PERSOONALLISUUDEN KÄSITE PSYKOLOGIASSA

RIITTA-LEENA METSÄPELTO JA TARU FELDT PERSOONALLISUUDEN KÄSITE PSYKOLOGIASSA Alkuperäinen julkaisu: Metsäpelto, R-L. & Feldt, T. (2009). Persoonallisuuden käsite psykologiassa. Teoksessa R-L. Metsäpelto, T. Feldt (toim.), Meitä on moneksi: Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Jyväskylä: PS-kustannus, 13 29. Persoonallisuus on yleiskielessä paljon käytetty käsite. Tavallisimmin sitä käytetään viittamaan jossain tuntemassamme henkilössä voimakkaasti erottuviin luonteenpiirteisiin: saatamme todeta hänen olevan varsin persoonallinen henkilö. Arkikäsitysten ohella persoonallisuus on myös tieteellinen käsite. Persoonallisuuspsykologian tieteenalalla lähtökohtana ovat ihmisen psykologiset ominaisuudet eli tapamme ajatella, tuntea ja käyttäytyä. Jotkin ominaisuudet ovat yhteisiä kaikille ihmisille; toisaalta jokainen ihminen on yksilö, erilainen kuin kaikki muut. Ihmisten väliset erot ja yhtäläisyydet, niiden kehitys sekä vaikutus ihmisten elämään ovat persoonallisuuspsykologian tutkimuskohteita. Tämän luvun tavoitteena on kuvata persoonallisuuspsykologian historiallisia lähtökohtia ja pohtia persoonallisuuden käsitettä ja persoonallisuuspsykologiaa tieteenalana. Lopuksi kuvaamme Dan McAdamsin persoonallisuusteoriaa, joka on toiminut työkaluna kirjan sisältöä ja rakennetta jäsentäessämme. PERSOONALLISUUSPSYKOLOGIAN HISTORIA Tässä johdantoluvussa persoonallisuuspsykologian historiaa ja tutkimusalueen kehittymistä kuvataan aiheen laajuuden vuoksi pääpiirteittäin, sillä yksityiskohtaisempia esityksiä aiheesta on saatavilla (Funder, 2001; Hogan, Harkness, & Lubinski, 2000; McAdams, 1997; Pervin, 2003). Persoonan käsitteen varhainen historia ulottuu antiikin aikaan, jolloin kreikankielinen sana prósôpon (lat. persona) tarkoitti ihmisen kasvoja, luontaista hahmoa sekä naamiota tai maskia, jonka läpi teatterissa puhuttiin. Myöhemmin sanaa alettiin käyttää kuvattaessa roolihahmoa ja sen yksilöllistä luonnetta, persoonaa (Kotkavirta, 2007). Ensimmäinen järjestelmällinen pyrkimys tarkastella ihmisten välisiä psykologisia eroja juontaa Hippokrateen aikaan (460 375 ekr.; Hogan ym., 2000), jolloin ihmisen elimistön ajateltiin koostuvan neljästä perusnesteestä. Ne olivat veri, lima, keltainen sappi ja musta sappi. Galenos (129 216 jkr.) ajatteli, että ihmisen käyttäytyminen heijastaa perusnesteiden tasapainoa ihmiskehossa. Ihmiset, joilla musta sappi oli vallitseva perusneste, olivat surumielisiä ja masentuneita, keltainen sappi liittyi huonotuulisuureen ja vihamielisyyteen, lima sai aikaan flegmaattisuutta ja voimattomuutta ja veri oli yhteydessä iloisuuteen ja optimistisuuteen. Vaikka Galenoksen ajatusta elimistön perusnesteiden määräävästä roolista käyttäytymisessä ei nykytutkimuksen valossa pidetä uskottavana, ihmisten psykologisten ominaisuuksien systemaattinen tarkastelu on myös modernin persoonallisuuspsykologian keskeinen tehtävä. Modernin persoonallisuuspsykologian kehittymiseen on vaikuttanut kaksi suuntausta, kliininen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuva, jotka ovat kehittyneet melko itsenäisesti (ks. Hogan ym., 2000; Pervin, 2003). Persoonallisuuspsykologia on ensinnäkin ammentanut kliinisestä työstä, jossa tavoitteena on ollut psykologisista ongelmista kärsivien potilaiden oireiden ymmärtäminen, häiriöiden tunnistaminen ja hoitaminen. Tämän suuntauksen keskeisin vaikuttaja oli psykoanalyyttisen lähestymistavan perustaja, itävaltalainen Sigmund Freud (1856 1939), joka kuvasi persoonallisuuden rakenteet (id, ego ja superego), niiden välisen vuorovaikutuksen sekä persoonallisuuden kehityksen vaiheet. Freudin 1

Metsäpelto ja Feldt jälkeen psykoanalyyttista teoriaa kehittivät itsenäisesti muun muassa Alfred Adler (1870 1937) ja Carl Jung (1875 1961). Psykoanalyyttisen lähestymistavan ohella kliiniseen suuntaukseen luetaan kuuluvaksi humanistisen psykologian varhaiset edustajat, erityisesti Carl Rogers (1902 1987), joka korosti ihmisen pyrkimystä kohti henkistä kasvua ja itsensä toteuttamista. Kognitiiviset persoonallisuusteoreetikot (esim. George Kelly, 1905 1967) puolestaan kuvasivat ihmistä tiedon käsittelijänä ja tarkastelivat ihmisen pyrkimystä hankkia, käsitellä ja tulkita itseä ja maailmaa koskevaa tietoa. Kliinisen suuntauksen vahvuutena on se, että tarkastelun kohteena on ihminen kokonaisuutena: hänen persoonallisuutensa eri puolet ja niiden väliset suhteet. Tällaista lähestymistapaa persoonallisuuteen kutsutaan idiografiseksi (Allport, 1937): sen päämäärä on pureutua mahdollisimman syvälle yksittäisen ihmisen persoonallisuuteen ja tavoittaa hänen olemuksensa ydin. Saatavaa tietoa rajoittaa se, että päätelmät ihmisen persoonallisuudesta perustuvat yksittäisiin tapauksiin. Epäselväksi jää, voiko tietoa yleistää koskemaan useampia ihmisiä. Toiseksi persoonallisuuspsykologian kehitykseen on vaikuttanut tieteellinen tutkimustyö, jonka tavoitteena on ollut selvittää ihmisen käyttäytymisen yleisiä lainalaisuuksia (kokeellinen psykologia) tai ihmisten välisiä eroja psykologisissa ominaisuuksissa (differentiaalipsykologia). Ne heijastavat nomoteettista lähestymistapaa persoonallisuuteen (Allport, 1937). Sillä tarkoitetaan pyrkimystä muodostaa persoonallisuudesta käsitys, joka sopii useimpiin tai kaikkiin ihmisiin. Kokeellisen persoonallisuuspsykologian tavoitteena on luonnontieteellinen täsmällisyys, joten tutkimusasetelmat toteutetaan tavanomaisesti laboratoriossa muuntelemalla yhtä tekijää (riippumaton muuttuja) ja selvittämällä vaikutuksia toiseen tekijään (riippuva muuttuja). Kokeellisen psykologian uranuurtaja oli Wilhelm Wundt (1832 1920), joka perusti psykologian laboratorion Leipzigiin jo 1870-luvulla. Hänen lisäkseen kokeellista tutkimusta tekivät muun muassa Ivan Pavlov (1849 1936) ja B. F. Skinner (1904 1990), jotka tunnetaan ehdollistumisen periaatteita selvittävistä tutkimuksistaan. Nämä tutkimukset ovat luoneet perustan nykyiselle kokeelliselle persoonallisuustutkimukselle, jota tehdään muun muassa tunteiden alueella. Kokeellisen tutkimuksen vahvuutena on, että se antaa ainoana tutkimusasetelmana tietoa ilmiöiden syy seuraus-suhteista. Kokeellisessa tutkimuksessa toteutuu myös lähimmin objektiivisen tutkimuksen ihanne, sillä tutkija tarkastelee ilmiötä kontrolloiduissa olosuhteissa. Tutkittavasta ilmiöstä kerätään puolueetonta tietoa objektiivisin mittarein, jolloin tutkittavan yksilöllinen vastaustapa tai vaikeus kertoa itsestään tai kokemuksistaan ei vaikuta tutkimusaineistoon. Toisaalta juuri objektiivisuuteen pyrkivää tutkimusotetta voidaan pitää kokeellisen tutkimuksen puutteena, sillä se rajoittaa tutkittavien ilmiöiden määrää. Suuri osa persoonallisuuspsykologian tutkimuskohteista, kuten itsetunto ja minäkuva, edellyttää ihmisen yksilöllisen kokemuksen tavoittamista. Differentiaalipsykologinen lähestymistapa tarkastelee ihmisten välisiä psykologisia eroja ja niitä selittäviä tekijöitä. Tutkittavana on usein suuri määrä ihmisiä ja pääpaino on tutkittavien ilmiöiden välisten tilastollisten yhteyksien todentamisessa. Sir Francis Galton (1822 1911) oli ensimmäisiä tutkijoita, joka keräsi laajoja tutkimusaineistoja ihmisten fyysisistä ja psykologisista ominaisuuksista ja kehitti niiden analysoimiseksi tilastollisia menetelmiä, esimerkiksi korrelaatiokertoimen (ks. Pervin, 2003). Psykometriikka ja siihen liittyvät erityiskysymykset, kuten ihmisten vastaustaipumukset kyselylomaketutkimuksissa, ovatkin olleet keskeinen osa tämän alueen tutkimusta. Differentiaalipsykologian merkittävä edistysaskel oli Charles Spearmanin (1863 1945) kehittämä faktorianalyysi, jonka avulla voidaan tiivistää suuresta määrästä tilastollista tutkimusaineistoa perusulottuvuuksia eli faktoreita. Faktorianalyysin avulla on etsitty vastausta kysymykseen ihmisen persoonallisuuden rakenteesta. Onko mahdollista kuvata ihmistä muutaman psykologisen perusulottuvuuden perusteella? Mitä nuo perusulottuvuudet ovat? Raymond Cattell (1905 1998), joka pyrki luomaan faktorianalyysin avulla yleispätevän luokittelun ihmisten piirteistä, päätyi siihen, että ihmistä voidaan luonnehtia 16 perusulottuvuuden avulla. Myöhemmin ulottuvuuksien määrä on vaihdellut, mutta viimeaikainen tutkimus viittaa viiden 2

Persoonallisuuden käsite psykologiassa suuren persoonallisuuden ulottuvuuden tai piirteen olemassaoloon (Big Five; McCrae & Costa, 2003). Kun persoonallisuutta koskeva tieto karttui kliinisessä työssä ja tieteellisen tutkimuksen avulla, persoonallisuuspsykologian tutkimuskohteiden määrä kasvoi nopeasti. Piirreteorioiden ohella persoonallisuuspsykologinen tutkimus suuntautui jo varhain selvittämään motiivien merkitystä persoonallisuudessa, syventämään ymmärrystä persoonallisuuden kognitiivisesta puolesta ja tarkastelemaan ympäristön vaikutusta persoonallisuuteen (Winter & Barenbaum, 1999). Motiivin käsite oli mukana jo Sigmund Freudin psykoanalyyttisessa lähestymistavassa, jossa ihmisen käyttäytymisen ajateltiin heijastavan esimerkiksi seksuaalisia ja aggressiivisia motiiveja. Sittemmin motivaation käsite on saanut huomattavasti monitahoisempia merkityksiä: nykykäsityksen mukaan motivaatio koostuu niistä merkityksistä, joita ihminen asettaa elin ympäristölleen, ulkomaailman houkuttavuudesta ja niistä tavoista, joilla ihminen pyrkii toteuttamaan halujaan. Yksittäisen henkilön motivaatiota voidaan selittää yhtäältä hänen synnynnäisillä taipumuksillaan ja toisaalta hänen elinympäristönsä mahdollisuuksilla ja rajoitteilla (Salmela-Aro & Nurmi, 2002). Kognitiivisten persoonallisuusteorioiden kehittyminen rakentui George Kellyn luomalle perustalle. Kelly (1955) uskoi ihmisten toimivan tiedemiesten tapaan: he luovat käsityksiä (nk. henkilökohtaisia käsitejärjestelmiä) ympäröivästä maailmasta, testaavat niiden paikkansapitävyyttä ja tarkentavat niitä jatkuvasti. Tutkimusalue laajeni kuitenkin nopeasti kattamaan monia nykyäänkin käytössä olevia käsitteitä, esimerkiksi attribuutiotyyliä tai lukuisia itse- ja minä-alkuisia (engl. self-alkuisia) persoonallisuuden ominaisuuksia (Winter & Barenbaum, 1999). Tällaisia olivat muun muassa itsetunto (self-esteem; Rosenberg, 1979), minätietoisuus (self-awareness; Carver & Scheier, 1981) ja minäpystyvyys (self-efficacy; Bandura, 1977). Tutkimusalueella huomattiin jo varhain, etteivät persoonallisuuden eri puolet kehity irrallaan tilannetekijöistä, ihmissuhteista tai elämänhistoriallisista yhteyksistä. Äärimmäisinä nämä näkemykset ilmenivät behavioristien pyrkimyksessä määritellä persoonallisuus ympäristöärsykkeiden ja reaktioiden sarjaksi (ks. Winter & Barenbaum, 1999) tai situationismiksi kutsutussa suuntauksessa, jonka mukaan ihmisellä ei ole pysyvää persoonallisuutta vaan ihmisen toiminta määräytyy tilannetekijöiden (engl. situation) perusteella (Mischel, 1968). Nykypäivänä edellä mainittuja näkemyksiä pidetään liian jyrkkinä, mutta ympäristön merkitys persoonallisuuden kehitykselle tunnustetaan tärkeäksi. Huomioon otettavina tekijöinä pidetään välitöntä toimintaympäristöä sekä laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, johon kuuluvat muun muassa historiallinen tilanne, ikäkohortti ja kulttuuriympäristö. Suomalainen persoonallisuustutkimus ulottuu viime vuosisadan alkupuolelle. Filosofian professori, psykologi Eino Kailan (1890 1958) mukaan persoonallisuus ja muut psykologiset ilmiöt ovat perusluonteeltaan biologisia ja fysiologisia. Pääteoksessaan Persoonallisuus (1934) Kaila ei kuitenkaan palauta persoonallisuutta aivomekanismien tasolle (nk. reduktionismi): hänen mukaansa tietoisuuden ilmiöitä ja kehon prosesseja tulee pikemminkin pitää rinnakkaisina mutta käsitteellisesti itsenäisinä näkökulmina samaan asiaan (Salmela, 2001). Varhaisia suomalaisia tutkijoita kiinnostivat myös persoonallisuuden kehityskulut (ks. Nurmi ym., 2006): psykologinen vanheneminen (Anitra Karsten, 1902 1988), lasten ja nuorten sosiaalinen kehitys (Matti Koskenniemi, 1908 2001) sekä opettajien ja oppilaiden persoonallisuusarviointien rakenne (Annika Takala, 1921 1996). Uudempaa suomalaista persoonallisuuspsykologista tutkimusta on esitelty tässä kirjassa. NYKYKÄSITYKSIÄ PERSOONALLI- SUUDESTA Persoonallisuudesta ei ole psykologian alalla yhtä vakiintunutta määritelmää, sillä käsitteen käyttö on ollut kirjavaa. Tämä johtuu siitä, että eri aikoina eri tutkijat ovat nojautuneet erilaisiin tieteellisiin lähestymistapoihin edellä kuvatulla tavalla. Yhteistä useimmille määritelmille on se, että persoonallisuudella viitataan sekä ihmisen ulkoiseen, muille ihmisille näkyvään toimintaan että ihmisen sisäiseen, yksityiseen kokemusmaailmaan (Hogan ym., 2000; Kotkavirta, 2007). Tiivistäen voi sanoa, että persoonallisuudella tarkoitetaan ajatusten (kognitioiden), tunteiden (emootioiden) ja käyttäytymisen muodostamaa 3

Metsäpelto ja Feldt kokonaisuutta, joka on kullekin ihmiselle luonteenomainen ja melko pysyvä eri tilanteissa ja eri aikoina (Pervin, 2003). Yhden persoonallisuuden tunnetuimmista määritelmistä muotoili Gordon Allport (1937, s. 48). Hän määritteli persoonallisuuden ihmisen sisäiseksi psykofyysisten rakenteiden dynaamiseksi kokonaisuudeksi, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen sopeutuu ympäristöönsä. Persoonallisuus heijastaa sekä ihmisen biologista perustaa (geeniperimää) että ympäristövaikutuksia. Varhaisen kasvuympäristön ja geneettisen perimän ensisijaisuus persoonallisuuden kehityksessä on ollut yksi persoonallisuuspsykologian peruskysymyksistä. Kysymykseen on etsitty vastauksia muun muassa kaksos- ja adoptiotutkimuksilla (nk. käyttäytymisgenetiikka), ja viime vuosina käynnistynyt molekyyligeneettinen tutkimus, jossa tavoitteena on selvittää perinnöllisyydestä vastaava geeni tai geenit, on täydentänyt kuvaa. Nykykäsityksen mukaan monilla persoonallisuuden ominaisuuksilla, esimerkiksi temperamentilla, on geneettinen perusta (Krueger, Johnson, & Kling, 2006). Geenit toimivat kuitenkin aina vuorovaikutuksessa ympäristötekijöiden kanssa. Esimerkiksi Caspi ym. (2003) ovat osoittaneet, että alttius masennukseen stressaavien elämäntilanteiden yhteydessä on riippuvainen yksilön geneettisestä perimästä, toisin sanoen siitä, millainen serotoniinia säätelevän 5-HTT-geenin variantti hänellä on. Geenien vaikutuksen selvittäminen on kuitenkin alussa, ja geenien ja ympäristön välistä vuorovaikutusta persoonallisuuden kehityksessä ymmärretään vielä huonosti. Persoonallisuus rakentuu menneiden kokemusten varaan, mutta siihen liittyvät myös ihmisen nykyiset kokemukset ja tulevaisuuden ennakointi. Yleisesti persoonallisuutta luonnehtivat sekä pysyvyys ja säännönmukaisuus että muuttuminen ja kehittyminen. Persoonallisuuden pysyvyys on ihmissuhteiden perusta, sillä lapset oppivat jo varhain, että ihmisten käyttäytymisessä on jossain määrin ennustettavuutta eri aikoina ja erilaisissa tilanteissa. Lisäksi ihmisen psykologinen hyvinvointi rakentuu minä-kokemukselle, jota pääosin luonnehtivat johdonmukaisuus ja ennakoitavuus. Caspin (1998) mukaan persoonallisuuden pysyvyys perustuu yhtäältä geneettisen perimän vaikutukseen ja toisaalta elinympäristöömme, joka tavallisesti pysyy samana tai muuttuu hitaasti. Perheympäristön, kouluympäristön, ihmissuhteiden ja sosiaalisten roolien säilyminen peruspiirteiltään samanlaisena vuodesta toiseen vähentää persoonallisuuden muutoksen todennäköisyyttä. Lisäksi persoonallisuuden ominaisuudet ja kokemukset ihmissuhteissa ja elinympäristössä muodostavat toisiaan vahvistavia kehämäisiä prosesseja. Persoonallisuus vaikuttaa siihen, miten tulkitsemme ja reagoimme kokemaamme, millaisia reaktioita herätämme muissa ihmisissä ja millaisiin ympäristöihin ja ihmissuhteisiin hakeudumme. Persoonallisuuden pysyvyyttä ilmentää myös identiteetin käsite (Marcia, 1966), jolla tarkoitetaan eriasteista sitoutumista esimerkiksi uskontoon, politiikkaan tai työhön. Persoonallisuuden on huomattu myös kehittyvän ja muuttuvan. Selvimmin kehittyminen on havaittavissa lapsilla, joilla persoonallisuus muodostuu ajan kuluessa geneettisen perimän ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen seurauksena. Ympäristövaikutuksilla tarkoitetaan esimerkiksi vanhempien ja muiden ihmisten odotuksia, vaatimuksia tai kielteistä ja myönteistä palautetta. Aikuisiän persoonallisuuden on pitkään ajateltu olevan melko pysyvä ja vakaa (McCrae & Costa, 1999), mutta viimeaikainen tutkimus on osoittanut myös aikuisuudessa tapahtuvan persoonallisuuden muuttumista. Piirreteorian näkökulmasta persoonallisuutemme muuttuu aikuisuudessa siten, että se parantaa mahdollisuuksiamme toimia ihmissuhteissa ja yhteiskunnassa. On huomattu, että ihmiset muuttuvat aikuisuudessa keskimäärin sosiaalisesti varmemmiksi, sovinnollisemmiksi, tunnollisemmiksi ja tunne-elämältään tasapainoisemmiksi (Roberts & Wood, 2006). Persoonallisuuden muutoksen taustalla on ajateltu olevan muun muassa aikuisuuteen kuuluvien ikäsidonnaisten elämäntapahtumien, kuten parisuhteen, vanhemmuuden ja työelämään siirtymisen, läpikäyminen. Nämä elämäntapahtumat tuovat ihmiselle uusia kokemuksia ja edellyttävät uusien roolien omaksumista. Elämänkulkuun voi liittyä myös odottamattomia tapahtumia, kuten vakava sairastuminen tai läheisen kuolema (Baltes, Lindenberger, & Staudinger, 1998). Ne voivat toimia elämän käännekohtina silloin kun ne antavat elämänkululle 4

Persoonallisuuden käsite psykologiassa kokonaan uuden suunnan (Rönkä, 1999). Edellä mainittujen lisäksi esimerkiksi lapsen syntymä, koulutuksen avaamat uudet mahdollisuudet tai uskonnollinen sitoutuminen voivat johtaa ihmisen pohtimaan uudelleen elämäänsä ja tarjota tärkeitä oppimiskokemuksia, jotka ohjaavat persoonallisuuden kehitykseen. Kehityksen ajatellaan tapahtuvan ihmissuhteiden kontekstissa, sillä oma ja läheisten ihmisten elämänkulku kietoutuvat toisiinsa ja linkittyvät yhteen (engl. linked lives; Elder, 1998). Aina persoonallisuuden kehitys ei ole myönteistä, vaan muutokset voivat olla myös kielteisiä. Tästä esimerkkinä on tyytymättömyys ja turvattomuus parisuhteessa, joiden on havaittu liittyvän tunne-elämän epätasapainoisuuden lisääntymiseen (Robins, Caspi, & Moffitt, 2002). PERSOONALLISUUSPSYKOLOGIA TIETEENALANA Persoonallisuuspsykologia on kokoava tiede, joka hyödyntää psykologian eri aloilla hankittua tutkimustietoa. Niinpä hyvin monenlaisia kiinnostuksen kohteita voidaan lukea osaksi persoonallisuuspsykologista tutkimusta. Tutkimuskohteet voivat vaihdella mielialojen, motivaation tai sosiaalisen toiminnan tarkastelusta elämänkulun tai -tarinoiden tutkimiseen: yhteistä eri tutkimuskohteille on pyrkimys persoonallisuuden eri puolien kuvaamiseen, selittämiseen tai ennustamiseen. Keskeisiä persoonallisuuspsykologian lähialoja ovat kehityspsykologia, sosiaalipsykologia, oppimisen ja ajattelun tutkimus, kliininen psykologia sekä evoluutiopsykologia. Vaikka persoonallisuuspsykologia kokoaa yhteen monia tutkimuksellisia lähestymistapoja, siinä on mahdollista erottaa yleisiä kehityslinjoja (Pervin, 2003). Tästä esimerkkinä on kulttuurien välisen vertailevan tutkimuksen lisääntyminen. Tavoitteena on pyrkiä selvittämään, heijastavatko persoonallisuuspsykologian tutkimustulokset yleisiä, kulttuurista riippumattomia tunteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen liittyviä lainalaisuuksia vai onko kulttuuriin kuuluvilla erityispiirteillä määräävä merkitys tutkimustulosten kannalta (Triandis & Suh, 2002). Tutkimustieto osoittaa esimerkiksi, että tietyt persoonallisuuden rakenteet (viisi suurta persoonallisuuden piirrettä) ovat yleistettävissä useimpiin kulttuureihin (McCrae & Costa, 2006), mutta niiden ilmeneminen käyttäytymisessä riippuu kulttuuriympäristöstä (Church, 2000). Persoonallisuuden piirteet ilmenevät yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta korostavissa individualistisissa kulttuureissa voimakkaammin kuin yhteisöllisyyttä painottavissa kollektivistisissa kulttuureissa. Perinteisesti psykologia on tieteenalana keskittynyt tutkimaan psykologisia ongelmia ja häiriötiloja. Useat keskeiset teoreetikot, kuten Sigmund Freud, omistivat elämäntyönsä psykopatologialle ja hoidon kehittämiselle. Ihmisten voimavaroja ja myönteisiä kokemuksia koskevaa tutkimusta pidettiin pitkään vähempiarvoisena tutkimuskohteena. Viime vuosina positiivinen psykologia, jossa tavoitteena on tutkia ja edistää ihmisten vahvuuksia, hyvinvointia ja terveyttä, on noussut keskeiseksi tutkimusalueeksi (Aspinwall & Staudinger, 2008; Seligman & Csikszentmihalyi, 2000). On alettu puhua psykologisesta pääomasta, johon kuuluvat itseluottamuksen, optimismin, toivon ja sinnikkyyden käsitteet (Luthans, Youssef, & Avolio, 2007). Positiivisen psykologian tehtävänä on selvittää, mitä hyvä elämä on ja miten sen voisi tavoittaa. Siten se täydentää persoonallisuuspsykologista lähestymistapaa ihmiseen ja tuo siihen eettisen ulottuvuuden, jonka puuttumista on pidetty psykologisen persoonallisuustutkimuksen ongelmana. Persoonallisuuspsykologian tutkimuskohteet ja niiden teoreettiset lähtökohdat eivät muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Tutkijat selvittävät pikemminkin tarkasti rajattuja tutkimuskohteita ja yksittäisten persoonallisuuden ominaisuuksien välisiä yhteyksiä, jolloin jää epäselväksi, miten palasista muodostuu kokonainen ihminen. Jotkut tutkijat ovatkin vaatineet tutkimusotetta, jossa yksittäisten persoonallisuuden ominaisuuksia kuvaavien muuttujien keskinäisten suhteiden sijasta (muuttujakeskeinen tutkimusote) paneuduttaisiin ymmärtämään ominaisuuksien muodostamaa kokonaisuutta (henkilökeskeinen tutkimusote; Block, 1971; ks. myös Magnusson, 1998). Tehtävän tekee vaikeaksi persoonallisuuspsykologisten käsitteiden valtava määrä: yhtenä suurena haasteena onkin ymmärtää, miten eri käsitteet ja niiden kuvaamat ilmiöt suhteutuvat toisiinsa. Lopullisena tavoitteena lienee eri lä 5

Metsäpelto ja Feldt hestymistapojen yhdistäminen yhdeksi persoonallisuutta kuvaavaksi teoriaksi tai malliksi. Tämän suuntaisia yrityksiä ovat tehneet muun muassa Dan McAdams (1995), Robert McCrae ja Paul Costa Jr. (1999) sekä Brent Roberts ja Dustin Wood (2006), jotka ovat luoneet persoonallisuuspsykologian lukuisia käsitteitä yhdistäviä persoonallisuuden malleja. Vaikka mallit eroavat toisistaan monella tavalla, yhteistä niille on 1) pyrkimys erottaa ihmisen biologinen perusta, persoonallisuuden ominaisuudet ja kulttuuritekijät sekä kuvata niiden väliset suhteet ja 2) pyrkimys ryhmitellä persoonallisuuden ominaisuuksia eri tasoihin. Tässä kirjassa olemme käyttäneet väljänä viitekehyksenä Dan McAdamsin mallia persoonallisuudesta. Se on selkeä ja tarjoaa mielestämme toimivan työkalun persoonallisuuspsykologian lukuisten käsitteiden ja niiden välisten suhteiden jäsentämiseen. Samalla McAdamsin persoonallisuusmalli jättää avoimeksi persoonallisuuden eri ominaisuuksien väliset erityiset vaikutusyhteydet ja dynamiikan. Kirjan kannalta tämä on vahvuus, sillä se kokoaa yhteen kirjoittajia varsin erilaisista teoreettisista ja menetelmällisistä lähtökohdista. Seuraavaksi kuvaamme McAdamsin persoonallisuusmallia yksityiskohtaisemmin. MCADAMSIN PERSOONALLISUUS- MALLI IHMISEN PSYKOLOGISESTA YKSILÖLLISYYDESTÄ Viime vuosina yhdysvaltalainen Dan P. McAdams on jäsentänyt moniulotteista persoonallisuuskäsitteistöä kolmitasoisella mallilla. Siinä persoonallisuuden ensimmäiseen tasoon sijoittuvat yksilön taipumukselliset piirteet (engl. dispositional traits), toiseen tyypilliset sopeutumistavat (engl. characteristics adaptations) ja kolmanteen edelliset tasot kokoava tarinamuotoinen identiteetti (engl. integrative life narratives) (McAdams, 1995; McAdams & Adler, 2006). Persoonallisuutta josta McAdams käyttää myös nimitystä psykologinen yksilöllisyys pidetään mallissa ainutlaatuisena kimppuna yksilön taipumuksellisia piirteitä, sopeutumistapoja ja elämänkulun myötä alati muuntuvia elämän tarinoita. Persoonallisuutta on metaforisesti kuvattu myös tauluna, jossa taipumukselliset piirteet edustavat taulun kehyksiä, tyypilliset sopeutumistavat kuvan yksityiskohtia sekä tarinamuotoinen identiteetti taulun kertomusta (McAdams & Adler, 2006; McAdams & Pals, 2006). Nämä kolme tasoa ovat psykologisen yksilöllisyyden keskiössä, mutta teoria huomioi persoonallisuuden myös pitkän evoluutioon perustuvan kehityshistorian huipentumana ja kulttuurin raamittamana tuotoksena (McAdams & Pals, 2006). Seuraavaksi havainnollistamme mallin kolmen persoonallisuustason keskeisiä sisältöalueita. ENSIMMÄINEN TASO: TAIPUMUKSEL- LISET PIIRTEET Mallin ensimmäiseen tasoon, persoonallisuuden kehykseen, sijoittuvat tilanteesta, ajasta ja roolista riippumattomat, perustavanlaatuiset yksilön ominaisuudet. Tällaisiin yksilön taipumuksellisiin piirteisiin lukeutuvat suhteellisen pysyvät persoonallisuuden ominaisuudet, kuten temperamentti ja persoonallisuuden piirteet (esim. viisi suurta persoonallisuuden piirrettä eli Big Five) (McAdams & Adler, 2006). Niiden pysyvyys ilmenee sekä pysyvyytenä ajan kuluessa että toistuvuutena eri tilanteissa. Ne ilmentävät myös yksilön yleistä tapaa sopeutua ja sitoutua ympäröivään sosiaaliseen maailmaan. Persoonallisuuden käsitteinä temperamentti ja persoonallisuuden piirteet voivat antaa vastauksia esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin: Millainen yksilö on? Miten hän tekee asioita? Millaisia ajattelutapoja hänellä tyypillisesti on eri asioista ja tilanteista? Millaisia tunteita eri tilanteet ja asiat hänessä tavallisesti herättävät? Temperamentilla kuvataan sellaisia tyylillisiä eroja yksilöiden välillä, jotka ilmenevät jo hyvin varhain lapsuudessa, ovat huomattavan pysyviä ja liittyvät neurobiologisiin rakenteisiin (Rothbart, Ahadi, & Evans, 2000). Jo pienillä vauvoilla voidaan havaita varhaisen temperamentin eroja esimerkiksi aktiivisuustasossa (mm. erot vireystilassa), tunneilmaisuissa (esim. itkuherkkyys) ja sopeutumiskyvyssä (esim. kontaktikyky, hymy ja keskittyminen). Varhaisen temperamentin on katsottu luovan perustan persoonallisuuden piirteille aikuisuudessa (Caspi, 1998). Ensimmäisen tason taipumuksellisia piirteitä yhdistää niiden biologinen perusta; perimällä on siis mer 6

Persoonallisuuden käsite psykologiassa kittävä rooli niiden ilmenemisessä (McAdams & Adler, 2006). Samalla ne ovat ihmislajin pitkän kehityshistorian huipentuma: sopeutumista edistävät persoonallisuuden ominaisuudet ovat valikoituneet evoluution luonnollisen valinnan ja karsinnan tuloksena (McAdams & Pals, 2006). Persoonallisuus kytketään mallissa myös ympäröivään kulttuuriin (McAdams & Pals, 2006). Aikuisen ihmisen persoonallisuuden piirteet eivät ole varhaisen temperamentin suora jatke, vaan ympäröivä kulttuuri muovaa yksilön kehityksen varrella myös biologisperäisiä persoonallisuuden ominaisuuksia. Kulttuuri säätelee myös sitä, millä tavoin ja missä tilanteissa yksilö voi ilmaista taipumuksellisia piirteitään. Esimerkiksi ulospäin suuntautuneella amerikkalaisella on todennäköisesti omassa kulttuuriympäristössään enemmän mahdollisuuksia toteuttaa persoonallisuutensa mukaista käyttäytymistä kuin vastaavan ikäisellä japanilaisella henkilöllä. Tästä luvusta eteenpäin tässä kirjan ensimmäisessä osassa käsitellään yksityiskohtaisemmin persoonallisuuden ensimmäiseen tasoon liittyviä ilmiöitä. Siinä tarkastellaan geneettisten ja ympäristötekijöiden vaikutuksia persoonallisuuteen (luku 2), jonka jälkeen luodaan katsaus ihmisen biologista perustaa lähimpänä oleviin persoonallisuuden ominaisuuksiin: temperamenttiin (luku 3) ja persoonallisuuden piirteisiin (luku 4). TOINEN TASO: TYYPILLISET SOPEU- TUMISTAVAT Kun ensimmäinen taso kuvaa persoonallisuuden yleistä ja melko pysyvää kehystä, toinen taso täyttää kehyksen monilla yksityiskohdilla, jotka ovat sidoksissa aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin rooleihin (McAdams, 1995; McAdams & Pals, 2006). Tällaiset yksilölle tyypilliset sopeutumistavat edustavat persoonallisuudessa monia motivationaalisia, strategisia, kognitiivis-sosiaalisia ja kehityksellisiä osatekijöitä (McAdams, 1995). Niitä ovat esimerkiksi ihmisen henkilökohtaiset tavoitteet, elämäntehtävät, arvot ja selviytymiskeinot (engl. coping). Persoonallisuuden toinen taso voi antaa vastauksia esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin: Mitä ihminen haluaa elämältään? Miten hän yhtäältä tavoittelee haluamiaan asioita ja toisaalta välttää pelkäämiään asioita? Miten hän kehittää elämäänsä koskevia suunnitelmia ja tavoitteita? Mitä hän ajattelee ympäröivän sosiaalisen elämän haasteista ja vaatimuksista ja millaisia selviytymiskeinoja hän käyttää käsitellessään tilanteiden asettamia vaatimuksia? Millaisia psykologisia ja sosiaalisia tehtäviä yksilöllä on odotettavissa elämänkulkunsa varrella? Toisin kuin aiemmin kuvatut persoonallisuuden taipumukselliset piirteet, tyypilliset sopeutumistavat voivat olla yhteydessä esimerkiksi ihmisten sosioekonomiseen asemaan, etniseen taustaan, sukupuoleen ja jopa historialliseen aikaan. Monet yksilön tyypillisistä sopeutumistavoista muuttuvat huomattavasti yksilön elämänkulun myötä (McAdams & Adler, 2006). On todennäköistä, että 50-vuotiaan henkilön elämään liittyvät tavoitteet (esim. työ, perhe, vapaa-aika ja sosiaaliset suhteet) ovat hyvin erilaisia verrattuna siihen, mitä ne ovat olleet hänen ollessaan 20-vuotias. Monet sopeutumista kuvaavista ominaisuuksista ovat myös tilannesidonnaisia. Esimerkiksi yksilölle tyypilliset selviytymiskeinot ilmenevät stressaavien elämäntilanteiden tai arkipäivän stressitilanteiden yhteydessä. Ympäröivä kulttuuri näyttäytyy myös toisen persoonallisuustason kuvaajissa, sillä eri kulttuurit eroavat toisistaan siinä, millaisia tavoitteita, uskomuksia ja arvoja ne ylläpitävät (McAdams & Pals, 2006). Esimerkiksi minuutta ja yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa (individualismi) vastaukset edellä esitettyihin kysymyksiin ovat todennäköisesti hyvinkin erilaisia kuin yhteisöllisyyttä arvostavissa kulttuureissa (kollektivismi). Tyypillisiä sopeutumistapoja kuvataan yksityiskohtaisemmin tämän kirjan toisessa osassa, jossa niitä hahmotellaan tiedonkäsittelyn ja ajattelun eli kognitioiden sekä tunteiden ja toiminnan näkökulmista. Tässä osassa kuvataan ensinnäkin ihmisen selviytymiskeinojen (luku 5), toimintaja tulkintatapojen (luku 6) ja henkilökohtaisten tavoitteiden (luku 7) roolia persoonallisuudessa. Toiseksi persoonallisuutta lähestytään tunteiden säätelyn näkökulmasta (luku 8) ja kolmanneksi tarkastellaan aggressiivista käyttäytymistä osana persoonallisuutta (luku 9). 7

Metsäpelto ja Feldt KOLMAS TASO: TARINAMUOTOINEN IDENTITEETTI Kolmantena persoonallisuuden tasona McAdams (1995) kuvaa tarinamuotoista identiteettiä, joka luonnehtii erityisesti aikuisen ihmisen persoonallisuutta. Kun lapset kuvaavat itseään temperamentin tai piirteiden kautta (esim. olen ujo tai olen reipas ), aikuiset tuovat kuvaukseen syvyyttä yhdistämällä siihen kokoavan elämäntarinansa. Aikuinen voisi tarinaansa jäsentäessään pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Kuka minä olen? Miten minusta tuli tällainen kuin olen? Mihin olen menossa? Identiteetillä tarkoitetaan tässä yhteydessä sisäistettyä, koko ajan kehittyvää tarinaa, jonka ihminen itsestään ja elämästään tuottaa. Tarinamuotoinen identiteettitaso tekee yksilön elämästä ymmärrettävän ja yhtenäisen. Se luo myös jatkuvuuden ja tarkoituksellisuuden tunnetta elämään. Esimerkiksi yksilöllä saattaa olla hyvin erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin persoonallisuuden piirteitä, taipumuksia, selviytymiskeinoja sekä elämään liittyviä tavoitteita, mutta identiteettitasolla ihminen pyrkii jäsentämään ne yhtenäiseksi tarinaksi (McAdams & Adler, 2006; McAdams & Pals, 2006). Ihminen tulkitsee ja jäsentää elämänsä merkitystä koko aikuisiän ajan. Tarinamuotoinen identiteettitaso alkaa rakentua aikuisuuden kynnyksellä, noin 18 25-vuotiaana, eli vaiheessa, jota on viime aikoina kutsuttu muotoutuvaksi aikuisuudeksi (engl. emergent adulthood; Arnett, 2004). Muotoutuva aikuisuus on nykyihmisen elämänkulun erityinen vaihe, jota luonnehtivat muutos ja etsintä. Silloin nuoret aikuiset selvittelevät heille avautuvia mahdollisuuksia elämässä ja päätyvät asteittain aiempaa pysyvämpiin valintoihin rakkaudessa, työssä ja elämänkatsomuksessa. Muotoutuva aikuisuus on voimakasta identiteetin etsinnän aikaa, jolloin yksilön tarinan kerronta alkaa (McAdams & Adler, 2006). Tarinamuotoinen identiteetti yksilön persoonallisuudessa korostuu myös elämänkulun muutostapahtumissa, kuten perheen perustamisen, työn menetyksen, sairastumisen tai eläkkeelle siirtymisen yhteydessä. Esimerkiksi työttömyyden kohdatessa ihmiset jäsentävät elämäänsä ja kokemuksiaan hyvin eri tavoin, kuten suomalaisia työttömyystarinoita koskeva tutkimus on osoittanut (Hänninen, 2000). Kulttuurin rooli on ilmeinen myös yksilön tuottamissa elämäntarinoissa (McAdams & Pals, 2006). Kulttuuri tarjoilee yksilölle vaihtoehtoja suotavista (eli kulttuuriin sopivista) elämäntarinoista elämänkulun eri vaiheissa ja antaa myös suuntaa sille, miten tarinoita tulisi kertoa ja miten ihmisen tulisi elää tarinoidensa viitoittamalla tiellä. Moderneissa yhteiskunnissa on tarjolla enemmän tarinamalleja, ja monet niistä voivat olla myös ristiriitaisia ja keskenään kilpailevia. Henkilön tehtävä on yhtäältä valita monista tarjolla olevista malleista itselleen sopivimmat ja toisaalta vastustaa epäsopiviksi kokemiaan tarinamalleja. Kirjan kolmas osa liittyy läheisesti McAdamsin kuvaamaan tarinamuotoiseen identiteettitasoon: luvussa 10 kuvataan identiteettiä ja sen kehitystä ja luvussa 11 neljää tutkimustraditiota, joissa persoonallisuutta käsitellään ihmistä kokonaisvaltaisesti kuvaavana käsitteenä. PERSOONALLISUUSPSYKOLOGISEN TIEDON SOVELTAMINEN Tässä luvussa olemme valottaneet persoonallisuuspsykologiaa ja sen kehitystä tieteenalana sekä tutkijoiden nykykäsityksiä persoonallisuuden käsitteestä. Kuten kuvauksesta käy ilmi, suurimmassa osassa persoonallisuuspsykologisesta tutkimuksesta on pyritty selvittämään persoonallisuuteen liittyviä peruskysymyksiä, kuten ihmisten välisiä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä sekä persoonallisuuden kehittymistä ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä. Persoonallisuuspsykologialla on kuitenkin myös huomattavaa käytännöllistä sovellusarvoa. Alalla kertyvää tutkimustietoa käytetään yhä enemmän hyödyksi erityisesti työ- ja organisaatiopsykologian aloilla (esim. henkilöarvioinnit ja valmennus) ja ammatinvalinnan ohjauksessa. Persoonallisuustutkimuksella on tärkeä rooli myös ihmisten terveydentilan ja terveyskäyttäytymisen ymmärtämisessä. Lisäksi tieto psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia ennakoivista tekijöistä on tärkeää suunniteltaessa ennalta ehkäiseviä ja kuntouttavia toimia. Tulevaisuus voi tuoda tullessaan myös uusia persoonallisuuspsykologian sovel 8

Persoonallisuuden käsite psykologiassa lusmahdollisuuksia, sillä tieteenala suuntautuu voimakkaasti lähitieteisiin, erityisesti neurotieteisiin, biologiaan ja geenitutkimukseen. Persoonallisuuspsykologisen tiedon sovellusmahdollisuudet ovat siis hyvin laajat, ja tämän kirjan neljännessä osassa pystymmekin avaamaan vain muutamia ikkunoita saadun tutkimustiedon hyödyntämismahdollisuuksiin. Neljäs osa alkaa persoonallisuuden ja terveyden välisten yhteyksien tarkastelulla (luku 12). Sen jälkeen esitellään persoonallisuuden arvioimiseen liittyviä haasteita esimerkiksi henkilövalintojen yhteydessä (luku 13) ja tarkastellaan persoonallisuuteen liittyvien voimavarojen vahvistamista intervention keinoin (luku 14). Seuraavaksi tarkastellaan persoonallisuuden roolia työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa (luku 15) ja perhesuhteissa (luku 16). Neljännen osan loppuosassa pohditaan viisauden ja luovuuden olemusta sekä näiden roolia ihmisen persoonallisuudessa (luku 17). Kirja päättyy kuvaukseen siitä, millainen rooli persoonallisuudella on ihmisen kehityksessä lapsesta aikuiseksi sekä millainen on persoonallisuutta koskevan tiedon yhteiskunnallinen merkitys (luku 18). LÄHTEET Allport, G. W. (1937). Personality: A psychological interpretation. New York: Holt. Arnett, J. (2004). Emerging adulthood. The winding road from the late teens through the twenties. New York: Oxford University Press. Aspinwall, L., & Staudinger, U. (2008). Ihmisen vahvuuksien psykologia. Helsinki: Edita. Baltes, P. B., Lindenberger, U., & Staudinger, U. M. (1998). Life-span theory in developmental psychology. Teoksessa W. Damon & R. M. Lerner (toim.), Handbook of child psychology: Vol. 1. Theoretical models of human development (5. painos, s. 1029 1143). New York: Wiley. Bandura, A. (1977). Social leaming theory. Englewood Cliffs: Prentice-Hall. Block, J. (1971). Lives through time. Berkeley, California: Bancroft Books. Carver, C. S., & Scheier, M. F. (1981). Attention and self-regulation: A control theory approach to human behavior. New York: Springer-Verlag. Caspi, A. (1998). Personality development across the life course. Teoksessa W. Damon (toim.), Handbook of child psychology: Vol. 3. Social, emotional, and personality development (5. painos, s. 311 388). New York: Wiley. Caspi, A., Sugden, K., Moffitt, T. E., Taylor, A., Craig, I. W., Harrington, H., McClay, J., Mill, J., Martin, J., Braithwaite, A., & Poulton, R. (2003). lnfluence of life stress on depression: Moderation by a polymorphism in the 5-HTT Gene. Science, 307, 386 389. Church, A. T. (2000). Culture and personality: Toward an integrated cultural trait psychology. Journal of Personality, 69, 651 703. Elder, Glen H., Jr. (1998). The life course and human development. Teoksessa R. E. Lerner & W. Damon (toim.), Handbook of child psychology Vol. 1. Theories of human development: contemporary perspectives (5. painos, s. 939 991). New York: Wiley. Funder, D. (2001). Personality. Annual Review of Psychology, 52, 197 221. Hogan, R., Harkness, A. R., & Lubinski, D. (2000). Personality and individual differences. Teoksessa K. Pawlik & M. R. Rosenzweig (toim.), lnternational Handbook of Psychology (s. 283 304). London: Sage. Hänninen, V. (2000). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Acta Universitatis Tamperensis, 696. Tampere: Tampereen yliopisto. Kaila, E. (1934). Persoonallisuus. Helsinki: Otava. Kelly, G. A. (1955). The psychology of personal constructs. New York: Norton. Kotkavirta, J. (2007). Persoonan käsitteestä, sen historiasta ja käytöstä. Teoksessa J. Kotkavirta (toim.), Persoonia vai ihmisiä (s. 9 42). Helsinki: Gaudeamus. Krueger, R. F., Johnson, W., & Kling, K. D. (2006). Behavior genetics and personality development. Teoksessa D. K. Mroczek & T. D. Little (toim.), Handbook of personality development (s. 81 108). Mahwah, NJ: Erlbaum. Luthans, F., Youssef, C. M., & Avolio, B. J. (2007). Psychological capital. Oxford: Oxford University Press New York. Magnusson, D. (1998). The logic and implications of a person-oriented approach. Teoksessa R. B. Cairns, L. R. Bergman, & J. Kagan (toim.), Methods and models for studying the individual (s. 33 63). Thousand Oaks, CA: Sage. Marcia, J. E. (1966). Development and validation of ego identity status. Journal of Personality and Social Psychology, 3, 551 558. McAdams, D. P (1995). What do we know when we know a person? Journal of Personality, 63, 365 396. McAdams, D. P. (1997). A conceptual history of personality psychology. Teoksessa R. Hogan, J. John- 9

Metsäpelto ja Feldt son, & S. Briggs (toim.), Handbook of personality psychology (s. 3 39). San Diego: Academic Press. McAdams, D. P., & Adler, J. M. (2006). How does personality develop? Teoksessa D. K. Mroczek & T. D. Little (toim.), Handbook of personality development (s. 469 492). Mahwah, NJ: Erlbaum. McAdams, D. P, & Pals, J. (2006). A New Big Five. Fundamental principles for an integrative science of personality. American Psychologist, 61, 204 217. McCrae, R. R., & Costa, P. T., Jr. (1999). A Five-Factor Theory of personality. Teoksessa L. A. Pervin & 0. P. John (toim.), Handbook of personality: Theory and Research (2. painos, s. 139 153). New York: Guilford Press. McCrae, R. R., & Costa, P. T. J. (2003). Personality in adulthood: A five-factor theory perspective (2. painos). New York: Guilford Press. McCrae, R. R., & Costa, P. T., Jr. (2006). Cross-cultural perspectives on adult personality trait development. Teoksessa D. K. Mroczek & T. D. Little (toim.), Handbook of personality development (s. 129 146). Mahwah, NJ: Erlbaum. Mischel, W. (1968). Personality and assessment. New York: Wiley. Nurmi, J.-E., Ahonen, T., Lyytinen, H., Lyytinen, P., Pulkkinen, L., & Ruoppila, I. (2006). Ihmisen psykologinen kehitys. Helsinki: WSOY. Pervin, L. A. (2003). The science of personality (2. painos). New York: Oxford University Press. Robins, R. W., Caspi, A., & Moffitt, T. E. (2002). lt's not just who you're with, it's who you are: Personality and relationship experiences across multiple relationships. Journal of Personality, 70, 925 964. Roberts, B. W., & Wood, D. (2006). Personality in the context of the neo-socioanalytic model of personality. Teoksessa D. K. Mroczek & T. D. Little (toim.), Handbook of personality development (s. 11 39). Mahwah, NJ: Erlbaum. Rosenberg, M. (1979). Conceiving the self. New York: Basic Books. Rothbart, M. K., Ahadi, S. A., & Evans, D. E. (2000). Temperament and personality: Origins and outcomes. Journal of Personality and Social Psychology, 78, 122 135. Rönkä, A. (1999). The accumulation of problems of social functioning: Outer, inner, and behavioral strands. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research (No. 148). Jyväskylä: University of Jyväskylä. Salmela, M. (2001). Kaila, Eino (1890 1958). Viitattu 17.4.2008. <http://artikkelihaku.kansallisbiografia. fi/artikkeli/6994/> Salmela-Aro, K., & Nurmi, J.-E. (toim.). (2002). Mikä meitä liikuttaa? Modernin motivaatiopsykologian perusteet. Jyväskylä: PS-kustannus. Seligman, M. E. P, & Csikszentmihalyi, M. (toim.). (2000). Positive psychology [Special issue]. American Psychologist, 55. Triandis, H. C., & Suh, E. M. (2002). Cultural influences on personality. Annual Review of Psychology, 53, 1 33 60. Winter, D. G., & Barenbaum, N. B. (1999). History of modern personality theory and research. Teoksessa L. A. Pervin & 0. P. John (toim.), Handbook of personality: Theory and research (s. 3 27). San Diego: Academic Press. 10