtaisten tulojen jakautumisesta (On personal income distribution in Finland). Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/1963, 235 265, 265. 23 Ibid., 68 69. Uusitalon mukaan käytettävissä olevien tulojen jakaumaan ovat tuotannontekijätulojen jakauman tasoittumisen lisäksi vaikuttaneet tulonsiirrot ja välittömät verot. 24 Auvo Kiiskinen, Jakautumisteorian yhteyksistä kasvun analyysiin. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/1960, 245 281, 249. 25 Ibid., 79. 26 Ibid., 80. Uusitalon mukaan myös palkkatulojen osuus yrittäjätuloista oli tuolloin kasvanut, mikä kertoo hänen mukaansa siitä, että»osa yrittäjäkotitalouksien, luultavasti perheenjäsenten, työstä [oli tapahtunut] oman yrityksen ulkopuolella», siis palkkatöissä toisaalla. 27 Uusitalo 1988, 32. Annettujen tulosten kannalta on kuitenkin ongelmallista, että yrittäjä- ja omaisuustulot ovat olleet sinänsä edustavaan otokseen perustuvissa kotitaloustiedusteluissa aliedustettuina. Myös varallisuusveronalaiset tulot, kuten korkotulot, ovat olleet aliedustettuina. Tulonjakotilastojen edustavuuden ongelmaa on käsitelty tarkemmin luvussa XXX. 5

miksi juuri näiden ryhmien suhteellinen kansantulo-osuus supistui; olihan nopean rahanarvon alentuman kausia ollut Suomessa myös vuosina 1956 7 ja 1964 ilman, että tulonjako olisi erityisemmin muuttunut. 28 Uusitalo itse pistää»suurituloisten ryhmien tulokehityksen heikkouden inflaation yllätyksellisyyden ja keskitetyn työehtosopimusjärjestelmän» yhteisvaikutuksen piikkiin 29, joka vaikka saattaakin pitää osin paikkansa, ei voine Uusitalon itsensäkään mukaan tehdä sitä»vapaasti kehittyneiden» 30 pääomatulojen ja siten funktionalisen tulonjaon osalta. Tämän tutkimuksen kannalta on kuitenkin merkityksellistä selvittää, missä määrin mainittujen tulonsaajaryhmien reaalitulojen supistuma perustuu (välillisesti) annettuina vuosina notkahtaneeseen voiton suhdelukuun. 31 Tutkimuksen kannalta on myös tärkeää selvittää, miten palkat ja palkkiot eli palkansaajakorvaukset (ansiotulot) ovat Suomessa kehittyneet samanaikaisesti pääomatulojen kanssa. Mikäli tutkimuksen aikarajauksen puitteisiin osuvat vuodet eivät ole ansiotulonmuodostuksen kannalta poikkeuksellista, on syytä odottaa, kuten Kiiskinen on aiemmin todennut, niiden»melko ahtaissa rajoissa» tapahtunutta muutosta. 32 Samantyyppisiä havaintoja on tehty historiallisesti jo aiemminkin. 33 Uusitalon mukaan»[f]unktionaalinen ja henkilöllinen tulonjako ovat asiallisesti varsin etäällä toisistaan; mitään välitöntä yhteyttä niillä ei ole». 34 Argumentti on osin paikkansapitävä. On totta, että matka tuotannontekijätulojen (funktionaalisesta) jakaumasta brutto- ja nettotulojen kautta käytettävissä oleviin ja palvelut mukaan laskeviin kokonaistuloihin on pitkä. 35 Yhtäältä tämä vaikeuttaa funktionaalisen tulonjaon vaikutusten todentamista muun tulonjaon muodostumiselle, toisaalta heikentää sen reaalista vaikutusta tulonjakoon ja kolmanneksi saa sen vaikuttamaan, kuten Uusitalokin tuntuu näkevän, melko vähämerkityksisenä. Se, mitä Uusitalo kuitenkin kirjoittaa, voi (kuten aiemminkin) auttaa hahmottamaan pääoman keskimääräistuoton eli voiton suhdeluvun laskun vaikutuksia tuotannontekijätulonjakoon. Koko tutkimuksen kannalta on nimittäin mielenkiintoista, mikäli ilmenee, kuten Uusitalo alustavasti arvelee, että»[t]ulopolitiikalla ei näytä olevan [olleen] merkittävää vaikutusta» funktionaalisen tulonjaon muutokseen Suomessa. 36 Samanaikaisesti hän kuitenkin toteaa»[p]alkkojen kansantulo-osuuden trendin» olleen vuosina 1948 80»lievästi nouseva» ja tällä trendillä voitavan»selittää noin kaksi kolmannesta palkkojen kansantulo-osuuden vaihtelusta vuosina 1948 77», jolloin se, että»[t]yön osalle tuleva kansantulo-osuus on noussut [ja] [v]astaavasti yrittäjä- ja omaisuustulojen kansantulo-osuuden» supistunut 37, tuntuu tukevan näkemystä laskeneesta voiton suhdeluvusta funktionaalisen tulonjaon tasoittumisen taustamuuttujana. [ ] 28 Uusitalo 1982, 82,83. 29 Ibid., 83. 30 Ibid., 55 56. Argumentin jatkotyöstö vaatii vielä ylempien toimihenkilöiden ja johtajien pääomatulo-osuuden määrällisen kehityksen arviointia. 31 Tämän ohella on syytä pitää mielessä, ettei funktionaalisella tulonjaolla voida selittää kuin osa kaikista tuloeroista. Kuten Uusitalo (1988) on todennut,»pääasiassa omaisuustuloilla elävien kotitalouksien määrä on Suomessa varsin pieni» (Uusitalo 1988, 12). Näin ollen, vaikka omaisuustuloilla elävien keskiansiot voivatkin olla esimerkiksi ansiotulonsaajien keskiansioita suuremmat, on heidän päälukunsa vähäinen, jolloin heidän tulokehityksensä vaikutus kaikkien tuloerojen kehitykseen on rajallinen. Lisävaikeuden tuottaa se, että osa pääomatuloista on mahdollista maksaa ansiotuloina ja toisin päin. Tästä esimerkkinä ovat tulospalkkiot. 32 Auvo Kiiskinen, Jakautumisteorian yhteyksistä kasvun analyysiin. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/1960, 245 281, 250. 33 Timo Helelä, Funktionaalisesta tulonjakoteoriasta. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/1960, 282 303, 284. 34 Uusitalo 1982, 84. 35 Myös tilastointiin liittyvillä tekijöillä on tähän vaikutuksensa. Se, minkä talous- ja tulonjako-opin mukaan kansantalouksien tilinpito ja tulo- ja omaisuustilastot on kulloinkin koottu, vaikuttaa saavutettaviin lopputuloksiin (ks. esim. taulu 1.1. teoksessa Nygård ja Sandström 1981, 8). 36 Uusitalo 1982, 87. 37 Ibid., 84. 6

LIITE XXX. YLEISEN VOITON SUHDELUVUN SYNTYMINEN ELI HINNAN VAIKUTUS ARVON JAKAUTUMISEEN Hinnan vaikutus tavaroiden vaihtoarvojen hämärtymiseen sivuutettiin aiemmin parempaa selityskertaa varten. Sitä käsitellään kuitenkin tässä liitteessä. Otetaan annettuna kolme tavaraa w A, w B ja w C. Oletetaan, että tavarat ovat saman työvaiheen keskenään kilpailevia lopputuotteita, kuten lyijykyniä, joiden valmistaneet kapitalistit kilpailevat niillä markkinaosuuksista keskenään. Oletetaan siis, että kuluttajien mieltymyksillä tai muilla tavaroiden käytettävyyteen (so., käyttöarvoon) liittyvillä tekijöillä ei ole merkitystä. Oletetaan kuitenkin samalla, että tavarat valmistavat yritykset ovat erikokoiset eli niiden pääomakannat ja taseet ovat erisuuruiset. Samalla oletetaan, että niiden pääomakokoonpanot (pääoman elimelliset kokoonpanot) k '= c v nämä tiedot taulukkoon. w A w B w C poikkeavat toisistaan. Kirjoitetaan Taulukko XXX. Tavaroiden erilaiset arvokokoonpanot, erilaiset pääomakokoonpanot c v m m' p' k' w 100 100 50 50% 25% 100% 250 200 100 50 50% 17% 200% 350 300 100 50 50% 13% 300% 450 Σ 600 300 150 1050 Oletetaan, että kunkin tavaranvalmistajan suhteellinen osuus kaikkien tavaroiden valmistuksessa käytetystä pääomasta määrittää niiden keskimääräisen markkinahinnan synnyn. 38,39 Tällöin tavara saa w A painon 0,222; tavara w B painon 0,333; ja tavara w C painon 0,444. Näin ollen, vaikka tavaroiden arvokokoonpanot (w = c + v + m) ja niiden valmistamiseksi tarvitun pääoman kokoonpanot (k') poikkeavatkin toisistaan tavalla, joka johtaa niiden voiton suhdelukujen (p') erisuuruisuuteen, voi markkinahintainen voiton suhdeluku π' kuitenkin muodostua tyystin toisennäköiseksi. Tässä keskimääräisen voiton suhdeluvun syntyprosessissa on kyse taulukon XXX summasarakkeessa näkyvän lisäarvon Σm = 150 jakautumisesta ei sen alkuperäisen jakautuman mukaisesti vaan kunkin tavaran valmistaneen yrityksen osuuden perusteella kokonaispääomasta ΣC Σc + Σv. Näin ollen minkä tahansa tavaran i myynnistä saatava, markkinahintainen voiton suhdeluku π' i lasketaan yhtälön π ' i = (Σm a,..., n[ C i ]) ΣC a,...,n C i C n = c n 1 + v n mukaisesti. Yhtälössä tekijä C i on yllä näkyvän selitteen mukaisesti yhtä kuin i:nnen tavaran valmistukseen tarvittu pääoma c i + v i. Kokonaispääoma ΣC a,, n on kaikkien i:nnen tavaran kategoriaan, kuten lyijykyniin, kulunut pääoma. Näin ollen nähdään, että kun yhtälön osoittajan i:nnen tavaran kategorian kokonaislisäarvo Σm a,, n kerrotaan osoittajan oikeanpuoleisen, hakasulkeisiin merkityn tekijän jakojäännöksellä, saadaan kaarisulkeisiin merkitty osoittaja nimittäjälle C i, joka on tavaran i valmistamiseksi tarvittu pääoma. Kun käytetään taulukon XXX jälkeen näkyviä kertoimia yllä olevaan yhtälöön π' i, voidaan laatia taulukko, jossa näkyvät yhtälön avulla muunnetut, tai»transformoidut» hinnat, jotka muodostavat markkinahintaisen voiton suhdeluvun π'. 38 Freeman ja Carchedi (toim.) 1996, 54:»keskimääräisten hintojen taipumuksena on vastata tuotantohintoja [tässä: markkinahintoja S. H.], joiden määrittäjänä toimii sen pääoman määrä, joka tarvitaan tavaroiden tuottamiseen, pikemminkin kuin niiden arvoja, jotka määrittää niiden valmistuksen tarvittu työvoima» (suom. tekijän). 39 Ks. myös Marx 1976 [1894]:»voitot eivät jakaudu kullakin erillisellä tuotantoalalla tuotetun lisäarvon mukaisesti, vaan kullakin tuotantoalalla käytetyn pääoman määrän mukaisesti». 7

Taulukko XXX. Lisäarvon uudelleenjakautuminen eli keskimääräisen voiton suhdeluvun tasoittuminen c v m m' p' π' Δ w A w B 100 100 50 50% 25% 17% -8% w C 200 100 50 50% 17% 17% 0% 300 100 50 50% 13% 17% +4% Σ c + v = 900 150 %-yks. Taulukosta XXX nähdään se yleisen voiton suhdeluvun syntyprosessi, josta Marx puhuu Pääoman 3. osassa: Seurauksena eri tuotannonhaaroihin sijoitettujen pääomien erilaisesta elimellisestä kokoonpanosta, ja niin muodoin seurauksena siitä seikasta, että sen erilaisen prosenttisuhteen mukaan, mikä vaihtelevalla osalla on tietyn suuruisessa kokonaispääomassa, yhtä suuret pääomat panevat liikkeelle hyvin erilaisia työeriä, nämä pääomat anastavat myös hyvin erilaisia lisätyön eriä ja tuottavat hyvin erilaisia lisäarvon määriä. Sen mukaisesti eri tuotannonhaaroilla vallitsevat voiton suhdeluvut ovat alun perin hyvin erilaiset. Nämä erilaiset voiton suhdeluvut tasoittuvat kilpailun avulla yleiseksi voiton suhdeluvuksi, joka on kaikkien näiden erilaisten voiton suhdelukujen keskiarvo. 40 Vaikka tavaran w A tuotantokustannukset (c + v) ja arvo (c + v + m) ovatkin aluksi matalimmat ja sen vaihtoarvoon w perustuva voiton suhdeluku on korkein (p' = 25%), nähdään, että lisäarvon tasoittumisprosessi markkinoilla johtaa siihen, että sen markkinahintainen voiton suhdeluku on lopulta suhteellisesti alhaisin (π' = 17%). Tavara w B edustaa keskiarvoa ja myydään arvoaan vastaavalla hinnalla. Tavara w C taasen hyötyy eniten markkinoiden voiton suhdelukuja tasoittavasta vaikutuksesta, kun se saa neljä prosenttiyksikköä lisävoittoa (Δ = +4%). Nähdään siis, että hinnalla ja siten rahalla ylipäätään on Marxin mukaan keskeinen merkitys siinä, miten arvolaki (tavaroiden arvon määräytyminen niiden valmistamiseksi tarvitun, yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan mukaan)»pääsee hallitsevaksi tendenssiksi aina vain hyvin sekavalla ja likimääräisellä tavalla, ainaisten heilahdusten koskaan vakiintumattomana keskiarvona». 41 Mikäli arvon eli vaihtoarvon ymmärretään vastaavan aina ja kaikkialla hintoja, ymmärretään koko arvolaki virheellisesti. 42 Yleisen voiton suhdeluvun eli keskimääräisen pääoman tuottoprosentin syntyprosessi on dynaaminen ja jatkuva; se ei saavuta mitään»tasapainopistettä» kuin satunnaisesti. Yritysten ja kapitalistien välinen kilpailu on jatkuvaa ja edellyttää yhä uusien tuotantomenetelmien käyttöönottoa ja olemassa olevien tekniikoiden parannusta. Nähdään, että tavaran w C valmistavan yrityksen pääomakanta on kaikkein suurin ja sen pääomakokoonpano k' on korkein. Silti yritys saa osakseen neljä prosenttiyksikköä korkeamman voiton suhdeluvun kuin sille ilman voiton suhdeluvun tasoittumista kuuluisi. Yrityksen, kuten sen kilpailijoidenkin kannalta vaikuttaa siis siltä, että pääomakokoonpanon kasvattaminen on järkevää. Lyhyellä aikavälillä näin voikin olla, kun kilpailijat eivät ole vielä ottaneet käyttöön samoja tuotantomenetelmiä. Marx kirjoittaa: [k]apitalisti, joka käyttää parannettuja, mutta ei vielä yleistyneitä tuotantomenetelmiä, myy alle markkinahinnan, mutta yli yksilöllisen tuotantohinnan; näin ollen voiton suhdeluku nousee hänen kohdallaan kunnes kilpailu on sen tasapainoittanut [sic]. 43 Voiton suhdeluvun tasoittuminen antaa keskenään kilpaileville kapitalisteille signaalin, joka kannustaa tuotantokustannusten alentamiseen ja tavaroiden kustannus- ja tuotantohintojen eli niiden val- 40 Marx 1976 [1894], 162. 41 Ibid., 166. 42 Sivumennen sanoen voidaan todeta, että kun Marxin arvoteoriaa kritisoidaan esimerkein, joissa osoitetaan hinnan ja arvon poikkeavan toisistaan, arvostellaan ennemmin David Ricardon oppia kuin Marxin. Ricardo ei, kuten tunnettua, saanut koskaan ratkaistuksi yllä esitettyä»transformaatio-ongelmaa» arvoista hinnoiksi tavalla, joka olisi tyydyttänyt häntä itseään. 43 Ibid., 234. 8

mistamiseksi tarvittujen raaka- ja apuaineiden sekä lopputuotteiden välisten hintojen erotuksen kaventamiseksi. Käytännössä tämä supistaa tavaroiden valmistusaikoja ja tämän supistuksen muodostuessa vallitsevaksi myös niiden vaihtoarvoa, joka taasen kutistaa yhtälöiden p' ja π' osoittajia suhteessa niiden nimittäjiin, pääomakantoihin C. Näiden yhtälöiden osoittajien supistuminen nimittäjiin nähden tunnetaan taas tässä tutkimuksessa toisaalla paremmin käsiteltynä voiton suhdeluvun laskutendenssinä. LÄHTEET Artikkelit Raoul Brummert, Henkilökohtaisten tulojen jakautumisesta (On personal income distribution in Finland). Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/1963, 235 265 Timo Helelä, Funktionaalisesta tulonjakoteoriasta. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/1960, 282 303 Auvo Kiiskinen, Jakautumisteorian yhteyksistä kasvun analyysiin. Kansantaloudellinen aikakauskirja 3/1960, 245 281 Hannu Uusitalo, Tulopolitiikka ja tulonjako. Sosiaalipolitiikka 1982, 51 102. Tutkimuskirjallisuus Freeman Alan ja Carchedi Guglielmo (toim.), Marx and Non-Equilibrium Economics. Edward Elgar, Cheltenham Brookfield 1996. Marx Karl, Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. TAtieto, Helsinki 2013 [1867]. Marx Karl, Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova 1976/80 [1894]. Nygård Fredrik ja Sandström Arne, Measuring Income Inequality. Acta universitatis stockholmiensis. Stockholm Studies in Statistics 1. Almqvist & Wiksell International, Tukholma 1981. Pohjola Matti, Tehoton pääoma. Uusi näkökulma taloutemme ongelmiin. WSOY, Porvoo 1996. Uusitalo Hannu, Muuttuva tulonjako. Hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan rakennemuutoksen vaikutukset tulonjakoon 1966 1985. Tutkimuksia 148. Tilastokeskus, Helsinki 1988 9